Kirjoittaja Aihe: Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)  (Luettu 509 kertaa)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 341
Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)
« : 20.11.2021 01:14:07 »
Fandom: Hobitti -elokuvat
Paritus: Bilbo/Thorin
Ikäraja: S
Genre: Väärinkäsityksiä ja romantiikkaa, everybody lives/nobody dies-fix it (oneshot)
Disclaimer: En omista mitään
Varoitukset: Eipä juuri mitään, vähän jostain sotavammoista puhutaan

Summary: Smaug on kukistettu ja Thorin kruunattu, mutta talven kynnyksellä Bilbo valmistautuu palaamaan kotiin raskain sydämin. On kuitenkin vielä joitain asioita jotka kaipaavat sanomista.

A/N: Hyvää syntymäpäivää, Unohtumaton! Bongasin postauksesi tuolta synttäritopicista ja heti toivelistaa lukiessa muistin että hei, meikeläisellähän on pyörinyt ties kuinka kauan tällainen Bagginshield-aihio koneen uumenissa. Työstin siis sen toiveiden pohjalta julkaisukuntoon ja tässä tämä nyt on, tällainen väärinkäsityksillä sivelty sokeripala jossa kaikki on hyvin ja kukaan ei kuollut, koska sehän olisi vaan masentavaa ja omituinen loppu eeppiselle romanssille missiolle. Jonkinlaisena inspiraationa toimi myös Nikita Gillin Persephonen ja Hadeksen myyttiä käsittelevä runo, josta olen ammentanut vähän tematiikkaa. Toivottavasti tällainen paketti miellyttää :)



Koitto



Toisinaan sen saavuttaminen mistä on pitkään haaveillut osoittautuu astetta monimutkaisemmaksi sitten kun hetki itse on viimein käsillä. Koko matkan vuorten yli itään ja aina lohikäärmeen luolaan asti Bilboa oli vainonnut ajatus siitä, että hän ei enää koskaan näkisi kotiaan. Niin sinnikäs oli ollut tuo huoli, että kertaakaan hän ei ollut ymmärtänyt pelätä että niin voisi joskus vielä käydä.

Tässä hän nyt kuitenkin oli: sota voitettuna, kuningaskunta jälleenlunastettuna – ja satulalaukut pakattuina Ereborin portilla, valmiina ratsastamaan pois Gandalfin kanssa ennen kuin vuori heidän takanaan ehtisi herätä uuteen päivään.

Kammatessaan hajamielisesti jokusen ohdakkeen pois poninsa harjasta Bilbo pohti miten Konnussa mahdettaisiin reagoida hänen paluuseensa. Epäilemättä hänestä muodostuisi ennätysajassa varoittava esimerkki kaikille niille nuorille hobiteille jotka haaveilivat lähtemisestä seikkailemaan. Herra Reppuli-parka, hänen naapurinsa ja kylänmiehensä supisisivat paikallisessa tavernassa, otti ja katosi jonnekin, ja vinksahti lopullisesti matkalla. Kuka tietää, ehkä ajan kanssa hän alkaisi itsekin arvostaa sitä farssia joka oli nyt oleva hänen loppuelämänsä, ottaen kohtalostaan kaiken kyseenalaisen ilon irti. Hän antaisi hiustensa kasvaa entisestään, polttaisi piippukessua joka oli voimakkuudessaan kylliksi häätämään koit talosta ja käyttäisi kummallisia vaatteita. Hän kävisi kävelyillä tähtikirkkaina öinä ja istuisi pakkasellakin pitkiä aikoja puutarhassaan katselemassa lumihiutaleiden laskeutumista. Sillä välin kun hänen serkkunsa lisääntyisivät kuin kaalimailla hyppelevät kanit konsanaan, hän asuisi yksin kukkulallaan, telkeytyneenä sen oven taakse johon kerran kaiverrettu riimu merkitsi hänet ainiaaksi ja ennen kaikkea ansaitusti varkaaksi kokonaisen kansan silmissä.

Valittaminen oli kuitenkin hyödytöntä; hän oli jo valintansa tehnyt. Oikaisten hartiansa, Bilbo kääntyi Gandalfin puoleen joka satuloi omaa hevostaan sivummalla. “Valmiina?”

Gandalf nyökkäsi, mutta siinä samassa jokin hänen selkänsä takana kiinnitti velhon huomion ja sai tämän siristelemään silmiään nousevan auringon valossa. “Minä olen”, Gandalf vastasi hitaasti. “En ole varma, voiko samaa sanoa sinusta.”

Ikävän aavistuksen vallassa Bilbo vilkaisi olkansa yli, vain tunteakseen kuinka häntä siihen asti hallinnut turtumus muutti muotonsa joksikin aivan muuksi. Laskusillan vastakkainen puoli, joka oli vielä hetki sitten ollut autio, ei ollut sitä enää. Minkä edun hän olikin kuvitellut saavansa aikaisen lähdön myötä oli nyt menetetty.

Huokaisten syvään Bilbo kääntyi takaisin Gandalfin puoleen. “Sinä kerroit hänelle, eikö niin?”

“Tietenkään en!” Seuraavassa hetkessä velhon kasvoille ilmestyi aavistuksen lammasmainen ilme. “Tosin minä saatoin mainita asiasta eilen Balinille, joka puolestaan saattoi mainita siitä Dwalinille.”

Bilbo tiesi milloin hän oli hävinnyt; jopa se osa hänestä joka harkitsi pakenemista Sormuksen takaaman näkymättömyyden turvin tiedosti pian oman lapsellisuutensa. Uuden huokauksen kera hän luovutti poninsa ohjakset Gandalfille ja palasi laskusillan yli. Mikäli hänen polvensa vapisivatkin samassa tahdissa niiden alla notkuvien lankkujen kanssa, muu osa hänestä pysyi kiitollisen tyynenä. Hän piti katseensa kuuraisessa maassa aina siihen asti kunnes hänen näkökenttänsä täyttyi parista metallikärkisiä saappaita eikä hänellä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin kohottaa leukansa.

Ensimmäinen asia jonka jokainen Thorinin sitä nykyä kohtaava pisti väistämättä merkille oli arpi: se halkoi tämän ohimon kahtia, luikerrellen esiin toisen kruunua koristavan korpin siiven alta ja päättyen vasta vaarallisen lähellä Thorinin oikeaa silmää. Mitä taisteluvammoihin tuli, se ei ollut kauneimmasta päästä. Se sattui myös olemaan Bilbon uusi lempipiirre Thorinissa, olihan se näkyvin todiste siitä että tämä oli selvinnyt hengissä yhteenotosta Azogin kanssa.

Aamuauringon sarastuksessa kruunu Thorinin päässä hohti kultaiselta, vaikka Bilbo hyvin tiesi että tosiasiassa se oli taottu uudelleen hopeasta. Mikään mitä Thorinilla oli sitä nykyä yllään, oli kyse sitten kuninkaallisista asusteista tai yksinkertaisista hiuskoristeista, ei ollut kultaa eikä tulisi koskaan enää olemaan. Eilisissä kruunajaisissa Thorin oli nimittänyt tätä uutta periaatettaan katumukseksi ja sovitustyöksi. Bilbo puolestaan oli kutsunut sitä naurettavaksi pelleilyksi. Balin oli sattunut istumaan lähimpänä kunniavieraille tarkoitetussa päivällispöydässä kun he olivat käyneet jälkimmäisen sananvaihdon ja hän muisti edelleen miten komeassa kaaressa hänen vastauksensa oli saanut tämän sylkäisemään viinin suustaan.

“Valtaosa minun kansastani on vielä liian täynnä ruokaa ja juomaa että he olisivat edes päässeet ylös sängyistään. Hobittien päivällistottumukset tuntien minä oletin että sinä olisit yksi heistä”, Thorin aloitti. “Sinun täytyy todella kaivata nojatuoliasi ja kirjojasi ollaksesi valmis kiristämään vyötä näin aikaista matkantekoa varten.”

Thorin puhui kepeästi, mutta Bilbolla ei ollut vaikeuksia tunnistaa sanojen alle kätkeytyviä piikkejä. Niin paljon kuin hänen tekikin mieli vastata samalla mitalla, hän päätti kohota pikkumaisuuden yläpuolelle. "Gandalfin mukaan tiet vuorten poikki ovat pian täynnä lunta joka ei sula ennen kevättä. Jos me haluamme päästä läpi, meidän on lähdettävä nyt.”

“Sinä ymmärsit väärin. Minä en kyseenalaista suunnitelman ajankohtaa, ainoastaan sen tavan jolla se on toteutettu.” Thorin madalsi ääntään jatkaessaan: “Tämä on jo toinen kerta kun sinä hiivit hämärän turvin pois jonkin minulle tärkeän kanssa.”

“Jos tässä on kyse siitä paidasta jonka sinä annoit minulle, sinä olisit vain voinut pyytää sitä takaisin.”

“Minä en puhu mithrilistä.” Nahka Thorinin hansikkaissa natisi niiden puristuessa nyrkeiksi. “Minä ymmärrän tehneeni monia asioita jotka ovat loukanneet sinua – asioita jotka ajavat sinut nyt pois – mutta minä ajattelin meidän olevan jälleen kylliksi ystäviä jotta me voisimme sentään hyvästellä.”

Bilbon äskettäiset lupaukset tyyneydestä murenivat tuhkaksi. Hänen teki mieli huutaa, mutta sen sijaan hän puri poskensa sisäpintaa kunnes hänen suunsa maistui kuparikolikoilta. Vaikka häntä Konnussa odottava kohtalo oli jotain mikä täytti hänet kauhulla, oli hän ollut valmis hyväksymään sen kaiken, olihan se hinta siitä vaihtokaupasta jonka hän oli tehnyt keskellä hurmeista lunta vain joitakin viikkoja sitten. Hänen katseensa putosi Thorinin käden puoleen hänen muistaessaan kuinka hän oli puristanut sitä omassaan, hänen sormensa mustana Thorinin verestä, ja kuinka hän oli singonnut epätoivoisella vimmalla rukouksia universumin äärettömyyteen, osoitettuna jokaiselle jumaluudelle ja korkeammalle voimalle joka suinkin oli sattunut olemaan kuulolla. Minä en välitä, en välitä vaikka en koskaan enää näkisi häntä, kunhan minä vain tiedän että hän on kunnossa. Pyydän, antakaa hänen elää, Bilbo oli luvannut, ja sillä mitä minun elämäni on tästä eteenpäin ei ole mitään merkitystä.

Sitten kotkat olivat saapuneet, ja sen jälkeen lisää ihmeitä, mukaan lukien se hetki kun kahden Ereborin sairastuvassa vietetyn yön jälkeen Bilbo oli herännyt koiranunestaan siihen kuinka viereisellä vuoteella makaava Thorin oli kutsunut häntä nimeltä. Haavoistaan johtuen tämä oli ollut houreinen ja sekava, mutta kun Bilbo oli yrittänyt nousta hakeakseen Óinin paikalle, oli Thorin tarttunut häntä ranteesta ja pyytänyt häntä jäämään. He olivat viettäneet yön pimeimmät tunnit siten, roikkuen kiinni toisissaan ja niissä jaetunkaltaisissa hengenvedoissa jotka yksin toisensa jälkeen olivat parsineet Thorinin takaisin elävien pariin.

Kyseessä oli ollut viimeinen kerta kun Thorin oli koskettanut häntä. Aamulla tämän kuume oli laskenut ja se myötä se kytevä tunne joka oli nivonut heidät yhteen oli myöskin hiipunut, vaihtuen vältteleviksi katseiksi ja empiviksi sanoiksi. Tulevina viikkoina Bilbo oli seurannut kuinka Thorin oli hiljalleen voimistunut ja kuinka tämä oli lopulta ottanut ansaitun paikkansa valtaistuimella Fílin ja Kílin rinnalla. Näennäisesti Thorin oli ollut sanansa mittainen mitä tuli anteeksiantoon, eikä Arkkikiven kohtaloon oltu palattu kertaakaan Bilbon kuullen, mutta oli selvää että jokin heidän välillään oli muuttunut. Se yhteisymmärrys jonka he olivat vaivalla onnistuneet takomaan välilleen oli poissa, eikä mikään mitä Thorin teki tai sanoi ollut antanut ymmärtää että tämä toivoisi sitä takaisin.

Kunnes nyt. Bilbo oli ollut valmis maksamaan, niin rikoksestaan kuin rukouksistaan, mutta mitä hän ei aikonut sulattaa oli Thorin kohtelemassa häntä ikään kuin hän yksin olisi syyllinen heidän välilleen repeytyneeseen juopaan.

“Tämä ei ollut mikään salaisuus, Thorin. Minä olen puhunut jo useita päiviä sangen monille täällä että minä olen pian lähdössä, mukaan lukien sinulle.” Ja sitten, todistaakseen että Thorin ei ollut heistä kahdesta ainut jolla oli valta nakata tunnustuksia kuin tikareita, Bilbo lisäsi: “Millään niistä kerroista sinä et pyytänyt minua jäämään.”

“Miten minä voisin vaatia jotakin sellaista johon minulla ei ole enää mitään oikeutta?”

Bilbo tunsi otsansa rypistyvän. “Mitä sinä oikein tarkoitat?”

Thorin käänsi kasvonsa niin että ne jäivät portinkaaren langettamaan varjoon. Ilman auringon luomaa haarniskaa tämän ilme kävi helpommaksi lukea; toisin kuin Bilbo oli olettanut, se ei ollut täynnä katkeruutta, vaan syyllisyyttä. “Hulluudessani minä petin sinun luottamuksesi sekä ystävänä että kuninkaana”, Thorin kuiskasi. “Jos minulla koskaan oli mitään oikeutta pyytää sinulta jotakin, minä menetin sen sillä hetkellä kun minä uhkasin sinun henkeäsi tällä samaisella portilla.”

Edes Thorinin tehdessä kuolemaa he eivät olleet palanneet muurinharjalla käymäänsä riitaan – hiljaisuus, jonka Bilbo oli olettanut johtuvan hänen petoksensa laadusta. Kunnia ja kiitollisuus olivat saaneet Thorinin lopulta armahtamaan hänet, mutta oli vaikuttanut selvältä että hänen ratkaisunsa lahjoittaa Arkkikivi Ereborin vihollisille oli lyönyt heidän välinsä säpäleiksi. Nyt Bilbo oli kuitenkin pakotettu katsomaan uusin silmin sitä tapaa jolla Thorin pidätteli koko ruumistaan kuin jännitettyä jousta, kiristettynä etäälle hänestä jopa näin jäähyväisten hetkellä. Menneinä viikkoina Bilbo oli ikävöinyt niitä kertoja kun nuo samaiset kädet olivat koskettaneet häntä, ensin liittolaisen elkein ja myöhemmin tavalla jolle hänellä oli kestänyt pitkään löytää sanoja, ymmärtämättä vielä silloin että viimeinen asia jonka Thorin muisti oli ne puristumassa hänen rinnuksiinsa, vakaana aikeenaan syöstä hänet alas vallilta.

“Minusta tuntuu, että meidän on parempi aloittaa uudelleen alusta”, Bilbo sai viimein vastattua, ollessaan melko varma siitä että hänen äänensä kantaisi yli hänen sydämensä kaniinimaisen rummutuksen. “Sinä siis haluat minun jäävän?”

“Tietenkin haluan. Mutta minä tiedän että se on mahdotonta. Sinä itse olet sanonut monta kertaa, että hobitteja ei ole tehty elämään pimeässä kiven sisällä, oli tuo kivi sitten kuinka taidolla veistettyä tahansa.”

“Eikä kääpiöitä koloissa keskellä vihreitä niittyjä, kaikista vähiten sellaisia joilla on vastalunastettu valtakunta hallittavanaan.”

Hitaasti Thorinin kasvot kääntyivät takaisin hänen puoleensa. Epäusko väritti tämän ilmettä. “Sinä pyytäisit minua…”

“...tulemaan tältä seisomalta kanssani takaisin Repunpäähän jos sinä olisit kuka tahansa muu. Tietenkin pyytäisin, olisin pyytänyt jo viikkoja sitten.” Polte hänen silmäkulmissaan uhkasi käydä ylivoimaiseksi vastustaa, mutta Bilbo oli liian uupunut taistellakseen vastaan. “Minä en tiedä kääpiöistä, mulla meilläpäin se että on valmis kohtaamaan lohikäärmeen silmästä silmään sellaisten helyjen ja kivisten salien vuoksi joista ei henkilökohtaisesti piittaa pätkääkään yleensä tarkoittaa jotakin. Jopa silloin kun se henkilö jonka eteen sen kaiken tekee on liian puupää tajutakseen sitä.”

Maa tömähti kun pari raskaita hansikkaita putosi heidän jalkoihinsa. Thorin astui viimein lähemmäs, pyyhkien ensin hänen kyyneleensä ennen kuin ne ennättivät valua ja kehystäen sitten paljain kämmenin hänen kasvonsa. Aamun kylmyys oli hetkessä pelkkä muisto; aurinko maalasi Thorinin silmiin Ereborin ahjot ja tuon katseen kohteena Bilbo tunsi niistä huokuvan lämmön kuin kyseessä olisivat olleet aidot liekit. Kerran aikaisemminkin he olivat seisoneet toistensa edessä aamunkoitosta karvaina, vain vähän sen jälkeen kun he olivat molemmat pelänneet menettäneensä toisensa iäksi. Silloin Thorin oli syleillyt häntä ensimmäistä kertaa ja Bilbo oli ollut tapahtuneesta niin häkeltynyt, niin jonkin maailmaamullistavan oivalluksen sokaisema, että hän oli hädin tuskin ymmärtänyt vastata eleeseen. Hän ei kuitenkaan ollut enää sama hobitti kuin silloin: hänen korvansa olivat kuulleet lohikäärmeen kuiskeen, hänen silmänsä todistaneet sodan kauhut ja hänen sanansa olivat tehneet vihollisista ystäviä ja ystävistä vihollisia. Se mikä oli muuttunut eniten oli hänen sydämensä: hän käsitti viimein mitä se yritti hänelle kertoa, eikä hän aikonut jäädä enää epäröimään. Bilbo kiersi sormensa Thorinin viitanliepeisiin ja veti, niin itsensä varpailleen kuin Thorinin kasvot lähemmäksi omiaan, ja toi heidän huulensa yhteen.

Aikanaan Konnussa Bilbo oli suudellut kourallista hobitteja, ensin nuoruuden leikeissä ja vanhempana vakavampien tarkoitusperien turvin. Niin viihdyttäviä kuin muutamat noista myöhemmistä kerrosta olivatkin olleet, oli niitä kaikkia yhdistänyt tietty määrä hapuilua. Thorin ei sen sijaan hapuillut – ei puhuessaan, ei taistellessaan, eikä näemmä erityisesti suudellessaan. Viimein varmana luvastaan koskettaa, Thorinin sormet liukuivat hänen kiharoidensa sekaan, samalla kun tämän toinen käsi kiertyi hänen vyötärönsä ympärille ja toi hänet entistä lähemmäs. Mikäli Bilbo olikin viettänyt tien päällä unettomia öitä miettien miltä Thorinin parta mahtaisi tuntua vasten hänen ihoaan, korvasi nuo haaveet nyt tieto siitä että hän olisi kykenemätön unohtamaan vastausta tuohon kysymykseen niin kauan kuin hän eläisi.

Kun he viimein erkanivat toisistaan, heidän jaettu hengityksenä huurusi ilmassa. Bilbo jalkapohjat koskettivat jälleen maata; jossakin vaiheessa Thorin oli lähestulkoon nostanut hänet ilmaan.

“Sinä olet raivostuttavin, kummallisin ja itsepäisin olento jonka minä olen koskaan tavannut”, Thorin sanoi hengästyneesti. “Oletko sinä varma, että sinä et voi jäädä?”

“Yhtä varma kuin sinä olet siitä, että sinä et ole aikeissa jättää tätä paikkaa enää toista kertaa.”

“Edellisellä kerralla kun minut pakotettiin lähtemään, minä jätin sydämeni tänne. Nyt minun kuuluisi pysyä paikallani ja katsoa kuinka se ratsastaa sinun matkassasi muualle?”

Bilbo voihkaisi, antaen otsansa valahtaa vasten Thorinin rintakehää. “Tämän takia minä en halunnut sanoa mitään”, hän mutisi jonnekin turkisten ja niiden alla kätketyn panssarin uumeniin. “Aina kun sinä avaat suusi ja alat puhua, minun mieleni täyttyy ideoista ja seuraavassa hetkessä minä olenkin jo osallisena ties missä älyttömässä hankeessa.”

“Niinkö todella?” Hän tunsi kuinka Thorinin sormet, jotka eivät missään vaiheessa olleet jättäneet hänen niskaansa, punoivat kiharoita ympärilleen. Hymy kuulti tämän äänestä. “Kenties jos minä puhun tällä kertaa tarpeeksi pitkään, lumi ehtii sataa ja estää sinua lähtemästä.”

Thorinin vaatekerran luomassa pimeydessä Bilbo ajatteli kuumeisesti. Sitä tehtävää varten hänet oli alun perin retkikuntaan palkattu – löytämään keinoja eteenpäin missä muut näkivät pelkän umpikujan. Hän ajatteli omaa puutarhaansa Konnussa joka ikävöi hoitajaa ja sitten aivan toisenlaisia versoja, pistämässä arasti päätään esiin pelon autioittaman maan mullasta ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Hän ajatteli kompromisseja. “Kevään täällä täytyy olla mukava kun ilma on leudompi. Ehkä minä voisin… tulla takaisin silloin? Bombur toivoi että minä voisin auttaa häntä kasvimaan perustamisessa enkä minä tiedä kuinka hyvin posti kulkee vuorten yli.”

Kun hän viimein rohkeni kohottaa päänsä, häntä odottivat Thorinin huvituksesta kohonneet kulmat. “Mitä?” Bilbo vaati tietää.

“Minä lähetän sinut kotiin taskut täynnä kolikoita ja sinun ensimmäinen ajatuksesi on täyttää ne uudelleen siemenillä?”

“Tuodakseni ne takaisin”, Bilbo painotti. “Nyt kun Smaug on poissa, näillä seuduilla on viimein mahdollisuus alkaa toipua. Minä en ehkä pysty raahaamaan sinua ihailemaan Konnun puutarhoja, mutta kenties minä voin tuoda palasen niistä tänne.” Hän kalasti sormiinsa yhden Thorinin leteistä ja tapaili sen muotoa, hämillisenä siitä rehellisyydestä joka sai hänet lisäämään: “Minä haluan sinun kotisi kukoistavan jälleen. Sinä jos kuka ansaitset sen.”

Thorin otti vuorostaan hänen kätensä omiinsa ja piteli niitä heidän välissään. “Meidän kotimme. Niin kauan kuin tämän vuoren alla asuu yksikin kääpiö, sinulle on paikka täällä.”

Bilbon mielessä välähti äkillinen muisto: Thorin sysäämässä hänet kauemmas sateen liukastamalla vuoristopolulla, julistus tämän huulilta – Hänellä ei ole sijaa meidän joukossamme! – kuin yksi taivaan lävistävistä salamoista. Nyt, viikkoja myöhemmin, heidän kätensä liitettyinä yhteen ja Thorin kutsumassa hänet jakamaan kanssaan esi-isiensä salit. Bilbo olisi nauranut ellei hänellä olisi ollut täysi työ nieleskellä kurkkuunsa noussutta palaa alas.

“Minä olen hokenut samaa Repunpäästä retkikuntalaisille, mutta rehellisesti sanottuna minä en ole aivan varma kestävätkö minun ruokakomeroni toista yhtäaikaista vierailua tusinalta teikeläisiä”, Bilbo myönsi. “Ainakin minulla on kaapintäydeltä tilaa minne laittaa kaikki matkamuistot jahka minä pääsen kotiin.”

Thorinin sormet vaelsivat edestakaisin hänen rystystensä poikki, pohtivina. “Matkamuistoista puheenollen, sinä mainitsit aiemmin mithrilin. Onko se sinun ylläsi nyt?”

Bilbo nyökkäsi. Niin naurettavalta kuin hänestä olikin tuntunut pukea minkäänsorttista panssaria aikanaan päälle, ei hän ollut osannut lakata käyttämästä sitä sittenkään kun taistelu oli ollut ohi. Siinä vaiheessa kun hän oli kuvitellut että he olivat Thorinin kanssa ajautuneet lopullisesti erilleen, oli noiden hopearenkaiden syleily hänen ympärillään ollut muistutus siitä että tämä oli kerran pitänyt häntä lahjan arvoisena. Hänen alkuperäisenä tarkoituksenaan oli ollut kantaa paitaa suojanaan tien päällä ja haudata se sitten kotiin päästyään syvimmän mahdollisen kirstun pohjalle yhdessä muiden liian kivuliaiden muistojen kanssa.

“Hyvä.” Thorin nojautui hänen korvansa puoleen, niin lähelle että jälleen Bilbo tunsi parran kosketuksen ihollaan tämän kuiskatessa: “Talvi on pitkä. Ajattele minua kun käytät sitä.”

Bilbo nielaisi. Nähtävästi hän ei tulisi Repunpäähän päästyään laittamaan paitaa säilöön; nähtävästi hänestä tulisi sittenkin paikallinen kummajainen joka tekisi kaiken mahdollisen panssari yllään, alkaen teenkeitosta ja päättyen johonkin aivan muuhun. Ei aivan se kohtalo johon hän oli valmistautunut, mutta omanlaistaan kidutusta sekin.

Vastaavan kommentin jälkeen ei ollut toivoakaan että Bilbo olisi saanut itseään palaamaan matkaseurueensa luokse, muuan takkuinen ja kehuille perso maanvaiva viimeinen asia hänen mielessään. Armaan poninsakin hän oli kokonaan unohtanut. Lopulta se oli Thorin, joka – laittaen Bilbon varpaat kipristymään – suuteli häntä vielä kertaalleen otsalle, alkaen sitten ottaa vastahakoisia askeleita taaksepäin. Etäisyyden kasvaessa kasvamistaan heidän käsillään ei lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin erkaantua toisistaan.

"Mene", Thorin kehotti päästäessään lopullisesti irti hänestä. "Minä odotan sinua kun maa alkaa taas vihertää."



Jokusta tovia myöhemmin Bilbo ja Gandalf olivat puolimatkassa alas vuorta. Gandalfin vaisto, joka oli ajanut heitä kiirehtimään, oli osoittautunut jälleen oikeaksi: hieman sen jälkeen kun he olivat ohittaneet Laakson kaupungin rauniot oli alkanut sataa lunta.

Siitä poikkeuksellisen kylmästä talvesta lähtien, jolloin hukat olivat tulleet jäätä pitkin Rankkivuon yli Kontuun, oli paukkuva pakkanen edustanut monille hobiteille huonoa ennettä. Hänellä on talvi sydämessään, saatettiin sanoa jostakusta joka edelleen toipui kokemastaan menetyksestä. Jokaisen askeleen kotiinpäin ja päättymättömät päivät autiossa kolossaan – Bilbo oli valmistautunut kantamaan omaa jäätynyttä sydäntään läpi niiden kaikkien. Ja niin hän tulisi myös tekemään, ei vain sillä tavalla kuten hän oli alun perin olettanut. Tästä eteenpäin talvi olisi hänelle muuan lumihuippuinen vuori, niin korkea että se näytti halkaisevan taivaan kahtia, sekä joku joka vartoi häntä sen alaisissa saleissa. Hän ei tulisi istumaan öitä hankipeittoisessa puutarhassaan siksi että hän kaipasi jonnekin minne ei enää ollut tervetullut, vaan koska nuo lumiset hetket täyttivät hänet odotuksella pian koittavaa lähtöä kohtaan. Sillä ettei hän surrut sisälleen pesiytynyttä kylmää ei varmasti tulisi olemaan merkitystä hänen naapureilleen; epäilemättä häntä tultaisiin pitämään entistäkin vinksahtaneempana moisen hulluuden johdosta.

Gandalf, joka oli portilta asti tyytynyt luomaan hänen suuntaansa ainoastaan viekkaita katseita, vaikutti viimein antavan periksi uteliaisuudelleen. Hidastettuaan isomman ratsunsa käyntiin Bilbon poninsa vierelle jotta saattoi suojata heitä molempia tihenevässä tuiskussa, tämä kysyi: “Mitä sinä mahdat ajatella juuri nyt?”

Bilbo käänsi kasvonsa ylös. Lumi takertui hänen ripsiinsä alta aikayksikön ja silitti hänen poskiaan, muistona niillä aiemmin käyneistä sormista. “Kevättä”, hän vastasi hymyillen.


« Viimeksi muokattu: 09.01.2022 23:10:38 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 606
Vs: Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)
« Vastaus #1 : 20.11.2021 09:06:07 »
Ääk! Onpa siitä aikaa kun viimeksi Bagginshieldiä lueskelin. Edelleen uppoaa kuin Smaugin kynsi pehmoiseen polleen eiku. Tai ehkä se on vain tämä ficci 💜

Rakastin polveilevaa kerrontaa ja rönsyileviä sivupolkuja mut myös hurjasti metallikärkisiä saappaita ja Balinin viinigeysiriä ;D jotenkin tuollainen tavallaan olan yli kerrottu, mutkan takaa huhuileva kerrontatyyli tuo mieleen Tolkienin tai ainakin saa ajattelemaan hobitteja ja Keski-Maata, mikä nyt toki fandomin huomioon ottaen lienee osuvaa :P

Herkkis ficci, ja kuulin hahmojen äänet mukavasti. Oikein mukava fix-it, ja määkin jään tän myötä odottamaan kevättä ;D


(Hurjasti onnea Unohtumattomalle! ❤)


// (edit)
Gandalf, sekin ketku, vaikka tässä tapauksessa onneksi.
Joo, tämä!! ;D ;D


« Viimeksi muokattu: 20.11.2021 16:32:10 kirjoittanut Beelsebutt »
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Violetu

  • Jedi Knight
  • ***
  • Viestejä: 5 098
  • You wear fine things well
Vs: Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)
« Vastaus #2 : 20.11.2021 09:48:52 »
Bawww😭 saatoin loppua kohti tirauttaa kyyneleen tai pari.
Tässä oli ihanasti vangittu tietty henki, joka muistutti itseäni niin Hobitista kuin TSH-kirjoista ja elokuvistakin.
Katkeransuloisuus parasta, samoin kuin toiveikas loppu, vaikka eron hetki Bilbolle ja Thorinille koittikin.

Tykkäsin tosi paljon kuvailusta ja dialogista tässä ❤️
Gandalf, sekin ketku, vaikka tässä tapauksessa onneksi.

Lainaus
"Tietenkin haluan. Mutta minä tiedän että se on mahdotonta. Sinä itse olet sanonut monta kertaa, että hobitteja ei ole tehty elämään pimeässä kiven sisällä, oli tuo kivi sitten kuinka taidolla veistettyä tahansa.”

“Eikä kääpiöitä koloissa keskellä vihreitä niittyjä, kaikista vähiten sellaisia joilla on vastalunastettu valtakunta hallittavanaan.”
❤️❤️❤️💔

Pidin tästä kovasti ^^

~Violet kiittää

Growing older feels strange when your only friend ages in scars.

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 825
Vs: Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)
« Vastaus #3 : 21.11.2021 22:47:23 »
No nyt koitti sopiva hetki tämän lukemiselle! Hurjan paljon kiitoksia vielä, olen ihan onnessani. <3

Tässä oli valtavasti kaikkea kivaa ja toivottavasti muistan mainita niistä kohdista mahdollisimman monta, mutta ensinnäkin koko aloitus oli jo kutkuttava! Kun selvisi, että Bilbo yrittää lähteä Ereborista vähin äänin, näin jo sieluni silmin asiasta tuohtuneen Thorinin tekemässä moiset aikeet tyhjiksi – ja kukapa se sieltä tosiaan ilmestyi Bilbon lähtöä hidastuttamaan.  ;) Oli myös hauska lukea Bilbosta, joka viimeiseen asti vältteli Thorinin katsetta, ja sillä tavalla itse kohtaaminen tuntui entistä jännitteisemmältä – ja juuri sellaisella kutkuttavalla tavalla!

Lainaus
Eilisissä kruunajaisissa Thorin oli nimittänyt tätä uutta periaatettaan katumukseksi ja sovitustyöksi. Bilbo puolestaan oli kutsunut sitä naurettavaksi pelleilyksi.

Siis ELÄN tälle Bilbolle, joka uskaltaa puhutella Thorinia siten, miten kukaan muu ei ikinä uskaltaisi! Pitää Thorinin vähän varpaillaan.  ;D

Lainaus
“Minä en tiedä kääpiöistä, mulla meilläpäin se että on valmis kohtaamaan lohikäärmeen silmästä silmään sellaisten helyjen ja kivisten salien vuoksi joista ei henkilökohtaisesti piittaa pätkääkään yleensä tarkoittaa jotakin. Jopa silloin kun se henkilö jonka eteen sen kaiken tekee on liian puupää tajutakseen sitä.”

Bilbo. <3 Ja siis Thorin on kyllä yksi puupää monissakin tapauksissa, mutta onneksi tämän tunnustuksen jälkeen nämä kaksi tomppelia tajuavat suudella kuin viimeistä päivää! Mistä päästäänkin lempparikohtaani:

Lainaus
Thorin ei sen sijaan hapuillut – ei puhuessaan, ei taistellessaan, eikä näemmä erityisesti suudellessaan.

Jos Thorin hahmona pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se olisi ehdottomasti tämä! Aivan täydellisesti kiteytetty Thorinin olemus ja vetovoima. Ai ai, tästä jäi kyllä niin hieno (ja kuuma) mielikuva päähän. <3

Lainaus
“Hyvä.” Thorin nojautui hänen korvansa puoleen, niin lähelle että jälleen Bilbo tunsi parran kosketuksen ihollaan tämän kuiskatessa: “Talvi on pitkä. Ajattele minua kun käytät sitä.”

No huh huh, alkoi posket ihan punehtua tällä puolella ruutua. Mahtavaa flirttiä! Ja vaikka olisin mielelläni nähnyt Bilbon jäävän Ereboriin, niin minusta tässä on myös hyvin kirjoitettu syitä sille, miksi tiet vievät hetkeksi erilleen. Mutta mitä on talven mittainen ero verrattuna siihen, että toisen olisi voinut menettää kokonaan? Kyllä näin on oikein hyvä. <3

Kiitos superpaljon, tämä oli nautinto alusta loppuun!

(ja kiitos myös Beelsebuttille synttärionnitteluista! <3)


ja ilo viilsi heitä miekan lailla
ja heidän ajatuksensa liitivät maille joilla tuska ja ilo virtaavat yksiin
ja kyyneleet ovat siunauksen viini.

listaus

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 341
Vs: Hobitti: Koitto (Bilbo/Thorin, S)
« Vastaus #4 : 23.11.2021 20:10:03 »
Kiitos kommenteista Beelsebutt ja Violetu! Kiva että tykkäsitte, ja että kerrontatyyli tuntui kaikuvan Keskimaan henkeä. Olen aikanaan ficannut tästä parituksesta aika paljon englanniksi, mutta kirjoittanut nyt sittemmin tämä mukaanlukien kaksi tekstiä suomeksi ja ollut ilahtunut siiten miten hyvin suomi istuu kyseiseen fandomiin. Joidenkin Bilbon juttujen kohdalla vähän jää kaipaamaan sitä englannin tarjoamaa, hmm, hermostunutta ämpyilyä? Ja tiettyjä sanoja ja fraaseja. Mutta Thorinin suuhun suomi solahtaa tosi kivasti ja pääsen aina villiintymään tällaisen juhlavan ja jollain tapaa jäykän mutta hartaan romantiikan kanssa. Anyways, se niistä kielellisistä sivupoluista :D

Ihanaa jos Unohtumaton pidit tästä lahjasta, toivottamasti oli muutenkin mukava synttäripäivä. Itse elän myös ehdottomasti Bilbolle joka ei epäröi pistää Thorinille vastaan silloin kun siihen on aihetta ja tykkään kirjoittaa nämä kaksi nokittelemaan toisilleen enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti. Kulttuurierothan ovat myös parituksen suola ja koen että jopa näissä onnellisissa fix it-teksteissä asumuspreferenssit vaativat sumplimista. Onneksi se kevät kuitenkin sieltä aina tulee :) (Sitä voidaan jäädä odottelemaan nyt oikeastikin, kun näemmä tämän julkaisu kutsui ekat lumisateet myös tänne eteläiseen Suomeen.)
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.