Okakettu: Ihanaa, että
olet Finissä. ♥ Ja heh, kyllä Roland vielä joskus salaisuutensa paljastaa, ei hätää! Viimeistään sitten siellä luvussa seitsemän.
Ehkä. Kiitos paljon kommentista ja siitä, että tätä luet, se ilahduttaa minua aina kovin. ♥
kaaos: Onnea yli seitsemästä avioliittovuodesta, se on jo kova saavutus! ♥ Hauskaa myös, että sää oot käsityötieteilijä! Mä rakastan käsitöitä, mutta olen niin kärsimätön, että omista yrityksistä tulee yleensä lähinnä sotkua – kivaa siis, kun voi kirjoittaa niistä tarinoihin ja antaa hahmojen hoitaa hommat, joita ei itse osaa.
Mutta ehkä sää voisit joskus kirjoittaa vaikka neulovasta Dracosta?
Lukisin niin mielelläni! Kiitos paljon kommentista. ♥
Kelsier: Kivaa, että poimit tämän kommiksesta! ♥ Ihanaa myös, että pidit tarinasta ja hahmoista, se on aina kirjoittajana kiva kuulla.
Kiitos paljon kommentista!
K/H: Heihoi, täällä taas! Huomaan näitä oikolukiessa, että olen kyllä kirjoittanut jotenkin tosi pirstaleisesti ja hyppien, mutta ei se mitään, höttöä mitä höttöä.
Olkaa hyvät!
*
3Alfons on rauhaton. Se määkii ja puskee aitauksensa porttia tummilla käyrillä sarvillaan. Vaikka Sofia yrittää rauhoitella vuohta parhaansa mukaan ja maanitella sitä kellarista noutamillaan nahistuneilla porkkanoilla, niistä ei ole hyötyä. Alfons jatkaa kapinointia ja saa seinän toisella puolella asustelevat kanatkin räpistelemään levottomina.
Sofia ymmärtää kyllä. Alfons on aina ollut herkkävaistoinen otus, onhan se ennustajavuohien jaloa sukua. (Vaikka kukaan ei olekaan niitä taitoja kaivannut muutamaan vuohisukupolveen.) Mikäli Aiel on todella saapumassa illansuussa, siinä on enemmän kuin kylliksi syytä moiseen rämistelyyn ja rääkynään.
Mutta silti: Sofialla ei juuri nyt riitä myötätuntoa vuohelle, kun hänellä on omakin tilanteensa setvittävänään. Hän heittää nahistuneet porkkanat Alfonsille ja tarkistaa, että aitauksen salvat ovat visusti kiinni, ennen kuin jatkaa matkaansa kanoja ruokkimaan.
Iltapäivällä Roland ja Sofia syövät juureskeittoa ja lukevat posteljoonin tuoman lehden. Roland lukee vain kulttuurisivut, Sofia taas ahmii uutiset pienintäkin murua myöten. Vaikka ei niissä mitään kovin kiinnostavaa ole: turskan hinta on taas noussut ja kahden naapurivaltakunnan rajakahinat jatkuvat pattitilanteessa lähes kuudetta kuukautta.
Keittiön käkikello tikittää. Varjot ovat taas lauhtuneet, eikä Sofia mainitse sanallakaan kuollutta jänistä, jonka löysi pihaton takaa. Hän kantoi vielä lämpimän raadon metsänrajaan ja jätti sinne varislintujen syötäväksi.
“Jännittääkö sinua?” Roland kysyy. Hän on päässyt oman lukurupeamansa loppuun.
“Tietenkin”, Sofia vastaa kohottamatta katsettaan lehdestä. “Toivon, että hän ei tule.”
“Kyllä hän tulee”, Roland sanoo. Hän ottaa lasit päästään ja alkaa kiillottaa niitä villapaitansa helmaan. “On ollut tulossa jo monta viikkoa.”
“Ja tiedät sen, koska…” Sofia kohottaa kulmiaan.
“Kaikenlaisia merkkejä. Sulalaikkuja metsässä, varhaisnarsisseja helmikuussa. Alfons on raapinut sarvillaan kehiä pihaton seinään. Minä olen halunnut kirjoja pelkkiä kukkia, kesää ja lempeyttä ja turvaa.”
“Et silti ole kirjonut. Vain talvea ja kylmää ja etäisyyksiä.”
“Yritin pitää hänet poissa”, Roland hymähtää. “Hän huomasi sen varmasti itsekin.”
“Luuletko, että hän on vihainen?”
“Ai siitä? Tuskin. Jos Aiel on puoliksikaan sellainen kuin puhutaan, minun kirjontataikuuteni ei ole hänelle kummoinenkaan haaste. Hän sutaisee sen rikki yhtä helposti kuin hämähäkinseitin.”
“Mutta yritit silti?”
“Tietenkin”, Roland tuhahtaa. Hän laittaa lasit takaisin päähänsä ja nousee. “Jatketaan pakkaamista.”
Sofian vaatteet mahtuvat yhteen suureen matkalaukkuun. Kolme leninkiä, yhdet siistit sisäkengät, kolmet villasukkahousut, kahdet pellavahousut, paksu harmaa villapaita, mytyllinen alusvaatteita ja sukkia. Vaatteet olisivat kerrassaan tylsiä, mutta jokaisessa niistä (paitsi alusvaatteissa, koska Roland on pidättyväinen ja noudattaa soveliaisuussääntöjä) on kauniita pieniä kirjottuja yksityiskohtia: mekonhelmaa koristavia sananjalkoja, villapaidan kaulusta kiertäviä tähtikuvioita, sukanvarressa toisiaan jahtaavia kettuja.
Pakkaamisessa ei kestä kovin kauan. Isoimmaksi ongelmaksi osoittautuvat – täysin odotetusti – kirjat, joita Roland haluaisi raahata mukana pienen kirjastollisen verran. Pitkän ja karvaan väittelyn jälkeen he onnistuvat karsimaan listan
kymmeneen kahteentoista kuuteentoista hyvin valittuun teokseen.
“Aielilla on varmasti kirjasto”, Sofia lohduttaa.
“Luuletko, että hän antaa meidän käyttää sitä?” Roland kysyy.
“Sitä varten kirjastot ovat, että niiden kirjoja luetaan”, Sofia tuhahtaa.
Roland ei vastaa mitään, mutta kun Sofian silmä välttää, hän pakkaa mukaan vielä kolme kirjaa lisää.
Aiel seisoo talon kynnyksellä, ja vaikka ilta on jo tummunut ja talvi pimeä, kaikki valo tuntuu luonnostaan takertuvan Aieliin: tähtien hopeapöly, kynnyksen takaa kajastava keittiön lieden loimu, ovenpieleen ripustetun myrskylyhdyn lämmin hohde.
Tällä kertaa hänellä on yllään tyystin erilainen kaapu. Siihen on kirjailtu auringonkukkia, joiden terälehdet hehkuvat kultaa ja auringoa. Ne versovat maata viistävästä helmasta asti ja puhkeavat kukkaan vyötäröllä, mutta kaavun yläosa ja hihat ovat pelkkää yönmustaa, läikähtelevää silkkiä. Edestä kaapu on napitettu punakultaisin napein, joissa valo kimmeltää kuin viskottu tuli.
Sofia tuijottaa kaapua niin häkeltyneenä, ettei hän aluksi huomaa vilkaistakaan Aielin kasvoja. Kun hän lopulta tekee niin, hän huomaa kaksi asiaa:
Aielin silmät ovat tismalleen samanlaiset kuin hänen unessaan: kesänkirkkaat.
Ja Aiel on hyvä, lempeä, kaunis, hän on –
“Minä tulen mukaan”, Roland sanoo.
Sofia hätkähtää. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Rolandin läsnäolon tyystin.
“Tietenkin sinä tahdot tulla”, Aiel vastaa. Hänen äänensä on sävyisä mutta ehdoton. “En odottaisikaan muuta. Mutta se ei käy. Sinä olet kirjoja?”
Kultaisissa silmissä häilähtää hajamielinen kiinnostus. Roland nyökkää eikä kavahda katseen painoa.
“Kirjojamestari”, hän vastaa.
“Mm. Harhaloitsusi olivat oikein sieviä”, Aiel myöntää.
Roland nyrpistää nenäänsä. “En kaipaa kehuja. Mutta minusta
on sinulle hyötyä. Kaapusi on erinomaista työtä, mutta kukkiin kudottu hehku saa ne kuihtumaan muutamassa päivässä, eikö totta? Loitsu kaipaa uusimista aivan jatkuvasti. Se on varmasti työlästä.”
Nyt Aielin katse terävöityy.
“Saanko?” Roland kysyy ja viittaa kaapua kohti. Aiel nyökkää. Sofia pidättää henkeään, kun Roland polvistuu ja tunnustelee sormillaan kaavunhelmaa ja sen kirjailuja. Hetken auringonkukat tuntuvat nekin kääntyvän kohti Rolandia.
“Minä voisin kirjoa niille juuret”, Roland sanoo, enemmän itselleen kuin Aielille. “Kankaan toiselle puolelle. Silloin loitsu voi ruokkia itse itseään.”
“Kaapuni on toisen mestarikirjojan työtä”, Aiel huomauttaa. “Hän kokisi ehdotuksesi haasteena.”
“Ehkä se on sellainen”, Roland kohauttaa olkiaan. Hän irrottaa otteensa kankaasta selvästi vastahakoisena ja suoristautuu taas. “Jos hän ei ole valmis kehittämään omaa työtään, ei hän liene kummoinenkaan mestari.”
Aielin toinen suupieli kohoaa. “Tule sitten”, hän nyökkää. “Voit ansaita paikkasi, jos olet niin taitava kuin väität.”
“Entä minä?” Sofia kysyy kitkerästi. “Täytyykö minunkin
ansaita paikkani?”
Aiel kurtistaa kulmiaan. “Kysytkö tuota tosissasi?”
“En minä tiedä sinun hovistasi mitään. Olen kuullut vain satuja.”
“Ah.” Aiel nyökkää. Hän ojentaa taas kätensä, aivan kuten unessa, mutta tällä kertaa Sofian poskea koskettavat sormet ovat lämpimät ja todelliset. “Olen pahoillani. En ole vuosiin noutanut ketään luokseni itse. En muistanut, että – suo anteeksi.”
Sofia puree huultaan, jottei kavahtaisi kosketusta, jottei nojautuisi lähemmäs.
“Mutta ei – sinun ei tarvitse ansaita paikkaasi. Pikemminkin päinvastoin”, nyt Aiel hymyilee.
Pakene. Nyt heti.“Minun täytyy ansaita sinun luottamuksesi”, Aiel jatkaa. “Sinä kuulut kuolemalle, ellet itse päätä toisin. Mutta kuten sanoin jo kerran: ole mieluummin minun. Anna minun näyttää, mitä tarjoan.”
En halua, Sofia ajattelee.
En… En – Yksi varjoista uikuttaa.
“Hyvä on”, hän vastaa, sulkee silmänsä ja nojautuu kosketusta vasten, aurinkoa vasten.
