Thelina: Onpa ihanaa, että kävit kommentoimassa! ❤️ Minäkin alan vähitellen tulla sinuiksi tämän nopeuden kanssa, kun näemmä aina jää kirjoittaminen kuukauden viimeiseen päivään. Vaikka mistäpä sitä tietää, ehkä maaliskuussa yllätän itsenikin.
hiddenben: Haastetoverini, hiiohoi! ❤️ Yritän huomenna kommentoida sinunkin tekstiäsi, vaikka sitten olenkin vähän myöhässä, mutta jospa se ilahduttaa silti. Tuota raudanmakuista hymniä mietin itseasiassa aika pitkään (siksikin, että halusin sen sopivan yhteen tammikuun kanssa), joten kivaa, että nostit juuri sen esiin. Ja hauskaa, että twisti toimi.

Se oli vähän ongelmallinen, kun kohtaus päättyi tavallaan kesken, ja piti vähän pikakelata, että päästiin helmikuuhun - mutta aina voi vähän huijata. Deus ex machina, suorastaan kirjaimellisesti! Kiitos paljon kommentista. ❤️
K/H: Tässä sitä ollaan ja edelleen pelissä mukana, jau! Fragmentaarinen tyyli jatkuu, mutta oikeastaan alan olla siihen jo aika kiintynyt, joten ei se mitään.

Kolmas luku: OdotusIPalaan keittiöön lehteä heristäen. En osaa muotoilla kysymystä, joten valitsen olennaisimman sanan:
“Miten?”
Unhe haroo hiuksiaan. Keittiölampun valo kimmeltää niissä kuin aurinko hangella.
“Jumalan tappaminen ei ole mikään kevyt tehtävä, ja kuolevaiselle se on lähes mahdotonta. Onnistuit vain siksi, että annoin sinun tehdä sen. Jos olisi ollut muita vaihtoehtoja, joku toinen jumala tai puolijumala, olisin tarttunut niihin.”
“Puolitoista kuukautta”, minä toistan.
“Olen pahoillani”, Unhe sanoo. “Mutta parempi sekin on kuin että olisit kuollut.”
“Olisiko niin voinut tapahtua?”
Unhe välttelee katsettani.
IIVäsymys kalvaa luitani ja asettuu painoksi kaikkeen, mitä teen. Vastaan sähköposteihin ja WhatsApp-viesteihin ja kerron olevani kunnossa, ja jostain syystä kukaan ei tunnu ihmettelevän sitä, ettei minusta ole kuulunut mitään kuukausiin. En ole edes menettänyt yhtäkään Instagram-seuraajaa. Kaipa siinäkin on kyse asioiden vääjäämättömyydestä: minun oli oltava poissa, ja tyhjä tila oli sen ajan konkreettisesti tyhjä. Mikään ei muuttunut. Tai mikään, mikä koski vain minua.
Mutta mytologiatieteen kurssien ilmoittautumisaika on jo mennyt, eikä niitä voi aloittaa kuukautta myöhässä.
“Mitä minä nyt sitten teen?” kysyn Unhelta, vaikka tiedänkin, ettei hänellä ole mitään järkevää vastausta.
“Lomailet?” Unhe ehdottaa. “Voin järjestää sinulle vaikka matkan, hmm, tuota. Missä te nyt sitten nykyään lomailettekaan.”
“Voit järjestää? Mitä se tarkoittaa? Että napsauttaisit sormiasi ja löytäisin itseni jostain Kreikasta?”
“Jotakin sen suuntaista”, Unhe sanoo. “Paitsi ettei sormien napsautteleminen ole oikein minun tapani tehdä tuollaisia asioita. Se tuntuu liian välinpitämättömältä.”
“Mikä sitten on sinun tapasi?”
“Tämä”, Unhe sanoo, ja sitten hän katsoo minua silmiin, ja kaikki on taas vääjäämätöntä ja syvää ja pakkasenpimeää. Maailma kietoutuu Unhen ympärille ja lakkaa sitten olemasta.
III
Havahdun meren ja nousevan myrskyn tuoksuun. Seison korkealla kallioiden reunalla, ja alhaalla aallot ovat tummia ja teräviä, täynnä talven leppymätöntä nälkää.
“Missä me olemme?”
“Jossain muualla”, Unhe kohauttaa olkiaan. “En hirveästi ajatellut asiaa. Halusin vain antaa sinulle aikaa ja tilaa ajatella.”
“Ei tämä ainakaan ole Kreikka”, minä sanon ja hytisen. Kiedon käsivarteni ympärilleni.
“Odotahan”, Unhe kurtistaa kulmiaan. Hän tuntuu vasta nyt tajuavan, että minulla on kylmä. “Tässä lähistöllä on mökki, jossa pitäisi olla tulisija ja polttopuita.”
“Etkö voi vain -?” kysyn ja teen epämääräisen eleen.
“En ole kesän ja valon jumala”, Unhe vastaa ja pudistaa päätään. “Voin tarjota monia asioita, mutta en lämpöä. En ainakaan nyt.”
Seuraan Unhea huurteista ruohikkoa halkovaa polkua pitkin. Täällä on pakkasta, mutta vain muutama aste, tuskin nimeksi. Yritän sijoittaa meitä kartalle, mutta luovutan pian: ei minulla ole mitään, johon kiinnittäisin arvaukseni.
Mökki on pieni ja tuulenpieksämä. Sen seinät ovat kai aikoinaan olleet valkoiset, mutta maali on enimmäkseen lohkeillut ja rapissut irti. Ikkunat tuijottavat väsymättömästi merelle, tähystävät, ja se tuntuu odottavan jotakin. Kysymättäkin tiedän, että odotus on turhaa; mitä sitten onkin ollut, nyt jäljellä on enää muisto. Muisto ja me.
Ovi on ehkä lukossa, mutta kun Unhe laskee kätensä kahvalle, se aukeaa silti.
IVSisällä kaikkea peittää pölykerros. Unhe avaa ikkunan ja sanoo kolme sanaa, ja mereltä puhaltaa viima, joka käy tutkimassa talon joka sopen.
Tuulen mentyä kaikki pöly on poissa. Minä räpyttelen silmiäni, jotka puhuri on saanut vettymään.
VTuli syttyy neljännellä yrittämällä, sillä Unhe on kömpelö tulusten kanssa. Minä istun kapealla sängyllä ja tuijotan seiniä. En jaksa ajatella oikein mitään. Olen vain täynnä kylmää.
“Sinä et edes tiedä minun nimeäni”, sanon, kun alkaa tulla pimeä.
Unhe kohottaa katseensa tulesta, joka alkaa vähitellen nuolla tulisijan puita. En osaa lukea hänen kasvojaan; ne ovat minulle vielä täysin vieraat.
“Miksi luulet niin?”
“Et ole käyttänyt sitä kertaakaan.”
“En niin”, Unhe myöntää. “Koska sinä et ole minun.”
“Sanoit, että olen papittaresi”, minä tuhahdan.
“Niin. Papittareni”, Unhe toistaa. “Mutta et
minun. Jos lausuisin nimesi, ehkä haluaisit olla.”
“Miksi?”
“Kun jumala nimeää jotain”, Unhe sanoo ja kääntää katseensa takaisin tuleen, “se on aina myös kutsu ja kysymys:
Tahtoisitko olla muutakin kuin ihminen? Tahdotko enemmän?”
En kysy enempää.
VIKun yö taittuu, myös Unhe muuttuu. Ymmärrän heti miksi: uusi kuukausi herää eloon ja vanha kuolee.
Unhen valkoiset hiukset kasvavat pidemmiksi ja niihin punoutuu sinimustaa, silmien riite syvenee. Hän tuntuu kasvavan, tai ainakin lattian yli lankeava varjo ulottuu pidemmälle.
“Entä kesällä?”
“Silloin minä olen toisenlainen”, Unhe vastaa, ja kai se tarkoittaa, että minun pitää vain odottaa ja ottaa selvää.
VII“Missä sinä nukut?”
“Ei minun tarvitse nukkua”, Unhe sanoo. Hän on keittänyt minulle teetä. Sade rummuttaa ikkunoita: hyinen, väsymätön sade. Täällä helmikuu ei ole lunta ja pakkasta, vaan julmaa harmaata ja sysimustaa.
“Mitä sinä sitten teet?”
“Ei minun tarvitse tehdä mitään”, Unhe sanoo. Lämmitän sormiani teekupin ympärillä ja katselen ulos. Sateen ropinankin takaa kuulen mökin hiljaisuuden, sen taukoamattoman ikävän. Odottaa, aina vain.
Ja sitten muistan raudan seitsemännen surun:
kaikki se, mikä on mennytVIIIHerään yöllä muistoihin, jotka eivät ole omiani:
aurinkoon, jo läikähtelee lattialankuilla
tuttuun lautojen narinaan
emalimukien kilahduksiin, kun niitä tiskataan
nauruun, joka kantautuu pihalta, kun ikkunat ovat auki merelle
Huomaan, että itken.
“Shh”, Unhe sanoo ja koskettaa poskeani. Pimeässä hänen silmiensä riitettä ei erota. “Ei ole hätää.”
tuulen paiskomiin oviin
myrskylyhdyn natinaan, kun se heilahtelee tuulessa
hiljaisiin tunteihin, jotka venyvät yöllä venymistään
sitten päiviin, kuukausiin, vuosiin
odotukseen, joka ei pääty edes silloin, kun odottaja on poissa
Suru on minussa, ja se tekee kipeää. Tiedän miksi: helmikuussa kesästä on jäljellä enää pelkkä odotus, kaikki muu on kuollut aikoja sitten.
Minua paleltaa sydäntä myöten.
Unhen sormet ovat viileät, eikä hän sano mitään. Kuulen, kuinka odotus kahahtaa, kun tunnistaa kaikunsa minussa, ja silloin ymmärrän, mitä minun on tehtävä.
Etsin sisältäni toisen raudan suruista ja ojennan käteni, lasken sen Unhen poskeani koskettavalle kädelle.
“Anna sen unohtua”, minä sanon, ja se on rukous.
“Minä annan”, Unhe sanoo.
Niin tapahtuu.