Kirjoittaja Aihe: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 5/19  (Luettu 448 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 163
  • Grimhyggemestari
Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 5/19
« : 13.09.2021 20:23:34 »
Nimi: Auringonkukkia ja syyshunajaa
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: syysromanssi, grimhygge
Yhteenveto: Auringonkukat eivät pidä salaisuuksista.
Haasteet: OTS20 (grimhygge), Originaalikiipeily (1. Aurinko).
K/H: Kirjoittelin Finistä taukoa pitäessäni kaikenlaista ja aloitin myös opinnot Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Iso osa teksteistä ja raapaleista on ollut Merenkehrä-liitännäisiä ja siksi niitä ei oikein voi nyt Finiin laittaa, kun koetan työstää niistä kustantamokelpoista versiota, mutta kirjoittelin myös tällaisen pienoisromaanin (heh), joka on oma versioni klassisesta pahisromanssitroopista. Joskus kesällä pyörittelin konseptia Okaketun kanssa ja tämäkin tarina on kirjoitettu ensisijaisesti hänelle. Yritän oikolukea osia ennen julkaisua sen verran, ettei niissä ole kirjoitusvirheitä tai epäjohdonmukaisuuksia, mutta koska tämä on ollut sellainen häpeämätön romanssihöttöprojekti, en lupaa mitään kovin mietittyä tai syvällistä. Tavoitteena olisi saada tämä julkaistua loppuun ennen marraskuun nanoa, joten osia ilmestynee 2-3 viikossa. :P

Tekstillä on Scrivenerissä pituutta 38 000 sanaa.

*

Auringonkukkia ja syyshunajaa


August, and the greying summer — weightless
as a sun-bleached bone washed ashore,
heavy as the rain-sodden cloak of the sky
embroidered with silver threads of lightning
— teeters on the knife-edge of a sunset,
then falls into colder waters.


–Ieva Dapkevicius, runosta Spidersong




1


Tällaisia tarinoita Sofia on kuullut:

Auringonkukkamaagi kehrää kaapunsakin yöstä ja valheista.

Auringonkukkamaagin taikuus on myrkkyä, pimeitä ihmeitä. Juovuttaa ensin,
sitten näivettää
ja syö sisältä.

Auringonkukkamaagin puutarha on täynnä kuolleita kukkia.

Auringonkukkamaagi ei ole ihminen ensinkään.




Totuus on toisenlainen

ja samanlainen.

Kun Sofia näkee Aielin ensimmäisen kerran, hän lumoutuu heti. Niinhän kaikki tekevät.

Aielilla on pitkät mustat hiukset, sileäksi kammattua pimeää. Hänen katseensa polttaa suloisesti kuin elokuun ensimmäinen ilta: siinä on varoitus syksystä, mutta edelleen kaikki kesän lämpö.

Aielin kaapu on tumma, mutta se on pelkkää värjättyä pellavaa. Saumaukset ja leikkaukset on tehty huolella ja kaapu istuu hyvin, mutta taikuutta siinä ei ole. Tai no: ei sen enempää kuin hyvässä neulassa, laadukkaassa kankaassa ja taitavissa käsissä yleensä.

Aielin puutarhan kukat hehkuvat täydessä loistossaan. Krookuksia, kurjenmiekkoja, elämänlankoja, liljoja, joriineja… Niin monia lajeja, ettei Sofia osaa nimetä niistä puoliakaan. Ja siinä kyse on varmasti taikuudesta, sillä on helmikuu ja puutarhan ulkopuolella talvi nakertaa talojen nurkkia terävin hampain.

“Ei taikuudesta”, Aiel sanoo. Hänen äänensä on syyshunajaa, tummaa ja makeudessaankin kitkerää. “Unesta. Tämä on uni, Sofia.”

Sofia räpäyttää silmiään. Hän ojentaa kätensä ja koskettaa yhtä kurjenmiekoista, tuntee kukinnon rusentuvan sormiensa alla.

“Vaikka uni on kudottu taikuudesta”, Aiel jatkaa, kun Sofia kurtistaa kulmiaan. “Tarvitsimme paikan, jossa tavata.”

“Mikään tästä ei siis ole totta”, Sofia sanoo. Hän astuu askeleen taemmas, vaikkei tiedäkään, kuinka unista paetaan.

“Tämä on tuttu keskustelu. Kaikki haluavat aina aloittaa totuudesta, vaikka olisi kiireellisempiäkin asioita”, Aiel huokaa. “Mutta joudumme palaamaan siihen myöhemmin. Totuudesta puhuminen vie paljon aikaa. Tiedätkö, miksi olet täällä?”

Sofia tietää.

Hän pudistaa päätään.

“Etkö tosiaan?” Aiel kohottaa kulmaansa.

Valhe polttelee Sofian huulia, vaikkei hän ole edes lausunut sitä ääneen. Hän nuolaisee huuliaan, on jo tunnustamassa kaiken, kun –

“Sinä olet kuolemassa”, Aiel sanoo.

Sofia hätkähtää, kadottaa sanansa, pudottaa niistä puolet:

“Mutta minä – ei se niin – minä olen –“

“Pakkaa tavarasi, Sofia”, Aiel sanoo. Hän kävelee lähemmäs, eikä Sofia pysty liikahtamaankaan, tuijottaa vain.

Aiel poimii yhden kirkkaanpunaisista neilikoista ja pujottaa sen Sofian korvan taakse.

“Haen sinut illansuussa”, hän sanoo. “Älä tee mitään typerää.”

Aielin silmät ovat kullanruskeat, liian kirkkaat. Hänen taikuutensa ei ole pimeää, vaan syyskesän petollista hehkua.

“Minä en tule mukaasi”, Sofia sanoo.

Uni varisee laidoiltaan.

“Sinä olet kuolemassa”, Aiel toistaa. Hänen sormenpäänsä viistävät Sofian poskea, hajoavat kimaltavaksi pölyksi. Kosketus on pelkkää auringonvaloa. “Ole mieluummin minun.”

Uni sortuu, eikä Sofia ehdi vastata.
« Viimeksi muokattu: 29.09.2021 14:47:17 kirjoittanut Kaarne »

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

kaaos

  • huitulapää
  • ***
  • Viestejä: 925
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 1/19
« Vastaus #1 : 13.09.2021 21:16:31 »
Kaarne 😍😍😍! Voi minkä teit, tämä oli ihana sanasta sanaan. Onnittelut uudesta koulusta ja olen muistavinani, että kirjoitit jonnekin että sulla oli häätkin...? Hehh hups offtopicin puolelle heti lipsahti. No mutta siis ah nautittava oli tämä tosiaan ja miten lupaavaa, että luvassa on romanssihöttöö. Juuri sellaista sitä syksyynsä tarvitseekin. Ja Aiel, nimihullu minussa vallan värisee.

Jään innolla seuraamaan jatkoa 🦋
words make worlds

ava & bannu: Ingrid

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 664
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 1/19
« Vastaus #2 : 13.09.2021 21:48:26 »
Jee, hyppään innolla seuraamaan tätä! Grimhygge on kyllä täydellistä syyslukemista <3 Tällä on ihana nimi ja alku vaikuttaa lupaavalta! Romanssihöttö best ja ooh miten kiehtovalta hahmolta Aiel kuulostaa! Tykkäsin hänen pellavakaavusta ja siitä, miten Hänen äänensä on syyshunajaa, tummaa ja makeudessaankin kitkerää. Jatkoa!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 163
  • Grimhyggemestari
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 2/19
« Vastaus #3 : 16.09.2021 11:08:55 »
kaaos: 😍😍😍 itsellesi, kivaa olla takas! Kiitos myös hääonnitteluista, on hurjan kivaa olla naimisissa! (Ja kivaa myös, että drarrymikroficcisarjasi oli valmistunut poissaollessani, ahmin sen heti loppuun ja aion kommentoidakin pian, mutta se oli ihana!!!) Ja jep, Aiel on ihana nimi, olen miettinyt vuosia sille sopivaa hahmoa - ehkä auringonkukkamaagi on viimein se sopiva! :D Kiitos kommentista!

Thelina: Syyshunaja on kyllä minustakin kiva sana, ja todettiin Okaketun kanssa, että se on nyt myös tämän tarinan lyhennenimi. :D Olen tosi iloinen, että sinulle, hyggetekstien keisarinnalle, maistuu myös minun kirjoittamani grimhygge. :) Ja romanssihöttöä maailma kaipaa aina lisää! Kiitos kommentista!

K/H: No niin, kakkososan aika! Tässä esitellään teille tarinan kolmas keskeinen hahmo (tai ainakin melkein), valotetaan hieman Sofian taustoja ja kerrotaan jotakin pientä maailman taikuudesta. Tyyli on aika omintakeinen, mutta toivottavasti se ei haittaa. :D

*

2

Sofia herää.

Ei sillä tavalla kuin painajaisista havahdutaan: henkeä haukkoen ja sydän nyrjähtäneenä.

Eikä sillä tavalla, jolla havahdutaan raukeaan kesäaamuun: hitaasti ja lempeästi.

Sofia herää sillä tavoin, kuin herätään maailmasta toiseen: armotta ja kokonaan.

Hänen poskensa alle on rusentunut tummanpunainen neilikka. Se ei tuoksu taikuudelta, ei kipunoi, hehku tai edes näytä erityisen kauniilta.

Sofia avaa huoneensa ikkunan, rusentaa neilikan nyrkkiinsä ja heittää sen suoraan kinoksiin.





Roland on keittänyt kahvia. Sofia hengittää syvään kitkerää, tummaa tuoksua ja tuntee olkapäitään repivän kireyden hellittävän hieman.

“Huomenta”, Sofia toivottaa astuessaan kynnyksen yli.

Roland ei kohota katsettaan kirjontatyöstään. Hänen pyöreät silmälasinsa ovat taas valuneet aivan nenänpäähän asti.

“Huomenta”, Sofia toistaa.

Roland vilkaisee Sofiaa lasiensa yli ja mumisee jotakin, jonka voisi hyvällä tahdolla tulkita tervehdykseksi.

Sofia nappaa lieden yllä olevassa naulakossa riippuvan punaisen mukinsa ja kaataa itselleen kupin kahvia. Sitten hän istuu pöydän toiselle puolelle, Rolandia vastapäätä, ja pohtii, kuinka kertoisi unestaan.

Ulkona on vielä pimeää. Pakkanen on huurtanut keittiön ikkunat. Varjot nurkissa tuntuvat tänään levottomammilta kuin aiemmin.

“Mitä sinä kirjot?” Sofia kysyy ja kääntää katseensa takaisin Rolandiin.

Roland kohottaa neuletilkkuaan ja näyttää kirjailemaansa kuvaa: vuorenhuippua, joka on osittain pilvien peitossa. Sinisen, harmaan ja valkoisen sävyjä vaalealla pellavakankaalla.

“Talvea ja pakkasta”, Sofia sanoo. Hän ojentaa kätensä, hipaisee lankoja. Niissä on kylmä kaiku, häivähdys taikuutta.

Roland nyökkää. Hän laskee työnsä pöydälle, tarttuu kahvimukiinsa ja korjaa lasiensa asentoa. Katse terävöityy vähitellen, kohdistuu Sofiaan. Aivan kuin Roland havahtuisi unesta.

“Sinulla on ongelma”, Roland toteaa.

“Jo toinen”, Sofia huokaa, ja ajattelee sitten ensimmäistä.





Sofia on asunut nuoren kirjojamestari Rolandin kanssa jo kaksi vuotta, siitä lähtien, kun hänet heitettiin ulos kreivittären talosta. Kukaan muu ei suostunut ottamaan luokseen nuorta naista, jonka askelissa hiippaili kuolintaikuus.

Kuolleita varpusia, heinäsirkkoja, kissoja, kukkia, omenapuita.

Sofia oli kohtuullisen ahkera ja hyvätapaiseksi kasvatettu. Hän heräsi mielellään jo aamuvarhain ja teki työnsä mukisematta, mutta mikään määrä kuuraamista tai puunaamista ei riittänyt pitämään työnantajia tyytyväisenä, jos nurkkiin kerääntyi hiirenraatoja tai kuolleita perhosia.

Oli vain ajan kysymys, että ihmisiä alkaisi kuolla, sanottiin.

Sofia ajatteli varjoja ja niiden nälkää. Hän kuunteli aina tarkkaan: vikinää, sirkutusta, sihinää, kahahtavia siiveniskuja.

Yksikään varjo ei puhunut ihmissanoin, mutta mitäpä siitä: ei selityksistä ja vakuutteluista ollut taittamaan kärkeä taikauskolta.

Sofia sai paksun tilipussin – ehkä kyse oli säälistä, luultavammin pelosta – ja verhottuja uhkauksia siitä, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi tulla takaisin.





Entä Roland? Kuka hän on, kuulen sinun kysyvän, mutta ehei – emme ole vielä siinä kohtaa tarinaa. Hänelle meidän on annettava aikaa.

Ehkä hän suostuu kertomaan itsestään lisää seitsemännessä luvussa, ehkä kahdeksannessa – paha sanoa. Siihen asti meidän on vain odotettava kärsivällisesti.





“Millainen uni?” Roland kysyy.

Sofia miettii. Yksi nurkan varjoista tuhisee: uninen jänis, Sofia arvioi, ja tuntee sääliä.

“Vaikea sanoa”, hän vastaa. “En saa siitä kiinni. Kukkia, ja taikuutta, ja –“

Roland nousee ja hakee metallisen lankarasiansa. Sen hopeiset kannet ovat tummuneet ja lommoilla. Hän avaa kannen ja laskee rasian Sofian eteen.

Sofia sulkee silmänsä ja kuljettaa sormiaan lankarullien pinnalla, vaistoaa värejä ja niihin kehrättyä taikuutta.

Auringonkultaisen langan kohdalla hän pysähtyy, tarttuu kiinni sen päähän ja seuraa taikuutta unensa ytimeen asti.





Sofia kertoo Aielista ja unessa näkemistään kukista, heidän käymästään keskustelusta, varoituksesta ja neilikasta. Hän pitää silmänsä kiinni, eikä siksi näe sitä pikkuruista huoliryppyä, joka ilmaantuu Rolandin kulmien väliin.

Pidetään se toistaiseksi omana tietonamme.

Jos Sofia tietäisi, että Roland on huolissaan, hän menisi itsekin suunniltaan.





“Hmm”, Roland äännähtää, kun Sofia avaa viimein silmänsä. Sofian sormet viivähtävät lankakerällä vielä hetken. Roland ei hätyyttele.

“Luuletko, että hän tosiaan tulee?” Sofia kysyy.

“Hän tulee varmasti”, Roland vastaa. “Ihme, ettei ole tullut jo aiemmin.”

“Mitä minä teen?” Sofia vetää kätensä pois.

“Pakkaamme tavaramme”, Roland napsauttaa lankarasian kannen kiinni. “Ja kerromme totuuden, koska Aielille ei auta valehdella.”

“Me?”

“Hän ottaa kyllä minutkin. En ole yhtä vahva kuin sinä, mutta Aiel pitää hyvistä kirjojista. Luulisin.”

“Ei sinun tarvitse.”

“Ei niin”, nyt Roland hymyilee vakavasti. “Ei minun olisi tarvinnut ottaa sinua tännekään. Ei minun olisi tarvinnut asettua asumaan tänne. Mutta tulen silti.”

“Entä jos hän sanoo ei?”

“Ei hän sano”, Roland pudistaa päätään. “Ei sinulle, jos sinä pyydät.”

Sitten en pyydä, Sofia ajattelee. Et saa tulla.

Roland lukee ajatuksen hänen silmistään eikä sano mitään, palaa vain kirjontatyönsä ääreen.

“Teen tämän valmiiksi, jäljellä ei ole enää paljoa. Pakataan ja siivotaan sitten. Kävisitkö ruokkimassa kanat ja Alfonsin? Meidän täytyy varmaan pyytää, että Martha huolehtii niistä sillä aikaa, kun olemme poissa.”

Sofia nyökkää. Hän kiskoo talvitakkinsa ylleen, poimii kahvikuppinsa mukaan ja astuu ulos pakkaseen.
« Viimeksi muokattu: 16.09.2021 16:39:07 kirjoittanut Kaarne »

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 091
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 2/19
« Vastaus #4 : 16.09.2021 21:15:32 »
Ihanaa, että olet palannut takaisin finiin. <3 Toisekseen, kiitos hurjasti tästä! Mikäs sen parempi viettää pimenevää syksyä kuin grimhyggeä ja taikuutta sisältävän syysromanssin parissa. Mietin juuri, että viime vuonnahan puolestaan tuli luettua suurin piirtein näihin samoihin aikoihin Tähtikehiä, joten mahtavaa saada taas jatkis sinulta tälle samalle ajankohdalle. Tulee vallan nostalginen olo ja näin. :)

Ei ole varmaan yllättävää kuulla, että tässä on heti alussa paaljon meikän lempijuttuja. :D Pidän todella paljon pahisromanssitroopista ja karismaattisista, joskin moraaliltaan vähän arveluttavista hahmoista (jotka voivat salaa olla sittenkin jotakin muuta tai olla olematta), joten ihastuin väistämättä Aieliin - maagius ja ääni kuin syyshunajaa edistivät asiaa paljon, luonnollisesti. Ja no, ajatus, että juuri auringonkukkamaagin sanotaan kehräävän kaapunsakin yöstä ja valheista, on minusta upea, kaikki nuo häntä ympäröivät tarinat. Puutarha kaikkine kukkineen myös, ah. Ensimmäisessä osassa välittyi hienosti kohtauksen unenomaisuus Sofialle, kuten myös se, että Aiel on samalla kertaa kiehtova ja houkutteleva mutta myös tietyllä tapaa uhkaava: Hänen taikuutensa ei ole pimeää, vaan syyskesän petollista hehkua.

Lainaus
Aielilla on pitkät mustat hiukset, sileäksi kammattua pimeää. Hänen katseensa polttaa suloisesti kuin elokuun ensimmäinen ilta: siinä on varoitus syksystä, mutta edelleen kaikki kesän lämpö.
Aielin kaapu on tumma, mutta se on pelkkää värjättyä pellavaa. Saumaukset ja leikkaukset on tehty huolella ja kaapu istuu hyvin, mutta taikuutta siinä ei ole. Tai no: ei sen enempää kuin hyvässä neulassa, laadukkaassa kankaassa ja taitavissa käsissä yleensä.
Tämä kuvaus oli myös kaikkinensa aivan erinomainen, katseen suloinen polte kuin elokuun ensimmäinen ilta esimerkiksi - kesän ja syksyn elementtien käyttö Aielin hahmon kohdalla toimii minusta ylipäätään hyvin. Thelinan tavoin pidin värjättyä pellavaa olevasta kaavusta, koska se teki Aielia samalla hyvällä tavalla maanläheisemmäksi ja kertoo hänestä persoonana. Lopun viittaus siihen, että käsitöissä on jo omanlaistaan taikuutta itsessään, oli myös <3.

Lainaus
“Tämä on tuttu keskustelu. Kaikki haluavat aina aloittaa totuudesta, vaikka olisi kiireellisempiäkin asioita”, Aiel huokaa.
Tämä oli ekan osan lempirepliikkini. :D

Sofian kuolintaikuus oli kakkososassa kiehtova käänne, ja se asetti ensimmäistä osaa myös uuteen kontekstiin - viittaako Aiel puheillaan siihen vai sittenkin johonkin muuhun, ja mitä Sofian kuolintaikuus Aielille kaikkinensa merkitsee? Pidin myös siitä, että Sofiasta on selvästi omat synkät tarinansa siinä missä Aielistakin.

Lainaus
“Sinulla on ongelma”, Roland toteaa.
“Jo toinen”, Sofia huokaa, ja ajattelee sitten ensimmäistä.
Heh, hyppy tästä Sofian kuolintaikuuteen oli minusta mainio. Pidin ylipäätään tästä sananvaihdosta ja Rolandin ja Sofian dynamiikasta, vaikka kärsimättömänä tahtoisin toki jo tietää, mikä Rolandin tarina tosiaankin on. Kirjontataikuudesta plussaa ehdottomasti. <3 Tykkäsin myös paljon hänen vakaudestaan - hän tuntuu ajattelevan, että noh, tämä nyt tapahtuu eikä auta kuin selvitä parhaansa mukaan. Joskin, huoliryppy! :(

Jatkoa odotan innolla, ja paljon tsemppiä osien editointiin. Kiitos! <3
« Viimeksi muokattu: 16.09.2021 21:30:28 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

kaaos

  • huitulapää
  • ***
  • Viestejä: 925
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 2/19
« Vastaus #5 : 17.09.2021 09:57:15 »
naikkarit on ihana juttu! mullakin on jo yli seitsemän vuotta avioliittoa takana, hurjaa! iloa ja onnea teille <3 ja kivaa että oot lukenut obsidiaania <33

hiihiii, käsityötieteilijänä olen tietysti vallan innoissani kirjontataikuudesta :3! mutta myös kuolintaikuus on ihastuttava ajatus. tai siis karmiva, tietenkin.

Lainaus
Huomenta”, Sofia toistaa.
tässä olin ihan että hoo, hyvää kursiivin käyttöä. kuulin ihan korvissani tuon äänensävyn muutoksen!

Lainaus
jonka askelissa hiippaili kuolintaikuus
tämä myös niin oi että! jotenkin kyllä myös huvittaa ajatus siitä, että se kuolema todella hiippailee sofian kintereillä, voisi alkaa olla melkoisen ärsyttävää, jos alvariinsa ympärillä kaikenmaailman raatoja.

Ja sitten tuo kertojaraita, mihin taisit viitata sillä omintakeisuudella (?), mun mielestä superhauska :D tuli sellainen olo että me lukijat voidaan sen kanssa kippistellä kahvimukeja, kun seurataan tarinaa. toisaalta sillä on myös pilkettä silmäkulmassa, eikä kerro meille kuitenkaan kaikkea vaikka selvästi on tuollainen kaikkitietäväinen tyyppi. hauskan persoonallinen kertoja.

kiits taas!
words make worlds

ava & bannu: Ingrid

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 586
  • ava by Sokerisiipi
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 2/19
« Vastaus #6 : 18.09.2021 14:48:04 »
Kommenttikampanjasta hei!

Ooohhh, olipas tämä kiinnostava alku. Tarina tempaisi heti mukaansa ja hahmot vaikuttivat tosi kiinnostavilta. Käytät kieltä hirmu kauniisti :-* Tykkäsin siitä, että Roland kirjoo, epätyypillinen juttu miehelle (sikäli, kun hän mies onkaan, oletin hänen olevan). Tai kaipa räätälimestari ovat aikoinaan osanneet kirjoakin, joten ei kai se niin erikoista olekaan ;D Minäkin tykkäsin tuosta Aielin kaavun kuvailusta, kiinnostava vaate.

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 163
  • Grimhyggemestari
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 3/19
« Vastaus #7 : 20.09.2021 16:23:14 »
Okakettu: Ihanaa, että olet Finissä. ♥ Ja heh, kyllä Roland vielä joskus salaisuutensa paljastaa, ei hätää! Viimeistään sitten siellä luvussa seitsemän. ;) Ehkä. Kiitos paljon kommentista ja siitä, että tätä luet, se ilahduttaa minua aina kovin. ♥

kaaos: Onnea yli seitsemästä avioliittovuodesta, se on jo kova saavutus! ♥ Hauskaa myös, että sää oot käsityötieteilijä! Mä rakastan käsitöitä, mutta olen niin kärsimätön, että omista yrityksistä tulee yleensä lähinnä sotkua – kivaa siis, kun voi kirjoittaa niistä tarinoihin ja antaa hahmojen hoitaa hommat, joita ei itse osaa. ;) Mutta ehkä sää voisit joskus kirjoittaa vaikka neulovasta Dracosta? ;) Lukisin niin mielelläni! Kiitos paljon kommentista. ♥

Kelsier: Kivaa, että poimit tämän kommiksesta! ♥ Ihanaa myös, että pidit tarinasta ja hahmoista, se on aina kirjoittajana kiva kuulla. :) Kiitos paljon kommentista!

K/H: Heihoi, täällä taas! Huomaan näitä oikolukiessa, että olen kyllä kirjoittanut jotenkin tosi pirstaleisesti ja hyppien, mutta ei se mitään, höttöä mitä höttöä. :P Olkaa hyvät!

*

3

Alfons on rauhaton. Se määkii ja puskee aitauksensa porttia tummilla käyrillä sarvillaan. Vaikka Sofia yrittää rauhoitella vuohta parhaansa mukaan ja maanitella sitä kellarista noutamillaan nahistuneilla porkkanoilla, niistä ei ole hyötyä. Alfons jatkaa kapinointia ja saa seinän toisella puolella asustelevat kanatkin räpistelemään levottomina.

Sofia ymmärtää kyllä. Alfons on aina ollut herkkävaistoinen otus, onhan se ennustajavuohien jaloa sukua. (Vaikka kukaan ei olekaan niitä taitoja kaivannut muutamaan vuohisukupolveen.) Mikäli Aiel on todella saapumassa illansuussa, siinä on enemmän kuin kylliksi syytä moiseen rämistelyyn ja rääkynään.

Mutta silti: Sofialla ei juuri nyt riitä myötätuntoa vuohelle, kun hänellä on omakin tilanteensa setvittävänään. Hän heittää nahistuneet porkkanat Alfonsille ja tarkistaa, että aitauksen salvat ovat visusti kiinni, ennen kuin jatkaa matkaansa kanoja ruokkimaan.





Iltapäivällä Roland ja Sofia syövät juureskeittoa ja lukevat posteljoonin tuoman lehden. Roland lukee vain kulttuurisivut, Sofia taas ahmii uutiset pienintäkin murua myöten. Vaikka ei niissä mitään kovin kiinnostavaa ole: turskan hinta on taas noussut ja kahden naapurivaltakunnan rajakahinat jatkuvat pattitilanteessa lähes kuudetta kuukautta.

Keittiön käkikello tikittää. Varjot ovat taas lauhtuneet, eikä Sofia mainitse sanallakaan kuollutta jänistä, jonka löysi pihaton takaa. Hän kantoi vielä lämpimän raadon metsänrajaan ja jätti sinne varislintujen syötäväksi.

“Jännittääkö sinua?” Roland kysyy. Hän on päässyt oman lukurupeamansa loppuun.

“Tietenkin”, Sofia vastaa kohottamatta katsettaan lehdestä. “Toivon, että hän ei tule.”

“Kyllä hän tulee”, Roland sanoo. Hän ottaa lasit päästään ja alkaa kiillottaa niitä villapaitansa helmaan. “On ollut tulossa jo monta viikkoa.”

“Ja tiedät sen, koska…” Sofia kohottaa kulmiaan.

“Kaikenlaisia merkkejä. Sulalaikkuja metsässä, varhaisnarsisseja helmikuussa. Alfons on raapinut sarvillaan kehiä pihaton seinään. Minä olen halunnut kirjoja pelkkiä kukkia, kesää ja lempeyttä ja turvaa.”

“Et silti ole kirjonut. Vain talvea ja kylmää ja etäisyyksiä.”

“Yritin pitää hänet poissa”, Roland hymähtää. “Hän huomasi sen varmasti itsekin.”

“Luuletko, että hän on vihainen?”

“Ai siitä? Tuskin. Jos Aiel on puoliksikaan sellainen kuin puhutaan, minun kirjontataikuuteni ei ole hänelle kummoinenkaan haaste. Hän sutaisee sen rikki yhtä helposti kuin hämähäkinseitin.”

“Mutta yritit silti?”

“Tietenkin”, Roland tuhahtaa. Hän laittaa lasit takaisin päähänsä ja nousee. “Jatketaan pakkaamista.”





Sofian vaatteet mahtuvat yhteen suureen matkalaukkuun. Kolme leninkiä, yhdet siistit sisäkengät, kolmet villasukkahousut, kahdet pellavahousut, paksu harmaa villapaita, mytyllinen alusvaatteita ja sukkia. Vaatteet olisivat kerrassaan tylsiä, mutta jokaisessa niistä (paitsi alusvaatteissa, koska Roland on pidättyväinen ja noudattaa soveliaisuussääntöjä) on kauniita pieniä kirjottuja yksityiskohtia: mekonhelmaa koristavia sananjalkoja, villapaidan kaulusta kiertäviä tähtikuvioita, sukanvarressa toisiaan jahtaavia kettuja.

Pakkaamisessa ei kestä kovin kauan. Isoimmaksi ongelmaksi osoittautuvat – täysin odotetusti – kirjat, joita Roland haluaisi raahata mukana pienen kirjastollisen verran. Pitkän ja karvaan väittelyn jälkeen he onnistuvat karsimaan listan kymmeneen  kahteentoista kuuteentoista hyvin valittuun teokseen.

“Aielilla on varmasti kirjasto”, Sofia lohduttaa.

“Luuletko, että hän antaa meidän käyttää sitä?” Roland kysyy.

“Sitä varten kirjastot ovat, että niiden kirjoja luetaan”, Sofia tuhahtaa.

Roland ei vastaa mitään, mutta kun Sofian silmä välttää, hän pakkaa mukaan vielä kolme kirjaa lisää.





Aiel seisoo talon kynnyksellä, ja vaikka ilta on jo tummunut ja talvi pimeä, kaikki valo tuntuu luonnostaan takertuvan Aieliin: tähtien hopeapöly, kynnyksen takaa kajastava keittiön lieden loimu, ovenpieleen ripustetun myrskylyhdyn lämmin hohde.

Tällä kertaa hänellä on yllään tyystin erilainen kaapu. Siihen on kirjailtu auringonkukkia, joiden terälehdet hehkuvat kultaa ja auringoa. Ne versovat maata viistävästä helmasta asti ja puhkeavat kukkaan vyötäröllä, mutta kaavun yläosa ja hihat ovat pelkkää yönmustaa, läikähtelevää silkkiä. Edestä kaapu on napitettu punakultaisin napein, joissa valo kimmeltää kuin viskottu tuli.

Sofia tuijottaa kaapua niin häkeltyneenä, ettei hän aluksi huomaa vilkaistakaan Aielin kasvoja. Kun hän lopulta tekee niin, hän huomaa kaksi asiaa:

Aielin silmät ovat tismalleen samanlaiset kuin hänen unessaan: kesänkirkkaat.

Ja Aiel on hyvä, lempeä, kaunis, hän on –

“Minä tulen mukaan”, Roland sanoo.

Sofia hätkähtää. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Rolandin läsnäolon tyystin.

“Tietenkin sinä tahdot tulla”, Aiel vastaa. Hänen äänensä on sävyisä mutta ehdoton. “En odottaisikaan muuta. Mutta se ei käy. Sinä olet kirjoja?”

Kultaisissa silmissä häilähtää hajamielinen kiinnostus. Roland nyökkää eikä kavahda katseen painoa.

“Kirjojamestari”, hän vastaa.

“Mm. Harhaloitsusi olivat oikein sieviä”, Aiel myöntää.

Roland nyrpistää nenäänsä. “En kaipaa kehuja. Mutta minusta on sinulle hyötyä. Kaapusi on erinomaista työtä, mutta kukkiin kudottu hehku saa ne kuihtumaan muutamassa päivässä, eikö totta? Loitsu kaipaa uusimista aivan jatkuvasti. Se on varmasti työlästä.”

Nyt Aielin katse terävöityy.

“Saanko?” Roland kysyy ja viittaa kaapua kohti. Aiel nyökkää. Sofia pidättää henkeään, kun Roland polvistuu ja tunnustelee sormillaan kaavunhelmaa ja sen kirjailuja. Hetken auringonkukat tuntuvat nekin kääntyvän kohti Rolandia.

“Minä voisin kirjoa niille juuret”, Roland sanoo, enemmän itselleen kuin Aielille. “Kankaan toiselle puolelle. Silloin loitsu voi ruokkia itse itseään.”

“Kaapuni on toisen mestarikirjojan työtä”, Aiel huomauttaa. “Hän kokisi ehdotuksesi haasteena.”

“Ehkä se on sellainen”, Roland kohauttaa olkiaan. Hän irrottaa otteensa kankaasta selvästi vastahakoisena ja suoristautuu taas. “Jos hän ei ole valmis kehittämään omaa työtään, ei hän liene kummoinenkaan mestari.”

Aielin toinen suupieli kohoaa. “Tule sitten”, hän nyökkää. “Voit ansaita paikkasi, jos olet niin taitava kuin väität.”

“Entä minä?” Sofia kysyy kitkerästi. “Täytyykö minunkin ansaita paikkani?”

Aiel kurtistaa kulmiaan. “Kysytkö tuota tosissasi?”

“En minä tiedä sinun hovistasi mitään. Olen kuullut vain satuja.”

“Ah.” Aiel nyökkää. Hän ojentaa taas kätensä, aivan kuten unessa, mutta tällä kertaa Sofian poskea koskettavat sormet ovat lämpimät ja todelliset. “Olen pahoillani. En ole vuosiin noutanut ketään luokseni itse. En muistanut, että – suo anteeksi.”

Sofia puree huultaan, jottei kavahtaisi kosketusta, jottei nojautuisi lähemmäs.

“Mutta ei – sinun ei tarvitse ansaita paikkaasi. Pikemminkin päinvastoin”, nyt Aiel hymyilee.

Pakene. Nyt heti.

“Minun täytyy ansaita sinun luottamuksesi”, Aiel jatkaa. “Sinä kuulut kuolemalle, ellet itse päätä toisin. Mutta kuten sanoin jo kerran: ole mieluummin minun. Anna minun näyttää, mitä tarjoan.”

En halua, Sofia ajattelee. En… En – Yksi varjoista uikuttaa.

“Hyvä on”, hän vastaa, sulkee silmänsä ja nojautuu kosketusta vasten, aurinkoa vasten.

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 314
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 3/19
« Vastaus #8 : 21.09.2021 21:42:35 »
No niin, ilta ei ole ehkä parasta aikaa ottaa itseään niskasta kiinni tekstien kommentointien suhteen. Mutta joskushan sitä on aloitettava, eikö vain?

Ja jo on aikakin aloittaa, tähän on tullut jo useampi luku vaikka ajattelin heti ensimmäisen jälkeen että oi. Koska romanssihöttö grimhyggellä sopii väsähtäneeseen syksyyn paremmin kuin hyvin, etenkin fantasialla höystettynä. Teksti on kevyttä ja kaunista, ah niin kaunista. Venäläisen klassikkokirjallisuuden runtelema rakkauteni kirjoitettuun sanaan saa elvyttävän elämänhenkäyksen kun luen syyskesän hehkusta, tarinoista, pellavakankaaseen kirjotusta taikuudesta ja kosketuksista.

Janoan saada tietää hahmoista lisää, sekä tietysti nauttia tarinan kirpeänsuloisesta tunnelmasta! Pirstaleinen ja hyppivä soveltuu mitä parhaiten, sehän tarkoittaa että kaikki turha selittely on karsitti sivuun Olennaisen tieltä  ;) 

Kiitos vielä, että olet täällä julkaisemassa tätä ♥♥♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 091
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 3/19
« Vastaus #9 : 21.09.2021 22:24:11 »
Ennustajavuohien jaloa sukua oleva Alfons, parasta. ♥ Jälleen kerran tykkäsin paljon siitä, miten yhdistelit arkista ja taianomaista tässä osassa; posteljoonin tuoman sanomalehden lukeminen (sekä ennen kaikkea molempien oma tyyli lukea se), turskan hinnan nousu, juureskeitto ja tällaiset asiat, mutta myös enteistä puhuminen ja Sofian kuolintaikuus. Molempien vuorottelu toimi tosi hyvin, ja vaikka tunnelma on odottava ja ehkä vähän pahaenteinenkin, niin mukana on oivaa kodikkuutta. Luonnollisesti pidin myös Rolandin prioriteeteista, mitä kirjojen pakkaamiseen tulee. :D

Ja aa, Aielin saapuminen ja tämä kuvaus: Aiel seisoo talon kynnyksellä, ja vaikka ilta on jo tummunut ja talvi pimeä, kaikki valo tuntuu luonnostaan takertuvan Aieliin: tähtien hopeapöly, kynnyksen takaa kajastava keittiön lieden loimu, ovenpieleen ripustetun myrskylyhdyn lämmin hohde. ♥ ♥ Valon liittäminen elementtinä Aielin kaltaiseen maagiin on minusta edelleen aivan erinomainen yksityiskohta, etenkin tuo myrskylyhdyn lämmin hohde, koska yhdistän sen turvallisuudentunteeseen ynnä muuhun vastaavaan - siis johonkin, mitä Aiel ei Sofialle ainakaan tässä vaiheessa Sofian mielestä edusta.

Lainaus
Tällä kertaa hänellä on yllään tyystin erilainen kaapu. Siihen on kirjailtu auringonkukkia, joiden terälehdet hehkuvat kultaa ja aurinkoa. Ne versovat maata viistävästä helmasta asti ja puhkeavat kukkaan vyötäröllä, mutta kaavun yläosa ja hihat ovat pelkkää yönmustaa, läikähtelevää silkkiä. Edestä kaapu on napitettu punakultaisin napein, joissa valo kimmeltää kuin viskottu tuli.
Aielin kaavussa on myös luonnollisesti paras estetiikka, pitäähän nyt auringonkukkamaagin pukeutua arvonsa mukaisesti. Tästä tulee ylipäätään vahva visuaalinen mielikuva, sellainen että piirtäisin jos osaisin. Mielenkiintoista, että tällä kertaa Aiel ei ole pukeutunut koruttomasti unen tavoin, vaan tahtoo korostaa omaa maagiuttaan.

Aielin ja Rolandin dynamiikka tulee olemaan tämän alun perusteella todella hauska, pidin paljon heidän sanailustaan  - miten Aiel sanoo Rolandin harhaloitsuja vähättelevästi sieviksi, mutta Roland tietää mistä naruista hänen tulee vetää, jotta pääsee mukaan hoviin. :D

Lainaus
“Entä minä?” Sofia kysyy kitkerästi. “Täytyykö minunkin ansaita paikkani?”
Aiel kurtistaa kulmiaan. “Kysytkö tuota tosissasi?”
“En minä tiedä sinun hovistasi mitään. Olen kuullut vain satuja.”
“Ah.” Aiel nyökkää. Hän ojentaa taas kätensä, aivan kuten unessa, mutta tällä kertaa Sofian poskea koskettavat sormet ovat lämpimät ja todelliset. “Olen pahoillani. En ole vuosiin noutanut ketään luokseni itse. En muistanut, että – suo anteeksi.”
Hah, tämäkin oli hyvä sananvaihto, Aielin hämmästys Sofian kysymyksestä sekä Sofian aiheellinen huomautus, ettei hän tiedä tämän hovista mitään. Aielin pahoittelu oli erinomainen juttu, koska kohteliaat pahikset/moraalisesti harmaat hahmot best.

Mutta voi, edelleen niin paljon kysymyksiä! Mitä Aiel oikein haluaa tarjota Sofialle, millainen hänen hovinsa on, pääseekö Alfons matkaan? Innolla odotan jälleen jatkoa, kiitos paljon tästä osasta. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 163
  • Grimhyggemestari
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 4/19
« Vastaus #10 : 22.09.2021 10:05:11 »
Isfet: Hihii, hauskaa nähdä sinuakin täällä! ❤️ Ihanaa, että pidät tarinasta ja hötöstä, ja ei kuule hätää laiskuudesta - minä olen kommentoinnin suhteen edelleen maailman laiskin ihminen. (Mutta tänään tarkoituksena on kyllä aloittaa ihailijakaarteilu ja aloittaa Syvyydestä, josko olisin jo toipunut tarpeeksi kommentoidakseni sen loppua. :D Katsotaan!) Oot kiva! ❤️

Okakettu: Alfonsin kohtalo ja jotain hovistakin selviää tässä seuraavassa luvussa. Ja no, tapahtuu tässä kai jotain muutakin, ehkä. (Ja hmm, aloin miettiä, että edustaakohan Aiel turvallisuutta yhtään kenellekään - paha sanoa! Pitää pohtia asiaa. :D ) Kiitos kommentista. ❤️ (Kirjoittaisin järkevämmän vastauksen, mutta tiedän, että odotat tätä lukua kärsimättömästi, joten julkaisen tän nyt. :P )

K/H: Oivoi. :D Lupasin julkaista tämän juuri tänään koska Syyt, joten olkaapa hyvät. (Ja joo, tiedän. Tiedän.)

*

4

Matka Aielin hoviin on lyhyt, vain kolmen silmänräpäyksen mittainen.

Ensimmäinen: varjot lehahtavat ja versovat auringonkukkia korkeammiksi, hehkuvat reunoiltaan himmeää valoa.

Toinen: Alfons puskee pehmeän kuononsa Sofian kämmenselkää vasten. Sofia tarraa kiinni vuoheen ja avaa suunsa keskeyttääkseen Aielin ja loitsun, sillä mitä jos -

Kolmas: kaikki hajoaa kultaiseksi pölyksi.





Sillä aikaa kun Sofia, Roland ja Aiel väittelevät vuohisalamatkustajan kohtalosta perille päästyään, me voimme vilkaista hieman ympärillemme. Tule, mutta hiljaa: jos auringonkukkamaagi huomaa meidän nuuskivan, hän ei suhtaudu asiaan kovin suopeasti.

Aielin hovi sijaitsee aivan Neuloksen mantereen äärimmäisellä reunalla. Hänen mustan filigraanitorninsa taustalla avautuu toisessa suunnassa Lasimeri, toisessa suunnassa taas tuulinen niemi, jota hoviin johtava kapea tie halkoo. Näin kauas länteen harvat tulevat, mutta se ei Aielia ja hänen hoviaan haittaa: heillä on omat keinonsa olla välittämättä etäisyyksistä.

Filigraanitornia kutsutaan yksinkertaisesti Neulaksi. Se on hopeanmustaa marmoria ja niin siro ja kaunis, että arkkitehtimestaritkin häkeltyvät aina tornin nähdessään. Parvekkeilla kasvaa kukkia ja seiniä kietovat köynnökset, kuten syksynpunaisena leimuava villiviini, kuristava muratti, utelias elämänlanka.

Neula on täynnä kierreportaikkoja, parvekkeita ja kaarisaleja, ja äkkiseltään sitä kuvittelisi, että niiden ravaaminen edestakaisin olisi perin epäkätevää ja työlästä. Niin ei kuitenkaan ole, sillä tornin ovet avautuvat aina sinne minne niiden kuuluukin avautua. Ylimmän kerroksen observatoriosta voi astua kätevästi viinikellariin ja peilisalongista yhteen kolmesta kirjastosta, jos vain tietää, mitä haluaa.

(Mutta taikaovet ovat vaarallisia, ja toisinaan päättämätön voi joutua tuskailemaan tuntikausia, kun ovi ei suostu aukeamaan yhtään minnekään. Jokaisella lumouksella on nurja puolensa.)

Aielin puutarha –

Mutta kas, nyt he ovat saaneet kiistansa selvitetyksi. Meidän on paras palata takaisin.





Alfons riiputtaa päätään ja näyttää katuvalta. Sofiaa se ei hämää hetkeäkään, mutta selvästi vuohi sentään tajuaa, ettei sen kannata ryhtyä haastamaan riitaa auringonkukkamaagin kanssa.

Sofia rapsuttaa vuohta korvan takaa ja katselee ympärilleen. He seisovat suuressa salongissa, jonka seiniä peittävät valtavat peilit. Peilien kehyksiin on kaiverrettu erilaisia reliefejä: meren aaltoja ja myrskypilviä, lähteviä laivoja, leimuavaa tulta, mutkittelevia polkuja.

“Kaukokatselua varten”, Roland sanoo. Aiel nyökkää.

“Kyllä vain”, hän myöntää ja kääntyy Sofian puoleen. “Jos sinulle tulee ikävä kotikylääsi, voit vierailla täällä ja katsella, mitä siellä tapahtuu.“

Sofia tuhahtaa. Mitä hän muka ikävöisi? (No, ehkä kanoja.)

Aiel kurtistaa kulmiaan, muttei sano mitään.

“Hyvin ystävällistä”, Roland sanoo kuivasti.

“Mitä nyt tapahtuu?” Sofia alkaa käydä kärsimättömäksi. Peilisalonki on kaunis, mutta hän on väsynyt katselemaan kuvajaistaan ja hermostuneisuutta omilla kalpeilla kasvoillaan. Sitä paitsi vaaleanruskea palmikkokin hapsottaa ja mekonhelmassa on tahra ja -

“Päästän teidät lepäämään”, Aiel vastaa. “Siirtoloitsu on usein väsyttävä, vaikkei sen vaikutusta huomaisikaan heti, ja teillä on varmasti paljon ajateltavaa. Kun astutte ulos salongin ovesta ja ajattelette makuuhuonetta, pääsette kumpikin suoraan omaanne.”

“Ovatko ne vierekkäin?” Sofia kysyy.

Aiel pudistaa päätään. “Eivät. Roland ei asu tornissa. Hän ei kuulu hoviini.”

“Ja minäkö kuulun?”

“Et vielä. Mutta toivon, että pian kylläkin.”

“Enkö voi asua hänen kanssaan siihen asti?” Sofia tietää pelaavansa vaarallista peliä.

Aiel ristii kätensä selkänsä taakse. Hänen ilmeensä on loputtoman kärsivällinen ja lempeä.

“Et.”

“Mutta –“

“Sofia”, Roland koskettaa kevyesti Sofian olkapäätä. Ele on yllättävä, sillä Sofia kykenee laskemaan yhden käden sormilla ne kerrat, kun Roland on koskettanut häntä. “Älä. Ei meillä ole hätää. Olen varma siitä, että Aiel antaa meidän kyllä tavata toisiamme. Eikö totta?”

“Tietenkin”, Aiel hymähtää. “Ette te ole vankeja. Sofia voi vierailla tornin ulkopuolella niin usein kuin hänen aikataulunsa sen sallivat.”

“Ja kuinkahan usein – “

“Se riippuu siitä, kuinka nopeasti edistyt”, Aiel keskeyttää pehmeästi. Rolandin sormet puristavat Sofian olkapäätä. Anna olla.

Sofia vaikenee. Hän ajattelee kaikkia kysymyksiään, mutta niitä on niin paljon, että sekavasta vyyhdistä on mahdoton erottaa vain yhtä.

“Kaikki selviää kyllä, Sofia”, Aiel sanoo. “Aloitamme huomenna, ja sitten kerron sinulle kaiken. Siihen asti voit kulkea vapaasti tornissani. Alessan toimii oppaanasi.”

“Alessan?”

“Hän on kutojamestarini”, Aiel nyökkää. “Vielä kolmen kuukauden ja kahdeksan päivän ajan.”

Sofia avaa suunsa. Alfons puskee kuononsa hänen sormiaan vasten. Se on varoitus.

“Entä minä?” Roland kysyy hiljaa. “Saanko minäkin kulkea vapaasti?”

“Tornin ulkopuolella, kyllä”, Aiel vastaa. “Mutta lähetän sinullekin oppaan.”

Roland nyökkää. Hän tarttuu matkalaukkuunsa selvästi valmiina lähtemään, mutta Aiel keskeyttää:

“Vielä yksi asia.”

Alfons määkäisee. Sofia hätkähtää ja kurkottaa vaistomaisesti taikuutensa ydintä kohti, valmistautuu puolustautumaan, vaikkei edes tiedä miten.

Aiel astuu askeleen kohti Rolandia. Hän hymyilee taas, ja se riittää, sillä kaikki Sofian pelko varisee pois hetkessä.

Roland taivuttaa niskaansa. Hänen ilmeensä on uhmakas, eikä hän peräänny senttiäkään.

“Älä”, Sofia saa sanotuksi.

“Sinun taikuutesi on tosiaan oikein sievää”, Aiel sanoo lempeästi. Hän ojentaa kätensä ja tarttuu Rolandin leukaan, ja vaikka Roland värähtää, hän ei vieläkään liiku. “Ja olet selvästi uskollinen ja luotettava. Joten – “

Aiel kumartuu suutelemaan Rolandia. Huulten kosketus on kevyt, pelkkä hipaisu, mutta Sofia tuntee silti, miten taikuus huoneessa välähtää säkenöivän kirkkaana ja haaltuu sitten. Roland ynähtää, ja jokin hänen olemuksessaan värjyy ja häilyy, ja sitten –

– Aiel astuu taas taaemmas. Hän hymyilee edelleen, samaa lempeää hymyä.

“Voisit olla enemmänkin”, auringonkukkamaagi sanoo, ja sitten hän on poissa.

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 163
  • Grimhyggemestari
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 5/19
« Vastaus #11 : 29.09.2021 14:47:07 »
K/H: Kas niin! Nyt luvassa on viimeinen lyhyempi luku hetkeen, ja pari seuraavaa ovatkin sitten suunnilleen 2000 sanaa. Tämäkin on silti ihan yhtä kaoottista kuin teksti tähän mennessä, joten olkaapa hyvät. :P

*

5

Sofian huone on valtava. Ikkunoista avautuu näköala levottomana kuohuvalle merelle ja syvänharmaalle taivaalle. Ikkunalaudat ovat niin leveitä, että niille voi varmasti kiivetä lukemaan tai katselemaan haaveksivasti aaltoja. (Sellaiseen Sofia ei tosin aio ryhtyä, pois se hänestä.)

Vuode on valtava katosvuode, sellainen, että siinä mahtuisi mukavasti nukkumaan varmaan kuusikin ihmistä, ja tummansiniselle peitteelle on aseteltu kahdeksan - kahdeksan! Kuka muka tarvitsee niin monta? - harmaata koristetyynyä. Niihin on kirjailtu levollisuutta ja rauhaa, mutta Sofia ei aio antaa moisten lumousten tuuditella itseään valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Vaatteensa Sofia purkaa suuriin, eebenpuisiin kaappeihin. (Tai oikeastaan kaappiin, sillä vaikka niitä onkin kolme, hänen tavaransa mahtuvat kahdelle hyllylle.) Pienen hetken ajan Sofia pysähtyy silittämään Rolandin kirjailemia koristekuvioita suosikkimekossaan. Sitten hän kolauttaa oven kiinni topakammin kuin oikeastaan olisi tarpeen.

Aiel suuteli Rolandia. Minä –

Senkin ajatusketjun Sofia sulkee päättäväisesti pois mielestään. Ei nyt.

Sivuovi johtaa lähes yhtä suureen kylpyhuoneeseen. Kylpyammekin on veistetty samasta himmeästi hohtavasta marmomista ja huoneen kattoa koristaa loihdittu yötaivas. Lumousta on varmasti ollut työstämässä mestaritason kirjailija, sillä tähdistöt liikkuvat verkkaan.

Yhtä taitava kuin Roland, ja Aiel suu–

Ei. Ei nyt.

Sofia tarttuu umpimähkään lähimpään esineeseen. Hän on juuri avaamassa kylpyöljyputelin korkkia, kun joku selvittää kurkkuaan hänen takanaan. Rykäisyssäkin on jotakin ylenpalttisen, melkeinpä sietämättömän kohteliasta.

Sofia käännähtää ympäri. Hän tietää näyttävänsä syylliseltä, vaikkei siinä olekaan mitään järkeä: tämähän on nyt hänen kylpyhuoneensa.

Kylpyhuoneen ovensuussa seisoo nuori mies, joka on niin haalistunut, että hetken Sofia luulee häntä kummitukseksi. Hänellä on yllään mustat, tarkasti leikatut ja ommellut vaatteet, ja oikean käden ranteeseen on nahkaremmillä kiinnitetty neulatyyny. Miehen hiukset ovat alun perin olleet varmaankin syvänmustat, mutta nyt niiden väriin on sekoittunut melkein yhtä paljon valkoista, vaikka iältään vieras on tuskin paljonkaan yli kolmenkymmenen.

Hänen ihonsa on kalpea, melkein läpikuultava, ja silmien värikin kummallisen haaltunut: kuin auringon vaalentamaa viljaa tai kristallisoitunutta hunajaa.

“Sinun sietäisi opetella koputtamaan”, Sofia sanoo terävästi. Äänensävy löytyy helposti: hän kuuli aikoinaan kreivittären puhuvan juuri samalla tavalla silloin, kun joku palvelusväestä oli möhlinyt.

Nuori mies painaa päänsä. “Oi, olet oikeassa. Olen vain hieman uupunut, enkä osannut ajatella asiaa. Aiel ei ole aiemmin pyytänyt minua oppaaksi. En joudu kovinkaan usein viettämään aikaa muiden ihmisten seurassa.”

Miehen ääni on hiljaisuudesta karhea. Hän raapii niskaansa ja näyttää silminnähden vaivaantuneelta.

“Ei se mitään”, Sofia kiirehtii vakuuttamaan. “Kuka sinä olet?”

“Alessan. Olen –“

“Aielin kutojamestari”, Sofia täydentää. Epäluuloisuus palaa heti. Hän soimaa itseään aaltoilevista tunteistaan. “Sinun piti toimia oppaanani.”

“En minä ole varsinaisesti Aielin hovia”, Alessan pudistaa päätään. Hän hymyilee ohuesti. “Vaikka Aiel varmasti haluaisikin ajatella niin. Mutta olen täällä vain lainassa. Meillä on… sopimus.”

Sofia kurtistaa kulmiaan. Aielin noutamat eivät palaa.

“Kerron siitä ehkä myöhemmin”, Alessan vastaa äänettömään kysymykseen. Hän tarkastelee Sofiaa arvioiva katse haaleissa silmissään. “Sitten kun tiedän, kuka sinä olet.”

“Minun pitäisi näyttää sinulle tärkeimmät paikat, mutta olen juuri nyt hyvin, hyvin uupunut. Olin kehräämässä tähdenlentojen hohteesta toivomuslankaa koko yön”, Alessan ottaa tukea ovenkarmista. Ääni on edelleen tasainen, mutta nyt Sofia huomaa, että Alessan melkein horjuu uupumuksesta. “Pahoin pelkään, etten selviäisi kierroksen loppuun asti. Minun on ehkä pakko levätä hetki. Suonet –“

“Kaikin mokomin”, Sofia kiirehtii vakuuttamaan. “Voit lainata minun vuodettani.”

Hän katuu heti möläytystään. Varmasti Alessanilla on omakin huone, ja lumotussa tornissa sinne pääsee hyvin helposti. Sofian ehdotus kuulostaa Alessanista varmasti –

“Mainiota”, Alessan hymyilee voipuneesti, hoippuu makuuhuoneeseen ja rojahtaa saman tien sänkyyn.





Sillä aikaa kun kutojamestari vetelee sikeitä, Sofia kävelee ympäriinsä huoneessaan ja yrittää pitää ajatuksiaan kurissa. Hänellä on kurniva nälkä, ja nälkä ruokkii ärtymystä, ja ärtymys ei varsinaisesti auta kokonaistilannetta eli sitä, että kaikki on pilalla.

(Kaikki ei tietenkään oikeasti ole pilalla, mutta jos itse olisit vieraan, vaarallisen maagin hovissa ypöyksin, et olisi syönyt mitään keittopäivällisesi jälkeen ja oppaasi olisi sammahtanut vuoteeseesi, tuskinpa olisit hyvällä tuulella itsekään. Etenkin, jos maagi olisi mennyt ja suudellut parasta ystävääsi.)

“Ei Roland kyllä ole minun paras ystäväni”, Sofia huomauttaa.

(Ai eikö? Mitä sitten?)

“Hän on –“, Sofia aloittaa ja vaikenee sitten.

(Niinpä.)

“Äh, älä viitsi. Mitä sinä muka tiedät? Sinä olet vain – vain –“

(Niin?)

Sofia näyttää kieltä. Hän on oikeastaan liian vanha sellaiseen, mutta –

“Voisitko häipyä? Mene muualle luennoimaan”, Sofia ärähtää.

No, olkoon. Alessan ei varmaankaan herää vielä muutamaan tuntiin –

“Tuntiin?” Sofia näyttää kauhistuneelta.

– joten me voimme sillä välin piipahtaa katsomassa, kuinka Roland pärjäilee. Se varmasti kiinnostaa myös teitä, eikö totta?

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 314
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Auringonkukkia ja syyshunajaa, K-11, 5/19
« Vastaus #12 : 02.10.2021 13:31:40 »
Kaoottinen on hyvä! Olen lukenut kirjoja joissa en ole oikein pysynyt mukana ja ne ovat olleet silti erittäin nautittavia (eivät kaikki tosin, yh), eikä tässä nyt sentään olla vielä niin epämääräisellä tasolla.  ;D

Tähän tarinaan on helppo tarttua aina uudestaan ilman sen suurempia kertauksia, hahmot jäävät hyvin mieleen ja tunnelma on... Vaikea kuvata. Leppoisa, kiehtova, puoleensavetävä, hauska, salaperäinen. Ehkä ennen kaikkea viimeitä, tai ehkei kuitenkaan. Mutta silti. Omanlaisensa, ja ehdottomasti osa viehätystä.

Kuvailu on kaunista yksityiskohtineen, maalailevaa mutta asiassa pysyvää  :D Mutta kyllähän sinä tiedät.

Enkä ehkä kestä, jokainen hahmo kutkuttelee uteliaisuuttani ihan liikaa. Tiedän että tiedät senkin, tämä on varmasti jonkinlaista takaisinmaksua!  >:( ;D

Eikä minull oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa, kunhan tulin taas näytille  :D  Tiedät sitten senkin, että jaksamme seurailla ja odotella tätä. ♥


Ps. Ite oot kiva! ♥  :D
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii