Kirjoittaja Aihe: Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S  (Luettu 497 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S
« : 06.10.2021 15:04:05 »
Nimi: Mielenoikku
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Melankolinen yleisdraama, muistelua ja perhehuolia
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Aino (Ani) Salpakari
Yhteenveto: Anin mielestä isästä on tullut kovin herkkämielinen äidin kuoltua. Kenties hän on aina ollut.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Joskus sitä vaan saa päähänpiston kirjoittaa sivuhahmoista, jotka kirjailija viskaa syrjään ja unohtaa, ja sitten puolivahingossa rykäisee kokonaisen tekstin valmiiksi aamuyön pimeinä tunteina. Ja sitten päivemmällä vähän katsoo ettei seassa ole isompia aivorupsuja ennen kuin julkaisee sen. :D Anin rouvasnimi ei tietenkään ole Salpakari, mutta kirjassa emme saa koskaan tietää Einon sukunimeä.

Osallistuu FF100 sanalla 030 (kuolema) sekä FFF1000 sanalla 863 (vänrikki).






MIELENOIKKU




Ani huokaa laskiessaan puhelimen luurin kannattimilleen. Eino, joka on seissyt oviaukossa kuuntelemassa jo jonkin aikaa, astuu sisään huomatessaan puhelun päättyneen.

“Oliko se isäsi?”

Ani nyökkää.

”Minä olen huolissani hänestä. Hän on siellä niin yksin.”

”Puhuttavaa hänellä ainakin tuntuu riittävän.”

”Niin, kun hänellä ei siellä ole ketään, jolle puhua. Minä olen koettanut ehdottaa, mutta hän ei millään tahdo lähteä.”

”Hän on vastuuntuntoinen mies.”

”Hän on vanha mies. Eikä hänellä ole siellä ketään, jonka kanssa puhua. Hän elää menneissä, koska nykyhetki on pelkkää yksinäisyyttä ja surua, ja minua vain pelottaa hänen puolestaan.”

Huoli tukahduttaa Anin sanojen lopun. Eino kiertää käden hänen harteilleen.


*


Isässä on aina ollut taipumusta sentimentaalisuuteen. Se puoli hänessä on noussut pinnemmalle äidin kuoleman jälkeen, ja Ani ymmärtää sen oikein hyvin, koska äidin kuolema repi isän sielun aivan verekselle.

Äidin muistotilaisuudessa isä puhkesi kyyneliin Ilmarin lukiessa suruadressin, jonka Koskelan isäntäpari ja vanha emäntä olivat lähettäneet. Ani hiukan säikähti sitä, koska siihen asti isä oli näkyvästä mielenliikutuksestaan huolimatta ollut arvokkaan rauhallinen, ja Ilmarikin näytti hämmästyneeltä.

Anilla ei ole Koskeloihin juuri minkäänlaista sidettä. Vuosikymmeniin hän ei ole enää käynyt lapsuudenkodissaan kuin lomilla. Parhaiten hän muistaa vanhan isännän ja emännän – vanha emäntä kaitsi joskus häntä ja Ilmaria, kun he olivat pieniä. Vanha isäntä kuoli juuri ennen kuin Ilmari meni naimisiin. Jostakin syystä isä oli kovin kiintynyt häneen, ja hänen menehtymisensä sattui isään niin kovasti, että äidin mukaan hän oli ollut hetken aivan sekaisin. Kenties hänen olemassaolonsa muistutti isää joistakin hyvistä vanhoista ajoista.

Anista tuntuu, että muut koskelalaiset ajavat isän mielessä nyt samaa asiaa.
 

*
 

Isä selittelee koskelalaisten kuulumisia jokaisessa puhelussa, ja Ani kuuntelee, koska isän täytyy saada puhua.

Hän soittaa eräänä iltana tavallista myöhempään. Kertoo joutuneensa viemään Koskelaan suruviestin. Koskela tiesi uutiset heti isän nähdessään, kysyi ainoastaan nimeä.

Ani muistaa Koskelan olleen vapaussodan jälkeen vangittuna murhasta. Muistaa kuulleensa hänen olleen kovimpia punapäälliköitä sielläpäin. Senkin jälkeen, kun hänet armahdettiin, äiti uskoi loppuun asti hänen syyllisyyteensä.

Isä puhuu vain pelosta Koskelan silmissä. Tuskasta, jota Koskela sitten koetti piilotella, kun isä joutui kertomaan kaatuneen olevan kolmesta rintamalle lähteneestä pojasta nuorin. Sellainen pistää muistamaan, kuinka yhteisestä tuskasta tässä on kysymys, isä sanoo karhealla vanhan miehen äänellään.

”Hän on kastanut heidät. Päästänyt ripille, vihkinyt. Siunannut hautaan. Pappina sitoo itsensä kiinteästi seurakuntansa elämään, varsinkin tuollaisen syrjäseudun pappina.”

Einon sanat ovat väkinäisiä. Ani pudistaa päätään.

”Hän kiduttaa itseään. Suree itsensä hauraaksi… ja kävelee siellä. Tällaisena talvena.”

”Onneksi hänellä on edes apulaisensa.”

”Mutta auttaako se isän sielua?”

Siihen ei Einolla ole vastausta.


*
 

On tämä niin kertakaikkisen kauheaa… minä en, Ani, tiedätkö, voi mitään sille, mutta tuntuu kuin se olisi minun syytäni.

Nuorin rintamalle lähtenyt ei ollutkaan ainoa Koskelan poika, joka on palannut kotiinsa arkussa. Isä kuulostaa nuhaiselta, ja Ani toivoo sen johtuvan siitä, että hän on itkenyt. Hän pelkää, ettei isän ruumis kestäisi sairastumista. Eino ei ole sanonut mitään, mikä tarkoittaa, että hän on Anin kanssa samaa mieltä, muttei tahdo pahoittaa hänen mieltään.

Elina paran kerrotaan pyörtyneen hänen saatuaan tietää”, isä jatkaa. ”Hautajaisissa hän tuskin pystyi kävelemäänkään itse.

Anin sydäntä pistää kuunnellessa. Ajatuskin puistattaa.

Tuntuu kuin he katsoisivat minua syyttäen, ja totta puhuen niin syytän minäkin… Minä haluaisin pyytää anteeksi, mutta mitäpä sekään tekisi.

”Et sinä millään voinut tietää”, Ani koettaa lohduttaa. ”Enkä minä usko heidän syyttävän. Varmasti he ymmärtävät.”

Mutta hän ajattelee poikaansa, ja hän ajattelee sitä, miten itse toimisi, ja sanat kuivuvat suuhun. Hän syyttäisi viestintuojaa. Tappelisi ja vaatisi oikeutta, jota ei koskaan tulisi.

”Tulisit tänne”, hän sanoo sen sijaan. ”Minun ja Einon luo. Huone on valmis, kun vain sanot. Saisit vähän hengähtää.”

Isä huokaa niin syvään, että se kantaa puhelinlankojen läpi.

Kiitos, mutta en minä millään voi.

Kyllä sinä voisit, Ani ajattelee, mutta isän mieltä ei tällaisena horjuta mikään.

 
*
 

Keväällä siunataan vanha vapaussodan aikainen punaisten hauta. Koskelan vanha emäntäkin on tilaisuudessa paikalla mukanaan itse sitomansa kukkakimppu.

Tuntui, kuin olisin puhunut ainoastaan hänelle”, isä tunnustaa Anille puhelimessa myöhemmin. ”Äidin tuska… Hän oli niin helpottunut siitä, että hänen poikansa lepäävät viimein siunatussa maassa.

Ani muistaa teloitetut pojat hämärästi. He olivat lähempänä hänen ja Ilmarin ikää kuin vanhempi veljensä, mutta eivät he koskaan juuri puhuneet.

Minä olen ajatellut heitä usein”, isä jatkaa. ”Tuskin he mitään silloin tekivätkään. Akseli se silloin oli se, joka… mutta hänkin tuntuu siitä rauhoittuneen kovasti.

”Niin, onhan hän saanut osakseen paljon.”

Kyllä hän tälle maalle on velkansa maksanut.

 
*
 

Kun isä kertoo, että Koskelan vanhimmasta pojasta on tehty vänrikki, kuulostaa hän ylpeältä ikään kuin kyseessä olisi sukulainen.

Hän on hyvä poika… isoisänsä kaltainen. Se onkin sopivaa – tiesithän sinä, Ani, että hänet nimettiin vanhan Koskelan mukaan? Johannes Vilhelm – Vilho Johannes. Hänessä on sellaista henkeä, jota maa tarvitsee…

Ani ei muista edes nähneensä Vilho Johannesta kuin silloin, kun hän oli pappilassa kasteella.

On oikein, ettei hänen kaltaisiltaan pojilta viedä enää kaikkia onnistumisen mahdollisuuksia vain niiden virheiden takia, joita heidän isänsä ovat aikoinaan tehneet. Ilmarikin sanoi, että maa tarvitsee upseereja.

”Ovatko Ilmari ja Laura siellä?”

He olivat neljä päivää. Tai – Ilmari oli, Laura lähti jo perjantaina Helsinkiin, lapsi parka.

”Minun täytyy kutsua hänet käymään. Hän on taas vaikuttanut kovin alakuloiselta.”

Sinä olet niin lämminsydäminen”, isä sanoo kuulostaen niin haikealta, että Ania säälittää.

”Välitä onnitteluni vänrikille ja isäntäparille, kun tapaatte”, hän kehottaa melkein vilpittömästi. Kuulostaa melkein siltä, ettei hän onnittelisi vain isän mieliksi.

 
*
 

Isä on huonovointisen näköinen. Hänen silmänsä vetistävät, ja hänen ihonsa on paperinkalpea. Ani vilkaisee Einoon, joka katsoo merkityksellisesti takaisin, mutta tietenkään mitään ei voi kaikkien aikana puhua. Ani pitelee vaivalloisesti pystyssä Lauraa, joka nyyhkii avoimesti ja takertuu huojuen toisella kädellä hänen ja toisella oman tyttärensä käsivarteen. Ilmarin arkku peittyy vähä vähältä hiekkaan, ja sen kadotessa näkyvistä Anikin pyyhkii silmiään nenäliinalla. Hänen ja Einon poikaa ei päästetty rintamalta hautajaisiin, ja koko ajan taustalla elävä pelko kouraisee hetken lähempänä pintaa.

”Tiedättekö… minä kuulin… ennen kuin tulin tänne… Vilho… luutnantti Koskela on myös kaatunut.”

”Isä.”

Ani ei tiedä, nauraisiko vai itkisikö. Oman poikansa hautajaisissakin isän mieli on vanhoissa vuokralaisissaan. Tässä vaiheessa se tuntuu jo melkein koomiselta mielenoikulta.

”Minä olen niin väsynyt”, isä sanoo. ”Eivätkö hekin ole kärsineet jo kyllin?”

Hautakumpua tasoitellaan. Ani ajattelee poikaansa. Ajattelee isää, joka juuri hautasi oman poikansa. Ajattelee Koskeloita, jotka joutuvat hautaamaan kolmannen.

”Sota on kauheata”, hän päätyy vastaamaan.

 
*
 

”Muuttaisit vain tänne”, Ani pyytää. ”Huone on valmiina. Sanoisit vain. Sinähän puhut koko ajan siitä, kuinka yksinäistä siellä on.”

Isä sulkee Anin käden omiinsa – maksaläiskäisiin, nivelrikkoisiin vanhan miehen käsiin – ja hymyilee surullisesti, ja Ani on varma näkevänsä hänen ilmeestään, että hän haluaisi. Hän kuitenkin näkee myös sen, että jokin ei anna myöten.

”En minä voi”, isä sanoo. ”Olen pahoillani. Minun on mentävä takaisin.”

Pyytäisit avustajaasi auttamaan, sitä varten sinulla sellainen on, Ani tahtoisi huutaa, muttei sano mitään. Isä kuitenkin ymmärtää hänen ilmeensä.

”Anna anteeksi, Ani”, hän sanoo. Anin tekee mieli väittää vastaan, kiukutella kuin pikkulapsi.

”On vain niin… Kolme poikaa.”

Ani ei enää tiedä, onko tämä oikeastaan isästä edes kiinni. Hänen vain on pakko olla se, joka siunaa sen poikaparan – luutnantti Vilho Johannes Koskelan – nimilaatan kotipitäjänsä sankarihautausmaalla. Vaikkei laatan alla edes ole mitään, koska Koskelan ruumis on jäänyt viholliselle.

”Mietittehän kuitenkin asiaa”, Ani pyytää.

Isä nyökkää. Ääneti, mutta nyökkää kuitenkin.

 
*
 

Jos minä sitten tulisin.

Ani hymyilee helpottuneena. Isä on surullinen ja aivan liiaksi yksin, ja Ani kärsii siksi toisinaan sydämentykytyksiä. Onneksi enää ei tarvitse pelätä vielä pojankin puolesta. Hän on kerta kaikkiaan väsynyt olemaan huolissaan kaukana olevien rakkaidensa takia.

”Me huolehdimme kyllä kaikesta, sinun ei tarvitse huolia”, hän lupaa.

Kiitos, Ani, kultaseni. Hyvin ystävällistä… hyvin ystävällistä.

Isä jää vielä muutamaksi viikoksi, jotta saa työasiansa järjestykseen. Anista hänen ei pitäisi enää koota itselleen yhtään ylimääräistä tehtävää, mutta lopulta hänestäkin tuntuu oikein sopivalta, että kaiken sota-ajan kurjuuden ja kuoleman jälkeen isän viimeinen virkatoimitus rovastina on avioliittoon vihkiminen.

Koskelan tytär on menossa naimisiin.

 
*
 

Isässä on aina ollut taipumusta sentimentaalisuuteen, ja vanhalle, eläköityneelle miehelle se tuntuukin sopivalta. Hän istuu keinutuolissa, silmälasit nenänsä päässä ja villasukat ja tohvelit jaloissaan Anin ja Einon salongissa Helsingissä ja lukee pitäjälehteä, jota tilaa yhä tännekin huolimatta siitä, ettei aio palata vanhoihin työmaisemiinsa enää milloinkaan. Lehdessä kuitenkin mainitaan usein hänelle tuttuja nimiä, ja se vetoaa hänen luontoonsa.

Tänään isä kohottaa lehden lähemmäs, taittaa sen sitten ja laskee syliinsä huoahtaen:

”Oh…hoh…ohhoh. Jaahas. Niin se sitten käy.”

Ani katsoo häntä kysyvästi.

”Akseli Koskela on kuollut.”

Isän suupieli nykii kuin hän yrittäisi jonkinlaista surumielistä hymyä, mutta hänen leukansa väpättää tavalla, joka kielii esiin pyrkivistä kyynelistä. Ani astuu isän viereen ja laskee käden hänen olalleen.

”Käymme tänään ostamassa muistoadressin.”

Isä vavahtaa liikutuksesta. Kyyneleet valahtavat kuihtuneille poskille.

”Lapsi rakas… sinua…”

”Heti kun Eino on valmis, voimme lähteä”, Ani sanoo. Jotenkin hänestä tuntuu koko ajan varmemmalta. Ja sitten mieleen juolahtaa vielä: ”Voimme laittaa sen meiltä kummaltakin.”

 
*
 

Isän muistotilaisuuteen on lähetetty vielä enemmän adresseja kuin äidille aikanaan. Äiti kai olikin heistä se, joka jakoi mielipiteitä enemmän, Ani tuumii järjestellessään adresseja seurakuntatalon pöydälle sellaisiin kasoihin, joissa hän ja Laura voivat liikutella niitä järkevästi. Isästä oli helppo pitää. Hän oli pehmeä mies. Helposti lähestyttävä ja hyväsydäminen. Seurakuntansa hyvä paimen.

Ani hymyilee. Sitten hänen on lopetettava adressien lajittelu, koska hänen on taisteltava itkua taka-alalle. Hän puhaltelee hetkisen ja jatkaa vasta rauhoituttuaan. Silloin se sattuu hänen käteensä – vaatimaton, mutta asiallinen suruadressi monien samanlaisten joukossa.

Rovasti Lauri Salpakarin muistoa kunnioittaen:

Alma, Elina, Hilkka ja Juhani Koskela.


Ani naurahtaa huterasti.

Hän on liikuttunut.







A/N: Vähän tämän julkaisun jälkeen selailin kirjaa toista juttua varten vain huomatakseni, että Ani lapsineen oli itse asiassa ainakin talvisodan aikana Pentinkulmalla pappilassa, jossa oli turvallisempaa kuin Helsingissä. Mut lol paskaaks sillä on väliä oikeesti. :D
« Viimeksi muokattu: 02.01.2022 23:13:30 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 809
  • 🇺🇦
Vs: Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S
« Vastaus #1 : 07.10.2021 13:18:17 »
Mun täytyi hetken mielessäni miettiä ennen kuin muistin, että joo, Salpakareillahan oli myös tytär! Ja sitten piti uudestaan hetki miettiä, että niin, Ilmarihan meni myös naimisiin! Ehkäpä ylipäätään reaktio suurimpaan osaan Linnan naishahmoja voisi olla: "Ai semmoisiakin oli!" :D/ >:( Mutta siis, hauskaa, että olet kirjoittanut Anista! Vaikka hän onkin tässä ehkä enemmän havainnoijan kuin toimijan roolissa, on mun mielestäni erittäin tärkeä huomio, etteivät hiljaiset ja tasaiset naishahmotkaan ole pelkkää seinää. Terveisiä vaan Väiskille ja muillekin suurmieskirjailijoille!

Tämä on kaikkinensa hyvin kaunis ja hienon vähäeleisesti kerrottu tarina. Tuo on hyvin haikeaa, millaisena Laurin elämä Anille puhelimen välityksellä näyttäytyy ja miten Koskeloiden elämästä on tullut osa hänen elämäänsä. Erityisen mielenkiintoista Laurin kiintymys Koskelan perheeseen on Ilmarin hautajaisten yhteydessä.

Lainaus
Ani ei tiedä, nauraisiko vai itkisikö. Oman poikansa hautajaisissakin isän mieli on vanhoissa vuokralaisissaan. Tässä vaiheessa se tuntuu jo melkein koomiselta mielenoikulta.

Mietin tässä, että Lauri on tehnyt elämässään vääryyttä Koskeloita kohtaan, mutta vähintään yhtä suuri virhe on, että hän ei ole osannut kasvattaa Ilmaria sitten yhtään. Yhtä hyvin hän voisi katua sitä, miten Ilmarin elämä on mennyt, mutta sen sijaan hän miettii Koskelan perhettä -- varmaankin koska näkee heissä itseään/ oman toimintansa vaikutusta enemmän kuin pojassaan. Tulee mieleen, ettei kaikkia syntejä ei voi sovittaa omana elinaikanaan, vaan Laurin on tässä pitänyt valita.

Minua myös samalla suretti ja ilahdutti, että Lauri tilaa Helsingissä asuessaan yhä paikallislehteä ja senkin merkitys hänelle on enemmän "Koskelan uutiset" kuin "Pentinkulman uutiset". Ymmärrän kyllä Anin liikutuksen, kun hän huomaa, että Lauri on osaltaan jättänyt jäljen Koskelan perheeseen, kun he haluavat ottaa osaa tämän kuoleman johdosta. Samalla tulee myös sellainen olo kuin adressi olisi jonkinlainen synninpäästö.

Tästä jää haikea mieli. Mietin miten ihmisten ja perheiden kohtalot lomittuvat toisiinsa ja millaisia jälkiä kukin toisiinsa jättää. Kiitos paljon kun kirjoitit!<3


Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S
« Vastaus #2 : 08.10.2021 14:11:33 »
marieophelia, joo, ei tosiaan mitään varsinaisia paineita siitä, että Ani ja Laura ovat suorastaan unohtuneet - mietiskelin juuri tätä kirjoittaessani, että uudemmassa elokuvaversiossa Anilla ei ole yhtä ainoaa vuorosanaa, ja jossain kohtaa se vaan katoaa taustalta, mikä on melkein kömpelömpi ratkaisu kuin se, että vanhemmassa filmatisoinnissa koko hahmoa ei ole mukana ollenkaan. Eikä Laurallakaan taida muuta hommaa olla kuin seistä ja hymyillä, kun Ilmari sanoo että tässä on nyt Laura. Kirjassa "sentään" (lol) Lauraa käytettiin korostamaan sitä, miten kylmä ja julma Ilmari on myös aviopuolisona. :/ Joskus voisi kokeilla kirjoittaa näistä syvällisemminkin, mutta Katsotaan Nyt Mitä Inspiraatio Tuo Tullessaan. :D

Lainaus
Mietin tässä, että Lauri on tehnyt elämässään vääryyttä Koskeloita kohtaan, mutta vähintään yhtä suuri virhe on, että hän ei ole osannut kasvattaa Ilmaria sitten yhtään. Yhtä hyvin hän voisi katua sitä, miten Ilmarin elämä on mennyt, mutta sen sijaan hän miettii Koskelan perhettä -- varmaankin koska näkee heissä itseään/ oman toimintansa vaikutusta enemmän kuin pojassaan.

Ilmarihan kuvataan monella tavalla äitinsä poikana, sekä poliittisesti että luonteeltaan ja ulkonäöltään, ja politiikan vuoksi Lauri vieraantuikin pojastaan aika lailla, mutta riitaa välttävänä ihmisenä ei koskaan tahtonut väitellä liikaa - ja Laurin mielenrauhaa suojellakseen Ilmari ja Ellen kävivätkin fasistisimmat keskustelunsa isän selän takana. Anin, Lauran ja Einon mielipiteitä ei koskaan kuvata yhtä jyrkkinä, mutta silti mielessäni kävi, että ottamalla Koskelat esille jopa Ilmarin hautajaisissa Lauri koettaa muistuttaa heitäkin siitä, että sisällissodan aikaisten vastakkainasettelujen aika on ohi. Mutta tietysti Anin näkökulmasta se näyttää lähinnä siltä, että isä on niin hirveän yksin Pentinkulmalla, että prioriteetitkin rupeavat sekoittumaan, varsinkin kun sodan takia Ilmariin ei voi pitää kunnolla yhteyttäkään.

Kiitos kommentista!
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Katu87

  • ***
  • Viestejä: 611
  • Ilon kautta ♪♫
Vs: Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S
« Vastaus #3 : 18.06.2022 23:52:07 »
Todella hyvin kirjoitettu ja tykkäsin. En miä mitään rakentavaa keksi, mutta sukelsin maailmaan. 🙏🏻

Kyllä, täällä ollaan!

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Täällä Pohjantähden alla: Mielenoikku | S
« Vastaus #4 : 20.06.2022 19:51:23 »
Ei kai kommenttien aina tarvitse ollakaan erityisen supersyväluotaavia, Katu87! Kiitos kun luit ja kiva kun tykkäsit <3
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua