Kirjoittaja Aihe: Toisina aamuina meri ei auennut | k-11 | Yngve/Vihvilä | fantasia, one-shot  (Luettu 8738 kertaa)

DulzGraham

  • dar(l)ing
  • ***
  • Viestejä: 1 417
  • Magnificent Bastard
Author: Dulz
Ikäraja: k-11
Genre: fantasia, surumielinen fluff
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 955.  Vuono, Kevätvaihtarit (nro 14), Original Queer

Summary: Sisyfos luovi ruostemeren läpi kuin muurahainen suurten honkien hallitsemassa salossa.

A/N: Kevätvaihtarien numerolle 14, ole hyvä! Käytin inspiraationa löyhästi koko pakettia, mutta eniten tässä näkyvät varmaan kuvat, sana ruoste ja lause "Umpikujakin voi johtaa jonnekin." Halusin sisällyttää kaikki sanat, mutta se pääsi unohtumaan.
Mulla oli tän kanssa roppakaupalla ongelmia. Mun suomi on selkeesti ruostunut, mutta jos ei muuta niin tiedänpähän ainakin hemmetisti enemmän merikalastuksesta kuin ennen. Discordille kiitos nimeämisavusta!




Toisina aamuina meri ei auennut



Ruosteen pilkuttama kalastusalus kynti kohti vuonon suuta. Vuoret väistyivät horisontin tieltä ja äärettömänä läikehtivä meri teki tilaa keulalle. Yngve oli ajanut Sisyfosta kaksikymmentä vuotta. Hän tunsi meren ja meri tunsi hänet. Hän ajoi, kunnes peileistä nouseva aurinko sai hänet siristelemään silmiään ja rypyt hänen silmäkulmissaan uurtumaan syvemmiksi. Kun luotain hälytti, hän hiljensi vauhdin vetonopeuteen ja laski nuotan kahdensadan metrin syvyyteen. Hän seurasi verkon painoa, mutta päivän saalis pysyi pienenä. Kun aurinko alkoi mataa alas taivaankantta sukeltaakseen jälleen päivän päätteeksi aaltoihin, Yngve nosti nuotan ja tyhjensi kalat muovisaaviin. Paluumatkan hän vietti peraten moottorin hyrrätessä autokäynnillä.

"Oletko löytänyt lisää ydinohjuksia?" Mikkel tervehti Yngven laskiessa kymmenmetrisen veneensä laituriin.

“Haha”, Yngve vastasi kuivasti ja tarjosi kalasaavia Mikkelille. Mikkel ei hetkahtanutkaan makrillien ja sillien painon alla, vaan heijasi saavin laiturille ja ojensi kätensä seuraavaa varten. Yngve pudisti päätään.

”Pilailetko?”

”Koetan huomenna pohjakalaa siimalla.”

”Saisit koettaa pohjanuotalla.”

Yngve pudisti päätään. Parvet olivat jo kylliksi harvat, merenpohja piloille raavittu.

”Käyt täällä yhä harvemmin. Jos saalista tosiaan tulee niin vähän, sinun olisi parempi pistää pillit pussiin ja pestautua oikealle troolarille. Iso Alisa hakee lisäkäsiä.”

”Alisalla on aina tarve lisäkäsille.”

”Geirin poika etsii töitä välivuodeksi”, Mikkel ehdotti sitten.

Yngve loi Mikkeliin paljon puhuvan katseen. Mikkel osoitti tuhahtaen kolmanneksen vajaata sinistä muovitynnyriä: ”Mihin himputtiin kuvittelet olevasi aluksinesi matkalla? Kalastus ei ole enää yhden ihmisen asia.”

”Joku ne ostaa.”

”Ei siitä sinulle jää käteen kuin kiitos.”

”Tuon huomenna kissakalaa.”

”Tuo ruijanpallasta. Sillä saat tämän kannattamaan.”

Ruijanpallaat kävivät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Yngve suoristui laidalta ja katsoi taivaanrantaa, jonka taakse auringon syvän oranssinkirjava kehrä oli paraikaa upottautumassa. Moottori kaipasi vielä öljyä.

”Hela on jo minua kätevämpi moottorien parissa. Näytähän minulle sillä välin pelittääkö luotaimesi.”

Päivä oli enää vihertävänvaalea muisto horisontin yllä, kun Yngve suuntasi kalasatamasta takaisin vuonolle. Hänen korvissaan kaikui Mikkelin kysymys siitä, miksi hän yhä jaksoi. Yngve ajatteli merta. Sen äärettömyyttä, ajattomuutta, rauhaa ja rajattomuutta.

Hän saapui vuonolle, antoi veneen lipua laituriin aallonmurtajan takana ja ripusti nuotan kuivumaan. Yngve kiipesi kallioiden yli ja suhisevan heinän läpi parkkiintuneelle tuvalle, jonka ruutuikkunat tähystivät vuonon suuta. Sisällä oli kuivaa ja viileää. Yngve sytytti tulen hellaan, keitti kalasopan ja istui yksin syömään. Ikävä ja kaipuu painoivat hänen rintaansa kuin kivi.

Aamulla heinikko kasteli housut ennen meren pärskeitä. Yngve lastasi eväänsä ja verkkonsa ja käynnisti moottorin, jonka putputus kertautui vuonoa ympäröivistä vuorista. Taivas oli puolipilvessä. Meri avautui välkkyvänä.

Toisina aamuina meri aukesi levottomana, läikehtivät aallot löivät aluksen kylkiin kuin käskien sitä takaisin satamaansa raivostuen, kun niiden tahto ei toteutunut. Toisina aamuina meri oli valmiiksi raivoisa ja taivas sen yllä mustelmainen, pahaa enteilevä ja arvaamaton. Toisina aamuina meri oli niin raivoisa ja synkkä, ettei Yngvellä ollut koko päivänä käsiä laskea nuottaa eikä siimaa, mutta hän ei jäänyt maihin, vaikka haarasalamat iskivät pitkin taivaanrantaa ja armoton sade tikkasi kantta tauotta. Hän ei jäänyt maihin edes niinä aamuina, pysähtyneinä ja hyisinä, joina meri avautui teräksisenä peilinä, jonka pintaan hiutaleet verkalleen sulivat. Tai niinä, joina ainoa ääni koko maailman tyhjyydessä oli ritinä meren auetessa aluksen keulan tieltä. Toisina aamuina hän odotti jäänmurtajaa saattamaan Sisyfoksen avomerelle ja iltaisin tuomaan takaisin vuonoon.

Toisina aamuina meri ei auennut. Ulapan sijaan vuonon suulta levisi ruosteinen joutomaa, kolkko ja väärä, ja Yngve suoristi selkänsä. Kivi hänen sydämellään keveni. Myös näinä päivinä nuotta ja siima pysyivät saaveissaan.

Sisyfos luovi ruostemeren läpi kuin muurahainen suurten honkien hallitsemassa salossa. Yhteen nivoutuvien ruosteisten palkkien muodostamat monumentaaliset tornit kohosivat naristen ylös merestä, menneisyyden maamerkit, kertomassa tuhosta ja tuomiosta. Tornien seasta pisti jättiläismäisiä kölejä, joiden alkuperäistä kokoa oli mahdoton hahmottaa. Ne eivät kaikki näyttäneet koskaan olleen merikelpoisia. Alus ylitti matalikkoja, jotka saivat sen pohjan valittamaan, ja alitti siltoja, jotka ulottuivat niin kauas, että niiden päät katosivat toisinaan usvaan. Mittasuhteet tekivät Yngveen vaikutuksen. Levän ja merirokon puute huolestutti häntä. Ajoittain kojelaudan säteilymittari tikitti ja Yngve vaihtoi kurssia. Hän oli ollut varovaisempi sen jälkeen, kun Mikkel oli hälyttänyt merivoimat luotaamaan rannikkovesistä venäläistä tai yhdysvaltalaista ydinkärkeä, koska epäili sellaisen vuotavan rannikkovesiin.

Ruostemerta asutti kumma merenväki. Majesteettiset seireenit syöksyivät vedenpinnan lävitse säihkyvinä torpedoina, levittivät kotkansiipensä ja sinkosivat ilmaan lennättäen pisaroita ympärilleen. Niiden pesiä saattoi havaita korkealla huojuvien metallitornien ristikoissa, mutta poikasia ei näkynyt missään. Joskus seireenit olivat laulaneet, mutta nyt ilma pakeni niiden huulilta äänettä. Yngve ei kohdannut niiden uteliaita katseita, sillä hän ei tiennyt, pätivätkö niihin samat säännöt kuin merenneitoihin ja -miehiin, joiden taikuudesta oli jäljellä vielä rippeet sysimustissa silmissä. Niihin katsominen oli kuin olisi joutunut syvänmeren paineeseen ja murskautunut hengiltä ennen kuin ehti tukehtua. Yngve näki silmäkulmastaan mustuneet sormet ja vilauksen teräväpiirteisistä kasvoista merenväen kammetessa pitkine pyrstöineen itsensä kannelle. Ne matkustivat hänen mukanaan, nojasivat partaisiin sopusuhtaisina kuin kreikkalaiset patsaat ja katselivat ohi lipuvia monumentteja silitellen toistensa kiiltonsa menettäneitä suomuja.

Varjot olivat venyneet pitkiksi, kun alus saapui vuonolle. Merenväki nyrpisti nenäänsä maan tuoksulle ja pudottautui takaisin mereen. Yngve antoi aluksen lipua laituriin ja kiipesi kallioiden yli ja suhisevan heinän läpi parkkiintuneelle tuvalle, jonka ruutuikkunat tähystivät vuonon suuta.

“Tervetuloa kotiin”, Vihvilä tervehti portaalta, jolla istui höyryävä muki käsiensä välissä, ja kivi vierähti Yngven sydämeltä.

“Etkö taaskaan saanut kalaa?”

Yngve pudisti päätään. Vihvilä nauroi.

”Alan epäillä, että piilotat kaikki kalat minulta.”

Yngve ei aikonut koskeakaan ruostemeren kaloihin, jos alueen suurpetojen kunnosta saattoi päätellä mitään. Hänen lähestyessään Vihvilä nousi seisomaan.

“Onneksesi sinulla on minut, surkea kalastajamieheni. Pöytä on pian katettu. Tein lihamuhennosta.”

Yngve veti Vihvilän hartaaseen suudelmaan. Yngven sydän löi vakaasti Vihvilän nopeampien sydämenlyöntien rinnalla, tuuli suhisutti heinikkoa ja aallot löivät tahtia kallioon. Vihvilä tuoksui paahteiselta kanervikolta. Sisällä tuvassa oli lämmintä.

He makasivat punkassa toisiaan silitellen. Vihvilä kertoi retkistään. Vuorista, jotka kohosivat niin lähelle kuuta, että sen pinnalle saattoi suoraan kävellä. Raivoavien metsäpalojen jälkeen uudestaan alkavasta elämästä. Kaukomaista, missä ilmanhenget olivat lempeitä ja kauniita kuin auringonpaiste.

”Kauniimpia kuin minä?” Yngve hymähti.

”Takuulla”, Vihvilä vastasi ja suuteli hänen parkkiintuneita käsiään ja ruskettuneita pisamaisia kasvojaan, ”mutta ne eivät ole sinä.”

Vihvilän kasvoissa oli arpia ja uurteita. Ylähuuli oli joskus haljennut. Yngve silitti sitä ja ymmärsi.

“Anteeksi, että joudut aina odottamaan”, Vihvilä sanoi vasten hänen rintaansa, ja Yngve ajatteli äänettömien kummajaisten ja ruosteen asuttamaa joutomaata. Suojavyöhykettä kahden maailman rajalla.

"Minulla on mereni. Etkö tulisi joskus mukaan?"

Vihvilä vastasi kuten aina, nauramalla: "Petollisen merenväen jallitettavaksi? Mörrimöykyissä ja metsänväessä on seuraa riittämiin. "

Yngve silitti ruskeat hiukset pyöreän korvan taa ja kysyi uteliaisuuttaan: "Kumpaa sinä olet?"

Vihvilä veti häntä hiuksista. Yngve levitti sormensa jäntevälle selälle ja sovitti Vihvilän hajareisin syliinsä, lähemmäs itseään. Vihvilä tarttui häntä hauiksesta ja nauroi hengästyneesti. Hän painoi päänsä vasten Vihvilän päätä. Heidän huohotuksensa kohtasivat ilmassa. Tällä tavalla saattoi hukkua maalla.

Aamulla Yngve joi kahvia ja Vihvilä kertoi, kuinka Sisyfos loitotessaan muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes ohitti vuonon suun ja katosi. Sulautui valoon, meren välkkeeseen. Kahvi oli mustaa ja vahvaa. Vihvilä lupasi sammuttaa hellan ennen lähtöään, ja palata ennen kuin hän ehtisi kaivata.

”Mahdotonta”, Yngve sanoi ja Vihvilä pilkkasi häntä lässyksi.

Yngve suuteli Vihvilää, huolella ja pitkään. Sitten hän meni ulos. Kivi alkoi vieriä takaisin hänen sydämelleen, kun hän sulki oven perässään. Hän luovi tiensä heinikon läpi rantaan, hilasi verkot vajasta veneeseen ja köytti tynnyrit partaaseen. Kun hän käynnisti moottorin, jonka putputus kertautui hiljaisista kallioista, kivi oli asettunut paikoilleen.

Vuonon suulta aukesi ääretön välkehtivä meri.
pannu by wolferain ♥

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 446
Oot kyllä niin taitava kirjottamaan, minusta tuntui että välillä tämä teksti vei hapen mun keuhkoista, koska se oli niin takertuvaa ja syvälle sisään hiipivää. Oon ennenkin sun tekstejä lukiessa kokenut, että tää ottaa kiinni jostain syvältä ja vetää syvään itseensä mukaan.

Tää maailma on luotu niin hienosti, että vaikka onkin vaan oneshot, niin sitä pääsee sisälle tosi syvälle, että tuntuu, kuin näkisi ruostemeren ja kaiken ympärillään. Että tykkäsinkin kaikesta fantastisesta, tykkäsin noista seireeneistä, äänensä menettäneistä, siitä että kaikki on muuttunut ammoisista ajoista, koska. Koska kaikki muuttuu, eikä aina parempaan, kuten tästä saa kiinni. Ei ole kaloja, ei yksittäisille merimiehille tarpeeksi, ei seireeneillä ääntä, merenneidoilla taikuutta silmissä. Ai minä tykkäsin tästä maailmanluonnista ja voisin toistella sitä tosi paljon!

Tykkäsin myös näistä hahmoista, Yngvestä sai kiinni, siitä miten hän on meri-ihminen, ja siihen ei vaikuta mikään, ja miten rakastaa Vihvilää ja miten he on erilaisia. Niin hyviä hahmoja, niin paljon taustaa ilman että tarvitsee suotta mennä syväanalyyseihin tai kuvata kaikkea ulkonäköä. Niin taitavaa hahmonluomistakin.

Minua vähän harmittaa että tää on oneshot, koska tässä oli niin paljon mistä haluaisin lukea lisää, vaikka tuntui, että tästä sai just sen kaiken, mitä tarvitsi, että tässä oli tasan kaikki mitä tarvitaan. Ja ihan suotta selittelet, että suomesi on ruosteessa. Tämä oli niin hyvää suomea että ei oo tosikaan. Rakastan sun tyyliä ihan hirveästi, ja se sopi niin täydellisesti just tällaiseen.
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."

DulzGraham

  • dar(l)ing
  • ***
  • Viestejä: 1 417
  • Magnificent Bastard
Winga, en kyllä tiedä ansaitsenko yhtäkään näistä kehuista, mutta kiitän niistä jokaisesta ♥ Oon huomannu, että kirjotan hyvin erilaisia originaaleja kuin ficcejä. Mun originaalit tuppaa olemaan fiilisteleviä ja maailmapainotteisia, kun taas ficeissä on aina keskiössä hahmot. (No ei aina, mutta yleensä). Mutta niin kai se muutenkin menee. Otan myös enemmän paineita originaaleista  :D

Sitä sanotaan, että kirjailija vaietkoon julkaisun jälkeen, mutta tän piti olla sellainen kolmensadan sanan ihme ilman dialogia, eikä Yngvellä pitänyt olla edes nimeä, mutta kappas mitä kävikään. Tunnustan kanssa, että oon pyöritelly mielessä tälle prologia ja epilogia. Eli tästä vähän niin kuin kolmiosaista saagaa. Mutta niin mä pyörittelen vähän kaikkea, joten ei kannata pidättää hengitystä. Niin hyviä keuhkoja ei tästä maailmasta löydy. Uskotko muuten, että minä en oo meri-ihminen?  ;D

Kiitos vielä ♥♥♥ ei mun sanat riitä kertomaan, miten tärkee tää kommentti oli/on mulle.
pannu by wolferain ♥

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Niin otsikko kuin fantasia-genrekin houkuttelivat minut avaamaan tämän tekstin, ja enpä arvannut, millaiseen maailmaan päädyin! Yhdyn Wingan kehuihin ihan kaikessa, tämä oli hurjan mielenkiintoinen ja samalla karun kaunis teksti.

Rakastan mereen liittyviä tekstejä ja veden elementit ja vesi miljöönä ovat aina kiehtovia. Tässä tarinassa merta tulee kaksin kappalein, ja sen vaihtuessa ruosteiseksi joutomaaksi hämmennyin ensin, mutta käänne tempaisi nopeasti mukaansa. Kerronta on tässä niin jouhevaa ja täynnä jännittäviä, uteliaisuutta herättäviä elementtejä, että lukijana en hämmenny vaan haluan tietää lisää! Erityisen paljon nautin tuosta kappaleesta, joka kuvailee joutomaan miljöötä. Tykkäsin myös seireeneistä ja merenneidoista kertovista yksityiskohdista ja siitä, kuinka muuttunut maailma on myös muuttanut näitä mytologisia olentoja. Samalla mukana on edelleen vanhan maailman piirteitä, kun Yngve miettii, uskaltaako seireenin silmiin katsoa, vaikka laulu onkin vaiennut. Siinä on mukavaa ja tuttua tasapainoa. Aivan todella ihastuttavaa, vaikkakin samalla karmivaa! Muutenkin tuo joutomaa-aspekti on hurjan jännittävä ja mahdollisuuksia pidempään tekstiin löytyy paljonkin :)

Tulkitsin niin, että meren sulkeutuminen ja joutomaan avautuminen tuovat Vihvilän takaisin Yngven luo, ja tällainen nuuskamuikkusmainen vaeltaminen oli jollain tavalla kodikas lisä tarinaan. Se kertoo paljon tarinan alusta ja Yngvestä, kuinka hän edelleen haluaa lähteä päivittäin merelle, mutta ei lähteä kotoaan toisaalle, vaikka meri ei enää riittävästi kalaa annakaan. Ja dialogi Mikkelin kanssa kertoi siitä, että Yngvellä on paikka yhteiskunnassa.  Vihvilän ja Yngven suhde on selkeästi vahva, mutta samalla hieman epäreilu, kun Vihvilä viihtyy kaukomailla, mutta Yngve on se, joka on asettunut aloilleen ja jää siten kaipaamaan. Pidin rintaa painavasta kivi -yksityiskohdasta, joka toistui tekstissä.

Loppupuolella tunnelma ei kuitenkaan jätä epätoivoon ja synkkyyteen vaan viestii onnellista jatkuvuutta, mikä on kivaa :) Hyödynnät Kevätvaihtari-paketin kuvia ja inspiraationpalasia todella luovalla tavalla! Kävin vasta jälkikäteen katsomassa kuvat ja oli hauska yhdistää kuvat tarinaan. Ja kuten aiemmin jo kirjoitin ja mitä Wingakin kommentissaan mainitsi, tästä maailmasta voisi hyvin kirjoittaa vielä enemmänkin! Lukisin mielelläni :) Kiitos tästä tekstistä!

between the sea
and the dream of the sea

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kommenttikampanjasta hyvää yötä.

Minä olen lukenut tämän nyt puolenkymmentä kertaa, ja aina vain olen lumoutunut siitä, miten monia kerroksia tästä löytyy. Voisi sanoa, että tämä on vähän kuin Doctor Who:n alus, suurempi sisältä kuin ulkoa.

Ensiksi nuo kaikki kuvaukset merestä. Miten erilainen se on joka päivä. Tässä kohtaa tarina voisi sijoittua melkein mihin tahansa ajankohtaan tai maailmaan, mutta tekstin edetessä paljastuu että tämä onkin jotain aivan muuta. Kyseessä onkin jonkin maailmanlaajuisen tuhon jälkeinen maailma, jonka eloonjääneet asukkaat ovat joutuneet sopeutumaan ja etsimään tiensä muuttuneessa maailmassa. Kuvaukset tuosta ruostemerestä asukkaineen luovat lukijalle huikeita maailmoja ja näkymiä, ja sitten kuitenkin lopuksi palataan niinkin yksinkertaiselta tuntuvaan tapahtumaan, kuin merenkulkijan paluuseen.

Tässä on pohjimmaisena se sama ristiriita, mikä merimiehen elämässä aina on. On koti, lieden ja rakastetun lämpö. Ja kuitenkin sinne merelle on pakko lähteä päivä toisensa jälkeen. Tuo loppu on kutkuttava vihje siitä, että Vihvilä onkin jotakin muuta kuin puoliso, joka vain odottaa Yngveä saapuvaksi kotiin. Minne hän menee, mitä hän tekee sillä välin kun Yngve on merellä?

Aivan upea ja ajatuksia herättävä teksti! Ja tässä toden totta olisi ainesta pidempäänkin tarinaan, ehkä jopa romaaniin. Jos päätät kirjoittaa lisää, aivan varmasti aion lukea.


Kiitosta tästä!



zilah

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 832
  • 🇺🇦
Onnea Kommenttiarpajaisten voitosta!

Nyt onkin hieno teksti, voi jestas. Mä olen katsellut otsikkokentän Vihvilä-nimeä aiemminkin: se on hurjan kiva nimi ja tuo mun mieleen puisen vispilän.:D Joten ihan sillä perusteella halusin lukea tämän tekstin. (Ah, joo, vihvilä on näköjään kasvi! Sun Sivistetään Finiä -kampanja tuottaa taas tulosta! ;) )

Lainaus
Toisina aamuina meri aukesi levottomana, läikehtivät aallot löivät aluksen kylkiin kuin käskien sitä takaisin satamaansa raivostuen, kun niiden tahto ei toteutunut. Toisina aamuina meri oli valmiiksi raivoisa ja taivas sen yllä mustelmainen, pahaa enteilevä ja arvaamaton. Toisina aamuina meri oli niin raivoisa ja synkkä, ettei Yngvellä ollut koko päivänä käsiä laskea nuottaa eikä siimaa, mutta hän ei jäänyt maihin, vaikka haarasalamat iskivät pitkin taivaanrantaa ja armoton sade tikkasi kantta tauotta.

Vaikea uskoa, ettet ole "meri-ihmisiä". Meri on tässä niin vahva, luonteikas ja vivahteikas, voisin melkein sanoa, että se ajoittain nousee tarinan päähenkilöksi. Jo arkinen kalastustyö on tässä mukaansa tempaavasti kerrottu, mutta että meressä on vielä merenväkeä! Merenväestä kertova osuus on ehkä parasta tässä, tulen surulliseksi siitä, miten ne ovat menettäneet voimiaan, mutta säilyttäneet silti jotain taikuudestaan. Tästä olisi kyllä ihana kuulla lisää!

Ja siten vielä ilmanhenget ja mörrimöykyt! Voi että, tämä fantasiamaailma on ihan huikea! Munkin tulee tästä mieleen jokin katastrofin jälkeinen maailma - tai ehkä toisaalta vaan nykymaailma, jossa luonnonhenget joutuvat elämään saasteen keskellä. Yngvestä ja Vihvilästä mulle tulee mieleen Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen. :) Mikä siis on pelkästään hyvä juttu.

Kiitokset hienosta tekstistä!<3