Varjovuosi • K11 • jatkis 3/12 (Kaamoksesta valoon), Dramione

[Odo]

Ficin nimi: Varjovuosi
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: niiina (luku 1) <3
Hahmot: Hermione/Draco, sivuhahmoja- ja parituksia
Genre: Draama, mysteeri, slow burn!romantiikka (ehkä)
Ikäraja: K11, ei pakollista varoitettavaa
Vastuunvapaus: JKR omistaa maailman ja hahmonsa, minä mielikuvitukseni.
A/N: Tämä osallistuu Kuukaudesta kuudenteen, kaamoksesta valoon #3-haasteeseen, jonka ideana on 12 kuukauden aikana kirjoittaa yksi (1) luku aina menossa olevan kuukauden aikana. Tunnelmaan ja tarinaan on tarkoitus ammentaa kuukautta, kuten tämän tarinan alussa lokakuuta. Kuukaudet voivat tuoda myös erilaisia sävyjä tarinaan, esim. kevyempään kevääseen ja synkempään syksyyn. Olen aloittanut tämän tarinan nakki ja keppi nimellä "Olethan syytön?" saman haasteen muinaiseen kierrokseen, jolloin tuo mysteeripainotus ehkä olisi ollut vahvempi. Silloin tarina alkoi kesäkuusta ja oli tarkoitus jatkua toukokuuhun hieman ennen Tylypahkan "8. lukuvuoden" loppua. Tämä versio taas sijoittuu lokakuusta aina syyskuuhun, eli myös hieman jatkuu kouluvuoden jälkeen.

Kyllä, tämä tarina sijoittuu siihen kuuluisaan "8. vuoteen" eli sodanjälkeiseen lukuvuoteen, kun Hermione ja Draco palaavat Tylypahkaan suorittamaan tutkintonsa loppuun. Myös muita tuttuja hahmoja palaa Tylypahkaan, kun opinnot ovat olleet liian haastavia tai mahdottomia, esim. jästisyntyisille tai AK:n jäsenille jne. Tässä on hieman taiteellisia vapauksia, kuinka opintoja suoritetaan, että en pureudu siihen kovin syvälle. Alkuperäisessä versiossa Hermionen ja Dracon luvut vuorottelivat, todennäköisesti (ainakin nykyisen outlinen mukaan) tässäkin. Jonkun tyyppistä slow burnia on odotettavissa, ehkä n. 30 000 sanaa, ettei kuitenkaan kannata hengitystä pidätellen odottaa mitään triplananon mittaa (150k) slowburnin hengessä.

Nimi Varjovuosi tuli ihan puskista, kun panikoin n. 10 minuuttia sitten, että tämän avausosan deadlinen julkaisu on tänään. Haasteen hengessä luku kirjoitetaan sen kuukauden aikana, mutta julkaisuun on varattu aina seuraavan kuun 7. päivään. Osat siis tulevat aina viimeistään kuun 7. päivä, jos pysyn haasteen mukana. Mietin erilaisia -vuosi variaatioita, kuten Anteeksiannon vuosi, mutta se oli vähän turhan alleviivaava ja en halunnut säilyttää tuota alkuperäisnimeä. Varjoja tosiaan on, vaikka sota on ohitse, eikä angstiltakaan vältytä. Hitto vieköön, tulipa pitkä löpinä!

Ihana dramionekuningatar niiina on autellut tämän kanssa, kiitos ajatuksista ja mukana olosta tämän projektin kanssa! <3

LOKAKUU
 
5. lokakuuta 1998, maanantai, Tylypahka

Juoksuaskelten kopina kaikui kolmannen kerroksen käytävällä. Dennis Creeveyn törmätessä Hermioneen, poika mutisi hätäiset pahoittelunsa, ja jatkoi juoksemista. Hermione näki, kuinka poika katosi pian nurkan taakse ja askelten äänten hiipuessa olemattomiin, Hermione mietti tulisiko hänen napata Dennisiltä tupapisteitä. Olihan hän johtajatyttö. Arkiset ajatukset olivat palanneet Hermionen päähän varkain. Hänen mielessä olivat pyörineet tulevat S.U.P.E.R.-kokeet ja ohi kiitävät pohdinnat, kuten mitähän on lounaaksi ja aikoiko professori Kuhnusarvio viimein siirtyä kappaleeseen kahdeksan. Hermione oli opiskellut jo kaikki seitsemän aiempaa. Hermione pudisteli hetken päätään Dennisille ja jatkaessaan matkaansa, hän alkoi kiinnittämään enemmän huomiota ympäristöönsä, tuttuihin käytäviin ja portaikkoihin. Hermione näki tutut uurteet siellä, missä Weasleyn kaksoset olivat räjäyttäneet vahingossa tai tarkoituksella torahammasfribeitä ja ohitti oven, jonka takana aikoinaan oli levännyt kolmipäinen koira. Hermione muisti, miten Harry, Ron ja hän olivat paenneet Pörröä ja lopulta kohdanneet sen uudestaan. Kulkiessaan portaikossa Hermione kuuli, kuinka sir Cadogan haastoi hänet kaksintaisteluun jostain alemman kerroksen muotokuvasta. Mitä pidemmälle Hermione käveli ja oikaistessaan kivihirviön takaa kohti kirjastoa, sitä kirkkaammiksi hänen ajatuksensa kävivät. Hermione tajusi koko syyskuun menneen kuin sumussa ja pysähtyi, kun näki muistomerkin, jota ei aiemmin ollut huomannut. Tietenkään mikään ei ollut enää kuin ennen. Ei Tylypahkan taistelun jälkeen.

Muistomerkki lepäsi paikalla, jossa Fred oli kuollut, eikä sitä osaa linnasta oltu korjattu entiselleen. Hermione kalpeni, mutta hymyili sitten surumielisesti ja ajatteli, että Fred ei toivoisi hänen itkevän. Ei nyt, kun he olivat voittaneet. Kirjasto oli enää muutaman mutkan takana ja Hermione pakotti itsensä liikkeelle. Hermione oli ollut hölmö, mutta hänen surunsa oli verhottu oppikirjojen sivuihin ja rutiineihin, jotka pitivät hänet liikkeessä. Lähestyessään kirjastoa Hermione ohitti muitakin merkkejä Tylypahkan taistelusta, jotka vapaaehtoiset olivat jättäneet paikalleen kunnioittaakseen kuolleita ja muistuttamaan, että rauha ei tullut ilman taistelua. Vaikka moni asia oli korjattu entiselleen, Hermione näki nyt selvästi, ettei kaikki ollut enää kuin kahdeksan vuotta sitten hänen astellessaan ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytävillä. Hermionen saapuessa kirjaston suurille parioville, hän epäröi, mutta astui sitten rohkeasti sisään. Kirjastossa oli tuttu tuoksu, taikuus, joka kirjoista kumpusi. Hermione kuuli puheensorinaa peremmältä, jossa oppilaat juttelivat koulutehtävistään tai arjestaan Tylypahkassa ja mietti, oliko se samanlaista muillekin. Paluuta arkisiin rutiineihin ja ajatuksiin, vaikka taistelusta ei ollut kulunut edes puolta vuotta. Monilta oli jäänyt lukuvuosi väliin, toiset palasivat, koska opiskelusta oli tullut lähes mahdotonta ja osa kertasi kotonaan ja palasi vasta S.U.P.E.R. tai V.I.P.-kokeisiin. Toisin kuin Hermione ja monet muut, olivat Harry ja Ron päättäneet lopettaa opintonsa. Harry pääsi auroriharjoittelijaksi ja Ron oli valinnut jäädä perheensä lähelle ja auttamaan Georgea Weasleyn Welho Witseissä. Hermione ymmärsi Ronia, sillä olihan perhettä kohdannut suuri menetys, jota myös Hermione suri. Elämä kuitenkin jatkui ja siksi Hermione oli valinnut paluun Tylypahkaan.

Löytäessään itselleen mukavan sopen, Hermione kaivoi koululaukustaan pergamenttikääröt ja kirjat, jotka oli lainannut jo aiemmin ja osan hän oli ostanut omaksi Viistokujalta ennen lukuvuoden alkua. Hermione oli siirtämässä pöydällä lojuvaa Päivän Profeettaa sivuun, kun huomasi sen vihreänä kirkuvan otsikon. Kuvassa liikkui tuohtunut ihmisjoukko Taikaministeriön edessä.

          Harry Potter puhui kuolonsyöjän hyväksi! Draco Malfoy vapautetaan velhovankila Azkabanista!

          Eilen 17. heinäkuuta järjestetyssä oikeusistonnossa Harry Potter puhui kuolonsyöjänä tunnetun Draco Malfoyn puolesta. Harry Potter puhui jo aiemmin tapahtumista toisessa velhosodassa ja uusimman oikeudenkäynnin jälkeen on päätetty, että Draco Malfoy vapautetaan velhovankila Azkabanista kahden viikon kuluttua 31. heinäkuuta. Paljon keskustelua herättäneeseen päätökseen Harry Potter vastasi, että Draco Malfoy oli pakotettu toimimaan kuolonsyöjänä ja vakuutti, että nykyinen tuomio olisi ollut tarpeeksi pitkä niistä rikoksista, joita Draco Malfoy ehti tehdä lyhyenä aikanaan kuolonsyöjänä. Lucius Malfoyn tuomioon Harry Potter ei ottanut kantaa.

Hermione laski lehden käsistään ja tiesi katsomattakin, että se oli julkaistu kahdeksastoista heinäkuuta, kun Draco Malfoyn oikeudenkäynti oli saanut päätöksensä. Hermione katseli, miten artikkelisivun valokuvassa Harry pyrki parhaansa mukaan piilottelemaan kehyksien ulkopuolella. Harry ei ollut koskaan viihtynyt valokuvissa, varsinkaan sen jälkeen, kun lehdistö oli saanut hänet käsiinsä. Hermione luki lehden muitakin sivuja ja palasi hetkeksi kesään, kun uutisvirrat olivat täyttyneet kunnostustöistä, Ministeriön uudelleen järjestäytymisestä ja Pyhän Mungon hoitajapulasta. Hermione muisti, miltä oli tuntunut saada rehtori McGarmiwan allekirjoittama kirje, jossa hänet kutsuttiin takaisin Tylypahkaan. Kirje, jonka mukana häntä ja hänen läheisiään oli toivottu osallistumaan vapaaehtoisina Tylypahkan kunnostukseen. Hermione ei ollut voinut, vaikka olisi tahtonut, sillä hänen vanhempansa olivat palanneet takaisin Britanniaan ja heitä oli alettu kuntouttamaan unhoituksen jäljiltä Pyhässä Mungossa. Hermione oli helpottunut, että sai vanhempansa takaisin, eikä paljon muuta hänen päähänsä ollut mahtunut kesän aikana.

Hermione kuuli kirjaston ovien raskaan narahduksen ja kohotti katseensa Päivän Profeetasta. Kirjastoon astui kalpea nuori mies, jonka hiukset olivat menettäneet entisestään vaaleaa väriään. Tulijan posket olivat lommoilla ja silmät harhailivat etsiessään jota kuta. Hermione oli tietenkin nähnyt Draco Malfoyn oppitunneilla ja harvakseltaan myös Suuressa salissa, mutta joka kerta kylmä väristys kulki läpi Hermionen tämän nähdessä Azkabanin varjon Malfoyn yllä. Hermione oli jo kääntämässä katseensa pois, ettei tuijottaisi, kun Malfoyn katse kohtasi hänen omansa. Malfoy oli kuin varjo entisestä, mutta hetkeksi hänen kasvoilleen nousi lohduton hymy, kun hän katsoi Hermionea. Hermione ei vastannut hymyyn ja Malfoy käänsi katseensa. Hermione seurasi hetken Dracon matkaa ennen kuin mies katosi kirjahyllyjen väliin. Hermione mietti, pitäisikö hänen antaa anteeksi, kuten Harrykin sanoi antaneensa. Hermione katseli hetken suuntaan, johon Malfoy oli kadonnut.

Hermione sulki Päivän Profeetan ja vilkaisi läksypinoaan. Hänestä ei enää tuntunut, että hän saisi kiinni ajatuksesta, joka hänellä oli ollut aiemmin. Malfoy oli kadonnut johonkin omaan soppeen ehkä opiskelemaan, eikä Hermione tohtinut lähteä tämän perään. Kaiken sen jälkeen tuntui liian aikaiselta, eikä hän keksinyt, mitä sanoisi Malfoylle. Hermione päätti jättää läksyt myöhemmäksi ja pakkasi kirjat takaisin laukkuunsa.

Lähtiessään kirjastosta Hermione suuntasi portaikkoon ajatuksenaan lähteä ulos. Lokakuinen ilma oli kolea, jonka saattoi tuntea linnan sisälläkin, mutta ikkunoista ei näkynyt sadetta. Hermionesta tuntui, että hän tarvitsisi hetken tuulettumista ja astuessaan jälleen uuteen portaikkoon, hän sattui samalle tasanteelle Dennisin kanssa. Hermione hymyili pojalle, mutta Dennis vältteli hänen katsettaan. Hermione päätti aloittaa keskustelun, kun portaat tuntuivat matelevan siirtyessään kohti seuraavaa tasannetta.

"Miksi juoksit silloin aiemmin?" Hermione kysyi Dennisiltä aloittaakseen keskustelun. Dennis vilkaisi hänen suuntaansa, mutta ei kohdannut suoraan Hermionen katsetta. Hermione ei ollut nähnyt Dennisiä juurikaan tuvassa, vaikka he olivat molemmat rohkelikkoja. Toki, olihan heillä ikäeroa ja täysin eri oppitunnit. Hermionelle oli nytkin hyppytunti, joiden tarkoituksena oli vapauttaa aikaa kokeisiin lukemiselle ja kasvaville läksypinoille. Professorit sanoivat, että itsenäinen opiskelu valmensi heitä tulevaan.

Dennisillä meni hetki aikaa vastata Hermionelle, sillä tämä näytti epäröivän sen suhteen, mitä sanoisi. Lopulta Dennis vastasi hieman häpeissään: "Minä näin sen ihmissusitytön ja säikähdin."

"Kenet? Tarkoitatko Lavenderia?" Hermione kysyi varovasti, vaikka ei Dennis voinut tarkoittaa ketään muutakaan. Hermione tiesi, millaisia huhuja Lavenderista liikkui.

"Joo", Dennis vastasi. Hän vaikutti katuvalta, mutta myös hermostuneelta. Tietenkin Lavender pelotti monia arpisine kasvoineen. Useimmat tuntuivat karttelevan Lavenderia. Dennis vaikutti pieneltä seisoessaan Hermionen edessä, vaikka oli jo neljäntoista. Hermione näki Dennisissä tämän veljen, mutta hetki ei tuntunut oikealta mainita Tylypahkan taistelussa menehtynyttä Colinia. Aihe oli arka ja Hermione oli huolissaan Lavenderin puolesta, sillä Dennis vaikutti todella pelkäävän tätä.

"Lavender ei ole ihmissusi. Hän sai pureman, kun Harmaaselkä ei ollut susimuodossaan. Tietenkin Lavender on erilainen, mutta hän on siitä huolimatta yhä Lavender", Hermione sanoi ystävällisesti, mutta pieni epävarmuus äänessään, jonka Dennis tuntui huomaavan. Dennis kalpeni ja vältteli Hermionen katsetta, kun portaissa seisominen pitkittyi niiden liikkuessa tavallista verkkaisemmin.

"Joo…", Dennis vastasi ja mutisi, että hänellä oli kiire muodonmuutosten tunnille, kun portaat viimein kolahtivat seuraavalle tasanteelle. Dennis kiirehti seuraaviin portaisiin. Hermionelle jäi raskas olo Dennisin kohtaamisesta, mutta hän yritti muistaa Dennisin olevan vielä nuori ja tämän surevan veljeään. Oli ymmärrettävää, että Dennisille oli vaikeaa suhtautua heihin, jotka olivat olleet osana Tylypahkan taistelua. Hermionelle kuitenkin jäi olo, että Dennis pelkäsi vähän häntäkin.

Tiluksilla satoi, kun Hermione astui ulos raskaista ulkovista.

*

16. lokakuuta 1998, perjantai, Tylypahka

"Muistutan kaikkia, että tänä vuonna juhlimme Kurpitsajuhlaa tanssiaisten merkeissä ja odotan teidän osallistuvan tanssitunneillenne ja etsivän itselle parhaaksi katsomanne parin. Kurpitsajuhlan tanssiaisten tarkoituksena on yhdistää oppilaita ja tuoda meitä taas lähemmäksi toisiamme. Kaikki Tylypahkan oppilaat ovat tervetulleita, mutta alle neljäsluokkalaisten tulee muistaa palata makuusaleihinsa ennen keskiyötä", rehtori McGarmiwa herätti oppilaiden huomion aamiaisella puheella, joka jatkui muista käytännönjärjestelyistä. Hermione ei kuunnellut loppuun asti. Tietenkin hän muisti, että tanssiaiset järjestettiin, mutta ei hän ollut ennättänyt uhrata ajatustakaan kenen kanssa sinne menisi. Professori Kuhnusarvio oli vasta muistuttanut aivan samasta asiasta ja siitä, kuinka tärkeää oli muodostaa kestäviä ystävyyssuhteita jo kouluaikana, koska verkostoilla oli suuri merkitys velhoyhteiskunnassa. Hermionesta tuntui, että hänen verkostonsa olivat kutistuneet sulmun kokoisiksi. Jopa Ginny tuntui etäiseltä kikattaessaan ystäviensä kanssa katsomattakaan Hermioneen, vaikka Hermione haki auttavaa katsetta ystävältään. Kenen kanssa hän menisi? Edellisistä tanssiaisista tuntui olevan ikuisuus, kun Viktor Krum oli pyytänyt häntä parikseen. Hermione kirjoitti yhä Viktorille säännöllisesti.

Viktorista muistot ajelehtivat synkemmille urille. Muisto Kolmivelhoturnajaisten päätöksestä kylmäsi Hermionea, sillä siitä moni asia oli saanut alkunsa, kun Voldemort oli palannut. Oli alkanut toinen velhosota, joka oli varjostanut heitä neljä vuotta, vaikka merkit Voldemortin paluusta olivat olleet jo ilmassa heidän ensimmäisenä kouluvuonnaan. Olihan Harry joutunut kohtaamaan Voldemortista sen, mitä hänestä oli jäljellä, kun tämä yritti havitella viisasten kiveä.

"Toivon todella teidän käyttäytyvän juhlissa Tylypahkan sääntöjä kunnioittaen ja hyvänmaun mukaisesti. Oikeastaan vaadin sitä", rehtori McGarmiwa sanoi terävästi ja palautti Hermionen ajatukset takaisin nykyaikaan. Hermione mietti, olivatko he tulleet jo näin pitkälle kaikesta tapahtuneesta, että juhlat saatettiin järjestää ja oppilaat juhlia kevein sydämin. Ainakin useimmat oppilaat vaikuttivat olevan innoissaan ja keskustelevan, kenen kanssa menisivät. Muutamat parit vaihtoivat katseita yli tupapöytien ja Hermione näki, kuinka Neville vilkutti Hannahille puuskupuhin pöytään. Kai elämän tuli jatkua, kuten Hermionekin oli ajatellut palatellessaan ja kunnioitti rehtoria siitä, että tämä pyrki yhdistämään oppilaita. Vuosien ajan Tylypahkassa oli vallinnut erityisesti rohkelikkojen ja luihuisten välinen eripura, mutta se kuilu tuntui ainakin hiukan kaventuneen. Luihuiset eivät olleet enää niin vihamielisiä, vaikka epäluuloja yhä oli puolin ja toisin. Ehkä asiat alkoivat muuttua paremmiksi, Hermione ajatteli, ja huomasi aamiaisen taikoontuvan hänen eteensä. Rehtori oli lopettanut puheensa.

Hermionen lähtiessä Suuresta salista, hän pysäytti Ginnyn, joka jutteli yhä ystäviensä kanssa. Ginny vaikutti elinvoimaiselta ja Hermione tuli hyvin tietoiseksi omista silmäpusseistaan ja hapsottavista hiuksistaan. Se oli turhamainen ajatus, Hermione tiedosti. Ginny kohotti hänelle kulmiaan, kun Hermionen tuijotus kävi liian pitkäksi. "Onko kaikki hyvin, Hermione?" Ginny kysyi. Hermione oli aistivinaan, että Ginny oli epävarma kysyessään Hermionen voinnista. Hermione ei vastannut.

"Onko sinulla jo pari tanssiaisiin?" Hermione kysyi huolettomasti. Hän tiesi, että Ginnykin oli jutellut ystäviensä kanssa tanssiaisista, sillä hän oli kuullut muutaman sanan sieltä täältä. Hermione oli varma, että Ginnyllä oli jo pari, vaikka ei tiennytkään kuka tämä oli.

"Dean", Ginny vastasi huolettomasti. Hermione ei ollut tiennyt, että he olivat taas lähentyneet. Hän muisti, että Ginny ja Dean olivat seurustelleet muutama vuosi sitten. Hermionea harmitti, että hän ei tiennyt paljoakaan Ginnyn kuulumisista, sillä Ginny oli ollut kiireinen, kuten hänkin. Myös Ginnyn S.U.P.E.R.-kokeet lähestyivät ja Ginnyllä oli huispauskapteenin tehtävänsä sekä kova harjoittelu kykyjenetsijää varten. Professori Kuhnusarvio oli vihjannut Kuhnukerhon tapaamisella, että huispaajille olisi luvassa yllätys. Huhut levisivät kuin kulovalkea kykyjenetsijästä kauden otteluihin.

"Entä sinä? Onko sinulla jo pari?" Ginny esitti vasta kysymyksen, mutta Hermione ei osannut vastata siihen. Ginny tuntui kireältä, Hermione huomasi, eikä hän enää halunnutkaan puhua ongelmastaan parin suhteen. Kukaan ei ollut pyytänyt häntä, eikä hän tiennyt, ketä itse voisi pyytää.

"Taidan mennä yksin." Hermione yllättyi itsekin vastauksestaan ja Ginny katsoi häntä hetken aikaa ennen kuin hymyili. Hymyssä oli mukana hieman sääliä, joka Hermionelta ei jäänyt huomaamatta.

"Harmi, ettei Ron ole täällä", Ginny sanoi huolettomasti, mutta Hermione aisti, että Ginny oli yhä harmissaan hänen ja Ronin erosta. Ehkä Ginny toivoi, että he palaisivat taas yhteen, mutta Hermione ja Ron tiesivät molemmat, ettei suhteesta enää tulisi mitään. Hermione ja Ron olivat kuitenkin väleissä erosta huolimatta, vaikka osittain se olikin Harryn eikä heidän itsensä ansiota. Hermione ei osannut sanoa mitään Ginnyn toteamukseen ja käänsi vaistomaisesti katseensa pois Ginnystä. Hermione huomasi ohi kulkevien oppilaiden katseet ja näki, kuinka he kääntyivät supattamaan sen jälkeen toisilleen. Ginnykin vilkaisi oppilaiden perään, mutta ei sanonut mitään. Hermione tiesi, että muut oppilaat kuiskailivat hänestä ja sitä oli ollut mahdoton olla huomaamatta enää Dennisin kohtaamisen jälkeen. Se kalvoi yhä häntä.

"Pidä kivaa Deanin kanssa", Hermione sai sanotuksi ja lopetettua keskustelun. Hermionesta tuntui, että hän tarvitsisi hetken yksin omassa rauhassa, vaikka samaan aikaan kaipasi muiden seuraa. Ginnyn ja muiden seuraa. "Minun loitsutuntini alkaa pian ja taisin unohtaa kirjani", Hermione lisäsi perään valkoisen valheen saadakseen syyn suunnata makuusaleihin. Ginny esitti, ettei tunnistanut valkoista valhetta ja hyvästeli hänet lyhyesti. Ginnyn ystävät kyselivät, mitä asiaa Hermionella oli ollut ja madalsivat sitten ääntään, ettei Hermione kuullut, mitä muuta tytöt sanoivat Ginnylle. Hermione ja Ginny olivat olleet läheisiä, mutta Hermionesta tuntui kuin hän olisi ajautumassa koko ajan kauemmaksi muista oppilaista ja myös ystävistään.

Hermione ei voinut makuusalissa estää itseltään kyyneleitä.

*

31. lokakuuta 1998, lauantai, Tylypahka


Ginny ja Dean olivat ehdottomasti tanssiaisten upein pari. Hermione tunsi kateuden pistoksen, vaikka ei oikeastaan toivonut yhtään enempää huomiota, joka tuntui seuraavan hänen kannoillaan. Ehkä se oli ikävä, mikä hänet sai kateelliseksi. Hermione nautti kurpitsamehua vaitonaisena ja toivoi, että ei herättäisi yhtään enempää huomiota, jollaista hän ei toivonut. Hän katseli, miten oppilaat nauttivat yhteisestä ajasta, pimeydessä hehkuvista valoista, kermakaljasta ja tanssin pyörteistä. Ehkä juuri siksi Malfoyn astuminen saliin kiinnitti erityisesti Hermionen huomion. Juhlahumussa Malfoy erottui joukosta kuin ankeuttaja ja Hermione ihmetteli, miksi mies oli edes tullut. Tämä näytti entistä väsyneemmältä ja sisäänpäinkääntyneeltä etsiessään vapaata paikkaa, johon asettua. Vapaita paikkoja oli runsaasti, sillä suurin osa odotti jo kuumeisesti Kohtalottarien esiintymistä tai nautti kotitonttujen loihtiman buffetin antimista.

Lopulta Draco jäi vain seisomaan paikoilleen ja otti ohi leijuvasta tarjottimesta itselleen kuplivan juoman. Malfoy näytti välttelevän kohtaamasta kenenkään katsetta, mutta tuntui silti tarkastelevan ympäristöään. Kasvojen ilmeestä ei voinut päätellä mitään. Hermione oli nuoruusvuosina niin tottunut Malfoyn happamaan naamaan, että ilme oli mitäänsanomaton. Eksynyt. Hermione mietti aiempaa kohtaamista ja miksi Malfoy oli hymyillyt hänelle. Oliko se edes ollut hymy? Hermione oli saattanut vain kuvitella. Hermionesta tuntui, että hänellä olisi tilaisuus mennä puhumaan miehelle, joka näytti varmasti yhtä yksinäiseltä kuin hänkin. Kohtalottaret tulivat lavalle ja hälinä kasvoi mahdottomaksi. Viimeisetkin istumapaikat tyhjenivät ja Hermione näki, kuinka onnellinen Ginny oli Deanin vetäessä hänet ihmisjoukkoon. Tätä seurasivat muut parit, jotka olivat olleet heidät seurueessaan. Hermione tunnisti Seamus Finniganin ja jopa kömpelönä perässä seuraavan Nevillen, jonka kädestä piti tiukasti kiinni Hannah Abbott. Hermione päätti ryhdistäytyä ja lähestyä Malfoyta kaunoistaan huolimatta. Sitähän rehtori McGarmiwa oli halunnut: Kurpitsajuhlan tuovat oppilaita takaisin yhteen.

Malfoy tuntui huomaavan Hermionen ajatuksen, sillä ennen kuin Hermione ehti itse liikahtaa Malfoy lähti kävelemään hänen suuntaansa ja Hermionen mieleen valui epävarmuus, mitä hän sanoisi. Ei hän tietenkään voisi kysyä, kuinka kesä oli sujunut. Malfoy oli vasta vapautettu Azkabanista ja varmasti viettänyt lopun kesää toipuessa. Ehkä Hermione kysyisi, miksi Malfoy oli palannut. Enempää Hermione ei ennättänyt ajatella, kun Malfoy oli jo hänen luonaan. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.

"Missä parisi on?" Malfoy kysyi ja Hermione oli huomaavinaan äänessä terävyyttä, jonka hän oli jo vuosia sitten yhdistänyt irvaamiseen. Sitähän Malfoy oli kaikki vuodet tehnyt. Haukkunut häntä ja irvaillut hänelle, Harrylle ja Ronille. Hermione ei mahtanut mitään, että suuttumuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. Tunteenpurkauksen mukana oli myös häpeää, vaikka hänhän oli itse päättänyt tulla yksin. Malfoy kohautti harteitaan huomatessaan Hermionen reaktion ja juuri, kun Hermione oli aikeissa vastata, Malfoy puhui: "Älä välitä. Ei minullakaan ole paria." Se kuulosti Hermionesta paljon inhimillisemmältä. Hermione tokeni nopeasti punastumisestaan, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa, jolla aloittaa keskustelua. Malfoy ei kiirehtinyt aloittamaan vaan otti kulauksen juomastaan.

"Tämä on aika pahaa", hän sanoi. Malfoyssa oli yhä särmää, vaikka hän näyttikin uupuneelta. Hermione oli ehostautunut iltaa varten, mutta Malfoyn silmänaluset olivat yhä mustat, hiukset ohuet ja elottomat. Ehkä tämän kasvot olivat kuitenkin saaneet takaisin väriä, vaikka Hermione ei voinut olla siitä varma. Olihan Malfoy aina ollut kalpea. Hermionella meni hetki tajuta, että häneltä odotettiin vastausta. Tilanne ei tuntunut luontevalta, mutta hän päätti yrittää, että he saisivat aikaan keskustelun. Hermione tarttui taikasauvaansa ja heilautti sitä kerran: äänetön kutsuloitsu toi Malfoylle kermakaljan herkuista ja juomista notkuvasta pöydästä.

"Kiitos", Malfoy sanoi ottaessaan kermakaljan ja laski läheiselle pöydälle kuplajuomansa. Hermione ei enää epäröinyt vaan päätti kysyä ainoan mieleen tulevansa asian: "Miksi palasit Tylypahkaan?" Sitä hän oli miettinyt monesti kirjastokohtaamisen jälkeen, jos oli nähnyt Malfoyn yhteisillä tunneilla tai Suuressa salissa. Malfoy oli alkanut käydä aamiaisella hieman useammin. Muina aikoina miestä harvoin näki.

"Miksi? Haluan suorittaa tutkintoni loppuun", Malfoy vastasi, mutta Hermionelle jäi tunne vastaukseen liittyvän muutakin. Hermione ei kuitenkaan kysynyt sen tarkemmin. Malfoy oli suoriutunut ihan hyvin, ainakin siltä osin, mitä Hermione oli yhteisiltä tunneilta voinut päätellä. Malfoykin oli saanut kiitosta oppitunneilla. Molemmat joivat juomiaan hiljaisuuden vallitessa, eikä Hermione keksinyt muutakaan puheenaihetta kuin opinnot. He vaihtoivat muutaman sanan taikajuomista ja muodonmuutoksista ja sitten keskustelu kuihtui. Hermione katseli, miten parit tanssivat täydessä vauhdissa Kohtalottarien tahtiin. Tunnelma oli huipussaan, mutta Hermione mietti ainoastaan, millä verukkeella hän voisi palata makuusaliin. Malfoykin näytti kaipavan samaa ja Hermione oli jo aikaissa ehdottaa lähtöä, kun Malfoy käänsi katseensa suoraan hänen silmiinsä. Malfoyn katse oli kysyvä.

"Minä en nähnyt sinua Tylypahkan kunnostustöissä", hän totesi, eikä kääntänyt katsettaan, kuten aiemmin. Malfoyn katseet olivat aina kohdistuneet hieman Hermionesta ohitse tai katseet olivat kohdanneet vain hetkeksi. Nyt Malfoy oikeasti katsoi Hermionea. Hermione yllättyi ja hänellä meni hetki tajuta, mitä kysymys tarkoitti. Tylypahkan kunnostustyöt olivat olleet elokuussa.

"Olitko sinä Tylypahkan kunnostustöissä?" hän sai kysytyksi ja tajusi heti, kuinka tahditon oli ollut painotuksensa kanssa. Malfoyn katse väisti taas hänen omansa. "Anteeksi", Hermione sanoi varovasti korjatakseen tahdittomuutensa. Malfoy kohautti harteitaan.

"Vähintä, mitä saatoin tehdä." Malfoy näytti hetken murheelliselta ja etäiseltä, mutta terästäytyi sitten. "Sinua sen sijaan ei näkynyt. Oliko kiire Potterin ja Weasleyn kanssa?" Malfoy pisti takaisin. Hermione säpsähti yhtäkkistä terävyyttä, joka muistutti häntä ajoista, kun Malfoy oli vihannut häntä. Hermione ei mahtanut suutahtamiselleen mitään, kun hänen mieleensä vyöryivät yhtä aikaa vuosien takaiset kaunat ja se, kuinka raskas hänen kesänsä oli ollut. Vanhempien saaminen takaisin Britanniaan ja Pyhän Mungon parantajien luokse ei ollut helppoa. Muistiongelmia oli yhä. Tietenkin hän rakasti vanhempiaan ja heidän takaisin saamistaan, mutta hän oli uupunut. Väsynyt siihen, että vanhemmat olivat hämillään ja eivät tunnistaneet häntä aluksi. Välillä eivät vieläkään. Tietenkään hän ei ollut Tylypahkassa silloin, kun hänen vanhempansa tarvitsivat häntä.

"Minulla oli kiire henkilökohtaisissa asioissa!" Hermione tiuskaisi ja tajusi itsekin, kuinka ylireagoivalta hän kuulosti. Malfoy vaikutti tajuavan, että oli osunut arkaan paikkaan. He välttelivät toistensa katsetta. Kohtalottarien soiton loppuessa ihmiset alkoivat vaeltaa juoma- ja ruokatarjoilujen pariin. Malfoy liikahti levottomasti, kun ihmiset kiersivät heidät kaukaa. Osa tuijottaen ja osa vältellen. Malfoy lopetti heidän lyhyeski jääneen keskustelunsa: "Minun on varmaan parempi poistua. Hyvää yötä, Granger."

Malfoy kuulosti kuin olisi pahoillaan, mutta Hermione tunsi vain helpotusta. Hänkin pääsisi lähtemään.


Ps. Tämä luku julkaistiin aika hätäsesti, kun tajusin mitä päivää elellään. Tervetuloa seuraamaan tätä seikkailua!

[Odo]

A/N: Minä hätähousu ja reissuun lähtijä en käyttänyt tätä tällä erää niiinan kautta, ettei unohdu ennen julkaisudeadlinea. Kirjoitus onnistui juuri ja juuri marraskuun puolella! Ihanaa joulunodotusta kaikille. Palatkaa toki sitä ennen hetkeksi tähän Tylypahkan marraskuuhun.

Ps. Draco on vähän ristiriitainen (kukapa ei Azkabanin jäljiltä!), mutta ehkä tästä saa jonkun sortin logiikan irti.


MARRASKUU

8. marraskuuta 1998, sunnuntai, Tylypahka

Draco rypisti pergamentin palloksi ja viskasi sen oleskeluhuoneen nurkkaan. Kotitonttu kyllä siivoaisi sen. Oli kulunut viikko Kurpitsajuhlan yöstä. Viikon aikana Draco oli yrittänyt tavoittaa Grangerin, mutta tilaisuutta keskusteluun ei ollut tullut. He kuitenkin tapasivat jatkuvasti ohi mennen: oppitunneilla, käytävillä, kirjastossa. Joskus jopa tiluksilla, mutta kaikkialla oli aina muitakin. Granger oli kuitenkin yksin kaikkien tapahtumien keskellä. Draco mietti,  tuntuiko Grangerista samalta kuin hänestä. Siltä, että Tylypahkasta oli tullut ahdas. Painostava. Draco kaipasi vanhoja piilopaikkojaan ja salakäytäviä, mutta ei uskaltanut käyttää niitä. Kuudentena vuonna Potter oli saanut hänestä vainun, eikä Draco halunnut herättää enempää epäluuloja itseään kohtaan. Puistatus kulki Dracon lävitse, kun hänen mieleensä palasivat illat Tarvehuoneessa. Yöstä, kun kuolonsyöjät olivat tulleet.

Rehtori Dumbledore kuoli minun takiani, Dracon mieleen palasi, kuten kuolema hiipi varkain myös hänen painajaisuniinsa. Draco yritti pyristellä ajatuksen mielestään, mutta se kalvoi häntä. Potter oli puhunut hänen puolestaan kuin hän olisi syytön, vaikka Draco ei uskonut siihen edes itse. Hän halusi puhua ja samaan aikaan vaieta ikuisesti siitä, miksi oli palannut Tylypahkaan ja miltä hänestä tuntui. Hän ei ollut kyennyt tuntemaan kuin pelkoa ja ahdistusta kahteen vuoteen, mutta nyt, hän tunsi myös helpotusta. Surua. Ikävää. Kaunaa. Vihaa. Draco huomasi olevansa vihainen. Draco katsoi nurkkaan heitettyä pergamenttimyttyä. Sauvan heilautuksella ja ilman sanoja se paloi tuhkaksi.

*

21. marraskuuta 1998, lauantai, Tylypahka

"Aiotko tulla?" Pansy kysyi ja valmistautui lähtöön. Luihuisen oleskeluhuoneessa kuhisi. Erityisesti nuorimmat oppilaat olivat innoissaan. Vanhempien kasvoilla oli yhä nähtävissä varjoja, mutta ne olivat tuskin huomattavia. Tunnelma oli odottava. Pansy odotti Dracon vastausta.

"En", Draco vastasi ja heilautti kättään kuin ei välittäisi. Hän ei edes yrittänyt hymyillä. Hän murjotti. Pansy kohautti olkiaan, mutta juuri ennen kuin astui ulos oleskeluhuoneesta, Pansy kääntyi vielä kerran Dracon puoleen. Muut menivät edeltä. Draco jännittyi.

"Sinun pitäisi", Pansy sanoi lyhyesti ja lähti. Draco jäi kahdestaan ajatuksiensa kanssa, kuinka tärkeitä nämä päivät olivat olleet vielä muutama vuosi sitten. Nyt niistä ajoista tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli itse pelannut luihuisen joukkueen etsijänä. Tämän päivän huispausottelussa luihuinen ja rohkelikko kohtaisivat, joka oli aina tuonut erityisen hyvän jännityksen ja lisämausteen peliin. Oli aina ollut niin erilaista kohdata Potter toisin kuin korpinkynnen tai puuskupuhin etsijät. Dracoa ei huvittanut mennä seuraamaan sivusta, mutta hän tiesi Pansyn olevan oikeassa. Dracon pitäisi. Hän ei ollut juuri poistunut oleskeluhuoneesta kuin oppitunneille. Syömäänkin vain hiljaisimpina hetkinä. Hän oli kuullut, että keittiöön oli salaovi, mutta ei tiennyt, kuinka sinne pääsi. Eikä häntä liiemmin huvittanut vaatia kotitontuilta evästä ja näyttää olennoille kurjaa tilaansa. Kurjahan se oli, ei Draco voinut sitä kieltää, sillä hän kääntyi jatkuvasti enemmän sisäänpäin. Ahtaus tuntui ylivoimaiselta, kun Draco yritti, että selviäisi tavallisesta arjestaan. Miten edes kukaan pystyi elämään enää samaan tapaan, kun —

Draco ei halunnut ajatella velhosotaa. Hän nousi ylös nahkasohvalta ja kutsui takkinsa luokseen. Draco puki sen ylle päällisin puolin rauhallisena, vaikka todellisuudessa hänen sisällään velloi. Kukaan ei olisi nähnyt, jos hän nyt romahtaisi. Millaista olisi katsoa huispausta katsomosta, kun se oli ollut yksi hänen tärkeimmistä asioistaan koko Tylypahkassa? Huipaus muistutti isästä. Lucius oli ostanut hänet joukkueeseen, niinhän kaikki olivat sanoneet. Draco ei tiennyt, miksi päätti lähteä. Ehkä siksi, että hänen odotettiin sopeutuvan. Siitä myös Potter oli puhunut oikeudenkäynnissä. Draco sopeutuisi. Ei olisi vaaraksi. Typerä Potter, Draco halusi sylkäistä. Totuus oli, ettei hän kestänyt kiitollisuuden velkaansa Potterille. Draco ei koskaan unohtaisi Azkabania ja hän näki ankeuttajien varjon joka päivä omasta peilikuvastaan. Joidenkin uskomusten mukaan ankeuttajat syntyivät hiljalleen niistä sieluttomista, jotka olivat saaneet ankeuttajan suudelman. Se olisi voinut olla Draconkin kohtalo. Pyyhkiäkseen ajatukset mielestään, Draco asteli ulos oleskeluhuoneesta ja lähti laiskasti kulkemaan kohti tiluksia. Suurilla pariovilla hän kohtasi Grangerin. Hengästyneen Grangerin, jonka kiharat tulvivat pipon alta ja tämän posket punoittivat.

"Taidamme olla myöhässä", Granger sanoi ja hetken Dracolla kesti tajuta, että Granger puhutteli häntä. Vaikka he olivat kahden. Grangeria selvästi kiinnosti, kuinka ottelussa kävisi. Draco oli aina elänyt uskossa, että Granger katsoi pelejä korkeintaan Potterin ja myöhemmin myös Weasleyn vuoksi. Ei kiinnostuksesta urheiluun. Harvoin Grangeria oli näkynyt luihuisten otteluissa, joissa rohkelikko ei pelannut. Draco kyllä muistaisi, vaikka ei ollut varma, miksi sillä oli mitään väliä.

"Ehkä. Harper on voinut jo napata siepin", Draco vastasi, mutta huomasi itsekin äänensä haparoivan. Hän oli tarkoittanut olla itsevarmempi, mutta jokin siitä mureni, kun Granger oli hänelle ystävällinen. Pariovien avautuessa Granger ei katsonut Dracoon, kun tämä kiirhti portaat alas pihamaalle. Draco seurasi.

"Minä lyön vetoa, että Ginny nappaa siepin", Hermione lopulta huikkasi olkansa yli. Draco tuskin pysyi Grangerin perässä, mutta hän yritti. Hänen kehonsa oli kuin ruostunut haarniska, mutta hän juoksi, sillä Grangerkin juoksi. Vedenlyönti tuntui typerältä. Siitä huolimatta Draco vastasi: "Kaljuuna Harperin puolesta." Nyt ääni oli varmempi. Harper oli heitä vuotta nuorempi, joka oli ottanut Dracon paikan etsijänä, kun Draco oli kuudentena vuotena jättäytynyt pois huispausjoukkueesta. Harper oli hyvä.

"Hyvä on! Yksi kaljuuna", Hermione vastasi. He juoksivat ja lähempänä huispauskenttää he kuulivat, miten yleisö mylvi. He epäilivät, oliko sieppi jo napattu, mutta saapuessaan paikalle tilanne oli tasatilanteessa luihuisen ja rohkelikon välillä. Punaisiin ja vihreisiin peliasuihin pukeutuneet huispaajat viuhuivat vauhdilla taivaalla. Draco tiesi, että kukaan ei pelannut enää puhtolakaisulla. Edes Weasleyn tyttö. Paremmat luudat, nopeampi vauhti, se teki pelistä entistäkin mielenkiintoisemman. Eikä marraskuinen viima olisi kohdellut hyvin pelaajia, joiden luudat olisivat vanhoja ja heikkoja.

Vapaita paikkoja tuskin oli, kun he tulivat Grangerin kanssa katsomoon. Dracon oli ahdauduttava Grangerin viereen, sillä muualla ei ollut tilaa. He olivat pukeutuneet lämpimästi, sillä kylmyys pureutui luihin ja ytimiin. Oli jo hämärää, sillä lunta ei vielä ollut. Pimeys ei kuitenkaan vielä ollut nielaissut kenttää eikä sen katsomoa. Draco näki selvästi, kuinka Granger oli innoissaan.

Dracon mielestä unohtui harmi, että hän ei itse pelannut. Hän jopa jollain tavalla nautti pelistä ja lopulta sujautti Hermionen käteen kaljuunan, kun Ginny Weasley nappasi siepin ja rohkelikko voitti 150 pisteellä. Tasatilanne oli kestänyt aina ratkaisevaan siepin nappaukseen saakka. Rohkelikot piirittivät myös Grangerin tai Granger itse ajautui heidän joukkoonsa onnitellakseen Weasleyn tyttöä, joten Draco poistui vaivihkaa ja liittyi muiden luihuisten seuraan. Kukaan tuskin huomasi häntä, mutta Draco ei välittänyt. Hänellä oli hieman vaivaantunut olo vedonlyönnistään Grangerin kanssa ja koko asia tuntui täysin järjenvastaiselta. Eivät he olleet kavereita, mutta Draco oli hyvillään, että he olivat jutelleet edes hieman paremmissa merkeissä kuin edellisellä kerralla. Draco ei tiennyt, hakiko anteeksiantoa vai ystävää.

Kaikista ihmisistä Tylypahkassa ainoastaan Granger saattoi tietää oikeasti, minkä kanssa Draco oli ollut tekemisissä. Ainoastaan Granger saattoi antaa hänelle anteeksi hänen syntinsä. Ehkä juuri ne itsekkäät syyt vetivät Dracoa Grangerin luokse. Draco ja hänen niin sanotut ystävänsä kulkivat vihreisiin sonnostautuneena joukkona kohti linnaa ja muiden luihuisten manatessa Weasleyn tyttöä, Draco pysyi vaiti. Hän oli nauttinut pelistä ja säteilevästä hymystä, jonka Hermione oli hetken aikaa hänelle osoittanut Weasleyn tytön napattua siepin.

*

30. marraskuuta 1998, maanantai, Tylypahka

Lumi oli viimein peittänyt Tylypahkan tilukset alleen. Dracolle nousi kuume. Talvipakkaset olivat tuoneet tullessaan flunssa-aallon Tylypahkaan, jolta Dracon heikko ruumis ei ollut välttynyt. Matami Pomfrey oli vannottanut oppilaille, että flunssa kyllä helpottaisi, eivätkä oppilaat tarvitsisi muuta kuin lepoa ja potkinut kaikki nuhaiset oppilaat ulos sairaalasiivestä. Oleskeluhuoneen takkatuli olisi voinutkin houkutella Dracoa ellei oleskeluhuone olisi ollut täynnä väkeä. Useimmat kertasivat loppuviikon kokeisiin ennen joulukauden alkua. Niimpä Draco värjötteli kynttilän valossa ja katseli tyhjää pergamenttia. Hän kirjoitti: "Hei, Granger" ja loitsi musteen jäljet saman tien pois pergamentilta. Kaiken kipuilunsa jälkeen hän oli päättänyt ainakin yrittää puhua.

Ei kaikesta. Ei tietenkään kaikesta, mutta edes jostakin. Dracon kehon läpi kulki vilunväristykset ja hän haaveili teekupillisesta. Talvi oli tullut yllättäen ja valaissut marraskuisen pimeyden, eikä jouluun olisi enää kauaa. Draco ei ollut vielä päättänyt, viettäisikö joulun Tylypahkassa vai ei. Jokin osa hänestä halusi jäädä ja toinen puolisko kaipasi kotiin, vaikka hän tiesi, mitä siellä odotti. Itkevä äiti, isän poissaolo. Draco ei halunnut ajatella asiaa vielä. Hän pakottautui keskittymään, kun ajatukset harhailivat joulun, teekupillisen ja parhaillaan olevassa kurjassa olossa. Hän keskittyi pergamenttiinsa, joka oli yhä tyhjä. Hän kaipasi jotain lämmintä.

Draco huomasi, kuinka teekupillinen ilmestyi hänen yöpöydälleen. Se höyrysi, eikä Draco hetkeen ymmärtänyt, mistä se oli siihen ilmestynyt. Oleskeluhuoneessa ei ollut muita. Draco mietti, olivatko kotitontut loihtineet sen hänelle ja kuinka ne saattoivat tietää, mitä hän juuri nyt kaipasi. Draco ei koskaan ollut välittänyt kotitontuista ja hän oli jopa halveksinut niin surkeita olentoja. Draco kuitenkin otti kulauksen teestä, joka maistui seljamarjoilta. Hän tiesi, mitä hän kirjoittaisi. Draco kastoi sulkakynänsä musteeseen ja aloitti kirjeen.

[Fiorella]

Nappasin tämän kommenttikampanjasta, koska vaikutti kiinnostavalta, ja sitähän se olikin. Varjovuosi on oikein osuva nimi ylimääräisten opintojen vuodelle - ja tosiaan sellainen tuleekin varmasti tarpeeseen, koska kyseinen ikäluokka on jäänyt opinnoissaan pahasti jälkeen jo yleisesti, saati sitten nämä sankarit, jotka sähläsivät muuta koko seiskavuotensa!

Tarina alkoi haikeasti; tietenkään Tylypahka ei ole enää entisensä, ei varsinkaan pitkään muualla seikkailleelle ja paljon aikuistuneelle nuorelle. Onneksi kirjaston tuttu tuoksu ja rutiinit rauhoittavat mieltä.

Hermionelle kuitenkin jäi olo, että Dennis pelkäsi vähän häntäkin.

Kuvaat hyvin sitä, miten Hermione (ja moni muukin) tuntee olonsa vanhassa koulussa kuitenkin hieman ulkopuoliseksi. Se muistuttaa hyvin siitä, miten sota jättää aina jälkensä.

Hermionesta tuntui, että hänen verkostonsa olivat kutistuneet sulmun kokoisiksi.

Rakastan ficeissä tällaisia HP-teemaisia viittauksia! Se pitää mielessä, että ollaan velhomaailmassa.

Tanssiaiset ja elämän jatkuminen tuntuu varmasti alkuun kummalliselta noissa olosuhteissa, mutta sitähän juuri tarvitaan, että saa taas elämästä kiinni. Vaikeaahan se on, mutta riutuneen Dracon ja tilanteeseen turhautuneen Hermionen kohtaaminen sujui kuitenkin melko asiallisesti, ja kummallakin oli sentään halua ajatella toisesta asiallisesti. Siitä se lähtee.

Vanhempien saaminen takaisin Britanniaan ja Pyhän Mungon parantajien luokse ei ollut helppoa. Muistiongelmia oli yhä. Tietenkin hän rakasti vanhempiaan ja heidän takaisin saamistaan, mutta hän oli uupunut. Väsynyt siihen, että vanhemmat olivat hämillään ja eivät tunnistaneet häntä aluksi. Välillä eivät vieläkään. Tietenkään hän ei ollut Tylypahkassa silloin, kun hänen vanhempansa tarvitsivat häntä.

Tämä kohtaus sai minut tunteikkaaksi, koska voin hyvin kuvitella tilanteen. On helppo ajatella kirjoja lukiessa, että kaikki vain palaisi ennalleen kuin sormia napsauttamalla, mutta todennäköisesti todellisuus oikeasti olisi tämän kaltainen ja vahva muistiloitsu vaatisi pitkäaikaista kuntouttamista. Tämä peilautuu osuvasti muistisairaan omaisen kanssa elämiseen. Vaikka toinen olisi rakas, se on kuitenkin välillä tosi raskasta.

Oikeastaan oli hyvä, etten heti kerinnyt kommentoida, vaikka luinkin, sillä oli ilmestynyt jo toinen luku! Jes!

"Ehkä. Harper on voinut jo napata siepin", Draco vastasi, mutta huomasi itsekin äänensä haparoivan. Hän oli tarkoittanut olla itsevarmempi, mutta jokin siitä mureni, kun Granger oli hänelle ystävällinen.

Awws. Murtuneen Dracon hienoinen elpyminen on suloista! Huispausottelun tuoma into teki varmasti molemmille hyvää. Minusta oli jotenkin hellyttävää, miten angstaileva vanki-Draco palasi hetkeksi siihen koulupoikamaiseen rooliinsa ajatellessaan, miten Harper oli hyvä pelissä, ja pohtiessaan, ettei edes Weasleyn tyttö pelannut enää vanhalla Puhtolakaisulla.

Ja lopun lämmin teekuppi oli suloinen päätös luvulle! Olikohan Hermione sittenkin sen takana? <3

Oli muuten tosi kivaa lukea taas pidempää jatkoficciä. Seuraan tätä kiinnostuksella jatkossakin.

[Odo]

Fiorella, ihana, että viihdyit tämän ja seuraavankin luvun parissa napattuasi ensimmäisen kommiksesta. ♥ Ihania lainauksia olit napannut, pidin noista itsekin. Varsinkin tuosta sulmun kokoisesta, joka välähti ihan yllättäen päähäni. Tykkään itsekin, kun velhomaailmassa on velhoasioita, mutta turhan usein ne unohtuvat ficeissä, vaikka tiedostaakin olevansa velhomaailmaa kirjoittamassa! Ei tainnut Hermione olla tällä kertaa teekupposen takana, mutta kotitontut kenties. Alussakin vilahtavat kotitontut, vaikka pieneen rooliin jäivätkin. Niihin uskoisin kuitenkin palaavani vielä. Olihan Hermionella S.Y.L.K.Y.-projektinsakin aikoinaan ja Dracon suhde kotitonttuihin taas tiedetään, jos yhtään tullut isäänsä! Ehkäpä jotain tapahtuu, ehkä ei.

A/N: Minua harmittaa hirmuisesti, että tämän luvun kirjoittaminen jäi aivan viime tippaan! Rykäisin ~1,5 tuntiin koko luvun, mutta toki sitten vielä editoin sitä hieman, mutta pääasiassa se jäi kirjoitettuun muotoonsa. Minulla onneksi oli jokseenkin tarkat suunnitelmat, etten ollut ihan tyhjän päällä, mutta hiiskatti kuinka nopeasti aika kuluu! Toivottavasti luku ei ole pettymys. Tunteet ailahtelevat taas, mutta minusta se kuuluu tällaisiin vaikeisiin ihmissuhteisiin ja aikoihin, kun kaikki on erilailla. Toivottavasti viihdyt Fio  ja muut lukijat yhä tämän parissa. ♥ Yritän tässä kuussa saada vähän aiemmin luvun valmiiksi.

Ps. Aika suomalaisia jouluherkkuja päätyi joulupöytään, sori. Ai niin, Hermionen vanhempien nimistä  Janea käytin jo vuosikausia sitten (Hermione olisi saanut toisen nimen äidiltään) ja samaisessa vanhassa ficissäni isä oli Mark, josta en niin pitänyt eli päädyin Marcusiin eli aika lähelle. Vaikka toki Pottereissa on eräs toinenkin Marcus (Flint), mutta aika yleinen nimihän se kai on Englannissa?


JOULUKUU

14. joulukuuta 1998, tiistai, Tylypahka

Joulukuu saapui varkain ja Hermione tajusi kotiinpaluun lähestyvän vasta, kun Tylypahkan koristelut ja juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Hagrid oli kantanut sisään kuusia, joiden koristeet olivat entistäkin upeammat ja Hermione näki, kuinka Lipetit leijutti koristeet aina latvaan saakka. Hän muisteli ensimmäistä loitsukoettaan, mutta kotiinpaluu työnsi ajatuksen sivuun. Kotona, jonne hän palaisi, vanhemmat olivat olleet erityisen ylpeitä Hermionen ensimmäisestä koearvonasta, mutta enää he eivät muistaneet. Eivät samalla tavalla, kuten ennen. Hermione päätti pyytää lupaa rehtori McGarmiwalta palata kotiin jo aiemmin, vaikka hän ei voinut kieltää myös pelkäävänsä tulevaa joulua.

*

Pakatessaan tarvittavat loitsukirjat, tuliaiset Tylyahosta ja vaatteita, Hermione oli ajatuksissaan. Laiturilla 9¾:stä hänen vanhempansa odottaisivat häntä. Vai odottaisivatko? Hermione oli pyyhkinyt vanhempiensa Jane ja Marcus Grangerin muistot ennen lähtöään hirnyrkkien perään. Edes Pyhän Mungon parantajat eivät olleet pystyneet murtamaan unhoitusloitsua helposti ja kuntoutus kestäisi vielä pitkään. Hermione oli kuitenkin huojentunut, että saattoi palata jo joulukuun puolivälissä ja viettää lopun joulukuusta perheensä luona. Hehän olivat hänen perhettään yhä, vaikka muistot heidän välillään olivatkin utuisia ja haparoivia, mutta yhtä kaikki Pyhän Mungon parantajat uskoivat parantumiseen. Hermione ei kuitenkaan katunut sitä, mitä oli tehnyt. Hän tiesi, että se oli ollut ainoa keino pitää vanhempansa turvassa pyyhkimällä muistot ja lähettämällä heidät Australiaan. Australiassa Hermione oli ajatellut, että paikka sopi hänen vanhemmilleen ja pelkäsi, että joulukuun harmaat päivät surettaisivat äitiä ja isää.

Viimeistenkin tavaroiden ollessa pakattuna, Hermione istahti sängylle ja yritti ajatella positiivisesti. He loisivat uusia muistoja ja Hermione pääsisi näkemään myös Harrya ja Ronia pitkästä aikaa. Harry kirjoitti harvoin, mutta Ron vielä harvemmin. Eikä Hermione oikeastaan odottanut heiltä pöllöjä. Saapuneet kirjeet hän kuitenkin säilytti ja odotti ystäviensä tapaamista. Perhejoulun jälkeen Hermione viettäisi aikaansa Kotikolossa ainakin muutaman päivän, jossa Harry ja Ron odottivat häntä.

*

15. joulukuuta 1998, keskiviikko, Laituri 9¾

Hermione ilahtui, kun hänen vanhempiensa seurassa olivat Harry ja Ron. Hekin olivat tulleet häntä vastaan, mutta hän huolestui nopeasti, kun huomasi, miten eksyneiltä hänen vanhempansa näyttivät. He olivat käyneet kuusi vuotta Tylypahkaan vievällä laiturilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta unhoitusloitsun jälkeen. Kun Hermione oli palannut Tylypahkaan suorittamaan opintojaan loppuun, oli kuntoutus ollut niin alussa, ettei vanhemmat olleet vielä valmiita kohtaamaan velhomaailman ihmeitä. Asioiden oli annettava edetä osittain myös omalla painollaan ja myös Pyhässä Mungossa oli huolehdittu, että taikuutta käytettiin vain Janen ja Marcusin hyväksymissä toimenpiteissä.

Tietenkin Pyhä Mungo oli täynnä taikaa, mutta se ei ollut sama kuin tytär, joka oli noita. Siinä oli jästivanhemmille paljon ajateltavaa muistojen palatessa hitaasti. Hermione pudisteli ajatuksia mielestään ja meni tervehtimään Harry ja Ronia halattuaan vanhempiaan. Isä katseli sivusta, mutta äiti tuli Hermionen rinnalle.

"Ovatko nämä sinun ystäviäsi?" hän kysyi. Ron hieroi niskaansa ja katseli pois päin. Ronille oli selvästi yhä vaikeuksia hyväksyä, etteivät hän ja Hermione olleet enää enemmän tai päinvastoin. Ehkä Ron ajatteli, ettei Hermione ollut enää ystävä. Ainakaan siten, kuten ennen. Hermione tajusi, kuinka erilailla asiat olivat, mikä oli ollut helppoa unohtaa Tylypahkassa.

"Olen Harry Potter", Harry sanoi ja kätteli Hermionen äitiä. Hermione hymyili.

"Ovat he ystäviäni. Harry ja Ron", Hermione sanoi ja vilkaisi Ronia. "He opiskelivat kanssani Tylypahkassa." Hermionen teki mieli kysyä, muistiko hänen äitinsä, mutta huomasi Harryn katseesta esittelyiden vaihtuneen jo pari kertaa. Vaikka Jane ja Marcus Granger elivät normaalia elämää ja heidän järkensä toimi, kaikki Hermionea koskevat asiat tuntuivat valuvan kuin vesi sormien lomasta. Loitsu vaikutti yhä, Hermione tiesi, mutta ei sanonut mitään ja halasi uudestaan äitiään.

"Aion vierailla Ronin kotona, Kotikolossa, kun olemme ensin viettäneet joulua. Ihanaa, että tulitte kaikki vastaan", Hermione sanoi ja hymyili, vaikka osittain hänen sisällään myös velloi. Oli vaikeaa kohdata sekä Harry, Ron ja vanhemmat, jotka selvästi olivat epävakaalla maaperällä katsellessaan kirkkaan punaista pikajunaa ja kaikkia noitia ja velhoja ympärillään suurien matkalaukkujen kanssa valumassa yksi toisensa jälkeen jästien puolelle laituria.

"Miten lukukausi sujui?" Harry kysyi, mutta Hermione pudisti päätään. "Jutellaan siitä Kotikolossa. Nyt haluan kotiin."

Jane hymyili Hermionelle, kun Hermione puhui kodista, mutta hymyssä oli jotain lohdutonta. Isä oli hiljainen ja epävarma kohtaamisestaan Hermionen kanssa pitkästä aikaa. Hermione pelkäsi, että isä oli ottanut takapakkia toipumisen kanssa, kunnes isä viimein sanoi: "Mennään kotiin, Mione." Isä ei ollut käyttänyt kertaakaan lapsuuden lempinimeä unhoituksen jälkeen. Hermionen sydän oli pakahtua.

"Hyvää kotimatkaa. Nähdään Kotikolossa", Ron sanoi.

"Hauskaa joulua", Harry lisäsi ja Ron ja Harry jäivät laiturille, kun Hermione lähti isänsä ja äitinsä kanssa kohti autoa. Hermione tiesi, että he odottaisivat myös Ginnyä ja Lunaa. Autoon päästyä perhettä vaivasi hiljaisuus.

*

25. joulukuuta 1998, perjantai, Grangerien koti

Hermione kielsi itseään itkemästä, kun vanhemmat tarjoilivat väärää lempiruokaa joulupöydässä. "Sinähän rakastat rosollia", isä sanoi. "Ota hieman kinkkua, kulta", äiti jatkoi, mutta Hermione ei ollut koskaan pitänyt kummastakaan. Hän söi, eikä itkenyt, mutta sydämessään hän toivoi, että kuntoutus etenisi nopeammin. Kiitollisena yhteisestä ateriasta ja päivistä, hän silti halusi pois. Koti ei tuntunut enää kodilta ja Hermionen katse harhaili liian usein kirjahyllyjen ja takan päälle, joissa ennen oli ollut hänen valokuviaan lapsuudesta ja joitain nuoruudestakin. Lapsuus ja nuoruus tuntuivat olevan kaukana jossain Hermionen ulottumattomissa, eikä hän tunnistanut itseään kuvasta, joka oli otettu velhosodan jälkeen muistuttamaan Hermionesta sillä aikaa, kun hän oli Tylypahkassa. Se oli velhokuva, joten Hermione näki  itsensä liikahtelevan levottomana kuvassa, vaikka kasvoilla oli hymy. Hermione saattoi vain itse tunnistaa hermostuneet eleet kuvan itsessään, mutta silti ne harmittivat häntä.

Kun jouluateria oli syöty ja lahjojen aika tuli, Hermione antoi tuliaisensa Tylyahosta ja vanhemmat hänelle hammaslankaa ja hammasharjoja. Olivathan he yhä hammaslääkäreitä ja palanneet töihin Lontoossa. Hermione ei ollut uskaltanut kysyä, kuinka vanhempien vuosi oli Australiassa mennyt. Olivatko he olleet onnellisempia siellä? Nyt heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää lähellä Pyhää Mungoa, mutta vanhemmat olivat suostuneet heti, kun Hermione oli saanut heidät uskomaan taikuuteen ja siihen, että oli heidän tyttärensä. Sekään ei ollut ollut helppoa, mutta Hermione oli saanut paljon tukea ja apua, jonka ansiosta vanhemmat suostuivat kuuntelemaan häntä. Pyhän Mungon hoito oli kuitenkin hidasta, että muistot palaisivat sellaisina kuin ne olivat. Hermione huomasi, ettei lahjoissa ollut mitään, mikä tuntuisi henkilökohtaiselta. Hän oli siitä enemmän harmissaan kuin olisi kuulunut. Kaikki ei olisi vielä pitkään aikaan, kuten ennen.

Vanhempien istuessa television ääreen katsomaan jouluelokuvaa, Hermione tarvitsi happea. Hän oli niellyt itkuaan aina illallisesta asti, mutta nyt kaikki tuntui kaatuvan hänen niskaansa. "Onko kaikki hyvin, Hermione?" Ei Mione, ei tällä kertaa, Hermione huomasi isän kysyessä hänen vointiaan. Hermione valehteli: "Ei hätää, isä. Taidan mennä katsomaan, kuinka Harry ja Weasleyt voivat. Ehkä tapaan muitakin tuttuja, jos se sopii?" Hermione esitti huoletonta tytärtä, sillä hän ei halunnut järkyttää vanhempiaan. Mitä helpompaa heidän arkensa olisi, sitä helpompi olisi muistaa. Niin parantajat olivat sanoneet.

"Sopii se", Jane sanoi. "Jäät varmaan yöksi? On jo myöhä", hän jatkoi. Hermione ei tullut korjanneeksi, että ilmiintymällä hän olisi paljon nopeammin Kotikolosta takaisin kuin autolla, eikä hänen tarvitsisi jäädä yöksi. Hän kuitenkin ajatteli, että ehkä yökylä Kotikolossa tekisi hyvää. Hänen oli pakko päästä puhumaan ystäviensä kanssa ja hetkeksi pois. Vaikka hän kaipasikin vanhempiaan, oli heidät vaikea nähdä tilassa, jossa joulupöydässä tarjoiltiin vääriä lempiruokia.

"Minä menen nyt", Hermione sanoi puettuaan talvivaatteet ylleen. Vanhemmat katsoivat perhe-elokuvaa, jonka Hermione muisti lapsuudestaan. Tietenkään vanhemmat eivät voineet vielä muistaa sellaista yksityiskohtaa, mutta Hermione toivoi parasta. Ehkä aika kotona helpottaisi heidän paranemisprosessiaan, joten Hermione ei aikonut viettää Kotikolossa kuin hetken. Isä ja äiti hyvästelivät hänet, kun Hermione astui ulos hentoon lumisateeseen.

Kun Hermione käveli pihatietä, hänen olkapäälleen lehahti pöllö. Se oli komea tornipöllö, jota Hermione ei tunnistanut. Hermionen avatessa kirjeen hän katseli käsialaa, joka ei kuulunut kenellekään hänen ystävistään ja vilkaisi lähettäjää: Draco Malfoy oli kirjoittanut hänelle. Kaikki illan aikana tapahtunut vanhempien kanssa, kaikki muistot velhosodasta ja suru painoi Hermionen rintaa niin rajusti, että hänen kyyneleensä tahrivat pergamentin. Malfoykin oli taistellut pimeällä puolella, sanoi Harry mitä tahansa. Hermione rutisti kirjeen, koska sitä hän vähiten kaipasi juuri nyt, eikä hän mahtanut itselleen mitään, kun mielihalu heittää koko pergamentti pois valtasi hänet. Pergamentti kastui kosteassa lumessa ja Hermione pyyhki kyyneleensä. Olipa Malfoy ajatellut mitä tahanssa, Hermione ei halunnut ajatella sitä nyt. Itkuisenakin Hermione keskitti ajatuksensa Kotikoloon ja kaikkoontui. Malfoy pyyhkiytyi hänen mielestään, kun hän ilmiintyi Kotikolon pihalle.

Kirje Grangerien talon pihatiellä kastui ja viesti katosi hennon lumisateen alle.

*

26. joulukuuta 1998, lauantai, Kotikolo

Harry ja Ron olivat ottaneet Hermionen vastaan ja jutelleet hänen kanssaan pitkälle yöhön, kun joulunvietto oli tullut päätökseensä. Illalla oli ollut hiljainen hetki Fredin ja muiden kaatuneiden muistolle, mikä oli nostattanut Hermionenkin silmiin kyyneleet. Kynttilät paloivat yhä, kun Hermione nousi vuoteesta ja katsoi lumenpeittämää pihamaata vierashuoneen ikkunasta. Kynttilöitä oli tusinoittain kaatuneille ja vaikka aurinko paistoi, oli näky yhä vaikuttava. Yöllä se oli ollut henkeäsalpaava, kun tuli oli leimunnut pimeydessä.

Astuessaan tupaan, Molly oli häntä vastassa ja rutisti hänet halaukseen, jollaista Hermione ei ollut saanut vanhemmiltaan. "Kuinka voit? Miten vanhempasi voivat?" Molly kysyi äänessään huolta ja lämpöä. Lämpöä toiveesta, että asiat olisivat hiljalleen paremmin. Hermione aikoi vastata "hyvin", mutta kyyneleet tulvivat hänen silmäkulmiinsa ja pian hän huomasi itkevänsä Mollyn rauhoittavassa halauksessa. Muut olivat yhä nukkumassa ja hetken Hermione vain itki, kunnes kyyneleet tulvivat loppuun, ja Molly tarjosi hänelle teetä.

Teekupin ääressä Hermione pyyhki silmiään ja Molly hössötti, kai kuvitellen, että se helpottaisi. Oikeastaan se helpottikin, kun Molly tarjoili edellisen illan ruokia ja herkkuja hänelle aamiaiseksi ja samaan aikaan tiskasi loitsuin ja pyyhki pölyjä. "Kauhea sotku", Molly papatti, mutta niin hyväntuulisena, että vaikutti olevan iloinen Kotikolon elämästä, sillä olihan vieraina koko Weasleyn perhe, Harry ja Luna. Pieni Teddy oli Andromedan luona, mutta oli käynyt ennen Hermionen saapumista. "Georgekin painaa niin paljon töitä! Söi kuin hevoskotka", Molly jatkoi ja hymyili sitten Hermionelle: "Kulta, sinunkin pitäisi syödä."

Hermione tajusi, että oli tuskin koskenut aamiaiseensa, kun oli seurannut Mollyn kotoisia touhuja ja kuunnellut äidillistä huolenpitoa. Kaikkien tapahtumien jälkeen se tuntui kotoisalta ja Hermione mietti, tulisiko hänen ja hänen perheensä jouluista vielä samanlaisia. Ehkä äiti ja isä voisivat joskus tulla myös Kotikoloon, vaikka sen aika ei ollut vielä.

Hermione söi aamiaisensa ja kiitti Mollya. Molly ymmärsi lyhyestä kiitoksesta suuren kiitollisuuden ja rutisti Hermionen uuteen halaukseen. "Minulla on pieni lahja vanhemmillesi. Eiväthän taitoni enää ole samat kuin ennen, mutta se on yksi salaisista resepteistäni. Muistijuomaa", Molly sanoi ja ojensi Hermionelle pienen pullon taikajuomaa. "Ei kummoinen varmasti parantajien taikoihin verrattuna, mutta se nostattaa pintaan rakkaimpia muistoja", Molly kertoi. "Sain idean siitä pinnauspurtavasta, jonka Fred ja George kehittivät. Muistijuomaa he olisivat kokeisiin tarvinneet, eivätkä pinnauspurtavia ja Fred —" Molly purskahti itkuun. Hermione halasi vuorostaan Mollya, kun Ron ja Harry saapuivat tupaan yläkerrasta kyselemään aamiaista. Molly lopetti itkemisen ja käytti energiansa loihtiakseen lisää aamiaista. Ron ja Harry ottivat aamiaisen vastaan ja Hermione ajatteli, että hänen tulisi palata kotiin, joten hän kiitti ja hyvästeli ystävänsä ja Mollyn. Ginnyä ei näkynyt, mutta Hermione toivoi tapaavansa tämän Tylypahkassa viimeistään, jos ei vierailisi toista kertaa Kotikolossa joululoman aikana.

*

31. joulukuuta 1998, torstai, Grangerien koti

Kirjoittaessaan uudenvuoden lupauksia Hermione rutisti lopulta paperin. Ei hän halunnut luvata mitään, mitä ei voisi pitää. Hän mietti toiveita ja ajatuksia, jotka auttaisivat häntä valmistumaan Tylypahkasta ja paluuta perheensä luokse pysyvästi. Joululoma olisi pian lopuillaan ja Hermione ajatteli kulunutta lukukautta, josta he loppujen lopuksi olivat jutelleet Harryn ja Ronin kanssa hyvin vähän. Vanhempien katsoessa televisiota, Hermione asteli kirpeään pakkaspäivään tuulettaakseen ajatuksiaan kaikelta kirjoittamiselta, sillä hänen toiveensa ja ajatuksensa olivat polveilleet aina vanhempien toipumisesta S.U.P.E.R-kokeiden Upea-arvosanoihin. Hän oli myös miettinyt paljon tulevaisuuttaan: muuttaisiko hän omilleen, millaiseen työhön hän päätyisi vai aikoisiko hän opiskella lisää Tylypahkan jälkeen. Velholait kiinnostivat häntä, mutta hän epäili omia kykyjään, vaikka tiesi suoriutuneensa edellisestä lukukaudesta hyvin.

Kirpeässä pakkasilmassa kipinöi taikuus, vaikka he olivat jästialueella. Jossain tuhannet ja taas tuhannet noidat ja velhot loitsivat ja juhlivat, sillä vuodenvaihde oli velhoille ja noidille tärkeä ja taianomainen juhla. Hermione oli lukenut lupausloitsuista ja siitä, millaisia perinteitä uuteen vuoteen kuului, mutta ei ollut varsinaisesti koskaan viettänyt taikamaailman vuodenvaihdetta. Ajatellessaan mennyttä vuotta, Hermionen mieleen palasi Tylypahkassa vaivannut yksinäisyys, vaikka opinnot olivatkin menneet hyvin. Ajatellessaan etääntynyttä Ginnyä, hänen mieleensä palasi ainoa ihminen, joka ei kartellut häntä hänen matkansa takia hirnyrkkien perässä. Hänen mieleensä palasi Malfoyn ja hänen harvat kohtaamiset ja se, kuinka Malfoytakin oli karteltu koko lukukausi. Hermione muisti Malfoyn kirjoittaman kirjeen.

Jokin syttyi Hermionen sisällä ja hän juoksi pihatiensä risteykseen, johon oli heittänyt kirjeen ja loitsiessaan lumikinoksia maasta, oli kirje poissa. Tietenkin se oli poissa. Eikä muste ja pergamentti olisi kestäneet kosteaa lunta, hentoa lumisadetta tai aura-auton käsittelyä. Hermione silti haravoi katseellaan maata, jonne kirjeen oli heittänyt, mutta turhaan. Hermione puristi huulensa yhteen, sillä hänen teki mieli parahtaa, sillä viimein hän luuli tajunneensa: kaikki kuukaudet Tylypahkassa, oli Malfoy ollut länsä. Jollain omituisella tavalla silloin, kun Hermione oli ajatellut, että hän oli yksin koko Tylypahkassa. Ehkä he olivat molemmat yksin ja Hermione oli heittänyt kirjeen pois. Hän päätti kysyä kirjeestä palatessaan Tylypahkaan. Olihan Hermione ollut vihainen Malfoylle, mutta vanhempien kutsuessa Hermionen takaisin sisälle syömään, muisti Hermione kuinka Malfoykin oli valinnut vanhempansa Voldemortin sijaan. Vanhemmat, joista toinen huhujen mukaan oli murtunut ja toinen virui Azkabanissa. Hermionen sydän tykytti ja viha oli poissa.

[Vuorna]

Päivää! Eräänlaisena uudenvuodenlupauksena päätin itsekseni, että vuonna 2022 luen enemmän keskeneräisiä jatkoficcejä. Satuin tämän sitten bongaamaan ja totesin, että tämähän sopii vallan mainiosti sitten tähän itselleni luomaan haasteeseen! Tykkään kovasti siitä, miten tämä ficci itsessään osallistuu tuohon kuukausihaasteeseen, se rytmittää ja osaltaan myös strukturoi tätä oikein kivasti. Kahdeksas vuosi Tylypahkassa ei koskaan käy tylsäksi aiheeksi, ja Dramione on parituksena aina yhtä mielenkiintoinen, joten senkin puolesta tätä oli kiva lähteä lukemaan.

Tykkäsin näistä ensimmäisistä luvuista tosi paljon! Sun kerrontatyyli on tosi sujuva, mikä tekee lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Kerrontaa oli myös kiehtovalla tavalla tarpeeksi, sellaisella tavalla, joka jättää vielä kysymyksiä lukijallekin. Ensimmäisessä luvussa oli paljon kaikkea kiinnostavaa, pidin etenkin Hermionen ja Dennisin sekä Hermionen ja Ginnyn välisistä keskusteluista. Voi Lavender parka <3 Ja totta kai myös Dracon ja Hermionen kohtaamisesta! Kaksikolla taitaa olla vähän ongelmia kommunikaatiossa, mutta mitäpä muutakaan voisi olettaa vuosien vihanpidon jälkeen. Dracosta kuitenkin paljastuu niitä inhimillisempiä puolia, mikä on varsin kutkuttavaa. Näkökulman vaihdos myös toimii erinomaisesti, se paljastaa oikein mielenkiintoisesti molempien osapuolien fiiliksiä!

On minusta ihan tosi hieno skenaario, miten erilaisessa mutta silti samanlaisessa tilanteessa Draco ja Hermione tässä tekstissä ovat. Molempien yksinäisyys huokuu tästä vahvasti, mikä on erityisen sydäntäsärkevää! Se korostui etenkin tuossa kohtauksessa, jossa Harry, Ron ja Hermione ovat kaikki läsnä. Vaikka kyseessä on vahva ystävyys, ovat heidän tilanteensa vähän ajaneet heitä erilleen. Tapa, jolla käsittelet unhoituksen vaikutuksia Hermionen vanhempiin on älyttömän mielenkiintoinen ja uniikki, enpä ole aiemmin tainnut tällä tavoin asiaan keskittyvää tekstiä lukea. Olen hitaasti etenevien tilanteiden suuri ystävä, joten vaikka Hermione jätti Dracon kirjeen lukematta, ei se haitannut – etenkin kun luvun lopusta löytyi vielä kohtaus, jossa hän sen olisi halunnut lukea! Huippua! Kotikolokohtaus oli ihanan surumielisen lempeä, se jätti semmoisen haikean tunteen. Voi Fred <3

Tätä oli tosi kiva lukea ja jään ehdottomasti odottamaan jatkoa innolla! Nytpä sitten muistankin jo keskeneräisten jatkoficcien huonon puolen, niissä joutuu aina odottamaan... Mutta hyvää kannattaa odottaa! Kiitos näistä luvuista, tykkäsin ihan todella paljon <3