Raudan seitsemän surua, K-11, 8/12

[Kaarne]

Nimi: Raudan seitsemän surua
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: moderni jumaltaru
Yhteenveto: Astun pois metrosta Kalasatamassa. Todellisuus rämähtää päälle kuin punkbändin konsertti, rämisten ja liian kovaa: Minä surmasin jumalan.

Mitä seuraavaksi kuuluu tehdä?
Varoitukset: Viidennessä luvussa ikärajan mukainen kohtaus, jossa painostetaan/pakotetaan seksiin.

K/H: Tämä on osallistuminen Kuukaudesta kuudenteen, kaamoksesta valoon -haasteeseen, joten lukuja tulee yksi kuukaudessa ja kaikkiaan 12 (plus epilogi). Teksti on hiomatonta ja hirveän tuskailun jälkeen kirjoitettua, mutta onpahan jotakin.

*

Raudan seitsemän surua

Time has one direction,
to divide. Invisible, it casts shadow
canyons, tools furrows into leather fields,
carves oxbow rivers of birds
into cold November skies.
- Anne Michaels


Ensimmäinen luku: Talvipäivänseisaus

I

Metro humisee. Minä olen väsynyt ja siksi palelen, vaikka ei varsinaisesti olekaan kylmä.

Lattia on sulaneen lumen ja loskasohjon peitossa.

Kello on kymmenen, on tiistai-ilta, vaunussa on minun lisäkseni vain yksi nuori pariskunta - molemmat ympäripäissään - ja nuutunut keski-ikäinen mies, jonka takin ylin nappi on irronnut.








Ja sitten hän, joka istuu minua vastapäätä ja tuijottaa tummin silmin, ja ehkä paleleminen johtuu oikeastaan hänestä.

Hänellä on pitkät mustat hiukset, vakavat piirteet, suora ryhti. Hän on vääjäämätön, tai siltä minusta tuntuu, vaikken tiedä, miksi se sana kohoaa mieleeni.

Miten joku on muka vääjäämätön?

Hänen mustissa nahkasaappaissaan on lunta, samoin hiuksissa ja harmaan villakangastakin hartioilla. Minun punaiset rukkaseni ja piponi sen sijaan ovat läpimärät, koska seisoin lumituiskussa odottamassa bussia ennen metroon vaihtamista, ja se lumi on jo sulanut. Joten kuinka –

“Mennään”, mies – Unhe, sillä tiedän nimen heti hänen äänensä kuullessani – sanoo.

Ja minä nousen, enkä kysy yhtäkään kysymystä, en lausu yhtäkään vastaväitettä.



II

Me jäämme pois metropysäkillä, jota ei ole olemassakaan. Se on keskellä metsää: korkeita kuusia ja pakkasta, narskuvaa lunta, syvää pimeää.

“Meillä on vain vähän aikaa”, Unhe sanoo. Hän tarttuu käteeni, puristaa sormiani rukkasen läpi. “Mutta jos haluat kysyä, voin yrittää vastata.”

Nielaisen. Hetkeä aiemmin kaikki on ollut terävää ja selvää, ennaltakirjoitettua. Nyt kuva himmenee ja hajoaa, muuttuu sumeaksi, ja henki salpautuu kurkkuuni. Yritän runnoa sanoja ulos, mutta ne törmäilevät toisiinsa suussani ja saan vain ähkäistyä.

“Tai ehkä ei”, Unhe pudistaa päätään. Hänen suunsa on tiukka viiva, huolesta kireä. “Tämä on sinulle helpompaa, jos vain – niin. Jos.”

Kirkkaus palaa: valon ja pimeän välinen raja; lumen ja mustan meriveden; sen hetken, joka erottaa menneen tulevasta.

Me kävelemme metsäpolkua pitkin, laskeudumme syvemmälle pimeään, ja kaikki ympärillämme hengittää, hengittää verkkaan.



III

Keskellä metsää on kinostuneen lumen peittämä aukea. Sen keskellä kohoaa kivipaasi, tummanharmaa ja rosoinen.

“Sinun täytyy sitoa minut kiinni”, Unhe sanoo. “Jos –”

Hän pudistaa päätään, jättää loput sanat lausumatta. Tiedän silti: Jos olisit Ithele, saisit metsästää minut, ja tämä olisi helpompaa, tai ainakin hauskempaa.

Haluaisin sanoa, että voisin nytkin. Vereni kohisee, sen huminassa on pakkasta ja viimaa ja janoa. Mutta Unhe pudistaa päätään, alkaa riisuutua. Vaikka tummissa silmissä on vastahakoisuutta, hänen liikkeensä ovat hitaita ja huolellisia, mutta niissä ei ole lainkaan haparointia. Minä riisun rukkaseni ja viskaan ne maahan.

Unhe seisahtaa kivipaaden eteen. Hän kohottaa leukansa ja katsoo minua, ja sillä hetkellä epäröin, vaikka kaikki on väistämätöntä. Unhe on kaunis: leveät hartiat, ylpeä leuan kaari, pitkien ripsien varjot vaaleaa ihoa vasten.

Hän painaa köyden pään käteeni. Nyöri on paksu ja karhea, surunraskas. Kun sidon Unhen paatta vasten ja kiristän köyttä, se kaivautuu Unhen ihoon kuin nälkä, kuin katkeruus.



IV

Leikkaan hänen hiuksensa, eikä siinä ole mitään kaunista. Rautaveitsi on kyllä terävä, mutta olen kömpelö ja joudun nirhimään epätasaisesti, ja mustat hiussuortuvat täplittävät lunta kuin uhriksi vihmottu pimeys.

Unhe irvistelee, muttei päästä ääntäkään. Ei edes silloin, kun otteeni lipsahtaa ja veitsi viiltää haavan hänen korvalehteensä.



V

Me katsomme toisiamme. Yö on pysähtynyt, eikä hengitä enää. Se odottaa.

Unhen paljailla hartioilla on hiustukkoja, kaulalla ja kasvonsyrjässä verta.

“Rukous”, hän sanoo, tai pyytää. Ääni on pelkkä kuiskaus. “Raudan seitsemän surua.”

Minä kuuntelen veitseni hyrinää, yön hiljaisuutta, pakkaseen punottua talvea. Haistan veren, savut ja neulasen, vuodet ja vuodenkierrot, raudan ja pimeän. Poimin surut yksi kerrallaan, tunnustelen niitä lausuessani:

“Sadonkorjuu,
jäähyväiset,
unohtaminen,
katumus ja häpeä,
virheet ja vääryydet,
kuolema
ja kaikki se, mikä on mennyt.”

Unhen hymy on helpottunut. Hän vetää henkeä ja sulkee silmänsä, taivuttaa päätään paljastaakseen kaulansa. Hänen takanaan metsänreuna on tumma talvista taivasta vasten. Pimeää täplittävät tähdet ovat minulle vieraita.

Käännän katseeni takaisin Unheen. Käteni tärisee, mutta en tiedä, johtuuko se innosta vai pelosta vai epäröinnistä – ehkä niistä kaikista.

Terä maistaa Unhen pulppuavassa veressä kaikki seitsemän suruaan.




VI

Kun istun taas metrossa, kirkkaus hälvenee vähitellen. Käsissäni on kuivunutta verta.

Kukaan ei kysy mitään.

Astun pois metrosta Kalasatamassa. Todellisuus rämähtää päälle kuin punkbändin konsertti, rämisten ja liian kovaa: Minä surmasin jumalan.

Mitä seuraavaksi kuuluu tehdä?

[Okakettu]

Mää intoilinkin tästä jo toisaalla, mutta jospa saan sanottua jotakin myös täällä. Ensin pitää todeta, että jee, mahtavaa että aloitit julkaisun, koska kaikenlaiset jumaltekstit ovat aina parhaita ja tämän idea on bängeri. Minusta modernin kontekstin yhdistäminen kaikkiin niihin elementteihin, mitä jumaluuteen tässä liittyy (hiusten leikkaaminen, uhraus kivipaasilla, ym), oli tosi toimiva, koska niissä on tosi hyvä kontrasti keskenään. Alussa on tuollaista suoranaista arjen ankeaa realismia, loskasohjoa ja kännisiä pariskuntia, mutta sitten huomion kiinnittyessä Unheen tunnelma muuttuu tyystin erilaiseksi. Ja kuitenkin hänkin on tietyllä tapa osa modernia miljöötä villakangastakkeineen, mutta silti ei. Pidin siitä, miten vähäeleisesti ja kuitenkin painavasti toit tuon Unhen jumaluuden esiin, vääjäämättömyyden tunteen ja sulamattoman lumen kautta, sen miten päähenkilö miettii, että hänen palelemisensa täytyy johtua Unhesta. Painiskelin itse tuon uusimman tekstini kanssa, miten ihmeessä saan Eliaksen yliluonnollisuuden kunnolla mutta liikaa korostamatta esiin, joten siksikin kiinnitin asiaan tässä huomiota.

Sekin oli minusta todella onnistunutta tunnelman luomisen suhteen, miten Unhen vääjäämättömyys ("Miten joku on muka vääjäämätön?" oli erinomainen kohta muuten) näkyy myös etenkin alussa luvun tapahtumissa; päähenkilö on väistämättömästi osa tapahtumien kulkua eikä voi kuin seurata mukana ja tehdä sen, mihin Unhe hänet on määrännyt. Tämä kohta toisaalta rikkoi sitä hyvin:

Nielaisen. Hetkeä aiemmin kaikki on ollut terävää ja selvää, ennaltakirjoitettua. Nyt kuva himmenee ja hajoaa, muuttuu sumeaksi, ja henki salpautuu kurkkuuni. Yritän runnoa sanoja ulos, mutta ne törmäilevät toisiinsa suussani ja saan vain ähkäistyä.

Samassa kappaleessa pidin paljon myös tästä: Kirkkaus palaa: valon ja pimeän välinen raja; lumen ja mustan meriveden; sen hetken, joka erottaa menneen tulevasta.

Kuvailusi teki tuosta metsästä ja sen tapahtumista samalla kertaa unenomaisen ja kuitenkin hyvällä tavalla, hmm... karun, ehkä. Tai rosoisen. Metropysäkki, jota ei ole olemassakaan, oli mielestäsi erinomainen, koska se oli samalla modernin miljöön päätös, ja vanhempi ja alkukantaisempi ilmaantui tilalle. Uhraukseen valmistautumisessa pidin vastahakoisuudesta Unhen silmistä, vaikka hän ei muuten haparoi, sekä tästä liittyen siihen, miten päähenkilö ajautuu tilanteen vietäväksi: Vereni kohisee, sen huminassa on pakkasta ja viimaa ja janoa. Hiusten leikkaamisen tematiikka on edelleen Paras Asia, ja aaa tämä kuvaus siitä: mustat hiussuortuvat täplittävät lunta kuin uhriksi vihmottu pimeys. <3 Tämä taas kuvasi lopputulosta hienon vahvasti ja vähäeleisesti: Unhen paljailla hartioilla on hiustukkoja, kaulalla ja kasvonsyrjässä verta.

Minä kuuntelen veitseni hyrinää, yön hiljaisuutta, pakkaseen punottua talvea. Haistan veren, savut ja neulasen, vuodet ja vuodenkierrot, raudan ja pimeän. Poimin surut yksi kerrallaan, tunnustelen niitä lausuessani.

Ah, tämä surujen ajatus on minusta vain niin hieno, olen iloinen että se pääsi otsikkoon. Ja että jätit tämän virkkeen mukaan, koska se on ehdottomasti yksi suosikeistani tässä, sellainen johon pysähtyy: Terä maistaa Unhen pulppuavassa veressä kaikki seitsemän suruaan. Unhen helpottunut hymy pitää mainita ehdottomasti myös.

Viimeisessä osuudessa pidin jälleen koruttomasta ja vähäeleisestä kerronnasta, sekä erityisesti siitä että moderni, todellinen maailma palaa mukaan punkbändi-maininnan myötä, mutta silti se ei muuta aiempaa tapahtunutta muuksi. Mitä seuraavaksi kuuluu tehdä, niinpä . Kiitos paljon tästä, jään odottamaan seuraavan kuun lukua! <3

[hiddenben]

Olipa tässä melkoinen aloitus vuoden mittaiselle matkalle! Todella vahva ja tunnelmaltaan ahdistava. Kuvailisin tätä juurikin veren rautaiseksi hajuksi, mikä on todella randomia, koska harvoin tulee kuvailtua tekstin tunnelmaa ja tyyliä hajulla Mutta se välittyy tästä niin vahvasti, että tällä kertaa näin!

Tykkään tässä siitä, miten leikittelet arjen realismilla ja jumaluuksilla. Päähenkilö on tavallinen hahmo, jonka vaatteet kastuvat räntäsateessa ja joka on väsynyt, apea ja kylmissään, ja joka silti kykenee murhaamaan jumalan. Lukijana on mielenkiintoista seurata tapahtumia ikään kuin kertojan olkapäältä ja ymmärtää, mitä tiedämme missä vaiheessa ja miksi. Etenkin tuo mies – Unhe, sillä tiedän nimen heti hänen äänensä kuullessani – sanoo on mielenkiintoinen, kuten myös Itheleen viittaaminen. Miksi kertoja tietää näitä asioita? Ja miksi hän suhtautuu kaikkeen niin... neutraalisti?

Mielenkiintoista aloitusosassa on myös se, miten kertojan ja Unhen välille muodostuu todella vahva side samalla, kun siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Ehkä se on osa jumalan voimaa ja valtaa, että pystyy luomaan luonnollisen, vahvan siteen ihmiseen tuosta vain. Pidän siitä, että kertoja ei mene paniikkiin tuosta Unhen tappamisesta vaan miettii vain, mitä seuraavaksi. Hänen tekonsa ei vaadi anteeksiantoa, ei pyydä katumusta, vaan se oli vain tehtävä. Mielenkiintoista välinpitämättömyyttä, millä ehkä on seurauksia, enpä tiedä. Tuosta metropysäkistä ei-missään tuli vahvat Henkien kätkemä -vibat, koska katsoin sen juuri viime viikolla Mutta se toi mukanaan hyvällä tavalla uhkaavaa, vahvaa metsän magiaa ja voimaa, mikä sopii Unhen kaltaiselle jumalalle.

Minua kiinnostaa kauheasti tämä Unhe ja Ithele, kuten myös se, mitä seuraavaksi tapahtuu! Joten, sitä odotellessa. Kiitos uteliaisuutta herättelevästä aloitusosasta ♥

[Kaarne]

Okakettu: Hei vaan! Tuntuu siltä, että tämän tarinan aloittamisesta on pieni ikuisuus, vaikka oikeastihan siitä on vain puolisentoista kuukautta. Mutta silloin kirjoittaminen oli vielä enimmäkseen hirveää pinnistelyä, ja nyt kun se sujuu, kaikki tuntuu kieltämättä helpommalta. Ensinnäkin: kiitos hirveästi siitä, että tuit minua senkin ajan yli. Se tuki on ollut minulle ja kirjoittamiselle elintärkeää. ❤️ Eliaksen yliluonnollisuus toimii minusta muuten Taipaleessa hyvin: hienoina häilähdyksinä taustalla, vähän kuin liekkien varjot ja valo seinää vasten. Olen myös tosi iloinen noista nostamistasi kohdista, koska nyt kun luen niitä kuukautta myöhemmin, erotan niissä paljon omaa ääntäni kirjoittajana, ja se tuntuu lohdulliselta. Että se tuntuu edelleen omalta, vaikka Kriittisen korkeakoulun myötä on hetkittäin tuntunut siltä, ettei se riitä mihinkään. Kiitos paljon kommentista! ❤️

hiddenben: Alkuun haluan sanoa, että minusta on ihanaa, että me molemmat ollaan tässä haasteessa (ja taidetaan olla ainoat tyypit, jotka ovat edelleen mukana ). Kannustaa paljon ajatus siitä, että jaetaan haaste ja tehdään sitä yhdessä kumpikin tahollamme! Lupaan kannustaa, jos jokin kuukausi tuntuu siltä, ettei yhtään lähde. ❤️ Metropysäkki oli myös ehdottomasti saanut inspiraationsa juuri Henkien kätkemästä, mutta halusin tuoda saman konseptin Suomeen. (Se on muuten ensimmäinen Miyazakin elokuva, jonka olen nähnyt. Katsottiin se yläasteella, kun Kinopyörä vieraili koululla. Muistan, että vaikutuin siitä tosi syvästi!) Ihanaa, että tämä herätti uteliaisuutesi, ja tervetuloa mukaan!

K/H: Tämän osan kanssa tuli kyllä kiire 31.1. ja räpistelin sen kasaan jossain 30 minuutissa, että tuota. Laatu on mitä on. Mutta kaipa tämä on silti julkaistava, vaikka vähän nolottaa.


Toinen luku: Aamiainen

I

Kun herään, päätäni kivistää ja suussani on tunkkainen maku. Huoneessa on edelleen pimeää.

Kohottaudun istumaan ja yritän saada kiinni katkonaisista muistoistani. Palaset eivät oikein tunnu loksahtelevan kohdilleen: metroasema, jota ei ole olemassa. Mustat hiustukot hangella. Veri, joka -

Säpsähdän ja vilkaisen vaistomaisesti käsiäni. Pimeässä en erota kunnolla niiden ääriviivoja, mutta kuvittelen liiankin selvästi, että kynsieni alla on kuivunutta verta.

Käteni tärisevät, kun nousen vuoteesta ja harpon vessaan.


II

Minussa on jotain outoa, mutta en osaa suoraan sanoa, mikä on vialla. Hiukseni ovat puhtaat, samoin käteni, mutta -

Kynteni ovat pidemmät.

Muistan elävästi, että leikkasin ne sellotuntia varten ennen kuin -

ennen

ennen kuin tapoin jumalan.



III

Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä. Ehkä kaikki on pitkää unta: sellaista, johon mahtuvat sekä kynsien leikkuu että muinainen rituaali. Heräsin omasta vuoteestani. Se on kaikkein loogisin selitys, tietenkin.

Ja silti: veressäni sykkii muisto, joka on elämääkin vanhempi. Raudanmakuinen hymni, roudanpimeä.

Totuutta ei käy kieltäminen.



IV

Kun astun ulos kylpyhuoneesta, haistan yllättäen kahvin tuoksun. Kahvin ja tuoreen leivän ja paistuvan pekonin.

Vatsani murahtaa. Samaan aikaan järjetön pelko vihlaisee: mitä jos olen menettämässä järkeni? Jos haistan olemattomia? Jos -

Lakkaa miettimästä. Palataan siihen myöhemmin, ääni mielessäni on voipunut, mutta tuttu.

Unhe.

Mutta -



V

Unhe seisoo lieden ääressä ja paistaa pekonia. Hänessä ei ole mitään samaa kuin siinä jumalassa, jonka minä murhasin. Hartiat ovat kapeat, hiukset valkoiset kuin vastasatanut lumi. Ääni mielessänikin oli kirkas kuin talvipäivä.

Ja silti hän on sama jumala, olen siitä varma. Tajuaminen tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja kamalalta: se saa sydämeni lysähtämään kasaan. Tämä on totuus; mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei kaikki ole ohi.

“Syö”, Unhe sanoo. “Juo. Ja kuuntele.”

Ja kun jumala puhuu, on toteltava, joten otan vastaan hänen ojentamansa kahvikupin. Unhen silmät ovat läpikuultavat, kuin kristallia tai puhdasta jäätä. Silti niissä on aavistus lempeyttä, ja se on lopulta se, mihin epätoivoisesti takerrun.



VI

“Kuka sinä olet?” kysyn, kun olen tehnyt selvää kolmesta tuoreesta sämpylästä ja lautasellisesta munakasta ja pekonia. Minulla on edelleen sudennälkä.

“Talvipäivänseisauksen jumala”, Unhe vastaa pohdittuaan asiaa hetken. “Tai Yulen, tai voimattoman auringon päivän - teillä on ollut sille päivälle monia nimiä.”

Hän naputtelee pöytää pitkillä sormillaan. Niiden iho on kalpea ja kuulas.

“Jokaisella vuoden yöllä on oma jumalansa. Jokainen yö on erilainen, tietenkin, mutta talvipäivänseisaus on kaikista tärkein”, Unhen sanoissa ei ole lainkaan ylpeyttä. Ne ovat vain totuus. “Koko vuodenkierto nojaa sitä hetkeä vasten: se on pimeä sydämenlyönti, heiluri kahden syvimmän lain välillä. Menneen ja tulevan.”

Yritän ymmärtää, mutta sanat kuulostavat liikaa kummalliselta mystiikalta, melkein Paulo Coelholta. Sen sijaan nousen ja haen kolmannen kupillisen kahvia.

“Mitä minun pitää nyt sitten tehdä?”

Unhe ei vastaa hetkeen. Ikkunan pintaan on kuroutunut huurrekukkia, joista katuvalojen himmeä hohde heijastuu. Keittiön digitaalikellossa hehkuu aika: 07:26. Aivan liian aikaista ajatella tällaisia asioita.

“Sinä… Yleensä se, joka suorittaa uhrin, on minun rakastettuni”, Unhe sanoo. Hän koskettaa hajamielisesti arpea kaulassaan. Se on punertava ympäröivää, eheää ihoa vasten. “Mutta Ithele - meillä oli erimielisyys.” Unhe nielaisee.

“Sinä riitelit rakastettusi kanssa, ja siksi valitsit minut murhaajaksesi?” melkein älähdän. Unhe punastuu ja hieroo niskaansa. Sitten seesteinen tyyneys palaa hänen kasvoilleen.

“Minun oli pakko. Uhri oli toimitettava, minun oli kuoltava. Ithelenkin olisi pitänyt tajuta se. Odotin viime hetkeen asti, mutta hän osaa olla kovin jääräpäinen.”

“Tuo ei silti vastaa itse kysymykseen. Mitä minun pitää tehdä?”

Unhe puree huultaan. “Sinä olet, teknisesti ottaen, nyt minun… Tuota… Mikähän se teidän kuolevaisten termi on…”

Annan hänen hapuilla.

“Papittareni?” Unhe ehdottaa.

“Ei kyllä käy”, minä pudistan päätäni. Postiluukku kolahtaa ja antaa minulle tekosyyn nousta ja paeta järjetöntä keskustelua eteiseen.

Poimin sanomalehden lattialta ja vilkaisen sen etusivua toivoen, että jokin arkinen ja tavallinen uutinen kertoisi minulle, ettei kaikki maailmassa ole sentään muuttunut. Sen sijaan huomaan jotakin aivan muuta:

Kun tapasin Unhen, oli 22.12.

Lehden päivämäärä on kuitenkin 31.1.

Olen kadottanut melkein puolitoista kuukautta.

[Thelina]

Tässä on mielenkiintoinen idea ja vaikka sanot, että nämä olivat ihan nopeasti kirjoitettuja pätkiä, niin tosi hyvin kirjoitettuja minun mielestäni. Tekstejäsi on aina ilo lukea ♥ Tällä on myös ihana otsikko! En nyt tähän hätään osaa oikein muuta sanoa, kuin että odotan jatkoa ja sitä, millaista moderni elämä jumalan kanssa oikein on ja minne ne puolitoista kuukautta oikein ovat hävinneet. Kiitos tästä ♥

[hiddenben]

Oo, hyvä twisti lopussa! Mietinkin, miten yhdistät tämän kuukausihaasteeseen ja bäng, sieltä se tuli

No niin, nyt kun sain tuon alkureaktion kirjoitettua, voin kommentoida itse osaa. Lyhyessä ajassa kirjoitetuksi se toimi kyllä todella hyvin ja episodimaisuus toi hyvää kuumeista, haparoivaa tunnelmaa tekstiin. Miten kertoja on menettänyt kaikki nuo päivät, on mielenkiintoinen twist, joka tuo mukanaan lisää panoksia koko jumala-papitar-asetelmaan, eikä Unhen oma draama Ithilien kanssa tee asioita helpommaksi. Voi kertoja-raukkaa, kun hän on joutunut tällaisen vyyhden keskelle

Koko aamiaiskohtaus oli jotenkin sympaattinen, vaikka keskustelun sisältö olikin vakava ja ennen kaikkea kohtalokas siinä määrin, että kertoja tajuaa, mihin oikeastaan suostuikaan. Onneksi Unhe pitää huolen siitä, että on vastapaistettuja sämpylöitä ja kahvia - aika sympaattista Mutta ei se kyllä mitään korjaa. Mielenkiintoista nähdä, mitä helmikuu tuo mukanaan tarinaan. Tässä osassa oli kielellisesti hienoja juttuja, nostan niistä esiin muutaman:

Ja silti: veressäni sykkii muisto, joka on elämääkin vanhempi. Raudanmakuinen hymni, roudanpimeä.

Ah, raudanmakuinen hymni, upea!

" - - Jokainen yö on erilainen, tietenkin, mutta talvipäivänseisaus on kaikista tärkein”, Unhen sanoissa ei ole lainkaan ylpeyttä. Ne ovat vain totuus. “Koko vuodenkierto nojaa sitä hetkeä vasten: se on pimeä sydämenlyönti, heiluri kahden syvimmän lain välillä. Menneen ja tulevan.”

Tuo ylpeyden puuttuminen kertoo hahmosta paljon, ja se on vaivihkaisena yksityiskohtana toimiva. Ja sitten tuo pimeä sydämenlyönti, heiluri kahden syvimmän lain välillä - oi että, musiikkia mielelleni

Kiitos tsempeistä ja kiitos samoin, on hienoa saada jakaa tämä haaste kanssasi! Saanen lähipäivinä oman jatkoni julkaistua, joten ollaan molemmat edelleen kärryillä - itselläsikin on aikaa vielä viikon verran ja odotan uteliaana, mitä kolmas osa tuo mukanaan ♥

[Kaarne]

Thelina: Onpa ihanaa, että kävit kommentoimassa! ❤️ Minäkin alan vähitellen tulla sinuiksi tämän nopeuden kanssa, kun näemmä aina jää kirjoittaminen kuukauden viimeiseen päivään. Vaikka mistäpä sitä tietää, ehkä maaliskuussa yllätän itsenikin.

hiddenben: Haastetoverini, hiiohoi! ❤️ Yritän huomenna kommentoida sinunkin tekstiäsi, vaikka sitten olenkin vähän myöhässä, mutta jospa se ilahduttaa silti. Tuota raudanmakuista hymniä mietin itseasiassa aika pitkään (siksikin, että halusin sen sopivan yhteen tammikuun kanssa), joten kivaa, että nostit juuri sen esiin. Ja hauskaa, että twisti toimi. Se oli vähän ongelmallinen, kun kohtaus päättyi tavallaan kesken, ja piti vähän pikakelata, että päästiin helmikuuhun - mutta aina voi vähän huijata. Deus ex machina, suorastaan kirjaimellisesti! Kiitos paljon kommentista. ❤️

K/H: Tässä sitä ollaan ja edelleen pelissä mukana, jau! Fragmentaarinen tyyli jatkuu, mutta oikeastaan alan olla siihen jo aika kiintynyt, joten ei se mitään.


Kolmas luku: Odotus


I

Palaan keittiöön lehteä heristäen. En osaa muotoilla kysymystä, joten valitsen olennaisimman sanan:

“Miten?”

Unhe haroo hiuksiaan. Keittiölampun valo kimmeltää niissä kuin aurinko hangella.

“Jumalan tappaminen ei ole mikään kevyt tehtävä, ja kuolevaiselle se on lähes mahdotonta. Onnistuit vain siksi, että annoin sinun tehdä sen. Jos olisi ollut muita vaihtoehtoja, joku toinen jumala tai puolijumala, olisin tarttunut niihin.”

“Puolitoista kuukautta”, minä toistan.

“Olen pahoillani”, Unhe sanoo. “Mutta parempi sekin on kuin että olisit kuollut.”

“Olisiko niin voinut tapahtua?”

Unhe välttelee katsettani.



II

Väsymys kalvaa luitani ja asettuu painoksi kaikkeen, mitä teen. Vastaan sähköposteihin ja WhatsApp-viesteihin ja kerron olevani kunnossa, ja jostain syystä kukaan ei tunnu ihmettelevän sitä, ettei minusta ole kuulunut mitään kuukausiin. En ole edes menettänyt yhtäkään Instagram-seuraajaa. Kaipa siinäkin on kyse asioiden vääjäämättömyydestä: minun oli oltava poissa, ja tyhjä tila oli sen ajan konkreettisesti tyhjä. Mikään ei muuttunut. Tai mikään, mikä koski vain minua.

Mutta mytologiatieteen kurssien ilmoittautumisaika on jo mennyt, eikä niitä voi aloittaa kuukautta myöhässä.

“Mitä minä nyt sitten teen?” kysyn Unhelta, vaikka tiedänkin, ettei hänellä ole mitään järkevää vastausta.

“Lomailet?” Unhe ehdottaa. “Voin järjestää sinulle vaikka matkan, hmm, tuota. Missä te nyt sitten nykyään lomailettekaan.”

“Voit järjestää? Mitä se tarkoittaa? Että napsauttaisit sormiasi ja löytäisin itseni jostain Kreikasta?”

“Jotakin sen suuntaista”, Unhe sanoo. “Paitsi ettei sormien napsautteleminen ole oikein minun tapani tehdä tuollaisia asioita. Se tuntuu liian välinpitämättömältä.”

“Mikä sitten on sinun tapasi?”

“Tämä”, Unhe sanoo, ja sitten hän katsoo minua silmiin, ja kaikki on taas vääjäämätöntä ja syvää ja pakkasenpimeää. Maailma kietoutuu Unhen ympärille ja lakkaa sitten olemasta.



III

Havahdun meren ja nousevan myrskyn tuoksuun. Seison korkealla kallioiden reunalla, ja alhaalla aallot ovat tummia ja teräviä, täynnä talven leppymätöntä nälkää.

“Missä me olemme?”

“Jossain muualla”, Unhe kohauttaa olkiaan. “En hirveästi ajatellut asiaa. Halusin vain antaa sinulle aikaa ja tilaa ajatella.”

“Ei tämä ainakaan ole Kreikka”, minä sanon ja hytisen. Kiedon käsivarteni ympärilleni.

“Odotahan”, Unhe kurtistaa kulmiaan. Hän tuntuu vasta nyt tajuavan, että minulla on kylmä. “Tässä lähistöllä on mökki, jossa pitäisi olla tulisija ja polttopuita.”

“Etkö voi vain -?” kysyn ja teen epämääräisen eleen.

“En ole kesän ja valon jumala”, Unhe vastaa ja pudistaa päätään. “Voin tarjota monia asioita, mutta en lämpöä. En ainakaan nyt.”

Seuraan Unhea huurteista ruohikkoa halkovaa polkua pitkin. Täällä on pakkasta, mutta vain muutama aste, tuskin nimeksi. Yritän sijoittaa meitä kartalle, mutta luovutan pian: ei minulla ole mitään, johon kiinnittäisin arvaukseni.

Mökki on pieni ja tuulenpieksämä. Sen seinät ovat kai aikoinaan olleet valkoiset, mutta maali on enimmäkseen lohkeillut ja rapissut irti. Ikkunat tuijottavat väsymättömästi merelle, tähystävät, ja se tuntuu odottavan jotakin. Kysymättäkin tiedän, että odotus on turhaa; mitä sitten onkin ollut, nyt jäljellä on enää muisto. Muisto ja me.

Ovi on ehkä lukossa, mutta kun Unhe laskee kätensä kahvalle, se aukeaa silti.



IV

Sisällä kaikkea peittää pölykerros. Unhe avaa ikkunan ja sanoo kolme sanaa, ja mereltä puhaltaa viima, joka käy tutkimassa talon joka sopen.

Tuulen mentyä kaikki pöly on poissa. Minä räpyttelen silmiäni, jotka puhuri on saanut vettymään.



V

Tuli syttyy neljännellä yrittämällä, sillä Unhe on kömpelö tulusten kanssa. Minä istun kapealla sängyllä ja tuijotan seiniä. En jaksa ajatella oikein mitään. Olen vain täynnä kylmää.

“Sinä et edes tiedä minun nimeäni”, sanon, kun alkaa tulla pimeä.

Unhe kohottaa katseensa tulesta, joka alkaa vähitellen nuolla tulisijan puita. En osaa lukea hänen kasvojaan; ne ovat minulle vielä täysin vieraat.

“Miksi luulet niin?”

“Et ole käyttänyt sitä kertaakaan.”

“En niin”, Unhe myöntää. “Koska sinä et ole minun.”

“Sanoit, että olen papittaresi”, minä tuhahdan.

“Niin. Papittareni”, Unhe toistaa. “Mutta et minun. Jos lausuisin nimesi, ehkä haluaisit olla.”

“Miksi?”

“Kun jumala nimeää jotain”, Unhe sanoo ja kääntää katseensa takaisin tuleen, “se on aina myös kutsu ja kysymys: Tahtoisitko olla muutakin kuin ihminen? Tahdotko enemmän?”

En kysy enempää.



VI

Kun yö taittuu, myös Unhe muuttuu. Ymmärrän heti miksi: uusi kuukausi herää eloon ja vanha kuolee.

Unhen valkoiset hiukset kasvavat pidemmiksi ja niihin punoutuu sinimustaa, silmien riite syvenee. Hän tuntuu kasvavan, tai ainakin lattian yli lankeava varjo ulottuu pidemmälle.

“Entä kesällä?”

“Silloin minä olen toisenlainen”, Unhe vastaa, ja kai se tarkoittaa, että minun pitää vain odottaa ja ottaa selvää.



VII

“Missä sinä nukut?”

“Ei minun tarvitse nukkua”, Unhe sanoo. Hän on keittänyt minulle teetä. Sade rummuttaa ikkunoita: hyinen, väsymätön sade. Täällä helmikuu ei ole lunta ja pakkasta, vaan julmaa harmaata ja sysimustaa.

“Mitä sinä sitten teet?”

“Ei minun tarvitse tehdä mitään”, Unhe sanoo. Lämmitän sormiani teekupin ympärillä ja katselen ulos. Sateen ropinankin takaa kuulen mökin hiljaisuuden, sen taukoamattoman ikävän. Odottaa, aina vain.

Ja sitten muistan raudan seitsemännen surun:

kaikki se, mikä on mennyt



VIII

Herään yöllä muistoihin, jotka eivät ole omiani:

aurinkoon, jo läikähtelee lattialankuilla
tuttuun lautojen narinaan
emalimukien kilahduksiin, kun niitä tiskataan
nauruun, joka kantautuu pihalta, kun ikkunat ovat auki merelle

Huomaan, että itken.

“Shh”, Unhe sanoo ja koskettaa poskeani. Pimeässä hänen silmiensä riitettä ei erota. “Ei ole hätää.”

tuulen paiskomiin oviin
myrskylyhdyn natinaan, kun se heilahtelee tuulessa
hiljaisiin tunteihin, jotka venyvät yöllä venymistään
sitten päiviin, kuukausiin, vuosiin
odotukseen, joka ei pääty edes silloin, kun odottaja on poissa

Suru on minussa, ja se tekee kipeää. Tiedän miksi: helmikuussa kesästä on jäljellä enää pelkkä odotus, kaikki muu on kuollut aikoja sitten.

Minua paleltaa sydäntä myöten.

Unhen sormet ovat viileät, eikä hän sano mitään. Kuulen, kuinka odotus kahahtaa, kun tunnistaa kaikunsa minussa, ja silloin ymmärrän, mitä minun on tehtävä.

Etsin sisältäni toisen raudan suruista ja ojennan käteni, lasken sen Unhen poskeani koskettavalle kädelle.

“Anna sen unohtua”, minä sanon, ja se on rukous.

“Minä annan”, Unhe sanoo.

Niin tapahtuu.

[Kaarne]

K/H: Hahaa ja yllätys!



Neljäs luku: Lempeys


I

Seuraavana aamuna seison pihalla ja tuijotan helmikuunharmaata, hämärää taivasta. Aamuöinen rukoukseni humisee minussa edelleen.

Tätäkö se tarkoittaa? Että on jonkun jumalan papitar?

“Sitäkin”, Unhe sanoo oviaukosta. Hän venyttelee, hiukset ovat yöstä sekaisin.



II

Mökissä on kevyempi hengittää. En silti tiedä, mitä oikein teemme täällä.

“Mitä haluaisit?” Unhe lisää puita takkaan.

Pyörittelen kysymystä, katselen sitä eri kulmista. “Muiston katoaminen jätti jälkeen tyhjyyden”, sanon lopulta. Unhe nyökkää.

“Haluaisin, että se… Että olisi jotain muuta”, sanon. Unhe nojaa leukansa kämmeneensä ja miettii.

“Minä en ole hyvä sellaisessa”, hän myöntää lopulta. “Eikä helmikuu ole rakentamisen kuukausi.”

“Tehdään siitä sellainen”, minä vastaan.



III

Lähimpään kylään on kilometrien matka. Olen pukenut ylleni mökistä löytyneen vanhan, nukkaantuneen villapaidan ja öljykangastakin, mutta silti tuuli puskee läpi. Unhe kulkee varmana edellä säästä välittämättä.

Syömme lounasta pikkuruisessa pubissa, rasvaisia perunoita ja suolaista kalaa. Tarjoilijan puhe on karheaa englantia, sekin säänkuluttamaa mutta ystävällistä.

“Eivätkö he ihmettele sitä, miltä sinä näytät?” kysyn, kun astumme takaisin ulos.

“Eivät”, Unhe kohauttaa olkiaan. “Harvat katsovat minuun suoraan. Ihmiset eivät halua nähdä jumalia. On helpompaa olla näkemättä ja uskomatta.”



IV

Ostamme sekatavarakaupasta ruokaa ja pienestä rautakaupasta maalia, nauloja ja muita tarvekaluja. Unhe hoitaa maksamisen, vaikka en tiedäkään, miten. Kaipa siihenkin on omat jumalalliset keinonsa.

Kauppias tarjoutuu ajamaan meidät takaisin mökille lava-autollaan. Matka on töyssyinen, koska tie on ruohottunut. Taivas on korkeammalla kuin aiemmin, ja olen erottavinani paksujen pilvien takaa auringon himmeän hohteen.



V

Unhe ei toden totta osaa mitään. Hän onnistuu jatkuvasti lyömään nauloista ohi, kun yritämme korjata yhtä repsottavista ikkunanpielistä, ja roiskimaan maalia mustalle paidalleen. Mutta hän yrittää, ja kun helmikuun päivät pitenevät ja hiipuvat maaliskuuta kohti, työmmekin edistyy askel askeleelta.

Teemme monta retkeä kylään. Niin monta, etteivät ihmiset enää katso Unhen ohi, vaikka he eivät vieläkään kysele mitään. Yhtenä aamuna kapakoitsija tuo polttopuiden lisäksi tuoreita kananmunia ja siideriä, joka kannattaa kuulemma lämmittää. Hän aikoo kertoa meille mökin aiemmista asukkaista, mutta pysähtyy kesken lauseen ja räpyttelee silmiään hämmentyneenä.

Miehen mentyä Unhe katsoo minua äänetön kysymys silmissään.

“Ei voi rakentaa uutta, jos ei luovu vanhasta”, minä sanon. Kiskon saappaat jalkaani ja päätän, että tänään korjaamme katon.



VI

“Missä sinä olet oppinut tällaisia asioita?” Unhe kysyy. On harvinainen, kirkas päivä, vaikka tuttu viima käykin mereltä. Sormeni ovat kohmeiset, kun asettelen paikalleen uutta kattotiiltä murtuneen tilalle. Tiedän, että työ pitäisi tehdä paremmin, mutta meillä ei ole sopivia työkaluja tai aikaa, eikä helmikuu tosiaan ole mikään järkevä remonttikuukausi. Jatkuva kosteus on haitaksi mökille, eivätkä kattokatteet pääse kuivumaan kunnolla.

“Isäni oli rakennusmies”, vastaan. “Olin mukana pienestä pitäen.”

Oli. Tahdoin tai en, se on melkein syytös.

Unhe ojentaa minulle seuraavan tiilen.



VII

Öisin kuuntelen hiljaisuutta, merta, mökin seinien natinaa tuulessa.

Ajattelen uusia muistoja, jotka hiipivät edellisten tilalle:

Unhea, joka kantaa vettä kaivosta ja lämmittää sitä pikkuruisen pesutuvan padassa, jotta voin peseytyä. Saippuan tuoksua, joka sekoittuu meren suolaan ja vanhan rappauksen ummehtuneeseen hajuun.

Harvojen aurinkoisten päivien valoa, joka siivilöityy uusien, metsänvihreiden verhojen ja pestyjen ikkunoiden läpi ja tekee mökistä vähemmän ahtaan. Siinä on jo lupaus saapuvasta keväästä.

Unhea, joka leipoo leipää, jossa on rapea kuori ja karheampi maku kuin kotona pohjoisessa, aivan kuin siihenkin sekoittuisi tämän paikan jääräpäistä yksinäisyyttä.

Ensimmäistä kertaa, kun Unhe kuulee minun nauravan jollekin radiossa kerrotulle kaskulle, ja sitä miten hänen silmänsä laajentuvat, miten vasara putoaa hänen kädestään, miten silmiin hiipii varovainen ja hauras katse kun hänkin hymyilee, vaikkei edes kunnolla ymmärrä, mille nauran.

Miten jokin minussa liikahtaa niin syvällä, että en osaa nimetä sitä.



VIII

Helmikuun viimeisenä iltana Unhe lämmittää siideriä puuliedellä. Juomme sen emalimukeista. Lämmöstä huolimatta siideri on kirpeää ja maistuu menneeltä syksyltä.

“Työ on valmis”, minä sanon. Mökki on taas valkoinen, ikkunaluukut tummanvihreät. Ovi ei enää kirsku, eikä nurkissa ole hämähäkinverkkoja. Meidän muistomme on asettenut taloksi tyhjyyden sijasta, vaikka en tiedäkään, millainen sen muoto tarkalleen ottaen on.

“Pitäisikö meidän sitten palata takaisin?” Unhe kysyy.

Pohdin kysymystä. Maaliskuu on tulossa, ja haluaisin nähdä kevään täällä, sen ensimmäiset askeleet. En tiedä, uskallanko silti pyytää. Se on vaikeaa. Missä kulkee rukouksen ja pyynnön välinen raja?

Radiossa kerrotaan lähestyvästä saderintamasta.

Unhe laatii seuraavalle päivälle kauppalistan.



IX

“Mitä mökille tapahtuu meidän jälkeemme?” minä kysyn.

“En ole tulevaisuuden jumala”, Unhe sanoo ja hymyilee huvittuneesti. Se on vasta kolmas kerta, kun näen hänen hymyilevän, ja minun on käännettävä katseeni pois.



X

Kevät tulee hiljaa, sitten kohisten. Taivas kiillottaa harmaan peilinsä kirkkaansiniseksi, vaikka sen sävy onkin edelleen kylmä. Tuuli ei ole vähemmän purevampi, mutta se on puuskittaisempaa, melkein leikkisää.

Nenäni vuotaa jatkuvasti, mutta Unhe keittää minulle bergamottiteetä ja sekoittaa siihen hunajaa, eikä minun tee mieli lähteä. Paikka kahden maailman välissä, kahden vuodenajan välissä, on huomaamatta asettunut minuun taloksi.

Silti ajattelen öisin jälleen yhtä raudan suruista, ja päivä päivältä sen varjo kasvaa.

Tiedän, että Unhe on jäähyväisten jumala.



XI

“Suretko sinä?” hän kysyy, kun istumme kynnyksellä ja maaliskuu on puolivälissä.

Unhen hiukset ovat jälleen kasvaneet, ja nyt ne kihartuvat korvien takaa. Valkoinen on tummunut kermanvaaleaksi, sinimustan sävyt ruosteenruskeaksi. Hänen ihonsa ei ole enää niin kalpea, ja silmät ovat haaleansiniset, mutta niissä on enää vain häivähdys pakkasta.

“Vähän”, sanon, ja tarkoitan: paljon. Kun palaamme, en taas tiedä mitään. En tiedä, mitä tehdä.

“Haluatko, että…” Unhe kysyy, ja luen lopun vaivatta, sillä olen jo tottunut kuuntelemaan hänen hiljaisuuksiaan aivan kuten hän minun.

“En”, pudistan päätäni. "Tahdon muistaa.”

“Vaikka tiedät, mitä on tulossa?”

“Sinä et ole tulevaisuuden jumala”, minä muistutan, mutta vaikka Unhe hymyilee, se hymy ei läikähdä rinnassani, vaan täyttää minut surulla.



XII

Kun herään, tiedän, että on viimeinen päivä. Unhe keittää puuroa lieden ääressä. Katselen hänen liikkeitään, tutuksi käyneitä kapeita hartioita, kyynärpäihin käärittyjä harmaasinisen flanellipaidan hihoja.

“Olisiko tämä helpompaa, jos sanoisit nimeni?”

Unhe vilkaisee minua olkansa yli. Kevätauringon valo lankeaa hänen kasvoilleen.

“Tuskin”, Unhe pudistaa päätään. “En usko, että todella haluaisit.”

Ajattelen Unhen ääntä: aiemmin talvenkarheaa ja tummaa, nyt lempeämpää, keväänkirjomaa. Puheen rytmiä, joka on sekin käynyt keveämmäksi. Sitä, miltä nimeni nyt kuulostaisi, jos hän lausuisi sen.

Täyttäisikö kevät minutkin?



XIII

Unhe on lukitsemassa ovea, mutta pysäytän hänet.

“Anna sen olla auki.”

Hän kätkee avaimen ovimaton alle. Minä kosketan mökin seinää ja katson Unhea.

“Voisitko sinä… Voitko olla lempeä?”

Unhe nyökkää. “Tietenkin.” Hän ojentaa minulle kätensä, ja tartun siihen. Unhe punoo jäähyväisiin paljon sellaisia asioita, joita en ole edes huomannut:

Esikot, joita on alkanut kasvaa kylään kasvavan polun varsilla, ja rannikon kanervien varovaiset, uudet lehdet. Sekatavarakaupan myyjän hyväntuuliset juorut. Sen, miten poljin mökiltä kylään ensimmäistä kertaa kunnostamallani polkupyörällä.

Miten emalimukit ja lautaset kilahtelevat, kun tiskaan niitä, ja äänet sekoittuvat ja limittyvät vanhaan muistoon.

Se saa minut havahtumaan. Unhe ei ole vielä lopettanut, mutta kun katson hänen seesteisiä kasvojaan, ymmärrän jotakin:

Vaikka Unhe antoi surun ja loputtoman odotuksen unohtua, hän ei vienyt kaikkea.

Koko tämän ajan mökin seinissä ja nurkissa on viipynyt menneiden kesien aurinko, kuiskaus kirkkaammista päivistä.

[hiddenben]

Jahas, jahas, saadaankos tänne huhtikuun luku ennen kuin kuukausi on ohitse? Tulin rohkaisemaan ja kannustamaan ja ennen kaikkea lukemaan menneiden kuukausien osat ennen kuin uusin ilmestyy! Itsehän keskityn tänään kuukauden viimeisen päivän kunniaksi kommentoimaan, mutta toivottavasti saan oman lukuni huomenna julki ja olemme molemmat edelleen haasteessa mukana.

Näitä lukuja lukiessa tulin hyvin iloiseksi siitä, että helmikuu ja maaliskuu ovat molemmat ohi ja kuljemme kasvavassa vauhdissa kohti täyttä kevättä ja sen jälkeen seuraavaa kesää. Tavoitat helmikuun kyltymättömyyden ja maaliskuun hitaan muutoksen näissä luvuissa ja mikäs sen parempi paikka havainnoida niitä kuin mökki meren äärellä. Rakastin tapahtumapaikan valintaa ja onnistut mielestäni hienosti pysyttelemään mökkiympäristössä näissä kahdessa osassa. Miljöö tulee lukijalle tutuksi ja niin vanhat kuin kertojan ja Unhen luomat muistot heräävät minunkin mielessäni eloon. Englantilainen rannikkokulttuuri on kaikin puolin ihana, vaikka sade, kylmyys ja kosteus eivät herätäkään minussa kaipausta, mutta tähän tarinaan se sopii. Eräänlainen loma tosiaan, kun kurssi-ilmoittautuminen jäi tekemättä

Pidän kovasti siitä, että Unhessa on inhmillisiä, ei-jumalallisia piirteitä. Tuo kömpelyys, joka jo kolmannessa osassa välittyi tulusten käsittelemisessä ja myöhemmin mökin korjaustöissä, on sekä hymyilyttävä että tervetullut yksityiskohta, joka tekee Unhestakin hieman lähestyttävämmän. On myös hauskaa, että päähenkilö pystyy tässä asiassa tekemään enemmän kuin Unhe tai on ainakin työnjohtaja. Se tekee heistä tasa-arvoisempia, ainakin jossain määrin. Nauratti tuo arkisuus tässä lauseessa: Unhe hoitaa maksamisen, vaikka en tiedäkään, miten. Kaipa siihenkin on omat jumalalliset keinonsa.

Arkihygge on tässä ihanaa (Unhen keittämä puuro!), mutta samalla synkät sävyt ja Unhen jumalallisuus välittyvät vahvasti kaiken seasta. Ehkä Unhen seuraan kuuluu vääjäämättä melankolisuus, jonka jäähyväisten jumala tuo mukanaan, mutta se tuo tälle tekstille mielenkiintoisen yleisvireen ja on mielenkiintoista nähdä, mitä kesäkuukausien aikana tapahtuu. Ja mihin tarina ylipäätänsä seuraavaksi kulkee! Kiitos siis näistä osista, näihin oli ihanaa saada uppoutua ♥

[Kaarne]

hiddenben: Heihoi! Edelleen mukana menossa, ei hätää. Kivaa, että olet tykännyt tähän mennessä, ja että tunnelmointi toimii - se on täynnä kyllä selkeästi pääossa. Tätä tekstiä on myös hirveän kiva kirjoittaa, vaikka raskaita teemoja käsitelläänkin. Itse vähän kaipaan mökkiympäristöön tai englantilaisiin pikkukyliin, mutta se voi kyllä olla pandemiankin aiheuttamaa kaukokaipuuta. Kiitos paljon kommentista ja siitä, että luet! ❤️

K/H: Varoituksen sana: tässä luvussa käsitellään synkkiä teemoja (ikäraja K-11 puitteissa) ja mukana on non-con -kohtaus. (Ei toki Unhen ja kertojan välillä, ei hätää.)



Viides luku: Virheet

I

Arkeen palaaminen on vaikeaa. Helsingin kadut ovat liian äänekkäitä, huhtikuu värien sekamelska. Unhekaan ei ole enää seuraavana aamuna sama. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskea kiharapehko, silmät sinivuokkojen tummaa hämärää.

Kevät ja unohdus: lempeä, vaarallinen yhdistelmä.



II

Palaan yliopistolle. Ryystän kiireessä Unicafesta ostamaani kahvia, istun pitkät iltapäivät Kaisa-kirjastossa lukemassa ja haaveilen siitä, että oppisin taas elämään ihan tavallista elämää.

Mutta kun ystäväni pyytävät minua lautapeli-iltoihin tai sitseille, en osaa lähteä. Minun on helpompaa palata kotiin, vaikka Unhe on siellä — tai ehkä juuri siksi. Jokin osa minusta on levoton silloin, kun olen liian kaukana hänestä liian pitkään.



III

“Ihminen tulee helposti riippuvaiseksi jumalasuhteesta”, Unhe sanoo eräänä iltana. Hän lukee sanomalehteä liesivalon hehkussa. Väritön valo muuttuu kevätauringoksi hänen kasvoillaan. “Ei se ole sinun syysi.”

“En minä halua tulla.” Nostelen ostoksia jääkaappiin.

“Se on vain luonnollista. Teidän elämänne on niin monin tavoin sotkussa. Jumalat voivat tehdä sille paljon hyvää.”

“Tai sotkea sitä entistä pahemmin. Niinhän sinäkin olet tehnyt.”

Unhe kääntää sivua.



IV

Ensimmäiset leskenlehdet puhkeavat ja katupöly täyttää ilman. Lähden piknikille ainejärjestön kanssa, koska en keksi mitään järkevää syytä kieltäytyä. Istumme Ullanlinnanmäellä ja Topias tarjoaa minulle tekemäänsä inkivääri-limettisimaa.

“Haluaisitko joskus tulla käymään?” hän kysyy.

“Ai muuten vaan?” Ajatus tuntuu vieraalta. Koko kysymys.

“Muuten vaan”, Topias nyökkää. Hänen hymynsä on leppoisa, ihan tavallinen. Se ei saa mitään minussa läikkymään.

“Joo”, vastaan, ja hetken on helpompi olla.



V

Myöhemmin, Cafe Mascotin vessassa, Anna varoittaa minua Topiaksesta.

“Se ei ole koskaan tosissaan kenenkään kanssa”, hän sanoo. “Eikä humalassa oikein aina kuuntele. Sun pitää olla tarkkana.”

“Ei hätää”, vakuutan. Korjaan rajauksia, jotka ovat illan aikana levinneet. “En mä aio lähteä sen mukaan tänään. Käyn kylässä joku päivä muuten vaan.”

Mascotin vessakopin seinät ovat täynnä toisiinsa kietoutuvia kirjoituksia ja niiden päälle liimattuja tarroja. Historian mosaiikki, jota kukaan ei ole pessyt pois. Ajattelen kaikkia täällä lähetettyjä tekstiviestejä, itkettyjä itkuja, sydämentykytyksiä.



VI

“Mennäänks?” Topias kysyy. Vilkaisen puhelimen kelloa. Se on 01:32.

“Mennään vaan.”



VII

Mitään pahaa ei tapahtu. Istumme Topiaksen yksiön leveällä ikkunalaudalla ja Topias ojentaa minulle tupakkaansa, ja savu kohoilee kevätiltaan ohuena, sinertävänä nauhana. Se tuo mieleeni suitsukkeen ja rukouksen.

Ajattelen Unhea, joka varmaan istuu edelleen keittiössä ja pohtii sellaisia asioita, joita jumalat nyt itsekseen ollessaan pohtivat.

“Mitä sä mietit?” Topias kysyy.

“Jäähyväisiä. Unohtamista. Sitä, mikä on mennyt.”

“Ajattele mieluummin tätä”, hän sanoo ja nojautuu minua kohti, suutelee suupieltä. Käännän päätäni ja kiedon käteni Topiaksen niskaan, vedän hänet lähemmäksi. Ikkunan toisella puolella humisee liikenne, joku huutaa jotain alhaalta kadulta.

Topias varistaa tuhkat savukkeesta. Pari kipinää putoaa sinertävään aamuyöhön.



VIII

Herään Topiaksen sängystä. Päätä särkee.

“Haluisitko sä kahvia?” Topias kysyy. Hänellä on kädessään espressopannu. Aamu on terävä, huhtikuisen kirkas.

“Joo.”

Juomme kupillisemme sillä samalla ikkunalaudalla. Kaupunki on erilainen. Etäisyys samoin. Me hymyilemme toisillemme sen yli kuin kaksi ihmistä, jotka jakavat salaisuuden, mutta tiedän, ettei se ole molemmille sama.



IX

Kotona Unhe katsoo minua niin pitkään, että värähdän.

“Mitä?”

“Sinä olet tehnyt virheen”, hän sanoo.

“Höpönlöpön”, tuhahdan. Ajattelen Topiasta kirjoittamassa sormillaan käsivarteeni vanhaa irlantilaista sadonkorjuurukousta. “Halusin vain elää hetken normaalia elämää.”

“Se on yleensä täynnä virheitä”, Unhe vastaa.



X

Minulle virheestä tulee totta vasta vähän myöhemmin, kolmannella kerralla. Kuukausi on melkein lopussa. Koko päivän on satanut.

Topias vetää minut aamuyöllä porttikongiin ja suutelee. Ilma on täynnä usvaa, joka täyttää keuhkot ja saa ihon nousemaan kananlihalle.

“Mä haluan sua”, Topias kuiskaa käheästi, ja pitäisi lähteä nyt, pitäisi mennä, mutta en osaa.

Vähän myöhemmin sanon ei, ja sanon uudelleen, mutta en huuda tai työnnä Topiasta pois, ja sitten sattuu, ja myöhemmin itken, mutta hän on jo nukahtanut. Huhtikuu paljastaa terävät hampaansa.



XI

Aamulla Unhe avaa minulle oven, kun vasta yritän kaivaa avaimiani taskusta tärisevin sormin. Hän ei kuitenkaan päästä minua sisään.

“Mennään”, hän sanoo.

Unhe ottaa avaimet kädestäni.

“Minne?”

“Korjaamaan virhe.”

“Se oli minun”, sanon, vaikkei se olekaan totta. Tai on. Tai ei ole.



X

Unhe on niin vakava, että huhtikuun viimeinen aamukin hiljee. Taivas on harmaata soraa.

“Mihin me menemme?”

“Topiaksen luo.”

“Ei.” Kavahdan, otan askeleen taaemmas.

“Kyllä vain”, Unhe sanoo. Hänen suunsa on puristunut tiukaksi viivaksi.



XI

Topias avaa oven. Hänen katseensa on vielä puoliksi unessa.

“Mitä —“, hän aloittaa. Unhe astuu sisään, ja Topias väistää automaattisesti.

“Minulla on sinulle asiaa”, Unhe sanoo, ja kaikki hiljenee kuuntelemaan.



XII

“Hän tuli itse mukaan”, Topias sanoo. “Ja muuttikin sitten yhtäkkiä mielensä. Ja me olimme molemmat humalassa, ja — en minä ole sellainen. Ei se ollut niin vakavaa.”

“Ei riitä alkuunkaan”, Unhe vastaa.

“En tarkoittanut sitä niin.”

“Ei riitä”, Unhe toistaa, ja hän on taas jumala, ja Topiaskin näkee sen, ei voi olla näkemättä.



XIII

Kun lähdemme, Topias on kalpea. Hänen hartiansa ovat painuneet kyyryyn.

“Mitä sinä teit?” kysyn Unhelta hississä. Se kolisee ja vinkuu.

“Näytin hänelle kaikki virheet teidän näkökulmastanne. Sinun ja niiden muiden, joita hän ei kuunnellut”, Unhe sanoo. “Pakotin hänet elämään ne hetket toisin, uhrina itsensä sijaan.”

Ajattelen yöllistä pelkoani, kipua, häpeää. Ajattelen aiempia kertoja, niitä, joista en tiedä mitään.

“Se on julmaa.”

“Minä en ole armollisuuden tai lempeyden jumala”, Unhe vastaa. Hämärässä hänen silmänsä ovat varjoisaa, tummaa vettä.

“Mutta tulehan. Etsitään jokin paikka, josta saa croissantteja ja aamukahvia”, hän sanoo ja tarttuu käteeni.

Minä en ole armollisuuden tai lempeyden jumala.

Ulkona huhtikuun viimeinen aamu on täynnä valoa, ja Unhen kosketus on lohdunkeveä ja lämmin.

[hiddenben]

Oi että, olipa tämä osa hyvä! Ahdistava toki, mutta etenkin tuo loppu oli vain todella vaikuttava. Pidän kovasti siitä, miten kertojan ja Unhen suhde syvenee ja on ihanaa nähdä, että Unhe haluaa kertojalle hyvää - tai ainakin siltä se vaikuttaa, voihan tuo olla vain jumalan omaa moraalikäsitystä eikä siihen liity tunteita kertojaa kohtaan. Kuinka vain, pidän siitä, mitä tässä tarinassa tapahtuu.

Oli ihanan arkista päästä hetkeksi Helsingin kaduille (varsinkin, kun viime viikolla kävelin itsekin Kaisa-kirjaston ohi!), päästä Unicafen tunnelmaan, piknikeille ja kaikkeen normaaliin. Olen istunut neljän seinän sisällä viimeiset kuusi päivää flunssan takia, joten tämä oli melkein kuin tuulahdus raikasta ilmaa minullekin. Samalla tuo Arkeen palaaminen on vaikeaa. Helsingin kadut ovat liian äänekkäitä, huhtikuu värien sekamelska tavoitti jotain omasta fiiliksestäni Helsingissä vieraillessani.

Mielenkiintoista, miten kertojan elämä kietoutuu Unhen ympärille ja riippuvaisuus alkaa näkyä teoissa ja ajatuksissa. Tuo Unhen jotenkin pinnan alla oleva mielihyvä tai vähintäänkin tyytyväisyys siitä, että hänellä on tällainen vaikutus kertojaan, tuo mukanaan sekä turvallisuuden tunnetta että epäilyn siitä, mitä tarinassa mahtaa vielä tapahtua. Juuri nyt olen nimittäin varsin Team Unhe, mutta voiko jumalaan koskaan luottaa? Enpä tiedä.

Lopun non-con kohtaus oli hyvin kirjoitettu ja etenkin tuo, miten Unhe puhuu virheistä ennen kuin kertoja sitä itse tietää ja kuinka hän lopulta päättää korjata virheen, oli todella vaikuttava. Etenkin tuo “Minä en ole armollisuuden tai lempeyden jumala” iski kovaa tuon kohtauksen jälkeen. Onneksi tämä luku päättyi kuitenkin lempeästi kahvin ja croissantin sekä lohdunkeveisiin kosketuksiin, joten jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa lukua Pian puolivälissä! We can do this!

[Kaarne]

hiddenben: Vastaan kommenttiin erikseen, jahka kiire vähän helpottaa, mutta kiitos siitä, se ilahdutti ihan hurjasti taas kerran! Oot ihana!

K/H: Lyhyt toukokuuluku, koska en ole ehtinyt kirjoittaa tai edes editoida tästä mitään parempaa, kun on ollut niin kaaosta ja jatkuu edelleen, kaaos kaaos kaaos vaan! Mutta ehdinpä kuitenkin pysyä kelkassa, kesäkuussa taas sitten pidempää!



Kuudes luku: Punaista ja harmaata

I

Vappu. Yhteen metallisen parvekekaiteen ruostuneista puolista jää kiinni punainen ilmapallo, joka kimpoilee harmaassa aamussa kuin säikähtänyt koira. Tuijotan sitä kahvikuppini takaa.

Punaista: minussa jäytävä kipu ja katkeruus ja viha eivät häviä. (Eivät ole ehtineetkään, koska kaikki tapahtui vasta eilen.)

Harmaata: pettymys on silti niitä suurempi.

Miksi en uskonut Unhen varoitusta? Miksi suostuin? Miksi en lähtenyt ajoissa? Miksi —

Haluaisitko unohtaa? Unhe kysyy. Hän istuu parvekkeen oven toisella puolella, keittiön pöydän ääressä, mutta ajatus läpäisee meitä erottavan lasin ja seinän kirkkaana.

“En”, vastaan kääntymättä katsomaan häntä. Kiellossakin on häivähdys punaista: suuttumusta siitä, että Unhe edes ehdottaa.

Ei sitä vaihtoehtoa ole kenelläkään muullakaan, ei näin. Miksi minulla olisi?

Koska sinä olet minun —

“En ole mitään sinun”, kivahdan Unhelle, mutta samaan aikaan myös Topiakselle, jonka nälkäiset silmät tuijottavat minua yhä uudelleen siitä muistosta, jota kelaan päässäni edestakaisin.

“Minua ei voi omistaa”, sanon vielä, terävämmin.

Parvekkeen ovi aukeaa. Vilkaisen Unhea olkani yli.



II

Unhen silmät ovat suuret ja kirkkaat, riehakasta nurmenvihreää. Tiedän, että kyse on kai toukokuusta, mutta eloisa väri tuntuu silti saapuneen liian varhain. Tänään kaupunki on haaleaa ja kylmää, eikä kesästä näy vielä aavistustakaan.

“Sinä et vain halua nähdä”, Unhe huomauttaa ja haroo mustia, kiharia hiuksiaan. Veikeät, minä ajattelen, eikä sanakaan oikein istu maisemaan.

“Anna minun olla.”

“Ihan pian”, Unhe lupaa. Hän pysähtyy viereeni ja nojautuu kaidetta vasten katsellessaan alas kadulle. “Mutta halusin tulla hyvästelemään sinut ennen kuin lähden.”

“Ennen kuin lähdet?” Jähmetyn.

“Niin. Minä —“

“Kokonaan?” keskeytän, koska ajatus tuntuu sietämättömältä, vaikka —

“En”, Unhe pudistaa päätään. “Vaikka niin olisikin varmasti parempi. Mutta ei, vain joksikin aikaa. Kahdeksi tai kolmeksi viikoksi, ehkä kuukaudeksi. Minun ei pitäisi puuttua elämääsi näin paljon. Olet… Olen muuttanut liian paljon. Olen vetänyt sinut kauemmaksi omasta maailmastasi, ja sinun virheesi — tai se virhe, jonka annoin Topiaksen sinulle tehdä —“, Unhen ääni tummuu, “— oli minun syytäni. Ajoin sinut etsimään jotakin muuta kuin jumalia tai taikuutta, ja sitten löysit jotakin sellaista, mikä on harvinaisen kaukana molemmista.”

“Ei se ollut sinun syysi”, pudistan päätäni. “Minä tarvitsin vain jotakin, mihin tarttua, ja tartuin väärään asiaan. Jos olisin —“

“Minä sanoin sinulle”, Unhe keskeyttää vuorostaan, “että ihminen tulee helposti riippuvaiseksi jumalasuhteesta. Ja että me jumalat voimme tehdä teille paljon hyvää. Se on totta, mutta en ajatellut — en kysynyt sinulta, mitä itse halusit. En ole kysynyt sitä sinulta kertaakaan, ainakaan oikein.”

“Sinä olet jumala”, tuhahdan. “Ei kai teidän tarvitse paljoakaan kysellä.”

“Ei”, Unhe myöntää. “Ei tosiaan. Mutta en tahtoisi olla sellainen jumala, joita pelätään tai vihataan. En tahtoisi olla se, jota kohtaan tunnet sellaista katkeruutta ja vihaa, jota nyt pyörittelet mielessäsi.”

“Ei siinä ole kyse sinusta, vaan Topiaksesta.”

“Minä olen virheiden ja vääryyksien jumala”, Unhe muistuttaa. “Ennemmin tai myöhemmin löydät kyllä paljon sellaistakin, mistä voit ansaitusti minua syyttää. Me emme voi luonnollemme mitään.”

“Mutta mitä se auttaa, jos lähdet nyt? Mitä kaksi tai kolme viikkoa tai edes kuukausi korjaa?”

“Pahoin pelkään, ettei mitään”, Unhe rapsuttaa kynnellään varisevaa maalia kaiteen pinnasta. “Mutta tarvitsen aikaa ajatella. Minun on kyseltävä ja pohdittava ja otettava selvää, koska en ole — minulla ei ole ollut ihmistä papittarena vuosisatoihin. Totta puhuen en oikein itse tiedä, että mikä olisi oikein, millaisia rajoja minun tulee varjella ja kuinka… Kuinka pidän huolta siitä, että et kuole, kun keskikesä saapuu.”

“Etten kuole?”

“Niin”, Unhe katsoo minua vakavin silmin. “Tuoni on keskikesän valoisimman yön jumala, ja hänellä on ollut tapana varastaa papittareni enemmän kuin mielellään — enkä minä ole vielä kertaakaan voittanut häntä.”

[hamsu]

Onpa mielenkiintoinen tarina. Ihan vahingossa klikkasin auki ja jäin sitten lukemaan. Mielenkiinnolla odotan mitä kesä tuo tullessaan.
Unhe on hyvin ristiriitainen. Tai ainakin minulle, väliin haluaisin kuristaa ja väliin halata. Eikä Unhe missään välissä silti menetä jumalallisuuttaan, vaikka inhimillisyyttä löytyy, tai ainakin kuvittelen löytäväni.
Jännää on ettei päähenkilön nimeä mainita kertaakaan(kai?).  Eikä sitä ole huomannut kuin nyt kommentoidessa kun aloin miettiä mikäs se nimi olikaan. Eikä nimeä välttämättä edes tarvitakaan kun minä kertojasta kyse.  Sekaisin on kyllä Unhe laittanut kuolevaisemme elämän.  Tahtomattaankin, kuin katkolle tai tauolle.

  hamsu

[Altais]

Löysin tämän pariin tuon kuukausihaasteen kautta, ja tarina osoittautuikin tosi koukuttavaksi ja piti lukea kaikki kerralla. Kommentista voi tulla vähän hajanainen ja ei niin rakentava, mutta jotain haluan silti sanoa ihan vaan sen merkiksi, että luin ja jään jatkoa odottelemaan.  Moderni jumaltaru oli jo aiheena äärettömän mielenkiintoinen, ja alun tavallisen arkisen hetken muuttuminen joksikin ihan muuksi oli vaikuttavaa. Rakastan tuollaisten yliluonnollisten elementtien tuomista yllättäen tavanomaisen elämänmenon keskelle, niin kuin juuri tuo pois jääminen metroasemalla, jota ei ole olemassakaan. Tuo oli myös hirmu vaikuttava kohta, miten Unhe oli vääjäämätön. Vaikken itsekään oikein tiedä, miten joku voi olla vääjäämätön, se kuvasi kertojan kokemusta Unhesta täydellisesti. 

Seuraava luku olikin hyvin toisenlaisissa tunnelmissa, ja kaikki oli hyvin unenomaista, niin kuin kertojakin sanoi. Herätä tuolla lailla, huomata että hiukset ja kynnet ovat kasvaneet enemmän kuin niiden olisi pitänyt, ja paikalla on jumala keittämässä aamukahvia ja laittamassa aamupalaa ihan eri näköisenä kuin viimeksi. Ja sitten selvisikin, että puolitoista kuukautta on kadonnut. Upea tunnelma tässä, kun lukijastakin tuntuu kuin olisi joutunut keskelle unta. Hienoa, miten aika vähillä sanoilla olet saanut Unhen hahmon sekä koko tämän tunnelman rakennettua. Vaikka itse alussa sanoit, että teksti on ollut työn ja tuskan takana ja hiomatonta, niin ei se lukijalle näyttäydy niin.

Seuraava luku oli taas tunnelmaltaan erilainen, ihana tuo kotoisa mökkitunnelma sekä Unhen ja kertojan suhteen kehittely, vaikka sitten ymmärrettävästi kertoja onkin varmaan hiukan käärmeissään, kun hänen elämästään on sillä lailla kadotettu noin pitkä aika. Unhe sitten halusi hyvittää kaiken järkkäämällä lomaa, aika suloista kaikesta huolimatta. Kiintoisaa jatkossa kuulla, jos se selviää, miksi kertoja olisi kuollut ilman tuota aikahyppäystä. Unhesta paljastuu koko ajan uusia asioita, kuten muuttuminen kuun vaihtuessa. Kiinnostaa kovasti, mikä on tämä side kertojan ja Unhen välillä.

Mökin kunnostaminen oli mukavaa luettavaa, samoin kuin se, että kertoja oli aika taitava siinä, mutta Unhe ei osannut ollenkaan, vaikka jumala onkin. Kiva, että hän ei sittenkään ole ihan ylivertainen kertojaan nähden kaikessa. Kertojan isään, rakennusmieheen, liittyi selvästi kipeitä ja ehkä rakkaitakin muistoja, mutta kun Unhe kuuli kertojan ensi kerran nauravan jollekin, se teki häneen ihmeellisen suuren vaikutuksen. Onpa Unhe valloittava tuollaisena, leipää leipovana, puuroa keittävänä, kaivosta vettä hakevana ja flanellipaitaan pukeutuneena. Mökiltä lähtemisen haikeus oli käsinkosketeltavaa, samoin kuin epätietoisuus tulevasta, ja mietin, millaisia unohdettuja suruja kertojalla mahtaa olla.

Sitten olikin paluu arkeen ja omaan elämään vuorossa, varmaan se tuntuu tosi kummalliselta ja vaikealta kaiken tapahtuneen jälkeen. Varmaan on myös vaikea yrittää elää normaalisti, kun Unhe edelleen majailee omalla asunnolla. Riippuvaiseksi tuleminen jumalsuhteesta on varmaan totta, vaikka sitten näillä kahdella olikin eri ajatukset siitä, tehtiinkö hyvää vai sotkettiinko asioita vain lisää. Mutta on helppo ymmärtää kertojan yritystä tehdä jotain normaalia ja lähteä Topiaksen mukaan, vaikka onkin varoitettu. Jotenkin koskettavaa tuo, miten Unhe halusi käsitellä Topiaksen virheitä, ja vaikka kertoja sanoi sitä julmaksi, itseä enemmänkin hiveli sitä lukiessa.

Kuudennessa luvussa kertojan vaikeat tunteet tuntuivat kanavoituvan Unheen, ja hän haluaa tältä omaa rauhaa, vaikka ei sitten ehkä kuitenkaan ihan siinä mittakaavassa, että Unhe lähtisi kokonaan pois. Tässä kyllä tunnelma tiivistyi, kun Unhe kertoi, mitä tuleman pitää, kun Tuoni saapuu kuvioihin. Unhen pohdinta oli aika inhimillistä, vaikka hän jumala onkin, ettei ollut kysynyt mitä kertoja haluaa, ja ettei aina ole niin helppo tietää, mikä on oikein. Mutta jännä nähdä, mitä sillä aikaa kertojalle tapahtuu, kun Unhe on poissa, ja miten kaikki jatkuu kun hän palaa.

No mutta, tulipa sittenkin kirjoitettua aika pitkä kommentti. Pahoittelen, jos siitä tuli sekava myös, kirjoitin sitä luku kerrallaan samalla, kun luin tekstin vielä uudelleen. Sinulla on kyllä ihan erinomainen taito luoda tunnelmia ja hahmoja, sekä kuvata näiden tuntemuksia ja heidän välisiään suhteita, samalla vieden tarinaa eteenpäin, ja kaikki tämä hämmästyttävän tiiviissä paketissa. Ihan loistavaa. Kiitos kovasti tähänastisesta, ja odotan innolla tulevia lukuja. 

[hiddenben]

Vaikka elämä on kaaosta, paperille voi silti tallentua jotain kovin hienoa - ja sitä tämä luku mielestäni oli, sen lyhykäisyydestä ja nopeasta kirjoitusprosessista huolimatta! Minusta on oikeastaan kovinkin luonnollista, että tämä luku on lyhyet huhtikuun luvun jälkeen. Kipeät, traumaattiset asiat vaativat aikaa prosessoida ja ehkä kertojan elämässä toukokuu kuluu juuri siihen: asioiden käsittelyyn. Kipu, ahdistus ja syyllisyyden tunteet löytävät kohteen Unhessa, mikä on hyvin normaalia, mutta kertojan onneksi Unhe on jumala, joka ymmärtää ihmisiä joskus paremmin kuin he itse.

Unhesta paljastui jälleen syventäviä yksityiskohtia tässä osassa. Pidän kovasti siitä, että hän huolehtii kertojan hyvinvoinnista ja ajattelee etäisyyden olevan tarpeellinen (mitä se ei varmaankaan ole, koska Unhe on jumalaksi aika kiva). Myös hänen huolehtivaisuutensa Tuonen suhteen kertoo hänestä niin hahmona kuin jumalana, ja sen lisäksi tuo twisti toi hyvin mielenkiintoista jännitettä tuleviin osiin! Kertoja joutuu kuukausi kerrallaan suuremmaksi pelinappulaksi jumalien välisessä pelissä ja mielessäni käy myös, tuleeko Ithele jossain vaiheessa sekoittamaan pakkaa hänkin.

Toivottavasti pystyt kaiken työn keskellä kirjoittamaan kesäkuun luvun! Minua kovasti kiehtoo, mitä seuraavaksi tapahtuu ja vaikka sekin luku olisi lyhyt, uskon, että saat siihen tiivistettyä paljon tärkeää, olennaista, jännittävää ja ennen kaikkea lisää Unhea ja hänen ja kertojan välistä suhdetta. Energiaa ja lempeyttä arkeen ja kirjoittamiseen täältä ruudun toiselta puolelta ♥

[Kaarne]

hamsu: Ihanaa, että uskaltauduit lukemaan tämän! Päähenkilön nimeä ei tosiaan ole vielä kerrottu, ja sille on syynsä, johon osittain päästäänkin tässä luvussa. (Mutta kyllä se vielä tämän tarinan aikana paljastuu.) Ja kieltämättä päähenkilön elämä on Unhen takia aika sekaisin. Saapa nähdä, että ratkeaako sekasotku marraskuuhun mennessä.

Altais: Kivaa, että eksyit tätä lukemaan ja kommentoimaan! Tämän tekstin taustalla oleva haaste on vallan hauska ja siitä saa paljon irti, ja on myös metkaa vertailla keskenään näitä meidän kaikkien kolmen tekstejä, kun ovat kaikki tosi erilaisia myös. (Vaikka ei se nyt mikään ihme sinällään ole, kun yhdistävänä tekijänä ovat lähinnä kuukaudet.) Kommenttisi ei ollut lainkaan sekava, ja siitä sai paljon irti. Kiitos siis paljon! ❤️

hiddenben: Arvoisa haasteparini, edelleen ollaan mukana, jos sitten joka kerta viime tipassa! Ei kyllä ole mitään käryä siitä, että tavataanko Ithele ( ), mutta Tuoni nyt sentään esittäytyy. Oispa edelleen kesäkuu ja juhannus, jos kohta kuolemanjumalat saisivat pysyä kernaasti poissa. Mutta: ihanaa kun kommentoit, ja ihanaa kun olet edelleen mukana, ja ihanaa että nähdään pian! Lempeää heinäkuuta!

K/H: En enää ikinä kirjoita mitään, kraah.

P. S. Ole hyvä, Okakettu, nyt olen virallisesti kirjoittanut sinulle kuoleman personifikaation.

*

Seitsemäs luku: Tuoni

I

Unhen lähdettyä kaikki on vähän hiljaisempaa. Toukokuu tuntuu nuhjaantuneelta, ja katupöly pinttyy ikkunoihin. Kahvista jää suuhun tunkkainen jälkimaku, joka muistuttaa tupakkaa.

Menetysten jumala on poissa, mutta juuri siksi läsnä vahvemmin kuin koskaan.


II

Vietän aikani Kansalliskirjaston ylimmässä kerroksessa, niin lähellä taivasta kuin kykenen. Valkeaksi maalatut seinät ja suuret ikkunat takaavat sen, että valoa riittää, mutta siitä huolimatta minua väsyttää jatkuvasti.

Toisinaan torkahtelen pöydän ääressä ja huomaan, että iltapäivä on hujahtanut ohi aivan huomaamatta.


III

En muista kuluneista kolmesta viikosta paljon mitään.

On helppo unohtaa, jos — niin.


IV

Kesäkuun kuudestoista päivä on täynnä aurinkoa, ja kun kuulen ovenkahvan vääntyvän, vaikka avain ei raksahdakaan lukkoon, minä singahdan ylös vuoteesta ja juoksen Unhea vastaan.

Hänen hiuksensa ovat sellaista kullanpunaista kuin laskeva aurinko männyn kaarnalla, ja silmät usvanharmaat. Niissä on uneksiva, lempeä katse.

Kesällä unohtaminen on kovin toisenlaista kuin muulloin, eivätkä jäähyväisetkään tunnu koskaan lopullisilta.

Unhe ojentaa kätensä, ja minä halaan häntä, ja hän tuoksuu sateelta, jonka ropinaan on helppo nukahtaa.


V

“Sinun on paras pysyä sisällä”, Unhe sanoo vakavasti. “Seuraavat kaksi viikkoa, jos suinkin mahdollista, mutta ainakin juhannussunnuntaihin asti.”

“Mutta on kesä!” Pudistan päätäni. “Se olisi kamalaa.”

“En halua menettää sinua”, Unhe vastaa. “Yritin käydä neuvotteluja Tuonen kanssa, mutta hän vain nauroi, eikä Tuoni ota koskaan mitään vakavasti. Hän haluaa aina jakaa sen, mitä minulla on.”

“Miksi?”

“Hän on minun vastinparini. Minä olen vuoden pimeimmän yön jumala, Tuoni valoisimman. Hän on — kaikkea mitä minäkin, mutta kirkkaana ja polttavana. Kullan seitsemän lupausta.”

“Mitä ne ovat?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. Se havisee minussa kuin kesätuulessa kuiskivat leppien lehdet.

“Kaikki se, mikä on mennyt,
kuolema,
virheet ja vääryydet,
murtumat ja railot,
unohtaminen,
jäähyväiset
ja sadonkorjuu.”

Unhe hymyilee kitkerästi.

“Mutta jos hän on valoisimman yön jumala, miksi —?”

“Kesäöinä on helppo unohtaa kaikki ja juopua vapaudesta. Silloin on helppo tehdä virheitä ja ajatella, ettei niitä kadu myöhemmin. On helppo hyvästellä mennyt elämä, on helppo särkeä sydämiä ja ottaa vastaan kaikki se, mitä kesällä on annettavana. Ja kuolema: silloin luonto hehkuu syvintä uhmaansa, vaikka tietää, että syksy tulee, ja sen on kuoltava.”

Ajattelen Unhen sanoja. Vilkaisen ulos ikkunasta. Kaupungin katuja täplittää nyt vehreys: lehtevät puut, parvekkeille nostetut kukat, seiniä kipuava muratti.

“Tuoniko tappaa minut vain siksi, että olen ihminen?”

“Ei hän ajattele tappavansa”, Unhe pudistaa päätään. “Hän vain haluaa sen, mitä minulla on, ja vielä enemmän. Ja kukapa sanoisi kesälle ei, jos vaihtoehtona on kylmää ja pimeää?”

“Et sinä ole vain kylmää ja pimeää.” Katson Unhea, joka on nyt hänkin kaunis ja keveä.

“Tuoni ei muutu. Hän on sama vuodenkierron ympäri”, Unhe pudistaa päätään. “Hän on menetysten jumala, mutta peruuttamattomalla, pysyvällä tavalla. Minä olen niiden mukanaan tuoma muutos — hän on se, mitä jää.”

Nyökkään. “Hyvä on. Minä… Jään. Pysyttelen sisällä.”

Unhe huokaa helpotuksesta. Keittiön hiljaisuus on kevyempää hengittää.


VI

Ja silti: kaikki menee väärin.

Ei ole muuta mahdollisuutta.


VII

Juhannusyönä Unhe valvoo keittiössä. Hänen kasvonsa ovat valppaat, kun hän tuijottaa ulos ikkunasta. Sormet puristavat pöydänreunaa rystyset valkoisina.

En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena.

“Älä huoli. En minä lähde minnekään”, vakuutan.

Unhe nyökkää, mutta hänen hartiansa ovat edelleen kireät, eikä huoli väisty hänen silmistään.

Kun parvekkeen ovi aukeaa ja juhannusyön hehku täyttää huoneen, minäkin ymmärrän miksi.


VIII

Tuoni ei ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin. Hänellä on poskissaan hymykuopat ja mustan palmikkonsa seassa siihen punottuja kukkia, hiirenvirnaa ja juhannusruusuja. Hänen läsnäolonsa täyttää minut syvällä onnella ja kaipauksella, ja vaikka Unhe tarttuu ranteeseeni ja sanoo jotakin, minä en kuule sanoja.

“Tulehan sitten”, Tuoni sanoo ja ojentaa kätensä, ja hänen kosketuksensa on lämmin ja elävä ja enemmän kuin mikään aiemmin.


IX

Tuoni palmikoi minunkin hiuksiini kukkia ja aamukastetta, joka hehkuu niiden seassa helmien lailla. Hän ei pyydä mitään kutsunsa jälkeen, eikä vaadi, mutta kaikki minussa toivoo, että hän pyytäisi, että voisin antaa.

En uskalla tarjota: mikään ei olisi riittävästi.

Hän riisuu minut hitaasti ja kutoo samalla uudelleen, toisenlaiseksi, kauniimmaksi: usvasta ja toiveista ja juhannuskokkojen räiskyvästä valosta ja tumman järvenselän hiljaisuudesta, ja vähitellen lakkaan olemasta se joka olin. Sitten hän taivuttaa minut metsän vihreistä varjoista kudotulle vuoteelle ja suutelee minua lempeästi, ja suonissani on veren sijasta enää valoa ja hämärää.

Hän pitelee elämääni käsissään ja hymyilee minulle. “Kerro minulle nimesi”, Tuoni pyytää, ja minä avaan kerkeästi huuleni, mutta —

— en muista sitä enää.


X

Tuoni katsoo minua hetken. Hänen silmänsä ovat juhannusyön vaihtelevaa valoa: niityn sinertävää usvaa, sumussa kimmeltävää kultaa. Ne tummuvat hitaasti, kunnes jäljelle jää siimeksessä vaaniva kesän pimeys.

Tuoni nauraa, ja vaikka hänen katseensa saa minut värisemään, äänessä ei ole mitään tummaa tai pelottavaa.

“Veljeni on vienyt sen sinulta”, Tuoni sanoo yllättyneenä. Hän koskettaa hiuksiani, silittää niitä hetken hajamielisenä. “Et voi antaa minulle sellaista, mikä ei ole enää sinun.”

Pettymys roihahtaa sisälläni. Tuoni hymähtää.

“Älä huoli, ihmistyttö”, hän pudistaa päätään. “Sinä jäät henkiin. En ota ketään puolittain. Et voi olla minun, jos olet hänen.”

“En minä ole —“

“Tule luokseni sitten, kun olet saanut nimesi takaisin”, Tuoni hymyilee ja suutelee otsaani.

Hän on poissa, ja aamu on valju ja sateinen.

[Altais]

Luin viimeisimmän luvun heti tuoreeltaan, ja nyt pääsen kommenttia kirjoittelemaan. Tässä oli ihan huikean tiivis tunnelma, ensin se, miten ikävää päähenkilöllä oli ilman Unhea, ja miten onnellinen hetki oli, kun tämä palasi takaisin. Näiden kahden suhde kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan, kun on jo lähennytty niin paljon, että on luontevaa rynnätä halaamaan. Ja Unhe on niin ilmiselvästi huolissaan siitä, että Tuoni tulee ja ottaa sen, minkä tahtoo. Mietin kovasti sitä, voiko tässä suhteessa olla kyse rakkaudesta, vai onko se vaan muun sortin riippuvuutta, mutta se selvinnee myöhemmin. 

Olipa upeaa, jotenkin runollisen kaunista ja selkäpiitä karmivaa samaan aikaan tuo, millä tavalla Tuoni ja Unhe ovat toistensa vastinparit. Tuo, miten kesäyössä on kaikki kauneus, houkutus, luopuminen ja kuolema läsnä samaan aikaan, ja miten silloin on taipuvainen antautumaan hetken houkutuksille seurauksia miettimättä. Ja niinhän siinä kävi, kun Tuoni saapui kukkia hiuksiinsa letitettynä, ettei häntä tuntunut voivan mitenkään vastustaa.

Jään kyllä suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä päähenkilön nimelle on tapahtunut, miksi hän ei muista sitä, ja kuka sen oikein on vienyt. Ja mikä merkitys sillä lopulta mahtaa olla kaikelle. Kiitos jälleen uusimmasta luvusta, oli ilo saada jatkoa tälle! 

[hiddenben]

Jee, vihdoin kertojakin tajuaa menettäneensä nimensä! Ja millainen merkitys sillä tarinalle olikaan, sillä kertoja olisi joutunut Tuonin matkaan, jos olisi sen tiennyt. Hauska twisti tarinaan, joka samalla kertoo Unhen ja Tuonin välisestä suhteesta ja yhteydestä, ja kuinka Unhe ikään kuin voittaa tämän pienen eräottelun Tuonin kanssa, vaikka joutuikin taipumaan vastinparinsa tahtoon.

Pidän kovasti tuosta kerronnallisesta ratkaisusta, jossa kieli ja kerronta on yksinkertaista ja tavallaan harmaan tylsää, kun Unhe on poissa - ja kun hän palaa, tekstin lukeminen hidastuu, sillä kauniita vertauksia on paljon enemmän ja kielikin rikastuu. Ja sehän onkin hyvä asia, sillä se täydentää mielikuvaa sen sijaan, että arkinen kieli jatkuisi.

Tuoni puolestaan on kuoleman jumalaksi lumoava ja oli melkeinpä pelottavaa lukea, kuinka hän saa kertojan lumoihinsa. Toisaalta, Sitten hän taivuttaa minut metsän vihreistä varjoista kudotulle vuoteelle ja suutelee minua lempeästi, ja suonissani on veren sijasta enää valoa ja hämärää. lumoaisi minutkin Olen kyllä iloinen lopputulemasta, että kertoja jää vielä Unhen luo, mutta onko hän enää yhtä tyytyväinen kuin ennen, mene ja tiedä.

On myönnettävä, että Unhen ja Tuonin kilpailussa on jotain Houkutus-tyylistä menoa, kun kertojan pää menee pyörälle molemmista Mutta tämä ei onneksi taivu vampyyrien ja kuolevaisten dramaattisuuteen vaan pysyttelee hienona tarinana jumalista ja heidän pelinappuloiksi joutuvista ihmisistä! Kiitos siis seitsemännestä osasta, enää viisi jäljellä loppuun ja sitä ennenhän ehtii tapahtua varmasti vaikka mitä!

[Kaarne]

Heip! Palaan myöhemmin vastaamaan kommentteihin, kunhan aivoni edes vähän toimivat. Nyt vaan julkaisen luvun, koska sen editointi vei loputkin mehut. Kiitos kuitenkin paljon, olette ilahduttaneet minua valtavasti. ❤️


Kahdeksas luku: Parsinneula

I

Seison keittiössä, mutta en tiedä, kuka olen. Maailman ääriviivat värjyvät. Kesäkuun valo siilautuu sateen läpi ja kuroutuu hämäräksi.

“Oletko kunnossa?” Unhe kysyy. Hänen äänensä on usvanpehmeä, mutta se raapii silti korviani. Se on väärä ääni.

“En.”

“Et tietenkään”, Unhe huokaa. Hän astuu lähemmäksi, ja minä kauemmaksi, ja se jatkuisi varmaan ikuisesti, ellei seinä tulisi vastaan.

Unhe seisoo edessäni ja tarkastelee minua silmillään, jotka ovat kasteensiniset ja kuulaat kuin aamu, ja väärät nekin.

“Paljonko sinulle jäi?” hän kysyy suoraan. Muille en osaisi vastata, mutta Unhe on menetysten jumala, ja minä olen hänen, tahdoinpa tai en.

“Sinut”, vastaan, vaikka sana pistää kieltäni kuin herhiläinen.


II

“Meidän on parsittava sinut kasaan uudelleen”, Unhe sanoo, kun on kulunut neljä pitkää päivää, tai ehkä enemmän. En välitä pitää lukua.

“En tahdo.”

Unhen ilme kiristyy. Kesäkuuhun sekoittuu routaa ja pakkasta.

“Et tietenkään.”

“Anna minulle minun nimeni”, pyydän, niin kuin olen pyytänyt kymmeniä kertoja.

“En.”

“Anna. Se on minun.”

“Jos antaisin, se ei olisi enää sinun”, Unhe vastaa. Hän nousee. “Tule. Mennään.”

“Minne?”

“Pyykkäämään”, Unhe sanoo aivan kuin se selittäisi kaiken.



III

Pesula on pieni ja vaatimattoman näköinen. Sen ikkunat ovat katupölyn peitossa. Neonvalokyltti välkkyy ja kertoo liikkeen olevan auki, mutta nimeä sillä ei ole. Sisällä seiniä peittävät valtavat pesukoneet, joiden hurina ja räminä täyttävät ilman.

Nurkassa istuu nuori mies, jonka pitkät harmaat hiukset on palmikoitu yhdelle paksulle, hapsottavalle palmikolle. Hänellä on pyöreät lasit, jotka ovat valuneet melkein nenänpäähän, kun hän on kumartunut ratkomaan ristikkoa.

“Merife”, Unhe tervehtii, ja hänen veljensä kohottaa katseensa lehdestään ja huokaa syvään.



IV

“Marraskuun yhdeksännen yön jumala”, Unhe kertoo, kun Merife on lukinnut pesulan oven ja johdattanut meidät kapeita portaita pitkin yläkertaan. Hänen asuntonsa on pieni ja täynnä yksinäisyyden jälkiä: tiskaamattomia kahvikuppeja, nurkkiin unohtuneita valvottuja öitä.

“Jaa”, minä sanon, koska haluaisin olla muualla.

Merifekään ei ole järin puhelias. “Tuoni?” hän kysyy ladatessaan kahvinkeitintä. Hän ei katso meihin päinkään.

“Tietenkin.”

“Mitä sinä minulta haluat?” Merife kysyy, vaikka hänen äänestään kuulee, että hän tietää jo.

“Auta minua parsimaan hänen muistonsa takaisin.”

“Sinähän se menetysten ja menneen jumala olet”, Merife huomauttaa. “Et tarvitse minua.”

“Mutta sinä olet parempi parsija.”

“Hmm.”

“Ole kiltti”, Unhe pyytää.

Merife kääntyy ja katsoo veljeään kädet lanteilla. “Minäkö?” hän kysyy ja kohottaa kulmiaan. “Kiltti?”

“Jään palveluksen velkaa”, Unhe sanoo. Merife vilkaisee minua.

“Eikö ennemmin hän?”

“Hänellä ei ehkä ole mitään sellaista, mitä sinä tahtoisit”, Unhe vastaa.

“Jos hän osaa pestä pyykkiä, se on aivan riittävästi”, Merife luo minuun kysyvän katseen. “Uskotko, että se sujuisi sinulta? Tarvitsisin viikonlopun vapaata, mutta en tahtoisi sulkea pesulaa. Asiakkaat alkaisivat nurista.”

“Sinä olet jumala. Miksi pyörität pesulaa?”

Merife tuhahtaa. “Sinä olet ihminen. Miksi opiskelet mytologiatiedettä?”

Opiskelenko minä? Mitä —

“Tai no, antaa olla. Palataan siihen myöhemmin”, Merife sanoo ja käärii mustan neulepaitansa hihat.



V

Minä makaan Merifen sängyllä. Hän istuu vieressäni ja ratkoo ristikkoa, eikä kumpikaan ole puhunut mitään kahteen tuntiin.

“Ei sinun tarvitse”, sanon, vaikka on hyödytöntä väittää vastaan. Unhe on päättänyt, mitä minulle tapahtuu, eikä Merifekään uhmaa häntä. Ehkä koska —

“Voit kertoa mielipiteesi sitten, kun saat muistosi takaisin”, Merife keskeyttää ajatukseni. “Nyt et ole sinä. Unhe on usein väärässä, mutta nyt hän on oikeassa. Kukaan ei ole Tuonen tavattuaan entisensä, ja kuolonnälkä on elämänjanoa voimakkaampaa niin kauan, kuin mikään ei sido sinua tänne. Tarvitset itsesi takaisin, jotta voit päättää.”

“Mitä me sitten odotamme?”

“Pimeää”, Merife vastaa ja palaa ristikkonsa pariin.


VI

Heinäkuussa ei vielä tule kunnolla pimeää. Tummimmillaankin valo on sinistä, mutta Merife kerii siitä silti lankaa ja poimii tummimmista nurkan varjoista neulan.

“Sattuuko se?” kysyn.

“Riippuu siitä, miten kivulias menneisyytesi on.”

Puristan silmäni kiinni.

“Mutta minä olen tosiaan aika hyvä”, Merife sanoo. Sen lempeämmäksi marraskuinen yö ei varmaan voi muuttua.


VII

“On ratkottava sinusta Tuonen taikuus”, Merife aloittaa, kun hän pistää neulan ranteeni sisäpinnan ohuen ihon läpi. “Ja se tekee kipeää, mutta ei kestä kauan. Kuolontaikuus ei ole voinut saumautua sinuun kovin syvälle, koska et kuulu Tuonelle.”

Kaikesta tulee heinäkuunpunaista ja terävää, ja kun Merife vuosien päästä lopettaa, olen huutanut kurkkuni käheäksi ja suuni on täynnä verta.


VIII

“Kas niin”, hän sanoo ja pitelee kiinni kädestäni. “Sinä selvisit.”

Syljen verta Merifen ojentamaan nenäliinaan ja kähisen: “En silti muista —“

“Nimeäsi?” Merife keskeyttää. “Se on edelleen veljelläni, ja niin kauan kuin se on hänellä, kukaan muu ei pääse siihen käsiksi.”

Kurkkuuni sattuu, joten päätän jättää puhumisen toistaiseksi sikseen, vaikka olen täynnä kysymyksiä.

“Menehän sitten. Ilmoitan Unhelle, kun on sinun vuorosi maksaa velkasi”, Merife sanoo. Hän antaa neulan liueta huoneen hämärään.


IX

Ulkona yö on kostea ja hiostava ja täynnä hautuvaa ukkosta. Unhe on odottanut ulkona pesulan oven vieressä.

“Anna minulle minun nimeni”, sanon, vaikka jokainen sana raapii kitalakea.

“Juoksetko sitten takaisin Tuonen luo?” Unhe kysyy. Hänen äänessään on mustasukkaisuutta, josta en pidä lainkaan, ja jota kaikki minussa kaipaa.

“En tiedä”, vastaan rehellisesti, mutta yllätyksekseni Unhe hymyilee. Heinäkuussa hänellä on kullanruskeat silmät ja hiukset kuin hiipuvaa aurinkoa, ja ymmärrän, että olen joutunut liian lähelle aurinkoa.

“Jos annan sinulle sinun nimesi, et tahdo enää koskaan lähteä. Kun jumala nimeää jotakin, hän luo sen samalla uudelleen”, Unhe sanoo. Sillä hetkellä hänessä on jotakin samaa kuin Tuonessa: kehräävää, lempeää vaaraa. “Ja jos pyydät sitä vielä kerran, minä tottelen. Mutta harkitse tarkkaan.”