A/N: Ficissä
Joutsenkaula ja muita sattumuksia on kerrottu, että Petunialla ja Lilyllä on Lydia-niminen täti. Hänet tullaan mainitsemaan tässäkin ficissä vielä myöhemmin. Mukavaa uutta vuotta kaikille (ainakin niille yli sadalle pikkubotille, jotka tätä sitten eilisen ovat käyneet lukemassa)!
33.
”Minä en ikinä päästä irti sinusta, Eleanor.”
”Älä ole naurettava! Sinun pitää syödä!”
Petunia katseli sairaalan ikkunasta asfaltoidulle parkkipaikalle. Häntä hävetti kuunnella vanhempiensa keskustelua. Lily norkoili siistien autorivistöjen välissä jonkun ystävänsä kanssa: tytöllä oli pitkä, vadelmanpunainen kaapu ja mutkikas palmikkokampaus. Petunia toivoi, että vadelmakaapuasuinen älyäisi kätkeytyä kahden korkean huoltoauton väliin.
”Robert! Minulla on kaksi hölmöä tytärtä, hölmöä miestä minä en jaksa.”
”Mistäs muualta ne olisivat sen piirteen perineet?” Robert naureskeli. Sitten hän nousi viimein vaimonsa vierestä ja lähti kanttiiniin.
”Huomaatkos, äiti on jo melkein terve”, hän supatti Petunialle ohi kulkiessaan. ”Vatipää tohtorikaan ei ole käynyt koko päivänä!”
34.
”Eihän hän sille mitään mahda”, Eleanor sanoi. ”Vaikkei hän olisi mennyt siihen kouluun, eivät hänen taikavoimansa olisi mihinkään kadonneet. Mitä siitä olisi tullut, jos hän ei olisi oppinut hallitsemaan niitä?”
Petunia puri huultaan.
”Se ei ole luonnollista. Ei meidän perheessä.”
”Ja tämäkö sitten on luonnollista!” Eleanor puuskahti ja osoitti kuihtunutta ruumistaan. ”Tässä perheessä on pahempiakin geenejä kuin ne, jotka Lily sai.”
”En minä tarkoittanut –”
”Sinun pitää lakata olemasta noin hiivatin typerä, Petunia.”
Eleanor laski kätensä Petunian tärisevälle kädelle. Hän ei jaksanut puristaa sitä, mutta Petunia tunsi toisenlaisen voiman siirtyvän itseensä äitinsä kosketuksesta.
”Emmekä me sitä paitsi tiedä, olisiko tässä perheessä voinut olla enemmänkin noitia”, Eleanor sanoi.
35.
”Se oli oikeastaan huonoa tuuria. Paljon lapsia lähetettiin Lontoosta maaseudulle kesän kuluessa, mutta kun Saksa ei aloittanutkaan pommituksia, monet palasivat takaisin.”
”Miksi isä ei palannut?”
”Hän suuttui jostain Susielle tai Lauralle – tai molemmille. Ei kai sillä mitään väliä ole. Hän sanoi, että jäisi Wibseyn perheen luokse asumaan, eikä palaisi enää koskaan Lontooseen. 'Ei koskaan' ei tietenkään lapsen sanomana merkitse mitään, mutta niin hän oli sanonut. Isoäitisi haki tytöt Lontooseen elokuun viimeisenä päivänä. Pommitukset alkoivat viikon kuluttua.”
”Hyvä, ettei isä lähtenyt heidän mukaansa!” Petunia huudahti, mutta häpesi sanojaan heti. ”Isä ei ole koskaan sanonut, että hänellä oli kaksi pikkusiskoa”, hän jatkoi vaimeasti. ”Minä tietysti tiesin, että
isoäiti kuoli pommituksissa ja että isoisä kaatui Calais´ssa –”
”Minä kuvittelin typerästi, että jos isäsi ei puhu joistain asioista, niillä ei ole väliäkään. Minähän puhun jatkuvasti omista veliparoistani, Johnista ja Jackista –”
”Etkä puhu”, Petunia sanoi. ”Me käymme sankarihaudalla jouluisin, mutta et sinä puhu heistä.”
Eleanor oli pitkään hiljaa.
36.
”En minä tiennyt, että isäsi oli vakavissaan. Mutta sen jälkeen, kun Lily sai kirjeen, hän alkoi yhdistellä asioita. Susie ja Laura olivat lähteneet elokuun viimeisenä päivänä, Tylypahkan lukukausi alkaa syyskuun ensimmäisenä.”
”Se ei selitä, mikseivät he tulleet koskaan lomalle. Kai edes Lydia-täti olisi kuullut heistä jotain?”
”Ei tietenkään selitä. Sitä paitsi he olivat vasta kahdeksanvuotiaita. Mutta isäsi mielestä he muistuttivat Lilyä. Hän väittää, ettei kumpikaan ei koskaan sairastunut, eikä saanut rohtumaa nokkosista tai palovammoja kuumasta vedestä.”
”Entä isoäiti sitten? Menikö hänkin muka siihen – siihen – kouluun?”
”Ei kai, en minä tiedä. Robertille oli rankempaa menettää sisarensa kuin vanhempansa.”
Petunia yskähti epäuskoisena.
”Minä tiedän, mistä minä puhun, Petunia”, Eleanor sanoi terävästi. ”Mutta toivon, ettet sinä saa koskaan tietää.”
37.
”Silloin oli sota”, Petunia sanoi. ”Se on eri asia.”
”Heidän piireissään on sota.”
”Ai joitain – joitain keijuja vastaan vai?”
”Minun käsittääkseni jonkinlainen sisällissota. Osa velhoista haluaisi tuhota tavalliset ihmiset—”
”Lily varmaan haluaa!” Petunia sanoi ennen kuin ehti estää itseään.
”Paskanmarjat, Petunia”, Eleanor sanoi kovalla äänellä. ”Minä makaan kuolinvuoteellani ja sanon paskanmarjat, jos sinä puhut minulle paskaa”, hän jatkoi vielä kovempaa, kun Petunia yritti tukkia korvansa.
”Äiti, sinun ei pitäisi kiihtyä”, Petunia sopersi. ”Äläkä sano tiedät-kai-mikä-vuode!”
”Kyllä minun pitää”, Eleanor sanoi heikosti. ”Olisi pitänyt kasvattaa lapsensa ajoissa, mutta kuolinvuoteelle se jäi.”
38.
”Iltapäivän aikana tänne on tuotu vatsahuuhteluun kolme uutta tyttöparkaa, jotka ovat ottaneet yliannoksen unilääkkeitä”, Robert höpötteli. ”Voi Elvis, minkä teit!”
Hän oli syönyt kunnolla ensimmäistä kertaa sitten Vernon Dursleylle tarjotun sunnuntaipäivällisen ja oli mainiolla tuulella. Hän oli tuonut Eleanorillekin kanttiinista kermamunkin.
Petuniaa puistatti.
Lily nyhjötti huoneen nurkassa ja näpräsi pitkää lankaa hameensa päärmeessä. Petunia nousi hitaasti omalta tuoliltaan ja käveli hänen luokseen. Robert oli alkanut laulaa
Jailhouse Rockia.
Lily mulkoili Petuniaa.
”Hakisitko tohtori Wilbertin?” Petunia kuiskasi. ”Isä tarvitsee apua.”
