Nimi: Mörköjä pimeydessä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: karmivat, pimeät metsät sekä ystävyys
Haasteet: FF1000 sanalla
mikä sekä Originaalikiipeily sanalla
mustaYhteenveto: Sylvialla on huonoa enteilevä aavistus ja yhdessä Aatoksen kanssa he marssivat pimeään metsään selvittämään, mistä se johtuu.
A/N: Kerta toisensa jälkeen on vain suuri ilo ja onni saada kirjoittaa Sylvian, Aatoksen (ja Konstan) seikkailuista! Tämä teksti syntyi monen pienen murusen avulla, kun sain
Thelinalta lauseen inspiraatioksi (
tämänkin mörön voi karkottaa) ja arvoin sanageneraattorilla itselleni yhdeksän sanaa, joiden johdattelemana tämän kirjoitin. Suuri kiitos Kaarne, Lyra, jossujb, Rosmariini ja Thelina kommenteista tähän tekstiin ja jatkuvasta kannustuksestanne Sylvian suhteen! Se on ihanaa ja arvokasta! ♥ Mutta nyt, kohti pimeää metsää ja mörköjä!
// tälle tarinalle on myös jatko-osa! Nimittäin
Syvälle maan alle (S)
Mörköjä pimeydessä
Sylvia kävelee pitkin pururataa ja katselee korkealle kohoavia mäntyjä. Ulkona hämärtää jo, on lokakuun loppu ja Sylvia tietää, että oikeastaan hänen pitäisi olla kotona. Siihen on kaksi syytä: ensimmäinen on se, että hän ei saisi liikkua pimeän aikoihin ulkona ja toinen se, että hänellä on huonoa enteilevä aavistus.
Se oli tullut aikaisemmin päivällä liikuntatunnilla, kun he olivat olleet luokan kanssa suunnistamassa pururadan läheisyydessä. Sylvian oli yhtäkkiä vallannut vahva tunne siitä, että jossain heitä ympäröivässä metsässä on jotain, mikä vaatii hänen huomiotaan. Käytyään kotona tekemässä läksyt ja syömässä välipalaa, Sylvia oli laittanut salaseuran Whatsapp-ryhmään viestin ja pyytänyt Konstaa ja Aatosta tapaamaan hänet pururadalla kuntoilulaitteiden vieressä.
Sylvia nimittäin tietää, että aavistuksen aiheuttaman tunteen syyn etsiminen yksin ei aina ole hyvä idea. On parempi, jos mukana on joku, johon luottaa. Kuten Aatos. Ja sitä paitsi, Sylvia miettii, kun pururadan varrella olevat valot syttyvät, isä on toista päivää ylitöissä ratkomassa jotain ”isoa asiaa”, ja äitiä ei ole taaskaan näkynyt makuuhuoneen ulkopuolella päiväkausiin, joten kumpikaan tuskin huomaa, jos Sylvian inhokkiruoka eli minestronekeitto jää koskemattomana jääkaappiin odottamaan.
Yhtä hyvin hän voi mennä metsään ja katsoa, jos löytäisi aavistuksensa lähteen.
Sylvia tarkkailee soratietä jalkojensa alla, sitten korkeita mäntyjä ja niiden väliin jääviä lehtipuita, seuraa sitten katseellaan metsän läpi kulkevia sähkölinjoja. Tunne hänen vatsanpohjassaan möyrii ja pyörii, vaatii itselleen huomiota, mutta Sylvia seisoo järkähtämättä kuntoilulaitteiden vieressä odottamassa Aatosta.
Pururadalla kulkee yksittäisiä iltalenkkeilijöitä, suurimmalla osalla on kuulokkeet korvissa ja muutamilla koira hihnassa. Moni vilkaisee Sylviaa, joka istuu laitteessa, jolla olisi tarkoitus tehdä jaloilla pumppaavia liikkeitä. Hän tuijottaa ohikulkijoita, oikein tutkiskelee näiden vaatteita ja kasvoja, kävelytapaa ja jos koiranomistajissa on samaa näköä kuin lemmikeissään. Näillä kaikilla ihmisillä on koti, Sylvia miettii. On ruokaa jääkaapissa, puhtaat lakanat sängyssä, ja perhe, jonka kanssa viettää aikaa. Joku, jonka kanssa syödä ja jolle kertoa, mitä kuuluu.
Sylvia joutuu itse vaihtamaan lakanansa ja syömään pakastimeenkin säilötyt minestronekeitot, kun kaikki muu ruoka on jääkaapista loppu. Eikä hän oikein edes muista, milloin on viimeksi syönyt päivällistä vanhempiensa kanssa. Aamupalalla hän joskus istuu isän kanssa pöydän ääressä, mutta muuten hän on itsekseen. Ei se häntä useimmiten haittaa. On oikeastaan kivaa, kun saa päättää itse, mitä syö tai tekee, mutta joinakin päivinä Sylvia huomaa miettivänsä, miten paljon mukavampaa olisi, kun olisi oikein toimiva koti. Esimerkiksi Konstan kotona asiat ovat aina hyvin: heillä on usein Sylvian lempiruokaa (ja Sylvia ei
oikeasti ole nirso, hän ei vain tykkää pastakiemuroista keitossa), Konstan vaatteet ovat aina puhtaat ja Konstan vanhemmat puhuvat ja haluavat viettää aikaa hänen kanssaan.
Ja vaikka Aatoksen äiti ja isä ovatkin ylivarovaisia Aatoksen kotiintuloaikojen ja tekemisten suhteen, heitä sentään kiinnostaa, mitä Aatos tekee. Kaikilla muilla tuntuu olevan normaali koti - kaikilla paitsi Sylvialla.
Hetkeksi Sylvia uppoutuu näihin ajatuksiin ja häntä alkaa harmittaa oma koti ja vanhemmat. Ei kai se hänen vikansa ole, ettei äidillä ja isällä ole aikaa hänelle? Mutta sitten hänen vatsassaan tuntuu taas oudolta ja hän katselee ympärilleen. Pururadan valokehän ulkopuolella on yhä pimeämpää. Jos siellä vaanii jokin peto, jos tämä on se aavistus, jonka Sylvia sisällään tuntee, hän ei luultavastikaan pysty näkemään mörköä ennen kuin on liian myöhäistä. Missä Aatos oikein viipyy? Samassa Sylvia kuulee juoksuaskeleita kauempaa polulta.
”Hei”, Aatos huudahtaa jo kauempaa kättään heilauttaen. Hän on hengästynyt, varmaankin juossut kotoa asti tajutessaan, ettei ehtisi pururadalle ajoissa. Se saa ihan pienen hymyn kohoamaan Sylvian kasvoille. ”Minun ei pitänyt olla myöhässä, anteeksi, mutta äiti halusi hakea minulle kaulahuivin, kun alkaa olla pimeä ja viileä, ja sitten meidän piti vielä löytää heijastin ja taskulamppu, mutta kodinhoitohuoneen ovi tippui saranoiltaan ja -.”
”Onko sinulla mukana taskulamppu?” Sylvia keskeyttää. Aatos nyökkää. ”Hyvä! Metsässä on jo aika pimeää.”
”Ai, e-eikö me ollakaan vaan pururadalla?” Aatos kysyy epäröiden, vilkaisten soratien toisella puolella syvenevään pimeyteen. ”Sanoin äidille, että me…”
”Äh, me vain käymme vähän sen ulkopuolella”, Sylvia ilmoittaa ja nousee kuntoilulaitteen kylmältä istuimelta. Hän alkaa kävellä kohti metsää. ”Täällä risteilee polkuja, jotka alkavat pururadalta ja päättyvät pururadalle, joten periaatteessa me pysymme pururadalla koko ajan. Eikö vaan?”
Aatos mutisee jotain ruotsiksi, mutta seuraa vastahakoisesti Sylvian perässä, kysyen sitten: ”Mitä me oikeastaan etsimme?”
”Aavistusta.”
”Hyvää vai huonoa?”
”No”, Sylvia epäröi hetken ennen kuin päättää kertoa totuuden. ”Huonoa.”
Samassa hänen vatsassaan väreilee aivan kuin aavistus olisi innoissaan hänen ottamastaan suunnasta. Heidän askeleensa hidastuvat, kun he pääsevät soratieltä metsään. Aatos ei kommentoi Sylvian aavistusta enempää. Sen sijaan hiljaisuutta säestävät kenkien alla katkeilevat oksat ja rahisevat, puista jo pudonneet lehdet. On helpotus, että pimeydessä askelia on kahdet - yhtäkkiä Sylvia ei osaa kuvitellakaan kävelevänsä täällä yksin.
”Mitä sinä mietit?” Sylvia kysyy, kun he ovat kävelleet jo hetken aavistuksen perässä. Häntä pelottaa hieman hiljaisuus (vaikka hän ei sitä koskaan Aatokselle myöntäisikään) etenkin, kun lähellä oleva autotiekin kuulostaa autiolta. Kaikkialla on vähän
liian hiljaista. Pahaenteistä, aivan kuten hänen aavistuksensa. Onneksi Aatoksella on taskulamppu. Kaikki, mikä osuu sen valokehään, tuntuu turvalliselta.
”Ettei olisi pitänyt syödä spagettia juuri ennen kuin lähdin kotoa. Nyt tuntuu ihan siltä kuin olisi matoja vatsassa”, Aatos vastaa, ja vastaus on niin hassu, että Sylviaa alkaa naurattaa. Hän kuitenkin tukahduttaa naurunpuuskan. Näin pelottavassa metsässä se voisi houkutella esiin kamalia olentoja. Onneksi Aatos jatkaa puhumista ennen kuin Sylvian ajatukset lähtevät laukkaamaan liian villinä. ”Äiti teki bolognesea ja väitti, että sen pitää antaa hautua ainakin puoli tuntia enkä saanut lähteä ennen kuin olin syönyt. Ja sitten piti vielä etsiä se kaulahuivi.”
”On kyllä kiva, että tulit”, Sylvia vastaa nopeasti, mutta jatkaa sekunnin päästä vähän hiljaisemmin. ”Varsinkin, kun teillä oli päivällinen ja kaikkea.”
”Eikö teillä sitten ollut?”
Sylvia rämpii kasvustossa hiljaisena, miettien vastaustaan. Tämän takia hän tykkää Aatoksesta: tämä arvaa heti, mitä hän oikeasti ajattelee tai mitä hän oikeasti sanoo, vaikka Sylvia ei sanokaan asioita ihan niin kuin sen tarkoittaa.
”Ei, isä ja äiti ovat molemmat muualla”, Sylvia vastaa lopulta ja sulkee suunsa ennen kuin kaiken paljastava puhetulva ehtii hänen huulilleen. Hän kyllä haluaisi kertoa Aatokselle, mutta tällaisesta möröstä, aina yksin pärjäämisestä, hän ei halua puhua tässä metsässä.
Silloin Aatos äännähtää ja Sylvia kohottaa katseensa maassa kulkevasta polusta. Molemmat pysähtyvät: heidän edessään kohoaa iso bunkkeri, metallista rakennettu. Sen valtava muoto kohoaa mustana möykkynä pimeydessä, ja Aatoksen taskulampun valo kulkee sen kylkeä pitkin paljastaen moniväriset graffitimaalaukset. Sylvia lukee ne sotkut, jotka tunnistaa sanoiksi.
Kilroy was here.
Get get get
Hyppää apina!Tämä on se aavistus, joka hänen vatsanpohjaansa on kutittanut aamupäivästä lähtien. Sylvia tietää sen heti, sillä vatsassa hyrisee ja hymisee aavistuksen onnellisuus. Mutta miksi se on tuonut heidät juuri tänne? Sylvia astuu hiljaisin askelin lähemmäs bunkkeria ja kohottaa kätensä sen metalliselle pinnalle. Kuka tämän tänne on rakentanut, milloin?
”Miksi täällä on tällainen?” Sylvia kysyy Aatokselta. Nyt hän toivoo, että myös Konsta olisi mukana, koska Konsta yleensä tietää tällaiset asiat. Typerä pianokonsertti - olisipa se ollut minä tahansa toisena päivänä kuin juuri tänään.
”Se voi olla sota-ajoilta”, Aatos vastaa hiljaisesti. Tämän ääni kuuluu niin läheltä, että Sylvia säpsähtää: ilmeisesti hän ei ole ainoa, joka osaa hiipiä pimeässä metsässä. ”Tämä voi olla jonkinlainen varasto tai ehkä sisäänkäynti maan alle rakennettuun korsuun. Siis sellaiseen, jossa sotilaat viettivät aikaa rintamalla ollessaan. Vähän kuin asunto, mutta vaan… kurjempi.”
”Tiedän kyllä, mikä korsu on”, Sylvia suhahtaa. ”Mutta miksi minun aavistukseni vei minut tänne?”
”Mistä minä sen tiedän? Sinun aavistuksesi se on”, Aatos suhahtaa takaisin, kuulostaen vähän loukkaantuneelta. Sylvia kohauttaa olkapäitään. Onneksi Aatos leppyy usein nopeasti.
He kiertävät bunkkerin Aatoksen taskulampun valossa, kulkevat muutaman keskikokoisen, tumman ja likaisen ikkunaruudun ohi, kunnes saapuvat bunkkerin kaksoisoville. Niitä pitelee kiinni kiiltelevä lukko, joka näyttää uudelta. Sylvia nykäisee sitä kevyesti kokeillen, jos se vaikka olisikin vahingossa jäänyt auki. Lukko pysyy kuitenkin kiinni, ja Sylvia irrottaa otteensa siitä pettyneenä. Metallinen runko kolahtaa bunkkerin metallista ovea vasten, ja hetken he molemmat pidättävät henkeään korviaan herkistäen. Heidän ympärillään kuuluu kuitenkin vain metsän ääniä ja nekin hiljaisina, kaukaisina. Aatos huokaisee helpottuneen oloisena.
”Ei voi mit-”
Sitten aivan heidän lähellään rikkoutuu lasi. Bunkkerin ikkuna.
Sylvia tarraa Aatoksen takinhihaan ja he peruuttavat molemmat lukuisia askelia taaksepäin. Aatos kompuroi hieman astuessaan paksun kepin päälle, joka napsahtaa Sylvian pohkeeseen kivuliaasti. Kamalampaa kuin kipu on kuitenkin pelko siitä, mikä rikkoi lasin.
”Mikä se oli?” Sylvia kuiskaa. Hän ei välitä enää siitä, että kauhu kuultaa läpi hänen äänestään.
He kuulevat ähinää, murisevia ääniä ja bunkkerin seinästä tukea etsiviä kädenliikkeitä.
”Ihan sama. M-mennään”, Aatos kuiskaa keho jäykkänä pelosta, mutta Sylvia pudistaa päätään ja astuu askeleen lähemmäs bunkkeria. Aatos tarttuu hänen käteensä. ”Sylvia, älä ole typerä!”
”En minä olekaan typerä”, Sylvia kuiskaa, vaikka hänen sydämensä hakkaa kovempaa kuin koskaan aikaisemmin ja hän tietää todella olevansa hölmö, kun ei pakene.
Näin kamalaa ei ole koskaan tapahtunut - mutta aavistus on hänen järkeään vahvempi. ”Minä haluan nähdä, kuka siellä on.”
Kun Sylvia lähtee kiertämään bunkkeria hiljaisesti takaisin sinne, mistä he tulivat, Aatos sammuttaa taskulampun ja seuraa häntä askeleen jäljessä. He hiipivät kuin kaksi vakoojaa yössä ähinän ja murinan kuuluessa yhä lähempää, ja jos tilanne ei olisi niin kauhistuttava, Sylvia olisi heistä todella ylpeä.
Liian pian he ovat niin lähellä, että näkevät bunkkerin ikkunat, ja nähdessään liikettä he pysähtyvät. Toinen ikkunoista on rikottu ja Sylvian selkäpiitä kylmää, kun hän näkee jonkin, minkä ulkomuotoa on mahdoton määrittää tässä pimeydessä, kampeavan itseään sieltä ulos. Olento ähisee ja puhisee eikä kuulosta ihan ihmiseltä, mutta Sylvia ei millään osaa päättää, onko kyseessä ihmissusi tai vampyyri tai ehkä jopa zombi tai jotain ihan muuta, jonkinlainen hirviö, jollaisesta hän ei ole koskaan kuullut.
Tajuamatta itsekään, mitä tekee, hän kurottaa kädellään taaksepäin ja ottaa taskulampun Aatoksen kädestä. Hänen on saatava aavistukselleen vastaus, hänen on nähtävä tämä hirviö. Ennen kuin Aatos tai Sylvia itse ehtii pysäyttämään itseään, hän sytyttää taskulampun, ja naksahduksen siivittämänä kirkas valo valaisee ikkunasta pakenevan olion.
Sylvia näkee vain mustaa, mustaa: hiukset, iho, vaatteet, jopa katse - kaikki on mustaa. Olento kohottaa katseensa heihin, tuijottaa oikein ahneesti ja työntää sitten kielensä ulos kuin haistellen ilmaa. Sekin on musta, tummempaa kuin hiili. Sylvia parahtaa, sammuttaa taskulampun ja lähtee pinkomaan Aatoksen kanssa poispäin bunkkerilta niin vikkelästi kuin vain jaloistaan pääsee. Murina jää pian kauas taakse, mutta silti Sylvia pelkää joka hetki jonkin tarttuvan häntä nilkoista tai leteistä kiinni ja vetävän taaksepäin, kaatavan maahan, syövän hänet elävältä.
Metsä heidän ympärillään on synkkä ja puut vain tummia jyrkkiä hahmoja pimeyttä vasten. Mustikanvarvut taipuvat heidän askeltensa alla, ja kun Aatos on kompastua, Sylvia kiihdyttää hänen rinnalleen ja auttaa ystäväänsä pysymään pystyssä. Kuusen matalat havut pyyhkivät kasvoja, sydän hakkaa rintakehää vasten
tum-tu-tum-tu-tum, mutta he juoksevat aina vain, pois pelottavan pedon luota takaisin valojen luo.
Samperin aavistus, Sylvia syyttää, kun jossain kauempana rasahtaa ja pelko värisyttää niskasta aina jalkapohjiin saakka. Mielessä vilahtelevat bunkkerista pakenevan hirviön tyhjät silmät, musta kieli ja se kamala ääni, mikä kuului, kun hirviön kädet yrittivät saada tukea metallisesta seinästä. Sylvia ravistaa päätään, yrittää karkottaa ajatukset ja mielikuvat mielestään.
Juuri, kun hän on varma, ettei kumpikaan heistä jaksa enää, pururadan valot ilmestyvät näkyviin, ja he pinkovat vauhdista tinkimättä aina ratalamppujen turvalliseen valoon.
Kun jalkojen alla on rauhoittavasti rahisevaa soraa, he molemmat pysähtyvät haukkomaan henkeään polviinsa nojaten. Sylvia yrittää katsoa metsään silmiään siristäen, mutta ei näe pimeydessä liikettä eikä kuule ääniä. Ehkä olento ei tajunnut lähteä perään. Ehkä se oli jäänyt jumiin ikkunaan tai ehkä sitä vain ärsytti, että he tulivat häiritsemään sen rauhaa. Ehkä… Sylvia pudistaa päätään, yrittää olla ajattelematta bunkkeria ainakin hetken, ja katsoo sen sijaan Aatosta. Tämä on saanut poskeensa pienen naarmun, mutta se ei vuoda verta. Sylvia tuntee pohkeessaan muodostuvan mustelman. Mutta he ovat elossa, he ovat pururadan valojen turvassa ja he ovat yhdessä. Se on tärkeintä. Sylvia katsoo Aatosta hengityksen lomassa.
”Mikä se oikein oli?”
”En tiedä”, Aatos huohottaa. ”Jokin k-kamala yliluonnollinen olento. Ei ainakaan i-ihminen. Näitkö sen -”
”Mustan katseen?” Sylvia kysyy, ja Aatos nyökkää. ”Näin. Se oli ihan tyhjä, sen silmissä ei ollut mitään elämää. Ja sen kieli oli pikimusta, ihan kuin se olisi mädäntynyt.”
He molemmat värisevät kylmästä, vaikka otsalle on kohonnut hikeä, ja välttävät katsomasta metsään. Sen sijaan he lähtevät kävelemään pois pururadalta takaisin autotielle. Oloa helpottaa se, että radalla tulee vastaan ainakin kaksi aikuista, joista toisella on iso tummanruskea, ärhäkän näköinen koira.
Olennon ähkiminen ja murinan ajattelu saavat kylmät väreet kulkemaan Sylvian selkäpiitä pitkin. Hän toivoo yhtäkkiä, ettei olisi lähtenyt metsään pimeällä ja tuntee huonoa omatuntoa siitä, että houkutteli Aatoksen mukaansa. Sylviaa alkaa vihastuttaa hänen omat typerät aavistuksensa. Miksei niistä voinut olla jotain oikeaa hyötyä? Miksi sen piti johtaa tällaisiin kamaliin asioihin, jotka aivan varmasti tulisivat hänen uniinsa?
”Minun pitäisi varmaan mennä jo kotiin”, Aatos sanoo hetkeä myöhemmin, kun autotien valot näkyvät jo. Tämän äänessä on outo sävy, jota Sylvia ei osaa oikein tulkita.
”Joo”, Sylvia vastaa ja vilkaisee taakseen. Pururata on onneksi tyhjä. Mutta hän ei haluaisi kävellä yksin kotiin. Jääkaapissa oleva minestronekeitto ei houkuttele sekään, eikä talon pimeys. Olisipa edes jäätelöä, Sylvia miettii. Se lohduttaisi kurjaa oloa pikkuisen. ”Pitäisi varmaan.”
Mutta sitten, kuin hänen ajatuksensa jälleen lukien, Aatos kysyy: ”Haluaisitko tulla käymään meillä? Äidillä oli pullataikina kohoamassa, kun lähdin. Korvapuustit on varmaan jo valmiita. Isä voi sitten antaa kyydin kotiin, jos haluat.”
Sylviaa alkaa hymyilyttää niin, ettei pysty peittelemään kasvoilleen kohoavaa helpotusta. Hän nyökkää, ja Aatoskin nyökkää, ja heidän molempien askeleisiin ilmestyy jälleen tuttu keveys. Silloin Sylvian puhelin värisee. Viesti on Konstalta salaseuran ryhmään. Aatoskin katsoo puhelintaan ja vilkaisee sitten Sylviaa. Molempien kasvoille kohoaa pieni hymy. Sylvia naputtelee vastauksen.
Sylvia sujauttaa puhelimen takaisin taskuunsa ja he jatkavat matkaa Aatoksen kotiin hiljaisuudessa. Pelko alkaa väistyä jännittävän, kehoa kihelmöivän ilon tieltä. Sylvia ei malta odottaa seuraavaa päivää, kun he saisivat kertoa Konstalle kaiken bunkkerista ja sieltä ulos karkaavasta olennosta.
Vaikka kotona ei ole kaikki hyvin ja metsässä vaanii uusi, outo hirviö, asiat eivät ole ihan niin surkeasti kuin Sylvia joskus ajattelee.
Hyvät ystävät kun voivat karkottaa kaikenlaisia mörköjä. Tai ainakin niitä voi paeta yhdessä.
A/N2: Tosiaan, tässä tuli kokeiltua jotain uutta, nimittäin Whatsapp-keskusteluita (
Kaarnen yllyttämänä)
En tiedä, toimiiko tämä hyvin näin - mitä mieltä olet sinä, joka luit tämän loppuun? Oliko keskustelussa vaikea seurata mukana, etenkin tuossa jälkimmäisessä? Tämä on nimittäin hauska konsepti, jonka kanssa leikkisin mahdollisesti mielelläni enemmänkin varsinkin Sylvian maailmassa, joten kuulen mielelläni mielipiteitä! Kiitos, kun luit!
