Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Sikarirasia (K-11) draama  (Luettu 241 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 756
  • Peace & Love
Nimi: Sikarirasia
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Raapalejuoksuissani vierailin professori Litefootin nuoruudessa seuraamassa hänen äitinsä keski-iän kriisiä ja aviohuolia. Kyseisessä kontekstissa se oli sellaista kieliposkessa hubailua – tässä tarinassa taas on vähän niin kuin  sama aihe, mutta toisella tavalla ja toisesta näkökulmasta tulkittuna. Thelina teki minulle nipun todella kivoja inspiraatiokortteja. Tähän tarinaan vaikutti korteista löytyneet sanat ‘kohtaamisia kulmassa’, haavoittuvainen ja samppanjapullo.



I Kosmista on jupinaa K-15
II Se ystävän ottaa K-15
III Vauvakuplia, herra Jago S
IV Herra Randallin paluu K-15
V Tapahtui Hähkäjärven rannalla K-18
VI Sammakkonaama S
VII Pikkulusikka K-15
VIII Miten lyhyt on aikamme K-15
IX (lat. Neurasthenia) K-11
X Vaimo tykkää saunoa K-18
XI Lempinimiä K-11
XII Söpö vai höpö? S
XIII Sikarirasia K-11
XIV Pantomiiminainen K-18
XV Mitä sitten kuuluu? K-15
XVI Osmium K-15
XVII Cameron K-11
XIX Hyvät neuvot fiksun Alviksen S





Sikarirasia


Sohon vilkkaassa yöelämässä harvoin liikkui järjestyspoliisia isokenkäisempiä upseereita, mutta niin vain erään viinihuoneen maisemapaikalla istui ja odotti eräs vanhempi herrasmies täydessä prikaatinkenraalin univormussaan. Hän oli voimakkaasti ruskettunut kasvoistaan ja käsistään, ja hänen kaljussaan oli tummia läiskiä. Muhkeat viiksensä hän oli muotoillut herrasmiehen tapaan, mutta jos hänellä ei olisi ollut univormuaan, niin häntä olisi helposti ulkonäön perusteella luullut persialaiseksi mattokauppiaaksi. Mielikuvaa vahvisti se, että hän puhui englantia sillä tavalla haparoiden kuin ulkomaalainen, tai hyvin kauan ulkomailla asunut henkilö.

Paljon oli Hiram Litefoot muuttunut siitä nuorukaisesta, joka oli jättänyt kotimaansa taakseen palvellakseen Hänen majesteettiaan niin kuin hänelle määrättiin sopivaksi. Hän oli viidenkymmenenviiden. Ei mikään ikäloppu vielä, mutta kieltämättä viereisissä pöydissä pussailevat pariskunnat tekivät hänet nyt hiukan kiusaantuneeksi.

Ennen vanhaan itsellisillä naisilla ei ollut mitään asiaa edes kahviloihin yksin. Paremmissa kaupunginosissa entiset säännöt pätivät vielä, mutta Sohossa elettiin jo uutta aikaa. Muut asiakkaat varmaan arvelivat kankean prikaatinkenraali Litefootin etsivät itselleen kevytkenkäistä seuraa. Hän torjui pöydästä pöytään liikkuneen, asiakkaita etsivän prostituoidun tarjouksen, mutta kohteliaisuuttaan antoi hänelle shillingin. Olisi ollut töykeää ärhennellä. Työtään tuo nainen uumaa korostavanine mekkoineen teki, ja Hiram uskoi kohteliaisuuteen, ennen kaikkea.

Hiram oli ehdottanut tätä tapaamispaikkaa itse. Hän oli ajatellut, että keskustelu neutraalimmalla maaperällä kuin Ranskill Gardenin kotona, hillitsisi räjähtäviltä tunteiden purkauksilta. Itsestään hän tiesi ainakin sen, että pienessä suljetussa tilassa hän tulisi kuitenkin herkästi tehneeksi jotain sellaista, mitä hän olisi kuitenkin katunut myöhemmin. Hänen vaimossaan Annassa oli samaa vikaa: kahden kesken keskustelut karkasivat usein aiheesta ja äityivät riitelyksi.

Jos totta puhutaan, niin Hiram oli täysin kyllästynyt etsimään vaimostaan virheitä, tai olemaan Annalle pelkkä parjausten vihoviimeinen laskiämpäri. Hän ei halunnut olla enää se mies, joka iski nyrkin seinään suuttuessaan. Raivoaminen tuntui epämiellyttävältä ja epäluonnolliselta, vaikka Hiram oli ollut raivo härkä neljän seinän sisällä pidempään kuin oikeasti rauhallinen. Hän oli työstänyt itseään, koittanut parantua ihmisenä. Anna Litefootista taas oli vuosien aikana tullut painostava ja melodramaattinen. Silti Hiram ei halunnut ketään muuta, ja jos he vain voisivat jotenkin sopia...

Hiram oli valmis tulemaan vaimoaan vastaan. Siksi hän oli matkustanut vaimonsa perässä Pekingistä Lontooseen, ajatuksen lähes fyysisestä vastenmielisyydestä huolimatta, koska hän halusi hieroa vielä kerran sovintoa.

Toisaalta se oli myös hyvä tilaisuus kohdata hänen nuorempi poikansa George ja hänen aggressiiviset syytöksensä kasvokkain kuin mies. George oli vihainen, se nyt oli päivänselvää. Hänen kirjeensä olivat niin myrkyllisiä, että ulkopuolinen olisi ihmetellyt miten lapsi voi omista vanhemmistaan puhua noin julmasti. Hiram Litefoot tiesi kyllä, että Georgella oli syynsä – ja mitä Hiram isänä voisi tehdä, oli vain kuunnella häntä.

Minuuttiviisarin madellessa lukemasta toiseen Hiram Litefootista alkoi tuntua siltä, ettei hänen perheensä olisi tulossa. Tai ehkä hän oli antanut kutsussa liian epäselvät koordinaatit, Sohossa kuitenkin oli kymmeniä baareja, tanssiravintoloita, teattereita ja synnillisiä hotelleja. Ehkä hänen Annansa oli katsonut ehdotuksen liian vulgaariksi.

Viinihuoneen oli tarkoitus viestittää rentoudesta, korostaa Hiramin hyväntahtoisuutta ja alleviivata hänen huumorintajuaan. Ehkä hän oli yliarvoinut omia kykyjään. Pahasti. Tytöt tanssivat piirissä cancania. Hiram itse oli koko viinihuoneen kuivin kääpä, univormuun ängetty ihmisenrupi, joka ei osannut arvostaa alusvaatteiden vilahtelua.

Juuri kun Hiram oli etsimässä taskusta sikareitaan yllätti hänen poikansa George tervehtimällä häntä hänen selkänsä takaa.

”Hei”, sanoi George lyhyesti. Hän ei kätellyt, kysynyt vointia tai päivitellyt edes säätä, hän vain istui alas.

”Ohhoh, minä ihan säikähdin! Minä tässä vielä äitiäsi odotan. Olin juuri pistämässä tupakaksi, maistuuko?” kysyi Hiram Litefoot ja ojensi hopeisen sikarirasiaansa poikansa puoleen. George nyrpisti nenäänsä. Jos hän olisi katsonut rasiaa tarkemmin, hän olisi huomannut, että se oli koristeltu Asklepioksen sauvalla, lääketieteen tunnuksella. Se oli Hiramin ylpeyden osoitus siitä, että hän oli tulevan lääkärin isä. Kohteliaisuus, joka meni Georgelta kokonaan ohi.

George kieltäytyi sikarista, mutta pani sitten sauhuten yhden omia kapeita käärittyjä savukkeitaan, joita myytiin kahdentoista kappaleen pahviaskeissa. Hiram oli pahoillaan, että George valitsi mieluummin pahviaskin.

”Melkoisen ravitsemusliikkeen olet keksinyt! Mikäs siinä, seurahuone kuin seurahuone”, tokaisi George, eikä paljon vähäpukeisia naisia vilkuillutkaan. Hiram tilasi pöytään kuohuviinipullon, mutta George kieltäytyi juomasta. Halveksunta tuntui samalta, kuin puisella viivoittimella olisi lyöty vasten näppejä, mutta Hiram Litefoot piti neutraalista ilmeestään kiinni.

George oli muuttunut, vaikkei siitä niin hirveän kauaa ollut kun he olivat viimeksi tavanneet. Se taisi olla uusi vuosi, ei nyt kuluvana, vaan sitä edellisenä vuotena. George oli jo aloittanut silloin lääketieteelliset opintonsa. Nyt hän oli jo valmis kandidaatti.  Eniten hänessä oli muuttunut ihan vain hänen yleinen olemuksensa. George oli selkeästi miehistynyt, vaikkakin sellaisella hienotekoisella tavalla. Hänellä oli päällään musta, muotoon ommeltu puoliviitta, joka yhdessä hänen huolitellun ulkonäkönsä ja kulmikkaan kapeiden piirteidensä kanssa teki hänestä ehkä jopa kopean oloisen nuoren miehen.

Tai, ehkä Hiram analysoi häntä liikaa. Kirjeessään George oli sanonut isästään, että hän oli selkärangaton nilviäinen, joka ei kaakinpuuhuorankaan vertaa välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään, ja jolla ei ollut mitään muita periaatteita elämässä, kuin oman kryppyperseensä kyttääminen – näin kirjaimellisesti lainattuna.

”Mitäpä sitruunapuutarhaasi kuuluu? Joko olet saanut ne kukkimaan?” kysyi George. Näennäisen kepeässä aiheessa piili sävyyn verhottu ilkeys, sillä Anna Litefoot oli noin viimeisen puolivuosikymmentä ollut sitä mieltä, että Hiram keskittyi perhettään enemmän puutarhanhoitoon. George asettui riidoissa mieluummin äitinsä kannalle, niin oli ollut aina. 

Täysin katteeton Annan väite ei sikäli ollut, että Hiram tosiaan oli panostanut viime aikoina uransa sijasta muihin elämänarvoihin. Esimerkiksi nyt vaikka mietiskelyyn. Mikään ei edesauta ajatusten tyyneyttä maan kuopsuttelua paremmin.

Sitä paitsi, Hiramille oli ajat sitten käynyt selväksi, ettei häntä koskaan ylennettäisi kenraalimajuriksi. Eikä se johtunut varsinaisesti hänen sotilasmenestyksestään, ei hän muuten olisi ylennyt niin nopeasti osastopäällikön virkaan, kuten hänen nykyisen sotilasarvon voisi maallikolle selittää. Enemmän vaakakupissa painoi hänen perhesotkunsa, sekä kiusalliseksi katsottu kyvyttömyys pitää siviiliasioitaan aisoissa.

Niinhän hänen vaimonsakin oli tuosta noin vain pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtenyt melkoisen teatterin saattelemana Lontooseen poikaansa katsomaan. Kerrottiin, että Anna Litefoot hurvitteli ilman aviomiestään kuin ehta pohatan rakastajatar!

Puhumattakaan nyt sitten Georgesta, joka poikkeuksellisesta älykkyydestään huolimatta oli ajautunut opiskelujensa aikana vähemmän kunnianarvoisaan seuraan. Perusluonteeltaan arka ja varautunut George oli viimeisen vuoden aikana nähty juhlimassa ja käyttämässä rahaa holtittomasti. Huhuttiin jopa hänen mahdollisesta seksuaalisesta poikkeavuudestaan…

No, oli miten oli. Hiram Litefoot pysyisi prikaatinkenraalina teki hän parhaansa, tai oli panematta tikkuakaan ristiin. Omituista huomata käytännössä koko elämänsä urakehitykselle uhrattuaan, että vaikka eläkkeeseen oli vielä aikaa, niin päätepysäkki oli jo saavutettu. Hiram oli päättänyt panostaa työvelvollisuuksiinsa vähemmän, ja ruveta kasvattamaan vapautuneella vapaa-ajallaan palatsikodissaan sitruspuita. Jollain tavalla se oli aivan todella rauhoittanut hänen mieltään. Opettanut hänelle paljon itsestään. Anna oli sitä mieltä, että hän puhui puille mieluummin kuin omalle vaimolleen.

”En tiedä kertoiko äitisi, että lähetin hänelle rasiallisen sukaattisitruunoista keittämiäni marmeladimakeisia? Erinomainen sato, hieno vuosi...” Hiram Litefoot harhaili mietteestä toiseen. Hän jatkoi: ”Olet kuulemma ottanut vastaan harjoittelupaikan. Sehän on hieno uutinen.”

”Niin, eipähän tarvitse taas hävetä silmiä päästään”, tiuskaisi George.

”Äitisi oli kovasti huolissaan kun kuuli, että aioit jättää opintosi kokonaan kesken. Olen iloinen, että hän sai puhuttua sinuun jotain järkeä.”

”Sinulle se ei sitten mikään muu riitä, kuin pätevät kulissit? Aina sama juttu. Silloin kuin halusin uudestaan kadettikouluun, niin sinä sanoit, että olen liian pehmoinen. Kun pääsin upseerikouluun, niin sanoit silloinkin, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Kun jätin sen kesken, ja hain yliopistoon, niin haukuit tyhmäksi”, sanoi George. Hänen vihansa oli oikeutettua. Varsinaisesti Hiram Litefoot ei ollut koskaan tarkoittanut lytätä poikansa haaveita, mutta koska hänen pikku-Georgensa oli aina ollut niin lempeäluontoinen ja herkkä…

Georgelle isän töksäytykset olivat aina tuntuneet arvostelulta. Kilpailulta, jossa hän ei koskaan voinut voittaa.

”Et kai sinä minun mielipiteestäni mitään kostu?” sanoi Hiram, vaikka kyllähän hän itsekin tunnisti pakoilevansa huonosti vastuuta. Totta kai oman isän mielipide painaa, harvemmassa on ihmisiä, jotka täysin vanhemmistaan viis veisaavat. Ei, ei Hiram Litefoot mitenkään voinut väittää, etteikö olisi pakottanut Georgea näennäisesti omasta mielestään sopiviin muotteihin. Hiramin puolustukseksi saattoi kuitenkin laihasti sanoa, ettei hänen tarkoituksensa ollut sanella hänen elämäänsä valmiiksi, vaan ohjata hyvälle tielle. Hiram oli ollut itse vain niin epäkypsä, alkujaankin sopimaton vanhemmaksi.

Mutta aina hän oli lapsiaan rakastanut. Epätäydellisesti, riittämättömästi, mutta tasan niin paljon kuin ihmiselle rakkautta jaettavaksi annettu.

”Älä nöyristele! Tuo on säälittävää. Vai olisi minun lapsena tajuta, että sinä olet mieleltäsi impotentti tyhjänräksyttäjä? Niin, Georgen vikahan se on, luonnollisesti, mitäs yritti ketään miellyttää, pässinpää, hermoheikko, neurastaasi, ihmisroska”, George solvasi itseään, niin että sen kuuleminen teki kipeää. Ei Hiram ollut tuollaista demonia tarkoittanut hänen sisäiseksi äänekseen kasvattaa.

”Älykäshän sinä olet, George, ja aikuinen. Sääli se olisi vetää tulevaisuutesi viemäristä, kun monet muut minua viisaammatkin ovat sitä mieltä, että olet lahjakas.”

”Sinä et nyt yhtään halua ymmärtää, mitä minä tarkoitan. Uskouduin Mamalle uupumuksesta. Olin niin lopussa, että olisin voinut napsahtaa poikki kuin kuiva risu. Ja te molemmat vain mietitte sitä, että mikä tässä nyt on niin järkevää ja järkevää!” George tuskaili ja tärisi ihan puhuessaan. ”Te ette ikinä anna minun olla, olla vaan ja väsynyt.”

”St. Thomasissako aloitat työsi?” Hiram yritti keventää puheenaihetta. St. Thomas oli hyvämaineinen sairaala, jossa oli mainio sisätautienosasto, ja jossa suoritettiin yliopistotasoista kirurgiaa. Hyvä paikka erikoistuvalle lääkärille. George imi silmin nähden hermostuneena savukettaan tuhkaan.

”Oikeuslääkärin assistenttina”, hän selvensi.

”Ah. Vai niin. Ruumiinavaajana”, sanoi Hiram Litefoot. Vaikka hän yritti pysyä niin neutraalina kuin suinkin, niin väistämättä hänen kulmansa rypistyivät.

Totta kai maailmassa tarvitaan patologejakin, se on ihan pätevä ala lääkärille, mutta kieltämättä Hiram olisi toivonut pojalleen mitä tahansa muuta. Patologien työolosuhteet olivat usein karmeat ja työhön liittyi vakavia vammautumisen ja sairastumisen riskejä. Ruumiinkäsittelyssä käytettiin raskaita työkaluja ja myrkyllisiä kemikaaleja. Puhumattakaan ammatin sosiaalisista varjopuolista… Hiramin kokemuksen perusteella ihmisistä, jotka olivat  kuoleman kanssa joka päivä nenätysten, tuli helposti sulkeutuneita ja viinaanmeneviä.

George Litefoot, hän oli monista asioista kiinnostunut, viehättävä nuorukainen. Sekä matemaattisesti, että kielellisesti lahjakas, monen akateemikon mielestä nuoresta iästään huolimatta todellinen tieteenteon tähti. Hiram vilpittömästi halusi hänelle uran täynnä ylistystä. Patologeja pelättiin ja heidän seuraansa vierastettiin.

”Kyllä minä näen sinun ahavasta naamastasi, ettei mikään kelpaa”, sanoi George ja tumppasi savukkeen astiaan. Hän oli todella tuohtunut. Juuri tätä varten Hiram oli mietiskellyt puutarhassaan, joskus vain pelkkää suihkulähteen liplatusta tuntikausia kuunnellen.

”En vain haluaisi, että sinulle tapahtuisi mitään pahaa”, sanoi Hiram omasta mielestään rauhallisesti.

”Mitä esimerkiksi? Että hyppään kalliolta pää edellä veteen?” tiuskaisi George.

“Kun viha nousee, ajattele seurauksia”, Hiram muistutti itseään, se oli Kungfutselainen sananlasku. Ei saa provosoitua, sitä se tarkoittaa, sillä silloin olet menettänyt itsesi hallinnan ja siten itsekunnioituksesi. Hiram pani silmät kiinni vähäksi aikaa, tajuamatta kuinka ylimieliseltä se hänen poikansa silmiin näytti.

George otti pöydästä kiinni ja kurottui melkein isänsä naamaan kiinni. Hänen ilmeensä oli tuskainen, katkera, sellainen josta näki, että hän oli pitänyt mustaa kiveä sisällä rinnassaan, ja aikoi iskeä sen nyt ulos kuin tykinkuulan.

”Sitähän sinä olisit halunnut, että se olisi ollut minä, eikä Leslie, joka kuoli. Lesliella olisi nyt rinnassaan kunniaristi – minä taas olen pelkkä risti.”

Hiram oli osannut odottaa, että syytös tuntuisi pahalta. Mutta, että sama isku, kuin surmanluoti läpi sydämen? Georgen sanat olivat visvaa. Mitään niin suurta tuskaa ei ole, kuin oman lapsen kuolema. Eikä lapsia voi laittaa paremmuusjärjestykseen sen perusteella, kenen poismeno sattuisi eniten. Georgella ei ollut hajuakaan siitä, miten syvältä hän isäänsä loukkasi. Miten olisi voinut olla? Hänhän oli kuitenkin vasta elämänsä alkutaipaleella, eikä ole ylipäätänsä helppoa asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka on tahallaan, tai vaikka tahtomattaankin, loukannut.

Viinihuoneessa soi menevä musiikki ja kaikui remakka nauru. Silti isän ja pojan välillä oli tyhjentynyt hiljaisuus. Georgesta näki, että hän oli itsekin  järkyttynyt siitä, miten kovin sanoin isäänsä oli murjonut. Hän puhui kuitenkin totuudenmukaisesti.

Georgesta oli aina tuntunut siltä, että hän oli vanhemmilleen lähinnä raskas riesa. Varsinkin Leslien poismenon jälkeen, sillä George oli ollut sairas ja huomiota vailla, eikä isällä, sen paremmin kuin oikein äidilläkään, ollut riittänyt hänen murheilleen ymmärrystä. George oli varma, että jos hän olisi hukkunut sinä kohtalon päivänä, niin se olisi itse asiassa ollut kaikille vain helpotus. Kenenkään ei olisi ikinä tarvinnut käsitellä tai hyväksyä sitä, että hän oli haavoittunut miehenalku, joka olisi tarvinnut enemmän tukea kuin sai. Hänen kuolemansa olisi ollut unelmaratkaisu kaikkiin huoliin.

Vuosikausia sisällä pidetty myrkky oli oksennettu ulos, mutta Hiram oli hämmentävän hiljainen. George oli valmistautunut raivokohtaukseen. Hänen sydämensä pamppaili ja hän odotti ja odotti isänsä käyvän häneen käsiksi, mutta mitään ei tapahtunut. Musiikkikappale vaihtui toiseen. Hiram kohensi asentoaan ja kaatoi itselleen toisen lasillisen.

”Minusta tuntuu, että tämä on jäljitelmäviiniä. Eikö tämä ole samppanjaksi aika sameaa?” Hiram kysyi ja piteli lasia ikkunaa vasten. Juoma poreili, mutta ei ollut niin kirkasta tai valkoistakaan, kuin aito kuplajuoma.

”En ymmärrä mitä muuta odotit näin punaisten lyhtyjen alueella”, sanoi George. Hiram oli nykäistä viininsä väärästä rööristä! Eipä mikään ihme, ettei hänen vaimoaan paljon näkynyt. Ei kukaan itseään kunnioittava Lady näyttäytynyt sellaisen ravitsemusliikkeen edessä, jossa naiset oletusarvoisesti olivat kaupan.

”Chardonnayta?” ehdotti Hiram yskittyään. Koko keskustelu oli absurdi.

”Olet idiootti”, sanoi George. Ihan tosissaanko he aikoivat sivuuttaa riidan puhumalla viinirypälelajikkeista?

”Voi kestin kievari... ja minä luulin, että tuo yksi prostituutti oli vain satunnainen ammattinsa harjoittaja. Silloin kun minä olin nuori, ilotalot olivat syrjäkujilla piilossa.”

George hymähti. Se ei ollut kokonainen hymy, mutta näkyi hänen silmissään asti. Jokin hänessä liikahti, pehmeni ihan. Vaikka hän edelleen kieltäytyi juomasta viiniä, niin hän selitti tarkemmin kärsivänsä herkästi migreeneistä, eikä hän viitsinyt ottaa keskellä viikkoa päänsäryn riskiä. Hiramista se oikeastaan jo kuulosti ihan hänen Georgeltaan.

Satunnaisesta ohikuulijasta heidän siitä jatkuva keskustelunsa olisi vaikuttanut pitkästyttävältä kavalkadilta pintapuolisia hyvänpäivän aiheita, mutta Hiram ja George eivät oikeastaan koskaan ennen olleet jutelleet niitä näitä, muuten vain. Henkisesti molemmat olivat vesikelloilla. Oli todennäköisesti mahdotonta, että he koskaan saisivat korjatuksi pahan juopaa välissään. Kumpikaan ei halunnut riidellä enää. Ehkä kädenlämpöinen kohteliaisuus ei ollut vielä aivan mahdoton toive?

”Ei taida äitisi tulla”, sanoi Hiram. Hän oli haravoinut katseella katua, ja toisaalta hilpeitä viinibaarin asiakkaita, jotka tanssahtelivat. Naisia, jotka kiljahtelivat ja miehiä, jotka röhönauroivat kädet piilossa hamekankaiden alla.

”En usko”, sanoi George.

”Minulla oli meille kolmelle liput teatteriin. Ei sinulla sattuisi olemaan ketään mielitiettyä?” Hiram kysyi, ihan siis vilpittömän viattomasti.

Ei”, töksäytti George. Hiramille tarvinnut kahta kertaa sanoa, että tämä aihe oli turhan tulenarka.

Ehkä siinä oli jotain perää, etteivät Georgea naiset kiinnostaneet sillä tavalla, kuin nuoria miehiä hänen iässään, 23-vuotiaana, keskimäärin. Asialla ei ollut Hiramille väliä, mutta tiesi Annan kyllä pettyvän, jos ei saisi lapsenlapsia. Mutta se olisi Georgen ja hänen äitinsä välinen asia tapella. Hiramista oli ihan hyväkin, jos Georgea ei mehevien reisien lihalliset ilot harhauttaneet opiskelemasta.

Kun nyt ei tekisi koskaan mitään tyhmää. Poikkeavuudesta Hiram Litefoot ei tiennyt henkilökohtaisesti muuta, kuin että hän oli armeijassa miesten kesken kyllä kaiken nähnyt, ja vähän vielä enemmän. Mutta rakkaudesta hän tiesi yhtä ja toista. Se saa ihmisen uskomaan ihan mahdottomiin ja saa tekemään hölmöyksiä.

Niin kuin nyt esimerkiksi, kutsumaan syvästi loukkaantuneen aviovaimonsa hieromaan sovintoa kaikesta päätellen bordellin viinihuoneeseen. Joskus on pakko myöntää, että elämällä itsellään on suurempi huumorintaju, kuin meillä ihmisillä, jotka elämme sitä elämää.

Hiram ja George nousivat pöydästä poistuakseen. Tungoksessa Hiram kulki edeltä, pyydellen kohteliaasti juopuneilta naisilta anteeksi. Useampi mittaili häntä ja hänen univormuaan, arvellen hänen olevan varakas. Ennen kuin he olivat päässeet ulos illan viileyteen, Hiram Litefootia oli yrittänyt useampikin emäntä houkutella maksullisiin lemmentöihin. Georgesta tämä oli aivan hillitöntä, eikä hän pidätellyt ilkikurista virnuiluaan.

”Sinun pitäisi sanoa heille, että olet vaihtoehtoisen ruokalistan miehiä”, hekotteli George. Syleilyltä tuntui hänen ilonsa, vahingoniloinenkin.

”Sekö sitten toimii? Omasta takaa vissiin tiedät”, sanoi Hiram. Liekö ollut aivan ensimmäinen kerta, kun hän laski poikansa kanssa vapautuneesti leikkiä. George pyöräytti silmiään. Hän oli rentoutuneempi. Hiram ihaili, miten hänestä oli tullut kaikista vastoinkäymisistä huolimatta noin suoraselkäinen mies. Ehkei tämä niin epäonnistunut tapaaminen loppujen lopuksi ollutkaan? Vaikka päättyikin vähän alatyyliseen vinoiluun Hiramin kuvitteellisista seksuaalisista mieltymyksistä.

Mitähän siitäkin sotapäämajassa sanottaisiin, jos pikkulinnut rupeaisivat laulamaan Hiramista poikkeavia lauluja? Tuskin se hänen mainettaan sen syvemmälle iskisi. Mitä se Hiramia hänen sitruunapuutarhassaan muutenkaan mitään haittaa, mitä ilkeät kielet hänestä juorusivat? Sääli, että hän oli oppinut läksyn ehkä kaksikymmentä vuotta liian myöhään.

Kun he olivat jo ulkona ja  päätymässä eri teille, George tarttui isäänsä kädestä. Hänellä oli kädessään sikarirasia, joka oli isän torjuessa hempukoita kaksin käsin lähes päätynyt taskuvarkaan matkaan, ellei George olisi ollut hänen perässään valppaana.

”Bába, hukkasit tämän”, hän sanoi. Yhtä helposti kuin aina ennenkin. Se ainoa sana, joka oli salvaa sydämelle, sana, jolla oli merkitystä. Vieläkin, kaiken tämän jälkeen: Bába, ’isi’.

Hiram Litefoot oli huono itkemään. Silloin harvoin kun hän itki, hän tapasi olla todella surullisessa humalassa. Joskus hän itki ihan yön pikkutunneilla tyynyään vasten, niin että hän veti kyyneliä väärään kurkkuun ja heräsi yskimään. Mutta, että ihan liikutuksesta, sellaisenaan? Ehkä tämän kerran.

”Pidä sinä se vain, George. Lahjaksi minä sen sitä paitsi tarkoitinkin.”


FIN





« Viimeksi muokattu: 01.08.2021 11:19:35 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Omam-Thot

  • ***
  • Viestejä: 36
    • AO3
Vs: Doctor Who: Jago & Litefoot: Sikarirasia (K-11) draama
« Vastaus #1 : 07.07.2021 16:42:47 »
Voi Hiramia. Hauskaa että hän vanhemmiten päätyi kuitenkin etsimään itseään jostain muualta kuin pullosta, eikä multa, juurakot ja latvukset ole ollenkaan huono vaihtoehto sille. Hauskaa törmätä taas raapaleiden sitruunamakeisiin ja sikarirasiaan!

Tässä on selvä taitekohta, Georgen nuoruuden varjot on turvallisesti tungettu tyynyn alle, sekä George että Hiram ovat kasvaneet niin paljon että pystyvät jopa puhumaan ja tie kohti ammattia ja aika-avaruudellisia sekoiluja on auki.

Kiitos fikistä!