Hitauteni ja huono onneni Raapalejuoksussa näköjään jatkuu tänäkin vuonna, sillä aloin kirjoittaa tätä tekstiä
Sisiljan tarjoamasta sanasta
pakkomielle (kiitokset inspiksestä siihen suuntaan!), mutten kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa tätä juoksun jatkeeksi.
Päätin joka tapauksessa kirjoittaa tämän loppuun ja julkaista omillaan haasteiden takia, plus bonuksenahan on uuden kirjoitusvuoden avaaminen!
Tällaiset aiheet ovat taas viime aikoina olleet itselleni läheisiä ja kiinnostavia. Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
↭
Olli yrittää keskittyä myöhäisillan elokuvaan, mutta hänen huomionsa kiinnittyy jatkuvasti johonkin hänen näkökenttänsä laitamilla. Aluksi hän kuvittelee sen jonkin olevan lavuaarin yläpuolelle välkkymään jäänyt loisteputkivalaisin, joka vetelee viimeisiään ennen loppuun palamistaan. Kun Olli kuitenkin lopulta mainoskatkolla katsoo kunnolla, hän tajuaa häiriönsä lähteen olevan
Santeri. Santeri ei välky valoa, mutta hyörii ja pyörii kävellessään keittiösaarekkeen ympäri ja vaihtaessaan välillä suuntaansa kuin hulluksi tullut kellotaulu.
Olli hieraisee silmiään ja kysyy: ”
Mitä sää teet?”
”Askeleet”, Santeri murahtaa ja vilkaisee rannettaan, jossa aktiivisuusrannekkeen digitaalinumerot hehkuvat hämärään. ”Vielä puuttuu viissattaa kymppitonnista ja vuorokaus vaihtuu iha just…”
Olli tuijottaa miestä. Santeri toivoi aktiivisuusrannekkeen joululahjaksi; Olli puolestaan ei toivonut, että se alkaisi pitää Santerille seuraa hänen sijastaan.
”Mikä pakkomielle sulla on saaha se kymppitonni täyteen? Muutama satku tai tonni sinne tai tänne. Eihän se mikkään virallinen terveyen ja autuuen raja oo. Ja säähän kävit salillaki tännään?”
Puhuessaan Olli nousee ja menee keittiöön täyttämään vesilasinsa, mutta Santeri ei pysähdy, väistää vain ja jatkaa keittiökävelyään.
”Kävin kävin”, Santeri sanoo, ”mutta askeltavote –”
”Heitä tuommoset tavotteet romukoppaan”, Olli sanoo, naksauttaa välkkyvän ja särisevän loisteputkivalaisimen pois päältä ja nojaa takamuksensa lavuaaritasoon. ”Tää lamppuki joutais sinne…”
Santeri hymähtää, mutta jatkaa yhä. Kun hän seuraavan kerran on Ollin kohdalla, Olli pysäyttää hänet: tarttuu ensin toisesta olkapäästä ja sitten toisesta ja astuu eteen, ihan lähelle. Santerin silmissä leiskahtaa närkästys. Ne hakeutuvat jälleen rannekkeen kellotauluun, jossa isot numerot hehkuvat
23:55. Olli tarttuu Santeria vuorostaan rannekekädestä niin, että numerot peittyvät.
”Joku tolokku, jooko”, Olli sanoo. ”Sillä ei oo
mittään väliä, saatko sää ne viissattaa ennen vuorokauen vaihtumista vai et.”
Olli katsoo Santeria silmiin, valmiina vastaanottamaan vastaväitteet ja kumoamaan ne. Epämiellyttävä tunne ryömii hänen vatsanpohjassaan. Hän ei halua Santerin menevän taas liian pitkälle. Hän ei toivo toisintoa toissa talvesta, kun Santeri laski mikrot ja makrot jokaisesta suupalastaan ja teki joka päivä määrätyt määrät kyykkyhyppyjä ja vatsa- ja selkälihasliikkeitä.
”Ne on pelekkiä numeroita”, Olli jatkaa, kun Santeri ei edelleenkään sano mitään. ”Hulluuttahan se on niitten mukkaan sekunnilleen ellää…”
Ollin helpotukseksi Santeri lopulta naurahtaa. Ravistaa päätään, sukaisee hiuksiaan – eikä vilkaisekaan kellonaikaa tai askelmäärää.
”Niihän se on”, Santeri puuskahtaa ja nojaa otsansa Ollin otsaan. ”Mitenkä se elokuva, onko se mistään kotosin…?”
