Kirjoittaja Aihe: Täällä Pohjantähden alla: Hölmö | k11  (Luettu 1058 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 738
  • just a lad :-)
    • tumblr
Täällä Pohjantähden alla: Hölmö | k11
« : 23.12.2021 20:55:41 »
Nimi: Hölmö
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Ärtyisää ja hieman haikeaa hahmotutkielmaa, muistelua ja pohdiskelua
Ikäraja: k11
Päähenkilö: Janne Kivivuori
Yhteenveto: Ehkä Jouko on oikeassa. Ehkä Janne on ollut hölmö. Ja mitä siitä on ollut hyötyä?
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Osallistuu fanficsataseen sanalla 086 (valinnat), FinFanFun1000 sanalla 862 (luutnantti) ja albumihaasteeseen Juice Leskinen & Coitus Intin kappaleella Elämässä pitää olla runkkua, jonka voi kuunnella esim. YouTubessa tai Spotifyssa. Mikäs sen parempi soundtrack tälle sukupolvien välisen kuilun aiheuttamalle vitutukselle.





HÖLMÖ




Ehkä Janne on ollut hölmö.

Ei hän ole ollut. Mutta ehkä hän sitten on. Jos se kerran Joukosta sellaiselta näyttää.

Jouko on siitä onnellisessa asemassa, että voi nähdä maailmansa niin. Jannen pitäisi oikeastaan olla mielissään siitä, että niin on. Jos kerran hänen maailmansa on niin paljon valmiimpi kuin silloin, kun Janne oli hänen ikäisensä.

Tai edes silloin, kun Jouko syntyi.

Ehkä Janne on ollut hölmö. Ja mitä siitä on ollut hyötyä?

Kultakello povessa. Se, että tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäluvulla nuoren ylioppilas Kivivuoren ei tarvitse elää elämäänsä taustansa varjossa. Hänen ei täydy miettiä, mitä tekee. Hänen uraansa ei hidasteta sitten, kun sen aika koittaa. Hänen ei täydy poiketa kotimatkallaan tieltä syrjään sen varalta, että joku päättäisi napata hänet autonsa kyytiin ja antaa vitsalla ympäri takapuolta vaientaakseen hänet mielipiteittensä tähden.

Vaikka ei kai hänen sellaisia tarvitse huolia, kun ei hänellä ole mitään kunnollista sanottavaa, mielipiteistä puhumattakaan. Irvistelee lakki päässä ja notkistelee takki olallaan.

Mutta ehkä Janne on ollut hölmö. Pehmennyt vanhetessaan niin kuin niin monet ovat ennen häntä pehmenneet.

Pehmennyt niin, että jonakin aamuna hän voi herätä ja tuntea verensä vetävän lapsuuden leikkikunnaille, horsmittuneen uunin murtuneiden tiilien ääreen, vuosia sitten autioituneelle kynnykselle.

Kauas on tultu tästä torpasta.

Ja mitä siitä on ollut hyötyä?

Hän muistaa, kuinka Joukon ikäisenä luki työväenyhdistyksen varoilla hankittuja lakikirjoja yöt pitkät silmät särkien. Mihin oksankohtiin ja porsaanreikiin piti turvautua voidakseen edes hiukan saada huomiota sille, millä tolalla asiat olivat.

Työ. Arki. Koko elämä.

Kuinka vähitellen ymmärsi yhä syvemmin, miten täydellisesti se kaikki oli muotoiltu sellaisia ihmisiä vastaan kuin hän ja kaikki hänen lähellään. Että ainoa tapa lainkaan päästä niiden kanssa poikkiteloin olisi oppia niiden säännöt ja pelata niiden mukaan. Ja että kun sen aika kerran tulisi, ne eivät pitäisi siitä laisinkaan.

Ja Kivivuoren Otto-vainaa nauroi. Nauroi ja nälvi, koska oli niin hämmentynyt kun Janne olikin tosissaan.

Mitä sellaisesta olisi hyötyä? Maailma oli jo mallillaan, vaikka surkea se malli oli. Turha sinne toden teolla oli koittaa sellaisten ihmisten kuin Pentinkulman Kivivuorten.

Porsaanrei’istä ja oksankohdista puikahti Jannekin.

Äijä ei koskaan kokonaan lakannut nälvimästä. Ettei hän vain unohtaisi, kuka on ja mistä. Kivivuoren pillupoliisi menee. Torpanpoika, muurari, kulmien pahin naistennaurattaja, tutki se naimakaari ny kumminkin tarkkaan ettäs osaat koijata oikein Suomen lain mukaan.

Ehkä hän on ollut hölmö.

Kun osti muurarintöistä saaduilla rahoilla polkupyörän, polkaisi sillä kirkonkylään ja jäi sinne. Opetteli olemaan niin kuin sellaisissa paikoissa oltiin. Osasi sitten aidanraosta sujahdettuaan näyttää siltä kuin kuuluisi sinne. Valvoi ja luki kirjoja, valvoi öitä Silanderin Kallen kanssa ja kuunteli. Valvoi toisia öitä toisissa tunnelmissa Sannin kanssa ja tiesi Sannin olevan hänelle ainoa, vaikka Sanni jo silloin oli kaukana siitä todellisuudesta.

Vaikka, ja hiukan myös koska.

Sanni piti itseänsä niin kuin kauppiaan tytärtä ainakin, pukeutui ja käveli ja puhui hyvin tarkalla tavalla. Ruotsiakin. Puhelinsentraalissa täytyi osata. Siksi Sannilla oli ruotsin oppikirjakin, jonka Kalle oli ostanut hänelle.

Tietysti hän oli myös hauskannäköinen. Ja paheksumisestaan huolimatta piilotteli kämmenensä taakse hihitystä Jannen kokeiltua jäitä pienellä käytännön pilalla. Sen jälkeen Janne uskalsi kosia. Hän oli jo hyvin huomannut, miten aidan takana oli parasta olla. Hän nai tyttären, koska tyttären isä oli hänelle tärkeä. Tiesi asiat. Oli tiettyä vaikutusvaltaa, hänelle sopivaa vaikutusvaltaa.

Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja sinistä.

Vanha vitsi Oskun kanssa, että siitä plikan tosi luonnon tunnistaa, miten se sen ottaa kun vetää sen aluspöksyt pyhänä lipputankoon liehumaan. Siitä he tiesivät, ettei Elinakaan muorin pitseistä ja kansanopistopuheista huolimatta ollut yhtään sen vähemmän Kivivuori kuin äijä ja he.

Uusi, uutuuttaan vielä terävästi tuoksunut työväentalo, jossa muori ja Halme ja ikkunasta osunut aurinko säteilivät heille.

Paikka maailmassa yhtä lailla lainattu kuin viekkaudella ja oveluudella keploteltu.

Ulkona sininen taivas.

Ehkä hän on ollut hölmö.

Paljon jäi Jannea matkan varrelle. Pian ei osannut kotoväen kanssa olla juuri ollenkaan, kun oli niin tottunut nojailemaan aitaan sen toisella puolen ja ottamaan jo toisinaan askelia sisemmäskin. Hän itse ei ollut tunteellinen mies silloinkaan, mutta tiesi satuttavansa Elinaa ja muoria ja etäännyttävänsä Oskuakin ilman, että oikeastaan olisi tehnyt mitään.

Vain äijä pysyi entisellään. Kivivuoren nälvijä.

Ja mitä siitä oli hyötyä?

Syntyi Allan. Allan voitiin lähettää Tampereelle kouluun Sannin sukulaisten luo. Allanista tuli muorin lemmikki – Allanin osaksi tuli se elämä, jota varten muori oli valmistellut Elinaa koko Elinan lapsuuden ja oikeastaan siihen asti, kun Koskelan Akseli tuli ja kosi ja teki Elinasta juuri sellaisen torpanemännän kuin kaikki paitsi muori olivat tienneet Elinan osan lopulta olevan. Janne ei ole varma, antoiko muori sitä Akselille kokonaan anteeksi koskaan, vaikka eihän se Akselin vika ollut sen enempää kuin Elinankaan. Maailma vain oli jo mallillaan, eikä sen kaikilla syrjillä ollut silloinkaan oksankohtia tai porsaanreikiä, joista pujahtaa läpi.

Mutta Allanille sellainen oli. Jannen ansiosta Allanille oli suorastaan pieni salakäytävä.

Jannen osana oli ylläpitää sitä salakäytävää. Jos siitä kerran mielisi ryömiä joku toinenkin. Sukulainen, tai toveri, kyläläinen, kuka tahansa satunnainen työläinen, joka mielisi päästä puhumaan herroille niiden omalla kielellä.

Silloin vain olivat melkein kaikki niin kypsiä siihen touhuun, ettei sitä kieltä enää jaksettu opetella. Kyllä Jannekin käsitti, että se oli hidasta touhua, tarpeettoman monimutkaisen tuntuista, ja ehkä ennen kaikkea se tuntui siltä kuin olisi ehdoin tahdoin ruvennut nuolemaan herrojen perseitä ja polvet ruvella nöyristelemään. Kyllä hän sen katkeruuden ja vihan ymmärsi, muttei se sitä muuttanut, että sotajalalle lähteminen heikentäisi heidän asemaansa viimeistään silloin, jos he häviäisivät. Ja sen tiesivät kaikki, kummalla puolella parhaat aseet ja suurin valta olivat.

Ei heidän.

Ehkä Janne oli hölmö. Mutta hän ymmärsi silloin, ymmärsi sen jälkeen ja oli ymmärtänyt jo paljon aiemmin, ettei ihmisiä voinut sentään elukan lailla pitää niin kuin herrat työläisiään. Tarpeeksi kun läiskii ruoskalla niin ei kai se mikään ihme ole, jos kerran potkaisee takaisin.

Hän ymmärsi myös, että hänen puolellaan aitaa oli parempi jättää sellaiset potkimiset potkimatta. Salakäytävä aidan alla murtuisi hyvin äkkiä, jos sille tielle lähtisi. Hän vaati ehdottomasti, että pöytäkirjaan tallennettiin maininta siitä, ettei hän missään tapauksessa suositellut minkäänlaisen kaartin perustamista ja ettei itse ottaisi siihen mitään osaa.

Ja mitä siitä oli hyötyä? Samalla tavalla hän joutui äijän kanssa vankileirille kuin plutoonan äkäisin sotaluutnantti Koskelan Akseli ja muut kaartin mukaan lähteneet. Sinne se olisi joutunut Oskukin, ellei olisi kuollut matkalla lahtarin luotiin. Lahtareiden luotiin kuoli Silanderin Kallekin, tosin lähempänä kotia ja suuremmalla nöyryytyksellä. Moni kuoli nälkään, vielä useampi tauteihin. Jannen toinen kulmakarva on siitä asti ollut valkeanharmaa.

Jäljelle jäi kapea jalansija ja ne rippeet, jotka herrat pakon edessä kippasivat hänen harteilleen. Allan sentään pääsi käymään koulunsa Tampereella, kansakoulusta oppikouluun ja lukioon saakka. Allan pääsi rauhassa kävelemään aidan luota sisäpihalle, ja Janne jäi huolehtimaan vahdinpaikastaan. Muorin äänessä oli mielevää toivoa kysellessään Jannen pistäytyessä pojan matematiikan arvosanaa.

Matematiikan. Ei koskaan laskennon. Se merkitsi muorille niin kuin Sannillekin sitä, että Allanin tien oli määrä viedä edemmäs kuin vanhempiensa. Kivivuoren pillupoliisin.

Ei hän silloin enää edes nojaillut aitaan. Ja mistä silloin päällepäin näki, millä puolella on ja mistä tullut.

Janne itse ei kuitenkaan sitä koskaan unohtanut. Hän ei koskaan olisikaan unohtanut. Sanni olisi unohtanut, jos olisi voinut, mutta kun isä oli mitä oli ja mies kaksi kertaa yhtä paha, ei ollut Sannillakaan tilaa siirtää jalkojansa mihinkään suuntaan.

Ehkä hän on ollut hölmö.

Mutta sen verran hän kuitenkin voi sanoa, ettei koskaan ole yötä myöten tukkinut toisten ihmisten puhelimia ja koettanut pelotella uhkailemalla laittomalla kuolemantuomiolla. Tai hyökännyt kenenkään kotiin asukkaiden nukkuessa ja pyrkinyt joitakin homeisia kirjoja viemään. Tai unohtanut sitä, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu, vaikka mökistä toiseen nekin, joita hän koetti parhaansa mukaan auttaa, syyttivät häntä juuri siitä.

Eikä hän ollut niin uhkarohkea, että olisi unohtanut niiden tietävän hänen vaimonsa ja poikansa nimet ja näön. Tai aliarvioinut sitä, mihin ne halutessaan pystyivät.

Ja mitä siitäkään oli hyötyä. Kusiaiset tuntuivat kipristelevän pitkin ihoa vielä kuukausia myöhemmin. Liki kahtakymmentä vuotta myöhemminkään hän ei istu yhtä huolimattomasti kuin ennen. Vaikka niin vain olikin ollut ruumiissa siellä täällä mustelmia. Ja yhä oli joka ikinen lain kirjain niin tarkasti heidänlaisiaan vastaan, että hyvin pian olisi silminnäkijätkin toimitettu oikeuteen aivan omien syytteidensä alla, jos ne olisivat uskaltaneet todistaa loppuun asti. Käräjien jälkeen toiset saivat kukkia ja kunniaa samalla, kun Janne sai nimismiehen vakavasta kehotuksesta poistua takaoven kautta ja maksaa kuluja yli kahdenkymmenentuhannen markan edestä.

Toiset saivat kukkia ja kunniaa ja pitää työpaikkansa toisten lapsia opettamassa sittenkin, kun yllyttivät toisia tekemään julkisille rakennuksille ilkivaltaa ja kapinoimaan laittomasti hallitusta vastaan samalla, kun korpraali Allan Kivivuori vapautettiin aliupseerikoulusta kehotettuaan lainrikkojia tottelemaan hallitusta.

Allan ei ollut niin hölmö, että olisi isänsä lailla jauhanut politiikassa aina eduskuntaa myöten, mutta jostakin vain oli hänkin saanut sellaisen käsityksen, että sotaväessä oltiin puolustamassa kotimaata, jota sen johto ikään kuin edusti. Vaikka oli aidan sisäpuolella aivan kotonaan, ylioppilas ja oikeustieteellisessäkin. Allanin maailmaa ympäröi vielä Silanderin Kallen talon lasikuisti, jonka ovi turposi huonolla säällä nopeasti niin, että sitä oli vaikea avata ilman, että pielet tai polvet menivät mustelmille. Sen kun sai kerran auki, piti Allanin muistaa panna oven väliin palikka, jotta läpi pääsisivät toisetkin. Kotona oli opetettu hyvistä tavoista sellaista, että oli kohteliasta avata ovia toisille, katsoa silmiin ja kiittää. Sillä tavalla sellaisissa paikoissa kuului olla, ja siksi Allan oli siellä niin kotonaan.

Eikä Allankaan unohtanut, miltä puolella pohjimmiltaan tuli. Hänen ei annettu unohtaa.

Sotien aikana ne kyllä kovasti yrittivät saada hänet unohtamaan. Tekivät korpraali Kivivuoresta juoksujalkaa upseerin, oikein divisioonan oikeusupseerin. Jannea ja Sanniakin muistettiin. Tehtiin sinunkauppoja ja pidettiin virallisten tilaisuuksien toisena virallisena edustajana, kun yhtäkkiä tahdottiinkin ajatella niin, että sosialidemokraatit olivat samanarvoisia ihmisiä kuin muutkin. Koskelan Vilhostakin tehtiin Suomen armeijan luutnantti, vaikkei astellut paljon kauempana Jannen aikoinaan avaamasta salatiestä kuin Janne itse silloin, kun Janne koetti pitää sen rakenteita pystyssä toisen sotaluutnantti Koskelan potkiessa niitä katkerasti ja vihoissaan arkensa ja koko elämänsä tähden.

Niin se käy, kun vastustaja ei kysele herraspojalta sen enempää kuin työläisen vesalta, haluaako kuolla srapnelliin vai ei.

Ja niin se vain on jäänyt.

Ja mitä siitä on ollut hyötyä?

Koskelan Vilho on kuollut. Eero ja Voitto samaten. Koskelan Akselilta kesti viidettäkymmentä vuotta saada vanhan katkeruutensa lähde tyrehdytettyä, ja kohta sen jälkeen kuoli hänkin. Nyt kuulostaa Koskelan Juhani vaivihkaa tasoittelevan sitä aidan vieressä olevaa Jannen kaivamaa salakäytävää, vaikka vielä estää isän muisto tarttumasta siihen toimeen niin lujasti kuin tekisi mieli.

Ehkä Janne on ollut hölmö. Ehkä sotia olisi syttynyt joka tapauksessa. Ehkä mitään sotaa ei olisi tullut ilman aatteita ja politiikkaa, romanttisuutta ja torvisoittokuntia.

Sen hän kuitenkin tietää varmasti, ettei ihmisiä voi sentään elukan lailla pitää. Jossain vaiheessa olisi ruoska läimäissyt yhden kerran liikaa ja saanut ruoskitun potkaisemaan.

Mutta mitäpä nuori ylioppilas Kivivuori välittäisi. Ei häntä ole ruoskittu eikä hänen tiellään seisottu. Hän on elänyt koko pienen ikänsä Helsingissä, moderni ja läpeensä kaupunkilainen, eurooppalainen sälli. Pitää itseään kovinkin älykkäänä, ja Jannen on myönnettävä, että pohjimmiltaan hänellä on terävä pää. Ylioppilastodistuksen arvosanat puhuvat omaa kieltään.

On vain niitä kieliäkin maailmassa niin monenlaisia. Eikä Jannekaan puhu kuin suomea ja ruotsia.

Ehkä hän on ollut hölmö.

Hän on lukenut erään Amerikan presidentin sanoneen, että hänen on keskityttävä politiikkaan ja sotaan, jotta hänen poikansa voisivat keskittyä matematiikkaan, filosofiaan ja kaupankäyntiin, jotta heidän pojillaan olisi mahdollisuus keskittyä taiteeseen ja musiikkiin.

Hänen työnsä. Koko elämänsä.

Allanin elämä.

Ja mitä siitä on ollut hyötyä.

Mitä neuvoksen arvonimellä on väliä. Mitä silläkään, että Allanista lopulta tehtiin tuomari.

Joukoa ei kiinnosta laki sen enempää kuin politiikka. Kulttuuri kiinnostaa häntä, koska sen hän ajattelee sentään jonkin verran vaikuttavan hänen elämäänsä. Puhuu psykologiasta ja estetiikasta ymmärtämättä niistä sen enempää kuin siitä, mistä on tullut. Allanilta ja Jannelta ja kukaties Otto-vainaalta asti kurottava terävyys valuu Jannen silmien edessä maahan.

Koskelan vieraskamarissa hän vetää kultakellonsa ja katselee ikkunasta sitä puolta maailmasta, josta kerran ajoi polkupyörällä ulos.

Mitä Jouko tekisi, jos hän olisi samassa asemassa kuin Janne silloin?

Ehkä Janne on hölmö.

Ehkä Jouko on älykkäämpi kuin hän ymmärtääkään.

Ja ehkä pitkä automatka on jäykistänyt Jannen mielen huonoon asentoon yhdessä hänen ruumiinsa kanssa. Jouko ei ole kahtakymmentäkään. Janne ajattelee Allania hänen iässään. Ajattelee itseään. Ravistaa sitten päätään ärtyisästi karkottaakseen levottomuutensa.

Joukoa tuskin haittaa palata Helsinkiin suunniteltua aiemmin.






A/N: Lainaus, joka pyörii aina mielessäni kun mietin Pohjantähtien viimeisiä kappaleita, on Yhdysvaltain toiselta presidentiltä John Adamsilta vuodelta 1780: "I must study politics and war, that our sons may have liberty to study mathematics and philosophy. Our sons ought to study mathematics and philosophy, geography, natural history and naval architecture, navigation, commerce and agriculture in order to give their children a right to study painting, poetry, music, architecture, statuary, tapestry and porcelain."
« Viimeksi muokattu: 24.12.2021 02:21:13 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua