Kirjoittaja Aihe: Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | 5. osa 14.10  (Luettu 232 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 231
Kirjoittaja: Kaisa
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Draama, angst, fluff, slash, h/c
Paritus: Kuisma/Jannik
Yhteenveto: 3 vuotta on kulunut. Jannik ja Kuisma on yhä yhdessä, mutta parisuhteeseen tulee ongelmia. Draamaa. Riittääkö rakkaus? Oliko sitä koskaan edes olemassa? Mitä-nyt-taas-Kuisma?!???
A/N: en osaa lopettaa. Voiko joku jo sanoa mulle, että no god! no! please!!! stop

Mutta jotain uutta! Annetaan ääni Jannikille 💜


• • • • •


Jalkapöydistä kaulaan asti tatuoitu mies nauroi. Ei pystynyt hillitsemään itseään, vaikka yritti.

Tämä oli niin Kuismaa, hän ajatteli sydän rakkaudesta täyttyen.

Hän katsoi, yhä nauraen, polvensa varassa olevaa miestä. Näki sen jokaisesta ilmeestä, miten hänen naurunsa sai miehen hermostuneeksi. Vihaiseksi. Näki sen eleistä. Näki, miten miehen hymy valahti kasvoilta lattiaan ja pientä rasiaa pitelevä käsi painui alas hymyn mukana, muttei Jannik silti saanut nauruansa rauhoitettua.

Ei Jannik pahalla. Ei tietenkään. Hän oli vain niin yllättynyt, koska eilen tapeltiin.

Se alkoi jostain hölmöstä, mutta lopulta jo raivottiin. Mietittiin, onko oikeasti olemassa yhteistä tulevaisuutta, koska molempien ajatukset, elämät, vetivät eri suuntiin ja tänään tuo pieni ihmisraunio meni ja polvistui häneen eteensä.

Niin Kuismamaista, että sydäntäkin särki.

”Vittu. Voit vaan sanoo ei”, tumma, häntä juuri sopivasti lyhyempi, (sopivasti, että huulet koskivat otsaan kun seisottiin rinnakkain), mies tiuskaisi. Heitti sormuksen rasioineen sohvan nurkkaan ja katosi 60 neliössä niin kauas kuin pystyi.
”Kuismanen”, Jannik sanoi. Naurahti. Seurasi vihaista miestä keittiöön.
”Kyllä säkin tiedostat olevas vähän typerä nyt”, Jannik puolusti nauramistaan.
”Typerä, koska rakastan sua niin paljon, et haluan olla loppuelämäni sun kanssa?”
”Typerä, koska teet sen tänään, kun eilen huusit mulle maailman rumimpia sanoja. Sä et ole edes pyytänyt anteeksi.”

Kuisma laski katseensa lattiaan. Uhma sen olemuksessa muuttui ihan joksikin muuksi. Häpeäksi kai. Syystäkin. Se oli eilen ihan helvetistä.

Kuisma oli oppinut puhumaan. Se puhui usein. Ei välttämättä puhunut paljoa kerralla, mutta tarpeeksi ja sen ansiosta arki oli hyvää. Kaikki oli hyvää. Kuisma oli hyvä.

Pitkän aikaa kaikki Kuisman ja Jannikin välillä toimi. Alussa oli ollut vaikeaa, mutta kun Kuisma oppi puhumaan, keskustelemaan, niin yhteinen elämä oli helppoa kuin hengittäminen. Mutkatonta ja ihanaa. Koska Kuisma. Koska Kuismakin oli mutkaton ja ihana.

Mutta nyt sillä oli liikaa tekeillä. Ainakin Jannik luuli niin, koska Kuisma oli ollut viime aikoina sulkeutunut. Väsynyt. Tiuski. Ei pahemmin puhunut omasta aloitteestaan. Eikä edes silloin kun pyysi.

Jannik ei ollut varma nukkuiko se edes. Ainakin makasi koko yön vierellä kahdesti viikossa, mutta nukkuiko se? Ei Jannik tiennyt. Hän vain pystyi aavistelemaan, koska se, miten kaikki oli eilen murentunut paloiksi heidän välillään. Se tapa, miten Kuismalla meni eilen mieli nurin, kertoi sen, ettei se voinut nukkua.

Jannik epäili myös, että sillä oli joku.. joku siinä sivussa. Joku siellä Tampreella. Joku uusi ja jännittävä. Joku, joka oli enemmän Kuisman kaltainen. Mutta kun Jannik oli eilen, vähän vitsiin piilotettuna, ihan ohimennen, kysynyt, niin Kuisma haukkui sen vitun idiootiksi. Loukkaantui epäilyksistä niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Ja siitä se eilinen lähti.

Jannik yritti puolustella kysymystään kolmen vuoden takaisella - silloin viimeksi kaikki oli ollut hankalaa, koska Kuismalla oli ollut muita sivussa, koska se oli mennyt itsensä kanssa niin solmuun. Jannik yritti puolustaa itseään Kuisman vetäytymisellä. Puolusti, puhui, puolusti itseään ja hitto, miten typeräksi tunsi olonsa, kun tiesi, että puhumalla kaikki selviäisi, muttei saanut Kuismasta ulos yhtäkään oikeaa lausetta. Sai sen vain huutamaan. Tiuskimaan. Vetäytymään lisää.


Jannik oli miettinyt koko yön, että piilotteliko Kuisma jotain raivonsa taakse? Huusi lujaa, jottei tarvi puhua. Mitä sillä olisi salattavaa, jos ei joku toinen?

Ja tänään se polvistui hänen eteensä sormuksen kanssa.

Niin Kuismaa. Niin Kuismaa.


Olihan Kuismasta kadonnut jo se loiste, Jannik mietti. Se loiste, mikä siihen syttyi, kun se ensimmäisen kerran uskalsi rakastaa. Uskalsi myöntää Jannikille, että rakastaa.

Jonkinlainen loiste näkyi siinä enää vain sillon kun se puhui koulustaan, töistään, tutkimuksistaan, väitöskirjastaan... Jostain, mistä lie, kaikesta siitä, mitä Jannik ei ihan ymmärtänyt. Hän yritti parhaansa, että ymmärtäisi, mutta vuodet, kilometrit, heidän välillään tuntui repivän heitä vain eri suuntiin, tehden ymmärtämisestä lähes mahdotonta.

Kuismaa odotti ura Tampereella. Hieno, upea, ura - sen Jannik ymmärsi, mutta hän ei ihan saanut taottua päähänsä sitä, että Kuisma teki ne kaikki päätökset yksin.

Hän luuli olevansa iso(hko)osa Kuisman elämää, mutta silti se vain yhtenä sateisena kevätpäivänä ilmoitti, että hänelle tarjottiin töitä. Tampereelta. Mittava projekti. Kuisma olisi johtava tutkija, asiantuntija, kaikkia hienoja sanoja, joista Kuisma oli vähän ylpistynyt ja Jannik oli vain kirvesmies. Kasasi mittatilauskeittiöitä. Oli puupölyn, tomun ja välillä maalinkin peitossa, kun palasi töistä kotiin. Olisi hän tietenkin voinut muuttaa Kuisman luokse Tampereelle, mutta siitä ei oltu koskaan puhuttu niin. Oltiin aina puhuttu jos, kun, koska Kuisma muuttaisi takaisin.

Aina mietitty yhdessä, että muutetaan yhteen, kun Kuisman (ensimmäinen) projekti on saatu valmiiksi. Mietitty yhdessä, että olisi kivempi elää siellä, missä oli kaikki ystävät. Jannikin sukulaiset. Kuisman äiti, vaikka etäinen se olikin. Tino, vaikka Kuisma näkikin lastaan, puolikastaan, enää vain harvoin.

Oltiin aina puhuttu, että Kuisma muuttaisi takaisin. Aina. Mutta nyt se oli jäämässä. Eikä siitä edes keskusteltu.


Jannik tunsi olonsa avuttomaksi Kuisman vihan ja häpeän edessä. Ei tiennyt, mitä sanoa. Ei ollut varma saako koskea. Joten hän vain katsoi ja Kuisma katsoi takaisin. Tummat silmät oli kosteat kyynelistä, eikä Jannik tajunnut (vieläkään!), miten niin kirjaviisas, niin paljon lukenut, niin korkeasti koulutettu, oli omassa elämässään aina niin helvetin hukassa.

”Rakastan sua”, sanoi Jannik ja Kuisma yhä vain katsoi. ”Rakastan sua niin paljon.”
Ja kuin sanojensa tueksi Jannik kosketti Kuisman kasvoja. Piti kättään poskella. Silitti peukalollaan huulia.

Ja kuin omien sanojensa tilalla Kuisma käänsi päänsä pois.

”Oon välillä ihan hukassa sun kanssa.” Se ei ollut se, mitä Jannik olisi halunnut sanoa, mutta hän ei saanut ulos muutakaan.

Jannik ei ollut koskaan mikään parisuhdeihminen. Hänen suhteensa eivät ikinä kantaneet pitkälle, eikä hän ollut varma oliko vika hänessä itsessään vai muissa. Ei tiennyt, oliko hänestä parempi vain olla yksin ja tehdä mitä tahtoi. Karttoiko hän tahallaan sitoutumista? Tavallaan. Mutta Kuisman kanssa hän halusi olla. Sitoutua. Kuisman kanssa se toimi. Koska Kuisma oli Kuisma. Jannik oli alkuun epäillyt, pelännytkin, mutta Kuisma oli yksi hänen parhaimmista ystävistään, sitten vasta rakastaja. Pitäisikö sen olla toisinpäin? Jannik ei ollut varma. Toisaalta muiden kanssa ystävyys oli aina ollut toissijaista. Muiden kanssa muna vain vei ja mies vikisi perässä.

Niin se oli kyllä alussa Kuismankin kanssa.

He vain ajautuivat toistensa syliin. Sänkyyn. Viereen. Vuosien ystävyyden kustannuksella. Ensin humalassa, vahingossa, lopulta jo tahallaan, mutta selitellen. Ja se oli Kuisma, joka teki kaikesta oikeaa. Helvetin vaikeaa, mutta oikeaa. Ja se oli Jannik, joka sanoi ensin rakastavansa, vaikkei ollut varma oliko koskaan ennen tuntenut niin.

Kolme vuotta Jannik rakasti ja Kuisma rakasti takaisin. Kolme vuotta kaikki oli ollut hyvää. Mutta nyt Jannikia pelotti, että Kuisman rakkaus oli kulutettu loppuun.

Vaikka se olikin ollut minuutteja sitten Jannikin edessä yhden polven varassa. Vaikka se oli puhunut suurilla sanoilla rakkaudesta ja yhteenkuuluvuudesta, niin Jannikia pelotti silti.

Kuisman rakkaus oli ennenkin kulunut loppuun, mutta Jannik yritti aina olla miettimättä sitä. Usein siinä onnistumatta.

Hän oli aina ollut Anssin ja Kuisman ystävä. Sitten vain Kuisman, koska Anssi katosi, koska sitä sattui, koska Kuisman rakkaus kului loppuun ja se oli Anssille liian raskasta.

Mutta Anssi tuli lopulta takaisin. Ja nyt Jannik oli Kuisman JA Anssin ystävä. Ja Anssi kertoi usein siitä hetkestä, kun tajusi, ettei Kuisma enää rakasta. Ei se vaatinut kuin muutaman kaljan tai laskuhumalan, niin Anssi puhui, vaikkei pyytänyt. Koska se vaivasi vieläkin. Sattui, vieläkin. Ja Jannik aina kuunteli, vaikkei olisi halunnut kuulla. Hän tahtoi vain rakastaa Kuismaa. Luottaa siihen, mutta se, että yli 10 vuoden jälkeen Kuisman rakkaus Anssia kohtaan vain katosi, sai Jannikin tällaisina hetkinä pelkäämään, että se tapahtuisi heillekin.

Olihan se kadonnut jo loisteensa.


”Ootko sä lähdössä?” Jannik nauroi, kun näki miten Kuisma keräsi tavaroitaan yhteen kasaan. Se ei vastannut. Jatkoi vaan touhuamistaan. ”Ootko sä oikeesti lähdössä nyt himaan?”
Jannik ei tiennyt painottiko hän sanaa nyt, koska oli vasta lauantai vai siksi, koska Kuisma oli vihainen ja Jannik typertyneen loukkaantunut kaikesta. Heidän olisi pitänyt puhua.

Kuisman suu ei sanonut sanaakaan. Katse sanoi enemmän, muttei sekään paljoa.

”Kuisma.” Jannik ei pystynyt peittelemään kyyneliä äänessään. Kuisman käsi oli jo ulko-oven kahvalla.

”Kuisma, mitä vittua nyt.” Jannik parahti.

”Soitellaan”, Kuisma sanoi. Se painoi kahvan alas. ”Tai jotain.”

Tai jotain ja sitten se oli poissa.
« Viimeksi muokattu: 14.10.2021 23:48:31 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 231
Vs: Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | 2. osa 20.9
« Vastaus #1 : 20.09.2021 12:27:06 »


2.

• • • •


Sisällä oli pelkkää mustaa, mutta istuessaan Piisien sohvalla Jannik hymyili. Hän yritti peittää hymyynsä surua, epätietoisuutta, pettymystä ja jokaista niitä negatiivista tunnetta, joilla ei ollut edes nimeä.

Jannikin edessä leikki (riehui) kolme lasta, Piisien lasta, Eemelin lasta, joista nuorin oli Jannikin kummilapsi. Jannikin hymy muutttui enemmän aidoksi, kun hän naurahti lasten jutuille. Hymyilytti vieläkin aidommin, kun häntä pakahdutti nähdä, miten ne olivat aina niin onnellisia, kun näkivät hänet.

Edes joku, Jannik mietti. Tuntui kuin Kuisma ei olisi ollut onnellinen hänen näkemisestään enää viikkoihin. Jannik eksyi hetkeksi takaisin mustaan, hämmennykseen, mutta Eemelin ja lasten nauru hätkähdytti hänet pois ajatuksista. Jannik siirsi katseensa lattialla istuvaan Eemeliin. Hymyili takaisin, kun se hymyili. Miksi sekin oli aina niin onnellinen, kun Jannik oli heillä? Koska Jannik oli Piiseillä usein. Aivan liian usein, jos Eemelin vaimolta kysyi.

Harvemmin he tekivät Eemelin kanssa mitään oikeaa - leikkipuistoissa oleminen lasten kanssa ja sohvalla makaaminen yhdessä olivat miesten lempiharrastuksia, mutta he aidosti viihtyivät toistensa seurassa.

Eemelin ja Jannikin ystävyys oli sellaista syvää ymmärrystä. Saman mielenmaiseman jakamista. Toisen tukemista ihan jokaisessa asiassa. Asiat sai sanoa suoraan, eikä maailmassa ollut yhtäkään aihetta, mistä ei voisi toisen kanssa puhua. Ja he tykkäsivät molemmat puhua. Rakastivat keskustella.

Mutta Kuismasta Jannik kuitenkin vältteli puhumasta. Eemeli oli kuin sen isoveli. Tai ainakin oli ollut - nykyisin ne oli vähän etääntyneitä ja Jannikista tuntui, että Kuisma ajoi tahallaan, yksitellen, kaikki tärkeimmät pois…

Eemeli ja Kuisma olivat tunteneet toisensa ikuisuuden. Olleet ystäviä Kuisman varhaisteinivuosilta asti. Tutustuneet toisiinsa jossain, jota kumpikaan ei enää muistanut, mutta muistelivat usein yhdessä, miten ekana iltana molemmat olivat vain jotenkin tienneet, että vieressä istuu se oma ihminen. Kuisma oli kai ihastunut ja Eemeli oli muutaman vuoden vanhempana kokenut vain jotain hellyyttä ja sääliä, jotain sellaista selittämättömän suurta halua suojella sitä pientä teinipoikaa.

Eemeli oli tuntenut Kuisman ensimmäisen poikaystävänkin. Elänyt Kuisman mukana teinielämän ahdistuksessa. Ottanut sen aina luokseen, kun Kuisma inhosi teiniangstissaan äitiään. Niin Jannikille oli kerrottu. Kerrottu, että Eemeli oli ollut Kuismalle kaikkea turvallista ja ihanaa, kun Kuisma oli teininä ollut typerä ja angstinen.

Heidän yhteiset kaverinsa vittuilivat Kuismalle yhä siitä elämänvaiheesta, vaikka siitä oli aikaa jo melkein 20 vuotta. AngstiKuisma. Jannik naurahti. Ei se enää angstinen ollut. Typerä vain, vaikka oli olevinaan korkeasti koulutettu.

Jannikista oli uskomatonta, miten Kuisma oli niin… Helvetti. Jannik ei vaan tajunnut, miten se työkseen, intohimokseen, ratkoi muiden elämän ongelmia, kun omiaan se juoksi aina karkuun.



Suurin meteli ja innostus Jannikin läsnäolosta rauhoittui hieman ja lapset malttoivat lähteä olohuoneen valkoisuudesta omiin huoneisiinsa jatkamaan leikkejä.

Ne olivat yrittäneet saada Jannikin mukaan, mutta Eemeli oli ylipuhunut ne menemään keskenään.

Eemeli nousi lattialta. Venytteli vanhoja niveliään ja puhisi kuin seitsemänkymppinen.
”Ollapa vielä nuori, kun pystyi sammumaan johonkin vessaan ihan naurettavaan asentoon ja aamulla kaikki oli hyvin”, Eemeli naurahti. Se laski venytyksestä vyötärölle nousseen paitansa takaisin paikoilleen. ”Nyt oon ihan jumissa kaikkialta ja mä vaan istuin lasten kanssa lattialla.”
Jannik pakotti itsensä naurahtamaan. Ajatukset olivat karanneet heti Kuismaan, kun olohuoneen desibelit oli laskeutuneet lähes aavemaisen hiljaiseen.

Eemeli istui sohvalle Jannikin viereen.
”Mikä hätänä?” se kysyi, kuiskasi ja Jannik pidätti henkeään, ettei hajoaisi atomeiksi. Kysymys tuli niin yllättäen. Miten Eemeli oli onnistunut näkemään Jannikin suojamuurien läpi? Miten Jannik oli niin hölmö, että kuvitteli, ettei Eemeli näkisi?
”Elämä.” Jannik yritti naurahtaa.
”Jokin tietty osa siinä vai koko paska?”
”Koko paska.” Jannik naurahti taas. Mieheksi joka rakasti puhua, oli kaikki yllättäen kovin hankalaa.

 ”Kuisma kosi.” Jannik aloitti ja Eemelin katse eksyi heti sen käsiin. ”Nauroin niin, että suututin sen.”
”Janne!” Eemeli yritti torua, mutta nauru pilasi sen uskottavuuden.
”Siis.” Jannik yritti aloittaa, mutta syvä huokaisu keskeytti hänen sanansa.
”Kerro kaikki. Ihan omaan tahtiin.” Eemeli rohkaisi tatuoitua miestä ja Jannik kertoi:
”Se tuli perjantaina Tampereelta kotiin. Mun luo. Tänne. Kylään. Vit— hitto kun. Siis, sen jälkeen, kun se kertoi jäävänsä Tampereelle töihin, niin meidän välillä on ollut selittämätöntä etäisyyttä.”
Jannik jäi miettimään sanojaan. Miettimään tilannettaan Kuisman kanssa. Oliko vika sittenkin hänessä? Loiko hän sen etäisyyden? Kuvitteli jo valmiiksi ne kilometrit heidän välilleen? Tai, siis… olemassa ne olivat jokainen arkipäivä, mutta kuvitteliko Jannik ne heidän välilleen silloinkin, kun Kuisma oli ihan lähellä?
”Se oli kyllä hurja päätös tehdä yksin”, Eemeli sanoi väliin. Yritti laittaa sanoja Jannikin suuhun.
”Mm, joo. Niin oli”, Jannik myönsi lopulta. Koska olihan se. ”Kyllä säkin muistat, miten Kuisma hehkui, kun me alettiin seurustelemaan. Musta se on kadonnut siitä.”

Jannik katsoi Eemeliä. Eemeli huomaa kaiken, sen on pakko olla huomata myös Kuisman loisteen katoaminen.

”Parisuhteet on vähän sellaisia, että usein se alkuhuuma ja se hehku… siis, ei se nyt katoa, mutta se muuttaa muotoaan, kun on ollut kauan yhdessä”, Eemelin tapa rytmittää sanansa oli niin isällinen. Se puhui Jannikille kuin ensimmäistä sydänsuruaan kärsivälle lapselleen. Mutta oli Jannikia ennenkin sattunut. Enemmän ja lujempaa. Mutta silti ne eivät olleet mitään tämän kivun rinnalla. Tässä oli jotain lopun tuntua, joka tuntui ahdistuksena rinnassa.

”No, oli miten oli. Niin siis, kysyin Kuismalta sitä sillon perjantaina. Se oli jo heti eteisessä niin… se jotenkin vältteli mun kosketusta, niin mä kysyin heti.”
”Kysyit mitä?”
”Että onko sillä joku muu.”
”Ja?”
”Se suuttui. Silmitön raivo purkautui siitä ulos.” Eemeli oli hiljaa. Jannik oli hiljaa. Miesten välillä oli pelkkää hiljaisuutta, kun Jannik odotti, että Eemeli sanoisi jotain viisasta kuten sillä oli aina tapana.
”Ja sit se kosi sua?”
”Ei”, Jannik naurahti. Hän nojasi päätään sohvan selkänojaan. Haroi hiuksiaan. Rutisti niitä nyrkissään. ”Sä tiedät, etten mä ole mikään riitelijä, mut homma eskaloitui ja me tapeltiin koko ilta. Kuisma on ollut väsynyt ja etäinen ja kireä jo viikkoja, ja sit se vaan jotenkin räjähti siinä. Ja ne viikkojen kireet langat pamahti kaikki kerralla päin mun kasvoja. Mä otin esille sen Tampereelle jäämisen. Se huusi vain, miten loukkaantunut on, kun en luota siihen. Siis me vaan tapeltiin, mutta jotenkin ihan eri aiheista. Lopulta istuttiin turpa kiinni koko ilta. Se jäi sohvalle nukkumaan ja aamulla hiljaisuus jatkui. Kävin treenaamassa, eikä se tullut mukaan, vaikka yleensä se tulee aina. Ja sit kun tulin salilta kotiin, niin se laskeutui eteisessä polvelleen ja puhui rakkaudesta kuin sitä eilistä ei olisi tapahtunut. Tai viimeistä kahta kuukautta. Kuin se ei olis just edellisenä päivänä huutanut mulle asioista, joita se inhoo mussa tai —”
Jannikin sanat keskeytyi kyyneliin, kun kurkun perällä se joku puristava alkoi sattua ihan liikaa.

Eemeli nosti kätensä Jannikin harteille. Veti miehen kainaloonsa. Painoi nenänsä vasten sen hiuksia, kun ei tiennyt, mitä sanoa.

”Teillä on mennyt niin hyvin.” Eemeli sanoi kuin ei olisi enää muuta sanottavaa.
”Niin on”, Jannik niiskutti. ”Ihan maagisesti.”

”Mun pitkällä elämänkokemuksella”, Eemeli aloitti hiljaisuudesta virallisesti ja Jannik naurahti kyynelten läpi. Eemeli oli vain vuoden vanhempi, mutta sillä olihan rakkaudesta paljon enemmän kokemusta kuin Jannikilla. ”Tää nyt kuulostaa vaan sellaselta hetkeltä, kun kuuluu istua alas ja puhua.”
”Vittu, kun se ei puhu!” Jannikin sanat tulivat ulos suusta lujempaa kuin oli tarkoitus. Eemeli torui sitä heti katseellaan - lapset ovat viereisessä huoneessa, se viestitti. Vittu, kun Jannik tiesi, mutta sielussa oli niin paljon mustaa ja tuskaa, ettei hän pystynyt edes hengittämään.

”Tää kaikki on lähtöisin siitä. Tää kaikki alkoi koska Kuisma ei enää puhu”, Jannik oli laskenut äänensä painon takaisin normaaliksi. Tai lähempänä se tuskaa oli, mutta hän ei enää huutanut.

”Mut olihan se nyt ihan perseestä nauraa, kun toinen yrittää kosia.”
”Vit—”, Jannik aloitti. Hän ei edes yleensä kiroile. Kuisma oli opettanut sen pahoille tavoille. Jannik hengitti. Häntä hävetti. ”Niin oli. Mut menin jotenkin shokkipaniikkiin. Me ei olla puhuttu sellasesta kuin humalassa.”

”Juoko Kuisma taas?”
”Ei”, Jannik sanoi ja jostain syystä häntä hävetti vain enemmän.

Kuisma ei ollut juonut yli kolmeen vuotaan, koska sen elämässä oli ollut hetki, kun sillä meni liian lujaa. Silloin kun ne erosi Anssin kanssa, niin se vain joi ja nai. Pilasi sillä paljon ja enemmän, joten se lopetti. Kävi terapiassa. Opetteli puhumaan. Siitä tuli niin Kuisma 2.0, kun se tajusi, mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Jannik. Kuisma lopetti juomisen, koska ei halunnut menettää sitä. Lopetti juomisen, koska humalassa se ei hallinnut itseään yhtään. Lopetti juomisen, koska se oli juonut liian usein suruun ja ahdistukseen, ettei löytänyt alkoholista enää mitään hauskaa.

”Eli sä puhut siitä humalassa ja Kuisma on luullut, että se on jotain mitä sä haluat.” Eemeli ei edes kysynyt. Se sanoi. Kertoi sen Jannikille, vaikka se oli tajunnut saman jo itse.

”Mitä sä olisit vastannut, jos ette olis tapellu edeltävänä päivänä? Tai oteta huomioon viime aikoja?” Eemeli kysyi. ”Mitä sä olisit vastannu silloin, kun kaikki oli vielä maagista?”
Jannik nauroi. Meinasi vastata, mitä muutakaan kuin kyllä, mutta ei saanut sanoja suustaan ja mitä kauemmaksi aikaa hän jäi kamppailemaan kielensä kanssa, sitä vähemmän hän oli enää varma vastauksestaan.

”En mä tiedä”, Jannik vastasi lopulta.
”Nimenomaan.” Eemeli otti kätensä pois Jannikin harteilta. ”Ehkä kaikki ei olekaan yksistään Kuisman vika.”




Jannik sulki autonsa oven. Painoi päänsä vasten rattia. Hän tunsi olonsa niin tyhjäksi. Tyhmäksi. Hän oli jostain syystä ajatellut, että Piiseillä vierailu saisi hänen ajatuksensa muualle. Pois Kuismasta.

Mutta siinä pitäessään päätään vasten ratin viileää nahkapintaa, häntä ahdisti vain enemmän kuin aamulla herätessään tyhjästä sängystä, jonka lakanat tuoksui ihan Kuismalta.

”musta tuntuu että olen menettämässä sut” Jannik kirjoitti viestiin hetken mielijohteesta.
”pelkään et menetän sut”, hän kirjoitti heti toisen viestin, koska ensimmäinen tuntui liian pieniltä sanoilta. Vääriltä sanoilta ensimmäisiksi sanoiksi eilisen jälkeen.

Sydämen syke kohisi korvissa, kun sovellus ilmoitti Kuisman kirjoittavan. Vastaus tuli sekunneissa.

höpö höpö

Oliko ne edes sanoja?
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 231
Vs: Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | 3. osa 7.10
« Vastaus #2 : 07.10.2021 13:56:33 »
3.

• • • • •

Perjantai.

Perjantaisin Kuisma tuli kotiin.

Sen jälkeen, kun Kuismasta oli tullut koiraton, niin juuri perjantaista tuli Jannikille ja Kuismalle se päivä, joka tarkoitti ikävän tauottamista. Se tarkoitti sohvan nurkkaa, seksiä ja suukkoja. Se oli asia, mistä ei enää edes sovittu erikseen, vaan molemmat vain olettivat sen tapahtuvan perjantaina noin kello 17:30.


Silloin kuin Kuisman koirat, ne Jannikin ihanat saksalaiset lajitoverit, pinserit Vallu ja Vilma, olivat elossa niin Jannik meni aina Tampereelle. Se oli olevinaan helpompaa niin. Ja silloin he näkivät lähes päivittäin tai ainakin huomattavasti useammin kuin nyt. Koska Jannik tykkäsi ajella. Rakasti nukkua Kuisman vieressä. Inhosi herätä 4:30, jotta ehtisi töihin yli sadan kilometrin päähän, mutta rakasti Kuismaa niin paljon, että sekään ei haitannut.

Jostain syystä asiat kääntyivät toisin, kun Vilma-koirakin siirtyi maan päältä mullan alle. Silloin perjantaista, pelkästä viikonlopusta, tuli heidän juttunsa.


Jannik odotti aina perjantaita. Odotti tälläkin viikolla, vaikka tunteet olivat kaikkea pelosta innostukseen ja innostuksesta ahdistukseen. Jannikilla oli ollut viisi päivää aikaa ahdistua tilanteen kanssa. Viisi päivää hän oli odottanut, että Kuisma soittaisi, vaikka tiesi ajatuksen olevan naurettava - Kuisma oli niin itsepäinen. Pitkävihainen. Typerä.

Mutta silti, viisi päivää Jannik kuvitteli, ettei hän ole oikeutettu soittamaan ensimmäisenä, koska höpö höpö ja 🤙🏻. Siksi Kuisman olisi pitänyt.

Kuisman olisi pitänyt myös siksi, ettei Jannikin olisi tarvinnut pelätä perjantaita. Koska nyt se lähes ainoa asia, mistä hän jo niin pitkään ollut varma sai hänet niin tavattoman epävarmaksi.

Hän ei voinut olla varma tuleeko Kuisma tänään, koska heidän välillään oli ollut höpö höpöä ja kahta viestiä (Jannik:prismassa oli myynnissä sun lempikasvi. Ostin. Kuisma: 🤙🏻) lukuunottamatta pelkkää hiljaisuutta ja yli sata kilometriä. Kilometrit olivat Jannikille merkityksettömiä, mutta tällä hetkellä ne tuntuivat loputtomilta.


Kaikki Jannikin kehossa oli lyönyt itsensä äärimmilleen, kun kello lähestyi puoli kuutta. Hän oli yrittänyt olla huomioimatta kelloa, ajankulua jo kaksi päivää, mutta nyt kun kello oli 17:16 ja Jannik tiesi, että normaalina perjantaina Kuisma tulisi kotiin noin 14 minuutin kuluttua, niin hän ei osannut olla. Hän ei pystynyt olemaan paikallaan. Hän ei pystynyt estämään heikkoa sydäntään lyömästä kuin hullu.

Jannik ei ollut mikään riitelijä. Hän ei pitänyt negatiivisista tunteista. Hän halusi keskittyä elämän kauneuteen, hauskuuteen. Hän halusi viihtyä. Hänen positiivisuutensa ärsytti usein muita, Kuismaakin. Mutta Jannik ei oikeasti jaksanut negatiivisia asioita. Ne tuntuivat ajan tuhlaamiselta, raskailta, epämiellyttäviltä, joten kulunut viikko, Kuisman pitämä mykkäkoulu, se kaikki negatiivisuus ja ahdistava rutistus rinnassa tuntui säröinä sielussa.

Jannik rakasti puhua. Hänet oli opetettu puhumaan tunteistaan. Kertomaan, mikä harmitti tai vitutti ja kertomaan, jos tunsi olonsa surulliseksi, koska niistä puhuminen helpotti, niin Jannikin äiti oli kertonut, eikä äiti ollut koskaan valehdellut.

Jannik harvemmin suuttui. Hän ei yleensä korottanut ääntään. Siitä tuli vain kurkku kipeäksi, eikä hän pitänyt siitä miltä sisällä tuntui, kun äänenvoimakkuus nousi liian suureksi.

Jannik oli se, joka pysäytti vaikka koko maailman saadakseen keskustella. Puhua. Selvittää asiat järkevästi, mutta Kuisman kanssa se oli usein vähän vaikeaa. Kuisma rakasti tapella, tai, se oli aina niin nopeasti valmis riitelemään, että sen oli pakko pitää siitä, Jannik ajatteli. Välillä Jannikista tuntui, että Kuisma yritti tahallaan saada häntä vihaiseksi. ”Suutu jo, saatana!”, se oli muutamankin kerran huutanut, mutta kun se oli oikeasti tunne, jota Jannik inhosi eniten.

Kuisman ja Jannikin välillä oli todellista vastakohdat täydentävät toisiaan -paskaa, koska siinä missä Jannik pysäytti maailman saadakseen keskustella, niin Kuisma oli sellainen, että se meni heti perse edellä puuhun - sanoi ennen kuin ajatteli ja suuttui ennen kuin tiesi edes miksi. Mutta Kuisma oli parantanut tapojaan. Se oli opetellut puhumaan, eikä se hermostunut enää niin helposti. Siitä Jannik piti, vaikka olihan hän nimenomaan rakastunut juuri siihen äkkipikaiseen riitelijäään.


Kello 18:13 ja Jannik viimein lopetti odottamasta. Hän oli varma, ettei Kuisma tulisi. Se oli niin täsmällinen. Jos se ei tullut 17:30 se ei tulisi lainkaan ja Jannik soitti Eemelille, koska kotona oleva hiljaisuus tuntui äkisti äärettömän raskaalta.



Jannik oli lähdössä. Eemeli lupasi saunaa ja sirkushuveja. Sirkushuvien pääosassa oli ilmeisesti Eemeli itse, koska se kertoi vaimon olevan juhlimassa ja lasten olevan yökylässä kuka lie missäkin.

Jannik laittoi autonsa avaimet taskuun. Tarkisti vielä kerran, että kaikki olisi mukana. Puhelin. Kotiavaimet. Hän taputteli taskujaan. Harvemmin Jannik mitään unohti, mutta nyt hän viivytteli, koska ei jostain syystä olisi halunnutkaan enää lähteä. Ei tuntunut siltä, että jaksaisi hymyillä. Tai puhua. Eemeli kuitenkin tahtoisi puhua.

Jannik oli kurottamassa kenkiään telineestä, kun hän kuuli avaimien kilinää oven takaa. Jaloista pakeni veri, kun hän kuuli, miten avainta käännettiin lukossa. 

Kello oli 18:57, kun Kuisma astui Jannikin eteiseen. Se moikkasi. Huulilla kävi hymy, mutta se ei noussut silmiin asti kuten yleensä. Ehkä ongelma oli siinä, ettei Jannik hymyillyt. Hän oli shokissa.

”Miksi näytät noin yllätyneeltä?”
”Ööh”, pääsi Jannikin suusta. Oliko Kuisma tyhmä vai oliko sillä huono muisti?
”Enkö olis saanut tulla?” Jannik oli yhä sanaton, hämillään. Tietenkin Kuisma sai tulla, mutta hän oli jo varma, ettei se tulisi.
”Totta kai saat”, Jannik takelteli. Kieli tuntui painavalta. Korvan lehdet kuumotti, kun Jannik ei tiennyt miten olla.

Kuisma naurahti. Avasi takkinsa. Potki kengät pois jaloistaan ja nosti ne kenkätelineeseen. Siihen omalle paikalleen, Jannikin kenkien viereen.
”En aikonut tulla”, se sanoi ihan kuin ohimennen. Laski takkinsa naulakkoon. Käveli Jannikin ohi makuuhuoneeseen vieden mustan laukkunsa sinne. Sillä oli jo kaikkea Jannikin luona. Vaatteita, hammasharja, suihkusaippua (se ihanan vadelmainen). Miksi sillä oli noin iso laukku? Aikoiko se nyt viedä ne pois? Jannik panikoi.
”Mut onneks tulit”, Jannik sai sanat lopulta ulos suustaan, kun Kuisma tuli makuuhuoneesta.
”Mm, no”, sen sanat jäi kesken. Se seisahtui paikoilleen. Katsoi Jannikia pitkään. Naurahti. ”Olitko sä lähdössä johonkin?”
Ja olihan Jannik juuri aikonut lähteä Eemelin luokse saunomaan ja juomaan kaljaa, mutta hän pudisti päätään.
”No, en ainakaan enää.”
”Ei kun mee vaan”, Kuisma kannusti.
”Enkä mene.” Jannik tunsi hermostuvansa. Käskikö Kuisma sen lähteä, jotta se saisi pakata tavaransa pois Jannikin kodista rauhassa?
”Mennään yhdessä?” Kuisma ehdotti, mutta Jannikin hermot eivät rauhoittuneet.
”Et edes tiedä mihin olin menossa.” Ääni oli tahattomasti kireä.
”Oon aika varma, että olit menossa Eemelin luo katsomaan leffaa tai saunomaan tai vahtimaan lapsia, että herra ja rouva pääsee treffeille”, Kuisma sanoi ja Jannikin hermostuneisuus antoi vähän tilaa hymyille. Kuismakin hymyili. Hymy oli jo lähes sen tummissa silmissä, mutta silti kaikki heidän välillään tuntui solmuiselta.
”Anteeks, että nauroin sulle viimeksi. Ei mun—” Jannik yritti aloittaa, koska tiesi sen olevan yksi niistä kiristävistä solmuista heidän välillään.
”Joo, ei se mitään”, Kuisma keskeytti. Hymy katosi sen huulilta jonnekin kauas. ”Mennäänkö  me sinne Eemelille?”
Jannik kohautti harteitaan. Nyökkäsi. Yritti hymyillä. Eikä Kuisma katsonut enää edes häneen päin.
”No”, Jannik takelteli. ”No, siis. Mennään vaan.”



”Mä luulin jo, ettet tule!” Eemelin ääni huusi jostain, kun kuuli etuoven sulkeutuvan. ”Hyvä kun tulit. Ensinnäkin mulla on tylsää ja toiseksi on niin vitun turhaa yksinään masistella himassa lapsellisen poika—”
Eemlin sanat loppui kesken, kun sen katse pysähtyi Kuismaan. Jannik ei ollut ehtinyt varoittaa Eemeliä, että Kuismakin olisi tulossa.
”Kukke”, Eemeli kuitenkin naurahti mielissään. Sen huulille nousi iso, lämmin hymy. Eemelin hymy. ”Moi rakas.”
Eemeli kaappasi Kuisman syleilyynsä. Ne eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kuisma selitti sitä kiireillä ja sillä, että tahtoi viettää Jannikin kanssa kaiken ajan, kun joutui niin paljon olemaan poissa. Jannikin korviin ne kuulosti tekosyiltä. Valheilta jopa. Mutta nyt, kun hän näki, miten Kuismaa hymyilytti olla vasten Eemelin rintakehää, niin hän mietti puhuiko Kuisma sittenkin totta.
”Olenko mä se lapsellinen poikaystävä?” Kuisma kysyi Eemelin vihdoin irroittaessa. Kuisman ääni yritti olla keveä, vitsikäs, mutta Jannik hätkähti silti sen sanoja. Tietenkin se oli.
”Joo, yksi niistä monista Jannen lapsellisista poikaystävistä”, Eemeli vastasi ja nauroi. Eikä se edes tajunnut vitsailevansa juuri sillä aihepiirillä, joka viikko sitten loi Kuisman ja Jannikin välille kuin loputtomia muureja. Eemelin vitsi osui Jannikin sisällä jokaiseen kipeään kohtaan. Tökki niitä tulehtuneimpia. Ravisteli koko sielua. Mutta Kuisma päästi hymynsä ensimmäistä kertaa silmiin asti ja nauroi.
”Voisin väittää, että tässä yhdessä lapsellisessa poikaystävässä on jo niin paljon kestämistä, ettei se mitenkään vois jaksaa enempää”, se kaunis tummaleukainen mies Jannikin vierellä sanoi. Katsahti Jannikia ja ensimmäisen kerran kosketti sitä. Kevyesti kämmenselästä ja kun Jannik yritti koskettaa Kuismaa takaisin, se piilotti kätensä taskuun.


Kuisma ja Eemeli olivat vielä saunassa, kun Jannik oli pukemassa vaatteita päälleen Piisien vierashuoneessa. Kuisman vaatteet olivat ihastuttavan tarkasti laskostettuina nojatuolissa. Puhelin ja älykello kasan päällimmäisinä.

Jannik pörrötti sormillaan märkiä hiuksiaan, kun Kuisman puhelin värähti viestiä. Toista viestiä. Kolmatta. Jannik katsoi puhelinta. Näyttö oli katseelta piilossa suojakuoren alla, mutta kun puhelin värähti neljännen kerran Jannikin oli pakko katsoa.

Hänen sormenpäissäään kihelmöi. Sydän hakkasi kurkussa. Ei Jannik yleensä katso salaa toisen puhelinta. Hän lähes halveksii niitä, jotka tekee niin. Ihmisillä saa olla yksityisyyttä. Toisten rajoja täytyy kunnioittaa. Toista ihmistä ei voi omistaa.

Jannik laski puhelimen pois kädestään. Häpesi itseään. Aikoiko hän oikeasti salaa katsoa Kuisman puhelinta? Onko hän niin hukassa? Peloissaan?

Puhelin värähti viidennen kerran ja Jannik nosti sen hetkessä takaisin käteensä. Hiuksista putosi vesipisara näytölle.

Jannikin kädet tärisivät. Sormenpäissä paleli. Viestisovellus näytti saapuneeksi enemmän kuin viisi viestiä, mutta näytöllä luki vain ”ilmoitus”. Jannikia hävetti enemmän. Hän yritti avata puhelinta, mutta siinä oli pääsykoodi, eikä se ollut enää sama kuin se, jonka Jannik tiesi.

Häntä turhautti. Ahdisti. Oliko Kuismalla joku? Sillä oli ollut ennenkin. Ennen Jannikia. Jannikin kanssa. Se oli ihminen, joka kaipasi rakkautta, huomiota ja se halusi sitä Jannikilta nykyisin enää niin vähän.

”Mitä sä teet?”, Jannik kuuli Kuisman kysyvän selkänsä takaa. Jannik löi puhelimen suojakuoren kannen kiinni, vaikka näyttö oli ollut pimeänä jo pitkään.
”Katsoin kelloa”, Jannik valehteli. Katsahti Kuismaa silmiin, mutta valheen paino tuntui sielussa niin painavana, ettei pystynyt katsomaan sen tummia silmiä kuin sekunnin murto-osia.
”Mua sattuu, että sä luulet, että mulla olis joku muu”, Kuisman ääni oli pieni. Itkuinen. ”Miten sä voit luulla niin?”

Jannik laski puhelimen takaisin Kuisman vaatteiden päälle.

”Koska sulla on ollut ennenkin”, Jannik sanoi. Se oli asia, minkä hän oli yrittänyt aktiivisesti unohtaa, mutta samalla se oli jotain, joka oli alusta asti määrittänyt heidän yhdessä olonsa suuntaa.

Koska se oli tehnyt Jannikista epävarman. Heikon. Haavoittuvaisen. Paljon sellaista, mitä hän ei ennen ollut ja ne oli kaikki negatiivisia.

”Koska viimeksi, kun kaikki meidän välillä hajosi palasiksi, sulla oli joku muu”, Jannik sanoi. Katsoi Kuismaan, katseessaan liikaa tunteita ja oli Kuisman vuoro kääntää katseensa lattiaan.

”Hei pojat”, Eemelin ääni kantautui kauempaa. Jannik pyyhi silmäkulmansa kuivaksi, käänsi selkänsä ovelle. Etsi kasvoillensa hymyn, kun Eemelin ääni kuului lähempää.
”Mennään vittu baariin”, se sanoi ja Kuisma innostui sen sanoista niin, että Jannik tunsi jäävänsä tunteidensa kanssa taas ihan yksin.
« Viimeksi muokattu: 07.10.2021 15:14:03 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 231
Vs: Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | 4. osa 12.10
« Vastaus #3 : 12.10.2021 11:50:19 »
4.

• • • • •


Kuisma oli humalassa.

Jannik ei ollut nähnyt Kuismaa humalassa vuosiin ja nyt se oli siinä viides juoma kädessään, kolme shottia myöhemmin. Sen silmät eivät enää kohdistuneet suoraan Jannikin omiin, kun se yritti neljättä shottia juodessaan ottaa katsekontaktia. Kuisman katse kiilsi baaritiskin valaistuksessa jotenkin uhmakkaana, kun se kaatoi sen neljännen shottinsa kurkusta alas. Jannik joi Eemelin ja Kuisman mukana, mutta hänen teki vain mieli lähteä kotiin.

Jannikista tuntui, että Kuisma joi kostaakseen hänelle jotain. Se käyttäytyi kuin uhmaikäinen lapsi, joka silmiin tuijottaen teki jotain, jonka äiti juuri kielsi. Mutta ei Jannik ollut ikinä kieltänyt. Mitään. Totta kai Kuisma sai juoda. Jannik oli vain näkevänsä, miten se flirttaili jokaiselle heti kun ensimmäinen pisara alkoholia oli osunut vatsanpohjaan.


Jannik istui tanssilattian vieressä olevalla sohvaryhmällä. Hänellä oli suora näköyhteys Eemeliin ja Kuismaan, jotka tanssivat jokaisen biisin tahtiin ihan samalla koreografialla, mutta lempikappaleiden soidessa liikkeet olivat isompia, hallitsemattomia. Miehet näyttivät niin aikuisilta (vanhoilta) tanssilattialla, jonka keski-ikä oli 22 vuotta. Näky naurattaisi Jannikia, jos häntä ei vituttaisi niin paljoa. Kalja maistui pahalta. Musiikki soi liian lujaa. Savukone oli nähnyt jo parhaimmat päivänsä, mutta silti DJ laittoi sen tupruttamaan nolostuttavan usein. Eemelikin oli niin järjettömän humalassa, että sitä vain ilahdutti nähdä Kuisman juhlivan. Juhlivan mitä? Jannik mietti. Juhliko Kuisma paskaksi mennyttä parisuhdettaan?

Jannik nousi sohvalta ylös. Jätti kaljansa pöydälle. Tunsi olonsa ärsyyntyneeksi. Ei jaksanut olla enää paikoillaan ja katsella miesten typerää ilakointia. Inhosi juuri nyt maailman eniten yökerhossa olemista ja päättäväisesti eteni ihmispaljouden läpi kohti terassia.


Jannik oli lopettanut polttamisen. Kuisma lopetti ensin. Alkoi vuoden jälkeen valittamaan, miten helvetin pahalta Jannikin suu maistuu, kun sitä suutelee ja niin lopetti lopulta Jannikkin. Joten, nyt hän vain seisoi yökerhon terassilla muiden tönittävänä. Hengitti sisäänsä muiden tupakoiden savua ja yritti uskotella itselleen, että se riittää.

Rinnassa sydän tuntui isolta möykyltä, joka oli kasvanut, joka vain kipeentyi lisää, mitä enemmän hän jäi ajatustensa kanssa yksin. Mitä enemmän hän näki kuinka Kuismaa hymyilytti.

Jannik tunsi olonsa typeräksi. Tuntemattomaksi. Ahdisti, miten hän oli täynnä kaikkea sitä negatiivista, joka normaalisti oli hänestä kaukana.

Halusiko hän erota? Hakiko hän siksi kaikesta Kuisman tekemisistä pelkkää huonoa, koska hän halusi erota? Jannik säikähti alkoholin vääristämiä ajatuksiaan ja hänen oli pakko pummia tupakkaa ventovieraalta.


Jannik sai juuri tumpattua tupakkansa tuhlakuppiin, kun hän näki Kuisman astuvan terassille. Sen olemusta oli vaikea tulkita, kun kasvot näyttivät humalatilasta johtuen rennoilta, iloisilta, mutta askeleissa oli jonkinlaista määrätietoista päättäväisyyttä, kun se käveli Jannikin luokse.

”Eemeli kertoi, että sua ahdistaa, miten mä en puhu”, Kuisma sanoi. Lause kuulosti harkitulta, kuin se olisi harjoitellut. ”Vittu, puhutaan.”
”Okei. Se on totta. Ahistaa ihan helvetisti”, Jannik vastasi yllättyneenä. ”Nyt on vaan niin väärä aika ja paikka puhumiselle.”

Yökerhon musiikki tärisytti seiniä. Kuisma puri poskensa sisäpintaa, uhma sen katseessa syveni ja Jannik käänsi katseensa terassin betonilattiaan.

”Sä olet just vittu tollanen”, Kuisma sylkäisi suustaan. Se oli hetkessä vihainen. Meni taas kierroksille ennen kuin kukaan muu tiesi edes miksi.
”Millainen?” Jannik kysyi. Hän naurahti. Vahingossa. Hämmästyksensä takia. Millainen hän muka oli? Mikä hänessä oli voinut tulla yllätyksenä Kuismalle? He olivat olleet ystäviä jo vuosia. Kuisma tiesi millainen hän oli. Miten se yhtäkkiä olikin jotain negatiivista?
”Vittu”, Kuisma sammalsi. ”Vittu, ennen olit niin hauska ja menevä ja nyt haluat vaan nyhjöttää sohvan nurkassa ja puhua rakkaudesta ja pussailla ja sit kun yritän kahlita itteni suhun loppuelämäksi niin sä vittu naurat.”
Kuisman lauseet olivat täynnä kirosanoja, joista jokainen tuntui lyövän Jannikia.
”Jos susta tuntuu, että kahlitsisit itses muhun loppuelämäksi, niin —” Jannik aloitti, mutta Kuisman ääni oli voimakkaampi.
”Niin mitä? Vittu mitä?” se huusi, eikä antanut Jannikin vastata. ”Ennen sä puhuit, miten sä et ole mustasukkanen, etkä usko siihen, että toista vois sillä tavalla omistaa ja nyt sä syytät ja epäilet mua pettämisestä, kun mä hetken oon poissa ittestäni. Sä luotat muhun niin vähän, että yritit tänään etsiä mun puhelimesta jotain vitun todistusaineistoa. Mitä vittua, Jannik.”
Kuisma horjahti. Jannikin teki mieli pitää sitä pystyssä, muttei uskaltanut koskea. Niin kireänä Kuisma oli. Se ihan varmasti räjähtäisi, jos Jannik tekisi jotain, mistä se ei pidä.
”Oon ollu sun kanssa jo kolme vuotta ja haluan olla vaan sun kanssa. Sulla ei ole syytä olla noin vitun sekasin ja mustasukkanen ja epäillä kaikkea mitä teen. Teen vaan ihan vitusti töitä.”
Kuisman ääni murtui. Se puhui vihdoin, Jannik ajatteli, vaikka aika ja paikka olivat ihan väärät.
”Siis, sä et vaan voi vittu tajuta, miten paljon mun duuni vie multa aikaa ja energiaa”, Kuisman ääni oli enää kuiskaus. ”Vittu, pääsen yliopistolta kotiin, syön, teen loppuun ne duunit, jotka jäi vielä rästiin. Luen, teen, kirjotan, ahdistun, tirautan muutaman kyyneleen epätoivosta ja nukun kolme tuntia ja sama alusta seuraavana päivänä. Jaksan, koska tiedän, että enää pieni hetki. Oon pian valmis. Mut mitä lähempänä mun pitäis olla, niin sitä kauemmaksi maalilinja jotenkin vittu karkaa.”
”Kuismanen”, Jannik yritti. Kuisman kyyneleet saivat hänet aina pois raiteiltaan. Unohtamaan kaiken muun. Keskittymään vain Kuismaan. Sen lohduttamiseen. Koska silloin Kuisma tarvitsi häntä. Niin se oli aina ollut. Jo kauan ollut. Jannik keräsi aina Kuisman rikki menneet palaset takaisin kasaan. Ja nyt Kuisman silmät kiilsivät kyynelistä.
”Ei mulla ole aikaa panna ketään muuta. Hyvä kun mulla on aikaa panna edes sua.”

Kuismalla ei tosiaan ollut aikaa panna häntä. Kuismalla ei ollut oikeasti aikaa hänelle. Se tuli aina perjantaisin, kuten oli tapana, mutta se oli silti kaukana. Tuijotti tyhjyyteen, puhelimeen, kannettavaansa. Se ei keskittynyt siihen, mitä sille kertoi. Tuskin edes kuunteli. Seksi oli pelkkää suorittamista. Molemmat huolehtivat vain itsestään. Jannik oli ensin yrittänyt pitää huolta molemmista, mutta kun Kuisma keskittyi kerta toisensa jälkeen vain suorittamiseen, itseensä, omaan nautintoonsa, eikä puhe, keskustelu tai opastus auttanut, alkoi Jannik tekemään samoin.

Kuisma hiljeni. Tuijotti itkuisilla silmillään ja Jannik katsoi takaisin. Katsoi Kuismaa edessään. Sillä oli päällään, sininen kauluspaita ja vaaleat chinot, vaatteet, jotka sillä oli varmasti olleet tänään töissä päällään. Joskus se puki kauluspaidan päälle vielä villapaidan ja se oli kaikista Kuisman tavoista pukeutua Jannikin lempityyli. Se näytti niin viisaalta, ei-Kuismalta, kauluspaidan perittäessä alleen Kuisman tatuoidut, lihaksikkaat käsivarret ja vahvan selän. Kuisma ei ollut mieheksi mikään pitkä tai iso, mutta se oli silti niin helvetin miehekäs.

Jannik muistaa, kun hän tapasi Kuisman ensimmäistä kertaa, niin se oli vain pieni. Hintelä. Mustaksi värjätyt hiukset peitti puolet kasvoista. Sillä oli lävistyksiä. Se oli angstinen, ujo, vähän omituinen. Puhui muille vain silloin kun sitä puhutteli, mutta Eemelille se puhui tauotta. Se oli niin herttainen ja söpö. Ihan lapsi silloin. Jotain lapsekasta tosin siinä oli yhä, vaikka Kuisma oli heidän ystäväpiiristään ainoa, joka oli kasvanut ja kehittynyt niin. Kehittänyt itseään. Se oli korkeasti koulutettu, se piti luentoja, teki tutkimuksia ja sen täytyi varmaan töissä olla aina niin terävä ja läsnä, ettei se arjessaan enää jaksanut. Koska kaikista titteleistään huolimatta se oli kuitenkin Kuisma. Se oli yhä se herkkä, omituinen poika, joka tuli rikkinäisestä perheestä, joka menetti isänsä liian aikaisin, joka vain yritti selvitä aikuisten maailmassa. Jannik yritti aina muistaa sen. Hän yritti ymmärtää Kuismaa juuri sen takia. Ymmärtää, mistä hän oli tullut.

Ja Jannik antoi Kuismalle niin paljon anteeksi juuri siksi.

Koska katsoessaan Kuismaa, hän näki sen pienen rikkinäisen pojan, joka halusi vain olla rakastettu. Vaikka se poika olikin nyt aikuinen mies. Melkein neljäkymmentä. Rakentanut elämänsä uskomattomaksi kasvutarinaksi. Niin silti, kun Jannik katsoi syvälle sen tummiin silmiin hän näki siellä sen ujon ja herkän, rikkinäisen, 16-vuotiaan, jonka hän tapasi vuosia, vuosia sitten tullessaan iskemään Eemeliä. Ja sen takia Jannik antoi periksi nytkin. Antoi periksi, vaikka kaikki oli heidän välillään oli ollut niin lopun alkua jo jonkin aikaa, ettei Jannik tiennyt, voiko hän luottaa täysin siihen mitä Kuisma hänelle nyt sanoi. Hän ei voinut luottaa puhuiko se itse vai puhuiko siinä vain alkoholi. Tekikö se oikeasti niin paljon töitä, vai valehteliko se, koska tajusi jääneensä kiinni.

”Rakastan sua”, Jannik sanoi lopulta, kuin ei olisi muuta sanottavaa ja terävin kärki Kuisman vihasta taittui niihin sanoihin.
”Vittu, mä tiedän”, se puuskaisi. ”Mäkin rakastan sua.”
Ja Jannikista tuntui, ettei hän ollut kuullut niitä sanoja Kuisman suusta pitkään, pitkään, aikaan. Jannik kosketti Kuisman kylkeä. Hipaisi pitkillä sormillaan ja sai Kuisman värähtämään.
”Mitä mun täytyy tehdä, että sä uskot, ettei mulla ole muita?” Kuisma kysyi. Sen äänessä oli jotain epätoivoista.
”Sun täytyy puhua mun kanssa”, Jankik aloitti ja Kuisma yritti keskeyttää, joten Jannik korotti ääntään. ”Selvinpäin. Päästää mut takaisin sun elämään. Olla mun kanssa tasavertainen, koska nyt sä olet tehnyt niin paljon päätöksiä tulevaisuudesta ihan yksin.”
”Mitä muka?” Kuisma kysyi. Kulmakarvat menivät hämmennyksestä ruttuun.
”Kosit. Päätit jäädä Tampereelle”, Jannik kertoi ja Kuisma näytti niin hämmästyneeltä, että se sai Jannikin hermostumaan.
”Mitä mun työ suhun liittyy?” Kuisma kysyi, eikä Jannik ollut varma kumpi heistä oli nyt tyhmä. Hän tunsi olonsa taas vihaiseksi. Halusi perua äskeiset rakkaudentunnustukset. Miten Kuisman kanssa kaikki olikin yhtäkkiä näin vaikeaa?
”Oletko sä tosissas?” Jannik huokaisi, mutta Kuisma ei ehtinyt vastaamaan, kun Eemeli keskeytti taas kaiken.
”Täällä te olette”, Eemeli nauroi ilahtuneena. Se kietoi kätensä molempien harteille. Jannikista tuntui epämiellyttävältä, mutta hän seisoi siinä kuuntelemassa Eemelin humalaisia sanoja.
”Mulla on ollut niin helvetin hauskaa”, se sammalsi ja silloin Jannikille riitti. Hän nosti Eemelin käden pois harteiltaan. Otti miehistä muutaman askeleen pois päin. Hymyili. Hieroi vatsaansa. Kurtisti kulmiaan.
”Järkyttävän paha olo. Lähden kotiin. Pitäkää te hauskaa vielä”, Jannik sanoi, valehteli, ja kun Eemeli alkoi taistelemaan, ettei Jannikin tarvitse yksin lähteä, että lähdetään vaan kaikki, niin Jannik heilautti kättään.
”Jääkää vaan, jääkää vaan”, hän kehoitti. Kosketti Eemeliä rintakehästä. Ei katsonut Kuismaan. ”Pitäkää hauskaa. Nähdään huomenna. Tai jotain.”

”Pidetään ihan vitun hauskaa”, Kuisma huusi Jannikin selälle ja Jannikin huono olo muuttui todelliseksi.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 231
Vs: Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | 5. osa 14.10
« Vastaus #4 : 14.10.2021 23:49:36 »
5.


• • • • •


Kuisma oli mennyt Eemelille yöksi. Tai niin Jannik ajatteli, kun tajusi aamulla herätessään olevansa sängyssään yksin.

Voisiko Kuisma olla olohuoneessa? Jannik mietti. Kuulosteli asunnon ääniä. Oli ihan liian hiljaista.

Hän nousi peiton alta. Tarkisti asuntonsa kaikki huoneet, kahdesti, ennen kuin uskoi sen, ettei Kuisma tosiaan ollut tullut kotiin. Tai tänne. Mikä Jannikin asunto nyt ikinä Kuismalle olikaan.

Hän tarkasti puhelimensakin. Ei viestejä. Ei puheluita. Jannik hieroi tatuoitua rintakehäänsä saadakseen rintalastan alla kasaantuvan ahdistuksen rauhoittumaan. Kuisma oli varmasti Eemelin luona.

Hän lähetti Eemelille viestin:
”Mitäs krapulakeijut? Jaksoitteko loppuun asti? Kuljetus Hochberg on valmiina liikkumaan kahden tunnin sisällä, jos tarvitsette ruokaa.”
Jannik esitti kiinnostunutta viime illan kulusta, heidän olotiloistaan, vaikka oikeasti halusi vain varmistaa, että Kuisma oli siellä.

Oon vanha mut ei tarvi teititellä, tänk juu” oli Eemelin vastaus. Jannikin sydän jätti lyönnin välistä. Eikö Kuisma ollut sielläkään?

Jannik panikoi hetken. Mielessä kelasi heti video Kuismasta jonkun muun sängyssä. Suutelemassa. Panemassa. Jannikin teki pahaa. Se oli eilen niin humalassa. Se teki humalassa niin järjettömiä, kipeitä, asioita. Juuri sen takia se oli ollut niin kauan juomatta…

Jannik soitti Eemelille. Tasasi hengitystään. Hän tajusi olevansa vähän typerä, muttei saanut itseään rauhoitettua. Eemelilläkn kesti liian kauan vastata.
”Ettekö oikeesti tarvitse ruokaa?” Jannik kysyi heti, kun Eemeli vihdoin vastasi. Pakotti itsensä naurahtamaan. Eemelin matala ääni oli entistäkin matalampi, suorastaan käheä, kun se hörähti puhelimeen.
”Mitkä te? Ei Kuisma ole täällä” se sanoi. Krapula ja unisuus kuului siitä kilometrien päähän. ”Se lähti aika pian sun jälkeen himaan. Kuulemma väsytti. Veikkaan ennemmin, että panetti.

Jannikin kehon valtasi hätätila.

”Ei se ole täälläkään”, Jannik parahti. Käveli taas kotinsa kaikki 60 neliötä läpi, eikä Kuismasta oikeasti näkynyt jälkeäkään. ”Eemeli, missä Kuisma on?”
Eemelin ääni kuului kuin jostain kauempaa, kun se vastasi Jannikille sanojen sekasotkua.
”Eemeli”, Jannik huudahti. ”Mihin kotiin se lähti? Tampereelle?”
Eemeli henkäisi syvään. Kuin se ei olisi vielä tajunnut tilannetta. Se örisi, murisi, kuulosti niin krapulalta, että kaikkina muina hetkinä Jannik voisi jopa sääliä.
En kai minä nyt tiedä”, Eemeli nurisi. ”Sun luo varmaan.
”Kun ei se ole täällä!” Jannik huusi puhelimeen ja se oli se hetki, kun Eemelikin vihdoin tajusi.
Jestas”, sen ääni kuulosti kirkkaammalta. ”Ei kai se nyt Tampereelle… Ootko soittanut sille?”
”No en, kun—”
—kun te taas vähän tappelette ja pidätte mykkäkoulua. Hitto, millainen sustakin on tullut.” Eemeli puhui Jannikin päälle.
”Soita Kuismalle”, Jannik pyysi. Aneli.
”Mä soitan, Eemeli vastasi ja katkaisi puhelun.

Jannik ei pystynyt seisomaan paikoillaan. Hän ei tiennyt pelkäsikö hän nyt enemmän, että Kuisma makasi jossain katuojassa vai vieraan miehen sängyssä. Molemmat tuntuivat yhtä pahoilta. Molemmat tuntuivat Kuisman menettämiseltä.

Jannik puristi puhelinta kädessään. Eemelillä kesti kauan. Saiko se Kuisman kiinni? Ja samalla puhelin alkoi soimaan. Se ehti värähtämään vain kerran, kun hän oli jo painanut vihreää luuria.
”No?” hän kysyi malttamattomana.
No, numeroon ei saanut yhteyttä.” Jannikin keuhkoista katosi kaikki happi. Katuojassa vai jonkun sängyssä?
”Ootko varma, ettei se ole siellä? Siellä teillä.”
Ei ainakaan mun vieressä, tähän se nyt olis—”
”Eemeli”, Jannik keskeytti. ”Mua ei naurata nyt yhtään mikään. Voiko kiltti käydä katsomassa onko se teillä siellä jossain?”
SUA ei naurata—” Eemeli yritti taas vääntää vitsiä, mutta Jannik ei todellakaan ollut sillä tuulella.
”Mua ei vittu naurata nyt”, Jannik sanoi. Tiuski. Ärähti. ”Voitko nyt vaan käydä katsomassa onko Kuisma teillä jossain sohvalla tai jotain?Eemeli, kiltti.”
Eemeli huokaisi. Murisi krapulaansa, mutta Jannik kuuli lopulta kuinka lakanat kahisi sen liikkuessa. Miksei se tajunnut, miten vakavalta tilanne tuntui? Miten vakava se oli? Kuisma voi olla missä vain, Jannik panikoi ja Eemeli käyttäytyi niin typerästi.
”Mistä huoneesta haluat, että alotan?” Eemeli kysyi. Sen äänessä oli jotain ivallista, kuin se ei tajuaisi, että Jannik oli oikeasti paniikissa.
”Olohuoneesta? Ihan sama.” Jannik hermostui. Puri peukalon kynttään.

Eemelin askeleet tuntuivat hitailta. Toki, niillä oli iso talo, mutta Eemelillä kesti ihan kohtuuttoman kauan.
Olohuone, tyhjä. Keittiö, tyhjä”, Eemeli luetteli. ”Ei vessassa, eikä saunassa.”
Oli pitkän aikaa hiljaista.
Vierashuone tyhjä”, Eemeli kertoi. Laahavat askeleet. Se käveli rappusia. Jannikin sydän hakkasi korvissa.
Lasten huoneista tyhjiä”, Eemeli aloitti ja Jannik kuuli kuinka ovi avautui. ”Ei jumalauta.”
Linjan valtasi Eemelin nauru.
Okei, okei. Paniikki seis”, se sai lopulta sanottua naurunsa välistä. ”Kauan kadoksissa ollut Liljeroosin Kuisma nukkuu mun vaimon kanssa Eevin huoneessa.”

Jannik valahti lattialle istumaan. Tuntui kuin jalat eivät enää kantaneet. Hänen teki mieli itkeä. Onnesta vaikka.

Hei, paskapää”, Jannik kuuli Eemelin sanovan. ”Susta ollaan huolissaan.”
Puhelimesta kuului rapinaa, kohinaa, Kuisman uninen ynähdys ja Jannik teki kaikkensa pitääkseen kyyneleet sisällään.
Mmm, no? Liljeroos puhelimessa”, Kuisma sanoi. Jannik tärisi. Vihasta. Helpotuksesta. Tunteiden sekamelskasta. Mutta hänellä ei ollut Kuismalle mitään sanottavaa. Hän jäi kuuntelemaan, miten Kuisma sanoi muutaman kerran vielä haloo, mutta Jannik ei saanut sanaakaan suustaan.
Ei täällä ketään ole”, Kuisma kivahti Eemelille. Taas kohinaa, rapinaa. Eemelin ääni.
”Ootko sä vielä siellä?”
”Joo”, Jannik henkäisi. Hänen keuhkojaan puristi. Kyynelten pidättäminen tuntui jo kipuna vartalossa.
Helvetti, Janne”, Eemeli puuskahti. ”Tuu tänne, niin voin leikkiä parisuhdeterapiaa teidän kanssa.”
”Joo”, Jannik kuiskasi. ”Mä… Mä lähden pian.”



”Kuisma huuto-oksensi äsken tuolla vessassa. Ihan vain tiedoksesi, ettet heti mene pussailemaan”, Eemeli huudahti sohvalta, kun kuuli ulko-oven käyvän. Jannik potki kenkänsä jaloistaan.

Pian oli venynyt kolmeksi tunniksi. Keho oli niin täynnä levottomuutta, ettei Jannik tiennyt miten olla. Hänen täytyi saada selvitettyä omat ajatuksensa ennen kuin hän kohtaisi Kuisman taas, mutta kolmessa tunnissa hän oli mennyt vain enemmän solmuun.

Hän oli miettinyt eilistä. Molempien humalaisia sanoja. Kuisman puheita rakkaudesta. Rakkautta. Riittikö pelkkä rakkaus? Rakastiko Kuisma vielä? Tai Jannik. Miten, mksi, kaikki oli nyt näin?

”Se on teidän huoneessa”, Eemeli sanoi, kun Jannik astui olohuoneeseen ja Jannik kääntyi heti kannoillaan kohti heidän huonettaan, jättäen Eemelin ja Sonjan olohuoneen sohvannurkkaan.


Vierashuoneen ovi oli auki. Helpotuksen aalto jyräsi hänen lävitseen, kun hän näki, että Kuisma oli oikeasti täällä. Jannik sulki hetkeksi silmänsä kuin keräten rohkeutta astua sisään.

Hän sulki oven.

Kuisma makasi sängyssä peiton alla. Näytti krapulalta. Haisi vanhalta viinalta. Jannikia säälitti toisen olotila, vaikka se olikin aiheuttanut sen ihan itse. Hän heitti käsissään olevan vaatekasan sängyn jalkopäähän.
”Toin sulle puhtaat vaatteet”, Jannik sanoi. Kuismalla oli tyyny kasvojensa päällä, mutta Jannik näki, miten sen suupieli nousi hymyyn.
”Kiitos”, se vastasi. Hymy jotenkin jäi sen kasvoille, vaikka suupielet laskeutuivat takaisin alas. Se oli niin järjettömän kaunis kun se hymyilee, Jannik ihasteli. Mieli kelasi hetken kaikessa ihanassa, kuin vahingossa. Kuin härnätäkseen nyt, kun kaikki oli jotenkin niin järjettömän vaikeaa.

”Miksi sä olet täällä, jos sanoit Eemelille lähteväs kotiin?” Jannik kysyi Kuismalta ja hymy katosi lopullisesti sen kasvoilta. Jannik istuutui sen viereen sängylle. Tilaa ei ollut paljoa, mutta hän istui siihen silti.
”Miksi sä olet täällä, jos sanoit Eemelille, että lähdet kotiin?” Jannik toisti kysymyksensä, kun Kuismalla kesti liian kauan vastata. ”Mikset sä tullut kotiin?”
”Jumalauta, Jannik”, Kuisma naurahti. Se siirsi tyynyä pois kasvoiltaan. Hyvä kun sen silmät pysyi auki, kun se katsoi Jannikia. ”Olin tulossa kotiin. Näin Sonjan baarin jonossa, mentiin syömään, mentiin jatkoille ja nyt jostain syystä heräsin täältä.”
”Olisit voinut ilmottaa”, Jannik kuiskasi. Kuisma siirsi tyynyn takaisin kasvoilleen.
”Multa loppui akku”, se sanoi.
”Olin huolissani.”
”Luulit, että olin jossain panemassa.” Kuisma siirsi taas tyynyn pois kasvoiltaan. Katsoi Jannikia. Odotti sen vastaavan jotain, vaikka katseesta näki, että se tiesi jo vastauksen. ”Ihan vitun raskasta, jos epäilet nykyään kaikkea mitä mä teen.”

Jannik painoi kasvonsa käsiinsä. Hieroi otsaansa. Ei tiennyt mitä sanoa. Sielu tuntui painavalta.
”En mä voi sille mitään”, Jannik sanoi. Ääni murtui. Kyyneleet kuristivat. Hän selvitti kurkkuaan. Nosti katseensa Kuismaan, joka yhä vain tuijotti. ”Sä olet ihan itse sen aiheuttanut.”
”Voi vittu, Janne. Siitä on vuosia”, Kuisman sanat oli kuin tukahdettu huudahdus. Huudahdus, joka osui kipeästi suoraan sydämeen. Kuisma ei ollut kutsunut Jannikia sillä nimellä pitkään aikaan.

Jannikia oli sanottu Janneksi heidän kaveriporukassaan jo pitkään. Aina. Mutta Kuisma alkoi kutsua häntä Jannikiksi sinä hetkenä, kun se rakastui. Tai ainakin niin Jannik sen oli analysoinut. Se oli niin pitkään, aina, kutsunut häntä Janneksi, kunnes yhtenä päivänä, kun kaikki oli vielä vähän lipsahtelua, vahinkoa, tahallista, niin kesken suudelmien Kuisma kutsui häntä Jannikiksi. Kuiskasi sen nimen Jannikin huulille. Kuiskasi uudelleen, kun Jannik pyysi.

Ehkä se olikin hetki, kun Jannik rakastui.


Miehet olivat hiljaa. Kuisma kääntyi kyljelleen. Se kosketti Jannikia. Piilotti sormensa hänen paitansa alle. Silitti. Mietti. Katsoi Jannikia, katsoi seinään.

”Muuta mun luokse Tampereelle”, Kuisma sanoi lopulta. ”Tai ostetaan joku yhteinen kämppä. Vaikka vittu omakotitalo ja koira. Farmariauto sulta löytyy jo.”
”Kuisma…”
”Vaihdat vaan työpaikkaa. Saat varmasti töitä Tampereelta.”
”Se on mun firma”, Jannik huudahti.
”Ai niin.” Kuisma ihan kuin hätääntyi hetkeksi. ”No, hommaa asiakkaita Pirkanmaalta. Voin auttaa jakamaan mainoksia.”
”Ei se nyt vaan ole ihan niin yksinkertaista”, Jannik huokaisi. He olivat keskustelleet tästä aiemminkin. Silloin, kun kaikki oli ihanaa, uutta. Silloin, kun seksin jälkihuumassa haaveiltiin yhteisestä tulevaisuudesta ja mietittiin lapsien (mitä heille ei todellakaan tule) nimiä. He olivat puhuneet. Jannik oli jo silloin kertonut, ettei hänen muuttamisensa Tampereelle olisi ihan niin yksinkertaista. Kuisma ymmärsi. Lupasi muuttaa takaisin. Lupasi, että ostetaan yhdessä koti täältä. Ja siitä lähtien Jannik oli elänyt kuvitelmissa, että se tosiaan oli Kuisma, joka palaisi takaisin kotiin. Mutta nyt se ei todellakaan ollut tulossa. Ja se oli ongelmista suurin.

”Onko meillä oikeesti olemassa enää yhteistä tulevaisuutta?” Jannik kysyi. Sydän putosi vatsan pohjaan. Rinnassa särki tyhjyys. Kuisman suusta pääsi ulos vain henkäys, kun se ei tiennyt mitä sanoa. Sen huulet liikkui, mutta se oli kyvytön muodostamaan sanoja.
”En ole varma”, se sai ulos lopulta.
”En mäkään”, Jannik kuiskasi ja painoi päänsä vasten Kuisman omaa.



Love you, bastard.