Kirjoittaja Aihe: Sielujen Sadonkorjuu (K-11/fantasia,kartanomysteeri,grimhygge) 6/33  (Luettu 1543 kertaa)

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
Nimi: Sielujen Sadonkorjuu
Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: synkkä fantasia, mysteeri, seikkailu, salakähmäisyyksiä akateemisessa ympäristössä, (kauhu- ja steampunk-elementit)

A/N:  Ei minua ole tehty tällaiseen elämään tai sen puuterinenäisten käsinukkejen hyväksynnälle. Täällä olen ullakon kummitus, harmaa koi, olen tikari kynttilänvalossa. Ja jokainen tietää, että sytytin ja sametti sopivat huonosti yhteen.//Julkaisen uudistettuna fantasiaoriginaalini pyromaanitytöstä ja ruttolääkäreistä. Tällä kertaa en muutu hermoraunioksi ja ota sitä alas :’) Yritän näin lähemmäs kymmenen vuoden muokkauksien jälkeen antaa tämän järkäleen nyt olla. Palan nimittäin halusta näyttää luomani maailmat ja hahmot vihdoin ihmisille, kun olen siellä aikani yksin kykkinyt. Sielujen Sadonkorjuu (oikealta nimeltään "Veriruska") on ensimmäinen osa Todellisuusvarkaan Teoria -trilogiaani, jonka yritän jonain päivänä julkaista romaanina. Kiitos etukäteen kaikille lukijoille, kommentoijille ja hiljaisille, ja hyviä iltoja! Postaan 33 lukua, + prologin ja epilogin, jaettuna kolmeen osaan, Osa 1: Lontoon katupianisti, Osa 2: Painajainen G-mollissa ja Osa 3: Mustarastasmaagin surulaulu.

Varoitukset: Hahmokuolemia, medical trauma

Yhteenveto:  Kun nahkatakkinen, Corvetella lentävä muukalainen, jonka kasvoina näkyy toisinaan pelkkää lumisadetta löytää Lune Sharrockin kellotornista, ei Lune vielä aavistakaan matkaavansa kohti vastausta siihen, minkä vuoksi maailma on aina tuntunut hänestä vialliselta. Wisteriakartanon akateemisessa ympäristössä odottaa muutakin kuin rikottuja sääntöjä ja viktoriaanista loistoa: Lunen on vaikea erottaa todellisuutta unesta ja harhoistaan, ja kartanon kiiltokuva alkaa varista, kun hän löytää maan alta luidentäyteisiä katakombeja. Ruttolääkärit ovat liikkeellä. Kuka vääntää vioittunutta aikaa ja käy kauppaa ihmissieluilla? Mitä on tekeillä kartanon suljetussa länsisiivessä ja tähtitornissa? Lunen teot johtavat yhden oppilaan kuolemaan, mutta onko kenenkään mahdollista selvitä hengissä kartanosta ja sen salaisuuksista?   


Luku 1: Alkusoitto Pimeän Marssille https://www.finfanfun.fi/index.php?action=post;msg=992100;topic=51625.0

Luku 2: Putoavan Taivaan Odottaja https://www.finfanfun.fi/index.php?action=post;msg=1008334;topic=51625.0
Luku 3: Tuntemattoman Totuus https://www.finfanfun.fi/index.php?action=post;msg=1008337;topic=51625.0
Luku 4: Kartanon vangit https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51625.msg1008512#msg1008512 
Luku 5: Suljetun oven takana https://www.finfanfun.fi/index.php?action=post;msg=1008513;topic=51625.0
Luku 3: Ateria viimeisten joukossa https://www.finfanfun.fi/index.php?action=post;msg=1008515;topic=51625.0

*





 
Sielujen Sadonkorjuu
[/size]







*

 



Esinäytös

TUOMIOPÄIVÄN MIEHET








He kirjoittivat lauluja ulottuvuussyklin mahtavimmalle perheelle, mutta eivät koskaan Valkyrianille. Sateen balladi nimettömiä hautakiviä vasten oli liian äänekäs. Hiljaisuus, joka lankesi menetetyn jalosukuisen jäljessä liian raskas. Hän oli vaeltanut kauas selkä punahehkuisten karkotussanojen kaivertamana, raahaten vain raadeltujen aaveiden verhoa viittanaan. Taisteluiden kaiut kirjoivat sitä.
          Huhut hänestä lävistivät neljä ulottuvuutta ja niiden tähtien välissä limittyvät kadut.
      Mies lasikuun valtakunnasta on pudonnut kauas kotoaan. Nyt mustarastasmaagilla on voimaa ja valtaa ja kuorensa, kylmä, kylmä Kahovát
Kawanquanin linna. Syvistä juurista nousee totuus: tämä soturi on aloríalaisten suvustaan erottuva nokitahra.   

    Valkyrian oli aina vihannut Alorí Solestriaxin mitäänsanomatonta lämpöä, joka lukkiutui kuplaksi pyhällä merellä kelluvan saarekkeen ympärille – niin että alle jäi mustan veden tähdistä kuvastuva, erään kuolleen jumalan sydämelle rakennettu hartaanvalkea valtakunta. 
     Nyt Valkyrian kulki kaukana lapsuutensa marmorikaduista. Alempana. Saappaiden rautavahvikkeet pureutuivat jäähän rosoisten vuorten varjossa, jossa roudan polku vei linnan raunioituneiden osien halki. Tornit ja kivet olivat murtuneita luita ja hampaita kuolonkankeassa maaperässä,
talvipäärynäpuut tarraamassa suonimaisilla juurillaan niiden ympärille. Yllä kaartuvalla kristallitaivaalla liiteli harjukotka kirkkauden vankina.
     Hallan kukinnot sekoittuivat hänen mustiin hiuksiinsa, metsästysjousi painoi selässä ja puoliviitta roikkui toisen olan peittävänä, kun Valkyrian harppoi
puiden seasta kohoavaa katedraalin luurankoa kohti. Kasvoja ei näkynyt; hänellä oli tuulenreuhtoman takin ja manttelin väriin sopiva ruttomaskimainen kolmikolkkahattu, jonka viisto etukärki jätti ilmeen nenästä ylöspäin pimentoonsa. Hatun sivut nousivat sudenkorvamaisiksi kärjiksi
taakse.

     Ympärillä harakoiden nokat iskivät tuhkapuiden oksille hirtettyjä ruumiita sairastavan universumin rytmissä. Petturit tuomittiin siellä. Joillakin köysistä
roikkuvista tai maassa kyyhöttävistä nuolen lävistämistä ruumiista oli yhä ruttomaski kasvoillaan. Tuomittujen viimeinen valinta koostui kahdesta
vaihtoehdosta: nuoli tai köydensilmukka. Punaiset jalanjäljet johtivat aukion keskelle ja sieltä pois.
     Siinä edessä se nyt kohosi: Rangaistuksen katedraali. Valkyrian vilkaisi juurihopeasta valmistettua taskukelloaan. Tuomio ei saapunut koskaan myöhässä. 
     Vielä vuosikymmeniä sitten kaikki oli ollut toisin.

    Oli syyskuun 31. päivä ja viimeinen torstai, kun miehen varjo saapui savuiseen suurkaupunkiin. Hän oli pukeutunut outoon hattuun ja iski eläintieteelliseen museoon ensimmäiseksi. Jyrsijät ja linnut, oravat ja närhet, metsämurmelit ja mustarastaat heräsivät lakatuilla
puujalustoillaan, ja niiden kylmiin luihin syttyi elonliekki.

     Vuorilta saapuva lumeton tuuli huokui mestaussalin holvikatossa. Väkijoukko, joka oli peittänyt kasvonsa ruttomaskeilla
odotteli kareilevana öljyntummana ulappana, että Valkyrian ylitti lattian ja kiipesi salamaniskemän alttarin eteen puhujankorokkeelle hatun takana
riippuva räntäoravanhäntä heilahtaen.

     ”Tervetuloa, perheeni.” Koko sisäpiiri oli kutsuttu: se koostui lojaaleimmasta yhdeksästäkymmenestä ja hänen eliiteistään,
kahdeksasta varjosta, jotka väijyivät pylväiden välissä alttarin perällä. ”Kiittäkäämme ensiksi niitä, jotka suovat mahdin minun ja seitsemän siunatun
korppini suoniin… meidän johdattavat Yöttömän yön temppeliherramme… kiitos. Yö pitää salaisuuden.”

     Aamu oli ollut enimmäkseen normaali: muutama käsilaukkuvarkaus, muutama rikinkeltaisena roikkuvalta taivaalta
kuolleena pudonnut varpunen. Ei mitään enteilemässä vierailevan muukalaisen saapumista kuumemuurin, epäuskon ja hyvin vanhojen voimien
piilottamasta maailmasta. 
     ”Vario noctia secreta”,
vastasivat ruttolääkärit uskoen valheen vol halakin alkuperäisestä lähteestä. Vain
vanhimmille Keräilijöille Sielujen sadonkorjuun killasta oli paljastettu totuus.

     Myrsky oli kuitenkin kiehunut pinnan alla jo vuosia. Tänään oli se päivä, jolloin muuan henkilö oli saanut tarpeekseen
sivistyneestä elämästä. Hän aikoi irtautua siitä pamahduksen saattelemana. Tänään oli se päivä…

      ”Ihmisyyden syksy on lähellä. Sielujen sadonkorjuu on alkanut jälleen kerran voidakseemme maksaa velkamme
Norrvarialle. Vanhan täytyy loppua, ja tämän maailman on, myös, kohdattava perikato alkaakseen jälleen uutena. Tänä vuonna minä murtaudun
vapaaksi sopimuksesta ja ukkoskirouksesta, joka sitoo minut Hallasthåriin, voidakseni henkilökohtaisesti johdattaa meidät muutoksen ja jälleen-
syntymisen näytökseen, joka on tuleva.”

     Nimellä Novocaine tunnettu Valkyrian liikkui vikkelästi. Kukaan ei havainnut hänen seisovan kaaoksen kulissien takana
vetelemässä naruista, ohjaamassa hautajaiskellojen soittoa seuraavia tapahtumia, kun juhlavieraat hiilenmustissa laskivat vanhan sairaan pormestarin
lepoon veitsenhymy selässään. Wangardén ihmismassat menossa päivittäisiä menojaan hauraassa aamuhämärässä eivät vielä aavistaneetkaan, että
kaupungissa oli irrallaan kurssiltaan sinkoutunut komeetta valmiina laittamaan rauhan säpäleiksi.   

     ”Minä, jumalten kiellettyjen lasten ruumiillinen ilmentymä, tulen olemaan tämän ulottuvuussyklin vapahtaja. Kauan on koleus levinnyt kerran
loisteliaan alrhadanilaisyhteiskuntamme pölyissä. Kauan ovat kaupunkimme olleet näkemättä esi-isien tähtien kirjoituksia ja juhlatemppelit pysyneet
valottomina. Jumalat ovat olleet poissa niin kauan, että heidän ikiuneen laulamansa hirviöt alkavat heräillä. Aion jälleenrakentaa sortuneen, tuoda rauhan
ja turvallisuuden takaisin, ja repiä eteemme paratiisin, jonka soturit ansaitsevat.”

     Pokeripeli lamppujen säihkeessä päättyi pöytään iskettyyn ässähaihin. Synkkä patakuvio ja ristin apila tuntuivat enteilevän pahaa, herttasydän ja
ruutu toimivan punaisena veren etiäisenä smaragdinväristä pöytää vasten. Lasi palavaa katkeraa auringonvaloa lämmitti Valkyrianin kurkkua, ja hatun
terävään varjoon, kuin ruttomaskin nokan alle piirtyi hymy. Hän näytti nuoruudessaan vanhalta, tai vanhuudessaan nuorelta – sitä oli hankala määritellä.
Valveelta uinuvan iäisyyden virrassa, ajan ja olevaisuuden liikkeeseen tiukasti paikoilleenjuurtuneelta itkupajulta.

      ”Edessä on paljon tehtävää, ja ennen kuin näemme kultaa, meidän täytyy sietää tuhka ja veri, jotka vaaditaan muutoksen tuomiseen. Siinä missä
Arkki pyrkisi rajoittamaan ulottuvuussyklin evoluutiota ja asettaa kieltoon epäpyhäksi väittämänsä vol halakin, minä näkisin meidän kehittyvän ja
menestyvän – etsivän vastauksia siitä mahdista, jonka nurjat akaasit tuovat.” Valkyrian ei voinut uskoa, että he kehtasivat kieltää vol halakin. ”He
tuomitsevat voiman, jota käytän – aivan kuin heidän omia rakkaita, pyhiä akaasejaan ei voisi käyttää satuttamiseen. Eikö samalla vol halakia voi käyttää
estämään hyökkääjää satuttamasta heidän lähimmäisiään, tai L’o Alrhadanista kehrätä parannusta murhamiehen haavoja? Kaikki ei ole niin
yksiselitteistä!”
     Yleisö osoitti suosiotaan.
     ”Mitä hyötyjä yötön yö toisikaan meille kaikille! Voisimme jopa tarjota lääkettä kolheriin, jonka kosketus on niin kauan vajuttanut soturejamme
pyhästä syntymäoikeudestaan.”   

     Yläkaupungilla hienoimmassa konserttisalissa orkesteri soitti Valkyrianin suosikkisävellyksiä. Se oli hyvä päivä lähteä. Hän jättäisi viimeisenä
lahjanaan Wangardélle päivän pullollaan mysteerejä ja ihmeitä, jotka kirjata ylös ankeisiin historiankirjoihinsa.
 

      ”Westar Avén ei auta meitä, eikä tule auttamaan Kal Yariskaan sen puoleen kuin kukaan muukaan.
He tekevät meistä jälleen vihollisensa. Mutta me emme tarvitse muiden neljännesten apua”, Valkyrian suoristi ryhtiään, ”niin kauan kun meillä on
toisemme, Temppeliherrat ja pyhä tarkoitus puhdistaa ja jälleenrakentaa kotimme. Me hävisimme Varissodan, mutta Mustarastaan sota on yllämme, ja
tällä kertaa meistä kirjoitetaan voittajina.”
     Keskipäivän aikoihin ulkonaliikkujat kokivat yllätyksen, kun kaupungin kuuluisa vanha suihkulähde alkoi purkautua kuin tulivuori sylkien rahaa
hyökyvänä patsaana kohti taivasta. Ihmiset kirkuivat kauhusta ja haltioissaan, kädet ojennettuna kohti kolikkojen sadetta, joka solisi välkkyen alas.

     ”Ne, jotka vastustavat meitä tulevat viettämään kurjuuden ja turhien menetysten elämän. Toisin kuin te, jotka seisotte täällä tänään kanssani, ja
kaikki ne kasvavat tuhannet muut osallistumassa sakramentteihimme jonkun toisen mieheni johtamina – koittaa päivä, jolloin voitte kutsua itseänne
aatelisiksi. Lordeja ja leidejä, voimaa ja vaikutusvaltaa… miksi kieltää menestys ja valita toivoton kamppailu, tuska ja hajonneet perheet?”

     Hetki kultasuihkun jälkeen salissaan soittava orkesteri alkoi haistaa palaneen käryä. Harmaa- ja pulleapartaiset trumpetistit ja elegantteihin mekkoihin pukeutuneet viulunsoittajat ehtivät tuskin reagoida. Sillä sekunnilla kun haju täytti heidän sieraimensa, viulut, flyygeli, sello, jopa vaskiinstrumentit, joiden ei olisi pitänyt mitenkään olla tulenarkoja roihahtivat liekkeihin.
     ”Teidän ei tarvitse pelätä, kun kannatte merkkiäni.” Valkyrian nosti punaista korpin leukaluuta, joka riippui V-kirjainmaisena hänen hihaan piilotetusta vakauttimestaan, esineestä joka oli kuin synkeä halkeillut lumisadepallo, ja ruttolääkärit näyttivät omansa: synkronoidun liikkeen kohahdus kaikui katedraalissa. ”Yhdessä selviydymme, ja jos moinen voima tulee tarpeeseen, meidän perheemme on viimeinen joka seisoo. Ja kun murskaamme ne, jotka yrittävät tukahduttaa ulottuvuussyklin edistyksen – kun sota päättyy – palkitaan teidät mitä hienoimmilla lahjoilla. Kartanoita ja maata, nurjien akaasien salaisuus kaikkien käyttöön.” Valkyrian päätti puheensa hymyyn. ”Rakennamme uusia kirkkoja ja monumentteja, jotta historia ei milloinkaan unohda saavutuksiamme tällä uudella, kyriaanisella aikakaudella.”
     Ruttolääkärit osoittivat suosiotaan.

     Kaviaari oli maukasta: Valkyrian nyökytteli ja upotti seuraavaksi hopeahaarukkansa lihavaan punaiseen rapuun. Viimeinen ateria. Rauha oli asettunut hänen nuorekkaaseen mutta muinaiseen olemukseensa, kun hän istui ja odotteli, että jokainen huolella organisoitu juoni täyttäisi ulkona itsensä. Valkyrian siemaisi punaviinitilkan loppuun ja antautui sitten ravintolan pöytiä, aterimia ja ihmisiä riipivään myrskypuhurimaiseen kamppailuun. Hän ei jättänyt ketään henkiin.
     ”Valvokoon Temppeliherrat polkuanne.”
     Ruttolääkärit tervehtivät häntä pienellä kumarruksella, käsi sydämellä. 
     Täsmälleen kello 12:15 eläintarhan portit liukuivat auki, ja meripihkatiikereitä hiipi vapaina ja eksyksissä kaduille kirkuvien ihmisten laotessa tieltä.
Kasinolla ruumiita lojui biljardipöydillä ja kiillotetuilla lattioilla hämyisän valaistuksen heijastuessa verilammikoista, unelmat ja savukkeet murhattuina.
Valkyrian oli jopa palkannut karnevaaliseurueen huuhtoutumaan läpi kaupungin kuin monivärinen juhliva, mellakoiva joki kansalaisia tuolloin
vielä halvoissa valkeissa paperiruttonaamioissa. Yksi kerrallaan hän kulki läpi lempipaikkojensa ja tönäisi liikkeeseen kaikki suunnittelemansa kaaoksen
spektaakkelit, tai katseli varjoista, kun ne kävivät toteen.

     ”Aivan, yhtenäisyys… se on tärkeää näinä päivinä. Mutta mitä niistä, jotka epäonnistuvat lojaalina pysymisessä? Heistä,
jotka uskaltaisivat”, hän käännähti alttarintakaisen pylväikön langettamaan varjoon kyyristyneen hahmon puoleen, ”pettää perheensä vähäisestä
rahapussista ja ryhtyä vakoojaksi viholliselle?” 

     Oli useita ikävämmän kategorian sanoja, joita Valkyrianiin yhdistettiin. 

     ”Maanpetosta ja juonimista terra dominia ja Yöttömän yön temppeliherroja vastaan ei tulla sallimaan. Silloin tällöin on asetettava nähtäville
esimerkki, ettei kukaan muu eksy yhtä pahasti tieltään.”

    Vain harva siinä maailmassa kuitenkaan tiesi, kuinka irvokas totuus todella olikaan.

      Parissa sekunnissa Valkyrian veti järeän jousen selästään. Jänne tiukkui ärtymystä, kun hän kiristi sen äärimmilleen taakse ja tähtäsi nuolenkärjen
kahlittuja ranteitaan anovasti kohottelevan petturin sydämeen.
     Heille herra Novocaine teatterin valoissa, kasinoiden pelisaleissa, Eiffel-tornissa, Vatikaanin arkistoissa ja maailmanjohtajien illallisvieraana
viskilasillinen kädessään oli vain yksi kallistakkinen karmija lisää.

     ”Ole kiltti! Anna armoa…”
     Pelkkä kuiskaus häneltä saattoi hiljentää kokonaisen huoneen ja allekirjoitus kirjeen alalaidassa saada korkeimmatkin pomot hikoilemaan
kravateissaan.

     ”Näiden taivaiden alta ei löydy armoa sinunlaisillesi”, Valkyrian sihisi, ”jotka pettävät luottamukseni.”
     Kukaan ei tiennyt mistä hän tuli, vaikkakin moni oli salaa sitä mieltä, että vastaus saattoi hyvinkin olla jokin löytämättä jäänyt, kirotun entisaikain
vainajan hautaholvi.

     Suhahdus, ja rautakärki lävisti kahlitun soturin sydämen. Hän nytkähti nuolen voimasta, kamppaili tasapainon kanssa ja sortui veltoille polvilleen,
kuin viimeiseen rukoukseen. Korppinaamioisesta yleisöstä ei kuulunut äännähdystäkään. Harmaatukkainen vanki kähisi viimeiset sanansa veren
pyrkiessä huulille.


     ”Veljeni löytävät minut, tai joku muu… he saavat tietää, mitä teit minulle… niin monille muille…”
     Nauru räpiköi Valkyrianin rinnassa. Se muistutti jostakin. Siitä harakasta. Aivan kuin se sotkuinen olento märkine, repsottavine siipisulkineen, joka oli
ryöminyt akatemia-aikoina Valkyrianin veitsen varastaneen pojan suusta.
     ”He eivät koskaan saa tietää. Etkö ymmärrä? Vario noctia secreta.”
     Petturivanki romahti nuolen lävistämänä alttarin eteen eikä liikkunut enää. Valkyrian käänsi selkänsä, ja seitsemän ruttolääkäriä karmaisevat aseet
selässään erkani varjoista poimimaan ruumiin.
     ”Jatkakaa taistelua, pyhät soturini. Pian jumalanne on vapaa liittymään joukkoihinne.”

     Valkyrian oli kietonut koko vieraan maailman pikkusormensa ympärille. Sinä päivänä tuo maailma pyöri liian kovaa. Liikenne syöksyi ohitse
meluisana ja hänen vaikutusvaltansa ulottumattomissa virtaavana vuoristopurona, päätäsärkevän savunhajuisena sellaisena. Vain yksi osa maisemasta
ei pyörinyt liikkeen mukana.

     Hän seisoi – yhtä aikaa muistonsa kadulla ja salissa. Ruttolääkärit valuivat mustana massana ulos Rangaistuksen katedraalista, mutta Valkyrian pysyi
yksin alttarisaarekkeella. Lattia näytti ryömivän, olevan liikkeessä, sekoittuvan vanhaan mielikuvaan eteenpäin ryömivästä metallin ja valon
saastepurosta. Siitä samasta, jonka hän yhä toisinaan kuuli ärjyvän painajaisissaan. Ne poikkesivat harvoin yhdestä kauhusta; siinä koko maailma kastui
verestä. Unet värjäytyivät vuosi vuodelta punaisimmiksi. Ja se oli hänen omaa syytään.

      Tähdensiemen pysyi alttarilla, jota teloituksesta roiskunut veri yhä juovitti, ja alttari oli ainoa liikkumaton kohta ruttolääkäreiden loittonevan meren
jälkimainingeissa.
     Hän seisoskeli kadun varrella kaiken valon imevässä historiallisennäköisessä puvussa ja takissa, joka oli kuin itsensä räyhänhenkien varjosta
leikkaama. Hän katseli suurkaupungin silmiäpuukottavaa välkettä, kuunteli tähdenlentona ohikiitäviä musiikin säveliä, joita valui ulos vierestä kaahaavien
autojen ikkunoista – ja jokainen tuikahdus viiltämässä utuista mieltä muistutti Valkyriania hänen tappamiensa alrhadanilaisten poishiipuvista sieluista. 

     Tähdensiemenet olivat voimakkaita. Tähdensiemenet olivat kauniita. Ja väärälle tielle eksyessään he upottivat valtakuntia.

     Valkyrianin kasvojen nuoruus ei heijastanut sisäistä väsymystä, ei vuosien painoa. Hän oli nähnyt kaiken mitä siellä alhaalla oli nähtävää, ottanut
kaiken mikä siinä oudossa maailmassa oli kiinnostavaa, mutta kotoa karkotuksen haava vaivasi häntä aina vain kirvelevämpänä.
     Häpeä on vaikein tahra pestä pois.
     Olisi ollut helpompi menehtyä siinä tunnelissa, jossa hän oli seurannut tulikärpästä loputtomilta tuntuneiden öiden ajan. Olla löytämättä koskaan ulos.
     Karkotus. Eksyminen. Harhailu. Ensin Áryune. Sitten Wangardé.

     Hän oli eksynyt outoihin, kaasuttomiin ja hyönteisittömiin valoihin ja harmauteen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta jonka betoniviidakossa alkulähteen
puuttuminen kummitteli iäti lohduttomana. Kerran Wangardéssakin oli asunut oma magiansa. Niin kauan sitten, että se oli painunut unohduksiin ja
salaisuudet kadotettu aikaan. Vain pyramidit olivat jääneet. Hiljainen muistutus muinaisesta mahdista, jonka hiipuminen oli jättänyt maailman kylmäksi.
Tänään ulottuvuudessa tuntui vain otsoninkatkuinen sähkö, ukkonen, jonka nämä tietämättömät ihmiset olivat kesyttäneet seiniensisäisten kuparijuurten
verkostoihinsa. Planeetta repeytyi nyt heidän säälimättömien koneidensa kynsissä. 
     Kovia kokeneelta näyttänyt muukalainen oli ilmestynyt kuin todellisuuden piiloutuvasta rakosesta vaeltanut aave. Nyt se aave pukeutui vain
kalleimpiin villakankaisiin ja silkkeihin.
     Joukko nimikirjoitusta pyytäneitä wangardélaisia jäi töllöttämään poismarssivan Valkyrianin perään. Hän olisi mennyt varmaan hautaankin
tyylikkäänä.
     Kukaan ei tiennyt, että juuri sitä kohti hänen askelensa veivät. Hautaan. Kaaokseenajautuneen ja yhdentekevän suurkaupungin kadulla Valkyrianin
katseessa välähti eksyneen villikoiran ilme, vankilastaan pakotietä hakevan miehen pälyily. Mikään muu paikka ei sinä torstaina houkutellut häntä
enemmän kuin maan lepo.

    Auttakaa minua. Antakaa jokin merkki.
     Ei ollut jumalia häntä auttamassa, nekin olivat hyljänneet kaikki kauan sitten. Reunansota oli syttynyt ja sammunut yli viisisataa vuotta sitten
alrhadanilaisten uskottua, että pyhä ylin ulottuvuus Alorí Solestriax kuului yksin heidän jumalilleen, ei aloríalaisille ja tähdensiemenille. Jumalat olivat
kuitenkin kadonneet historiaan jo kauan ennen sitä, mutta heidän uskottiin tulevan takaisin sitten, kun alrhadanilaisten ahneus alkulähteen suhteen
ylittäisi Iäisyyssanelmien salliman rajan. 
    ”Minne seuraavaksi, herra Novocaine?” Meluisan baarin edessä odotteli viininvärinen Jaguaari parkkeerattuna kahden säihkyvänmustan taksin eteen.
Valkyrian tuli auki liukuneen kuskin ikkunan kohdalle: ilmaan kiemurteli silkkipukuun ikävästi pinttyvä pilvi tupakansavua. ”Odotapa hetkonen, tuo
hattu… se jalokiviliikkeeseen iskenyt mies…”
     Valkyrian hymyili ja veti kananmunankokoisen smaragdin hihastaan.
     Savuke ei jäänyt ajajan suuhun pitkäksi aikaa. Valkyrian oli kiskaissut oven auki, tarttui löyhkäävää miestä tweedtakinkauluksesta ja riuhtaisi hänet
ulos. 
     ”Kiitos palveluksistasi”, kuului ääni tummennetun lasin raosta, ennen kuin ikkuna liukui kiinni asfaltille lentävän smaragdin saattelemana. 
     Avain pyörähti itsekseen virtalukossa. Moottori hyrähti käyntiin. Taivas, joka riippui matalalla niitä kannattelevien pilvenpiirtäjien yllä oli yhtä harmaa
kuin renkaiden alla kiitävä asfaltti. Ilotulitteet olivat myöhässä. Alkoi sataa. Valkyrian väänsi särisevän radion täysille. Puristava tyhjyys hänen sisällään
vaikutti kasvaneen viime päivinä. Tuolta se tuntuu, tuolta sähköiseltä rätinältä.

     Hän kaartoi Jaguaarin moottori ärjäisten risteyksestä vasempaan, ajatteli niitä muutamaa hyvää muistoa, jotka hänellä
vielä oli jäljellä ja painoi kaasua. Satoi rankemmin – pisarat iskeytyivät tuulilasiin yhä väkivaltaisempina. Ja siellä jossain veden lomassa välähtivät kaikki
ne kuolleet silmät.
     Nopeusmittarin ampaistessa kolminumeroisten lukemien puolelle Valkyrian tunsi hetken ajan leijuvansa jossain pilvien yläpuolella, ennen kuin tie
loppui hänen altaan.
     Iloinen kappale radiossa ei päättynyt silloinkaan, kun Jaguaari syöksyi keula edellä solisevaan suihkulähteeseen, ja lasinsirpaleet, marmorin- ja
metallinkappaleet räjähtivät pisaroiden seassa ilmaan hitaasti, kuin aika olisi hetkeksi vioittunut. Todellisuudessa kaikki tapahtui hidastettuna vain
Valkyrianin mielessä. Ilotulitteet syöksyivät nyt taivaalle ja räjähtivät kullan, purppuran ja jaden väreissä.
     Hänet havahdutti hereille elämä tuulilasin läpi suihkuavan veden muodossa. Ihmisten kiljunta sekoittui karnevaalin möykkään ja sireeniin. Joku
loksautti käsiraudat Valkyrianin laihtuneisiin ranteisiin pirstoutuneen lasin läpi. 
     ”Herra Novocaine! Olet pidätetty aseiden hallussapidosta, viidentoista henkilön kylmäverisestä murhasta, kirkon poltosta, pankkiryöstön yrityksestä ja
hedelmätorivarkaudesta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää todisteena sinua vastaan…”
     Valkyrian puri hampaansa yhteen kohottaessaan kahlitut kätensä ja iski kämmenensä auton kattoon maalattuun akaasiin. Sekunnissa hän oli
kadonnut jättäen jälkeensä vain liekehtivän kaaoksen ja savuhahtuvan. 
     Valkyrian myönsi kyllä sen: ehkä hän oli ollut nuorempana hiukan villi. Fiksu, kyllä, mutta liian räikeä ja räiskyvä. Kuin ilotulite. Minkäs sille teki:
Wangardélaiset. He nielivät valheet kuin herkullisen sokeriliemen – Valkyrian oli huomannut, miten hanakasti he uskoivat kaiken mikä oli olevinaan
nöyrää ja maanläheistä. Ihmiset eivät enää luottaneet kullansäihkeeseen ja kauneuteen. Valkyrian itse olisi voinut olla vaikka multainen nauris ja ihmiset
olisivat rakastaneet häntä, sitä rehtiä, viatonta hiljaiseloa jota hän oli (ainakin elämänkerran mukaan) elänyt ennen kulta-aikojaan kuvanveistäjänä,
teatteritähtenä, runojenlausujana, liikemiehenä ja kapellimestarina. Murhaajaa, uhkapeluria ja karkotettua tähdensiementä ei mainittu titteleiden
joukossa. Eikä elämänkertoja myyty enää: mies nimeltä Novocaine oli kummasti pyyhkiytynyt miesmuistista.
    Se katumuksen päivä jäi hänen viimeisekseen ennen suurta kylmyyttä. Tuon päivän jälkeen Valkyrian ei katunut mitään pitkiin, pitkiin aikoihin.
Seistessään kaukana tuosta pohjan muistosta, joka oli muuttanut hänen elämänsä kurssin Valkyrian hymyili itsekseen, ainoan lumiläikän saartamana,
mustat hiukset tanssien rosoisilla yön matkalaisen kasvoilla. Nuolenlävistämää ruttolääkäriä kannettiin pois ja tuuli tuoksui tulevaisuudelta. Hän muisteli
synnyinpaikkaansa Alorí Solestriaxia, sen yksinäistä kiekkoa keskellä loputtomuuden mustaa ulappaa, johon neulamaiset tornit ja niiden yllä yhtä lailla
kirkkaina hohtavat tähdet heijastuivat. 
     Valkyrian halusi nähdä ne valkoiset seinät murskana.




*



Arkki, 20 vuotta myöhemmin



Varýsh Winearty oli tiennyt jo lentäessään Corvetessaan maailman koneistolle, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. Hän tunsi
pimeyden vihlovana luissaan, korkeina, riipivinä viulunsävelinä. Se sai hänet ajattelemaan Valkyriania.   
      Hiljaisuus oli lankeamassa. Maailmat olivat romahtamassa itsensä niskaan, valmiina sortumaan ja vyörymään kuin synkkien kuninkaiden domino.
Yleensä Varýsh mielsi maapallon mandariiniksi, jonka ytimestä mätä levisi hiljalleen kohti kuorta. Sinä päivänä kaikkeus kuitenkin oli domino, ja Varýsh
tiesi, että viimeinen kierros odotteli käynnistymistään.
     Ensinnäkin pohjaan palanut aamukahvi, harakanväriset ikävät kukkaset posliinikupin pohjalla. Kuinka se edes oli mahdollista? Sitä ei ollut tapahtunut
hänelle koskaan aiemmin, ja tilanne oli niin paha, ettei edes loraus viskiä kyennyt sitä pelastamaan. Tämä ei voi enteillä mitään hyvää.
Epäonnistunut kahvi, se oli varma varoitusmerkki siitä, ettei mikään muukaan voisi mennä sinä päivänä putkeen.

     Havaintoja ruttolääkäreiksi pukeutuneista hahmoista? Myös se oli erittäin huono merkki – jos Sielujen sadonkorjuun kilta tai pahimmillaan itse
Tuomion saattue oli liikkeellä, se tarkoitti sitä, että Valkyrian suunnitteli jälleen jotain.
    Keräilijät, Sieluttomat… Pelkkä ajatuskin ruttolääkäreistä ja heidän sielutieteestään puistatti Varýshia. Hänen mielessään liikehti häiritseviä
muistikuvia, menneisyyden aaveita valmiina heräämään. Muistoilla, jotka ne maskit herättivät oli helppo saada kenen tahansa sairaudenhajuista historiaa
lukeneen ja Varissodan nähneen veri kohmettumaan. 

       Tuhkat, tuhkat, me putoamme maahan. Kellot, kellot lyövät ihmisiä hulluuteen. Punaiset rastit ovissa, sadonkorjuu
tulossa, mutta maissi ei ole sato, jonka keräämme...

     Silloin sairaus lepäsi painajaisena taivaanrannassa, iti vuorten yllä väijyvien pilvimassojen kuuraisissa timanttiytimissä. Satoi mutaisina pisaroina
yksinäisten kalastajien ahavoituneille poskille, kun he sammuneiden majakoidensa luodoilla kohottivat kasvonsa kohti taivasta. Rutto tuli, estämättä,
lupia kyselemättä. Se läikkyi pölyisistä ikkunoista, se kiemurteli sisään avaimenrei’istä ja huokui kuolemanpiinaisten hengityksestä. Vilja lakosi. Kerma oli
jo muuttunut voiksi. Kaskaat vaimenivat ja tuhannet kuoriaiset tikittivät kaaoksen orkesterina puihin piiloutuen. Tomaatit sykkivät omaa kuumeista
pulssiaan kurtistuessaan ruskeiksi sateessa. Oksille mädäntyvät omenat itkivät verta rikinvärisen taivaan alla, nahistuvissa appelsiineissa tuntui savun
katku.
     Ja kun iltakynttilät syttyivät, pitkissä varjoissa vaelsivat ne vainoavat hahmot synkissä viitoissaan, hatuissaan, korpinnokkaisina kuin helvetin kätyrit,
valmistaen ihmisiä kuolemaan.
     Mikä olisikaan ollut tehokkaampi keino epätoivon levittämiseen kuin menneisyyden kauhujen lietsominen? Ellei sitten taivaiden hiljentäminen.
     Sillä linnut eivät enää laulaneet. Moni kansalainen oli tiedon viralliseksi tulon jälkeen kokenut hiljaista hysteriaa – jos linnut eivät tosiaankaan enää
laulaneet, sen täytyi enteillä jotain hyvin pahaa.
     Se oli alkanut vähitellen. Ensin katosivat varpusten, sitten joutsenten, tervapääskyjen ja satakielten kuulaat äänet. Lopulta enää edes yksittäisiä
säveliä ei ollut kuultavissa. Aivan kuin joku tai jokin olisi päättänyt hiljentää taivaiden pinnat lopullisesti. Metsien musiikki oli vaimennut, ja ne olivat sitä
nykyä hiljaisia paikkoja. Vain lehtien havinan kaiuntaa vihreän hämärän oksistoholveissa, ehkä silloin tällöin katkeavan juuren napsahdus. Köynnöksiin
kahlitut henget ulvoivat tuulen äänellä. Auringon laskettua karehtiviin tiheikköihin ja puiden alle ilmestyi häiritseviä, kauhun väreitä aiheuttavia olentoja.
Ne heräilivät. Liikehtivät.
     Vain mustarastaat jäivät.
     Päivän vanhetessa harmaankuulas valo hiipi pölyttyvän ulottuvuuden kolkkiin. Kelmeän taivaan rikkoi iltapäivän aikoihin näky, kun idästä lähestyi
lentävä Corvette kohti Arkin auringosta taotulta näyttävää hallintorakennusta Westar Avénin majesteettisen pääkaupunki Yggdrasin yli. Yggdrasin
tornien ja kuparitiilikattojen yli viuhahtava ajokki oli hieno vuosimallin -59 ajokki, jonka norsunluunvalkoinen pinta säihkyi konepellistä kattoon, penkit
olivat kuninkaanpunaiset ja rekisterikilpi tahraton, tosin sen kirjoitus näytti riimuilta. Rattia puristivat arpiset kädet, joista vasemman ranteen ympärillä
välkkyi kultakello. Siinä oli numerotaulun tilalla laavantäyteinen tiimalasi, sen ympärillä kuun vaiheet ja aivan liian monia mittareita.

     Kun Corvette lähestyi kaupungin keskelle kietoutuvaa messinkitornista hallintorakennusta, kaupungin alemman kerroksen
kadulla putosi nuori inkvisiittori läpi avoimen viemärinkannen. Eräällä kujalla kävelevä herra poimi roskiksesta miljoonavoiton sisältävän arvan, mutta tuli
kaksikymmentä sekuntia myöhemmin puukotetuksi. Jokea lipuvalla lyhtyjen lautalla vuosia toisensa tunteneet kryptozoologikollegat rakastuivat viimein,
ja kotonaan pitkään sairaana ollut mies vetäisi viimeisen henkäyksensä pudottaen syntymäpäiväkakun, jota oli ollut kantamassa tyttärelleen keittiön
juhlapöytään.
     Corvette liukui alas Arkista ulkonevalle leveälle parvekkeelle. Ajaja astui ulos pitäen leukansa ylhäällä ja katseensa lukittuna menosuuntaan. Ennen
sisäänmenoa hän pysähtyi hetkeksi, asteli sitten Corveten avaimet kärsineenruskean nahkatakin taskussa kilisten ovelle ja kamppaili hetken synkkien
mietteidensä kanssa.
     Hän oli epätavallinen vieras siinä osassa Arkkia.
     Yksi useista nimistä, joita epätavallinen kantoi, oli Varýsh Winearty. Kauluspaita rusetin kanssa takin alla antoi hänestä asiallisen vaikutelman, mutta
arpien kirjomat kämmenselät ja sormet usein saivat ihmiset varuilleen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla, ennen kuin mitään merkillistä ehti tapahtua.
Iän lukeminen niiltä kasvoilta osoittautui yhtä hankalaksi kuin yötaivaan olemassaolon pituuden päätteleminen sen pinnalla seilaavista tähtikuvioista – ne
olivat nuoria ja ikuisia yhtä aikaan.
     Varýsh suoristi punaista samettirusettiaan ennen kuin meni sisään. Pyhän savun ja santelipuun tuoksut kietoivat hänet korkeissa käytävissä ja
matkalla ylös portaikkoja.
     Pohjoistornissa pieni ja tarkoin valittu joukko oli kokoontunut pyöreän ikkunan äärelle. Kukaan ei rikkonut ympärillä tiivistyvää hiljaisuutta, ja
käsittämättömien kaavioiden peittämät seinätkin keskittyivät hetkeen. Jotain outoa oli tekeillä, sen saattoi tuntea seisahtuneessa ilmassa ja havaita
huoneen ulkopuolella käytävillä, jotka olivat tavallisestikin ruuhkaisia, mutta jotka olivat nyt täynnä sinne tänne paniikissa juoksentelevaa väkeä. Jotain
oli tapahtunut, jotain pahaa. Aivan kuten Varýsh oli aavistellut.
     Ahtaan huoneen nelihenkisestä joukosta kolme oli saapunut kiireessä. Yksi piteli vielä tammikahvia ja puoliksi syötyä ol-vari -piiras käsissään,
toiset kaksi taas näyttivät siltä kuin olisivat juosseet maratonin. Neljäs, kuvernööri Varýsh istui tavallisesti niin siistin ja moitteettoman työpöytänsä
ääressä. Nyt raakapuupinta oli lähes peittynyt pergamenttirulliin, karttakääröihin ja nahkakantisten kirjojen kasoihin, joiden huipulla keikkui kuparinen
tammikahvipannu ja loppuun palaneita kynttilännysiä tummuneissa jaloissaan. Kaikesta saattoi päätellä, että Varýsh oli istunut siinä jo useita öitä.
Vaistottuaan jonkin hämärän lähestyvän yrittänyt turhaan ymmärtää, missä vika piili.
     Alabasterinvalkoisiin pukeutunut nainen kosketti hermostuneena lumisadepalloa hihassaan – hän oli korvannut Daltanin sen jälkeen, kun miestä ei
enää kuulunut takaisin vakoilureissultaan Hallasthårista.   
     ”Paniikki on vallannut Westar Avénin. Se siis tapahtuu paraikaa?” 
     ”Kuten pelkäsinkin.” Varýshin jadenvihreä ja akvamariininsininen katse ei hellittänyt hetkeksikään ikkunasta. ”Valkyrian on todellakin onnistunut
aiheuttamaan ulottuvuusrepeämän.”
     Joukossa kiiri puistatus.
     ”Jumalat armahtakoon kaikki neljä maailmaa…”
     Se oli pitkä, pimeä hetki. Maailmojen pölyt laskeutuivat. Varýsh itse ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia järkyttyneisyyden merkkejä, vaikka
syvällä hänen sisimmässään paniikki uhkasi ryöstäytyä valloilleen. Tämä ei voi tapahtua. Kuitenkaan, johtajan nimeä kantavalla ei ollut varaa
murtua, ja Varýsh itse oli vahvasti sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun Arkin korkeimmassa asemassa oleva henkilö tärisisi kauhusta työpöytänsä alla,
Valkyrian ruttolääkäreineen ansaitsisi voittaa ja pyyhkäistä kyseisen miehen maailmojenkartalta lopullisesti.
      Varýsh Wineartylla oli mieltymys rajan läpi salakuljetettuihin luksusautoihin, lasimaalausikkunaisiin työhuoneisiin ja vähäsokerisiin leivonnaisiin. Hän
ei pitänyt ongelmista, mutta valitettavasti ongelmat, kimurantit tilanteet ja hiusten ennenaikainen harmaantuminen mainittiin Arkin työsopimuksessa.
     Pieni tanakka mies laski ol-vari -piiraan ja tammikahvin käsistään tuikahtelevan tähtikartan päälle ja esitti kysymyksen, joka heillä kaikilla oli
mielessään.
     ”Kuinka?”

     ”Me kaikki tiedämme hänen mahtinsa ja sen, millaisiin tekoihin hän on valmis. Jokin vahva manaus
aivan universumin ikiaikaisimman yön perukoilta, olettaisin”, sanoi alabasterinainen. ”Vai mitä mieltä sinä olet, Varýsh?”
     Varýsh mutisi jotakin ja sulki hetkeksi silmänsä. Nousevaa pimeyttä se ei vienyt pois.
     ”Tietenkin, Glén." Arpien kirjomat sormet puristuivat hieman tiukemmin tuolin lännenpuusta veistettyjen käsinojien ympärille. ”Hän tietää, kuinka
käyttää akaaseja ja alkulähdettä vääriin tarkoituksiin. Hän tuntee myös vääristettyjä, tuhoisampia versioita niistä – yö on Valkyrianin vanha ystävä ja
leviää raadelmana hänen sielunsa rippeissä.”
     ”Nurjat akaasit.” Glénin kuiskaus oli täynnä inhoa ja hätää. ”Kuinka hän on saanut ne käyttöönsä?”
     Varýsh ei halunnut vastata. Oli vain yksi vaihtoehto.
     ”Valkyrian on tehnyt sopimuksen Norrvarian kanssa. Hinnan on täytynyt olla kova… en voi kuvitellakaan. Karmataikuus, yötön yö, vol halak
yksi kauheimmista asioista ulottuvuussyklissä.”
     ”Mitä tiedämme siitä?”
     ”Se on loinen”, Varýsh sanoi hiljaa. ”Se kontrolloi kehrääjäänsä kuin addiktio, ja se ajaa kivun ja satuttamisen polulle.” Hän pudisteli itsekseen
päätään. ”Joka kerta kun sitä kutoo, se syö sieluasi vahvistuen elämänvoimasi hinnalla, kunnes tuhkaa varisee matkaviitastasi ikuisuuden tuuliin, jotka
ottavat sinut. Mutta järkesi se vie ensin.” Hän piti pienen tauon. ”Ajan myötä nurjien akaasien mahti on kasvanut soturin suonissa moninkertaiseksi,
mutta se on syönyt henkesi paljaille luille.” 
     Glén värisi kylmissään.
     ”Sen ei pitäisi olla olemassa.”
     ”Siinä olet oikeassa. Pian aurinkomme eivät enää ole.”
     Halkeileva hiljaisuus riippui tarkkailutornissa hetken ajan. Varýsh risti sormensa. Johtajuudet, vastuu… joskus se kaikki tuntui olevan liikaa. Kuten hän
oli salaa tunnustanut Arkin ulkopuoliselle kirjakauppiasystävälleen, hän olisi mieluusti pakannut Corveten takakontin ja häipynyt lopullisesti
vaikkapa Alaí-Gonin erämaahan. Rakentanut asumuksen männyn latvaan, ansastanut ruokaa. Hänellä olisi tietysti gramofoni ja kasa vinyylejä, ja joskus
hän pistäisi varpaansa puurajan ulkopuolelle käydäkseen valepuvussa sellaisissa aktiviteeteissa kuin konserteissa ja kunnon yariittilaisessa
höyrysaunassa. Näin sataa kolmattakymmenettä kuudetta lähestyessäni olen kai viimein tajunnut, että olen hamstrannut itselleni turhan paljon
titteleitä.

    Ääneen hän sanoi:
     ”Me emme luovuta.”
     Jokin oli muuttunut ilmassa. Energian tuntu pisteli huoneessa olijoiden iholla – se pakotti heidät kohtaamaan Varýshin magneettisen katseen, jossa
varhaiset galaksit pyörivät. Ja kun Varýsh katsoi heitä kasvot täynnä miljoonien valovuosien etäisyyksiä ja rauhaa, jokin paloi kirkkaana silmien
kätkemän surun kaivon pohjalla – ensimmäinen aarnivalkea, joka oli kauan sitten luonut valoaan nukkuvien aurinkojen ja ihmiskunnan heräämisen alla.
Näky antoi heille toivoa siitä, että siinä vuosi vuodelta hohtoaan menettävässä ihmiskunnassa oli vielä jäljellä vastarintaa.
      Joukkio hiljeni jälleen katselemaan ulottuvuusikkunan karmiiniverhojen välistä avautuvaa näkymää. Siinä oli jokin Wangardén suurkaupungeista.
Laaja ja mahtipontinen, jossa rakennukset ja tehtaanpiiput kurkottelivat ylös taivaankannen pintaa kohti valmiina puhkomaan sineä ja seivästämään
pilvet. Ennen taivas oli ollut turvassa ihmisiltä, mutta niin ei ollut enää. Heidän savunusvainen valtakuntansa kurkotteli jo lintujen maillekin.
     Nyt näytti siltä kuin yö olisi koittanut keskelle päivää. Koululaisia laukkuineen, virka-asuisia salkkumiehiä, jopa vanhuksia pyörätuoleineen oli
pysähtynyt kaduille tuijottamaan mustan pilvimuodostelman synkentämää taivasta.
     Se tapahtui silloin.
     Maisema repesi, kuin pelkkä paperinen kuva todellisuudesta. Ilma kareili häirityn vedenpinnan lailla ja näkyville leimahti kilometrien korkuinen,
taivaalta maata kohti repeävä rosoreunainen viillos, joka muistutti valtavan kynnen raapaisua. Se jäi häilymään ennennäkemättömänä uhkana näkymän
keskelle. Oli mahdotonta sanoa, näkivätkö kaduilla seisovat ihmiset sitä – heidän silmänsä eivät olleet niin tarkkaavaiset kuin he kuvittelivat.
     Jotain hekin kuitenkin taatusti näkivät, eikä kukaan erehtynyt tulkitsemaan näkemäänsä ystävällismieliseksi. Autoistaan nousseet ja rakennuksista
ulos tulleet henkilöt, sekä hetkeksi paikoilleen seisahtuneet lenkkeilijät alkoivat säntäillä kauhuissaan ympäriinsä. Suut avautuivat huutoihin,
jotka eivät koskaan tavoittaneet kaukana Áryunessa istuvien Arkin työntekijöiden korvia.
     ”Ei hyvältä näytä.” Mies haroi haikaranpesämäistä kuontaloaan. ”Varýsh, eikö Arkin pitäisi puuttua peliin tällaisessa tilanteessa?”   
     Ulottuvuusikkunan takana avautuva kaaos muistutti yhä enemmän lumisadepallon sisällä riehuvaa näkymää. Ensin kaikki oli ollut liikkumatonta ja
lähes pysähtyneessä ajassa kelluvaa, ja seuraavassa hetkessä joku oli tuhonnut hiljaisuuden ravistamalla esinettä. Rauhan lakanat oli revitty.
     ”Sotkujen selvittelyä vartenhan kompleksimme seisoo”, Varýsh sanoi ja näytti jo pohtivan seuraavaa siirtoa. 
     ”Mitä me teemme?”
     Varýsh ei ennättänyt vastaamaan. Ulottuvuusikkuna oli räksähtänyt halkeamille. Lasin toisella puolella mustien pilvien matto hajoili hiljalleen.
Yksinäinen kulta-aurinko pääsi jälleen paistamaan, ja elämän suovan jumaltähden näkeminen vaikutti rauhoittavan sekasortoa.
     Repeämä laajeni purskauttaen ilmoille elohopeamaista valosavua, joka lähti heti levittäytymään katujen ylle.
     Repeämä alkoi imeä maailmaa sisäänsä.
     Lyhtypylväisiin kolaroineet autot, jokainen ihminen viimeistä skeittaria myöten tempautuivat virran mukaan. Huudot jähmettyivät heidän
kurkkuihinsa, kun heidät revittiin irti maan vetovoimasta ja he syöksyivät painajaisten kurimukseksi muuttuneeseen viillokseen.
     Hetkeä myöhemmin kaikki olivat poissa. Vain pari hattua ja kävelykeppiä jäi jalkakäytävälle siihen, missä niiden omistajat olivat muutama sekunti
sitten seisoneet tietämättä, että tulisivat pian kokemaan elämänsä järkytyksen. Lakkipäinen pikkupoika ja iäkäs pankkiiri eivät koskaan palaisi
koteihinsa.
     Tornihuoneen väki oli tyrmistyksestä mykkä. Ainoa ääni kuului yöperhosesta, joka törmäili ja räpisteli korkeasta katosta roikkuvan virvatulilyhdyn
ympärillä.
     He kohtasivat työssään paljon outoja ja usein myös tappavia asioita, mutta se tiistai oli kaukana normaalista työpäivästä.
     ”No, tuo tietää ongelmia”, Varýsh mutisi. Hänen tammisuutensa oli lopulta murtunut. Ehkä Valkyrian todella ajaisi maailmat alas.
     ”Eikä siinä kaikki”, pieni mies puuskahti. ”Näittekö, mikä meiltä karkasi ja joutui Wangardéen repeämästä? Osaatteko kuvitellakaan, mitä kaikkea
tämä tarkoittaa?”
     Kukaan ei sanonut mitään – he tiesivät. Samaan aikaan jossain näkymätön kello alkoi tikittää umpeen lopun alkamisen sekunteja. Varýsh nousi
pöydästä käsi otsalla.
     ”Minä kun ehdin toivoa, että tästä tulisi hyvä päivä. Älkää koskaan toivoko mitään."
     ”Joten, mitä nyt? Suljemmeko me vain sen?”
     ”Ovet voidaan sulkea. Tämä ei ole ovi. Se on haava.”
     Wangardén radiouutisissa luvattiin iltapäivälle nousevaa myrskyä.
     Sharrockien tytär Lune syntyi hupenevina valkoisina vuosina ennen lopun aikoja. Kesän ensimmäiset tuomenkukat eivät vielä näivettyneet silloin.
Nokeutunut tuuli ei aina kantanut kuolevien kaupunkien huutoa lakanapyykille. Niinä päivinä, kauan ulottuvuusrepeämän jälkeen Varýsh ajatteli
usein kadonnutta Ryan ja Daphne Sharrockia. Daphnea, joka ei koskaan saapunut sovitulle paikalle riennettyään ulos omeletinkeltaisen omakotitalon
ovesta, vadelmatee ja unelmatorttuviipaleet yhä hopeatarjottimella olohuoneessa. Hän oli lähtenyt etsimään Ryania, koska kaappikello löi neljää eikä
happea haukkaamaan mennyt mies ollut palannut.
     Varýsh oli vain seisonut puutarhassa. Kaikki ilma oli tuntunut vähitellen kadonneen ympäriltä pihakeinun tehdessä hidasta heiluriliikettä luunvalkean
taivaan alla. Minuutit olivat muuttuneet tunneiksi ja tunnit päiviksi, päivät kääntyneet viikoiksi ja hiekkakakut sulaneet rankkasateessa, joka oli
huuhdellut Bristolin katuja. Molemmat Sharrockit olivat kadonneet jättäen jälkeensä vain puolivuotiaan lapsen, aivan kuin heidät olisi leikattu pois
todellisuudesta. Puhelimet soivat, hehkulamput räjähtelivät, mutta Lunen vanhemmat pysyivät poissa. Varýsh oli epäonnistunut.
     Muistoina Sharrockien elämistä säilyivät vain tavarat, jotka lojuivat yhä koskemattomina heidän huoneissaan. Arkkitehdin suunnitelmat piirrokset
rakennuksista, joita ei koskaan rakennettaisi. Tähtitieteilijän kartat, jotka eivät toisi häntä kotiin. 
« Viimeksi muokattu: 20.06.2022 17:58:35 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
1.

A L K U S O I T T O  P I M E Ä N  M A R S S I L L E





Kaupunki oli savuisen harmaa ja katupiano epävireessä. Norsunluunkellertävät sammalenmurtamat koskettimet

päästivät horjuvasti kilahtelevia ja käheitä säveliä, kun Lunen sormet kiitivät niitä pitkin kutoen klassista ajan kuluttamaa sävelmää. Kaiku oli

vääränlainen, metallinkylmä. Sävelkorkeus on madaltunut. Sitä yksilöä tuskin saisi enää tuotua takaisin kuolleista vuosikausien kosteuden ja

laiminlyönnin jälkeen – itse asiassa Lune ei olisi yllättynyt, vaikka pianonruumiin kieliltä olisi löytynyt rastaanpesä. 

     Silloin tällöin kilahti, kun joku viskasi kolikon vanhaan huopahattuun, joka nökötti pianon vieressä ja ammotti odottavana kohti kiusaantuneisuuttaan

peitteleviä kaupunkilaisia. Ruosteinen soitto irrotti lähinnä sääliviä katseita ohikulkevilta lontoolaisilta. Sen alla he näyttivät syyllisiltä tavalla, joka karisisi

heti kun he pääsisivät pois tilanteesta. 

     Lune ei nähnyt heitä enää: hänen silmänsä olivat auki ja tuijottivat nuottitelinettä, jolta nuotit oli varastettu, mutta hän katsoi pianopuun lakatun

pihkanruskeuden läpi eikä nähnyt kaupunkilaisia kalliissa puvuissaan ja kengissään; ei takana olevaa kukkakauppaa, jonka ikkunaan ripustettiin

MYYDÄÄN-kylttiä. Hänen maailmassaan orvokit ja krysanteemit eivät nuutuneet vaan räikyivät värejään näyteikkunan täydeltä, ja taivas piippujen yllä oli

yhä sininen

     Sävellys tuli päätökseen alkusointuunsa: nuotit kajahtivat särkyneinä ja Lune painoi maiharinsa oikeanpuolimmaiselle pronssipolkimelle, pakotti

äänen jatkumaan kunnes sointu, toiveikkaan C-duurin epävireinen irvikuva vajui ilmaan riippumaan jääväksi hiljaisuudeksi. Pianon haipuva ääni vei

mennessään kukkien värin ja illuusion kauniimmasta maailmasta. Lune nousi soittopenkiltä, jonka pölyinen samettityyny oli litistynyt ja nosti hatun

kadulta tarkastaakseen päivän saaliin. Vain muutama roponen. Lune huokaisi. Demaine-tädin hatut kävivät yhä kuluneemmiksi, eikä hän ostanut enää

hunajaa tai kukkia. Jouluaterioilta uupui kinkku ja täti yritti kyynelet silmissä selitellä Trey-serkulle, miksi lahjojen määrä muuttui aina vain

vähäisemmäksi.

     Ohikulkijat tuijottivat Lunea, tyhjästä eräänä päivänä ilmaantunutta katusoittajaa. Hän koetti hiukan silotella lyhyehköstä ja kesyttömästä tukastaan

pöyhöttäviä sulkamaisia hiussuortuvia. Ne loivat epätoivotun vaikutelman siitä, että hän oli lähiaikoina räjäytellyt jotain huoneessaan. Lisäksi hänen

kulmakarvansa, toinen luonnostaan hiukan vinompi, näyttivät jatkuvasti tuomitsevan lähellä olijoiden tekemisiä. Hän rahjusti kotiin kuusi puntaa

huopahatussa.

     Viallisuuden ääni resonoi ilmassa. Muutoksen signaali. Jokin on tulossa.


    Jokin oli aina tulossa, nyt se saavutti jo kaikkien kintereitä.

     Kun Lune oli ollut seitsenvuotias ja asunut vielä Cambridgen kaupungissa, eräs tietty kortteli oli aina hermostuttanut häntä. Varsinkin syksyisin,

jolloin illat lankesivat aikaisin ja sirisevät katulamput syttyivät pihakadulla yhtä korttelinkulmaa ennen kotitaloa, Lune oli usein kiihdyttänyt

kävelyvauhtinsa juoksuun ja kiitänyt ohi koleuteen kietoutuvien tonttien. Sekä sen yhden tietyn katulampun.

     Lamppu oli ollut vinossa ja rikki niin kauan kuin Lune kykeni muistamaan, eikä lasten keskuudessa kulkeva tarina siitä miten jokin historiallisen

maailman paholainen ilmestyisi, mikäli pylvään kiertäisi kolmesti suinkaan ollut kertomuksista ainoa.

     Mikään niistä ei kuitenkaan ollut syynä Lunelle tavaksi tulleeseen paikan karttamiseen. Tapa juonsi juurensa kokemukseen, joka oli järkyttänyt hänet

hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Cambridgessa. Nimittäin kajoisen oranssi, luonnottoman punertavaan taittuva valo, joka oli täysin varoittamatta

välähtänyt kuolleeseen hehkulamppuun Lunen hidastettua hengähtämään sen kohdalla.

     Jokin on vinksahtanut planeetallamme. Tosin oli vaikea tietää eroa aikaan ennen vinksahdusta, kun sama tuntemus oli jatkunut läpi elämän.

     Lune Sharrock oli maamiina, ja jumalat auttakoon niitä, jotka kävelisivät hänen ylitseen.

     Viime yönä hän oli uneksinut jälleen ruttolääkäreistä. Menneisyyden hirviöt seurasivat aina Lunen mielen mukana maailmassa, jossa vallitseva

harmaus oli haalistanut kaiken värit. Kuin kivi se oli – kivi, josta auringon lämpö oli paennut. Pahuksen lintumiehet… ovatko ne ennakkoaavistuksia?

Vai muisto?


    Tuoli kirjoituspöydän ääressä narahti kun Lune heittäytyi siihen työskentelemään. Suurimman osan pöydän tilasta veivät

tieteelliset kirjat, äidiltä jääneet astronomian muistiinpanot, kaukoputki sekä korea laivan pienoismalli. Lune Sharrock – se oli hänen nimensä. Niin kuin

ranskalaissyntyisen äidin kuu ja sen salainen puoli, joka ei koskaan tullut näkyviin. Niin kuin se piiloutuva puoli ihmisissä, jonka useimmat

heistä joutuisivat eräänä päivänä löytämään.

     Meillä kaikilla on se; huuto, joka kätkeytyy kylkiluihin ja joka ulos päästessään murtaisi kaikki vuoret ja muurit vieden maat takaisin pimeille

ajoille. Huuto, jonka vapautumisesta olemme peloissamme.


     Pöydällä notkui myös pinoittain raskaskantisia opuksia muinaisista sivilisaatioista: niissä oli kuvia temppelinraunioista ja torneista ja katedraaleista,

eikä Lune varmasti tiennyt, mitä oikein haki rivien välistä. Ikään kuin jotain menetettyä, jonka synkäksi surumieliseksi runoksi muuttunut Lontoo oli

haudannut alleen niin maankuoren päällisessä todellisuudessa kuin päiväunien usvaisilla niityillä. 

     Yksinäisyys on valhe, painovoima rakastaa sinua aina. Niin paljon, että pitelee sinua tiukasti poissa yläpuoliselta pimeältä ikuisuudelta. Mutta kun

aika on oikea, edes hän ei voi evätä sieluasi tähtikuviolta, josta tulit.


     Niin luki yhdessä äidin vihkoista. Lune veti karttapallon vierestä paperiarkin ja ryhtyi taittelemaan origamia, kuten aina sellaisina hetkinä. Koko ajan

paha aavistus jostakin etäisestä mutta lähestyvästä järisti hiljalleen hänen alitajuntansa seinämiä. Se oli päinvastainen tunne kuin se tuttu aistimus, että

hän oli hyvin kaukana jostakin.

     Keskity. 

     Lune kirosi. Valkea paperi oli viiltänyt hätiköivää sormea. Veripisara tihkui esiin tahraten luonnottoman värin. Laastari sormessa olisi hankala soittaa

La campanellaa, tai tarkemmin ottaen sen kömpelösti jäljiteltyä alkua. Tähtikartat, joissa oli Daphne Sharrockin nimi katselivat seinältä. Tummat hiukset

liian lyhyt kunnon letille, tyhjä katse eksynyt tilaan maailman taakse – Lune oli valmis kävelemään tuntemattomuuteen milloin tahansa, jos se vain avaisi

hänelle ovensa jossain usvaisella mukulakivikujalla. Joka yö sen kohina voimistui hänen korvissaan, kylpyammeen pohjalla ja kaupungin alla missä varjot

vaelsivat, kerjäten häntä etsimään jotain mihin mieli ei osannut kunnolla tarkentaa. Olen jumissa, ja minun on päästävä eteenpäin. 


     Lune otti uuden paperin likaantuneen tilalle. Taivaansinisen. Karhean. Hänen kulmia kääntelevät sormensa olivat vikkelät,

ja tällä kertaa terävät reunat eivät haavoittaneet niitä.

     Taitos vasemmalle, sitten keskelle. Lune osasi luoda hentosiipisen lohikäärmeen jo ulkoa. Paperin kääntelystä oli muotoutunut selviytymismekanismi

horjuvia hetkiä varten. Se oli rauhoittavaa, se vei ajatukset hetkeksi pois huolista ja ennen kaikkea keskitti mielen yhteen polttopisteeseen; esti sitä

hajoamasta kappaleiksi ympäri kosmosta niin kuin asumattomat planeetat ja hänen olemattomat muistonsa vanhemmistaan. Ja kun Lune toisinaan

heräsi huutaen painajaisista, hän vei yölyhdyn ullakkohuoneensa pöydän ääreen ja sukelsi tuttuun geometriseen valtakuntaansa. Mikäli paperin taittelu

matemaattisella tarkkuudella onnistui, hän tiesi elävänsä taas todellisessa maailmassa. Ei siinä painajaisen tai valeheräämisen sisäisessä harhassa.

     Kaksi minuuttia ja origami valmistui. Lune katseli herkkää taideteosta hetken, ennen kuin asetti sen hyllylle muiden satojen paperitekeleiden

joukkoon. Alakulon hymy levisi varovasti hänen kasvoilleen – ikkunasta puhaltava tuuli sai lohikäärmeiden paperisiivet värisemään. Aivan kuin se olisi

yrittänyt puhaltaa elämää ystäviin, jotka eivät olleet koskaan hengittäneet.

     Kolmas paperi oli leiskuvan tulenpunainen. Se tuntui lähes provosoivalta, ja Lunen kädet tärisivät hiukan. Paperi ruttaantui, eivätkä taitokset ottaneet

mennäkseen oikein. Ulkona tuuli yltyi samaan tahtiin Lunen ajatusten kanssa. Äkkiä se kohahti hyytävänä sisään ja lennätti hyllyllä siistissä rivissä olevat

eläimet sinne tänne. Lunen turhautuneisuus pyyhkäisi taas aaltona hänen mielensä läpi. Punainen lohikäärmeenalku rusentui nyrkissä.

     Mitä tämä oikein on? Tämä sielustani kumpuava kuurouttava kaiku...

     Huoneen ilmapiiri oli romahtanut. Jopa kynnyksellä häilyvä Marjorie vaistosi sen ja lipui alakertaan.

     Lunen sormet hakeutuivat automaattisesti viimeisen paperin luokse. Siitä saisi tulilinnun, mutta se oli valkea. Hänen pöydältään niin kuin

kukkakauppiaan ikkunasta ja hänen omasta arjestaankin oli loppunut oranssi. Hän piteli arkkia hellästi kämmenellään, yritti taitellessaan välttää

jättämästä veritahroja sormenpäänsä kirvelevästä paperihaavasta. Punaisuus imeytyi silti paperin kuituihin. 

     Viimein kammottava tahraintäplittämä lintu valmistui. Lune katseli sitä, toivoi, että se jotenkin heräisi henkiin ja lentäisi pois. Mikset sinä ole

todellinen? Tosin, mikä oikeastaan edes on todellista? Kuinka sen voi tietää?


      Se ei vastannut, se pysyi mykkänä niin kuin kaikki muukin maailmassa oli pysynyt mykkänä ja

sulkeutuneena kaikki ne vuodet. Lune viskasi tekeleen lattiamatolle ja tuijotti vieläkin vieraalta tuoksuvan huoneen kanssa, miten tuuli kuiskaili sen

elottomiin siipiin.

     Talon mukana tullut vanha kaappikello kumahteli. Se repi hänet takaisin nykyhetkeen. Taas minä lipesin niihin kanjoneihin. Taas minä –   

     Silloin Lune näki sen. Sinivioletin, valkeankirjavan astridin, joka istui ikkunan takana pää kallellaan. Pöllön veistokselliset naisenkasvot katsoivat

suoraan häneen. 

     Yksi silmänräpäys, ja olento oli poissa. Lune näki sanat ikkunasta aukeavassa oksa- ja lehtimaisemassa, kuin pareidolia-ilmiön iskemässä

kognitiivisine vinoumineen heräämisen jälkeisenä sekunteina. Sanat pysyisivät hänen mielessään vain hetken ajan, mutta sinä päivänä kun hän alkaisi

taas muistaa, maailmat olisivat muuttumassa. Tai ehkä ne olisivat jo muuttuneet.

    Olen pahoillani, etteivät he kyenneet suojelemaan sinua. Volkahovát on kannoillasi. Juokse.
« Viimeksi muokattu: 16.06.2022 20:45:26 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
2.
P U T O A V A N  T A I V A A N  O D O T T A J A

     



Jossain siellä, missä katujen ja mustien lyhtypylväiden ikuinen kuohu loppui kohosi auringonlävistäviä vuorenhuippuja ja helmeileviä lehtimetsiä, joihin ihmismielet eksyisivät auttamattomasti. Siellä kaiken laidalla lainehti merenkulkijoidenkin karttaamattomia meriä, joita kohti todisteena ja suuntaa näyttävänä kompassina laski pieniä hopeavirtoja, kuin suonia viemässä sydämeen. Usein Lune halusi hakata
nyrkeillään tuota kaiken pohjalla olevaa ankaraa asfalttia ja pudota halkeamien läpi vihreinä avautuvien lehvien ja köynnösten odottavaan syliin. Tämä maailma ei käynyt hänelle järkeen – sen kodit, puutarhat ja kukoistavat paikat olivat pelkkiä hetkellisiä kangastuksia sementtisen autiomaan varrella, ja hän tunsi todellisen meren, vuorten ja erämaan kutsun itkevässä hengessään. Kaikki heikkeni hitaasti varjoiksi, ja Lontoon tomuiset kivikahleet sinetöivät hänet jäämään sinne, yksin ja epätietoisena. Jokin kutsui häntä aina. Kaiku tuli maan alta, läpi aamuyön utuisen taivaan. Hänen ullakkohuoneen uniaan täytti vieras musiikki lohduttoman etäisenä: siinä kuuluivat tuulikellot, korkeat värähtelyt ja uljaat kuorot.



*



Kello oli jo varmasti yli kuuden, kun Lune teki jotain uhkarohkeaa ja ehdottomasti virkavaltaa uhmaavaa. Hän oli kulkenut koko päivän ympäriinsä
kaduilla ja harkinnut, kannattaisiko edes yrittää. Demaine-täti olisi kieltänyt häneltä kaikki mukavuudet seuraavaksi viideksi vuodeksi ja harkinnut normaaliin palaamista kummityttönsä täyttäessä 22.

          Lune kiipesi. Vähän kerrallaan ylös valtavaa rakennustelinesokkelikkoa. Se peitti kunnostuksessa olevaa Big Benin kellotornia kuin teräshaarniska. Veri hyökyi tyynnyttävänä korvissa ja hän vilkaisi olkansa yli alas nähdäkseen, joko kadulle oli kerääntynyt poliisiautoja. Ei vielä. Tuuli viskoi hiussuortuvia, ja kuluneita maihareita pienemmät autot vilahtelivat valtatiellä. Silti, kukaan ei vaikuttanut huomanneen – iltahämärä viitoitti Lunen varjoillaan.
          Hymy huulillaan hän jatkoi kiipeämistä.
          Adrenaliini, aseveljistä vanhin. Siinä oli jotain värisyttävän magneettista, jännittävässä mahdollisuudessa että yksi ohikulkijoista saattaisi havaita hänet kiskomassa itseään ylös telinettä ja soittaisi poliisit. Haaste. Pakeneminen. Kilpajuoksu aikaa vastaan. Olemassa oleva uhka, että yksi väärä askel suistaisi kiipeilijän putoamaan alas liikenteen mereen – vaikkakin silloin rakennustelineeseen asennetut turvaverkot sieppaisivat perhosen haaviinsa ennen kohtalokasta maakosketusta.
          Se kaikki, vaaran läsnäolo ja sen viekoittelevat kuiskaukset korvassa sai ihmiset kuten Lunen tuntemaan itsensä täysin eläväksi: palamaan kirkkaalla liekillä vasten silmäluomien takana vaanivaa pimeää. Unissa ei kokenut sellaisia tunteita. Ja noina ohikiitävinä hetkinä arjen huipulla Lune Sharrock erotti todellisuuden harhasta selkeänä.
          Vielä aamulla hän ei ollut tiennyt päätyvänsä korkeuksiin kiipeilemään, eikä liioin menevänsä ennen sitä vierailulle viemäreihin. Lune veti jalkansa pienen lontoonkeittiön ikkunalaudalle ja antoi posliiniteekupista kohoavan höyryn helliä pehmeänä kasvojaan. Yleensä kesälomalla siihen aikaan hän oli jo hypännyt romuluisen pyöränsä selkään tai lähtenyt koluamaan kujia. Tai sitten hän istui sen yhden silkan nostalgian pystyssä pitämän tomuikkunaisen kahviossa – kuka ei ollut koukussa niihin halpoihin kanavoileipiin? – tarkkailemassa saapuvia asiakkaita ja lueskelemassa sanomalehden Kadonneet ja
Löytyneet ihmiset -palstaa tiettyjä nimiä metsästäen. Odottaen.
          Ajat olivat muuttuneet. Bensa-asema jäänyt taakse Liverpooliin. Istuminen ja odottaminen tapahtui nyt punaisen vinyylituolin sijasta rapistuvan pikku omakotitalon ikkunalaudalla. Lune siemaili lootusasennossa Demaine-tädin erikoisreseptillä valmistettua juomaa, joka sekoitettiin vadelmanleh-
destä, hunajasta, salviasta ja mintusta. Se sai heikoimmankin tuntemaan itsensä vahvaksi ja korjasi särkyneet sydämet, mutta lisäksi se myös lämmitti sisältä kuin jonkinlainen nestemäinen rakkaus.
          Ei kuitenkaan tuona sirpaleisena aamupäivänä. Ontto tunne koversi Lunen sisuksia, kummallinen paha aavistus tulevasta. Se oli löytänyt hänet sieltä daalioiden ja ruukkukaktusten viereltä ikkunalaudalta East Endistä, Lontoosta, Iso-Britanniasta, Maa-planeetalta, Linnunradan galaksin säihkeestä luotaamattoman avaruuden sylistä, ja Lune käski mielessään aavistuksen painua hiiteen. Hän kulautti teen loppuun ja sylki pois pohjalle uponneet porot katsellen päivän valkenemista. Hetkessä maistui häivähdys hänen huulirasvansa kurpitsan, kanelin ja marraskuun aromia, vaikka oli elokuun alku
– kesäloman viimeinen päivä. Päivä ennen lähtöä.
          ”Tule alas sieltä, Kharmeline, naapurit paheksuvat jos näkevät.”
         Lune totteli. Demaine-täti oli saapunut keittiöön ja tuonut mukanaan kukkien häivähdyksen; hän hymyili ja istuutui pöytään. Sydämenmuotoisia kasvoja raamittivat lyhyet mustan ja violetinkirjavat hiukset, jotka olivat sekaisin. Indigonsinisistä silmistä säteili kätketty huoli.
          ”Ruusupensaat tekevät kuolemaa”, Demaine sanoi hiljaisella äänellä ja lisäsi huulipunaa lusikasta peilaillen. ”Olen yrittänyt kaikkea, mutta mikään ei näytä auttavan.” Lune tunsi hänen tarkkailunsa vetäessään itselleen tuolin. ”Älä yritä teeskennellä etten tiedä. Sinä putosit yöllä sängystäsi. Tämä oli jo neljäs kerta viime aikoina.”
          Lune hätkähti. Hän ei muistanut pudonneensa.
         ”Taasko ne unet yrittävät käydä päälle?”
         ”Ei oikeastaan… en juuri muista.”
          Demaine ei kuunnellut.
          ”Minähän olen hankkinut sinulle niitä kirjoja, jos vain suostuisit vilkaisemaan –” Hän kurottautui pöydän yli hipaisemaan Lunen villihköä tukkaa, mutta Lune painoi hänen kätensä hellästi pöydälle.
         ”Kaikki hyvin, Demaine.” Tädin unioppaista tuskin löytyisi vastauksia hänen pulmiinsa. ”Minun pitäisi kysyä, onko sinulla? Olet vaikuttanut jotenkin piinatulta viime päivät. Lukittaudut työhuoneeseen tuntikausiksi, hyvä jos muistat käydä enää puutarhassa.”
          Demainen raskaasti maskaroidut ripset värähtivät alaspäin. He olivat molemmat sellaisia, tunteitaan vältteleviä, koska mennyttä ei haluttu manata esiin leppoisan aamukeskustelun ohessa. Hiljaisuus kiertyi heidän ympärilleen salatuista asioista raskaana. Edes sellaista ääntä kuin kahvinkeittimen porinaa ei kuulunut, sillä kuten Demaine oli kerran sanonut, ”se keitti viimeiset kahvinsa silloin, kun Dewin oli vielä täällä.” Nykypäivänä täti ei enää juonut kahvia.
          Lune ajatteli kaiemmin käytyä keskustelua täyttäessään katolla liki neuroottiseen tahtiin numeroita sudokuun puluparvien räpistellessä yli, vastaleikatun nurmen tuoksuessa tuulessa.
          ”Olen vähän huolissani. Kaikki tulee muuttumaan.”
          Demaine puhui tietysti Worcesterin Wisteriakartanosta, joskin hiukan ylidramaattiseen sävyyn. Jotkut sanovat, että sinne menevät kaikki varakkaat. Toisten mukaan taas hylkiöt ja täydellisen systeemin häiriöoppilaat. Paljon hyödytöntä informaatiota tarttui Lunen ylivilkkaaseen mieleen. Salaliittoteoria väittää valtavien oppilasmäärien katoavan alueella tulematta enää koskaan takaisin, mutta en ole tarpeeksi tyhmä uskoakseni moista.
Siinä ei ole mitään logiikkaa – kuka pääsisi edes halutessaan livahtamaan akateemisen ympäristön miljoonien silmien valvonnan läpi?

          Lunen ilme ei värähtänytkään. Hän rustasi numeron 10.

      ”Sinäkin pelkäät, etkö pelkääkin?” Tädin kirkas katse oli tutkinut aamiaispöydän yli Lunen teräväpiirteisiä kasvoja, tarkkaillen reaktiota, jonka toinen piilotti naamionsa alle.
          ”Älä yliajattele, kaikki tulee sujumaan ongelmitta.” 
          ”Niin minäkin haluan uskoa. Ymmärrän ettei se ole sinun vikasi, mutta kiltti, yritä tällä kertaa olla hankkiutumatta epäsuosioon. Se kartano Worcesterissa ei ole mikään halpa paikka. Jos rehtori potkaisee sinut ulos…”
          ”Ei tällä kertaa.” 
          ”Hyvä.” Tädin silmät olivat kimaltaneet, vaikka kivinen ilme pysyi. Demaine ikävöi häntä jo nyt, tai ehkä hän pelkäsi hiljaisuuden huutoa sisällään sitten, kun talo tyhjenisi ja sekä Dewin, Lune että Trey olisivat menneet. Saattoi vain rukoilla, että heidän valokuviin taltioitu lapsuutensa riittäisi pitämään Demainen omat aaveet poissa siihen asti, kunnes kesä koittaisi jälleen.
          Oli parempi olla edes yrittämättä pähkäillä, mistä Demaine oli saanut rahat Wisteriakartanoa varten.
          Tee oli juotu. Ulko-ovi kolahti sen merkiksi, että täti oli lähdössä töihin. Lune kiiruhti viemään hänelle ametistinvärisen hattunsa.
          ”Älä unohda pakata yölyhtyäsi, Kharmeline!” Demaine huusi kuplavolkkarilta ennen kuin pamautti armeijanvihreän oven kiinni ja kaasutti pihakatua pois.
          Seinäkello tikitti taustalla, keittiön vuotavasta hanasta läiskähteli vesipisaroita metallialtaaseen ja taivaalta kuului lentokoneen pauhua. Aivan tavallisia, joka-aamuisia asioita keskellä alitajunnan kaaosta. Wisteriakartanon varjo säteili vaaraa Lunen mielen perukoilla. Kattolamppu välähti ali kulkiessa miltei huomaamattomasti; Lune ei ollut varma, oliko hän vain kuvitellut sen, mutta työnsi kätensä farkkujen taskuun ja puristi kätensä jauhemaisten suolakiteiden ympärille.
          Hän rymisteli portaat ylös ullakkohuoneeseensa. Kallon seinämiä hakkasi koko ajan yksi ja sama ajatus: Älä mene Wisteriakartanoon. Lune ei uskonut intuitioon, se haiskahti taikauskolta ja muulta vanhojen eronneiden rouvien hölynpölyltä, mutta ei niin vahva vaisto voinut valehdella. Tai sitten hän oli vain hullu, ja Cyanide oli oikeassa. Linssissä, jonka läpi Lune hahmotti todellisuuden oli aina ollut säröjä. Cyaniden väitteillä saattoi hyvinkin olla perää.
          Lunen ullakkohuone oli enemmänkin matalakattoinen tunneli, eivätkä tilanpuutetta vähentäneet satunnaiset avaamattomat muuttolaatikot, joita oli vielä pinoissa seinien vieressä. Ne olivat täynnä Demainen vaatesuunnitteljan tarvikkeita; kauniita kirjavia ja kuvioituja kankaita, lasipäisiä nuppineuloja ja hopeasaksia. Olisi voinut luulla, että ahtaanpaikankammosta kärsivä Lune olisi pureskellut kyntensä nysiksi sellaisessa huoneessa, mutta siinä paikassa ahtaus loi syliinsä kodikkaan turvan. Huoneen seiniä peitti vanha tapetti – repeämistä paistoi sen alla oleva laudoitus, kuin vanha elämä jonka päälle oli rakennettu jotain uutta.
          Kynnyksen yli astuessaan saattoi heti havaita, että sänkyä ympäröivässä suolaringissä oli aukko. Hän oli taas laahustanut vahingossa sen läpi mennessään aamiaiselle. Lune kumartui paikkaamaan aukon taskun pohjalla olevalla suolalla ja tunsi hämäryyttä sisällään.
          Hän oli vähällä huudahtaa, kun läpikuultava piika vanhanaikaisissa vaatteissa ilmaantui suolaringin toiselle puolelle.
          ”Marjorie, et saisi olla täällä.” Lune naksautti kieltään väsyneenä. ”Tämä on nyt minun huoneeni. Sinä olet kuollut, etkö ole vielä huomannut?”
          Marjorie leijui uneliaana hänen edessään eikä vastannut. Aaveet eivät ikinä vastanneet, ne vain tuijottivat häntä ajan haalistamilla silmillään. Demaine oli maininnut Daphnen sanoneen joskus, että Bristolin omeletinkeltaisessa talossa oli kummitellut tytön haamu. Lune huokaisi ja viskasi kourallisen suolaa naista kohti. Rakeet lensivät läpi valkoisesta vanhanaikaisesta pitsileningistä. Marjorie katosi välähtäen.
          Lune nousi turhautuneena sängyltä ja tarkasti viimeisen kerran matkalaukun sisältämän sekasotkun. Loput kirjoista ja kynistä lentelivät mukaan vastahakoisesti, ja hän jatkoi, vaikka se sai hänet tuntemaan itsensä ainoaksi näyttelijäksi omassa näytelmässään, jota pidettiin pystyssä hampaat irveessä. Älä mene Wisteriakartanoon. Lopuksi hän pakotti raskaan nahkakannen kiinni hyppimällä sen päällä, kuten hän teki useita kertoja jokaisena vuotena. Aina oli uusi muutto. Joka lukuvuodeksi uuteen paikkaan, kuin itse paholaiselta olisi tullut vip-kutsu saunailtaan. 
          Oli olemassa yksi puhelinnumero, jonka Lune osasi ulkoa, ja sen toisessa päässä viimeinen ihminen maailmassa, joka halusi kuulla hänestä. Eikä ajatus pahemmin houkutellut häntä itseäänkään. Silti… en voi muutakaan. Mutta miksi sen pitääkin olla juuri Cyanide?
          Ajatus Cyanidesta kietoi jäiset sormet hänen sydämelleen. Vanha muisto ahdisti henkeä, ohdakkeita henkitorvessa.

           Lune oli jo matkalla alakertaan, mutta pysähtyi miettimään huoneensa keskivaiheilla. Suunnitelma, joka oli alkanut muotoutua hänen päässään oli erittäin harkitsematon. Impulsiivinen, olisi vanha rehtori murahtanut. Lisäksi se aiheuttaisi Demainelle paljon enemmän huolta kuin se, että Lune yksinkertaisesti puhuisi pahoista aavistuksistaan. Mutta mahtaisiko Demaine uskoa? Lune kertoili tädilleen paljon hämmentäviä asioita, ja todennäköisesti tämä olisi vain yksi muiden joukossa.
          Hän aikoi paeta. Oli vain yksi ongelma. 
          Silverthornen tytön löytäminen saattaisi tuottaa hankaluuksia. Tyyppi saattoi oleilla teillä tietymättömillä viikkokausia. Kaivolle väärään tuleva saattaisi saapuessaan löytää vain tyhjän, kaikuvan viemäriputken ja ehkä sammuneen myrskylyhdyn. Tosin, mitä Luneen ja Cyanideen tuli, maailma oli pieni. Kerta toisensa jälkeen he törmäsivät toisiinsa ympäri maata. Ensin ystävinä – Lune tunki reppuun viltin ja taskulampun itsekseen sadatellen. Sitten kaukana siitä. Sen jälkeen maailma oli muuttunut ahtaammaksi, lapsuuden loppu ankeammaksi. Hän muisti yhä muiden lasten huudot.
          ”Äh, etkö sinä koskaan peseydy?”
          ”Hei, Lucid-Lune, sinä löyhkäät. Etkä pelkästään kerosiinilta.”
          ”Ollaanko sitä peloissaan suihkuista? Upottaisin pääsi pönttöön, mutta en halua saastuttaa vettä.”

          Siihen päivään mennessä Lune pystyi jo astumaan suihkun alle tukehtumatta lähes omaan sydämeensä, mutta sen jälkeen, mitä oli tapahtunut uiminen oli yhä liian kammottava ajatus.
          Keittiössä hän törmäsi ensimmäiseen esteeseen. Trey oli syömässä aamiaismuroja ikivanhalta nallelautaselta. 
          ”Mitä sinä teet?” serkku tivasi heti, kun Lune oli astunut kynnyksen yli reppu kädessään.
          ”En mitään, jätä minut rauhaan tänään. On kiire.”
          ”Minne muka?” Trey keskeytti hunajamurojensa syömisen siksi ajaksi, että saattoi tuijottaa Lunea kapeilla, kuivatun kissankellon hailakoilla silmillään. ”Ensimmäinen kerta kun sinulla on kiire mihinkään sitten Liverpoolin uuden donitsikahvilan avaamisen.”
          Lune pysähtyi ja sulki hetkeksi silmänsä.
          ”Menen tapaamaan erästä ystävääni.” Hän ei kestänyt pitkään Treyn toljotuksen raapimista selässään
ja kääntyi vastentahtoisesti ympäri sujauttaen keksipaketin reppuunsa. Trey töllötti yhä pöydästä.
          ”En tiennytkään että sinulla on sellaisia.”
          ”Hauskaa, Trey. Tulen pian takaisin, okei? Älä kysele.”
          Trey paljasti vinon hammasrivistönsä. Hänen pisamansa näyttivät tavallista nenäkkäämmiltä.
          ”Sillä ehdolla että sinä tiskaat tänään.”
          Lune pureksi tyytymättömänä kieltään. Trey näytti aivan liian tyytyväiseltä itseensä ja olisi ansainnut kuulla kunniansa, mutta hän hillitsi itsensä ja keskittyi sulkemaan repun läpän. Trey katsoi häntä yhä silmät epäilevinä viiruina. Tuhkanvaaleat hiukset sojottivat, hän onnistui aina kampaamaan ne
jotenkin oudosti. Latvoissa näkyi vielä häiveitä sähkönsinisestä vappuväristä. Lusikasta ropisi muroja pöydälle.   
          ”Vastaatko vai aiotko näyttää sitruunan nielleeltä koko loppu päivän?” 
          Lune poimi pöydältä sitruunan ja viskasi sillä laiskasti serkkuaan. Onneksi Trey menisi pian erääseen toiseen Lontoossa sijaitsevaan sisäoppilaitokseen oman ikäluokkansa pariin.
          Hän kirjoitti Demainelle lyhyen viestilappusen. Vieressä oleva radio sekoili. Yksinkertaisin selitys oli olettaa teknologian toimintahäiriöiden johtuvan kuolleista – Lunen oma rannekellokin oli pysähtynyt ja päivämäärä näyttänyt 24. lokakuuta, hänen syntymäpäiväänsä, jo vuosikausia.
          Siinä on vain yksi ongelma. Minä näen aaveet. Kun valot räjähtävät ja ruudut näyttävät lumisadetta, paikalla ei aina ole yhtään.  
          Hän seisoi eteisessä ja kyseenalaisti järkensä. Oli erittäin todennäköistä, että hulluus siellä jo kolkutteli mielen porstuassa. Älä kuuntele Cyanidea, Lune näpäytti heti rutiininomaisesti itseään. Kaikelle on varmasti järkevä selitys. Paitsi ehkä niille kummituksille.

           Ensimmäinen asia, jonka kulkija ulkona saattoi huomata oli se, että Lunen kotikadulla haisivat mädäntyvät kesäomenat. Lemu tuli kuuman, rutikuivan loppukesän käristämistä hedelmistä naapurin herra Frotzierin, tai ehkä vastapäätä muuttaneen Warren Silverthornen aidatusta puutarhasta. Tuuli kuljetti sitä mukanaan kaukaisuuksiin, mikä sai ihmiset satojen metrien säteellä tuntemaan imelän löyhkän keuhkoissaan. Pahoinvointi möyri Lunen vatsassa. Tuo haju muistutti häntä jostain aivan muusta kuin omenoista.
          Kaikki liittyi johonkin muuhun. Kaikella oli jokin hirvittävä yhteys. 
          Hän veti Demaine-tädin vanhan, nyt aavistuksen kerosiininkatkuisen teatteri- ja taidemuseotakin paremmin päälleen ja suuntasi Lontoon sokkelikkoon turvallisen raskas musta kangas hulmuten. Aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla – kauppojen kivikynnyksillä, räystäiden varjossa, orvonnäköisen puhelinkopin raollaan olevalla ovella. Vaimennettu kaupunki ei soinut. Hän jatkoi katua pitkin ja korkeat tummatiiliset
rakennukset kohosivat molemmilla puolilla rytmikkäänä maisemana. Lontoo luutui vielä menehtyvään maailmaan maailmaan siltoineen ja terävine kärkineen, eikä öisin tervaantuva taivas ollut saanut vedettyä sitä kurimukseensa, kellumaan sammuneena hylkynä Orionin, Otavan ja Cassiopeian tähdistöjen väliseen mustealtaaseen. Sienirihmastomainen kaupunki pysyi, ja niin pysyi Lunekin. Tuleva kohtaaminen täytti hänet hermostuneisuudella.
          Hän kääntyi vasemmalle. Siellä oli vain laiskaa tomua, roskiksia, hänen ystäviään kujakissoja sekä elämän melankolian otteen saavuttama nuhjuinen levykauppa, jota kaikki statuksestaan välittävät välttelivät, ja Lunen kaita hahmo heijastumassa ohimennen sen ikkunasta. Askeleet kopisivat asfalttiin ja
kaikuivat seinistä korttelin ainoana äänenä.
          Ympäröivässä hiljaisuudessa oli sinä päivänä jotain häiritsevää, ikään kuin virhesignaali radiolähetyksen aikana, tai kirjoitusvirhe, joka palautti lukijan takaisin maan pinnalle ja särki maailman kuvajaisen hänen silmissään. Oli se mikä oli, se särähti ikävästi Lunen alitajunnassa. Se on vain helle, hän
sanoi itselleen, ilman kuumuus – aivoni käyvät ylikierroksilla. Siksi jokaisen ohitetun putiikin näyteikkunat tuntuvat jäävän tuijottamaan perään.
Helle oli todellakin paahtava, vaikka öisin saattoi jo tuntea syksyn kylmyyden puhaltavan luihin ja ytimiin saakka. Hän sitoi takin vyötäisille ja toivoi, että olisi voinut olla ohitseen isoäitinsä kanssa kulkeva rusettipäinen pikkutyttö, joka kävelytti noutajanpentua.
          Elämä muistutti joskus kirottua jälleensyntymää tämän kovaonnisen ihmisen näkökulmaan. Miksen voi olla hän?

          Kivilaattakujalla, josta pääsi Cyaniden piilopaikkaan ilma tuntui viileämmältä. Yläpuolella kahden
rakennuksen välissä kulkevassa sähkölangassa riippuvat, nyt sammuksissa olevat valaisimet nitisivät liki olemattomassa tuulenvireessä. Rusentava tunne voimistui Lunen rinnassa. 
          Kujan päässä hän hiipi osittain raollaan olevan kaivonkannen luokse. Nopea katse olan yli, ihan vain varmistukseksi, ettei kukaan katsellut. Rakennukset ehkä saattoivat hyvänä päivänä vaikuttaa hiljaisilta, mutta suljettujen kaihdinten ja verhojen takana saattoi tarkkailla kuka tahansa nenä kiinni lasissa. Onneksi kujan puolella ikkunoita oli vain muutama ja ne olivat suhteellisen korkealla köynnöksen ympäröiminä.
          Lune oli seissyt samalla paikalla ennenkin. Juuri sinä päivänä, kun hän oli ensimmäisen kerran laskenut jalkansa Lontoon kaduille, joita pitkin kiirivät liikenteen riitaisat sävelet, linnunlaulu ja korkeiden rakennusten välissä soljuva tuuli. Kaupunki oli muodostanut määrätietoisen, kiireisen, loisteliaan mielikuvan silloin, kun Lune oli ennen muuttoa etsinyt tietoa paikasta, josta lähtisi seuraavaksi
valloittamaan omaa paikkaansa.
          Kuva oli toteutunut kaikissa väreissään. Kaupungilla oli oma selkeä, sykähtelevä rytminsä, joka oli vehreiden puistojen ja kivisten katulabyrinttien hengitystä, kahviloiden ja korkeiden vahvajuuristen talojen sydämenlyöntejä.
          Aluksi Lunesta oli tuntunut, ettei hänen oma rytminsä kulkenut samaa tahtia sen kanssa. Asiat näyttivät nyt sopuisilta, eivät häntä vastaan kamppailevilta. Iltahämärässä ajavat tomaatinpunaiset kaksikerroksiset bussit, tummaan veteen heijastuvat valot, myöhäisten kadunkulkijoiden ympäristön kultaavat koristeelliset lyhtypylväät ja tomun ja leivonnaisten tuoksu. The London Eye, suuri maailmanpyörä, joka pyöri musiikin melodioiden kutoutuessa kesäyön ilmaan, ja jokainen täysi kierros merkitsi kuolevaa aikaa niille, jotka näkivät ajan kulun kaikkialla heitä ympäröivässä todellisuudessa.
          Ensi kertaa kaduille astuessa oli ollut vaikea tuntea itsensä tervetulleeksi – Lontoo oli kuuluisa kaupunki ja Lune itse 158 senttimetrin adrenaliiniriippuvainen pakkaus aaveita ja jäähtynyttä minttuteetä yhdistettynä nippuun kummallisia fobioita. Hänen pahin aaveensa oli, kuitenkin, se jota kohti hän nyt käveli. Se oli ennen kantanut nimeä Charlynne Silverthorne. 
          Lune huomasi värisevänsä. Siitä oli kauan, kun he olivat viimeksi nähneet painajaisten ulkopuolella. Oliko hän todella valmis tähän? Kuulin, että hän kiertää nykyään Lontoossa taskuvarkaana.
          Minun täytyy korjata asiat. Muuten en koskaan parane.
          Useimmilla ihmisillä oli mielessään jonkinlainen hätälista hyödyllisiä kontakteja. Se henkilö, jonka sohvalla nukkua, jos sattui olemaan työtön ja yhä kotonaan asuva henkilö, jonka vanhemmat olivat juuri potkaisseet ulos todelliseen maailmaan, se kaveri, joka oli aina valmis lähtemään aloittamaan uuden elämän metsissä tai vähintään lainaamaan ruohonleikkuriaan, ja se, joka ei epäröinyt auttaa vaikka murhan peittelyssä.
          Useimmilla ihmisillä oli todennäköisesti eri nimi jokaisen vaihtoehdon jälkeen, koska he olivat onnistuneet luomaan elämässään lohdullisen yhteyksien verkon. Mutta joillakin, kuten Lunella, oli mielessään vain pitkä lista samaa nimeä kirjoitettuna uudelleen ja uudelleen. Pahimmissa unissaan
kummittelevan vihollisensa, jonka halusi unohtaa, ja ystävän, johon liittyviä muistoja ei saanut häviämään.
         

          Kotiaan välttelevällä Cyanidella ei ollut sohvaa. Ei ollut enää puhelintakaan, tai todellista kotia. Kohtalon tuulet olivat puhaltaneet sen suljettuun sadevesiputkistoon: paikkaan, jonne Lunen edessä olevat tikkaat veivät. Sydän takoi huumaavan rajusti korvissa. Kurkkua kuristi, kädet jäätyivät. Luulin että onnistuin pakenemaan tältä. Olin väärässä.
          Hän kävi polvilleen viileille kivilaatoille ja koputti nyrkillään ruosteiseen kaivonkanteen, vaikka se oli vihoviimeinen asia jonka hän halusi tehdä. Mieleen nousi muistoja. Hän työnsi ne pois.
          ”Häivy”, kuului vaimea, raapiva ääni jostain kaukaa laatoituksen alta.
          ”Meidän täytyy puhua.” Lune kiskoi raskaan kannen sivuun niin hiljaa kuin kykeni ilman, että se kynti asfalttia. Kannen alta paljastui nyt kokonaisuudessaan se tummana ammottava pyöreä aukko, joka oli erottunut jo vähän matkan päähän. Petolliselta vaikuttavat ruostuneet tikkaat laskeutuivat niin kauas tutkimattomaan syvyyteen, ettei loppupäätä erottanut.
          Lune aloitti hitaan laskeutumisen henkilökohtaiseen helvettiinsä. Metallitikkaat eivät olleet muuttuneet yhtään vähemmän kammottaviksi sitten viime kerran, ja silloin hän oli paennut hyperventiloiden ennen kuin oli edes ilmoittanut Cyanidelle läsnäolostaan. Lontoon valoisa päivä jäi taakse, kun asfalttikuoren sulkema syvyys nielaisi hänet. Tuuli kaikui pimeässä. Joka kerta laskiessaan painonsa uudelle nirskahtavalle puolalle Lune pelkäsi, että jokin löystyneistä ruuveista irtoaisi ja hän putoaisi näkymättömiin. Ahdas kivitunneli sai hien kihoamaan niskaan. Pudotus ei kuitenkaan häntä eniten pelottanut, vaan henkilö joka odotti katuverkostojen alla. Ahtaus.
          Alaspäin mentäessä ilma pimeni koko ajan, ja etenemään joutui lähinnä tunnustelemalla. Jos tikkaat hajoaisivat, ei olisi mitään takeita että kumpikaan heistä pääsisi enää ylös näkemään aurinkoa. Kaikki muut reitit putkistoon oli suljettu rautaristikoilla.
          Lune tunnusteli seuraavaa jalansijaa, ja silloin hän tunsi kenkiensä koskettavan pohjaa. Hän kankesi lujan puristamisen jäykistämät sormensa metallipienan ympäriltä ja asteli varovasti oikeaksi arvelemaansa suuntaan.
          Edessä levittäytyi maanalainen tila, jonka betonilattian kouruissa sadevesi oli joskus virrannut. Nyt kuului ainoastaan hiljaisuudessa kaikuva satunnaisen pisaran putoamisen ääni. Etäämpänä yhdestä putkitunnelin suusta kajasti hiukan häilyväisen lämmintä keltaista, juuri riittävissä määrin, että se kykeni ajamaan kylmänkostean viemäri-ilman läheisyydestään.
          Valonkajon varjossa seisoi hahmo – sen verran piilossa, ettei piirteitä erottanut. Vain risat kengät, joista näyttivät kadonneen nauhat aikapäiviä sitten. Lunen rintakehä tuntui halkeavan ja pakahtuvan, mutta hän pakotti itsensä eteenpäin. Oli sentään hiukan helpompaa kun ei tarvinnut nähdä niitä kasvoja, jotka laukaisisivat sen lamaannuttavan virran hänen mielessään.
          ”Sääliäsi, seteleitäsi tai ärsyttävää naamaasi ei kaivata täällä näin”, Cy sanoi. Sanat kaikuivat seisovassa ilmassa kuin ruosteisesta hanasta räiskyvä vesi.
          ”Minulla ei ole muuta paikkaa johon mennä.”
          Cyanide oli pari vuotta Lunea vanhempi, ja vääntyneennäköinen keho vaikutti laihtuneen entisestään. Palo katseen pohjalla toi mieleen jonkin kerran himmenneen ja uudestaan luonnottomampana syttyneen ymmärryksen – Lune tiesi sen vaikkei pimeydeltä nähnytkään muuta kuin vänkyräisen siluetin ja valon heijastukset verkkokalvojen pinnassa. Lune puristi rystyset valkeina käsiään nyrkkiin ja pakottautui
pysymään rauhallisena. Cyanide piteli toisessa kädessään repaleista sateenvarjoa. Hänellä oli aina sateenvarjo siltä varalta, että jokin myrsky löytäisi hänet ennen kuin hän ehtisi retkiltään takaisin kotipaikalle. Hän tosin väitti olevansa myrskyjä nopeampi. Tai oli väittänyt.
           ”Jos aiot tylsistyttää korviani sanoillasi, säästä minut kärsimykseltä ja tee se nopeasti.” Cyanide poistui putken suulta.
           Putki teki jyrkän mutkan oikealle ja päättyi lyhyiden tikkaiden juureen. Niiden viereen oli ripustettu lyhty. Tikkaita pitkin pääsi edellistä pienempään putkeen, josta paljastui Cyn vaatimaton asumus. Puhjenneet ja tahraiset, selvästi kaatopaikalta löydetyt säkkituolit oli koottu rykelmään toimittamaan makuupaikan virkaa.
          Putken yläosan halkeamaan oli ripustettu toinen himmeä myrskylyhty, jonka väräjävä kajo sai Lunen varjosiluetin liukumaan villisti pitkin vihertävän kasvuston läikittämiä betoniseiniä. Matto ei kyennyt estämään kylmyyttä kaluamasta hänen nilkkojaan. Siellä täällä putkessa näkyi muutamia yksinkertaisia, pieniä tavaroita, joita nyt putken ulkopuolisessa hämärässä piilottelevan Cyn oli onnistunut haalia jostakin. Ei Cy siellä päivisin oleillut, hän käytti sitä vain yömajana – yhtenä useista – tai sitten vihoviimeisenä piilopaikkana, jos kaupunki huutoineen ja muureineen uhkasi romahtaa hänen niskaansa.
          Lune istuutui jäykkäselkäisenä upottavaan säkkituoliin, ja se pöläytti täytteitään lattialle. Hän ei tiennyt tarkalleen, miksi Charlynne Silvethorne eli sellaista elämää – se oli ihmetyttänyt häntä jo ennen niitä tapahtumia, jotka olivat murtaneet heidät. Kaikki perustui pitkälti pieniin muuttujiin ja sopeutumiseen: rahaa hänellä kyllä oli, mutta siitä huolimatta tyttö ei voinut olla näpistelemättä. Elämä meni mainiosti, mikäli hän ei jäänyt näpistyksestä kiinni. Jos kävi huono tuuri, hän joutui pakenemaan ja piiloutumaan, kunnes poliisit antoivat periksi tärkeämpien työtehtävien kutsuessa, ja Cyanide saattoi vähin äänin palata kotiinsa Lontoon varjoissa.
          Muistojen vedenpinta kutitteli jo Lunen kaulalla asti: hän hengitti pinnallisesti. Hän saattoi tuntea kylmän, tukehduttavan veden ympärillä vaikka oli kuivalla maalla.
          Pimeä hahmo tuijotti odottavasti.
          ”Etkö tulisi istumaan?” Lune kysyi vastahakoisesti lattianrajasta. ”Taivas tuntuu olevan putoamaisillaan.” 
          Cyanide puuskahti ylenkatsovasti.
          ”Jos tulen yhtään lähemmäs, murhaan sinut. Ja kuka tietää vaikka yrittäisit halata minua tai jotain muuta typerää.”
          ”Ei tulisi mieleenikään, sinulla on nykyään ikävä tapa tutkia taskut. Minkä ihmeen vuoksi, muuten? Mistä lähtien Silverthornet ovat joutuneet elämään taskuvarkaina? Onko tälläkin jotain tekemistä lellityn idioottimaisuuden välttelyn kanssa?”
          ”Elämäni yksityiskohdat eivät kuulu sinulle. Miksi vaivaat minua kaiken tämän ajan jälkeen?”
          ”Koska olimme joskus –”
          ”Älä uskallakaan!” Cyanide sähähti.
          Ystäviä, Lune päätti mielessään. Olimme joskus ystäviä.

          Charlynnella oli ollut tapana tulla myöhäisinä iltoina koputtamaan hiljaa seinään tai vilkuttamaan taskulampulla Lunen ikkunaan. He olivat karanneet yhdessä ulos.
          ”Nukutaan sitten haudassa”, Cy oli sanonut. 
          Kuutamossa tai auringonlaskussa he olivat kiivenneet katoille ja kiviaidoille, juosseet karkuun vihaisia tori-ihmisiä tai koiria kujilla ja pelanneet korttia satamassa katsellen nukkuvia veneitä. Se oli ollut lyhyt onnellinen jakso Lunen elämässä – silloin kaukaisuus oli huutanut ja etäisyydet rikkoutuneet heidän silmissään. Eletty elämä lojui nyt sirpaleina muistoissa.
          Lune istui vajuvalla säkkituolilla tuijotellen ilmassa näkyviä asioita, jotka olivat jo menneet. Hän kaivoi taskustaan ryttyisen setelin ja viskasi sen Cyanidea kohti.
          ”Ota nyt edes vitonen. Saisit parempaa ruokaa kuin tölkkiaprikooseja.”
          Cyanide ei tullut ulos pimeästä, eikä Lune saanut sätkyjä.
          ”Saan aivan tarpeeksi rahaa isältäni, mikäli vain huolin. Mitä haluat minusta?”   
          Lune punnitsi hetken sanoja kuohuvassa mielessään. Hän oli jo hieman levollisempi. Ainakaan Cyanide ei ollut yrittänyt mitään.
          ”Tiedän että vihaat minua, mutta tulin pyytämään palvelusta. Ainoa muistamani puhelinnumero kuuluu sinulle – ajattelin, että se merkitsee jotain.”
          Cyaniden äänessä oli tyhjä kaiku.
          ”Vai palvelus.”
          Lune kääntyi hetkeksi poispäin ja mietti, miten paljon voisi kertoa. Heräsin tänä aamuna ja yksi asia hakkasi mielessäni: älä mene siihen kartanoon. Päähäni on iskostunut sellainen pakkomielle, että olen vaarassa. Karkasin kotoa ja tätini todennäköisesti tappaa minut siitä hyvästä. Voisitko auttaa ja piilottaa minut jonnekin joksikin aikaa, että saan asiat selvitetyksi?
          He kaksi olivat luottaneet kauan sitten toisiinsa, aikana ennen kuin Charlynnesta oli tullut Cyanide, mutta mahtaisiko toinen uskoa niin outoa tarinaa? Hyvä että Lune uskoi itsekään. Jos eli omituista elämää, ihmisten uskon puute koitui ennemmin tai myöhemmin ongelmaksi.
          ”Tiedätkö mitään piilopaikkaa?” Lune kysyi tiivistäen asiansa äärimmilleen. ”Minun… täytyy ajatella.” Tai siis, oikeastaan minun täytyy piileskellä näkymätöntä ja mahdollisesti olematonta uhkaa. Kuin joku putoavan taivaan
odottaja.

          Hän oli kahlannut läpi vuosien kauhujen tullakseen sinne.
           Cyanide hekotteli itsekseen. Ääni kaikui pimeässä.
          ”Vai ollaan sitä pakomatkalla?” Sävy ei lämmennyt.
          Lune veti polvet rintaansa vasten.
          ”Cy, saatan olla vaarassa…”

          Kiusaus oli käynyt liian suureksi. Cyanide nappasi tottunein sormin setelin lyhdyn valopiirin laidalta.
     Se näky – pimeästä ilmestyvä valkoinen käsi – pakotti Lunen laskemaan numeroita taaksepäin ja sulkemaan hetkeksi silmänsä, mutta kananlihalle mennyt iho ja värinä eivät menneet pois.
          ”Toivottavasti tajuat, etteivät ongelmasi kiinnosta minua pätkän vertaa”, myrkyllinen ääni sihisi.
          ”Tiedän. Kuuntele, tulin koska toivoin, että jotain olisi tehtävissä. Että ehkä voisin korjata jotenkin
asiat…”
          ”Et voi. Ja minulla tosiaan on sen verran mielen päällä, etten kaipaa Lune Sharrockin läsnäoloa lisäpainokseni.”
          ”Ymmärrän. Oli typerää tulla tänne.”
          ”Todella typerää.” Hämärässä välähti: veitsi oli vedetty esiin.
          Lune ponkaisi seisomaan. Ilman puukotetuksi tulemisen uhkaakin hän ei olisi kyennyt viettämään enää sekuntiakaan siellä hämärässä, jossa menneet hyvät ajat unohdettiin ja kaunoihin takerruttiin kynsin hampain nälän kalvaessa vatsaa, rottien kiertäessä kehää. Itsensä häviäjäksi tuntien hän pinkaisi juoksuun, ja Cy, painajaisten hirviö jäi istumaan rikkinäiselle säkkituolille myrskylyhdyn viereen, yksin hylättyyn putkenmutkaan Lontoon alle, missä kylmät virtaukset saivat luut kolottamaan.
          Auringon hehkulamppu oli jo korkealla, kun Lune pisti päänsä ulos kaivosta ja veti värisevän henkäyksen. Hetken oli tuntunut kuin hän olisi kamppaillut syvässä kylmässä vedessä, yrittänyt puskea läpi mutta vajonnut yhä syvemmälle. Hän kapusi viemäritunnelista ja tärisi pitkän aikaa pulssi takoen ennen kuin kykeni jatkamaan matkaa.
          Tämä on vain Lontoo.
          Lähes huomaamatta jalat kuljettivat hänet kaupungin nyt jo ruuhkaiseen keskustaan. Väenpaljous oli päätähuimaava. Tukalassa ilmassa kuului sekalaisena sinfoniana turistien monen kielisiä keskustelunpätkiä, linnunlaulua ja ovien pauketta sekoittuneena kellojen helinään, kun kauppiaat availivat putiikkejaan. Kattojen yllä leijui savu. Meteli oli melkein ylikuormittava – Lune pudisteli päätään selkiyttääkseen mielensä, ennen kuin se menisi oikosulkuun. 
          Hän kierteli katujen kiireessä tuntikausia. Taivas yllä kävi kahvinvärisenä kiehuvaksi ja lyhtypylväiden valot syttyivät sirisemään vihertävänkeltaisina lasihäkeissään. Silloin hän näki sen: kellotornin varjon puhkomassa neulamaisena pilviä. 




*


Aikanaan rakennustelineitä kiipeävä Lune saavutti kellotornin huipun. Kaukana pimeästä. Helppo hengittää.
Vaiennut kellotaulu tuijotti häntä pyöreänä ja tuomitsevana. Se oli suurempi kuin äkkiseltään saattoi ajatella ja heijasti pilvistä taivaankupolia luomatta järin tervetullutta tunnelmaa. Oli aina vapauttava tunne päästä jonnekin korkealle, missä ei ollut hukuttavia ruuhkia ja maailman kiireen ajojahtia
saattoi katsella rauhassa joutumatta itse ottamaan osaa.
          Myöhemmin, valon vähetessä hän etsiytyi istumaan rakennustelineen reunalle repusta kaivettu tuulen puhaltelema ruutuviltti harteillaan, heilutteli maihareitaan tyhjän päällä ja antoi illan vihmoa sointujaan ympärillään. Hunajaatihkuva alkusyksyn aurinko rätisi taivaalta – se oli jo aikoja sitten ohittanut lakipisteensä ja kellui vielä läntisessä taivaanrannassa, missä katonharjat ja savupiiput piirtyivät terävinä taivasta vasten ja päivän väistyminen takoi pilviä kupariksi. Sydämessä kävi autioksi. 
          Älä mene Wisteriakartanoon. Istuskele tuulisessa pysähtyneen kellon tornissa ja syö ranskalaista nougatia viinirypäleiden ja jäähtyneiden pasteijoiden kera.
           Kello tuli puoli yhdeksän Lontoon yllä. Hämärän sininen huntu laskeutui nopeasti katoille, ja liikenteen melu oheni etäiseksi kohinaksi. Kaupunki kimalteli sumussa, tyyni vesi lepäsi mustana ja maailmanpyörä loisti kaukaisuudesta.
          Petin Demaine-tädin luottamuksen. Syyllisyys pisti vatsassa. Korkealla paikallaan hän ahtoi eväänsä takaisin reppuun – hänellä oli vielä pari voileipäkeksiä, lohkare imelänmakeaa nougatia ja vettä. Repun pohjalta oli myös löytynyt muutamia kivettyneitä hedelmätoffeita, niitä mansikan ja persikanaromisia jotka maistuivat punajuurelta.
           Vihreä-harmaaruudulliseen vilttiin tarttunut pehmeä kodintuoksu sai luuytimissä hakkaavan omatunnontuskan voimistumaan. Lune ei ollut enää se kahdeksanvuotias viaton lapsi, jolla oli kiviä taskuissa ja hiuksissa pajunkissoja. Ehkä Demaine ymmärtäisi, niin kuin hän oli ymmärtänyt lukemattomina muinakin kertoina.
          Lune napitti tädin teatteritakin leukaan, laski aiemmin käärimänsä hihat alas ja tunki yli-isojen, kuluneiden farkkujen lahkeet sukanvarsiin estämään kylmyyden hampaita pääsemästä käsiksi ihoon. Kellolasi selkää vasten tuntui vankalta. Pysäytetty hammasrattainen koneisto hänen takanaan ei tikittänyt, pitkät koristeelliset viisarit eivät uurtaneet naarmuja aikaan. Mutta paikka korkeuksissa tarjosi suojan yön kulkijoilta, jotka tähtien syttyessä astuivat esiin maailmankaikkeuden railoista. 
          Vilttikäärön sisään kietoutuneena hän katseli kellotornia ympäröivän taivaan värin hidasta vaihtumista pastellinsinisestä syreeninhailakaksi ja siitä turkoosiksi, sitten merenvihertävän kautta syvän ruiskaunokinsiniseksi. Värinvaihdoksen kertoma lempeä tarina unesta ja nukahtamisesta rauhoitti häntä, nuorta eksynyttä, jolle maailmankaikkeus näyttäytyi niin parantumattoman ja katkeran säröisenä.
          Siinä missä muut kävelivät hiljaisessa seesteisyydessä, Lune kulki rikkonaisen lasin peltoja. Missä toiset kuulivat lempeän kevättuulen, hän kuuli huminan ja sirinän.
          Nyt, hetken ajan, kaikki tuntui olevan oikein. Tähdet paikoillaan. Harhat levossa.
          Kauempaa kantautuva liikenteen etäinen pauhu hiljeni vähitellen satunnaisen ajoneuvon ääneksi. Vaikka Lune odotteli Lontoon ainoana valvovana
osana, hänen rakasta kuutaan tai edes yksittäistä tähteä ei ilmestynyt puhkomaan taivaankannen tyhjyyttä. Katusoittajat olivat lopettaneet. Lintukaan ei
laulanut, ja hämärä syveni. 
          Lune nukahti lopulta rauhaan ja hiljaisuuteen, jota ei rikkonut edes yölinnun etäinen kaiku. Aamulla hän heräsi jäsenet kankeina ja selkä särkien kirkkaaseen auringonnousuun ja tavanomaiseen kiihdyttävien moottorien, etäisten ambulanssinsireenien ja autontorvien konserttiin. Lune kuoriutui ulos viltistä ja venytteli. Luodessaan ensimmäisen katseen ympärilleen hän oli vähällä huutaa.
          Rakennustelineen reunalla kökötti tympääntyneen näköinen nahkatakkinen mies.





Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
3.
T U N T E M A T T O M A N  T O T U U S

     

Trigger warning: sairaalatoimenpiteet, trauma



Àryune on aina läsnä. Se on sekuntien välissä. Siellä missä hehkulamput vilkkuvat. Melkein kätesi ulottuvilla, samalla
valovuosien päässä täältä. Öisin voit kuulla sen humisevan ulkona tuulessa, resonoivan hiljaa ikkunaruuduissa ja sydänkammioissa. Áryune on peilien takana ja pistorasioissa. Musiikin herättämissä tunteissa ja vanhojen kirjojen välissä. Mummosi ruokakomerossa. Áryune on aina läsnä, mutta sitä ei voi saavuttaa.
          Niin oli ennen. Nykyään asiat ovat toisin. Todellisuus sellaisena, kuin te sen tunnette, on rikki.

          Varýsh oli matkannut kaupungin huojuviin varjoihin. Jäänyt hetkeksi suojaamaan kellotaulun eteen nukkumaan käpertynyttä kaamoslasta tuulelta, ja antanut hänen sitten jatkaa vaelteluaan unien poluilla. Takaisin palattuaan Lune oli yhä torkkunut pikkulapsen lailla, kaukana savun täyttämästä ilmasta siellä, missä paratiisin villikukat keräsivät auringonsäteitä. Hän hymyili unissaan.
          Hymy oli hämmentävän tuttu. Aivan kuin Varýsh olisi jälleennähnyt jotain, mikä oli hälvennyt kauan sitten aikaan. Mutta eihän se ole mahdollista…
           Suru saapui odottamattomana tunkeilijana rintaan ja teki särön. Tämä viattoman näköinen orpo nuoriko oli se, jonka… ei, sitä aihetta Varýsh ei mieluiten ajatellut ollenkaan.
          Hän kaivoi takintaskustaan auton avainten vierestä sytyttimen ja pienen savukerasian. Esine oli Eteläisen Neljänneksen kaukaisten kauppasaarten kallista eebenpuuta, koristeltuna seitinohuin kultakiehkuroin. Varýsh poimi rasiasta yhden pitkän, ohuen rullan rafikja chalivaa, sytytti sen ja aloitti
rauhallisen poltteluhetken odotellessaan Lunen heräämistä. 




*



     ”Hauska nähdä sinuakin. Ole hyvä ja selitä.”
          Lune tuijotti miehen vihreään ja siniseen silmään järkytyksestä mykkänä. Sydän hakkasi vieläkin ja keho tuntui menneen säikähdyksestä lukkoon. Hänet oli ajettu nurkkaan – kuka tiesi mitä tunkeilija halusi. Jokin kesytön raapi kynsillään Lunen sisällä ja piti aistit kirkkaina, soimasi kun hän oli joutunut siihen tilanteeseen, nyt sinulle käy kalpaten. Vanhalta metsältä ja kaikenlaiselta kalliilta tuoksuva mies mulkoili häntä ärtyneen näköisenä. Lunen aivot kävivät jälleen ylikierroksilla, mittailivat tilanteen eri mahdollisuuksia ja kirkuivat häntä pakenemaan, mutta jostain syystä hän arvasi idean olevan huono. 
          ”Kuka sinä olet?” Lune kähähti valmiina puolustamaan itseään ja mulkoili pullistuneilla hätääntyneen eläimen silmillä. 
          Jostain syystä mies räpytteli hetken sen kuullessaan. Hän vaikutti olevan sanomaisillaan jotain muuta, mutta muutti mielensä viime hetkellä. 
          ”Olen Varýsh, Wisteriakartanon uusi rehtori, ja olen täällä tätisi Demaine Sharrockin hälyttämänä. Olit kuulemma kadonnut, kirjoittanut oudon viestin ja jättänyt serkkusi yksin kotiin.”
          Lune vetäytyi hitaasti niin kauas miehestä kuin pääsi.
          ”Trey… on jo yhdentoista.”
          ”Tarpeeksi vanha hukuttautumaan vahingossa lintualtaaseen.”
          Rinnassa takova pelko alkoi hitaasti rauhoittua.
          ”Hänkin vihaa uimista – eikä perusta linnuista. Kuinka edes löysit minut?” 
          ”Ei kuulu sinulle!” Varýsh ärähti. ”Sinun pitäisi olla omassa huoneessasi. Sen sijaan olet lähes sadan metrin korkeudessa, nukkumassa kellotaulun edessä. Jotain, mitä haluat selittää?”
           Lune pakottautui käyttäytymään normaalisti, vaikka kellotornin ympäristöön kerääntyi varisparvia. Tyhjät linnunsilmät tuijottivat häntä ilmasta.
          ”Olin lintubongaamassa. Oletko ikinä nähnyt viiksitimalia? Sympaattisia pikku kavereita.” 
          Varýsh loi häneen äärimmäisen kummeksuvan katseen ja oli hetken ajan puhumatta.
          ”Pidätkö minua hölmönä? Eihän sinulla ole edes kiikareita.”
           Lune tuumaili muutaman sekunnin ja osoitti sitten ohimoaan.
          ”Kirotun hyvä näkö.”
           Varýsh hengitti raskaasti nenänsä kautta ja pyöräytti silmänsä raakkuviin taivaisiin. Lune oli hyvä pelaamaan tätä peliä kaikkien kanssa, joilla oli tarpeeksi patoutunutta kroonista ärtymystä sisällään – se oli puolustuskeino. Ja Varýsh näytti tosissaan harkitsevan rauhallisen roolinsa viskaamista kaatopaikalle. Kököttäessään epämukavasti rakennustelineellä, kulahtaneessa nahkatakissaan ja viimeinenkin toivo ihmiskuntaan heitettynä, hän näytti kiusaantuneen lisäksi erikoiselta. Erikoiselta, mutta hallitsijan lailla vaikutusvaltaiselta. Sillä tavalla pelkoa ja kunnioitusta herättävältä kuin itäisen taivaan hämärtävä syysmyrsky. Kuitenkin, arvaamattomuuden seassa häilyi outo rauha. 
          Siipien räpytyksen ja putoilevien sulkien keskellä Lunella oli vaikeuksia lukea Varýshia sen tarkemmin. Hänessä oli liikaa ristiriitaisuuksia. Rusetti, merkillinen kultakello ja kiiltävät kengät olivat vihje vauraudesta, mutta takin kunto kertoi muuta. Myöskään Varýshin käsien, ohimon ja kaulan arvet eivät viitanneet toimistossaan istuskelevaan firmapomoon. Vielä vähemmän eliittisisäoppilaitoksen opettajainhuoneessa kahvia siemailevaan rehtoriin. Kuka sinä olet oikeasti?

          ”No niin, Lune, sehän sinun nimesi oli? Aika lähteä. Tiedät kyllä.” Varýsh nytkäytti päätään tulosuuntaansa. Savukkeen hypnoottinen, eteerinen tuoksu sekoittui ilmaan jättäen jälkeensä vain sinertävät hahtuvat. 
     Lune tarkkaili häntä kyyrystä eikä vastannut. Varikset raakkuivat: ne haluavat nokkia minut hengiltä.
          ”Äh, älä viitsi!” Varýsh puuskahti. ”Ymmärrän, pitäisi kai selitellä kaikenlaista, mutta meillä on kiire. Ehdit kuulla myöhemminkin.”
          Epämukava puristus paisui Lunen kylkiluiden tienoilla. Tuulenvireiden ja harmaiden siipien pyyhkimässä kellotornissa oli äkkiä tukahduttavaa.
          ”Kuulla mitä?”
          ”Totuuden. Kyllä vain, olen se epäonninen, kiireinen ja loppuunpalanut mies, joka päätyi sinun omaksi totuudenkertojaksesi.”
          Lune tunsi jonkin hipaisevan hiuksiaan. Hän sulki silmänsä varisten varjoilta, jotka suhahtelivat ympärillä. On kuin ne kuulisivat pulssini, janoaisivat upottaa nokkansa ihmissydämeeni. Lune liikehti epämukavana ja kietoi kädet tiukemmin polvien ympärille.
          ”Kuuntele, minä en ole kiinnostunut sinun totuuksistasi – tai mitä lie luulosairauksia ikinä podetkaan. Aion yliopistoon. Seuraan äitini jalanjälkiä tullakseni tähtitieteilijäksi. Olen varsin tyytyväinen syrjäkahviloissani ja kaukoputken kanssa katoilla – koetan elää normaalia elämää, mutta se käy koko ajan hankalammaksi.”
          ”Miksi haluaisit normaalin elämän, englantilainen ystäväni? Eivätkö kaikki yritä yltää riman yläpuolelle?

          Kokea jotain epänormaalia?”
          ”Jos voisin vaihtaa elämiä jonkun toisen kanssa, tekisin sen silmänräpäyksessä”, Lune sanoi, ääni nyt vaimeampana. Hän katkaisi punajuuritoffeen sormissaan ja heitti karkin suuhunsa. Varis syöksähti ylävasemmalta ja riisti toisen karamellin hänen sormistaan niin että käsi heilahti ja syvä kammotus
täytti Lunen. ”Kaikille ei suoda tavallisen arjen etuoikeutta, kaikilla ei käy niin hyvä tuuri. Lontoo ei näytä kykenevän sulattamaan minua, kuten eivät muutkaan taakseni jääneet kaupungit.”   
          ”Älä huoli, en ollut tosissani.” Varýshin leuka painui vähän. ”Usko pois, ymmärrän sinua. Emmekö me kaikki yritä samaa, etsi yksinkertaista onnea?” Hän laski äkkiä hyökkäyksensä. Kasvoja syttyi hetkeksi valaisemaan hymyntapainen, joka kuitenkin katosi nopeasti. Pelkkä virhe hänen etäisessä olemuksessaan. Lune kohotti viileästi kulmakarvojaan.
          ”Tarkoitan vain, etten todellakaan kaipaa ketään sinunlaistasi sotkemaan asioita.”
          ”En varsinaisesti tullut helpottamaan elämääsi. Anteeksi kuitenkin säikyttämisestäsi – olit kuin luonnonvaraisena elänyt lapsuudenkoirani, kun saavuin, ja nyt ilmeesi on… kuollut.” Varýsh rypisti otsaansa. ”Onko jotain, mitä haluaisit sanoa?”
          ”En tiedä”, Lune mumisi epäileväisenä. Hänen sormensa leikkivät karkkipaperilla. ”Ehkä. Mutta et mahtaisi uskoa.”
          ”Minäkin voisin kertoa monia asioita, joiden seurauksena mielikuvitushattu lentäisi päästäsi maata kiertävälle radalle”, Varýsh sanoi matalalla äänellä ja risti kätensä polvien päälle. ”Puhuhan nyt kuitenkin. Ei millään pahalla, mutta meillä on kiire. Tiedä vaikka taivas putoaisi niskaan näinä päivinä.”
          ”Sinun on parasta lähteä.”
          ”Olet juuri sellainen kuin pelkäsinkin”, Varýsh kivahti ärsyyntyneenä ja osoitti Lunea etusormellaan. ”Epäkohtelias. Impulsiivinen. Karata nyt kotoa kuin pikkulapsi ja sitten vielä vastustella.”
          Sanat saivat Lunen tuntemaan itsensä typeräksi, ja hän vihasi Varýshia siitä hyvästä. Tuo mokoma tunkeilija ei edes tiennyt mistä oli kyse, ja rohkeni sitten vielä syytellä epäkohteliaaksikin. 
          ”Itse tuijotit siinä ties miten kauan ennen kuin heräsin.”
          ”Usko pois, minulla olisi parempaakin tekemistä. Ala tulla.”
          ”Taidat sekoittaa minut johonkin toiseen”, Lune sanoi. ”En ole se jota etsit. Yritän vain vain löytää kadonneita vanhempiani ilman ainuttakaan johtolankaa. Polku kylmenee vuosi vuodelta ja alan väsyä. Wisteria kuulosti aluksi mukavalta vaihtelulta, mutta en ole eliittiä ja mieleeni on kylvetty pelon siemen. Että jotain kamalaa tapahtuu, jos menen.” 
          Varýshin ilme muuttui entistä kiihtyneemmäksi.
          ”Wisteriakartanossa sinä olet turvassa.” Hän painotti viimeistä sanaa kummallisesti. ”Jos olet ikinä elämässäsi etsinyt totuutta, nyt on aika ottaa ensimmäinen askel sitä kohti.”
          Lune etsi pakoteitä, mutta sellaista ei ollut. He olivat kahdestaan korkeuksissa, ja nyt aamun valjetessa oli suurempi mahdollisuus, että poliisit huomaisivat hänet. Lisäksi hänelle tuotti vaikeuksia saada selvää Varýshin kasvoista. Migreeniä tai ei, hänestä tuntui, että jos niihin tarkensi liian pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ne alkoivat sumentua staattiseksi harmaudeksi, kuin televisioruudun lumisade. Sellaista harhaa hän ei muistanut ennen kokeneensa. Lune halusi livistää.
          Mutta Varýsh, omituinen hiippari jolla vaikutti olevan omituinen obsessio omituisten totuuksiensa tyrkyttämiseen, tarkkaili häntä aivan liian tiiviisti. Hän naputti sormellaan järeän rannekellonsa lasia.
          ”Aika kuluu, Lune Sharrock. Seuraa tai jää ja katso, kuinka ne tulevat hävittäen viimeiset normaalin rippeet elämästäsi. Sinä joko hyväksyt totuuden itsenäisesti, tai sitten se tulee ja moukaroi sinut maanrakoon. Ehkäpä siinä vaiheessa alat uskoa, että kaikki on muuttunut.”
          ”Olet hullu.” Niskassa tuntui kylmän hikiseltä, eikä Lune äkkiä halunnut kuulla enää sanaakaan Varýshin puheista.
          ”En yhtä hullu kuin sinä, mikäli et ota neuvojani vakavasti.”
         ”Hyvä on sitten.” Koska se vähemmän pelokas osa minusta haluaa ymmärtää.

          Varýsh räpytteli epäuskoisena silmiään.
        ”Valehtelevatko korvani, vai sanoitko sinä juuri kyllä?”
         Lune kiskoi reppua paremmin selkään ja nousi lauhkeasti hymyillen jaloilleen kellotaulun edessä.
         ”Mennään vaan, mutta ainoastaan siksi että tylsistyn muuten kuoliaaksi ja jalkani ovat puutuneet.”
          Varýshilta ei kestänyt kauaa johdattaa heitä alas kadulle. Tuuli puhalsi grafiitin ja suolan värisiin hiuksiin.
         ”Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisit vaarassa Wisteriakartanossa?” hän kysyi kääntymättä katsomaan Luneen. Kysymys oli esitetty kuin ohimennen, mutta pinnan alla virtasivat kätketyt, synkemmät sävyt. Lyhtypylväiden varjot taipuivat heidän yllään.
          ”En oikeastaan tiedä." Hän kuulosti typerältä, mutta ei jaksanut välittää.
          ”Vaisto?”
          Lune kohautti olkapäitään, ja hymähti sitten tajutessaan, ettei toinen kyennyt näkemään.
          ”Niin. Mutta se ei taida olla tarpeeksi painava peruste, vai mitä?”
          ”En sanoisi niinkään. Vaisto on oikeassa useammin kuin tiedämmekään. Oletko tuntenut ennen mitään samankaltaista?”
          Lune ei vastannut.
         ”Mitä tämä on?”
          ”Ikävyyksiä arvatenkin.” Varýsh piti katseensa tiukasti menosuunnassa. 
          Vastaus ei varsinaisesti sulattanut jäisiä kukkia Lunen sydämeltä.
         ”Luuletko niin?”   
         ”Onko se totta, että pystyt näkemään aaveita?” Varýsh keskeytti. 
          Lune hätkähti ja oli vähällä kompastua halkeamaan jalkakäytävässä. Lontoo risteili kiireisenä heidän ympärillään.
          ”Kuka sinulle kertoi?”
          ”Demaine.”
          Tietysti.
          ”Mutta eivät aaveet minua häiritse”, Lune sanoi synkästi. Ne olivat ne muut asiat, jotka häntä huolestuttivat.
          Sekunnin ajan Varýshin kasvojen tilalla oli taas pelkkää lumisadetta, sellaista kuin televisioissa. Lune pudisteli vähän päätään, ja se palautti kaiken normaaliksi. Korvissa särisi yhä piinallisesti.
          Varýsh veti nahkatakin hupun päähänsä. Hämärä lankesi kasvoille.
          ”Sinä siis aiot viedä minut Wisteriakartanoon?” Lune kysyi.
          ”Tätisi vie, hän odottaa kuplavolkkareineen tässä lähellä. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä.”
           ”Hemmetti…”
          Varýsh pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri.
           ”Istu”, hän sanoi ja osoitti vaativasti mustaa penkkiä jalkakäytävän varressa. ”Puhutaan.”
           He istuivat leppeän tuulenvireen pyöritellessä tyhjää paperimukia kadulla. Lontoon liikenne norui ohi tasaista vauhtia. Joskus Lune saattoi kuulla maailman natisevan nivelissään, kun se ojentui kohti lasta, joka ei ollut koskaan löytänyt oikeaa polkua. Lune tuijotteli ajatuksissaan reikäisiin polviinsa.
          ”Sanot siis, että joku todella jahtaa minua.”
          ”Mennään siihen kohta. Mitä ajattelet juuri nyt?”
          ”Miksi haluat tietää?”
          ”Yritän vain olla avulias.”
          Lune huokaisi. Olkoon.
          ”Toivon vain, että voisin mennä siihen kartanoon ilman huolta. Viettää vihdoin sellaista elämää, jota en koskaan voinut minussa vialla olevien asioiden takia.” Lune tuijotti lähestyvän bussin valoihin. ”Nukun pimeässä, koska yölamppuni räjähtelevät. Iskin mäsäksi radioni, jotta lakkaisin
kuulemasta sen kautta ääniä. En ole koskaan leikkinyt tyynysotaa, koska kaikki tyynyt on viety huoneestani. Ne alkoivat muuttaa muotoa silmissäni. Olen väsynyt, Varýsh – väsynyt kuulemaan ja näkemään olemattomia, väsynyt painajaisiin, väsynyt juoksemaan karkuun.”
          ”Ja silti teet sitä yhä”, Varýsh huomautti suupieli kohoten.
          ”Aion kohdata sen kaiken viimeistä kertaa.”
          ”Ja sen jälkeen?”
          Lune pysyi hetken vaiti. ”En tiedä vielä.”
          Varýsh suoristi selkäänsä niin että nahkatakki narisi.
          ”Selvä, tässä on mitä tulee tapahtumaan.” Hän osoitti taas Lunea etusormellaan ja Lune tuijotti arpia. ”Vien sinut tätisi luo. Hän vie sinut kartanolle ja sinä menet ilman vastustelua. Ja kun pääset sinne, hankit itsellesi seuraa. Epäselvyyksiä? Hienoa. Siinä on kaikki minkä tapahtumisen voin luvata varmasti. Toivon että voisin luvata enemmän. Mutta se kyseinen valinta ei ole minun tehtävissäni.”
          Lune ei vastannut.
          ”Wisteriakartanossa olet turvassa”, Varýsh sanoi. ”Sinua vainoaa muun muassa Uniklinikka, ja usko pois, et halua mennä sinne mihin ne sinut haluavat.”
          Kauhun väreet kulkivat Lunen selässä. 
          ”En – en ymmärrä...” Suola vierähteli hänen taskussaan. ”Mikä ihmeen Uniklinikka?”
          “Käytä aivosolujasi, Sharrock, vastaus ei ole kaukana johtopäätöksestäsi. Luuletko, ettei tapauksesi herätä huomiota? Kuule, ainoa mitä sinun tarvitsee juuri nyt ymmärtää on se, että sinun pitää totella minua. Omaksi parhaaksesi. Sinähän olet nähnyt useita lääkäreitä ja psykologeja elämäsi aikana, öh, ongelmiesi takia, vai mitä?”   
          Lune rypisti otsaansa, virta ikäviä muistoja palasi hänen istuessaan siinä kovalla penkillä.
          “Kyllä. Miten niin?”
          “Uniklinikka, hämärä taho joka on kiinnostunut sinusta, on onkinut itselleen sinua koskevaa informaatiota useilta eri lääkäreiltä ja psykologeilta”, Varýsh kertoi ilottomana. ”Laittomasti mitä luultavimmin. Kaikki mitä olet koskaan kertonut käynneilläsi ja mitä he ovat saaneet selville. Tutkimukset,
diagnoosit…”
          “Ei skitsofreniaa, ei psykooseja, ei mitään sellaista. Virallista diagnoosia ei ole.” Mistään Cyanideen liittyvästä Lune kieltäytyi puhumasta, mutta se olikin asia erikseen. Lisäksi oli pyromania. Sen ilmaantumiselle oli ollut painava syy.
          Varýshin isällinen äänensävy terävöityi.
          “Siinäpä se. Ulkopuoliset tahot alkavat osoittaa epätoivottua kiinnostusta. Nimesi saattaa olla hallituksen punamerkitsemä, mutta puhutaan jostain mukavammasta. Sanoitko muuten virallinen diagnoosi? Entäpä epävirallinen? Mitä he arvelevat tapauksesi olevan?”
          Yhtä pahaenteistä sanaa hänestä oli käytetty.
          Ilmiö.
          Lune naurahti vailla hilpeyttä ja suuntasi katseensa Englannin varistenpeittämiin taivaisiin.
         “Että minulla vippaa päässä ja minut kuuluisi lukita johonkin instituutioon muiden kaltaisteni harhaisten kanssa. Jos kerran yhä tänäkin päivänä minut halutaan sulkea mielisairaalaan, joskus aiemmin minulle olisi kai suoritettu lobotomia.”
          Hän jätti mainitsematta, että se oli miltei tapahtunut oikeasti.
          Oli ollut eräs lääkäri, kun Lune oli ollut nuorempi, vanha mies jolla oli järjenjättämät silmät ja huolestuttavan hilpeä ääni. Hän oli todella ehdottanut sitä hoitoa, mutta Lune oli ollut liian sekava muistaakseen kunnolla, mitä oli tapahtunut. Demaine-täti oli pelastanut hänet, sulkenut syliinsä, vienyt kodin turvaan. Lune nielaisi ja laittoi kädet taskuihinsa, jottei niiden vapinaa näkisi. Hän muisti painajaiset, eksymisen valkoisiin sokkeloihin, epämuodostuneet ruumiit sairaalasängyissä kaikkialla minne hän juoksi. Joskus samaan sekoittuivat ruttolääkärit. Hänen suustaan ryöppysi äkkiä sanatulva.
          ”Varýsh, en voi koskaan joutua sellaiseen ympäristöön. Sille on syynsä. Tuota… voinko kertoa sinulle yhden jutun? Siitä on äärimmäisen hankala puhua.”
          ”Totta kai.” Varýsh nojautui huolissaan lähemmäs kuuntelemaan.
          Lune puri hammasta.
          ”Minulle tapahtui jotain. Sairaalassa.”
          Varýsh odotti hiljaa, että hän jatkaisi.
          Lune oli nähnyt paljon sairaaloita, paljon painajaisia, ja joskus oli hankala erottaa niitä toisistaan. Hänen ylleen kumartuvat lääkärit olivat alkaneet esiintyä koukkunokkaiset ruttonaamiot kasvoillaan.
          ”Mitä tapahtui, Lune?” Varýsh kysyi kärsivällisesti. Ryppy syveni nyt hänen kulmiensa välissä. 
          ”Minulla oli sappirakkoleikkaus, kun olin kahdeksan.” Todellisuus siitä, että se oli tapahtunut oli taustallapiilevä ongelma, yksi monista. Se oli alkanut hellittää jonkin verran, nyt kun Lune oli täyttämässä kolmisen kuukauden kuluttua 17 – ainakaan hänellä ei enää ollut kirkumisepisodeja päivänvalon aikaan. Ostoskärryn pyörien kirskunta hermostutti Lunea yhä, muistutti liikaa ympäriinsäsiirreltävistä sairaalasängyistä.
          He olivat laittaneet halvaannuttavan lääkkeen ensin. Sen jälkeen nukutuksen. Takaperin lasketut numerot olivat hitaasti paenneet hänen huuliltaan, mutta jotain oli mennyt vikaan – Lune oli kyllä lakannut luettelemasta numeroita, mutta ei siitä syystä, että hänen mielensä olisi jo uinut tajuttomuuden pimeyteen, vaan siksi, että hänen kehonsa oli juuri jähmettynyt leikkauspöydällä päästä varpaisiin kuin sementti. Ei ollut mitään tehtävissä, ei minkäänlaista keinoa viestittää, että Lune tunsi kirurgien kädet, kun he alkoivat koskea häneen. Liikkumisen vaihtoehtoa ei ollut. Kukaan ei nähnyt hänen räpyttelevän, kirurgit eivät olleet katsoneet hänen kasvojaan. Se oli ollut kuin unihalvaus, joita hän oli kokenut kyllikseen, mutta tällä kertaa kaikki hänen näkemänsä oli ollut totta. Kirurgit hänen yllään. Kirkas pyöreä valo.
          Lune jätti mieluiten muistelematta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun kirurgi sanoi ”skalpelli.” Ei ollut ulospääsyä hänen sisällään räpistelevälle kirkaisulle.
          Siinä hetkessäkin hän alkoi hikoilla, sydän vasaroida ja päässä tuntua huimaavalta. Lune puri hammasta kovemmin Lontoon katupenkillä,
kaukana leikkaussalista. Vaikka hän oli kaukana, hän muisti edelleen oman intensiivisen kuolintoivomuksensa niinä kiduttavan mittaisina tajunnan hetkinä.
          ”Lune?”
          Lune tajusi, ettei ollut puhunut sanaakaan hetkeen. Hän ei kyennyt toistamaan ääneen, mitä oli juuri käynyt läpi mielessään. Hän mutisi vain yhden lauseen:
          ”Olin hereillä.” Hän pakottautui tarkentamaan: ”Kävi ilmi, että puudutus ei toimi minuun. Sen nimi on anestesiatietoisuus.”
          Oikeastaan Lune oli äärimmäisen kiitollinen amnesialääkkeestä, joka hänelle oli kertoman mukaan annettu tapahtuman jälkeen, hänen oman parhaansa vuoksi. Se oli sirpaloinut metallipöydällä koetut muistot alitajunnan pohjamutiin, josta palasia silloin tällöin nousi pintaan. Silti, ne välähdykset olivat olleet tarpeeksi suistamaan raiteiltaan hänen ennestäänkin häiriintynyttä mieltään. Elämä ihossani tuntuu Frankensteinin hirviöltä, kanilta jota testataan meikkejä varten hirvittävillä toimenpiteillä. 

          Varýsh istui hänen vieressään kalpeana ja liikkumatta.
          ”Olen niin pahoillani, sinun ei olisi koskaan pitänyt kokea sellaista…”
          Alussa Lune ei ollut kyennyt yhdistämään tuntemaansa kauhua mihinkään, paikantamaan lähdettä kauheille tunteille, jotka hänen kehonsa muisti, mutta mieli ei.
          ”Koko tapahtuma pahensi ennestään tilaani. On muitakin tapahtumia, enkä osaa päättää, ovatko ne pahempia kuin tämä – onko mikään.”
          ”Lune, kuuntele. Haluan että ymmärrät tämän.” Varýshin ilme oli lämmin, ja Lune hengitti Lontoon savuja hieman raskaammin. ”Vaikka sinulla olisi ollut vaikea elämä, se ei tarkoita, ettet ansaitse tulevaisuudessa parempaa. Voin tarjota sen sinulle Wisteriakartanossa. Ansaitset kaikki ne asiat, jotka sinulta ovat uupuneet. Asioilla on aina mahdollisuus olla paremmin näiden tähtien alla.”
          Lunen silmiä oli alkanut poltella vietävästi. Hän pakotti äänensä karskiksi.
          ”Hyvä on, tulen kanssasi siihen kartanoon.” Tämä muukalainen oli jotenkin onnistunut valamaan häneen pienen rippeen uskoa.     
           ”Hienoa kuulla. Muista: mitä oletkaan nähnyt, se ei ole kaikki, mitä tulet ikinä näkemään... Maailmassa on enemmän kuin menneisyytesi, ja aion näyttää sen sinulle. Olen epäonnistunut useissa asioissa, mutta tässä en tule epäonnistumaan. Sen minä vannon sinulle, Sharrock.”
          He lähtivät taas kävelemään. Kylmä virtaus puhalsi Lontoon läpi ja värisytti kaikkea kivi- ja luuytimiään myöten. Varýsh harppoi yhä kuin maailman omistaja.
          “Mitä ikinä kuvittelitkaan Wisteriakartanosta, vertasit aiempiin kokemuksiisi, Wisteriakartano on kaukana sellaisesta”, Varýsh sanoi olkansa yli. ”Siellä olet turvassa Uniklinikalta. Ja kaikelta muultakin.”
          ”Mistä sinä tiedät nämä asiat?” Lune kysyi. Hänellä oli yhä epäilyksiä sen kaiken suhteen.
          Kolkko hekotus karkasi Varýshin suusta.
          ”Voi Sharrock, minä tiedän paljon sellaisia asioita, joita en haluaisi tietää.”
          Hän piilotteli ilmiselvästi jotakin, ja Lune vannoi itselleen, että ottaisi vielä jonain päivänä selville mitä. Juuri nyt hän päätti antaa asioiden levätä aloillaan vielä toistaiseksi ja keskittyi sen sijaan huolehtimaan Demainen tulevasta kohtaamisesta. 
          ”Hän tappaa minut.”
          ”Hän saattaa."
          He pysähtyivät muutaman minuutin kuluttua keskelle tietä. Satunnaiset ohikulkijat vilkuilivat kummeksuvasti Varýshin suuntaan, mutta hän ei välittänyt. Lune seisahtui hänen vierelleen ja katsoi kadun päähän – laimeanvärisen taivaan alle oli pysäköity kolhuinen armeijanvihreä kuplavolkkari.
Moottorin tuttu kovaääninen pärinä täytti Lunen korvat.
          Hän ja Varýsh puristivat kättä hyvästiksi. Varýshin sormista räsähti staattinen sähköisku, pieni sininen salama, joka sai Lunen säpsähtämään.
          ”Pahoitteluni. Kuule…” Varýsh madalsi ääntään. ”Maailma on tarpeeksi kylmä ilman riitelyäkin. Pyysin, ettei hän raivoaisi sinulle liikaa.”
          ”Sehän on jaloa.” Lune katseli miehen tammista olemusta, ja hän katseli takaisin. Varýsh oli pitkä; seistessään siinä hänen varjonsa peitti Lunen melkein kokonaan. Lune odotti jännittyneenä, että vakavat kasvot muuttuisivat taas staattiseksi myrskyksi, mutta ne pysyivät normaaleina.
          Äkkiä Varýsh vetäisi henkeä.
          ”Olin unohtaa!” Hän kiskaisi Lunen hätäisesti läheisen omakotitalon kulman taakse, niin että näkyvyys Demainen autolle peittyi. Varýshin oudot kiihkeät silmät pälyilivät epäluuloisina puolelta toiselle. Hän oli nostanut jotain esiin takkinsa alta, ikään kuin siellä olisi ollut paljonkin päällepäin huomaamatonta säilytystilaa. Nyt hän ojensi kalvakaksi muuttuneelle Lunelle hohtavaa kannellista lasiastiaa, ei paljoa keskikokoista hillopurkkia suurempaa. Se muistutti pyydystettyjen tulikärpästen purkkia, mutta tämä oli kuin kristallilasista kaiverrettu, täynnä kauniita säkenöiviä yksityiskohtia ja hankalasti läpinähtävä. Kullan ja valkeuden sarastus tunkeutui kyljistä ulos kuin vesiputouksen läpäisevät auringonsäteet. 
          Lune tuijotti esinettä tekemättä elettäkään tarttuakseen siihen.
          ”Mikä hem –?”
          ”Ei kysymyksiä”, Varýsh sihahti. ”Ota se.”
          ”Ei, ei, ei missään tapauksessa.” Lune perääntyi poispäin Varýshin ojennetuista käsistä. ”Pidä se kaukana minusta. Mikä osa tavanomaisen tavoittelusta jäi sinulta ymmärtämättä?”
           ”Kääri se takkiisi.” Varýshin äänensävy kohosi astetta jyrkemmäksi ja hän tyrkytti esinettä. Askelet kopisivat lähemmäs kadulta. ”Pian nyt!”
          Lune ei voinut kuin ottaa purkin vastaan ja teki hädissään työtä käskettyä. Hitaasti paarustava vanharouva ohitti heidät juuri, kun Lune puristi takkimyttyä sylissään.
          Varýsh katseli häntä syrjäkujan hämy ympärillään ja pudisteli päätään.
         ”Sinun ei kuuluisi olla täällä, Lune”, Varýsh sanoi hiljaa, melkein itsekseen. ”Olet eksyksissä.”
          Kaupunki-ilma kantoi savun, kiven ja mädäntymisen hajua.. Epätoivo hiipi Lunen ääneen.
          ”Puhut sekavia. Ja ellet puhuisikaan… miten muka voin lähteä täältä? Miten voin jättää tämän harmauden, joka pesee pois kaikki värit?”
         ”Harmaus ulottuu kauemmas kuin arvaatkaan.” Varýsh hieraisi otsaansa. ”No niin, pelkäämpä että aikamme on täysi. Lienee parasta, että yrität unohtaa tämä kohta tapaamisestamme. Äläkä vaivaa minua kantamustasi koskevilla kysymyksillä. Älä puhu siitä, älä ajattele sitä, ja kaikkein tärkeintä; älä avaa sitä.”
          ”Mitä minun sitten on tarkoitus tehdä sillä?” Lune pelkäsi pudottavansa esineen hermostuksissaan ja puristi lujempaa käsivarsillaan. Heikko lämmin hohde pääsi tunkeutumaan läpi takkikankaasta. ”Mikset vain pidä sitä itse?”
          ”Kiipesit Big Beniin, luotan käsiesi vakauteen.” Varýsh havaitsi loppuunpalavan sytytyslangan Lunen silmissä. ”Olkoon – jos sen olemassaolosta saataisiin tietää, etsijät kykenisivät löytämään sen minun hallustani liian helposti. Säilytä sitä toistaiseksi puolestani, äläkä anna kenenkään päästä perille siitä. Olisitko ystävällinen?” Niine hyvineen Varýsh työnsi Lunen takaisin kuplavolkkarille vievälle kadulle, jota kävelijät hattuineen, kävelykeppeineen ja laukkuineen kansoittivat. ”Minä lausun nyt näkemiin, Sharrock. Tapaamme kyllä pian uudestaan. Yritä olla kuolematta.”
          Lune kohotti toista kulmakarvaansa.
          ”Sinä myös.”
          Varýsh ei vastannut.
          Hetken ajan Lune seistä tökötti paikoilleen jähmettyneenä keskellä jalkakäytävää, kädet tiukasti takkimytyn ympärillä, ja räpytteli typertyneenä silmiään.
          Hän syöksähti takaisin kulman taakse.
          ”Odota nyt, kerro minulle edes –”
          Lause kuoli Lunen huulille, sillä sivukatu ammotti autiuttaan. Varýsh oli mennyt. Lune pureksi huultaan ja kallisti ärtymyksen ja epäröinnin sekaisin tuntein kasvonsa käsissään lepäävän mytyn ylle. Kirotun kirottu.
          Armeijanvihreä ajokki tärisi tyhjäkäynnillä puoliksi jalkakäytävällä, puoliksi kadulla. Demaine ei vilkaissutkaan Luneen tai epäilyttävään kantamukseen päin, tuijotti vain tyhjästi suoraan eteensä. Hän ei huutanut eikä raivonnut, mutta hiljaisuus oli vielä pahempaa. Kun täti suuttui, kaikki hänen ympäriltään ikään kuin vetäytyi kuoreensa. Demaine itse tuntui kaikonneen orvokkihattuineen miljoonien kilometrien päähän, juuri sillä hetkellä, kun Lune kaipasi enemmän kuin mitään muuta hänen rauhoittavaa hymyään – sitä joka kertoi menneiden vuosien yhteisistä muistoista, jotka olivat historian tuuliin katoavia ja päivä päivältä vanhenevia, kuin tummuvaa hopeaa, mutta jotka säilyisivät hymyssä vuosikausien ajan. Maailman
turvallisimmilta kasvoilta oli kadonnut kaikki tuttu; jäljellä oli vain patsasmainen kivettyneisyys, silminä huurtuvat merijääkimpaleet.
     Täytyy olla enemmänkin kuin tämä. Joskus voin melkein tuntea sen, kun ojennan sormenpääni kalsean yöilman läpi. [/i]
     Vanhan vireensä menettänyt kaupunki jäi nopeasti taakse, ja tilalle tuli kuplavolkkarin ilmastointilaitteen sirinä, vinkuvat jarrut ja lähestyvän uhkan varjo sydämelle. Lontoon keskustan jälkeen Demaine lisäsi vielä vähän vauhtia, hyräillen – huomaamattaan ja aika murhanhimoiseen sävyyn – ja he ampaisivat moottorin äänen säestämänä kaukaisuuteen jatkuvalle etelän valtatieväylälle. Isättä kasvaneen pojan huomionhausta kärsivä Trey vietiin oman opinahjonsa hoiviin, missä hän todennäköisesti saisi lukuisia raivokohtauksia rehtorin kansliassa, varastelisi opettajan käsilaukusta avaimia ja leikkaisi luokkatoverin palmikon keskeltä poikki.   
     Lune puristi takkia ja salaisuutta sen sisällä.
[/size]
         
         
« Viimeksi muokattu: 20.06.2022 15:54:21 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
4.
K A R T A N O N  V A N G I T






Worcesterin rauhan ja mietteiden tuoksua kantava tuuli teki hidasta kuolemaa. Ajomatkalla nähdyt aavat vihreät lakeudet ja parsakaalipuut eivät olleet piristäneet Lunea tai vieneet pois mieltä vainoavaa epäilystä.
          Sade räiskyi kuplavolkkarin konepellille ja tipahteli Lunen sateenvarjosta parkkipaikalla.
          ”Sinun pitää olla varovaisempi”, Demaine-täti sanoi hiljaisella äänellään ja kiskoi Lunen matkalaukun ulos takapenkiltä. ”Se mitä teit oli epäloogista, harkitsematonta…”
          Epäloogista – aina se sana. Lune haroi tukkaansa taaksepäin ja kiskoi farkkujen lahkeet sukanvarsista.
          ”Tajuan sen. Minä –”
          ”Yritän sanoa, että tuollainen karkaaminen ei ollut lainkaan tapaistasi.” Demaine seisoi jotenkin oudon jylhänä, ja Lune ymmärsi vasta nyt kuinka huolissaan täti oli ollut. ”Onko tämä yksi niistä päivistä? Niistä… irti revityistä päiväkirjansivuista?”
          ”Kaikki on okei. Olen pahoillani.” 

          Demaine ei kuitannut anteeksipyyntöä mitenkään. Hän ei kuitenkaan ollut enää kovin vihainen. Sydämenmuotoisille kasvoille syttyi jopa pieni helpottunut hymy, vaikka hän näytti siltä, että olisi saattanut sortua hetkenä minä hyvänsä. Hän pyyhkäisi ripsen Lunen poskelta saaden Lunen säpsähtämään rajusti.
          ”Anteeksi”, täti sanoi ja nyppäsi harmaan höyhenen hänen hiuksistaan. ”No niin, nyt olet valmis.”
          Etäämpänä lauloivat järven sysipimeät laineet synkin sävelin kalliorannan sateenusvan takana ja saivat Lunen kiroamaan levottomuutta sydänalassaan. Etupihalle vievän soratien päässä rauta-aidan takana ikivanhan viktoriaanisen kartanon jylhä arkkitehtuuri kiipeili taivasta kohti köynnösten riivaamana. Sitä ympäröi salaperäinen varjopuutarha ja särmikkäästä vuoristonhuippumaisesta katosta ulkoni tähtitorni. 
          Lune kääntyi takaisin tätinsä puoleen ja antoi hänen kietaista kätensä ympärilleen. Demaine oli lyhyempi kuin Lune, ja tuoksui kosteusvoiteelta, itse uuttamaltaan ruusuhajuvedeltä sekä joltain määrittelemättömältä, josta tuli mieleen koti. Kultaisen delfiinin muotoinen riipus painautui viileänä
Lunen kaulaa vasten. Lune vetäytyi pois. Meikin rajaama indigonsininen katse porautui hänen omaansa.
        ”Kharmeline…” Täti näytti siltä, että yritti puoliksi pakottaa, puoliksi estää itseään sanomasta jotain. ”Sitä vain, minä löysin sinun uusia origamejasi… yksi oli rytistetty ja toisessa oli… verta ja minä halusin vain sanoa, että sinun on puhuttava Varýshin kanssa, hän on täällä sinua varten ja voit luottaa häneen täysin.”
          Lune kiemurteli epämukavuudesta. Mitä Demaine oikeastaan edes tiesi Varýshista? Hän tiedusteli tätä tädiltään. Demainen vastaus oli yksinkertainen. 
          ”Tiedän sen verran, ettei hän anna minkään pahan tapahtua sinulle.”
          Ontto tunne oli palannut sydämeen.
          ”Mutta… tämä on vain sisäoppilaitos, Demaine.” 
          Demaine näytti yhtäkkiä hirvittävän väsyneeltä ja pelokkaalta sateenvarjonsa alla. Pitkän matkan vaeltaneelta kulkijalta, joka ei ollut löytänyt etsimäänsä.
          ”Et ymmärrä.” Hänen vapisevat hansikassormensa sytyttivät savukkeen, joka jäi hetkeksi punatuille huulille. ”Minua pelottaa, entä jos olen tekemässä väärin? En enää tiedä ollenkaan, oliko sinua viisasta tuoda tänne.”
          Maa liikehti jalkojen alla. Keuhkoissa oleva ilma jäätyi. Lunen mieleen palautui elävästi päivä, jolloin hän oli ollut suorittamaisillaan elämänsä ensimmäistä benjihyppyä valehdeltuaan olevansa yli 18-vuotias.
          ”Miten niin?” Kaikki ei ollut nyt normaalisti. Hän halusi käpertyä kerälle natisevan, bensantuoksuisen kuplavolkkarin perälle ja herätä kotona Lontoossa, mutta kartanon päälle kaatuva hahmo häämötti jo hänen takanaan ja harmaus nakersi Lontoon seiniä, eikä se talo sitä paitsi ollut ehtinyt tuntua vielä kodilta.
          ”Ole tarkkaavainen. Vältä hankaluuksia. Kirjoita minulle, lupaa se. Jollet itsesi takia, niin siksi että minä pysyn järjissäni.”
           Lune nyökkäsi hätäisesti.
           ”Ja vielä yksi juttu.” Sade oli sammuttanut Demaine-tädin savukkeen. Hän suoristi äkkiä pikkuista liilaa hattuaan, suu suipistuen. ”Muistatko, mitä kerroin sinulle Dewinistä? Sen yhden jutun?”
          Lunen uupunut sydän kiihtyi hieman.
          ”Sinä sanoit, että Dewin-setä… muuttui.”
          Demaine hymyili silmät pidäteltyihin kyyneliin hukkuen.
          ”Niin, niin hän teki. Ethän sinä muutu, Kharmeline?”
          Lune ei ollut varma mitä täti tarkoitti, mutta halusi epätoivoisesti muuttaa ne kivun kasvot iloisimmiksi.
           ”En minä muutu. Ja Demaine, sinun ei tarvitse huolehtia enää hänestä. Hän on poissa.”
          Lune ei ollut varma, mihin rikolliseen ja korruptoituneeseen Treyn isä oli ollut sotkeutunut, mutta oli yhtäkaikki iloinen siitä, ettei mies kulkenut enää talossa. 
          Matkalaukku auki, hehkuva purkki esiin takin sisältä ja villapaidanmutkaan. Kukaan ei koskaan saisi tietää siitä. Hankkiudun mokomasta eroon mahdollisimman pian. Raskaan takin pehmeä ja nokinen tyyneys levittäytyi Lunen harteille, kun hän lähti marssimaan kohti Wisteriakartanoa piilottaen sisälleen menneisyyden, oudot aavistukset ja pelon. Se ei ollut se itsevarma, anteeksipyytelemätön kuva, jollaisena hän esitti itsensä maailmalle seinien ulkopuolella. Tämä oli se haavoittuvainen salaisuus, kätkettynä syvälle kerrosten ja kerrosten alle asioita, jotka oli tehty selviytymään kylmyydessä.
          Matkalaukku rahisi soratiellä, ja painonsa vuoksi sitä oli raahattava eteenpäin. Sade alkoi hellittää, mutta sumu ei hälvennyt. Kaukaa takaa ja edestäpäin tuleva oppilaiden jutustelu täytti ilman – siinä sekoittui tiivistelmiä kuluneesta kesästä (”näivettyvätkö puut teidänkin kaupungissanne?”) pätkiä parhaista muistoista (”William varasti viskiä isoisänsä komerosta”) sekä spekulaatioita alkavasta vuodesta (”hyppään järveen jos saan huonetovereiksi jotain pölkkypäitä”). Joillakin oppilaista oli mukanaan lemmikkejä. Se oli ainoa asia, joka heissä suuremmin kiinnitti Lunen huomion. Muuten ihmiset ympärillä näyttivät sumealta mereltä, aivan kuin he olisivat eläneet eri aikavyöhykkeellä tai Lune katsellut heitä kaukaa yksityiskohdat vääristävän lasin läpi.

          Hän ei vielä tiennyt kenenkään nimiä. Kenenkään omituisia pikku maneereja, joita he tekivät huomaamattaan. Tuntemattomuus valoi heidät yhdeksi. Heidän ja Lunen välillä oli seinä, jonka läpi hän tahtoi epätoivoisesti murtautua. Mutta hänen mielensä koodista oli ehkä unohdettu numeroita, tai jokin piirilevyistä murtunut tuomiten hänet ikuiseen syöksyyn todellisuuden rakennelaattojen välissä. Viallisuuden tunne oli aina seurannut mukana minne ikinä hän menikin. Aivan kuten lintumiehet.
          Kirotun kirottu. Tämä peli veisi häneltä vielä hengen.
          Joskus Lune oli melkein varma siitä, että jokin näkymätön ajoi häntä takaa. Suurin osa ihmisistä, joille Lune oli uskoutunut, piti sitä tietenkin – luonnollisesti – pelkkinä harhaisen luuloina. Ainoa vihje väitteen paikkansapitävyydestä oli Varýshin vihjaisu Uniklinikasta ja Demainen pakonomainen tarve muuttaa kaupungista kaupunkiin, eikä Lune oikeastaan uskonut siihenkään juuri muulloin kuin joskus öisin, jolloin hän kävi muutenkin ainaista vääntöään unimaailman ja maailman hämärtyvän järjellisyyden kanssa.   
          Aaveet olivat ehdottomasti järkeenkäyvin asia hänen elämässään. Uniklinikka ei jostain syystä tuntunut Lunen mielessä ’siltä todelliselta uhkalta.’
           Puhu Varýshille, oli täti kehottanut. Pah. Varýshille Lune kaikkein viimeisenä puhuisi, mies oli jo tarpeeksi kajahtanut ennestään.   
          ”Väistä!”
          Lune kavahti orapihlaja-aitojen reunustaman tien sivuun. Selän takaa rynni joukko nuoria, jotka yrittivät tavoittaa edempänä olevia ystäviään ja käyttäytyivät enemmän pillastuneen härkälauman kuin pitkälle kehittyneen ihmislajin tapaan.
          Ajanhukkaa, kaikki tämä kiirehtiminen. Sen on parempi olla jokin mahtava määränpää, arvokkaampi kuin tämä matka. Lune ei ollut varma, halusiko koskaan saapua perille. Hän esti itseään ärähtämästä jotain tiukkaa ja jatkoi näennäisen tyynesti eteenpäin. Samaan aikaan sisältäpäin se sama tyyneys oli halkeillutta vanhaa lasia. Hänen aivonsa käsittelivät yhä Demainen kanssa käytyä keskustelua. Tyhjää taloa, johon hän palaisi.
          Olisipa Demainekin kyennyt näkemään aaveet. Ehkä Marjorie olisi voinut pitää hänelle seuraa olohuoneessa. Oli sietämätöntä ajatella, että kaikki luulivat olevansa yksin, vaikka he eivät olleet – kuolleet, jotka pelkäsivät liikaa siirtyäkseen eteenpäin seurasivat hiljaisina heidän askeliaan.
          Naks. Lunen sormet olivat hipaisseet matkalaukun herkkää rikkinäistä lukkosysteemiä. Metalli loksahti ja nahkakansi lävähti auki sirottaen tavaroita soralle. Laukku tempaisi itsensä hänen kädestään. Kaikki siististi pakatut tavarat vyöryivät keskelle soratietä aiheuttaen ruuhkan. Hän hylkäsi sateenvarjon ja alkoi mättää niitä takaisin laukkuun niin nopeasti kuin kerkesi, mutta oppilaat kompastelivat ja kävelivät jo muitta mutkitta hänen puhtaiden vaatteidensa yli – sen Sharrockin tytön, jonka vanhemmat tyhjiö nielaisi. Ei, ei kukaan siellä tiennyt. Mistään. Hän voisi aloittaa alusta.

          Lune paiskasi viimeisen tomuisen sukkaparin matkalaukkuun. Oli vähällä, ettei kallisarvoinen villapaitakäärö ollut jäänyt jalkoihin. Hän tunki sen kiireesti takaisin laukkuun ja toivoi hartaasti, että purkin kansi oli yhä kiinni. 
          Wisteriakartanon etupihan suljettu musta rautaportti kohosi nyt suoraan edessä. Lune pysähtyi ja kallisti päätään nähdäkseen paremmin rakennuksen kaaret ja pylväät, parvekkeet ja observatorion, lisäsiivet ja kasvihuoneen, sekä korkeissa tummissa ristikkoikkunoissa kiiluvan valon. Kartanon takana
alkava vänkyräinen aarniometsä verhoutui arvoitukseen. Korppien, naakkojen ja varisten raakkuvia parvia istui katonharjalla ja kivipiipun päällä, tarkkailemassa, kuin se olisi ollut kaikkien maailman mustien lintujen kerho. Lune hengitti hitaasti, etteivät varikset kuulisi hänen sydämenlyöntejään
          Räystäällä istui jotain muutakin. Kaitajalkainen henkilö, jonka silmät välähtivät viileänsinisinä, kun hän veti huppua syvemmälle päähänsä ja vetäytyi pois näkyviltä. Lunen edessä seisova irlantilainen tyttö tökkäsi käsivarteen kupari-ihoista ystävätärtään, jonka hiukset valuivat kahtena kelmeänvaaleana
palmikkona selkään ja käsivarressa riippui sirkuttavan kyyhkysen häkki.
          ”Katso, Athena! Katolla on joku.”
          ”Niin varmasti, sinä tunnut näkevän aina kaikenlaista, Terran.”
          ”Ei kun oikeasti. Katso.”
          Lune katsoi uteliaana heidän kanssaan, mutta katto oli nyt nauravia harakoita lukuun ottamatta tyhjä. Posliinitaivaalla soutavat pilvet olivat kuin päiväunia ja kartano niiden alle unohdettu painajainen, joka kurkotti kohti muistamista, tahtoen tulla löydetyksi uudelleen.
          ”Kuulehan, tuonne ei niin helposti kiivetäkään. Fenris Mercury yritti kerran – hän vietti seuraavat puoli vuotta kipsissä.”
          Raskaat tummapuiset pääovet avautuivat samassa narskahtaen. Härkää esittävän rautakolkuttimen nenärengas heilahti ja ulos harppoi helmat hulmuten, kengät kopisten joku professoreista, vanha nutturapäinen nainen, ja leväytti rautaportin auki. Hän ehti viime hetkellä pois alta oppilaslauman vyöryessä sisäoppilaitoksen pihamaalle. Portin saranoista lähti korvia riipivä kitinä, eivätkä harakat lakanneet raakkumasta Lunen mennessä sisälle. 




*   
Aiemmin 

         
Hiljaisuus ei vastannut soturille. Se jyski hänen korvissaan äänettömin sävelin: niiden tahti takoi raivokkaana kallon sisäpintaa.
          Hän oli pudonnut halki iäisyyden. Hypnoottinen valkea tyhjiö tuntui jatkuneen jatkumistaan, eikä nyt vallinnut enää alkuilta laskevan punaisen kaksoistähden alla. 
         Se oli alkanut kuin mikä tahansa päivä, kunnes hänen kehonsa oli kohdannut ilmassa jotain sinne kuulumatonta. Jokin oli kareillut siinä kummallisesti, vaikka paljaalla silmällä katsottuna ei kyennyt erottamaan mitään. Varovaisesti nainen oli ottanut askelen. Silloin, saappaan koron osuttua maahan
kaikki oli muuttunut puhtaaksi kaaokseksi.
          Ohikiitävä hetki, jolloin aivot tajusivat mitä tapahtui. Loputtomalta tuntuva pudotus halki hypnoottisen tyhjyyden. Hän putosi vieläkin, hiukset lepattivat kauhun kalventamille kasvoille ja nahkahansikoitu käsi puristi kouristuksenomaisesti matkalaukun pronssikahvaa. Vasen käsi puristi
tyhjää – hän oli menettänyt matkakumppaninsa. Korpin häkki oli kai lentänyt johonkin siinä rytäkässä, kun hän oli imeytynyt ilmojen läpi siihen outoon, valkoiseen ei-olevaisuuteen. Siellä hän syöksyi edelleen kohti tuntematonta määränpäätä, seuranaan ainoastaan omissa suonissaan takova järkytyksensä
ja ympärillään kieppuva laimea tuuli.
          Hän ehti jo ajatella, ettei ehkä päätyisi koskaan kiinteälle maaperälle, kun jalat viimein tapasivat jotain. Raju henkäys sisään. Tärähdys kulki pitkin sääriluita, nilkat pettivät. Hän kaatui istualleen.
          Soraa. Terävää, karkeaa soraa kämmenten alla. Jalkoihin sattui, nilkoista säteili valkohehkuisia kipuaaltoja ylös hermoratoja pitkin. Kaikkialla ajelehti pehmoisen kosteaa sumua. Hän seisoi leveällä soratiellä, joka johti jonnekin sen keskelle.
          ”Ae dras fortavie?”
          Naisen ääni kuulosti ohuelta ja sirpaleiselta. Hän jäi paikoilleen antaen sekuntien tikittää, odottaen jonkun – kenen tahansa – reagoivan kysymykseensä. Turhaan. Hänen ympärillään olevassa äänettömyydessä ei ollut muuttunut mikään, se riippui yhä vastaukset piilottavana verhona joka puolella, mihin hän hurjan katseensa loi.
          Kului hetkinen, jolloin mitään ei tapahtunut, ja paikka alkoi pelottavasti muistuttamaan jonkinlaista ajan ja ikuisuuden välitilaa. Sydän vasaroi vasten kylkiluita, mutta se oli kaikesta huolimatta jo tyyntymään päin. Asentoonsa kangistuneet sormet hellittivät viimein matkalaukusta ja hän hengitti ulos. 
          Hän oli turvassa, ehkä, mutta missä? 
          Hän seisoi sumussa - se oli ainoa asia josta saattoi olla varma. Koko muu ajatusmaailma oli luhistunut, mutta yksi selvä yksityiskohta piti paniikin loitolla. Sydämeen kuitenkin hankasi huolen tylppä reuna. Ae dras fortavie? Cai-Ryn?
          Mutta ketään ei ollut siellä.
          Kohta sumu alkoi hälvetä maailman edestä. Ympäristö hahmottui nyt; verhon siirryttyä saattoi soratien päässä erottaa korean kartanon sitä ympäröivine vehreine puutarhoineen ja rauta-aitoineen.
          Kun toisen maailman soturi oli tullut läpi, portin lyhdyt olivat välähdelleet hiukan. Se oli saanut kartanon portaita lakaisevan puutarhurin kädet ja luudan pysähtymään hetkeksi. Hänen silmänsä olivat kääntyneet tuijottamaan, miten hahmo astui esiin ulottuvuuksien välisestä iäisyydestä takkuiset hiukset olkapäillään. Puutarhuri oli kääntynyt sanomatta sanaakaan ja kadonnut sisälle viinin ja marmoripatsaiden kartanoon, ennen kuin tulija oli ehtinyt havaita häntä tien päästä.
          Soturi silmäili lihakset jännittyneinä, ontuen ympäristöään. Se oli vieras paikka. Tai ehkä hän itse oli vieras. Aitojen ulkopuolella levittäytyvä ikimetsän villiys kutsui häntä suojiinsa. Yksinäinen aurinko vajosi sulavana tulikiekkona hautaansa ja kajasti portin mustien kaltereiden lomasta; valo langetti maahan portin vänkyräisen varjon.   
          Kaikkein kummallisinta oli se, että paikassa vaikutti olevan ilta, vaikka siellä mistä hän oli tullut oli vasta vallinnut aamupäivä. Nyt malvanpunaiselle taivaalle alkoi syttyä himmeän sinertäviä tähtiä, joiden valo tuntui olevan kauempana kuin koskaan. Ilmassa oranssilla poltetun horisontin alla roikkui säriseviä hyttysparvia ylös alas mielipuolisesti lentelevien surviaissääskien joukossa. Jostain kaukaa kajahtelivat kirkonkellon kolkot sävelet, ja ne kiirivät kauas tyynessä illassa.
          Hän tajusi, että näkymä oli vääränlainen – järvi, tähdet ja auringonlasku olivat, niin, vääränlaisia. Jokin oli pahasti pielessä, sillä kaikki tutulta ensisilmäyksellä näyttävä tuntuikin vieraalta. Ilman tuoksu. Taivaan puhtaus. Hän ei ollut nähnyt tähtiä kunnolla vuosiin. Kirkonkellot – soturin synnyinseudulla niitä kuuli enää harvoin vihollisen poltettua tuhkaksi useimmat kirkoista, jotka eivät palvoneet samoja olemuksia hänen kanssaan, eikä kellojen kumu koskaan merkinnyt hyvää. Korppien ja tulikärpästen maassa yhä harvemmat palvoivat kauan sitten unohdettuja jumalia, jotka olivat hylänneet heidät ja joiden kuvat ja kivipatsaat murenivat nyt historian tuuleen.
          Tämä ei ole minun maailmani.
          Silloin lauloi lintu, ja sen ääni vahvisti hänen äskeisen ajatuksensa. Ääni ei kuulostanut lainkaan normaalilta. Se oli kuin soittorasia, josta on veto lopussa; epävireinen ja matala. Sitä paitsi soturi tuli maailmasta, jossa linnut eivät enää laulaneet. Outo tunne sydämessä levisi, paisui kauhuksi hänen
tajutessaan olevansa hyvin, hyvin kaukana kotoa.


*
[/font][/size]




Wisteriakartano muistutti unta. Sen taiteelliset kaaret ja pylväät yhdistettynä tuulen mystiikkaa huokuviin kuiskauksiin käytäväsokkeloissa ja portaikoissa loivat lumeenomaisen tunnelman: kuin itse arkkitehtuuriin olisi rakennettu unia.
          Siinä oli myös synkkä pohjaväre – sillä joskus kauneimmatkin tähtiyön unet muuttuivat yllättäen painajaisiksi.
          Lämminsävyinen jalokivenmuotoinen eteishalli kaikui ihmismassojen hälinästä. Tila oli täynnä rikkaista perheistä tulevia oppilaita ja harmaita opettajia ja professoreita, jotka järjestelivät heitä jonoiksi taakseen samalla, kun ikkunoista lankesi vihreää puutarhavaloa aulan antiikkiseen hämyyn ja täydellisesti istuvien takkien harteille. Vahattu puulattia kiilsi lammen pintana Lunen parhaat päivänsä nähneiden maihareiden alla ja sai hänet tuntemaan itsensäkin kulahtaneeksi. Rikkaruohomaiseksi. Hän oli jähmettynyt paikoilleen ja puristi tiukasti matkalaukun kahvaa.
          Vaikkei Wisteriakartanossa ollut pukukoodia, monet oppilaista pukeutuivat aika hienosti ilman päälleen pakotettuja sääntöjäkin: joko kuin ylimieliset vanhan aatelissukulinjan jälkeläiset, tai unettomat kirjailijat, jotka oli uitettu kahvissa ja antiikkiliikkeen ilmassa, vaikka kaikki mitä he kirjoittivat olivat musteentahrimia tajunnanvirtarunoja yhden liiallisen viinilasin jälkeen, ja kaikki mitä he keräsivät oli pöly. Taiteilijoiden mukana häilyi teennäisyys, muusikoilla klassisen ylemmyydentunnon häivä, ja kaikki olivat luultavasti jokseenkin lahjakkaita korkeina pidetyissä taiteenmuodoissaan, joihin normaali ihmissäädyllisyys ja ystävällisyys eivät kuuluneet. Nenänvarsia pitkin tulevien katseiden alla Lune saattoi jo tuntea aivan
liian hyvin lähtökohdat, joista tuli, ja saattoi piilottaa todellisuuden vain kulkemalla pää pystymmässä, säteillen eliittioppilaiden suuntaan saman kylmyyden, jonka he soivat hänelle.
          Kaikki nämä ihmiset räätälin tekemine vaatteineen ja manikyyrikäsineen… Saatan olla pianisti, mutta parhaimmillanikin ruosteinen, enkä ole milloinkaan soittanut suuremmoisissa saleissa tai taloissa, joissa on merinäköala ja hunajalikööriä valmiina roiskahtamaan koskettimille. Pianoni oli sammaleinen ja Lontoon katurotat yleisönäni. Sitä paitsi sormeni tuoksuivat aina kerosiinin parfyymilta.
          Ei minua ole tehty tällaiseen elämään tai sen puuterinenäisten käsinukkejen hyväksynnälle. Täällä olen ullakon kummitus, harmaa koi, olen tikari kynttilänvalossa.
          Ja jokainen tietää, että sytytin ja sametti sopivat huonosti yhteen.

          Lune jähmettyi. Aiemmin nähty vanha, lyhyenläntä opettajatar lähestyi lattian poikki kuin ukkosrintama. Leveä krokotiilinhymy ei aivan ylettynyt silmiin asti vaan jätti ne siristyneiksi, mutta räntäsateenkylmiksi. Muutama eloton suortuva kehysti neliönmuotoisia kasvoja ja loput olivat lyijypölyn-
harmaalla, otsarypyt silottavalla nutturalla, kuin hiukset olisivat opetusvuosien saatossa imeneet värin itseensä.
          ”Rouva Drange”, joku tervehti. 

          Drange pysähtyi Terran ja Athena -nimisten oppilaiden eteen jäi siihen seisomaan kädet puuskassa. Kyyhkystyttö Athenaa ei ollut vaikea kuvitella kehyksiin johonkin vanhaan maalaukseen, tulppaanipellolle hitaan musiikin lumoukseen. Terranilla, androgyynillä irlantilaistytöllä oli törröttävä lyhyt tukka ruosteenpunaisella poninhännännysällä ja ilmeessään yhteiskunnalle haistatteleva olemus. Valkea saksanpaimenkoira alkoi haukkua ja tempoilla hihnassaan häntä riemuisana huiskien.
          ”West, ole hyvä ja käske tuon rabiesta kantavan rakin lopettaa!” Drange kivahti härkäsammakkoäänellään ja perääntyi kauemmas louskuvista leuoista. Sivumpaa tarkkaileva Lune yritti hillitä hymynsä, mutta ilmeisesti Drange oli pannut merkille suupielien nytkähdyksen. Hän mulkaisi kerran, ja se lyhyt piikivisilmäinen katse riitti tukahduttamaan kaiken hilpeyden läheisyydestään.
          ”Ei Shuriken ole vihainen!” Terran kiskoi koiran hihnaa tärisevin käsin. ”Se on vain – huh – hiukan innoissaan! Ei ole olemassakaan asiaa, josta se ei olisi innoissaan. Olen pahoillani, rouva Drange.”
          Drange mulkaisi Terrania huulet viivana.
          ”Jos se puree minua, niin minäkin olen pahoillani. Kumpikaan meistä ei varmaan halua, että joudun kutsumaan poliisin, eihän?” Epämiellyttävä matala naurahdus kiiri opettajan kurkusta. ”Sinähän tiedät, millä tavalla poliisi hoitelee aggressiiviset saksanpaimenkoirat.”
          Terran kalpeni vähän ja painoi musertuneena päänsä. Shuriken uikahti viimein anteeksipyytävästi ja kävi makuulle kärsivän näköisen omistajansa jalkojen juureen. Drange uskaltautui siirtymään vähän lähemmäs heidän olinpaikkaansa neliömäinen naama inhosta ja iästä rypyssä. Hän oli iskostanut terävän tuijotuksensa lintuhäkkiä pitelevän Athenan yksityiskohtaisiin, sisiliskonvihreisiin solkisaappaisiin.
          ”Takapuolta hipovat hiukset… housut ainakin kaksi kokoa liian pienet… kaiholla muistelen niitä aikoja, kun kaikille pakolliset koulupuvut pistivät lopun nuorison kammottavalle tyylitajulle.”
          Kuten yleensä, Lune ei saanut pidettyä suutaan kiinni. Hän astui lähemmäs ja latasi viattoman heleyden ääneensä.
          ”Rouva Drange, minkä vuoksi Wisteriakartanossa ei sitten ole koulupukuja?”
          Drange käännähti häntä kohti sieraimet harottaen, otsasuoni pullistuneena.
          ”Ooh”, Terran veti naamansa tuhoa odottavaan irveeseen, ”tuo on se yksi kysymys, jota häneltä ei kannata kysyä. Juostaan, Athena.”
          Lune ei liikahtanut, eikä liikahtanut Athenakaan. Hän heilautti paksut palmikot selkänsä taakse – kuparikasvoille levisi hymy, joka oli varsin julkea jollekin niin herkkäpiirteiselle. Drangen suu nytki hetken ajan ennen kuin hän vastasi.
          ”No, siitä säännöstä oli pakko luopua viiden vuoden kaaoksen jälkeen. Se riivatun kolmikko, niiden syytä se oli… niiden kahden nulikan, jotka saapuivat toistuvista rangaistuksista huolimatta kouluun hameissa ja tartuttivat pian tämän hamekapinaepidemian myös muihin sukupuolensa edustajiin...” Muisto sai Drangen pudistelemaan pöyristyneenä päätään. ”Ja se tytönhuitukka, joka aina roikkuu heidän seurassaan – ei suostunut pukemaan hametta muuten kuin kaulassaan. Ja joskus… pyhät pyssyt, oliko hänellä todella kokonaiset kahdeksan kravattia päällään? Niin kuin se kaikki ei olisi jo riittänyt, samalla tytöllä oli myös se typerä harjamainen tukantörrötys keskellä päätään, kirkuvan oranssi vieläpä. Sekä ne retalemaiset”, Drange hengitti syvään, kuin pelkkä sanan sanominen olisi aiheuttanut hänelle verenpainehäiriöitä, ”punk-vaatteet.” 
          ”Sen täytyi olla kamalaa”, Lune sanoi huomio Drangen aikansaeläneessä tunkkaisenharmaassa jakkupuvussa. Opettajalla oli korvissaan ikään kuin sen olemassaoloa anteeksipyytelevät ametistikorvakorut, pienet karhut, iloisuuden spektrillä kaukana omistajansa olemuksesta. Lune tarkkaili kitkeränä niiden keinahtelua kun Drange jatkoi höyryn kehittämistä.
          ”Kamala ei riitä kuvaamaan sitä! Alkakaa jo mennä siitä, olen nähnyt tarpeeksi.” Hän loi vielä yhden vimmaisen katseen Athenan saappaisiin. 
          ”Sinä olet luokanvalvojamme”, sanoi Lune. ”Meidän on tarkoitus olla tässä.”
          ”Aivan niin, hyvä huomata että yhdellä meistä vielä ajatus leikkaa.” Drange kohensi äkkiä tuomarinkakkuloitaan ja räpytteli kummissaan. ”Mahdatko sinä olla Kharmeline Sharrock, joka kuuluu tämän vuoden valvontaluokalleni?”
          ”Nimi on Lune, ja kyllä.”
          Drangen spagettikulmakarvat olivat kohonneet miltei nutturan kiskomaan hiusrajaan asti.
          ”Vai niin! No tervetuloa sitten.” Hän kätteli Lunea ronskisti, rikkumaton katsekontakti jossain Lunen sielussa asti. ”Hienoa, oletkin jo löytänyt oppaasi. Minun ei siis tarvitse sietää helmoihini itkevää uutta ja avutonta oppilasta, joka ei tiedä mistään mitään. Päivästä tuli kertaheitolla parempi – olen matematiikan lehtori, en mikään lapsenvahti. No, jalkaa toisen eteen. Seuratkaa, hop hop, siisti jono perääni ja nimenhuutoon.” Drange huitoi riuskasti kädellään kohti aulan keskiosassa parveilevia ihmisiä. Hän meni edeltä jättäen avokaadojen tuoksun, lättäkenkien pohjat läpsyen kuin harvinaisen pahansisuinen upseeri ja kuului mutisevan jotakin hillityn harmaiden koulupukujen hankkimisesta. Lune rypisti otsaansa. Mitkä oppaat?
          Terranin aksentti ja matala, rauhoittava ääni kuuluivat Lunen takaa marmoriveistoksen luota.
          ”Tuo oli rohkea temppu. Moni ei uskalla aukoa suutaan Merirosvo-Drangelle.”
          ”En ole koskaan nähnyt mitään vähemmän merirosvomaista.”
          ”Et selvästi ole saanut korvainhäpäisyä hänen sulosointuisesta äänestään tai ottanut osumaa hänen mittavasta sanavarastostaan.”   
           ”Tosiaan, enpä ole tainnut. Olen uusi.” Lune puristi entistä tiukemmin matkalaukkuaan.     
          Terranin suupieli kohosi – kaikki hänessä kertoi rajoittamattomuudesta, rennosta vallankumouksellisuudesta. Vuosituhannen kapinallisesta.   
          ”Sinä siis olet hän, Lune Sharrock”, Terran sanoi innostuneesti. ”Mahtavaa, sinulla on sana ’rock’ nimessäsi! Rehtori on pyytänyt meitä toimimaan oppainasi ensimmäisenä päivänä.  Terran West.” He kättelivät, mikä tuntui omituisen viralliselta. Terran huomasi sen ja hänen raikkaanvalkea jalkapalloilijan hymynsä muuttui irveeksi. ”Aivan, joo, ja tässä on koirani Shuriken. Pirunmoinen hankaluuksienhakija, repi nyrkkeilyhanskani. Tämä tässä”, Terran nyökkäsi kaverinsa suuntaan puhuen nopeasti, ”on Athena Zafeiri ja Bianca.” Kyyhky äänteli iloisesti. ”Jos saan kysyä, mihin sinun, tuota, akateeminen kiinnostuksesi suuntautuu, Lune?”
          Lune sormeili välttelevänä matkalaukkunsa kahvaa.
          ”Olen matematiikka- ja tähtitiedepersoona, jos sitä tarkoitat.”
          Terran naurahti.
          ”Sovit täydellisesti kartanoon. Itse olen tullut huomaamaan, ettei innostuksen kohteeni oikein sekoitu hyvin täällä. Historia- ja biologianörtteilyä vielä pidetään normaalina, mutta lentokoneet?”
          ”Minä taas olen enemmän taide- ja musiikki-ihminen”, Athena sanoi lempeä hymy huulillaan. Hän raahasi matkalaukun ja kyyhkyshäkkinsä lisäksi viulukoteloa. ”Etkö tulisi meidän kanssa? Niin et ajaudu väärille poluille.”
          Outo hermostuneisuus pidätteli Lunea. 
          ”Mistä tiedän, että te ette ole se väärä polku?”

           ”Hyvä pointti.” Terran hieraisi leukaansa. ”Näet sen vain ottamalla selvää.” 
          Athena hymyili Lunelle pää kallellaan, silmät aavistuksen sirissä. 
          ”Sinulla on traagiset huulet.”
          ”Mitä?” Lune kosketti suutaan kauhistuneena ajatellen, että ehkä siinä oli jotain vikana.
          ”Traagiset huulet”, Athena toisti Terranin vääntelehtiessä epämukavuudesta. ”Ihmisestä voi vaistota paljon ensivilauksella.” 
          ”Minä –” Lune oli vähällä kimpaantua, ja samalla hän tunsi nolostuvansa. ”Ei pidä paikkaansa!” Sitten hän painoi päänsä, koska ymmärsi, että Athena oli nähnyt lämpimänruskeilla silmillään suoraan läpi hänen kuolleen ilmeensä. ”Se… ei ole niin kuin sairaudet jotka tunnet”, hän sanoi kohta vaimeasti. ”Se ei ole sellainen että osaisi kertoa, missä se sattuu.”
          Siinä hetkessä vaikutti siltä, että Lune ja Athena molemmat ymmärsivät jotakin toisistaan. Terran ja Athena vaihtoivat huolestuneita katseita, joissa oli takana pitkä ystävyys mutkineen kaikkineen.
          Hetken hiljaisuuden jälkeen Terran taputti Lunea selkään aika voimakkaasti.   
          ”Suu kiinni, Zafeiri, pelotat holhokkia”, hän livautti hampaidensa välistä. Lunelle hän hymyili rohkaisevasti. ”Ei hätää. Näytät täysin normaalilta. Joten, oletko mukana vai et?”  Kysymykseen oli ladattu hienoinen paine. Terran oli varma, että Athena oli jo pilannut kaiken.
          ”Selvä”, Lune sanoi epävarmasti, ”olen… mukana.” Se tuntui oikealta. Terranin raudanharmaisiin silmiin syttyi kesytön pilke.
          ”Erinomaista. Anna kun pidämme sinulle museokierroksen…”
          He suuntasivat nimenhuutoon.   
          Drange näytti rasittuneelta kootessaan oppilaita jonoksi taakseen vuosikymmenten myötä hioutuneen pyhän kaavansa mukaan. Korkealta katosta roikkui tummuneita kaasuvalaisimia, seinillä paloi öljylamppuja henkäilemässä kodikkuutta ja karkottamassa hiipiviä varjoja takaisin nurkkiinsa. Välillä Drange kiekaisi ”Vuoden 12 opiskelijat tänne!” ja säikäytti lähimpänä seisovat oppilaat puolikuuroiksi. Koko ajan hän seisoi hivenen kumarassa, hauraan ja vihaisen näköisenä, kuin tulinen temperamentti olisi ollut viimeinen asia, joka enää piti häntä kasassa
          Lune odotti, kunnes viimeinenkin oppilas hän itse mukaan luettuna oli ilmoittautunut paikallaolijaksi. Puolet nimistä menivät häneltä ohi – mieleen jäi ainoastaan naapuri, huonoja uutisia: väkijoukossa seisoi Guinevere Silverthorne koiranheisimarjanpunaisissa avokkaissaan ja lumivalkeissa sukissa. Hän piteli huolestuneen näköisenä omenaa.
          ”Tässä on jokin ruskea kohta, en voi viedä opettajalle toukallista hedelmää! Hei pesäpää, anna minulle omasi. Cole William Frotzier! Kuulitko mitä sanoin?”
          ”Mitä, rimppakinttu?”
          ”Auta siskoasi! Vien aina omenan Bealle, kun hän on niin kärsivällinen että sietää meitä. Anna omenasi.”
          ”Luuletko tosiaan, että toin sellaista? Kärsivällinen ei ole adjektiivi, jota Drangesta käyttäisin.” 
      Täällä on siis ainakin yksi Silverthorne, Lune ajatteli kävellessään ohitse. Rinnassa tuntui taas ahtaalta ja hän pälyili ympärilleen. Kunhan vaan ei olisi enempää. Oli äkkiä äärimmäisen helpottavaa, että tanakka, leveäharteinen ja päätä pidempi Terran West sekä murhakorkoinen Athena Zafeiri marssivat hänen rinnallaan.

          Terran ja Athena jättivät Shurikenin ja Biancan jonkun taloudenhoitajan huostaan siksi aikaa, kun he olisivat lukuvuosi-infossa. Terran kehotti Lunea jättämään matkatavaransa aulaan, josta joku henkilökunnasta huolehtisi ne kamariin. Lune kieltäytyi jyrkästi. Hän ei luottaisi laukkua kenenkään toisen haltuun.
          He eivät menneetkään aulan toiselta laidalta kaartuviin portaisiin, vaan suuntasivat käytävään, jonka lattia oli peitetty upottavalla viininpunaisella matolla ja jonka korkeuksiin avautuvan katon holvikaarissa kimmelsi rippeitä kultamaalista. Ilmassa sekoittuivat antiikin, kahvin ja steariinin tuoksut. Putket humisivat, kaasulamput sihisivät. Kymmenet kalliiden kenkien askelet kaikuivat käytävillä, yli syvänsävyisten ja kultaisten mattojen, kiiltävän puun ja keskustelun. Melu oli lähes musertavan paljon Lunelle. Yksityiskohdat, joihin hänen huomionsa kiinnittyi vilisivät päässä, kun hän yritti kerätä informaatiota massoista. Kaikilla ihmisillä oli sama ylevä, kiireinen ilme, hän huomasi – ja pohti heti perään, oliko itse näyttänyt yhtään erilaiselta saapastellessaan etupihan halki, yrittäessään naamioida epävarmuudet. 
          ”Saanko esitellä, holhokki”, Terran messusi ja heilautti käsiään. ”Holvikaarikäytävä. Täällä minä kerran oksensin.”
          ”Luuletko, että pääsen jollain fysiikantunnilla käymään siinä tähtitornissa?” Lune uskaltautui kysymään, kun Guinevere penkoi kuumeisena taskujaan ja punaista laukkuaan. Drangelle tarkoitettu opettajanpöytäomena oli joutunut kadoksiin ja Fenrisillä velmu ilme jonon hännillä.   
          ”Ai, enpä usko. Se ei ole ollut käytössä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut.”
          ”Miksei?” 
          ”Homeongelma kuulemma. Itse asiassa koko länsisiipi on eristetty oppilailta. Edes Fenris Mercury porukoineen ei pyri sinne, koska se on turhaa – ison pylväskäytävän lattia on poikki, vaarallinen pudotus syvyyksiin.”
          ”Katkaisivatko ne lattian homeen takia?” Lune kummasteli.
          ”En minä tiedä, kysy jotain muuta.”
          ”Terran ei ole kartanon terävin kynä”, Athena sanoi.
          ”Hei!”
          Lune tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistä puhua kaksikolle. Häntä pelotti esittää kysymyksiä, jotka saattaisivat kääntyä kysymyksiksi häntä itseään vastaan, eikä hän tietäisi kuinka vastata. Hänen nuoruutensa oli päättynyt kylmään ja pimeään. Voisiko Wisteriakartano, viisauden ja taiteen tyyssija tarjota rippeen menetetyistä unelmista? Jokin etäinen veti yhä hänen sieluaan.
          ”No, kauanko te olette olleet täällä?” Lune kysyi, kun Terran päätti valituksensa peseytymisvuoroista.
          ”Seitsenvuotiaista asti.” Athena räpytteli säteillen ripsiään. ”Kaikki on upeaa – ruuatkin.”   
          ”Paitsi yhden Hudsonin tekemät”, Terran ilmoitti kovaäänisesti. ”Hän on keittiömestarin apulainen, ja kaikki hänen ruokansa maistuu suomudalta.” 
     Lune teki päätöksen kävellessään kohti juhlasalia, flyygelin soidessa jossain piilossa. Niin kauan kuin he
sietävät minua, pysyn näiden kahden mukana.

          Hänen pitäisi varoa sanojaan. Oli paljon sellaista, mikä saattaisi paljastuessaan ajaa Athenan ja Terranin
jättämään hänet vikkelästi omilleen.   
          Juhlasalin oven suulla seisoskeli raskaspiirteinen mies: jäyhäleukainen ja uurreotsainen, jonka hartiat nousivat ja laskivat pinnallisen hengityksen tahtiin. Nopeasti vilkaistuna hän näytti vartioivan kaarimaista sisäänkäyntiä, mutta kun Lune pohti tarkemmin hän tuli siihen tulokseen, että tyyppi oli saattanut sattua siihen vahingossakin. 
          Miehen raidallinen tukka riippui kasvoilla ja toinen käsi oli puoliksi taskussa. Sen näköisellä tyypillä saattoi helposti kuvitella olevan vähintäänkin pari veistä sukanvarressaan ja ainakin pari luurangon luuta jossain vaatekaapin pohjalla pyörimässä.
          Drangen tekemä täyspysähdys oli vähällä aiheuttaa ketjukolarin. Lunen henki salpautui. Ilmassa leijui kammottava haju – se tunkeutui makean pistävänä ja kaikkialle tarrautuvana hänen kurkkuunsa, kuin sankka pöly. Myös Terran kuului tukahduttavan yskähdyksen. Jos Shuriken olisi ollut paikalla, se olisi murissut.
          Mies haisi kylmyydeltä. Kuolemalta.
          ”Donovanis Lymington!” Drangen sieraimet laajenivat; haju oli pahempi kuin helteisellä alkukesän biologiantunnilla varhaispuberteettisten, deodorantista tietämättömien oppilaiden keskuudessa. ”Mokoma hampuusi, säikäytit minut! Mitä tahdot?”
          Lymington nosti katseensa lattiasta – vasen silmä nyki aavistuksen verran tauotta.
          ”Kunhan oleilen ja katselen, miten paljon uusia tihutöitä aiheuttavia oppilaita luokallesi on tänä vuonna tullut, Beatrice.” Lymingtonilla oli kyltymättömät kasvot, kuin kojootilla. Hän soi tarkkailemalleen oppilasjoukolle epäystävällisen hymyn. Puheen sävy kuulosti välinpitämättömältä, mutta Lymingtonin kolkko tyhjä katse löysi äkkiä etsimänsä. Se löysi väen seasta Lunen ja kiinnittyi häneen tavalla, josta Lune ei pitänyt lainkaan.
          Lymington ei rikkonut katsekontaktia; hän kohotti kättään nykivästi ja osoitti.
          ”Kuka sinä olet?” 
          ”Hän on Lune Sharrock, ei mitään sen kummempaa”, Terran sanoi haastavalla äänellä ja naksutteli vaivihkaa rystysiään.
          Lymington kurtisti otsaansa ja oli selkeästi sanomaisillaan jotain ärhäkkää, mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui. Tympeillä kasvoilla häivähti kummasti – oliko se riemua?
          ”Ainahan uusia oppilaita tulee”, Drange sai vihdoin sanotuksi ja naksautti kieltään. ”Eivätkä he tee tihutöitä minun, vararehtorin valvovan katseen alla, siitä saat olla varma – eikä neiti Sharrock näytä tarpeeksi hölmöltä yrittääkseen. Väistyisitkö nyt, Donovanis, että pääsemme sisään?”
          ”Kuten toivotte, rouva vararehtori.” Mulkaistuaan vielä kerran oppilasjoukkoa Lymington harppoi juhlasaliin mietteliäs ilme kasvoillaan. Lune saattoi taas hengittää hiukan vapaammin. 
          ”Kuka hän oli, ei kai opettajia ainakaan?” Lune kysyi heidän kävellessään avaran juhlasalin seinän ja punaisten samettipenkkirivistöjen välissä olevaa käytävää. Penkkirivistöt ulottuivat salin etuosasta puhujankorokkeen ja esiintymislavan juurelta aina lähes salin takaosaan asti. Oli epämukava raahata matkalaukkua siellä. 
          ”Ei hän ole opettaja, onneksi.” Pelkkä ajatuskin näytti puistattavan Terrania.
          ”Donovanis Lymington. Kynttilänsammuttaja.” Athenan äänessä ei kuulunut iloa. ”Voin sanoa, ettei hän ole tämän paikan pidetyimpiä henkilöitä. Raskaasti hengittävillä tyypeillä on vähän sellainen vaikutus.”
          Jostain syystä Lune ei ollut yllättynyt.
          ”Mitä hän tekee? Muuta kuin haisee kalmalta ja sammuttaa kynttilöitä?”     
          ”Talonmiehen töitä”, Terran sanoi. ”Huolehtii kartanon valaistuksesta, lämmityksestä, ovien lukitsemisesta sekä yleisestä kunnossapidosta. Henkilökunnan jäsen jo useamman vuoden takaa, eikä kukaan ole kumma kyllä vielä potkaissut häntä ulos.”
          ”Ai kiva, hän haisee siltä kuin olisi murhannut jonkun.” Lune huomautti sen melko nyreästi – kammottava löyhkä seuraisi häntä varmaan ikuisesti. Hän tunsi useita ystävällisiä talonmiehiä. Tämä ei ollut yksi heistä.
          Terran naurahti, mutta vakavoitui melko nopeasti ja istui salin penkille Lunen ja Athenan väliin.
          ”Olet oikeassa. Häne on vähän…” Terran pyöritti etusormeaan ohimonsa tienoilla ja muljautteli silmiään.
          ”Kaistapää”, Athena myönsi. ”En halua olla se, joka ottaa asiasta tarkemmin selvää.”
           ”Kannattaisi ehkä tarkistaa miekkosen taustat”, Terran murahti. ”Ennen kuin otetaan mokoma työskentelemään kouluun. Ennen kuin joku meistä katoaa kuin mummon tukka tuuleen.” Terran havainnollisti taas kädellään – irlantilaiskorostus tuntui hetkeksi voimistuneen – ja hänen ilmeensä pysyi
vakavana. ”Onkohan monikin oppilas haihtunut mystisesti?”
          ”Etkö ole kuullut?” Pirteä skottiaksentti kuului penkeiltä heidän takaansa. Kääntyessään ympäri Lune näki tytön, jolla oli pitkät karkeanoranssit hiukset ja veikeä hymy. Kuulokkeista soi läpi ytimekäs punkmusiikki. ”Wisteriakartano on tunnettu katoamistapauksistaan. Tosin ilmiselvistä syistä sitä yritetään peitellä. Voisin kertoa hurjia tarinoita, ystävä.”
          ”Kiva nähdä sinuakin, Mercury”, Terran sanoi iloisesti. ”Lennokkikerhoon tänäkin vuonna?”
          ”Toki!”
          ”Minusta tuntuu kuin tietäisin Lymingtonista jotakin tärkeää, mutta en aivan kykene muistamaan”, Athena sanoi Lunelle vaimealla äänellä. ”Tuntuu kuin olisin kuullut nimen jossain… varmaan joku juoru, jonka eräät kehittivät.” Hän heitti tuiman katseen Fenris Mercuryyn, joka heilutteli olkapäitään ja kaulaansa musiikin tahdissa vailla huolen häivää.
     Ehkeivät kaikki heistä sittenkään ole sietämättömiä snobeja.   

          Esiintymislavan puhujankorokkeella, katosta roikkuvan messinkisen kynttiläkruunun alla seisoi Varýsh tuulen sekoittamassa tukassaan, vaikutusvalta piirteissään ja leikkisä välke silmäkulmassaan. Hän oli siis ehtinyt kartanolle, ja jopa vaihtanut kovia kokeneen takkinsa siistinpään syksyisenruskeaan samettitakkiin, jonka napinläveen oli kirjailtu orapihlajankukka ja taskuun taiteltu rubiininpunainen silkkinenäliina. Takinvaihto: henkilöllisyyden vaihdosten käsikirja sivu 12.
          ”Uusi kaveri näyttää virkeältä rehtoriksi”, Terran kommentoi.
          ”Eivät rehtorit ole aina rillipäärouvia”, Athena vastasi ja katseli Varýshia tuumiva ilme kasvoillaan. ”Hän on aika komea…”
         ”Älä sinä aloita.”
          Odotellessaan salin puheensorinan vaimenemista Varýsh nojaili kävelykeppiinsä näyttäen tyyneytensä alla jopa hivenen pitkästyneeltä. Lopulta opettajien suhistuaan ja mulkoiltuaan aikansa saliin lankesi lähes hiiskumaton hiljaisuus, joka teki Lunen äkkiä tietoiseksi häntä ympäröivästä suorakaiteenmuotoisesta palikasta, jota myös juhlasaliksi kutsuttiin, ja sen seinien sisällä vallitsevasta erilaisten ihmisyksilöiden ekosysteemistä. Satapäisestä joukosta erottui nyt vain vaimennettuja laimeita kuiskausten aaltoja ja välinpitämättömiä, vaaleanpunaisia purkkapallojen poksahduksia. Likaisia hymyjä, salattuja solvauksia. Yksilöitä jotka johtivat, yksilöitä jotka elivät symbioosissa. Ja loisia.
          Tilaisuuden loputtua vain pari kohtaa oli jäänyt Lunen mieleen: viinikellari ja länsisiipi sekä sen yhteydessä oleva tähtitorni, joista Varýsh kertoi edellisen rehtorin sanoneen seuraavaa: home on vallannut, lattia rikki, huoneissa ei ole mitään – ei järkeä mennä. Varýsh oli myös sanonut: Salongissa oltava viimeistään kahdeksalta. Ei saa poistua sen jälkeen muualle kuin kamariin nukkumaan. Matometsästä pysyttävä poissa: outoja ääniä. Aitojen ulkopuolelle ei menemistä: ne on pystytetty turvallisuussyistä
          ”Mitä luulette Varýshin tarkoittaneen?” Lune kysyi heidän suunnatessaan ulos katetulle tervetuliaisaterialle. ”Mitä ne oikein piilottelevat metsässä?”
          Terran kohautti harteitaan.
          ”Kuka tietää. Kas, siinä paha missä mainitaan.”

          Varýshin uljas hahmo tarkkaili heitä pääovien viereisten köynnöksenkietomien kivipylväiden välistä. Hän oli jossain välissä ennättänyt vaihtaa pukunsa takaisin farkkuihin ja kuluneeseen mudanväriseen nahkatakkiin. Athena ja Terran eivät kiinnittäneet häneen enempää huomiota vaan jatkoivat kävelemistä.
          ”Se on torstai, eikö olekin?” Terran sanoi. ”Taivaan kiitos en ole kotona, koko talo lemuaa ruusukaalilta.”
          ”Päihittää kirkkomusiikin”, Athena tuhahti.
          Lune yritti livahtaa heidän mukanaan ohitse, mutta kämmen painui hänen olkapäälleen. Lune pysähtyi ja kääntyi varuillaan ympäri, peläten kasvojen muuttuvan taas sähköiseksi lumisateeksi. Mitään ei tapahtunut.
          ”Hei, Sharrock. Kuinka olet sopeutunut?”
         ”Ei sanaakaan mistään oudosta uusien kavereideni kuullen”, Lune suhahti nopeasti.
          ”Älä nyt ylpisty, minä käskin heidän olla kavereitasi.” Varýsh pyöritteli silmiään. ”Yritän olla puolellasi. Voisit olla vähän helpommin lähestyttävä.”
          ”Ja sinä voisit olla vähän vähemmän tungetteleva.” Lunen katse seuraili yhtä erityisen syvää juomua Varýshin nahkatakissa. Viilto kulki rosoisena kylkiluilta olkapäälle. ”Mistä tuo oikein tuli? Ja miksi vaihdoit pukusi? Se oli tyylikäs.”
          ”Tämäkö?” Varýsh kosketti naarmua vaistomaisesti ja kankea hymy käväisi hänen kasvoillaan. ”Ikävä, öh, moottoripyöräonnettomuus menneisyydessä. Ja niinkö? Minusta se ei ollut oikein minun juttuni. Mutta viinikellari kuulostaa oikein lupaavalta.”
          ”Joo, olen täysin varma että ne antavat sinun mennä sinne.” Lune vaihtoi asentoa ja taisteli pitäytyäkseen normaalina. Ilman oli täyttänyt särisevä, vieras energia, joka läikehti lämpöisenä iholla ja johon vain hän tuntui kiinnittävän huomiota. 
          ”Onko sinulla jotain sanottavaa?” Lune kysyi.
          ”Joko olet piilottanut sen?”
          ”Missä välissä kuvittelet minun ehtineen? Vastahan saavuin tänne!”
          ”Tee sitten kuten sanoin.”
          ”Ala tulla, Sharrock!” Terran huikkasi etupihalla parveilevien oppilaiden seasta.
          ”Okei, Varýsh”, Lune aloitti vaimealla äänellä. ”Niin mukavaa kuin kaverisi leikkiminen onkin, sinun pitää jättää minut jatkossa rauhaan. Olen melkein, melkein alkanut ajatella, että oli hyvä idea tulla tänne. Älä pilaa sitä tunnetta.”
          ”Nuoriso”, Varýsh puuskahti.
          Saapuminen kartanolle, sisäänmeno ja infotilaisuus tuntuivat syöksyneen junan vauhdilla läpi Lunen tajunnan. Lisäksi mukaan oli tarttunut kaksi ystävällistä kasvoa. Tai pikemminkin hän oli tarttunut heidän mukaansa. Toistaiseksi ainakin.
           Varýshin leukaperät kiristyivät.
         ”Kuten tahdot. Arvostettavan tiedenaisen tulevaisuudenhan sinä tahdoit, et lisää harhaisuuksia.” 
          Lune kiiruhti jo Athenan ja Terranin perään ohi jylhille kaiteille rönsyävien kasvien. 
          ”Sinä tunnet rehtorin?” Terran kysyi, kun Lune saapui hiukan hengästyneenä paikalle.
          ”Kuulostaa oudolta, kun sanot Varýshia rehtoriksi”, Lune sanoi. ”Ja joo, tavallaan. Hän on kummallinen, mutta se onkin kaikki mitä tiedän.”
          ”Katsohan pirulaista, holhokki on rehtorin ystävä!” Terran näytti tilanteeseen nähden oudon riemastuneelta eikä vaikuttanut kuunnelleen sanaakaan Lunen puheesta. 
          ”Varýshin”, Lune korjasi sinnikkäästi. Varýshin kutsuminen rehtoriksi olisi ollut hänelle sama kuin kaverin vanhemman kutsuminen isäksi.
          Terrania ei tuntunut vieläkään kiinnostavan. He harppoivat ohi helisevien pihapuiden, joiden oksista roikkui tuulikelloja. Ilmassa putoili sinisenvioletteja visteriankukkia. Wisteriakartanossa olet turvassa, Varýsh oli sanonut.
          ”Tajuatko, miten hyvä juttu tämä on? Me voidaan tehdä mitä tahansa, eikä meitä eroteta!”
          ”Luuletko tosiaan niin?” Athena ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.
          ”Tietysti! Suhteilla on merkitystä.” Terran tönäisi Athenaa kylkeen ja iski silmää. ”Kuka sanoikaan, että holhokista on hyötyä?” Hän tuijotti taas Lunea lämpimillä harmailla silmillään. ”Ketä muita vaikutusvaltaisia henkilöitä sinä tunnet? Et ole sattunut juttelemaan mukavia vanhan kunnon Ellien kanssa?”
          ”Päivälliskutsuille hankkiutuminen on vielä työn alla.”
          Kartanon puutarha rönsyili kuin fraktaali: suurten mittatikun avulla tasattujen nurmialueiden sisällä pienempiä maailmoja, tiiviimpiä kivipuutarhoja ja koristelampia ja kulmikkaita kukkapenkkejä, joissa oli minimaalisesti vain yksi taidokkaasti parturoitu bonsai tai juhlava veistos.
          Vaikutti siltä, ettei syksy vielä suunnitellutkaan saapuvansa siihen kukoistuksen ja yleellisyyden hoviin, joka piilotteli mustien rauta-aitojen sisäpuolella Matometsän varjossa. Jalokivenkirkkaina loistavien kukkien paljous lepäsi kuin kuningattaren korurasian sisältö ruohon voimakkaanvihreällä satiinilla; orkideat ja liljat, malvat ja unikot huojahtelivat tuulessa, joka levitti niiden parfyymimaista tuoksua. Ryhmyiset persikkapuut narisivat korkeuksissa, niiden käkkyräoksilla hohtivat juovuttavan makeat, viikon päästä mätänevät hedelmät. Lumenväriset jasmiinit ja nyrkinkokoiset sametinpunaiset ruusut nuokkuivat pensaidensa oksissa ja seinillä. Kartanon räystäillä sekä seinien puuristikoissa rönsyili villiviiniköynnöksiä,
luonnon salaisuudenkätkijöitä kiertämässä rakennusta hiljaa otteeseensa.
          Kukkien haju, paratiisinomaisena kaikille muille, oli vähällä salvata Lunelta hengityksen.
          Ruttolääkärit olivat keskiajalla täyttäneet maskinsa nokkaosan laventelilla ja muilla kukilla peittääkseen potilaista huokuvan sairauden löyhkän. Puutarhan tuoksu muistutti Lunea painajaisista sekä metallisänkyjen paperinohuista peitoista sairaalassa, jossa hänelle oli tehty unitutkimuksia ja testejä
löytämättä vastausta siihen, mikä hänessä oli jo kauan ollut vikana. Se palautti jälleen muistoihin valkeissa huoneissa makaaville sairaille kannettujen kukkien tuoksun. Silmien takana välähti myös näkymä leikkaussalin katosta.
          Hän näki aina samaa painajaista ruttolääkäreistä, ja joka kerta siitä herättyään hän maistoi kielellään ja tunsi keuhkoissaan asti tuon saman kukkien ja tukehduttavan mullan lemun. Se toi mieleen mätänemisen. Hautajaisseremonian päättyvälle elämälle.
          Onneksi Wisteriakartanon puutarhassa ei kasvanut laventelia. Puutarha tuntui turvakeitaalta maailman särkemille ihmisille. Paikalta unohtaa murheen harmaus ja laitoksien kylmät valkeat huoneet kukkien väriloistoon. Veden solinaan.
          Lune meni aivan marmorisuihkulähteen vierelle. Siitä hohkaava kosteus jätti iholle laskeutuessaan viileyden tunteen. Vesi suihkusi sateenkaaria heijastellen korkeuksiin oksia kohti, pudoten sitten helähtäen alas ja läikehtien pienempien kivimaljojen kautta suurimpaan monikulmaiseen altaaseen. Lune upotti kätensä vuorikristallinraikkaaseen veteen ja antoi viileyden kiivetä pitkin suoniaan. Lähteen pohjassa kultaiset mosaiikkilaatat tuikahtelivat mintunvihreiden joukosta.
          ”Lune? Kaikki hyvin?” Terran huolestunut kysymys tuli jostain kaukaa.
          Lune oli vajonnut alemmas suihkulähteen reunalla. Hän rypisti otsaansa mietteliäänä ja terästi kuuloaan. Hetken ajan lähteen pärskähtelyn takaa oli erottunut jotain, jotain muuta kuin kiven ja veden harmoninen rytmi.
          Vaimeaa huutoa ja kirkunaa kantautumassa pisaroiden lomasta.
         Lune tunsi värin pakenevan kasvoiltaan.
          Kuitenkin, se oli sellainen ajatus joka kannatti työntää mahdollisimman nopeasti mielestä.
          Koska eihän se ollut ensimmäinen kerta, kun Lune oli kuullut ääniä.
           Ja koska juuri sellaiset ajatukset johtivat lukittuihin huoneisiin.
     Tämä on kumma paikka… kuinkahan vanha kartano on? Kuka sen rakennutti?
          Athena selosti juuri sekavista perhesuhteistaan, mikä vei Lunen ajatukset pois suihkulähteestä, josta nyt kuului pelkkä veden liplatus.

           ”– niin, hän oli biologinen isäni, mutta hän karkasi maailmalle päivä syntymäni jälkeen, tarvitsi äidin
kertoman mukaan aikaa löytää itsensä. Hän kyllä sanoi tulevansa pian takaisin.” Athena risti pakonomaisesti käsivartensa. ”Ja kun sen sijaan tieto hänen kuolemastaan tuli, äiti oli jo mennyt uusiin naimisiin. Se isä, jonka olen tuntenut on maailman paras – vaikkakin hän työskentelee ja asuu kaukana
Keniassa. En ole täysin varma mitä hän tekee, todennäköisesti pelastaa maailmaa. Postilaatikosta löytyy joka viikko iso kasa kirjeitä ja kuvia Afrikasta. Kerran hän jopa lähetti minulle löytämänsä käärmeennahan – äiti ei pitänyt siitä.” Athena hymyili, mutta katseli suihkulähdettä kaihoisasti kartanon varjossa. Ei satanut enää, mutta kyyneliä putoili tammien ja hedelmäpuiden lehdistä. ”Toivottavasti hän lähettää  postin jatkossa suoraan tänne. Äiti hävittää kaiken, mikä ei ehdi käsiini.”
          ”Et varmaankaan näe isääsi kovin usein?” Lune kysyi. Siitä hän itse tiesi kaiken.
          Athenan ääni hiljeni hiukan.
         ”Harvoin. Äiti käytännössä ajattelee, ettei hän kuulu enää perheeseen. Isä ei tiedä siitä enkä tiedä, kuinka kertoa hänelle.” 
          ”Ai, olen… pahoillani.” Lune painoi katseensa. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta ja tarkasteli Athenan piirteitä. ”Sattuuko sinussa virtaamaan egyptiläistä verta?”
          Athena nauroi taas helmeilevää nauruaan.
          ”Jos virtaa, kreikkalainen äitini voitti ilmiselvästi nimiehdotuksissa. Entä sinä? Kerro perheestäsi.”
          ”Älä painosta häntä!” Terran suhahti.
          Eksymisen tunne, joka oli hetkeksi hellittänyt löysi Lunen jälleen tuulen puhallellessa muinaisten tammien oksistossa, visteriankukkien sataessa puista. Hänkatseli pitkään puutarhalammessa uiskentelevia kuultavakylkisiä karppeja.
          ”Ei se mitään.” Hän kertoi Demainen vaatebisneksestä ja siitä, miten täti tykkäsi vaihtaa maisemaa useammin kuin ihmiset yleensä. Hän mainitsi myös Trey-serkun."
           Lunen onneksi he eivät kyselleet, mitä Treyn isälle Dewinille oli tapahtunut – hän olisi tiennyt kertoa vain sen, että tämän ja Demainen välillä oli tapahtunut jotakin. Demaine ei mielellään puhunut Dewinistä, eikä Lune mielellään vaivannut häntä asialla. Hän oli myös helpottunut, etteivät Terran ja Athena alkaneet kysellä hänen oikeista vanhemmistaan. Suoraan tähtien alta kadonneesta arkkitehdistä ja tähtitieteilijästä, joita ei koskaan löydetty.
          Lune seurasi pari askelta Athenan ja Terranin jäljessä puutarhan halki. Puutarhaveistokset katselivat perään sokeilla silmillään, joiden Lune olisi voinut vannoa liikahtelevan, jähmettyneinä sammaloituvina henkinä. Piiloutuvien rastaiden hopeaviheltely kuului rehottavan maailman joka puolelta, ja sävelet kantoivat läheisestä metsästä tulevaa meden ja pihkan aromia. Löytyisiköhän jostain päin puutarhaa kaninkoloja Ihmemaahan? Olettaen tietysti, ettei kartanon omistaja ollut valanut niitä umpeen. 
          Edessä kohosi korkea tumman kullan värinen telttakatos, johon he pujahtivat sisään. Juhla-aterialla lastattujen pöytien ympärillä tuolit täyttyivät nopeaan tahtiin iloisista oppilaista ja opettajista, jotka hymyilivät sydäntensä kyllyydestä ja sen yli. Paksussa, kuumassa ilmassa tuoksui vanhan sateen kosketus ja kukkivan puun terälehdet. Kartanolta päin kuului vaimea bensankatkuisen teräksen ääni, kun puutarhuri kävi taistoon vihreitä arkkivihollisiaan vastaan.
          ”Puutarha kukoistaa täällä myöhään."
          ”Niin, se on ihmeellistä.” Athena hymyili. ”Mutta se on väliaikaista kauneutta – syksy iskee nopeasti. Kaikki alkaa nahistua samaan aikaan, kun oppilaatkin muuttuvat tavallista väsyneemmiksi.”
          Lune pohti terälehtensä pudottavia liljoja ja Lontoon mädäntyviä omenatarhoja käydessään aterialle.
          Telttakatoksen takana seisoi Lymington. Kun Lune ja hänen uudet ystävänsä asettuivat ruokailemaan, mies lyhdyttömiltä teiltä tarkkaili heitä liikkumatta.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2022 17:00:33 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
5.
S U L J E T U N  O V E N  T A K A N A



Kaikkien muiden aloitellessa onnellisen tietämättöminä ateriaa hiippaili toinen hämärämpien aarnimetsien kulkija pitkin kartanon käytävää.
     Samalla käytävällä eltaantuneen hahmon kanssa oli lyhyenriutunut poika, joka piileskeli ikkunaverhon
takana. Paikka oli epätavallinen jopa kummajaisena pidetylle. Hän oli luikahtanut sinne henkensä kaupalla
maleksittuaan ensin rauhassa käytävällä vessaan jumiin jäätyään ja törmännyt sitten vastaantulijaan, jonka
epäilyttävä olemus oli omiaan herättämään paniikin rinnassa.
     Mies kulki kivuliaannäköisesti kumarassa ja vilkuili silloin tällöin hermostuneena ympärilleen,
kuvitellen kai jonkun seuraavan, vaikka tila hänen selkänsä takana kaikui autiuttaan. Mies oli yrittänyt
länsisiipeen, missä oppilaat eivät koskaan käyneet, mutta avoin lattia oli taas koitunut hänelle esteeksi.
Hän ei tiennyt mistä silta putosi tai kenen toimesta, mutta häntä ei pahemmin kiinnostanutkaan. Karta-
nossa oli monenlaista tekeillä, eikä kaikki liittynyt häneen. Oli epäselvää, paljonko rehtori tiesi.
     Käytävän keskivaiheilla koinsyömät kengät pysähtyivät. Tyhjän huoneen koristeelliselta puuovelta
kuului narahdus. 
     Poika hädin tuskin hengitti puristaessaan hammastikkurasiaa taskunsa syvyyksissä. Verho haisi
koipalloilta, eikä paksun vihreän kankaan takaa nähnyt kunnolla. Hän tiesi: Jos hievahdankaan, kuolen.
     Mies astui sisään luokkaan ja mutisi pari karheaäänistä sanaa ovea sulkiessaan. Jotain vanhaakin
vanhempaa levisi ilmassa, ja lukon metalli kilahti lukkiutumisen merkiksi; se telkesi mahdolliset
ylimääräiset kulkijat ulkopuolelle. Näivettyvät kädet laskivat lähimmälle pulpetille vesikannun ja
hopeisen hedelmävadin.
     Vesi kaadettiin hedelmävatiin puolihuolimattomasti, sitä räiskyi reilusti yli laitojen. Erinomaista.
Mies, jolla oli vääntynyt selkä kaivoi taskun pohjalta hyppysellisen hienojakoista tomua – himmeän
hopeanhohtoista ja kimaltelevaa, kuin kuutamon säteet olisivat muuttuneet käsin kosketeltaviksi. Oli
hiljaista. Vaalea tomu valui sormien lomasta huljahtelevaan veteen. Aineen koskettaessa pintaa kuului
huurteista ritinää, ja vadin vesi jähmettyi liikkumattomaksi. Ympäröivä ilma sähköistyi jälleen, kiertyi
tiiviiksi spiraaliksi. Ja siellä, spiraalin keskipisteessä, kiteytyi koko lyhyt hetki: autio kartanohuone,
hopeinen vati, jännittyneet sydämenlyönnit.
      Jos joku tulisi nyt, näkisi vadin… näkisi sen mitä siellä pian tulisi näkymään – vaikka eihän
sen pitäisi olla mahdollista, sillä ovi oli lukittu, totisesti lukittu… Hän oli ottamaisillaan yhteyttä johonkin
sellaiseen, johon ei kannattanut missään tapauksessa ottaa yhteyttä.
     Mies pakotti itsensä rauhalliseksi ja kutsui ajatuksissaan Hallasthårin terra dominia. Nyt veden pintaa
peitti jääkansi, niin sileä ja kirkas, että hänen oma kuvajaisensa peilautui siitä. Hän painoi uurteisen
kämmenensä peilijään pintaa vasten, lausui oudot sanat kuin vaarallisen, kauniin runon:
     ”Sancturiá aqure, vísio ez mea domini.”
     Poika käytävällä ei nähnyt mitään oven takaa. Mutta hänellä oli erinomainen kuulo.
     Kun mies veti kätensä pois, piirtyi kosketuskohtaan hitaasti kämmenen muotoinen musta kuvio. Syvä
mustuus laajeni laajenemistaan, kunnes se peitti alleen koko jääpinnan, ja hetken ajan tammipöydällä
olivat vastakkain yö ja hopea. Sitten pahaenteinen olemattomuus väistyi. Jää yhdisti heidät läpi galaksien. 
     Hänen ajattomat kasvonsa tuijottivat hedelmävadin pohjalta. Otsalla kimmelsi tähtien hely,
kaartuvana ja sirona kuin siipiluut. Piirteet muistuttivat karkealla kädellä veistettyä norsunluuta.
     Kun Valkyrian puhui, pakkanen löysi tiensä vanhan miehen luihin.     
     ”Maanvaiva… olen odotellut yhteenottoasi.”
     ”Aivan, minä täällä. Anteeksi häiriö.”
     ”Anteeksipyyntö hyväksytty. Missä olet, kun uskallat turvautua L´o Alrhadaniin?”
     Hänen äänensä toi mieleen päättymättömän talven. Lohduttoman, valottoman. Se kaikui jään alta
etäisenä ja kylmänä kuin yön puhuri, vain häivä surumielisyyttä alavireenään. Siinä soi pohjoisen aatelin
juhlava aksentti, vaikka aloríalaisesta aatelissukupuustaan laiton yksinhallitsija oli jo kauan sitten poltet-
tu. Sitä asiaa eivät voineet edes Norrvarian eísyrjnien mittatilaustyönä takoman otsahelan juurihopea ja
talvirauta muuttaa.
     ”Olen yhä kartanossa”, toinen mies vastasi. ”Olisin käyttänyt peiliä, mutta kaikki on lukittu. Voin
vakuuttaa, ettei kukaan näe jäätäni. Tuhoan sen heti keskustelun päätteeksi.”
     ”Toivotaan”, terra domini sanoi, ”tai muuten saat seisauttaa liiaksi nähneiden mielten viimeisimmät
hetket. Ja minä tiedän, etteivät muistojenjäädytys muut asiat mukaan lukien enää pienen onnettomuutesi
jälkeen kuulu erityisosaamisalueeseesi, mea servein.”
     Pehmeät sanat tulivat iskuna vasten kasvoja. Palvelija huokaisi keinahteli jalalta toiselle.
     ”Muista, että olet hengissä vain onnen ja lain ansiosta. Olet vanha ja vioittunut, mutta pelkkä raakile.
Minulla on miehiä kymmenen kertaa sinun arvoisiasi.”
     Dýsdaimonin iholla kuulsi hiki, vaikka huoneessa oli kylmä.
     ”Voisit tehdä minusta Sieluttoman. Kykenisin silloin toimimaan paremmin Volkahovátin hyödyksi.”
     Hänet oli totisesti murrettu taidolla.
     ”Harva on sen kunnian ansaitseva, etkä sinä ole yksi heistä. Tarvitsen sinut muuttamattomana –
sielunsa myyneen henkilön mieli on nimittäin, valitettavasti, suljettu vierailijoilta.” Valkyrian siristi
silmiään.
     ”Epäonnistumisia ei tule tapahtumaan, mea domini.”
     ”Tule lähemmäs, maanvaiva, jotta näen sinut kunnolla. Yötön yö on vetänyt minut hitaasti sokeuteen
– onneksi auki pakotettu kolmas silmäni on se, joka näyttää minulle maailman todellisessa muodossaan.”
     Ne valkoiset silmät olivat kerran muistuttaneet kynttilänliekin sinistä osaa, kylmiä villitulia, jollaisia
syttyi öisin Áryunen maatilojen portinpieliin, korpien ja salojen synkille sydänmaille ja raivoavien merien
kalpeille rannoille. Ne olivat lumonneet kuuntelijoita suurissa saleissa ja uhitelleet vastapelurille kortti-
pöydän yli. Nyt niiden pohjalla asui kuulas himmeys, kuin ne olisivat olleet pelkät usvan täyttämät
kristallipallot. Silti, valkeanakin, katse painoi palvelijan hartioita vuosia raskaammin.
     ”Minulla on informaatiota”, Dýsdaimon sanoi viimein. ”Hän on saapunut. Se voljan.”
      Valkyrianin poskipäille valahti säihkyvän otsahelan ylitse pari hiussuortuvaa; juustokellarissa asuvia
mustaleskihämähäkkejä ei värinsä perustella olisi erottanut niiden joukosta, noita tikittäviä pieniä olentoja,
jotka kutoivat Kahovát Kawanquania kasassapitelevää näkymätöntä seittiä. Hän näytti pidätellyn kiinnos-
tuneelta.   
     ”Todellako?” Valkyrianin olemus huokui etäisyyttä, mutta jokin silmissä oli muuttunut.
     ”En olisi kutsunut jos en olisi varma.” Dýsdaimon karaisi käheää kurkkuaan. ”Et pidä häiriöistä.”
     ”Tunnet minut niin hyvin, ystäväni.” Valkyrianin tyynessä kuoressa ailahteli säröjä. Piiloteltu
voitonriemu pyrki pinnalle, ja kun hän viimein puhui, sanat olivat vaimeita. ”Mutta pelkkä voljanin
olemassaolo on häiriö. Aika on siis vihdoin koittanut...”
     Palvelija väläytti rikkinäisen hymyn ja teki taas kunnioittavan kumarruksen hedelmävadin edessä.
Moinen liioiteltu nöyristely yleensä tympi Valkyriania – hänestä oli suotavaa, että puhekumppani oli
samalla tasolla hänen kanssaan, hän arvosti urallaan edenneitä ja titteleitä saavuttaneita yksilöitä. Hän ei
vaivautunut tuhlaamaan aikaansa pelkureiden ja matelijoiden kanssa keskusteluun, ellei hyöty ylittänyt
tylsyyttä. 
     ”Olen odottanut kauan oikeaa hetkeä, oikeaa vuotta. Kaikki kääntyy nyt vihdoin hyväksi.
Dýsdaimon… toimita heidät minulle.”
     Hetkellinen hyvä tuuli lakastui ilmasta. Murrettu palvelija näpelöi kivuliasta rautasormusta etusormen-
sa kyömyn alla ja tunsi jossain lähellä hysterian. 
     ”Kaikella kunnioituksella, se ei käy aivan sekunnissa.” 
     ”Odottelut on odoteltu, maanvaiva. Toiminnan aika on nyt.”
     Dýsdaimon ymmärsi kyllä kiirehtimisen. Kyllä hän ymmärsi, ettei Valkyrian tahtonut viivytellä yhtään
kauemmin kuin oli järkevyyden kannalta pakko. Hän oli odottanut pitkään. Ja vaikka hän piteli
hyppysissään ikivanhojen Alorí Solestriaxin tähdensiementen viisautta, sitä joka opetti miestä olemaan
kärsivällinen, hän oli odottanut jo aikansa. Hikihelmet kihosivat palvelijan otsalle ja vierähtelivät alas
takkuisiin ripsiin takertuvina ja näkökenttää kirvelevinä. 
     ”Temppeliherrojen nimeen, kasvata hiukan selkärankaa.”
     Dýsdaimon suoristautui kuin ruoskaniskusta.
     ”Pyytämäsi ei onnistu nyt. Ei niin kauan, kun heidän ympärillään on vartiuksia näkemässä. He –”
     ”Aivan, taidan olla liian kärsimätön.” Valkyrian ei vaikuttanut vihaiselta. Hän vain seisoi pysähtynyt
ilme kasvoillaan, aavikkomusteella merkityt sormet ristittyinä. Takaa pilkotti linnan katedraalin pyöreä
lasimaalausikkuna, jonka närhensulansiniset lasinpalat oli leikattu kaikkivaltiasta merkitsevän kantre-
kirjoitusmerkin muotoon. Leijuvien kynttilöiden kelmeä tuli valaisi läikittäin Äiti Sodan patsaan; ainoan
jumalan, jota Valkyrian kumarsi, hänen itkevän kivisen kuningattarensa. Samassa katedraalissa sijaitsivat
myös Yöttömän yön temppeliherrojen veistokset ylväinä ja kasvot täynnä vihaa, ympärillään kuva-
kudoksia ja tummuneita öljymaalauksia unohdetuista sankareista ja kielletyistä profeetoista. 
     Kultaisen kynttiläkruunun alla seisova mies pysyi hiljaa. 
     ”Ymmärrät kai, että sieppaus on mahdotonta niin kauan kuin hän elää?” Dýsdaimon kuiskasi.
     ”Olen arvioinut riskin.” Valkyrian vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Kasvoille nousi kalteva hymy, aamuyön
katoava kylmä kuunsirppi. ”Saat aikaa loppusyksyyn, jolloin maahan satavat veren ja tulen värit. Sadon-
korjuun messinkinen kuu olkoon merkkisi. Tee mitä täytyy.” 
     Sillä hetkellä poika käytävässä rypisti itsekseen kulmiaan ja hivuttautui varovasti esiin verhon takaa.
Hänen nuori sydämensä jyski, ja uteliaisuus ja pelko kamppailivat aivoissa täin koristaman
pottakampauksen alla. Varmistettuaan, ettei ketään ollut tulossa lyhyen käytävän kummastakaan
suunnasta, hän hipsi ovelle ja painoi korvansa sitä vasten. Se, mitä hän kuuli sai hänen hintelät jalkansa
muuttumaan ylikypsäksi pastaksi.
    ”…he elävät pienen hetken rikkinäisessä ulottuvuudessa, kellojen ja toistensa orjina, ja kuvittelevat
olevansa maailmaa suurempia. Eikä kukaan tunnu huomaavan että jotain puuttuu. Surullinen tosiasia
on, etteivät useimmat heistä tule koskaan tietämään meistä. Eivät koskaan saa tietää elävänsä siinä
ulottuvuudessa, josta puuttuu yksi kuudesta elementistä.”
     Keskustelun suunta oli kääntynyt. Poika ei ymmärtänyt ja painautui vieläkin lähemmäs.
     ”Vajaita”, ikivanha ääni kähisi. ”Niille ei ole paikkaa uudessa maailmassamme.”
     ”Volkahovát tappaa heidät viimeistä myöten.”
     ”Kauan eläköön Volkahovát. Yö säilyttää salaisuuden.”
     Sanat rysähtivät hänen tajuntaansa, ja silloin poika juoksi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään
juossut sillä tavalla.
     ”Mene huolehtimaan itsestäsi, tuollainen pummiutuminen voi alkaa herättää huomiota”, Valkyrian
sanoi juuri agentilleen ja valmistautui päättämään keskustelutuokion. ”Se on kaunis kartano, nauti siitä...
vielä kun voit. Ellet pahastu, kiiruhdan nyt aterioimaan; vaimoni on metsästänyt villisian. Ja vielä yksi asia,
maanvaiva. Älä käytä enää alkulähdettä. Tiedät tasan tarkkaan miksi.” Hän lausui hyvästinsä, eivätkä äänen
hiljaisuus ja tyhjyys muuttuneet hänen sanoessaan: ”Pysy uskollisena. Älä unohda muistaa.”
     Eikä hän unohtaisi. Valkyrian tiesi sen, hän todella tiesi. Vaikka palvelija haluaisi, mikään ei erottaisi
häntä hänen mieleensä polttomerkitystä tehtävästä, rautasormus oli siitä sinetti. Ei alkoholi, ei muistoja
murentava dementia. Ei edes uusi pieleen mennyt aivoleikkaus.
     Voimakas kämmen painui peittämään kuvan, ja Valkyrian hävisi palvelijan jääaltaasta, kesäyön
kuolemassa heräävä mustarastaanlaulu. Nyt sen pinnasta kuvastui vain luokan katto ja hänen oma, innosta
valkoiseksi muuttunut naamansa. Terra dominin viimeiset, kohtalokkailta kuulostaneet sanat riippuivat yhä
ilmassa. Äänen kadottuakin hänen synkkä olemuksensa tuntui kummittelevan luokka-huoneessa, johon
oli keskustelun aikana hiipinyt muutama arka auringonsäde. Aivan kuin Valkyrian olisi todella ollut hetken
läsnä siinä harmaassa, savuisessa maailmassa, jossa palvelija joutui isäntänsä kivisen käskyn vuoksi
riutumaan päivästä ja vuodesta toiseen.
     Mutta pian se olisi päätöksessä. Hänen ei tarvitsisi kestää enää kauaa…
     Dýsdaimon ravisti takinhihaansa. Sieltä putosi ohuen kultaketjun varassa nyrkkiin sopiva kimpale
syvään tummanviolettiin taittuvaa laavalasia. Nyrkki sulkeutui obsidiaanimöykkyyn kiinnitetyn
lumisadepallomaisen lasiosan ympärille. Hän mutisi jumalten muinaisia akaaseja, ja jokin kultainen virtasi
hänen käsivarttaan pitkin. Peilijää ja hopeavati pirstoutuivat teräviksi kappaleiksi. 
     Käytävällä ei ollut enää ketään kuulemassa mielenvikaisuuden ääntä. Kaikki olivat ulkona kukkivassa
puutarhassa ja Matometsän reunassa, tietämättään juhlimassa alkua asioille, jotka ehkä tulisivat päättä-
mään kaiken.

Valvehaukka

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Raapusteleva katakombikryptidi
6.
A T E R I A  V I I M E I S T E N  J O U K O S S A
[/size]

 
 
Pitkään pöytään katetun aterian tuoksu suli Lunen kasvoille. Samassa pöydässä istuivat ennestään Guinevere sekä Ivy Reece, pyöreähkö tyttö jonka riikinkukonsininen tukka ryöppysi pipon alta ja Mei Nores, joka vaikutti mustan otsatukkansa alla itkuherkältä eikä lausunut heille sanaakaan – Terranin mukaan hän poti selektiivisen mutismin lisäksi olematonta suuntavaistoa.
          Tervetuloaterian ruoka oli juuri niin herkullista kuin Lune oli odottanutkin: paistin liha mureaa, keitetyt värikkäät vihannekset makeita ja kastikkeet mausteisia. Harmi vain, ettei Lune ennättänyt nauttia ateriasta kauaa. Päivän pyhän hetken keskeytti kukapa muukaan kuin Guinevere Silverthorne vaaleansävyisissä Jumalan hyväksymissä vaatteissaan, yhtä tiukkapipoisessa olemuksessa kuin ennenkin. Hänen ihonsa oli kalvas, huulet ja posket ruusuiset kuin ohuella vadelmanvärisellä maalilla silattua posliinia. Aurinkoinen päivä kuulsi läpi hänen vaaleista lumoripsistään.
          ”Minä puhuin sinulle, Kharmeline, on epäystävällistä jättää se huomioimatta.”  Kääntyessään katsomaan häneen Lune teki kaikkensa pysytelläkseen kohteliaana, vaikka hänen sisimmässään kiehui ärtymys niita siivosti syliin ristittyjä käsiä ja puuterinpunertavalla silkkirusetilla sidottuja enkelikiharoita kohtaan.
         ”Sori, en kai vain missannut jotain elämänviisautta Guinevere Silverthornelta?”
          Guineveren nuhtelevuus vaihtui äkkiä kirkkaaseen ääneen ja piparmintunraikkaaseen hymyyn.
          ”Kharmeline Sharrock. Ihanaa että muistat minut!”
          Lunen ilme pysyi pakotetun rauhallisena.
          ”Viidennenkymmenennen kerran, se ei ole nimeni.”
           Guinevere mutristi vähän huuliaan. Hänellä oli valtavat ylitsevuotavaa ystävällisyyttä ja viattomuutta lupailevat silmät. Se kammotti Lunea. Guineveren huhuttiin ajaneen vahingossa jonkun yli autollaan. Warren Silverthorne oli maksanut kaikki hiljaisiksi.
          Koiranheisimarjojen prinsessalla on myrkkyä huulillaan ja okaita sydämessä.

     ”Vaikutat olevan allapäin”, Guinevere sanoi ääni yhä heleänä ja rypisti vähän kulmiaan. ”Mikset sinä koskaan hymyile? Sinun pitäisi olla iloisempi ja levittää positiivisuuden sanomaa, ei tuoda lisää synkkyyttä maailmaan.” Kun Lune piti hyytävän katseensa visusti lautasessa, Guinevere polki eteenpäin.    ”Onko kaikki hyvin? Tiedäthän, jos ikinä tarvitset ystävää, olen täällä sinua varten.”
     ”En pidä siitä, että minua puhutellaan kun yritän syödä. Esitä asiasi pikaisesti.”
      ”Halusin vain muistuttaa sinua yhdestä jutusta.” Guinevere nyppi hohtavanvalkean villapaitansa hihaa. ”Ihan vain ettet unohda. Nimittäin täällä Wisteriakartanossa kaikilla on oma roolinsa, jokaisella yhtä suuri ja tärkeä. Mutta tähtioppilaan rooli, se on varattu minulle.” Guinevere tuijotti räpyttelemättä, kun Lune haarukoi perunaa suuhunsa ja katsoi aivan yhtä kiinteästi takaisin, toivoen että ehkä toinen kiusaantuisi ja jättäisi hänet rauhaan. ”Niin että sinun ei tarvitse turhaan yrittää esittää terävää tai pitää yllä mitään sellaista huomionkerjäysjuttua, tiedäthän? Tämä ei ole mikään kilpailu, mutta ymmärtääkseni olet kohtalaisen hyvä koulussa, ja tunsin vain luonnolliseksi osakseni ilmoittaa, että täällä sen hyvän, menestyvän oppilaan paikka on jo täytetty.” Guinevere kuori aristokraattisesti mandariinia. ”Mutta ethän sinä siihen pyrikään, ethän?” Hän hymyili taas, jos mahdollista, vielä äskeistäkin leveämmin ja Lune mietti, milloin hänen suupielensä yhdistyisivät takaraivon puolella.
     ”Pidä sinä vain asemasi, Einstein”, Lune tokaisi tylsistyneenä ja toivoi, että Guinevere kaatuisi ja saisi
ruohotahran hampaisiinsa. Hän alkoi saman tien lappaa lautaselleen lisää hirvipaistia, herneitä, kermaperunoita ja kanankoipia. Lähipöytään selän taakse ilmaantuneen pottatukkaisen pojan kuumeinen mässytys kantautui ikävästi Lunen korvaan; hän joutui laskemaan mielessään numeroita ollakseen suistumatta alas reunalta, joka häämötti jo hyvin lähellä. Joku saisi kohta kana-caesarsalaatista naamaansa, se oli vain ajan kysymys.
     ”Tiesitkö, että tätisi Demaine joutuu helvettiin?” Guinevere kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. 
     ”Anteeksi?” Lune oli pudonnut kärryiltä ja lakkasi häkeltyneenä kauhomasta ruskeakastiketta perunoilleen.
     Guineveren kasvoille tuli viekas ilme.
     ”Kuulin juorun. Hän tapailee sitä kahvilanpitäjänaista. Etkö sinä kuullut?”
     Kana-caesarsalaatti oli vain muutaman tuuman päässä Lunen vasemmasta kädestä. Hän ei vastannut – vaikka hänen korviinsa sattuikin usein kaikenlaista, hän ei varta vasten viettänyt aikaa juoruilevien ihmisten seurassa, eikä hän myöskään kysellyt Demainelta sellaisista asioista. Jos Demaine oli vihdoin löytänyt onnea Dewin-setä -draaman jälkeen, Lunekin oli onnellinen.
     Sini tervapääskyin tatuoidulta taivaalta ei hälvennyt heidän syödessään. Silti, jostain syystä Lunen valtasi vieras tunne, tunne siitä että hän oli kuolemanrangaistusta odottava vanki viimeisen ateriansa äärellä. Oliko hän pyytänyt vankilan kokilta paistettua suolaista kanaa, ehkä tuoreita mansikoita? Valkealle pellavaliinalle katettu höyryävä ateria oli liiankin yltäkylläinen, kuin se olisi koottu vakuudeksi lupauksille, joita ei pystyttäisi täyttämään. Se oli alkavan lopun tuoksua, ja se tuoksui lihalta ja hedelmiltä. Eräänlaiselta maalliselta vauraudelta.
     Jossain vaiheessa kaksi riehakkaasti naureskelevaa poikaa ilmestyi epäilyttävissä olosuhteissa kaatuneesta naapuripöydästä ja pysähtyi lähistölle. Heidän seurassaan hiippaili se laiha, terävänaamainen tyttö eriparikengissä, räikeä ketunoranssi tukka perässä hulmuten. Lune vilkuili salaa paikaltaan, kun he keskustelivat vaimennetulla äänellä hillittömän huvittuneeseen sävyyn.
     ”Näitkö Bartholomevin ja Sergen ilmeet, kun kastike läikkyi? Se oli mahtavaa!”
     ”Toivottavasti eivät arvaa mitä tapahtui. Pöydän kaataminen oli typerää, ja jos sinä ja Fenris kärähdätte, minuakin syytetään automaattisesti.”
     ”Jos puheisiisi on luottaminen, niin ei syytetä. Minä olen Mitch ja oikeasti tämän porukan aivot, mutta Cole pitää eniten metakkaa. Ja niin edelleen.”

      ”Suu kiinni ennen kuin survon sinne perunan.”
     Lune ei varsinaisesti tuntenut Cole Frotzieria ja Mitch Wellfieldsiä, mutta hän oli nähnyt heidät pari kertaa ohi mennen kuluneen kesän aikana lorvailemassa Lontoossa skeittilautoineen ja spraymaaleineen.
     Mitch oli eriskummallinen yksilö: hänen raajojaan vaikuttivat riivaavan jonkinlaiset hermostuneen energian shokit, jotka pakottivat hänet heiluttelemaan ja nytkäyttelemään niitä – tapa, joka oli tarttunut myös Coleen – ja hänen äänenvoimakkuutensa oli aina hiukan liian korkea tilanteeseen nähden. Nytkin hän saapasteli pöytää kohti maha edellä kuin sarjakuvapoliisilla, silmälasit vinossa, kuin häntä olisi tönäisty.
     Colella oli aina sellainen ilme kuin hän juonittelisi jotain. Ehkä valtakunnan rakentamista, kenties yhden tuhoamista. Hänen näkemisensä tiesi poikkeuksitta ongelmia. Cole oli Guineveren velipuoli Malva Silverthornen edellisestä avioliitosta; Lunen ymmärryksen mukaan Cole ei ollut juurikaan tekemisissä Silverthornejen kanssa lukuun ottamatta satunnaisia velvollisuudenomaisia tapaamisia. Lune itse oli ollut aiemmin tekemisissä Silverthornejen kanssa – todellakin. Eivätkä he olleet nyt ainoastaan muuttaneet yllättäen samaan naapurustoon Lontoon paremmalta alueelta huomattavasti rahvaanomaisempaan ympäristöön, vaan he olivat myös samassa koulussa. Kiitos elämälle.
     ”Kas vain, etteivätkö siinä olisi Vätys ja Jolppi”, Terran tervehti riemastuneena. Totta kai hän tunsi porukan. 
     ”Vain Drange saa käyttää meistä noita nimiä”, laihempi torui.
     Sillä sekunnilla kun Cole ja Mitch seisahtuivat pöydän viereen, outo haju alkoi leijua ilmassa. Pöydässä erillään muista istuva mustatukkainen poika, jolla oli korvarengas, nyrpisti nenäänsä.
     ”Hyvä jumala, mies, mikä tuo löyhkä on?”
     Cole hätkähti.
     ”Mitä? Ai – minä, tuota, kokeilin uutta hiusöljyä. Se on asia”, Cole väitti, kun poika näytti epäileväiseltä. ”Äitini sanoi että öljy on hyväksi, tekee tukastasi kiiltävämmän.” Hän lisäsi viimeisen varsin asiantuntijamaiseen äänensävyyn.
     ”Se lemuaa, veli.”
     ”Hyvä sinun on sanoa”, Cole älähti loukkaantuneena, ”kuontalosi on suurenmoinen.”
     ”No niin, missäs sitä on oltu?” Guinevere tivasi ankarasti Colelta ja vilkaisi skotlantilaista tyttöä silmät epäilevästi kaventuen. ”Ei kai vain heti vuoden alkajaisiksi pahanteossa?”
     Fenrisin otsassa oli laastari, poskissa hymykuopat ja nenänvarren poikki kulki lyhyt naarmu. Parhaat päivänsä nähneiden farkkujen taskusta pilkotti tiirikka, jonka hän peitti nopeasti kädellään.
     ”Ehei, ei tietenkään”, Cole sanoi jokseenkin epäuskottavalla äänensävyllä. Hän vilkaisi syrjäkarein Mitchiä, joka hymyili niin leveästi, että etuhampaiden välissä oleva rako paljastui. ”Päästiin juuri puhumasta siitä, miten me aiotaan tänä vuonna vihdoin löytää ne vuosikymmeniä huhutut kartanon alla sijaitsevat tunnelistot. Ja sitten professori Daryawesh kai kuuli – hän yritti nimittäin kovalla tarmolla suu vipattaen tehdä selväksi – että tänä vuonna me kolme ei saada tehdä yhtään mitään typerää ja ikävää, tai muuten meille kuulemma käy huonosti. Mitä sitten lieneekään sillä tarkoittanut. Sitten hän raivostui, koska meidän olisi hänen mukaansa pitänyt olla jo syömässä.” Cole elehti puhuessaan vilkkaasti käsillään. Välissä hän haroi kanelinruskean, epäilyttävästi kiiltelevän tukkansa taaksepäin silmiltään ja koetti selvästi olla nauramatta. ”Tuntuu siltä että aina kun hän sattuu näkemään meidät jossain, me ollaan hänen mielestään väärässä paikassa.”
     ”On todennäköistä, että Daryawesh on oikeassa”, Guinevere huomautti niskojaan nakellen. Lunen silmissä hän näytti niin erilaiselta kuin veljensä, ilmiselvä rettelöitsijä. Todennäköisesti juuri lainkuuliainen, täydellinen sisarpuoli oli ajanut Colen hiukan kyseenalaiselle tielle. Guinevere oli Silver-thornejen perheen kultainen lapsi ja vaikutti edelleen täysin samalta kuin kesäloman alussa, jolloin he olivat pikaisesti nähneet.
     Silverthornet olivat ilmeisesti saapuneet asuinalueelle hieman ennen Sharrockeja. Huhu kuului, että täydellistä perhettä koetteli jokin kriisi, sen sorttinen hyökyaalto, että se oli ajanut heidät ulos lukaalistaan Lontoon äveriäämmällä alueella. Guinevere oli ilmestynyt puutarhaan tuomaan korillista tervetuliaislahjaksi leivottuja hunajakeksejä – Demainen ruosteinen auto oli ollut parkkeerattuna nuhruisen, tuolloin vielä hoitamattoman pihan eteen. Guinevere oli havainnut yksityiskohdat, ja Demainen ihaillessa pikkuleipiä tehnyt sen Lunelle selväksi ilmeillään. Demainelle hän oli hymyillyt huurteista hymyään persikkavaahdon värisessä kesämekossa.
     Fenris hymyili Guineveren vaalealle takaraivolle ensin rakastavasti. Sitten hän näytti keskisormea.
     ”Vaikea uskoa, että me ollaan sukua”, Cole marmatti. ”Pitikin vielä teidän muuttaa siihen ihan nurmikon reunalle.”
     ”Se oli ainoa vapaa talo, ja äiti kaipasi muutosta”, Guinevere vastasi tärkeilevästi. ”Myönnä nyt, että sinusta on mukava olla lähempänä siskoasi.”
     ”Muuttaisin pohjoisnavalle, jos sinusta eroon pääseminen sitä vaatii.”
     Guinevere näytti katuvan syvästi, että oli istunut siihen pöytään.
     ”Kuka on Daryawesh?” Lune kysyi. 
     He vaikuttivat huomaavan hänet vasta silloin. Colen päärynämarmelaadisilmät kääntyivät hänen suuntaansa, ja hän oli hetken hiljaa yrittäen turhaan pohtia Lunen nimeä.
     ”Taidat olla uusia, vai mitä?” 
     ”Niin olen. Voidaan hypätä yli muodollisuudet – nimeni on Lune, ja te olette uusia ystäviäni, halusitte sitä tai ette.”

      ”Mahtavaa!” Colen ilme oli niin riemukas, että Lunekin tunsi väkisinkin iloa onnistuttuaan tekemään jonkun niin hilpeäksi. En voi uskoa että se toimi, eikä hän vain jäänyt katsomaan oudosti. Cole jatkoi samaan hengenvetoon: ”Onko sinulla lemmikkejä? Stan, lemmikki-etanani, kuoli kun olin kahdeksan…”
     ”Joo, tämä on tosiaan uusin adoptiomme”, Terran julisti pöytäkunnalle ja virnisti kiusaantuneelle Lunelle.
     ”Tehdään yksi asia selväksi”, Lune keskeytti. ”Ette adoptoineet minua, minä tartuin selkääsi kynsin hampain.”
     ”Tietenkin.”
     ”Uusi adoptio?” Cole kysyi kulmakarva kohoten. ”Ette ole ottaneet syrjälasta jonkinlaiseksi lemmikkiprojektiksi, ettehän?”

     ”Ei me sellaisia olla. Varýsh ohjeisti meitä toimimaan hänen tutoreinaan”, Terran selitti. ”Mutta hei,
ei käy kieltäminen etteikö oltaisi jo sydänystäviä, olenhan niin mahtava persoona.”
     ”Älykääpiö, se sinä olet”, Cole sanoi.
     ”Sinä olet kyllä pahempi, Frotzier.”
     ”Hyvä kun tunnet arvojärjestyksen.” Cole virnisti. 
     ”Kuka se Daryawesh on?” Lune kysyi.
     ”Tunnistat sen kyllä kun näet”, Mitch sanoi ja osoitti vakavan näköisenä leukaansa: ”Sillä on Grand Canyon tässä näin.”
     ”Dary on saanut uuden kävelykepin”, Cole mutisi matalalla äänellä ja kuiskasi käsi poskellaan: ”Hän aikoo käyttää sitä kuritukseen.”
     ”Niin kuin Drangen karttakepin väistelyssä ei olisi jo tarpeeksi työtä”, Fenris huokaisi muka musertuneena.
     ”Daryawesh on opettaja”, Cole selitti paistia haarukoivalle Lunelle. ”Tosin hieman mielipuoli sellainen, mutta eiköhän jokaisella opettajalla ole pimeä puolensa.”
     ”Hän opettaa puukäsitöitä ja yhteiskuntaoppia”, Fenris sanoi ja viskasi Terranin lautaselta varastamansa ruusukaalin suuhunsa. ”Yksi sääntö, joka auttaa sinua selviämään hengissä tästä vuodesta: varo Daryaweshia.”
     ”Selvä”, Lune sanoi pää pyörällä kaikesta uudesta. ”Painetaan mieleen. Kuka sinä muuten oletkaan?”
     Fenris vaihtoi asentoaan, jolloin hiukset liikahtivat paljastaen kiiltelevin hakaneuloin ja lukoin lävistetyt korvat. 
     ”F. Mercury, juhlien elo ja opettajien ylin huolenaihe.” Hän teki sotilastervehdyksen spraymaalitahraisella kädellään. ”Kavereiden kesken Fenris.”   
     ”Minä olen Cole.” Hän huitaisi suonikkailla käsillään. ”Me kolme – pysäyttämätön luonnonvoima.”
     Fenris iski Lunelle säihkyvästi silmää, ja Lune oli tukehtua mansikkamehuunsa.
     ”Ja minä Mitch, useimmite siivoamassa noiden kahden aiheuttamaa tuhopolkua.” Hän näytti tuskastuneelta.
     ”Voidaanko adoptoida heidät?” Lune mumisi Terranille.
    ”Mitch on jo adoptiolapsi. Älä huoli, he tulevat käytännössä pakollisena lisämausteena. Saako olla salsakastiketta?”
     ”Vitsailetko? Tämän ruuan kanssa? Sitä kuuluu laittaa –”
     Mutta Lune ei ehtinyt ohjeistaa Terrania salsakastikkeen oikeaoppisesta käyttötavasta, sillä Fenris, Cole ja Mitch vetivät itselleen tuolit ja rojahtivat pöytään, jossa Guinevere näytti viihtyvän aina vain kurjemmin.
     ”Tästä tulee hyvä vuosi.” Fenris katseli virkeästi ympärilleen. ”Vaikka luvassa onkin luultavasti ukkosta ja hirmumyrskyjä.” 
     ”Hirmumyrskyjä?” Lune ei ymmärtänyt.
     ”Ne, jotka ovat olleet pitkään Drangen kanssa tekemisissä, osaavat ennustaa sään hänen kulma-karvojensa asennosta”, Cole sanoi vakavasti. ”Niillä taitaa olla vielä hurjempi elämä kuin minulla. Taisin nähdä, että juttelit Drangen kanssa. Etkö pannut merkille, miten kaltevasti ne sojottivat? Takuuvarma myrskyennuste.” Hänen huulilleen tuli merkitsevä virne ja hiljaisuus, kun hän odotti jonkun nauravan
vitsilleen. Mitch hörähti velvollisuudentuntoisesti. ”Mutta kuten Fenris sanoi, tästä tulee hyvä vuosi.”
     ”Varmasti”, Mitch vahvisti.
      Guinevere pyöritteli silmiään samalla kuin söi mandariinia. Se ei ollut erityisen vakuuttavaa. Lune keskittyi kuuntelemaan, kun Fenris, Cole ja Mitch selostivat varsin värikkäästi, mitä oli tapahtunut Guineveren tupaantulijaisissa, joihin kolmikko oli livahtanut kuokkimaan. Warren Silverthorne oli tullut kesken kaiken kotiin, eikä hän ollut suuremmin arvostanut huomattuaan, että hänen harvinaisin Armand de Brignac Rosé -samppanjapullonsa oli tyhjennetty ja parhaillaan käytössä pullonpyörityksessä. Varsinainen metakka oli kuitenkin noussut taistelulaiva Bismarckin pienoismallista, joka oli löytynyt työhuoneen kirjoituspöydän reunalla sijaitsevan yhdeksän tuuman levyisen vakiosäilytyskohtansa sijaan saunasta.
     ”Herra Silverthorne on hyvin tarkka leluistaan”, Cole myönsi.
     Pelkät sanat saivat Guineveren sydänkohtauksen partaalle.
     ”Älä koskaan anna isäni kuulla pienoismallejaan kutsuttavan leluiksi, jos henkesi on sinulle kallis.”   
     ”Otin vahingossa mukaan yhden Ming-vaasin sirpaleen”, Cole kuiskasi Terranille. ”Luuletko, että
minusta tulee rikas?”
     ”Olen saanut tarpeekseni”, Guinevere kiljaisi ja pamautti aterimensa pöytään huulet valkeina. ”Ellette
häivy tällä sekunnilla, kutsun Drangen.”
     ”Teepä se”, Cole sanoi. Hän nousi ystävineen ylös. ”Oli hauska tavata, Lune”, hän huikkasi vieä olkansa yli lähtiessään ja jättäessään jälkeensä epäonnisen öljymäisen hajun. Sitten kahvitahrainen
villapaidanselkämys katosi ihmisjoukkoon.
     ”Tulehan, kuoropoika”, Fenris sanoi ja kiskoi Mitchin mukaansa.
     ”Lakatkaa kiusaamasta minua harrastuksistani!” Mitch lähti kuitenkin.   
     Loppuajan Lune keskittyi syömiseen. Aina silloin tällöin Guinevere yritti vetää häntä ja useita muitakin keskusteluun aloittamalla ”Eräässä Raamatun jakeessa” tai ”Jeesuksen mukaan”, mutta Lune keskeytti hänet joka kerta sanoilla ”Ei”, ”Kaunis ilma tänään” ja ”Hei, onko tuo vihertikka?” Samalla hän piti silmällä pöydän päähän jättämäänsä matkalaukkua.
     Matkalla takaisin kartanolle Lune kertasi oppimiaan nimiä mielessään. Hän oli aterian aikana saanut jonkinlaisen kuvan porukasta ja tiesi suurin piirtein, keiden kanssa halusi viettää kaikki hetket lounastauoista jälki-istuntoihin ja keitä halusi lyödä paistinlastalla päähän.
      Siinä missä Terran oli historiankirjoja ja vihreitä peltoja oli Athena vaniljasaippuaa ja aamu-usvassa kuiskattuja romanssitarinoita, kaipuu syksyisin jättävien villihanhien huudossa. He kuuluivat tietenkin Lunen kultaiselle listalle. Fenris, Cole ja Mitch vaikuttivat mukavilta, mutta sellaisilta, ettei heidän kanssaan kannattanut ruveta vihollisiksi tai he sotkisivat elämän seuraavien vuosien ajan viihdyttävimmillä keksimillään tavoilla. Eikä siinä kaikki, he olivat taatusti hyvin perillä kartanon salaisuuksista, mikä teki heistä juuri sellaisen tietolähteen, joka uuden oppilaan kannatti pitää lähellään.
      Guinevere sen sijaan ansaitsi tehdä tuttavuutta paistinlastan kanssa. Fiorella Greene... pari bonusiskua. hymyileväinen Ivy ja mantelisilmäinen kaikille ystävällinen Mei tuskin aiheuttaisivat harmia kirpunpoikasellekaan. Nenäänsä tutkiskelevan Winston Bartholomevin ympärillä taas leijaili sellainen kummallisuuden pilvi, että hänestä Lune pysyttelisi mielellään, jos vain mahdollista, vähintään käsivarren mitan päässä, koska siltä säteeltä täit hyppäisivät todennäköisemmin omaan kuolemaansa ennen kuin yltäisivät häneen.
     Jäljelle jäi salmiakkitukkainen vanhemmalta vaikuttava poika, jolla oli Fenrisin mielestä siistit
bootsit ja joka oli valittanut pöydän hajuhaitasta.  Hän pysytteli jatkuvasti muista etäämmällä, kokien kenties heidän läsnäolonsa ärsyttävänä. Näytti siltä kuin maailma olisi puhunut hänelle tauotta liian kovaa, ja hän yrittänyt väkisin sietää sitä. Haudanhiljaisuus oli hänen kanssaan.
     Drange johdatti heidät kolmanteen kerrokseen ja Lune kolisteli matkalaukkuineen jonon hännillä.
Wisteriakartano rakentui itsensä ympärille kuin koneisto, jossa aika pysähtyi kynttilöiden hämyyn. Arkkitehdin toiveena oli selvästi ollut asukkaiden sisäisten kompassien tekeminen toimintakyvyttömiksi – käytävät vinksottivat naristen hämäriin ja risteilivät eksyttävinä, sillä tavalla että ne veivät aina uusille oville ja niiden takaa paljastui aina uusia huoneita, jotka vaikuttivat unohtuneen ajasta jälkeen. Niiden huonekalut oli peitetty hunnuin ja kiinnivedetyt raskaat verhot kahlitsivat katon kuolioon jätetyn valaisimen ja seinät varjonrepaleilla. Uusia portaikkoja, joista saattoi kurkistaa kaukaisuuksiin alas, uusia pieniä ikkunaparvekkeita joista katsella iltaisin puutarhan sumuun. Erästä taidehuonetta Lune ei löytänyt
enää uudestaan, kun yritti myöhemmin etsiä sitä. Ajatus maalausten ja patsaiden liikahtaneista silmistä ei kuitenkaan haihtunut hänen mielestään. 
     Terranin mukaan Drangen työpöydällä oli aina avokaado. Poikkeuksetta. Niin siellä oli nytkin.
Guineveren omenaa ei näkynyt.
     Tunti kului hitaasti. Drange jakoi lukujärjestyksiä ja moni haukotteli.
     ”Jumalten pyssyt”, Drange päivitteli ja sulki hetkeksi silmänsä Colen kohdalla. ”Jokin haisee. Herra
Frotzier? Oletko taas rakennellut hajupommeja?”
     ”En ole, vannon! Minä… piru vie, minä –”
     ”Kielenkäyttö!” Drange heristi uhkaavasti taulusientä, joka hänellä oli lukujärjestyksistä vapaassa
kädessään.
     Huolekkaannäköinen Winston Bartholomev raapi etupulpetissa raivokkaasti päänahkaansa ja tarkasteli sitten kynnenalusiaan. Lune vilkuili välillä omaa rikkinäistä rannekelloaan toivoen että sen viisarit alkaisivat yhtäkkiä kaikkien niiden vuosien jälkeen liikkumaan, mutta mitään ei tapahtunut. Joskus hän oli kuulevinaan hiljaisen äänen kuiskailevan kellolasin takaa, mutta tämä ei ollut niitä päiviä. 
     Drange sanoi juuri jotain sille hämärälle mustatukkaiselle pojalle, Aiden Fortescuelle, joka leikki jatkuvasti ranteessaan olevilla punaisilla kuminauhoilla. Hän näppäili äänettömiä säveliä tylsyyden täytteeksi ja kauhoi rikkinäisten farkkujensa taskusta lakritseja suuhunsa.
     ”Kukahan tuo on?” Terran pohti viereisestä pulpetista, kun poika keskusteli kuvanveistotilojen
sijainnista Drangen kanssa. ”Taitaa olla uusia kuten sinä.”
    ”En tiedä”, Lune sanoi ja madalsi ääntään. ”Mutta hän näyttää siltä, että juo tupakantuhkista keitettyä teetä ja nyrkkeilee joka yö insomniaa vastaan huonolla menestyksellä.”
     Terran pyrskähti. Lunekin hymyili, oli mukava saada joku nauramaan. Sitten hän ajatteli taas kaikkea
menneisyydessä tapahtunutta ja vakavoitui. Ihmiset eivät yleensä naura seurassani.

     Kuten ihmisiä tarkkaileva Lune, myös Fenris viisveisasi tunnin aiheista. Hän heilutteli pakon-omaisesti jalkojaan tai rummutteli sormillaan rumpukomppeja pulpetin reunaan. Silloin tällöin jokin mahtava juttu sai hänen silmänsä välkähtämään ja hän kääntyi oitis kertomaan siitä Colelle ja Mitchille.
     ”Muistatko, Cole? Kolme pullollista sulaa tulta…”
     ”Turpa kiinni! Ei täällä.”
     ”Yksi sana. Kattokruunu.” Muisto sai hänen hymynsä leviämään korvasta korvaan.
     ”Felicity!” Drangen ilme enteili myrskyä ja hän pamautti karttakepillä pöytäänsä. ”Yritä nyt hiukan hillitä sitä ylivilkasta luonnettasi, kuinka monesti se täytyy sanoa että asia uppoaa paksuun kalloosi?”
     Fenrisin riemukas ilme valahti alakuloisuuden lukemille.
     ”En tykkää olla paikoillani, luuni tuntuvat pyrkivän juoksemaan karkuun.”
     ”Yrittäisit vähän uutterammin, jatkuva huomionhakusi häiritsee muiden oppimista…” Drange huokaisi kevyesti ja kallisti päätään. ”Mutta ethän sinä ajattelekaan muita kuin itseäsi. Joka saapumiserässä tulee vastaan oppilaita, joiden ei olisi koskaan pitänyt astua jalallakaan Wisteriakartanoon. Heidän läsnäolonsa vavisuttaa rakenteita, jotka olemme täällä uutteralla yhteistyöllä luoneet, ja häiritsee edistyneempiä oppilaita.”
     Fenrisin katseessa oli alkanut kimaltaa.
    ”Rouva Drange, minä ihan totta yritän par –”
     Drange heristi taas karttakeppiään taulun edestä. Hänen äänessään kajahti kiihkeä kumeus, joka muuttui loppua kohti katkonaiseen kärinään.
     ”En sano enää toista kertaa. Lakkaa – tuottamasta – ääntä!
     Lopputunnin kaikki olivat täysin hiirenhiljaa. Se oli melkoinen saavutus, sillä Lune oli juuri havainnut, ilmeisesti puolen muunkin luokan lisäksi, että pieni hämähäkki kiipeili Drangen hiusrajassa. Drange ei huomannut: hän ei kulmakarvaansa väräyttänyt vaan mulkoili tärkeännäköisenä papereita pöydässään. Oppilaat yrittivät epätoivoisesti olla pyrskähtämättä, kun hämähäkki siirtyi Drangen tuomarinkakkuloihin. Ilma tuntui räjähdysherkältä kuin äärimmilleen täytetty ilmapallo. Lune teki vakavan virheeän: hän vilkaisi
sivulleen Terraniin. Terran helotti tomaatinpunaisena tuolissaan ja tuijotti pidätellystä naurusta täristen takaisin. Lunen oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa ollakseen räjähtämättä siihen paikkaan. 
     Tunnin jälkeen Terran hoputti Lunea ja Athenaa ulos. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut sen lisäksi, että Fenris oli saanut melkein jälki-istuntoa ja hämähäkki oli kutonut pienen verkon Drangen silmälaseihin, eikä sekään tainnut juuri poiketa normaalista. Lune aikoi kysyä Fenrisiltä, oliko hän nähnyt tilanteen piristääkseen tyttöä, mutta Fenris katosi jo Colen ja Mitchin jäljessä pois.
     Hekin suuntasivat ulos, sillä jos Drangen kanssa vietti pidemmän aikaa samassa tilassa, alkoi kummasti tekemään mieli nähdä paistetta. Athenan vaaleisiin palmikoihin oli takertunut ylhäällä kaartuvista oksista visteriankukkia. He istuivat lähelle aitaa.
     Terran puhui ilmailumuseosta, jossa oli ollut kesätöissä; vitriinien täyteisistä korkeista huoneista joissa tila humisi ja halleista, jossa polttoaine tuoksui ja vierailijat tirkistelivät vanhoja lentokoneen moottoreita, ja hänellä oli hailakoiden pisamien rikkinäisiä tähtikuvioita siroteltuna silmiensä alle.
     ”Museon sisälle oli lentänyt pääskynen”, Terran kertoi. ”Se makasi loukkaantuneena lentokonehallissa, siinä natsikoneen alla. Vein sen kotiin. Mummi ei uskonut että se virkoaisi enää. Eilen se räpisteli vääntyneine pyrstöineen talomme ylitse.” Hän oli hetken hiljaa, järjesteli kirjapinoa sylissään. Kirjojen
nimet liittyivät arkeologiaan. Terran huomasi Lunen kiinnostuneen katseen ja kohautti hämillään olkapäitään. ”Se olisi varmaan kivaa. Tiedäthän, avata kuolleiden valtakuntien salaisuuksia. Etsiä syitä sille, miksi kaikki, mikä ajatteli olevansa ikuista särkyi. Silmänräpäys ja jokin tarpeeksi suuri katastrofi, ja meidän rakentama järjestelmämme voi sortua samalla tavalla.”
     ”Minä en haluaisi kaivella liikaa”, Athena sanoi ja veti polvet rintaansa vasten. ”Kuka tietää, mitä unohtunutta multien alle on hautautunut.” Hän kääri hopeapaperista kermatoffeen ja heitti karamellin suuhunsa.
      ”Tekin huomasitte sen, vai?” Lune nyökäytti tammien varjoon. Parin metrin pituinen suorakaide vastakäännettyä multaa sai hänet pohtimaan hiljaa itsekseen, mitä mahtoikaan maata puutarhan värejä pursuavien istutusten alla, suljetuin silmin kukkaisjuurten kätkeminä. Häntä hermostutti taas, helakanoranssit kehäkukat näyttivät takaisin tuijottavilta silmiltä. Mihin minut on tuotu?
     Athena kikatti.
     ”Tuo lienee pelkkä tavallinen perunamaa, holhokki rakas, lakkaa näyttämästä niin kauhistuneelta.”
     Lune väistä Athenan kultaista katsetta. Toisten kaitseva asenne häntä kohtaan alkoi käydä hermoille.
     ”Siitä huolimatta”, Athena jatkoi, ”jotkut portit on parempi jättää avaamatta. Isoisäni sanoja.”
     Asiat, joista aika oli paennut – ne tuntuivat kiinnostavan Terrania. Historia kiinnosti myös Lunea,
ja kuten Terran isänsä ja mumminsa farmilla, hänkin hoiti kotona Lontoossa omaa pientä puutarhaansa. Tosin Lune kasvatti siellä enimmäkseen sellaisia kasveja, jotka olivat myrkyllisiä: belladonaa, myrkkymurattia, ukonhattua, koiranheisiä, pelkästä puhtaasta tieteellisestä mielenkiinnosta tietenkin.
     ”Mitä oikeastaan tiedätte Wisteriakartanon historiasta?” Lune kysäisi mietteisiinsä vaipuneena.
     ”Se minua ei kiinnosta pätkääkään”, Terran totesi. ”Ei kai sinua? Winston Bartholomev varmaan tietäisi, hän on hieman turhankin innostunut kaikesta Wisteriakartanoon liittyvästä. Tonkii kaiken maailman pölyisiä arkistoja ja homekansioita ja mutisee kuumeisesti itsekseen.”
     ”En kyllä suosittele puhumaan hänelle”, Athena sanoi näperrellen palmikon päätä nenänpää aavistuksen rypyssä.
     ”Jep, kunnon friikki”, Terran myönsi. ”Sen verran kyllä tiedän, että kartanon alla tosiaan väitetään olevan jonkinlaisia tunneleita tai katakombeja. Joka vuosi löytyy joku, joka väittää kuulevansa öisin ääniä lattioiden alta.”
     Lune kohotti kulmakarvojaan. Kammottavat hyiset aavistukset uiskentelivat taas mielen tyyneen veteen.
     ”Ihanko totta?”
      Athena kaivoi juuri laukustaan piirustusvihkon, jonka nahkakannen kuvio esitti paria lohikäärmeen
siipiä. Niiden viereen oli liimattu kulunut tarra, jossa luki KRYPTIDIT.
     ”Oletko ikinä ajatellut, että kaikenmoisia olentoja saatta elää piilossa silmiltämme, mutta niistä ei vain
ole tarpeeksi silminnäkijähavaintoja virallistamaan lajit todellisiksi?”
     Syvästi hämmentynyt Lune ei vastannut. Ruohonkortta pureksivaa Terrania huvitti.
     ”Athena uskoo, että koska dinosauruksia oli kauan sitten, ehkä myös oudompia otuksia kuten
yöperhosmiehiä tai lohikäärmeitä saattoi – tai saattaa – olla olemassa. Asiaa vastaanhan kun ei voida
varsinaisesti todistaa.” Terran naureskeli. 
     Lunestakin se kuulosti aika kaukaa haetulta ja heikolta argumentilta.
     ”Onko sinulla sitten todisteita teoriasi puolesta?
     Heidän ohitseen kulki ryhmä kuiskivia tyttöjä, jotka olivat selvästi kuulleet keskustelun. Yksi heistä,
vaalea ja turpea, kiljaisi pihisevällä äänellä:
     ”Zafeiri on taas vauhdissa… onko näkynyt siivekkäitä? Hei vaan sinullekin, Terry, roskis haluaa
vaatteesi takaisin. Tulitko suoraan navetasta?”
     Terran menetti oitis malttinsa. 
     ”Miksette painu siitä vaikka äitinne liinavaatekaappiin?”
      Sirkuttava joukko hajaantui karjaisun voimasta ja hölkötteli karkuun pahaisten ykkösluokkalaisten
lailla. Terranin naama punersi: hän oli noussut seisomaan ja heristeli nyrkkiä.
      ”Taas tuo saamarin Fiorella neulekerhoineen. Harmi että hän on meidän luokallamme, taisi tulla
pudotetuksi vauvana.” Terranin ilme mutristui kuin hän olisi maistanut jotain pilaantunutta. ”En tiedä,
olenko milloinkaan nähnyt yhtä isoa naamaa yhtä pieniaivoisella ihmisellä.”
     ”No niin”, Athena sanoi ja kiskoi Terranin väkisin takaisin istumaan, ”mikset jäähdyttelisi vähän tuota
irlantilaisten esi-isien vertasi –”
     ”Hän tekee minut hulluksi, yhä sama laulu kuin ekaluokalla – eikö se häiritse sinua?”
     Athena kohautti olkapäitään ja uppoutui vihkonsa pariin.
    ”Ei enää. Kaikki saavat tasapuolisesti osansa Fiorellasta.” 
     He istuivat hetken hiljaa varjojen ja kultaisten valonsäteiden puutarhassa.
     ”Vaikutat uupuneelta”, Athena huomautti Lunelle vihkonsa takaa, johon raapusti kuumeisesti.   
     ”Olen vain hieman ymmälläni kaikenlaisesta”, Lune sanoi hetken mielijohteesta ja vilkaisi matkalaukkua vieressään. ”Eilen oli ehkä elämäni merkillisin päivä.” 
     Athena siirtyi istumaan hiukan lähemmäs häntä ja laittoi hänen ryttyistä huiviaan paremmin.
     Lune ei osannut odottaa tätä. Hän säpsähti säikähdyksestä taaksepäin, kun kädet lähestyivät hänen kaulaansa. Rinnassa puristi äkkiä hirvittävästi, kurkku tuntui menevän lukkoon.
    ”Anteeksi!” Athena huudahti itsekin säikähtäneenä. ”Anteeksi. En tarkoittanut…” Hän vetäytyi.
    ”Ei se mitään”, Lune sanoi nopeasti ja pari kertaa hengitti syvään. Olet turvassa. Olet Wisteriassa. Kuivalla
maalla
. Athenan tuoksu pyyhki hänen ylitseen: hänellä oli parfyymia, mutta se oli miellyttävää. Hentoa
kuin jokin kaukainen, tuulen kuljettama tuoksu. Lootusta. Se ei iskenyt Lunea kasvoille kuin seinä ja
lukinnut hänen kurkkuaan väkivaltaisella maullaan – se oli tapahtunut muista syistä. Tämä rauhoitti
hänen hermojaan, vanilja ja mangot. Itseasiassa, se ei ehkä ollutkaan parfyymi lainkaan, vaan Athenan
mukaan tarttunut tuoksukynttilöiden tuoksu, joka kertoi hellistä asioista. Joka tapauksessa Lune alkoi
pitää hänestä. 
     ”Mitä eilen tapahtui?” Athena kysyi surumielinen tuike silmissään. ”Minulla on yleensä aika hyviä neuvoja…”
     Lunelle tuli äkkiä tarve kertoa kaikki, aivan oudon päivän aamusta lähtien. Voisiko hehkuvasta purkista mainita? Ei, se oli huono idea. Toiset kuuntelivat hiljaa, kun hän selitti tiivistetyn ja karsitun version tapahtumista. Kun Lune pääsi tarinan osin muunneltuun loppuun – hän oli riidellyt Demaine-tädin kanssa ja paennut siksi ainoan tuntemansa henkilön luokse. Hän nyt vain sattui olemaan nykyään taskuvaras. Terran näytti hämmentyneeltä ja vähän säikähtäneeltä.
     ”Sinäkö kaveeraat taskuvarkaiden kanssa?”
     ”Hän ei ollut vielä taskuvaras kun hänestä tuli ainoa ystäväni. Ihailin häntä, villiä lasta, torihedelmien pihistelijää. Charlynne myös kestää – kesti – puheeni matematiikasta, tähtitieteestä, aaveista ja… voi ei, tuota minun ei pitänyt paljastaa.”
    Lune tajusi virheensä liian myöhään. Terranin ja Athenan ilmeet olivat muuttuneet. Athena näytti siltä, että oli ehkä kuullut väärin, ja Terranin suu raottui. Hän kumartui lähemmäs.
     ”Sanoitko… aaveista?” Terran kysyi hitaasti.
     ”Siitä vaan, naura pois”, Lune haastoi. Terran ei nauranut. ”No, minä olen aina nähnyt niitä”, Lune sanoi kohta hämmentyneenä.
      ”Kartanossakin?” Terran kuulosti odottamattoman innostuneelta. Athena vetäytyi vähän pelokkaana taemmas. Lune pudisti päätään.
      ”Täällä en ole nähnyt vielä yhtään. Se on vähän outoa, onhan tämä vanha rakennus. Varmasti paljon historiaa…” Asia ei ollut aiemmin käynyt Lunen mielessä, mutta nyt pahat aavistukset löysivät jälleen tiensä sydämeen. Miten kartano oli aaveeton? Ja miksi ihmeessä hän oli mennyt möläyttelemään asioista
Athenalle ja Terranille. Terran pudisteli hienoisesti päätään.     
     ”Uskomatonta.”   
      ”Älä viitsi.” Lune alkoi jo kiihtyä. ”Varmasti sinä olet joskus kuullut jonkun väittävän, että he näkivät edesmenneen setänsä tai jotain vastaavaa?”
     ”Ymmärsit väärin”, Terran sanoi nopeasti. ”En pidä sinua hulluna tai mitään, älä huoli.”
     ”Voitte mennä muualle istumaan.” Lunen ääni oli tyhjä kaivo, hän puristi käsiä nyrkkiin. ”En syytä teitä.”
     ”Lune…” Athena kuulosti hätääntyneeltä.
    Lune nousi seisomaan, hänen verensä kuohui korvissa ja takista leyhähti kerosiini.
     ”Menkää pois. On parempi, että pysytte kaukana minusta.” Hänen silmänsä kostuivat ja kaikki
eskaloitui hänen sisällään. ”Jokin on rikki minussa, olen viallinen.”
     Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Terran oli sanomaisillaan jotakin, mutta metsästä tuleva
äänekäs napsahdus ja saniaisten kahahdus keskeytti hänet. Saniaiset heilahtelivat aidan toisella puolella:
jokin käveli metsän reunassa. Terran seurasi Lunen katsetta aidan kaltereiden läpi.
     ”Mikä se oli?”
     Lune nousi seisomaan ja tuijotti suoraan sinne, missä kasvillisuus asettui huojahdellen aloilleen.
     ”Tekin näitte sen?”
     Terran nyökkäsi silmät suurina.
     ”Voi olla vaikka karhu! Mummi aina varoittelee…”
     ”Karhu?” Athena kysyi huvittuneena. ”Joka on niin pieni, että mahtuu kävelemään piilossa saniaisten
alla?”
     Lune tarkkaili yhä metsänreunaa, mutta mitään ei näkynyt tai kuulunut. Ikimetsän seinämä aaltoili
ja humisi salaperäistä viettelyksen sointuaan.
     ”Varýsh puhui äänistä metsässä”, Terran muisteli. Hän näytti vakavalta ja tuli seisomaan Lunen
viereen.
     ”Äh, se on varmaan vain kettu tai vastaava.” Athena naksautti kieltään kädet puuskassa, päätään
pudistellen. ”Te kaksi ruokitte jo nyt toistenne roskapaloa ja vainoharhoja.”
     ”Aivan”, Terran sanoi, ”olemmepa onnekkaita, että meillä on sinut tasapainottamassa vaaka. Kaikella rakkaudella.”
    ”Niin niin. Haluaisin muuten joku päivä ne kuulokkeeni takaisin.”
     Saniaiset kahahtelivat jälleen. Aidan kalterit puristuivat kylminä Lunen sormiin.
      ”Se liikkuu taas. Se on tulossa tännepäin.” 
     Piiloutuja jatkoi yhä lehvien kätköissä kahisteluaan. Pian se ilmestyi esiin ravistellen inkiväärinväristä, mustatäpläistä turkkiaan. Jättiläismäinen kotikissa naukaisi ja lähti tassuttamaan heitä kohti häntä kaarella.  
     ”Siinä on hiippailijanne”, Athena sanoi omahyväisenä. ”Lienee karannut joltain tunarilta.”
     Kissa naukui uudestaan. Äänessä oli epätoivon särmä, jota Lune ei ollut kuullut aiemmin eläimeltä.     Se käänsi selkänsä ja otti muutaman askelen kohti metsää. Kasvillisuuden joukkoon päästyään se pysähtyi katsomaan viimeistä kertaa taakseen kirkkaanvihreillä silmillään. Tällä kertaa leveillä kasvoilla loistavasta ilmeestä ei voinut erehtyä. Kissa näytti anovalta.   
     ”Minusta tuntuu, että se haluaa meidän seuraavan.” Lune vilkaisi epäröiden Terranista kissaan. ”Niinkö?”
     Kissa tuijotti hännänpää vääntyillen. Sitten… se nyökkäsi. Solakan selän vilahdus, ja saniaiset nielaisivat kissan hahmon. Se oli mennyt. Ikimetsän varjot huokailivat.
     ”Vai sillä tavalla!” Järkytys ja herännyt mielenkiinto kamppailivat Terranin kasvoilla. ”Athena, näitkö sinäkin tuon?”
     ”Joo, ei ollut teidän sekoilujanne”, Athena sanoi. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt.
     Terran ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä uudesta käänteestä.
      ”Hidastakaa vähän. Tehän kuulitte itsekin mitä rehtori sanoi, puutarhasta ei saa poistua. Matometsässä voi olla vaarallista.”
      ”Minä menen”, Lune sanoi nopeasti. Olisiko jo liian myöhäistä juosta kissan perään? Mitä se halusi näyttää? Miksi se vaikutti ymmärtävän puhetta?
     Terran ei heltynyt.
     ”Siitä ei seuraisi mitään hyvää. Tiedäthän, epäilyttäviä asioita ei pidä seurata. Eikö niin, Athena? Älä seuraa valkoista kania, tai tiput reikään ja saat psykoosin. Älä seuraa – miten se menikään se äitisi hokema uskonnollinen lainaus?”
    ”Älä seuraa tämän maailman virvatulia”, Athena mutisi hiljaa, metsään tuijottaen. ”Ne voivat johdattaa
sinut pimeyden maahan, josta ei ole paluuta. Joudut kuoleman varjon ja sekasorron maahan, synkkään maahan, jossa valokin on pimeyttä.”

     ”Tässä tapauksessa kannatan äitiäsi”, Terran ilmoitti ytimekkäästi.
     Athena ei vastannut, vaan seisoi paikoillaan näyttäen sydänjuuriaan myöten pelästyneeltä.
     Heidän taakseen oli ilmestynyt huomaamatta porukkaa, ja he olivat nähneet kaiken.