Kirjoittaja Aihe: Raudan seitsemän surua, K-11, 11/12  (Luettu 2363 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 128
  • Lunnikuningatar
Raudan seitsemän surua, K-11, 9/12
« Vastaus #20 : 18.09.2022 15:25:28 »
Altais: Awww, kiitos paljon! Merife on tuttu tosiaan aiemmasta jatkiksesta nimeltä Veistää valoa, parsia pimeää, joka sijoittuu tähän samaan Jumalyöt-verseen. (Mutta se on yksi niistä jatkiksista, jotka jäivät kesken, ja sitä ei ole Finissä enää, kun tunnukseni elokuussa poistettiin ja sitten vanhat tekstit myöhemmin minun pyynnöstäni ennen kuin tulin takaisin.) Ja tämä on kyllä varmasti tarinana vähän hankalasti hahmotettava, ja se taas liittyy varmaan siihen, että tekstissä on tietty niukkuus läsnä sanamäärissä, kun ne tulee aina kirjoitettua kuun lopussa. Mutta ihanaa, että olet tykännyt silti!

K/H: Täällä taas, ja luvan kanssa myöhässä, koska ADHD-pallerona unohdin kokonaan postata luvun. Se on kuitenkin kirjoitettu 31.8., joten ihanaa, että Odo ja muut antoivat vielä armon käydä oikeudesta.



Yhdeksäs luku: Virheiden ja vääryyksien jumala

I

Yö on tumma ja helteinen. Heittelehdin vuoteessani ja hikoilen pois ikävää, kaipuuta, himoa joka ei ole omaani — tai ehkä onkin, en ole varma.

Himmenevä valo sädekaihtimien takana on samaa sävyä kuin Unhen katse.


II

“Voitko yhtään paremmin?” Unhe kysyy seuraavana aamuna. Me emme katso toisiamme. Keittiö on ahtaampi kuin ennen.

“En.”

“Voinko tehdä jotakin?”

“Parempi, että tee.”

Unhen katse on pistelee minua kuin nuppineulat neulatyynyä.


III

Pakenen, ja kesä alkaa jo riisua koristuksiaan. Tulee elokuu, pimeämmät illat, kasteesta kudotut aamut.

Vietän aikaani Keltaisessa jäänsärkijässä levyjä selaten, Oodin ylimmän kerroksen nurkassa aikakauslehtiä lukien ja Helsingin puistoissa maleksien. Mitä vain, kunhan ei tarvitse kyhjöttää kotona asunnossa, jonka seinät tuntuvat hiipivän päivä päivältä lähemmäksi toisiaan.

Unhe odottaa. Elokuu saapuu, ja se hautoo myrskyä.


IV

Selailen päämäärättömästi kurssikuvauksia ja mietin osallistumista, mutta päätän lopulta, että en halua ottaa sitä riskiä, että syksy menee hukkaan. Siksi ilmoittaudun poissaolevaksi, vaikka se tarkoittaakin sitä, että päivilläni on entistä vähemmän sisältöä.

Kukaan ei soita minulle. Kukaan ei ota yhteyttä.

Olen lohjennut irti siitä elämästä, johon kuuluin.


V

Elokuun viimeisenä päivänä havahdun siihen, että vuoden loppuun on enää neljä kuukautta. Neljä kuukautta siihen, että kaikki (ehkä?) päättyy.

Aika tuntuu kieppuvan ohitse kuin voikukan hahtuvat tuulessa, tai ehkä syyskuun kynnyksellä pitäisi puhua puhurin puista riipimistä lehdistä.

Kun Unhe tuo torilta tuoreita omenoita ja niiden tuoksu valtaa keittiön, minä kysyn suoraan:

“Johtuuko se sinusta?”

“Mikä?”

“Se, että kaikki tapahtuu nopeammin.”

Unhe kurtistaa kulmiaan. Hän ottaa yhden omenan pussista ja alkaa kuoria sitä. “Ehkä. Jumalille aika on erilaista, ja koska olet sidottu minuun, ehkä ajaudut samaan kurimukseen väistämättä.”

“Tuntuu, että silmänräpäyksessä kuluu kokonaisia päiviä tai viikkoja. Että muistissani on aukkoja. Että menetän vuoden —“, napsautan sormiani, “— tuosta noin vain.”

“Muistiisi minä en ole koskenut huhtikuun jälkeen”, Unhe pudistaa päätään. “Mutta ehkä tässä on kyse kuolevaisuudestasi. Mielesi ei kestä jatkuvaa jumaluuden läsnäoloa tai ymmärrä sitä, ja siksi se kätkee itseltään ne palaset, jotka taivuttavat maailmaa liikaa.”

“Entä seuraava vuosi?”

“Hmm?”

“Jos rakastettusi ei palaa. Valitsetko uuden papittaren?” Kysymykseni hiertää sydäntä kuin asfaltti ihoa.

“Haluaisitko, että valitsisin?”

Otan vastaan Unhen ojentaman kuoritun omenan. Kohtaan hänen katseensa ensimmäistä kertaa viikkoihin. “Haluaisitko sinä?”

Unhen suupieli kohoaa. Hänen huulensa ovat aiempaa tummemmat, niitä ympäröivä iho päivettynyt. Silmien tummanruskeassa on tuskin havaittava häive oranssia, kuin liekinhehkua. “Kierrämmekö kysymyksillämme kehää loputtomiin?”

“Jos sinä et vastaa.”

“Voisin pakottaa sinut vastaamaan”, Unhe sanoo hiljaa. Se on kuin hyväily. Taas samaa pimeää lempeyttä kuin Tuonessa, samaa uhkaa.

Värähdän. “Pakottaisitko?”

Unhe miettii hetken. Hän laskee kuorimaveitsen kädestään ja nousee seisomaan. Tämä Unhe, elokuinen, on minua päätä pidempi ja harteikkaampi. Hänen varjonsa lankeaa ylleni kuin ukkosen tummentama taivas.

“Jos tahdot, että pakotan”, hän sanoo ja ojentaa sormensa, tarttuu leukaani kevyesti ja sivelee alahuultani peukalollaan. “Jos et uskalla valita itse.”

“Sinä sanoit aiemmin, että jos lausuisit nimeni pyytämättä, tekisit virheen. Onko se muuttunut?”

Unhe nojautuu lähemmäs. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa kutittavat poskeani.

“Ei. Mutta on vaikeaa taistella loputtomiin luontoaan vastaan.”

“Tee se sitten”, minä kuiskaan.

“Pyydätkö sinä?” Unhe kysyy. Hänen katseensa on vakava ja nälkäinen. “Rukoiletko minua?”

“Virheiden ja vääryyksien jumala”, vastaan. Suljen silmäni. “Nimeä minut.”

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 128
  • Lunnikuningatar
Vs: Raudan seitsemän surua, K-11, 9/12
« Vastaus #21 : 07.10.2022 15:12:28 »
K/H: Ja edelleen mukana menossa, tuttuun tapaan viime hetkellä. :D Nyt on 5/6 tarinasta valmiina, onpa jännittävää!



Kymmenes luku: Saara

I

Unhe lausuu nimeni niin hiljaa, että tuskin kuulen sitä. Se tuntuu samalta kuin taivaan havahtuminen ukkosmyrskyn alkaessa hautovan helteen jälkeen; se tuntuu samalta kuin kylmä, rosoinen kallio jalkapohjia vasten; se tuntuu samalta kuin ensimmäinen kulaus termospullosta kaadettua vahvaa kahvia syksyn hiljentämässä metsässä.

Nimi on minun, mutta silti vieras, muuttunut. En ole tunnistaa sitä omakseni, eikä se kai enää olekaan minun, vaan Unhen.

Mutta.

Samalla hän —

“Sinun nimesi on Unhe”, minä sanon, ja omassa äänessäni on aiempaa syvempi kaiku, kuparintumma. Elokuun väri.

Minun jumalani, ajattelen, tietenkin. Niinhän se menee: jos minä olen nyt hänen, hänkin on minun.

Unhe hymyilee. Hän kumartuu suutelemaan minua, ja kun elokuu vaipuu syyskuuksi vuorokauden vaihtuessa, me muutumme molemmat.


II

Suudelma on ajattomuuden tunnusta huolimatta lyhyt ja varovainen. Unhen huulet polttavat kuin riite, ja hänen sormensa niskassani ovat jääkylmät, niiden kosketus ihoa vasten talviyötä.

“Ei enempää”, hän sanoo vetäytyessään. “Ei vielä, eikä nyt.”

Nyökkään. Siitäkin huolimatta, että kaikki on muuttunut, ajatukseni ovat kirkkaammat kuin kuukausiin. Tiedän, ettei mikään ole nyt selvää, ja että en voi olla varma, että haluanko… Mitä haluan.

“Saara”, Unhe lausuu nimeni, ja nyt se on taas arkinen nimi, vaikka värähtääkin meidän välillämme pyörteilevässä voimassa. Nyrpistän nenääni. “Onko kaikki hyvin?”

“En muistanut, että nimeni on noin tylsä”, vastaan, ja Unhe nauraa.


III

Me keitämme kahvia ja istumme makuuhuoneeni vuoteelle sitä juomaan. Tunnustelen jumaluutta sisälläni: sen painoa kylkiluiden takana, aikaa joka venyy kuin vettynyt villa. Sekään ei ole vain kaunista tai ylevää ja surullista, vaan loppujen lopuksi… arkista. Iätöntä, mutta —

“Ihmisten menetykset, virheet ja muistot ovat usein suurimmaksi osaksi arkisia”, Unhe sanoo. Hän istuu vieressäni ja silittää hajamielisesti vasemman käteni kämmenselkää. Kosketus on tunnusteleva; Unhe kartoittaa rajoja välillämme.

“Hmm.” Se ei ole oikeastaan yllätys: vaikka Unhe on toisinaan ollut pelottava ja täynnä pimeää, useimmiten hän on ollut jotakin muuta. Ajattelen Unhea korjaamassa mökkiä Irlannin rannikolla, kuorimassa omenoita tai viemässä minua syömään croissantteja sen jälkeen, kun hän on pakottanut Topiaksen kohtaamaan tekemänsä virheet.

“Oletko pettynyt?” Unhe kysyy.

“Mikset kertonut?”

“Ai että jumaluus on lopulta pitkälti pieniä asioita?”

“Ei, vaan että — että tämä olisi… tällaista. Että sen sijaan, että omistaisit minut, minä —“, en tiedä, miten muotoilisin lauseeni lopun. En osaa sanoittaa sitä, mitä nyt on.

“En tiennyt”, Unhe vastaa. Hän nirhii alahuultaan hampaillaan miettiessään. Unhen iho on nyt vaaleanruskea ja hänen kasvojaan täplittävät pisamat. “Ithele oli — on — jumalatar. Ja kun sanoin, että minulla ei ole ollut ihmistä papittarena vuosisatoihin — no. Tarkalleen ottaen en puhunut totta. Ei vuosisatoihin, mutta ei myöskään… koskaan.”

Säpsähdän. “Eli et tiennyt ylipäätään, mitä olisi voinut tapahtua? Tai silloin kun tapoin sinut, sinä —“

Unhe pudistaa päätään. “Ei ihan niinkään. Sisaruksillani on monenlaisia palvelijoita, useimmilla ihmisiä — tai sellaisia, jotka olivat ihmisiä ainakin aluksi. Olen nähnyt erilaisia sidontariittejä, uhreja ja nimeämisiä. Olen nähnyt rakkautta ja vihaa ja mustasukkaisuutta ja ahneutta. Olen nähnyt sellaisten tarinoiden päättyvän huonosti tai hyvin, ja sitten sellaisiakin, jotka eivät ole vielä päättyneet. Yleensä minä tai Tuoni olemme olleet läsnä silloin, kun ne päättyvät. Mutta minä en ole koskaan valinnut papittarekseni ihmistä.”

“Miksi?”

“En ole tahtonut. En tahtonut nytkään, mutta oli pakko. Ithele on — luulen, että hän on nyt Tuonen. En keksi yhtäkään muuta syytä sille, miksei hän tullut takaisin auttamaan vuotta kuolemaan ja heräämään henkiin. Hän on aina ollut omapäinen, muttei sentään noin itsekäs.”

Kun Unhe mainitsee Tuonen nimen, kaipaus käy lävitseni kirvelynä ja vaimenee sitten. Ymmärrän heti, että vaikka jokin minussa edelleen taipuu Tuonen jumaluutta kohti, se vietti ei hallitse minua enää, koska valinta on jo tehty, ja koska en ole enää —

“Mm-mm”, Unhe nyökkää. “Et ole enää varsinaisesti ihminen, jos kohta et jumalakaan.”

“Entä sitten jos — kun — jos lakkaan olemasta sinun papittaresi?”

“Sitten tarvitset uuden nimen ja uuden elämän”, Unhe sanoo. “Joku sisaruksistani — ehkä Merife — voi parsia sellaisen sinuun.”

Tämän pitäisi varmasti olla järkytys. Ajattelen sitä Saaraa, joka istui metrossa joulukuussa miltei vuosi sitten: viimeisen tenttiviikon uupumusta, tulevaa joululomaa, juuri äidin kanssa puhuttua puhelua. Sitä Saaraa, joka oli vain ihminen.

“Ei sinun silti tarvitse luopua heistä”, Unhe sanoo. “Joskin. Tuota.”

“Sinun on tultava mukaan”, vastaan, koska tietenkin: nyt kun olen niin vahvasti kiinni Unhessa ja hänen jumaluudessaan, on muille vaaraksi, jos yritän hallita sitä yksin. “Mikäs sen hienompaa.”

“Voisin olla…” Unhe karauttaa kurkkuaan. “Poikaystäväsi. Ehkä.”

“Hei äiti ja isä, tässä on poikaystäväni, virheiden ja vääryyksien jumala”, sanon teeskennellen riemastunutta. “Miten upea ajatus.”

Mutta… onhan se. Ehkä. Jos. Jos haluan —

“Mietitään sitä myöhemmin”, Unhe sanoo. “Mietitään kaikkea myöhemmin.”

“Se kuulostaa hyvältä”, nyökkään ja haukottelen. “Olen aika uupunut.”

“Lepää sitten”, Unhe sanoo. Minä lasken kahvikuppini yöpöydälle ja painan pääni Unhen hartiaa vasten. Hän kietoo toisen kätensä olkapäideni ympärille.

Unhe tuoksuu syyssateilta, raukealta auringonvalolta, iltaan syttyviltä tähdiltä. Syyskuulta.

Nukahdan, ja kun herään, niskani on jumissa ja on jo lokakuu.

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 128
  • Lunnikuningatar
Raudan seitsemän surua, K-11, 11/12
« Vastaus #22 : 11.10.2022 22:27:54 »
K/H: YLLÄTYS.  ;D



Yhdestoista luku: Ihmistoiveet ja tunteet


I

Unhekin on nukahtanut, tai sitten vain syvästi ajatuksissaan, sillä kun herään, hän istuu paikoillaan silmät suljettuina. Valo on harmaata, taivas ikkunan takana pilvessä, ja tiedän vaistomaisesti menettäneeni taas yhden kuukauden.

Tiedän, koska… Nyt minä todella olen menetysten jumalan papitar.

“Mm”, Unhe äännähtää ja venyttelee. Hän hymyilee silmiään avaamatta. “Pidän siitä, että ajattelet noin.”

“Miksen kuule sinun ajatuksiasi? Tai siis muutoin kuin silloin kun sinä tahdot minun kuulevan.”

“Sepä vasta olisikin”, Unhe käpertyy kiinni kylkeeni. Hänen äänensä on uninen. “Et sinä haluaisi tietää, mitä kaikkea ajattelen.”

“Sinäkö sen päätät?”

“Kukapa muukaan?” Unhe kysyy huvittuneena. “Luuletko, että papittaret päättävät jumalansa puolesta?”

“Voi olla, että vielä päättävätkin”, vastaan ja kutitan Unhea kyljestä. Hän säpsähtää kunnolla hereille. “Ei sitä tiedä.”

“No, jumalaansa he eivät ainakaan kutita”, Unhe melkein murisee.

“Selvästi se on täysin mahdollista. Enpä olisi arvannut, että olet noin herkkä.”

“Enkä minä, että sinä olet noin nenäkäs.”

“Ehkei sinun olisi pitänyt antaa minulle nimeäni takaisin”, vastaan ja valmistaudun hyökkäämään jälleen, mutta Unhen äänen vakavuus keskeyttää minut:

“Älä sano noin edes leikilläsi. Varoitin, että se olisi virhe, mutta — en — en halua, että se on. En halua, että käy ilmi, että tämä on väärin. Että tein sinulle jotakin sellaista, mikä —“

“Minähän se rukoilin sinua niin tekemään”, muistutan.

Lokakuun kirkas valo lankeaa varoittamatta huoneeseen. Sen hohteessa Unhen piirteet ovat terävät, silmätkin piiskaavaa sateenharmaata. “Koska minä painostin ja houkuttelin. En ole veljeäni parempi.”

Ajattelen Tuonen hellää, pimeää voimaa ja pudistan päätäni. “Sinä et ole lainkaan niin kuin hän. Jos houkuttelit, houkuttelit, koska… Koska välitit. Ja koska halusit auttaa, ja koska —“

Unhe pudistaa päätään. “Ehkä. Mutta ei — se ei vielä riitä. Se ei ole koko totuus, enkä minä ole valheiden jumala, en edes puolitotuuksien. Sinun on ymmärrettävä, että halusin sinut. Kun palasit Tuonen luota, olit antanut hänelle melkein kaiken, noin vain, epäröimättä. Olisit antanut nimesikin, jos en olisi vienyt sitä. Kun taas minulle — et koskaan katsonut minua samoin. Et koskaan tahtonut —“

“Sinä olet hölmö”, keskeytän. “Oletko mustasukkainen veljellesi siitä, että hän vietteli minut niin helposti?”

Unhe tuijottaa päättäväisesti vastapäistä seinää eikä vastaa.

“Tuoni oli jumala sellaisella hehkulla, ettei siinä hirveästi väitetä vastaan. Kokonaan ja läpikotaisin, ja ei siten kuin sinä olet: ei arkisesti, ei särkyneiden teekupinkorvien tai rispaantuneiden hihojen tai pienten irlantilaisten rannikkomökkien jumala. Hänessä ei ollut mitään inhimillistä.”

“Minäkin olen jumala läpikotaisin”, Unhe huomauttaa ja kuulostaa melkein loukkaantuneelta.

“Mutta sinä olet sitä sellaisella tavalla, joka koskettaa elämää kauttaaltaan. Sellaisella, joka muuttuu vähitellen osaksi sitä, ja joka on vain hyväksyttävä, niin hyvässä kuin pahassa. Kun Tuoni tekee jotakin, kaikki tapahtuu kuin viimeistä kertaa, ja siksi häneen on pakko takertua niin epätoivoisesti. Mutta kun sinä teet… Kun sinä teet jotakin, siinä on aina uuden alun mahdollisuus. Virheet voi korjata, unohtuneen tilalle voi oppia jotakin uutta, jäähyväiset eivät välttämättä ole lopullisia. Ja minä —“

Harkitsen hetken. Haluan olla varma, mutta en voi. En täysin.

“— luulen, että valitsisin sinut, jos sellainen valinta olisi ihmiselle mahdollinen. Valitsisin menneisyyden painon, väärien valintojen seuraukset, vapaaehtoisesti korjattavan sadon. Ja sitä paitsi…”

Hymyilen Unhelle ovelasti. “Valitsisin mieluummin jumalan, joka oppii tekemistään virheistä. Tuonen kanssa kaikki on jo valmiiksi täydellistä.”

Unhe katsoo minua terävästi.

Jatkan silti. “Siitä puuttuu kaikki haaste. Ja no.”

“No?”

“Tuonen kanssa kaiken voi yleensä kokea tasan yhden kerran. Et ole ehkä aivan yhtä hyvä suutelija, mutta voisin kuvitella, että jumalat ovat yleensä ihan kelvollisia.”

“Vai en ole yhtä hyvä?” Unhe kohottaa hallanvaaleita kulmakarvojaan. Ne ovat samaa sävyä kuin hänen kasvojaan kehystävät kurittomat hiuksensa, jotka näyttävät aivan siltä, että syyspuhuri on pörröttänyt niitä perusteellisesti vain hetkeä aiemmin. “Saara, yritätkö sinä huijata minut osoittamaan, että olen Tuonea parempi?”

“Toimisiko sellainen?”

“Minä osaan lukea ajatuksiasi”, Unhe muistuttaa kuivasti. “Enkä ole noin helposti vietävissä. Ja sitä paitsi me emme ole oikeastaan vielä puhuneet siitä, mitä sinä haluat.”

“Sinä suutelit minua jo kertaalleen.”

“Se nyt oli vain rituaalinen toimenpide.”

“Rituaalinen toimenpide?”

Unhen ilme ei värähdäkään. “Niin. Ajattelin, että sellainen olisi riittävän, hmm, painokasta.”

Ajattelen erittäin painokkaasti Unhen huulia omiani vasten, ja sitten vielä painokkaammin Tuonea, ja hänen tapaansa koskettaa, ja hänen hiustensa tuoksua, ja —

“Saara”, Unhe varoittaa. “Tuo ei kyllä toimi.”

“Eikö?” Katson Unhea ja näen, että varjot hänen ympärillään ovat syvemmät kuin aiemmin, ja lokakuun valo viiltävämpää. “Eikö todella? Juurihan sinä sanoit, ettet ole valheiden jumala. Älä valehtele minulle.”

“Se ei toimi siten kuin toivoisit. Yllytät mustasukkaisuuttani, ja siitä kumpuavia asioita et tahdo. Minä en ehkä ymmärrä ihmisiä aina oikein, mutta erotan ne rajat, jotka kulkevat oikean ja väärän välillä, ja se tapa, jolla sinua koskettaisin, jos nyt päättäisin vastata rukoukseesi, olisi varmasti pelkästään väärä.”

“Mm. Mikä sitten olisi oikea?”

“Näet sitten”, Unhe vastaa. Hän nousee seisomaan. “Sitten, kun olen ajatellut asiaa. Mutta voisitko… Älä tee noin. Saatan olla talvipäivänseisauksen jumala, ja siksi kylmän ja pimeän, mutta minullakin on sydän, ja nyt sinun ihmistoiveesi ja tunteesi kiskovat sitä aiempaa vahvemmin, koska olet minun.”

“Ja koska sinä olet minun”, muistutan. Unhe nyökkää.

“Niin.”

“Mitä se tarkalleen tarkoittaa?”

“Otamme siitä selvää. Mutta ensin…” Unhe vilkaisee ulos. “Ensin me menemme torille, ja minä ostan sinulle mukillisen lämmintä glögiä ja ehkä myös hillomunkin, ja sitten me… Hmm. Menemme elokuviin.”

“Elokuviin?”

Unhe nyökkää taas, tällä kertaa vielä päättäväisemmin.

“Aa!” Niinpä tietysti. “Sinä yrität — sinä haluat viedä minut treffeille.”

Unhen kalpeille poskille kohoaa puna.

“No, vie sitten”, sanon jalomielisesti, ja sovinnon eleenä ajattelen sitä, miltä minusta tuntui, kun näin Unhen hymyilevän ensimmäistä kertaa. Kevät oli vasta saapumassa, ja auringonvalo vielä varovaista, mutta sillä hetkellä minun oli kauttaaltaan lämmin.

Vastaukseksi tunnen, kuinka Unhe koskettaa varovasti mieltäni, ja muistuttaa minua siitä, miksi silloin hymyili: koska kuuli minun nauravan.

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart