Isfet: Ei olla niin epämääräisellä tasolla... Vielä.

Tämän luvun jälkeen ehkä ollaankin! Mutta ihanaa, että olet pitänyt hahmoista, sillä he ovat minullekin rakkaita, ja että tarina kutkuttelee uteliaisuutta. Kiitos paljon kommentista, se innosti osaltaan palaamaan tämän tekstin pariin, vaikka tämä luku olikin... vaikea. Mutta kuitenkin! ❤️
K/H: Terkkuja täältä neljän ja puolen kuukauden kuukauden päästä ja hei vaan!

Tämän luvun editoimisessa on kestänyt kauan, enkä vieläkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta se johtuu siitä, että saamani idea on ollut... Eriskummallinen. Aivan omanlaisensa. Ja kun kirjoitin tätä tarinaa, taoin sen tiedostoon jonkinlaisessa transsissa, ja jälkikäteen on ollut aika vaikea editoida ja miettiä, että kuinka selkeästi se välittyy lukijoille.
No. Toivottavasti edes jotenkin.

Onnea matkaan!
6Roland on asettunut taloksi ullakkohuoneeseen, jonne Aielin palvelijatar on hänet opastanut. Nuori nainen ei puhunut koko matkan aikana mitään muutamaa lausetta enempää, ja kun hän on ohjeistanut Rolandille, kuinka kylpyhuoneen vedenlämmitysloitsuja käytettiin, ja miten tornin ja sen lähialueiden karttalumouksen saa aktivoitua, hän poistuu ovesta saman tien.
Roland seisoo huoneensa keskellä matkalaukkuineen. Hänen taikuutensa roihuaa ja pyörteilee kiivaasti, mutta ulkoisesti Roland näyttää täysin tyyneltä ja seesteiseltä. Hän laskee matkalaukun kädestään ja istuu hirsilattialle, joka on lukemattomien askeleiden muhkuraiseksi kuluttama.
Hän loksauttaa matkalaukkunsa auki ja poimii sieltä lankarasiansa, valitsee tumman häiveneulan ja pujottaa sen silmään aurinkotulesta kehrättyä lankaa, joka hehkuu vuoroin liekkien, vuoroin hiipuvan hiilloksen sävyissä. Sitten Roland viikkaa auki pakan lumenvalkoista helmiäissilkkiä ja leikkaa siitä pienen kappaleen.
Hän hyräilee työskennellessään: sävelmä on vanha ja polveileva, kuin levottomana kuohuva virta. Sen nuotit ja tauot kuroutuvat toisiinsa monimutkaisena kudelmana, jota kuulijan on vaikea seurata, ellei hän keskity oikein tarkasti. Sävelmä kiertää kuitenkin tihenevää kehää, hetkittäin kiihtyen, hetkittäin hidastuen, ja siitä saa melkein otteen, melkein -
“Ethe”, Roland sanoo pehmeästi, ja -
Hetkinen. Mitä sinä -“Sinä olet Ethe, eikö totta? Kohtalonkutoja, surunsolmija, elonleikkaaja Ethe? Kaikkien tarinoiden äiti?”
Roland katsoo
minua. Hänen ilmeensä on edelleen seesteinen. Ensimmäistä kertaa näen hänet todella, ja ymmärrän, että aiemmin hän on pysytellyt minulta piilossa. Pyöreiden lasiensa ja hiljaisuutensa takana Roland on ollut melkein näkymätön. Ajattelin, että kyse on vain siitä, että hänen kohtalonsa vaatii aikaa keriytyäkseen auki, mutta olin väärässä.
Rolandin katse on terävä kuin vuodentaite, kuin se viilto, joka leikkaa aamulla pimeän halki auringon noustessa. Hänen silmänsä ovat hyytävää sinivihreää: sellaista, jota olen nähnyt vain jäävuorien pohjassa, kätkössä veden alla.
“Minä nimeän sinut”, Roland sanoo, ja kohottaa tilkkua, johon hän on kirjonut nimeni samalla, kun minä olen seissyt vieressä ja kuunnellut hänen hyräilyään. Ovela, röyhkeä ihmispentu -
“Nimeän sinut vielä kolmannenkin kerran”, Roland kuljettaa sormiaan auringon sydänlangalla.
“Et uskalla”, sihahdan, ja huomaan, että ääneni on juurtunut tähän maailmaan: sillä on kaiku ja käheys.
“Ethe”, Roland sanoo hiljaa, höyhenenkeveästi. Yksi ainoa tarkka pisto ajan kudelmassa, huolellinen ommel: se, joka sitoo minut paikoilleni.
Katselen häntä ääneti. Hiukset ovat hallanharmaata ja yönmustaa, aivan kuten hänen esiäidillään. Se on piirre, joka kulkee suvussa: hopea, jonka minun kosketukseni punoi Helenen korpinmustien kutrien joukkoon. Piirre, johon olisin kiinnittänyt huomiota, jos -
“Mitä sinä haluat?” kysyn viimein. En kuulu tälle puolen todellisuutta, ja nimeni Rolandin kirjomassa kankaassa korventaa. Se kirjoo minulle kehon, luut ja veren, ihon ja äänen. Se polttaa, sillä aurinkotaikuus on aina silkkaa tulta: antaa elämän, mutta tuhoaa sen yhtä kerkeästi.
“Haluan, että irrotat otteesi minusta”, Roland sanoo tyynesti.
Nauran vasten hänen kasvojaan. “
Ketään ei voi ratkoa irti olevaisen sydänlangoista. Sinä katoaisit.”
“Sinä annoit Helenen kutoa oman kohtalonsa itse”, Roland vastaa. Ajattelen muistoa, joka jonka olen antanut säilyä hänen suvussaan vuosisatojen ajan: muistoa, josta olen kuiskinut heille unissa ja kuumehoureissa. Sen irtonaisia langanpätkiä, jotka Roland on onnistunut solmimaan yhteen ja lukemaan niistä minun nimeni.
“Ja hyvinpä hän sen kutoikin”, vastaan kitkerästi. Repeämän parsimiseen meni vuosisatoja. Niin monta surullista loppua, varhain katkennutta elämää.
“Minä en ole hän”, Roland vastaa. “En, vaikka suonissani virtaa sama veri. Mutta tiedän, että sinä rakastit häntä. Rakastit niin paljon, että annoit sen kaiken anteeksi.”
Minun olisi pitänyt kutoa Helenen sukuun kirousta ja solmia surunsolmuja, mutta en ole tehnyt sitä. Vuosisatojen ajan olen hoivannut sitä, kirjonut iloa ja taikuutta, rohkaissut heitä kasvamaan kutojiksi ja kirjojiksi. Ja tämäkö on minun palkkioni?
“Minä en pyydä sinulta muuta”, Roland sanoo. Hän silittää peukalollaan aurinkolankaa. Kosketus tuntuu omalla ihollani: lempeä ja hellä, kovin samanlainen kuin -
“Älä yritä johtaa minua harhaan mokomilla tempuilla”, minä sähähdän. “Minä olen ikuinen. Sinä olet vain -“
“Vain kirjojamestari”, Roland myöntää. “Kahdenkymmenenkuuden. Enkä vaadi yhtään enempää päiviä kuin minulle on ennalta annettu tai kuin sinä näet parhaaksi laskea. Pyydän vain, että saan käyttää ne itse.”
“Miksi?” En osaa peitellä uteliaisuuttani. Terävä kylmyys Rolandin silmissä on sulanut.
Hän haroo vapaalla kädellään hiuksiaan ja hakee sanoja, mutta valitsee lopulta totuuden:
“Sofian vuoksi.”
“Rakkaudenko?” minä tuhahdan.
“Siitä en tiedä”, Roland pudistaa päätään ja lisää sitten: “Vielä. Mutta hän on minulle tärkeä. Muu on mennyt.”
Sanat täyttävät minut surulla. Se on totuus: sitä kohtaloa minäkään en voinut kutoa toisin. Kuvittelin jo, että se tarina oli kokonaan lopussa ja hiipunut, mutta olen ollut väärässä: Rolandin lanka on vain ollut harmaa ja huomaamaton. Hän on sukunsa viimeinen, ja ilman Sofiaa hän olisi yhä yksin.
“Mitä sinä annat minulle? Mitä saan, jos sinä saat sellaisen vapauden, jota kaltaisillesi ei ole tarkoitettu?”
Roland miettii kauan. Hän tietää, ettei voi tarjota mitään tyhjää tai turhaa: minä olen ajaton, ääretön, rajaton. Vain toiselta jumalalta lainattu taikuus pitelee minua paikoillani, eikä sekään kestä ikuisesti. Auringotkin palavat loppuun, ja sydänlanka on pelkkä niiden muisto.
“Sinä saat minun lapseni”, hän sanoo lopulta. “Ensimmäisen. Jos niitä tulee useampi, et saa kaikkia.”
Lapsen. Helenen suvusta.
Siristän silmiäni. Roland vastaa katseeseeni lainkaan epäröimättä.
“Minä lupaan, Ethe”, hän sanoo nimeni kuin rukouksen. “Lupaan sydänlankani kautta.”
“Kirjo se lupaus”, minä vastaan. Hän hymyilee vakavasti.
“Olen kirjonut jo.” Roland ojentaa tilkkuaan lähemmäs. Huomaan, että nimeni lomassa kulkee hennompia pistoja, siihen kietoutuvia kultasäteitä.
Ojennan käteni.
“Lupaa ensin”, Roland sanoo. Hänen taikuutensa hiipuu jo, sitä ruokkiva aurinko himmenee. Jos haluaisin, voisin vain odottaa, ja hän tietää sen kyllä.
Mutta minussa on syttynyt nälkä.
“Saat kutoa itse kohtalosi”, minä sanon. Roland vavahtaa, ja hänen kasvonsa vääristyvät kivusta, kun irrotan hänen lankansa pään kudelmasta. Hän rojahtaa polvilleen ja huutaa, puristaa tilkkua nyrkissään. Silmälasit putoavat hirsilattialle.
“Luulitko, että kohtalon kannatteleminen olisi kevyttä?” minä kysyn.
Roland huohottaa, muttei vastaa. Kosketan hänen olkapäätään.
“Totut siihen kyllä. Vapaudestasi tulee kevyempää. Muistan -“, sanon, ja vaikenen sitten.
Helene.Ojennan uudestaan käteni. Roland irvistää, vetää henkeä ja painaa sitten tilkun kämmentäni vasten.
Irrotan otteeni hänen lankansa päästä ja annan hänen kirjoa oman tarinansa.
IRolandEn kestä kipua. Se on polttorovio, kasvoja raateleva jäätuuli, luita jäytävä pimeys. Kaikki minussa kirkuu.
En ollut valmis tähän. En suudelmasta huolimatta, en sisälleni vangitusta auringosta, en kaikista kirjomistani lumouksista.
Olen ollut hölmö.
Ja nyt minä varmasti kuolen.
K/H: Tarkkaavaiset lukijat ovat voineet huomata, etten ollut aiemmin tarinassa kuvaillut Rolandin ulkonäköä silmälaseja lukuun ottamatta yhtään mitenkään.

Sille on selkeä syy: nimittäin se, että kertoja (eli Ethe) ei yksinkertaisesti kiinnittänyt häneen kunnolla huomiota ennen kuin oli liian myöhäistä. Hehheh.