Kirjoittaja Aihe: Game of Thrones: Keskusteluja tuulen kanssa (Jaime Lannister/Brienne of Tarth l K-11 l LW19)  (Luettu 97 kertaa)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 383
Ikäraja: K-11
Genre: angstia ja anteeksiantoa
Fandom: Game of Thrones
Paritus: Jaime/Brienne
Yhteenveto: Mutta toisinaan hänellä on käsissään tyhjiä päiviä.
Vastuuvapaus: En omista, tienaa tai rienaa.
Varoitukset: Lievä maininta canonimukaisesta insestistä

A/N: Nää kaks! <3 Lyrics Wheel pyöräytti minulle sanat, jotka saivat heti ajattelemaan Briennea. Sanat löytyvät lopusta.



Keskusteluja tuulen kanssa


Ruunikon korvat heilahtelevat taakse, kun Brienne puhuu. Ei sille, tietenkään ei hevoselle. Itsekseen sitten ehkä, tai sellaiselle joka ei ole enää kuulemassa. Täällä aukealla maalla on niin paljon tilaa, ettei hänen tarvitse välittää.

Tänään on kolme talvetonta vuotta siitä, kun lohikäärmekuningatar poltti Kuninkaansataman ja sen asukkaat. Brienne pysäyttää hevosensa, tasaa hengitystään. Ja tänään on vain hieman kauemmin pohjoisen kivisistä huoneista, Ser Jaimesta hänen sängyssään. Ei hän ajattele näitä asioita usein. Hän osaa keskittyä päivittäisiin tehtäviin, velvollisuuksiin, uudelleenrakentamiseen. Mutta toisinaan hänellä on käsissään tyhjiä päiviä, joihin hän ei osaa suhtautua, jotka täyttävät hänen päänsä kaikella sillä joka on ollut ohitse jo kauan. Päiviä, jolloin hän huomaa kaipuun tukkivan keuhkot, elämän aikana tutuksi käyneen yksinäisyyden maistuvan happamalta kielellä.

Niinpä hän ratsastaa tänne ja puhuu: ”Kerroinko minä koskaan lapsuudestani?” hän sanoo, ruunikolle ja linnuille ja korkealla kaartuvalle taivaalle. ”En kertonut, vaikka sinä kysyit, ehkä et edes muista sitä, puolihuolimattomasti utelit aivan kuin lapsuudet olisivat jotakin kevyttä ja helppoa. Mutta eiväthän ne ole, eivät sinullekaan.”

”Minä kerron nyt, sopiiko?” Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, puhaltaa hitaasti ulos. ”Kun minä synnyin tähän maailmaan, niin uudet kuin vanhatkin jumalat katsoivat muualle ja antoivat minun halkaista äitini. Hänestä vuosi veri vuoteen valkoisiin lakanoihin samalla kun minut nostettiin imettäjän syliin. Tarth itki äitiäni, imettäjä täytti vatsani maidolla. Raajani olivat jo silloin isot, isommat kuin veljilläni jotka kuolivat ennen syntymääni, ja kun isäni vielä itki äitini ruumiin vierellä, minuun jo asettui se voima joka on tehnyt elämästäni sellaisen kuin on.”

Se voi olla tuuli tai hänen oma mielensä, mutta aivan selvästi Brienne kuulee laiskat vokaalit, huvittuneen äänensävyn: Miten korukielistä, Sir.

”Hän antoi minulle anteeksi, isäni. Olen kiitollinen hänelle, siitä ja monesta muusta, mutta tästä erityisesti. Hän hyvästeli äitini ja hyväksyi tapahtuneen, tuli lopulta luokseni, nosti minut ensimmäisen kerran syliinsä ja sanoi: En kanna sinulle kaunaa, en aseta tätä sinulle lastiksi. Tiedän että moni isä tekisi toisin, tekeekin.”

Ja tuuli kysyy: Mistä sinä tiedät? Mitä isäsi sanoi tai jätti sanomatta. Olit imeväinen, et kai edes kahta tai kolmea päivää.

”Niin he ovat minulle kertoneet. Imettäjä, isä.”

Siihen hän ei saa enää vastausta, joten Brienne jatkaa: ”Olen ajatellut sitä. Että kaikista suurimman menetyksen hetkellä on mahdollista väistää katkeruus ja kauna.”

Tuuli pyörii ympärillä, hevonen heilauttaa päätään, liikahtelee, suuntaa sen valppaan eläimenkatseen jonnekin kaukaisuuteen. Brienne ajattelee matkoja jotka hän on tehnyt valtakuntien poikki, ajattelee erityisesti sitä yhtä, jonka edetessä hänen ymmärryksensä lojaaliudesta muuttui, jolloin hän oppi arvostamaan ihmistä niin läpikotaisin, ettei edes hylätyksi tuleminen, edes kuolema, ole sitä häneltä vienyt.

”Joten – en ole katkera. Tuskin koskaan. En ole katkera siitä, että sinä ensin tulit vuoteeseeni ja sitten lähdit, että valitsit tuhon hetkellä perheesi. En edes siitä, mitä sain kuulla: ’Hän lähtee, Lannisterin typerä huora.’ Niin he sanoivat. ’Kohta hän ei edes muista sinua.’”

Brienne pyytää hevosen liikkeelle, ja he kulkevat verkkaiseen tahtiin joenvartta pitkin kohti länttä, ja tuuli kulkee heidän matkassaan.

”Tietysti minä ensin halusin tappaa heidät”, Brienne sanoo. Hevoselle, joelle, tuulelle. ”Jokaisen, joka vakuutti sinun lähtevän. Jokaisen, joka ilkkui minun turhia toiveitani. Mutta ajan kuluessa huomasin ajattelevani, että niin, hehän olivat oikeassa.”

Olivatko, tuttu ääni sanoo jälleen. Eikö sen arvioiminen ole vaikeaa, kun et tiedä mitä vaakaan oli asetettuna?

Brienne ajattelee miekanterään murtuvaa rannetta, hänen vartaloaan pitkin kulkevaa kuumaa kieltä, selkää johon hän taistelussa nojaa kuin linnanmuuriin.

Ja hän ajattelee lohikäärmeentulta ja tuhoutuvaa kaupunkia, naista jota Jaime sanoi vihaavansa ja rakastavansa niin että niiden erottaminen toisistaan oli mahdotonta.

”Sanon tämän ilman kaunaa. Muistathan? Kuuntele – ne vuodet joiden kuluessa sinä ensin muutuit vihollisesta ystäväksi ja lopulta rakastajaksi, minä kuljin jumalten siunausten alla. Mutta: Sinä lähdit. Olet ollut poissa jo kauan.”

Brienne tietää, että ajatus on olemassa. Se piileksii jossain hänen muistojensa ja toiveidensa lomassa, unohtuu aina välillä kunnes pulpahtaa taas pintaan: Entä jos lähteminen ei ollutkaan valinta, ei niin kuin hän kuvittelee – tyynesti ja vailla kaunaa! – sen olevan. Entä jos Jaime ei valinnut Cerseitä hänen sijastaan, ei valinnut siskoaan jonka rinnalla hän oli ollut heidän syntymänsä hetkestä aina kuolemaan asti? Entä jos valinta kohdistuikin häneen, Brienneen – hänen suojeluunsa, pelastamiseensa, kunniaansa?

Mutta ajatus on helppo lähettää takaisin syvyyksiin, ravistella ympärillä kieppuva tuuli kauemmas, suoristaa selkä. Aika on hänen puolellaan. Vuosi vuodelta hänen on helpompi sanoa: ”Sinä teit niin, koska olit sinä. Sinä valitsit lojaaliuden. Valitsit sukusi. Valitsit pidellä häntä, kun hän kuolee. Enkä minä aseta niitä sinulle lastiksi.”

Ja kun Brienne sulkee silmänsä, on helppo kuvitella kasvojen yli pyyhkivä tuuli joksikin muuksi. Sormien kosketukseksi. Tulen kajossa hänen otsalleen painetuiksi huuliksi. Ääneksi, jota hän kantaa mukanaan näillä vehreillä rauhan mailla.


Spoiler: näytä

Pink - Who Knew


You took my hand
You showed me how
You promised me you'd be around
Uh-huh, that's right
I took your words and I believed
In everything, you said to me
Yeah, huh, that's right

If someone said three years from now
You'd be long gone
I'd stand up and punch them out
'Cause they're all wrong
I know better
'Cause you said forever and ever
Who knew?

Remember when we were such fools
And so convinced and just too cool
Oh, no
No, no
I wish I could touch you again
I wish I could still call you friend
I'd give anything

When someone said count your blessings now
'Fore they're long gone
I guess I just didn't know how
I was all wrong
They knew better
Still you said forever and ever
Who knew?

Yeah, yeah
I'll keep you locked in my head
Until we meet again
Until we, until we meet again
And I won't forget you my friend
What happened?

If someone said three years from now
You'd be long gone
I'd stand up and punch them out
'Cause they're all wrong and
That last kiss
I'll cherish
Until we meet again
And time makes
It harder
I wish I could remember
But I keep
Your memory
You visit me in my sleep
My darling
Who knew?
My darling
My darling
Who knew?
My darling
I miss you
My darling
Who knew?
Who knew?

« Viimeksi muokattu: 11.10.2021 22:21:48 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 790
Eikä!! Just eilen aattelin, että jes, mulla on huomenna täysin ohjelmaton vapaapäivä, joten on aikaa finittää. Sit mietin, että olispa ihan parasta, jos sulta (vastoin todennäköisyyksiä) tulis uus Jaime/Brienne –teksti. Ja mitä tapahtuikaan :D! Et arvaa, miten iloiseksi tulin huomattuani tämän!

Ja vielä iloisemmaksi tulin tätä lukiessani! Tää on aivan todella kaunis ja niin Game of Thronesin maailmalle uskollinen, että tätä ei voi olla rakastamatta. Onneks osallistuit LW-haasteeseen ja kirjoitit tämän <3.

Lainaus
A/N: Nää kaks! <3
TÄMÄ NIIN PALJON! Käsittelet näitä kahta tosi koskettavasti. Tästä tulee nyt ihan rehti ihkutusviesti, sori siitä. Voisin kopioida tähän melkein koko kauniin tarinan, mutta tyydyn nostamaan nyt ne kohdat, jotka erityisesti pääsivät ihon alle:

Lainaus
Se voi olla tuuli tai hänen oma mielensä, mutta aivan selvästi Brienne kuulee laiskat vokaalit, huvittuneen äänensävyn: Miten korukielistä, Sir.
<3!! (Sulla on hieno taito kirjoittaa korukielistä, mutta täysin arkeen linkittyvää tekstiä. Esimerkiksi tuo alku, jossa puhutaan tyhjistä päivistä, on niin tunnistettavaa kuvausta siitä, miten todennäköisesti kaikilla on olemassa se osa omaa tarinaa, jonka yrittää unohtaa, mutta joka tyhjinä päivinä saattaa nousta mieleen.)

Lainaus
Brienne ajattelee miekanterään murtuvaa rannetta, hänen vartaloaan pitkin kulkevaa kuumaa kieltä, selkää johon hän taistelussa nojaa kuin linnanmuuriin.
Miten paljon tunnetta voikaan saada mahtumaan yhteen lauseeseen!

Lainaus
Kuuntele – ne vuodet joiden kuluessa sinä ensin muutuit vihollisesta ystäväksi ja lopulta rakastajaksi, minä kuljin jumalten siunausten alla.
Miten kauniisti sanottu! Samoin kuin "En aseta sinulle tätä lastiksi" -lause, joka (varsinkin toistuessaan tekstissä kahdesti) sai aikaan kylmät väreet.

Ai että, rakastan tätä tekstiä! Siis ihan kaikkea tässä. Niin paljon, että ekaa kertaa viitentoista vuoteen mun tekee mieli kirjoittaa vanhasta Finistä tuttu lause:

Rakentava lähti vehreille rauhan maille.


Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 383
No eikä Rowena!! Mitä ihmettä, kylläpä sun alitajunta onnistuikin lukemaan jotain universumin viestejä täältä suunnasta, kun osasi aavistella mullakin olevan täysin ohjelmaton vapaapäivä ja Jaime/Brienne tuloillansa - varsinkin, kun tämä on vasta toinen tekstini tällä parituksella! Ja miten ihanaa, että pidit tästä noin kovasti, kiitos tuhannesti kommentistasi! Ihanaa oli myös kuulla, että tämä tuntuu Game of Thronesille uskolliselta, vähän piti taas hakea Westerosia ja kaikkea sen sanastoa ja nimiä mieleen. Arvostan tsiljoonasti myös liikkeelle lähtenyttä rakentavaa palautetta, tästä tuli kovin nostalginen olo. Kiitos! <3
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)