Veden väri, K-11, selkieitä ja salaisuustaikuutta, 4/?

[Kaarne]

Nimi: Veden väri
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: steampunk, grimhygge, fragmenttitarina
Yhteenveto: Ei vedellä ole vain yhtä väriä. Miten voisi olla? Auringon laskiessa merikin voi olla sulaa kultaa tai purppuraa tai hehkuvaa raivonpunaista. Veden väri on taivaan väri, tai pimeän, tai kylmän.
Haasteet: OT20 (genre: grimhygge), Finfanfun1000 (233.  Ultramariini).

K/H: Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin kirjassa Meri: Neljä lyyristä esseetä oli fragmentti, jossa kerrottiin San Fransiscossa 1896 avatusta maailman (silloin) suurimmasta kylpylästä, jossa oli tilaa kymmenelletuhannelle kylpijälle. Sitä kylpylää ei enää ole olemassakaan (suljettiin 1966), mutta nappasin siitä ajatuksen tähän tarinaan ja kirjoittelen nyt sitten jotakin kummallista steampunkahtavaa vaihtoehtohistoriaa valtavasta kylpylästä nimeltä Merentarha ja sen väestä. Teksti on ensimmäinen jonka olen aloittanut kirjoitusblokin jälkeen, joten laatu on mitä on, mutta ainakin tätä on ollut tosi virkistävää kirjoittaa. Pituudesta en osaa sanoa mitään, enkä päivitystiheydestäkään - kirjoitan tätä sitä mukaa miten inspiraatio iskee.

Ensimmäisen luvun lainaukset ovat Wikipedian Ultramariini-artikkelista.

*

Veden väri

I still sing to you,
                  though I have not seen you in years.
Year of the live oak that rooted in my toes,
                  branched between my legs,
                  wrapped its fingers
                           around the tinderbox of my heart
which I closed
against your knocking.
– Jenny Molberg, runosta Apology


Ensimmäinen luku: Suru

Hotellihuoneen lattiakaakelit ovat sinisen eri sävyjä: akvamariinia, indigoa, asuuria, egyptinsinistä, syaania, turkoosia. Suru luetteloi niitä mielessään ja vertailee siihen värikirjaan, jonka hänen kotiopettajansa antoi aikoinaan lahjaksi akvarellien mukana.

Jotkin sävyistä ovat sellaisia, että niitä ei voi suoraan nimetä. Silloin Suru ajattelee merta: auringon kiillottamaa aallonsinistä, syvänteiden kylmää sinimustaa, jäävuorten kirkasta pakkasta.

Kotia.

Hän yliviivaa sanan mielessään ja kirjoittaa tilalle: Mennyttä.




Hotelli Merentarha sijaitsee San Fransiscossa, sinne pääsee ihan omalla junaraiteellaankin. Höyryveturit puuskuttavat läpi koristeellisista porteista, joihin maalatut hopea-aallot kimaltelevat säästä riippumatta, ja pysähtyvät suureen lasikattoiseen halliin. Ne ovat täynnä saapuvaa väkeä: viikonloppulomaa varten pitkään säästäneitä työläisperheitä, kuherruskuukauttaan viettäviä vastanaineita, parantolapuolelle saapuvia toipilaita, eläkkeelle jäänyttä äveriäämpää väkeä.

Ja sellaisia kuin Suru: niitä, jotka tulevat vasten tahtoaan, koska muutakaan paikkaa ei ole.




Korsetti puristaa. Suru haluaisi löysätä sidontaa, sillä valaanluiset kaaret painavat hänen rintakehäänsä, mutta Viima ei pitäisi siitä. Siksi hän ei hievahdakaan, istuu vain vuoteellaan ja tuijottaa ulos ikkunoista. Ne avautuvat hotellin sisäpihalle, puutarhaan, jossa kasvaa palmuja ja omenapuita ja seetrejä ja sypressejä ja kymmeniä muita lajikkeita, joita Suru ei osaa nimetä.

Eihän hän puita tunne.

Viideltä tarjoillaan tee. Silloin Surun pitää olla valmiina, hymyillä seesteisesti, seurustella kohteliaasti kuten sievälle kihlatulle sopii, kehua kaikkea vadelmamarmeladista jasmiiniteehen ja tuoreisiin croissantteihin.

Jos kaikki sujuu hyvin, hän saa ehkä viettää illan yksin.

Jos kaikki sujuu paremmin kuin hyvin, niin ehkä –

Suru ei anna ajatuksen puhjeta sanoiksi asti.




Ei Viima ole paha tai ilkeä tai julma.

Hän on vain… ajaton.

Ja jos elää satoja ja taas satoja vuosia, kaikki kuulemma menettää sävynsä. Maailmasta tulee vähitellen harmaa ja läpikuultava, rispaantunut, tomuinen. Sellainen, että kaikki tuntuu valuvan sormien välistä, jos vähänkään yrittää pitää jostakin kiinni.

Sellainen on elämän, ajan ja taikuuden laki, kaikissa sama: mitään (tai ketään) ei ole tarkoitettu ikuiseksi.

Viima ei ole koskaan piitannut laeista, säännöistä tai mahdottomuuksista.




Suru ei halua ajatella Viimaa. Ajattelee silti, kunnes kääntää katseensa lattiaan ja valitsee yhden sävyn, luettelee sen ominaisuuksia mielessään:

Ultramariini. Sana tarkoittaa 'merten takaa'.

Kuten Surukin. Tai no, merestä kai. Aaltojen takaa? Pinnan alta?

Väri valmistetaan puolijalokivestä nimeltä lapislatsuli eli lasuurikivi. Lasuurikivi on maailman kallein värimateriaali.

Toisiksi kallein, sittenkin. Viiman maailmaan tuovat väriä vain tunteet, ja nekin on vietävä muilta.

Lapislatsulia on kolmea väriä. Paras aika arvioida kivi on auringonnousu tai -lasku. Yleisin väri on rang-i-ob, ’veden väri’, joka on sinisen värin tavallisin nimitys. Tämä on tummin kivi.

Niin värikirjassa luki. Mutta se ei ole totta – ei vedellä ole vain yhtä väriä. Miten voisi olla? Auringon laskiessa merikin voi olla sulaa kultaa tai purppuraa tai hehkuvaa raivonpunaista. Veden väri on taivaan väri, tai pimeän, tai kylmän.

Veden väri on muutoksen väri.

Toiseksi yleisin on rang-i-sabz eli vihreä.

Levänvihreä. Laguuninvihreä. Vihreä kuin mangrovepuiden oksistot pinnan alta katsottuna.

Hienoin sävy on surpar eli ’punainen sulka’. Kivessä on violetti vivahde.

Sävy juuri auringonlaskun jälkeen: meri, joka hyräilee yölle, kutsuu sitä uppoamaan, sulautumaan yhdeksi.

Surun kalleimmat hiusneulat, ne joiden päiden koristeet on muovailtu muistuttamaan korallia, ovat juuri sitä sävyä.

Merenpurppuraa.

Suru kohottaa kätensä, tunnustelee monimutkaista palmikkokampaustaan. Ehkä hänen pitäisi käyttää niitä tänään, ehkä –

Hopeakello helähtää. Iltapäivätee tarjoillaan viiden minuutin päästä.

Suru antaa kätensä vaipua.

[Okakettu]

Olen edelleen tosi iloinen, että kylpyläteksti näki päivänvalon ja sinun tekstejä pääsee lukemaan taas, oli niitä ikävä. ♥ Tämä aloitus oli minusta jo hienon tunnelmallinen, ja pidin siitä, millaisilla yksityiskohdilla tätä tarinaa olet alkanut rakentaa. Fragmenttinen kerrontatyyli sopii sinulle hyvin, siitä olen muistaakseni aiemminkin sanonut (ja jos en ole, niin sanon nyt). Vaihtoehtohistoria fantasia- ja steampunk-elementeillä (grimhyggeä unohtamatta) on myös kiistatta yksi parhaista jutuista.

Voi Suru. Vaikka hänen tilanteestaan ei vielä kovin paljoa kerrottukaan, tästä välittyi hyvin, että Suru on nykyiseen hetkeen ja Viimaan kahlittu - olkoonkin, että Merentarha tarjoaa sille miljöönä varsin hulppeat puitteet. Pidin siitä elementtinä paljon, kuten myös kerronnan sävystä, tuollaisesta hiljaisesta alakulosta, josta Suru aina välillä vaikuttaa havahtuvan, mutta ei kuitenkaan pysty saattamaan ajatuksiaan loppuun asti. Kerronnassa tykkäsin lisäksi siitä, miten Surun ajatukset kulkevat sinisen (tai veden) värien luetteloinnin kautta ja miten hän liittää niistä huomioita itseensä ja omaan tilanteeseensa. Tässä alussa ollut osuus oli esimerkiksi kaunis ja surullinen:

Jotkin sävyistä ovat sellaisia, että niitä ei voi suoraan nimetä. Silloin Suru ajattelee merta: auringon kiillottamaa aallonsinistä, syvänteiden kylmää sinimustaa, jäävuorten kirkasta pakkasta.
Kotia.
Hän yliviivaa sanan mielessään ja kirjoittaa tilalle: Mennyttä.

Tämä kohdan haluan nostaa esiin niin ikään: Auringon laskiessa merikin voi olla sulaa kultaa tai purppuraa tai hehkuvaa raivonpunaista. Veden väri on taivaan väri, tai pimeän, tai kylmän. Veden väri on muutoksen väri. Tuo muutoksen ajatus tuntui Surun tilanteessa hienovaraisen toiveikkaalta.

Sävy juuri auringonlaskun jälkeen: meri, joka hyräilee yölle, kutsuu sitä uppoamaan, sulautumaan yhdeksi.
Surun kalleimmat hiusneulat, ne joiden päiden koristeet on muovailtu muistuttamaan korallia, ovat juuri sitä sävyä.
Merenpurppuraa.

Ja tämänkin nostan, koska meri hyräilemässä yölle kutsuakseen sitä uppoamaan, on minusta todella onnistunut kuvaus, ja pidin yksityiskohtana paljon Surun merenpurppuran värisistä hiusneuloista.

Ei Viima ole paha tai ilkeä tai julma.
Hän on vain… ajaton.
Ja jos elää satoja ja taas satoja vuosia, kaikki kuulemma menettää sävynsä. Maailmasta tulee vähitellen harmaa ja läpikuultava, rispaantunut, tomuinen. Sellainen, että kaikki tuntuu valuvan sormien välistä, jos vähänkään yrittää pitää jostakin kiinni.

Aa, Viima on hurjan kiehtova. Ajattomuus on minusta tässä yhteydessä mielenkiintoinen konsepti, ja todellakin paljon kiinnostavampi kuin yksiselitteinen pahuus. Odotan ehdottomasti hänen ilmaantumistaan, ja ylipäätään jännä nähdä, millainen hänen dynamiikkansa Surun kanssa on tämän ensimmäisen osan perusteella. Kiitos tästä aloituksesta ja tsemppiä kirjoittamiseen, oot paras. ♥

[Kaarne]

Okakettu: Päivänvalonpa tosiaan. Ja vaihtoehtohistoriameininkikin on näemmä vähän tulkinnanvaraista. Ja kaikki muukin. Mutta koska olen väsynyt ja aivot ei toimi, niin kiitän vain kommentista ja toivotan hyvää syntymäpäivää! ❤️ Itse olet (edelleen) paras!

---

Toinen luku: Lume

Viiman teekuppi on ohutta, sinertävää lasia. Siihen maalatut aallot vellovat ja hyrskyävät, meri pyörteilee lasin pinnassa. Surun teekupissa vedenpinta on tyyni, pelkkä suora sininen horisontti – mutta se ei kerro muusta kuin siitä, että Viiman läsnäollessa Surun taikuus ei uskalla edes hengittää. Se painuu rintakehän pohjaan kuin pimeään kaivoon viskattu kivi.

"Kuinka päiväsi meni?" Suru yrittää.

"Hmm", Viima äännähtää vastaukseksi. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät. Oven vieressä seisova palvelija katselee kengänkärkiään, koska muun näkeminen olisi vaarallista.

"Minä kirjailin vähän", Suru jatkaa, kun Viima pysyy hiljaa. "Helmikirjailuja. Tanssiaisleninkiin, jotta se olisi valmiina viikon päästä. Skylla on luvannut opettaa minulle valssia ja merenkehruuta, ja ajattelin, että olisi hyvä harjoitella mekon kanssakin."

"Se on hyvä ajatus", Viima laskee kupin asetille. "Mutta ei Skyllaa. Olen valinnut sinulle toisen."

"Toisen?" Suru puristaa teekuppinsa kahvaa. Nyt taikuuskin vapisee sen verran, että lasimeren pinta väreilee.

"Tapaat hänet huomenna. Tulette varmasti toimeen."

"Hänet?" Kysymykset Viiman kanssa ovat aina riski. Joko ne ärsyttävät häntä, tai sitten –

"Hän tulee luoksesi huomenna aamulla."




Illalla Suru pukeutuu silkkimekkoon. Sekin on sininen: laskeutuva yö, tummuva hämärä.

Vuoteessa hän ajattelee mulperiperhosia, joiden toukkien koteloista mekon silkki on kehrätty.

Mulperiperhoset eivät osaa enää lentää, ja ne ovat sokeitakin. Syntyvät, syövät, munivat ja kuolevat, eivätkä koskaan näe tai edes välitä siitä kauneudesta, jota niiden elämästä kehrätään.




Vieras saapuu aamuyöllä, oikeammin. Suru herää lempeään koputukseen.

Hän nousee vuoteesta, silkki kahisee.

Ovensuussa seisova vieras on samanlainen kuin pimeä hänen ympärillään: vakava pehmeällä, hiljaisella tavalla. Hänen taikuutensa on kuunvaloa ja varjoja, tuulen havinaa öisessä oliivilehdossa.

"Sinä olet varmaankin Suru", vieras sanoo ja astuu sisään. Hänenkin musta paitansa on silkkiä, mutta siinä missä Surun mekko on koristeellista damastia, vieraan on rauhansilkkiä. Surun taikuus tunnistaa sen ja kertoo, lohduttaa: tuota paitaa varten ei ole tapettu toukkia, perhoset ovat eläneet vapaina.

"Minä olen Lume", vieras sanoo. Hänen äänensäkin on silkkiä, kuin moareeta, läikekangasta: valo tanssii sanoissa ja jää viipyilemään lausuttuun nimeen.

"Sinun piti tulla vasta aamulla", Suru sanoo. Silkkimekko tuntuu liian ohuelta, kuunvalo liian kirkkaalta.

"Tulen silloin uudelleen", Lume sanoo. "Ja joka aamu sen jälkeen. Mutta myös öisin."

"Miksi?"

Lumeen taikuus venyttelee ja kuroutuu varjoiksi kuun hopeoimiin marmoriseiniin. Lume kumartuu lähemmäs ja kuiskaa:

"Aion varastaa sinut Viimalta."

"En halua tulla varastetuksi", Suru sanoo. Silkki iholla tuntuu hyytävän kylmältä.

"Vielä", Lume vastaa, ja vaikka hän itse onkin vakava, Lumeen taikuus ei peittele hymyään.

[Kaarne]

Kolmas luku: Totuus

Yhdessä hetkessä Lume on siinä, sitten poissa. Varjot hipaisevat Surun poskea silkinkeveinä ja haihtuvat sitten nekin.

Jos Suru olisi joku muu jossain muualla, hän ajattelisi ehkä nähneensä unta.




Aamu on viiltävä. Suru hytisee vuoteessa. Hän on nähnyt unta jääsohjosta ja pimeistä vesistä, eikä kalseus irrota otettaan valveillakaan.

Oveen koputetaan, eikä rytmi ole tällä kertaa lempeä.

Suru nousee ja suoristaa ryhtinsä, siloittelee yömekkonsa miehustaa. “Sisään.”

Jo ovenraosta tulviva taikuus on polttavan kirkasta.




Vieraalla on kirkas katse ja terävät kasvot, joita Suru ei uskalla katsoa liian pitkään. Hän vilkuilee kuin saaliseläin viekasta aavikkokettua tai taivaalla liitelevää haukkaa: varuillaan. Vieraan paita on vaaleaa sarkakangasta, housut samoin, eikä niissä ole lainkaan kirjailuja. Iho on päivettynyt auringossa hiekanruskeaksi.

“Tulitko sinä opettamaan minulle tanssia?” Suru kysyy. Hän katselee vieraan ohi: seinien sinisiä koristetiiliä.

“Sitäkin.” Ääni on tuttu. Jälleen samaa läikekangasta, mutta tällä kertaa sen solmut ja kuviot hehkuvat valoa. Se on silti sama, vain peilikuva.

Lume.

“Minä olen Totuus”, vieras sanoo ja kohentaa ohuiden lasiensa asentoa. “Viima pyysi, että valmistelisin sinua hänen morsiamekseen.”

Totuus.

“Miten?”

“Opettamalla sinulle sellaisia taitoja, joita tarvitset hänen kanssaan”, Totuus sanoo. Hänen äänensä on väritön: sen kirkkaus on polttanut kaikki tunteet pois. “Tanssia, kaunopuheisuutta, sivistystä, musiikkia. Sitä, miten voit avata taikuutesi hänen käytettäväkseen. Haavansidontaa, etikettiä, vanhaa kieltä. Ja toki minun tulee valmistella sinut hääyötä varten.”

Suru värähtää.

“Vain teoriaa”, Totuus sanoo. Taikuus on liikkumatonta, kuin auringonpaiste suoraan zeniitistä. Kaiken keskellä, pystysuoraa ja järkähtämätöntä.

“Vain teoriaa”, Suru toistaa värittömästi.

“Käytäntö olisi varmasti epämukavaa meille molemmille.”

“Niin.”

Suru ajattelee tahtomattaankin sitä, miten kammottavasti noin hehkuva taikuus korventaisi. Se polttaisi varmasti ihon rakoille, ehkä karrelle asti. Hänen silmiään kirvelee.

“Voisitko mitenkään —“, Suru aloittaa. Suuta kuivaa.

“Hmm?”

“Minuun sattuu”, Suru sanoo. “Olen… En kestä tällaista. Tuollaista.”

“Ah”, Totuus äännähtää. Hän kohottaa kaksi sormea ohimolleen ja keskittyy. Kirkkaus himmenee vähitellen lempeämmäksi. “Olen pahoillani. Vietän hyvin vähän aikaa sellaisten olentojen kanssa, joilla on taikuutta. En koskaan muista, että — niin.”

Kysymys raapii Surun kitalakea. Oletko sinä Lume? Oletko hänen veljensä? Kuka sinä olet?

“Aloitetaan vaikka siitä”, Totuus hymyilee, mutta hänen taikuutensa on täydellisen vakava, sen kirkkaus raskasta, “että minä olen mielenlukija.”




Zeniitti [tseniitti] (arab. سمت الرأس‎ 'pään suunta' > m.ransk. zénith > ital. zenith) tarkoittaa tähtitieteessä taivaan ylintä pistettä eli kohtaa, joka on suoraan katsojan pään yläpuolella.




“Viima on karkottanut kaikki mielenlukijat täältä”, Suru sanoo. “Koko tästä ajankuteesta. Et voi —“

“Meitä on kaksi”, Totuus sanoo. “Minä ja Varma, mutta hän on hyvin, hyvin sairas ja heikko. Ja minä kuulun Viimalle, aivan kuten sinäkin. Tai no.”

Totuus vilkaisee hopeakehää Surun vasemmassa nimettömässä. Se tuntuu puristuvan tiukemmin sormen ympärille. “En aivan samoin.”

“Miksi hän antaa sinun kulkea vapaana?”

“Hän pitelee henkeäni käsissään”, Totuus vastaa. “Ja voi tappaa minut yhdellä kätensä liikkeellä. Ei se ole vapautta.”

“Mutta jos pystyt lukemaan hänen mieltään, etkö voi vain etsiä heikon kohdan? Eikö hänellä ole sellaisia?”

“Kaikilla on. Mutta Viima ei vaivaudu edes peittelemään niitä minulta. Taikuuteni ei pysty kääntymään häntä vastaan, ja hän on sulkenut elämänsä kuuden lumouksen taakse. Ei ole mitään, millä ne salvat, loitsut ja lukot avaisin.”

Sinä puhut liian suoraan. Vastaat liian helposti.

“Sinä ajattelet liian suoraan”, Totuus sanoo. “Enkä minä aio pelata kanssasi pelejä tai kierrellä. Meillä ei ole aikaa sellaiseen. Viima antoi kaksi kuukautta, ja kaksi kuukautta on lopulta vain kourallinen päiviä.”

“Etkö aseta itsesi vaaraan, jos kerrot minulle liikaa itsestäsi?”

“Minä saan tietää sinusta kaiken jos haluan. Ei minun tarvitse kuin kysyä. Mitä voisit minulle tehdä?”

Suru ajattelee kurkun ympärille kiristyvää kalaverkkoa, jäsenten kangistumista kylmässä vedessä. Hän ajattelee syvissä kuiluissa uivien kalojen neulanteräviä hampaita ja pimeydessä laiskasti huojuvia lonkeroita, jotka kiertyvät laivanhylkyjen ympärille ja rusentavat ne kappaleiksi. Merta ja taikuuttaan, joka uinuu, muttei suostu kuolemaan. Se ei ole heikkoa, vaikka olisikin vanki.

“Joku päivä vien sinut veden äärelle”, Totuus sanoo. Hänen kullanruskeissa silmissään pilkahtaa haaste. “Enkä minkään altaan tai puron, vaan meren. Sitten voit yrittää.”

Sitten sinä hukut, Suru ajattelee niin kuuluvasti kuin osaa. Totuus irvistää.

“Älä turhaan huuda. Kuulen kyllä muutenkin.”

Sinä hukut. Hukut. Hukut, Suru toistelee ja antaa sanojen kasvaa kuin hyökyaallon, kunnes ne saavat hänen omankin päänsä kivistämään. Hukut. Hukut. Huk —

“Pyysin, ettet huutaisi”, Totuus huokaa, ja aurinko roihahtaa jälleen täyteen hehkuunsa huoneessa.

[Kaarne]

Neljäs luku: Meren paino

Suru kelluu altaassa ja tuijottaa kattoa. Sekin on lumottua lasia, joka näyttää aivan merenpinnalta, jonka läpi valo siivilöityy. Illuusio on niin tarkasti rakennettu, että valo häilyy ja aaltoilee rihmastoina myös huoneen seinillä.

Surua se ei silti hämää. Altaan vesi on liian liikkumatonta, meren virtaukset poissa. Ilmassa on pistävä kloorin haju ja Merentarhaa kietovat lumoukset puristavat Surun taikuutta joka puolelta. Hän ei onnistu edes täällä unohtamaan hetkeksikään, missä todella on.

Viima tietää sen varmasti, vaikka rakennuttikin huoneen erityisesti Surua varten. Hän –

“Tietenkin hän tietää”, Totuus toteaa altaan laidalta. Hän istuu sinisessä nojatuolissa ja lukee sanomalehteä.

“Etkö voisi pysyä poissa päästäni?” Suru sulkee silmänsä.

Paperi rapisee, kun Totuus kääntää sivua. “Voisin, mutta sitten en oppisi sinusta mitään. Minun pitäisi aloittaa oppituntisi huomenna, ja pääsemme paljon paremmin liikkeelle, jos tiedän, mitä sinä jo osaat.”

“Voisit kysyä.”

“Epäilemättä. Ja sitten sinä ärtyisit siitä, että lukisin vastauksen mielestäsi ennen kuin ehtisit lausua sen.”

Etkö voisi keskustella mielessäni sitten, jos se kerran on –

Nopeampaa? Totuuden ääni Surun mielessä on kirkas, kuin veitsenterällä välähtävä valo. Luulenpa, ettet pitäisi tästä. Suurin osa ihmisistä ei pidä.

Suru sävähtää ja joutuu räpiköimään hetken ennen kuin saavuttaa jälleen tyyneytensä. Hän käännähtää vedessä ja alkaa uida altaan ympäri tasaisin, voimakkain vedoin, ja pysähtyy lopulta Totuuden eteen. Suru nojaa kyynärpäänsä altaan reunaa vasten ja kallistaa päätään.

Tee se uudelleen, hän pyytää.

“Ai ajatuksin puhuminen?” Totuus kysyy ääneen. Hän taittelee lehden ja katsoo suoraan Suruun. Valokärhät punoutuvat Totuuden mustien hiusten joukkoon kuin vaalea kultalanka.

Niin.

“Miksi?”

Haluan… tottua. Tai tietää, voiko siihen –

Joku väitti joskus, että kaikkeen tottuu, Totuuden ajatuksessa on kuivaa huvittuneisuutta, josta ei näy jälkeäkään hänen ilmeettömillä kasvoillaan. Mutta vaikka hän on kohottanut taas kaksi sormea ohimolleen ja keskittyy selvästi aiempaa enemmän, tunne Surun mielessä on silti liian voimakas, sokaiseva.

Sanoit aiemmin, että minä en saisi huutaa, Suru ajattelee pistävästi. Mutta sinä kyllä huudat. Ei jää tilaa millekään muulle. On vaikea keskustella, kun sinun sanasi, hmm.

Oikean kielikuvan löytäminen on vaikeaa. Totuuden suupielet nykivät.

“Pyyhkäisevät ajatuksilta jalat alta on varmasti osuva kielikuva”, hän sanoo. “Mutta olet varmasti oikeassa. Minä en… En ole tehnyt tätä näin päin kovin usein. Silloin kun joudun puhumaan muille, minun on yleensä pakotettava heidät kuuntelemaan. Aivan kuten aiemmin, kun päätit karjua ja uhkailla.”

Suru irvistää. Se oli kamalaa.

“Varmasti niin.”

Mutta etkö voisi harjoitella?

“Miksi? Ihmiset eivät halua mielenlukijoiden lukevan ajatuksiaan, ja vielä vähemmän he haluavat jonkun muun äänen päähänsä rupattelemaan.”

Viima ei osaa lukea ajatuksia. Sinä voisit puhua kanssani, eikä hän kuulisi.

Totuus miettii hetken. Ja? Nyt sana on pehmeä, hämärähahtuvaa.

Suru ei uskalla vastata, koska jo ajatukset ovat petos, mutta Totuus kuulee ne silti, tietenkin.

Hän ei vastaa mitään, ravistaa vain lehden uudelleen auki ja piiloutuu sen taakse.




Nadiiri tarkoittaa tähtitieteessä taivaan alinta pistettä eli kohtaa, joka on suoraan katsojan jalkojen alla.




Suru istuu huoneensa parvekkeen nurkassa selkä kaidetta vasten ja pitelee teekuppia käsissään. Ilta hämärtää ja taivas on kuin punertavaa marmoria.

Totuus seisoo Surun vieressä ja katselee Merentarhan puutarhan takana kohoavia vuoria, joiden tummat huiput leikkaavat maisemaa kuin huolimattomasti saksittuna sahalaitana.

Etkö aio vastata mitään? Suru kysyy. He ovat viettäneet koko päivän yhdessä aina aamiaisesta tähän hetkeen saakka, mutta vaikka Totuus on ollut jatkuvasti läsnä, hän ei ole palannut sanallakaan altaalla käytyyn keskusteluun.

“Ei ole mitään vastattavaa.”

Eikö? Sinäkin vihaat Viimaa, tai pelkäät, tai vähintäänkin olet katkera. Kaikki ovat.

“Eivät kaikki”, Totuus korjaa. “Mutta ei sillä ole väliä.”

Oletko sinä Lume? Oletko sinä –

En, Totuus ajattelee terävästi. Suru pudottaa teekupin. Se hajoaa pirstaleiksi parvekkeen asuurinsiniselle kivilattialle.

“En ole”, Totuus toistaa ääneen. Hän kumartuu keräämään sirpaleita.

Teillä on samanlainen ääni.

Totuus poimii yhden sirpaleista etusormensa ja peukalonsa väliin. Sen terävät särmät painuvat kiinni ihoon.

Suru ei suostu luovuttamaan. Sinä tiedät, kuka hän on? Eikö niin?

“Älä kysele.”

Mutta –

Suru. Totuuden ajatus on pelkkä nimi, mutta siinä on koko meren paino, Surun muistojen ja elämän paino. Sen pitäisi varmasti olla varoitus, sillä nimi täyttää Surun keuhkot vedellä ja saa hänet pärskimään, mutta samalla – samalla –

“Älä päästä irti”, Suru henkäisee, vaikka sanatkin tulevat ulos puoliksi hukkuneina. “Odota. Tuo on melkein kuin –”

“Ei”, Totuus keskeyttää. Aurinko on laskenut kokonaan vuorenhuippujen taakse. “En aio antaa sinulle merta näin, tai taikuuttasi, tai hylkeennahkaasi. Ne olisivat pelkkä muisto, todellisuuden kuvajainen. Pelkkää…”

Totuus vaikenee.

– lumetta, Suru täydentää ajatuksen.