Kirjoittaja Aihe: Hallanvaara |K11| Halla & Minka, oneshot  (Luettu 68 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 221
  • Loveatar
Hallanvaara |K11| Halla & Minka, oneshot
« : 06.10.2021 14:25:05 »
Nimi: Hallanvaara
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Hahmot: Halla & Minka Roivas

A/N: Tämä on lojunut mulla pöytälaatikossa pidempään odottamassa, että saisin tämän valmiiksi. Halla ja Minka ovat yhden pidemman tarinaideani hahmoja, joihin olen yrittänyt tutustua kirjoittamalla vähän lyhyempääkin tekstiä. Mulla on omat pienet epävarmuustekijäni tämän tekstin kanssa, mutta ajattelin niistä huolimatta julkaista tämän kuitenkin. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita! Tämä on kirjoitettu alun perin ei-nettiyhteensopivalla asettelulla (as in osana pidempää, mahdollisesti romaanimittaista kokonaisuutta, vaikka tämä onkin irrallinen, lyhyt makupala), joten asettelultaan tämä ei ole ehkä sitä kaikkein parasta. Noin muuten tämän haasteena oli se, että kirjoitin ensimmäisen osion joskus useampi kuukausi sitten, jonka jälkeen tämä jäi lojumaan. Sitten vasta vähän aikaa sitten kaivoin tämän esiin ja päätin kirjoittaa loppuun. Ja koska tämä oli alunperin pitkälti fiilistelymielessä kirjoitettu, niin se alkuperäinen ajatus oli ehtinyt jo unohtua, joten yritin parhaani mukaan rakentaa tälle edes jokseenkin loogisen jatkumon ja lopun. Tämä ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä tältä tekstiltä alun perin halusin, mutta kun parempaankaan en pysty, niin saa kelvata :D Todennäköisesti tämä ei ole se koheesein tekeleeni, mutta toivottavasti loppupää ei ole liian irrallinen siitä huolimatta :P


Sinä heiluttelit jalkojasi istuessasi vieressäni laiturilla. Huolettomana, ikään kuin mikään tässä maailmassa ei vaivaisi mieltäsi tai saisi rauhallisuuttasi murenemaan. Tiesin, että väittäisit vastaan, jos pukahtaisin sanaakaan siitä, mitä ajattelin. Että rauhallisuutesi oli muuri. Muuri ulkomaailmaa vastaan, jottei sen jatkuva stressi ja paine pääsisi käsiksi sinuun. Huokaisin. Olisikin elämä niin helppoa. Sen sijaan sysäsit vain jatkuvan stressaamisen minun harteilleni, vaikka minulla oli aivan riittävästi murheita jo omasta takaa kannettavanani.

”Halla, kato!”

Mieleni teki ärjäistä, että älä hyvän tähden huuda nimeäni. Meidän piti pysyä piilossa, ja se kävi varsin hankalaksi, jos toinen koilotti niin kovaa kuin kurkusta vain ääntä lähti. Tiesin pinnani olevan kireällä, ehkä jopa tarpeettoman kireällä. Tiesin kuitenkin, ettet sinä sitä tarkoituksella sitä tehnyt. Kunhan innostuit turhan paljon, kuten ennen vanhaan. Ennen tätä kaikkea. Ajatus melkein sai lämpimän hymyn hiipimään kasvoilleni, mutta purin alahuultani pitääkseni kasvoni peruslukemilla. Helvetti. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei minkään tästä.
   
”Min – ” aloitin, mutta hiljenin, kun ristit kätesi rinnallesi ja tapitit minua ankarasti suoraan silmiin.

Tuon ilmeen tunsin. Olit pienestä pitäen näyttänyt tismalleen samalta. Sama intensiivinen tuijotus, jolta ei päässyt pakoon, vaikka halusikin. Saatoin miltei haistaa pettymyksen, joka sinusta huokui. Ja se tukki suuni paremmin kuin mikään, mitä kykenit sanomaan.

”Halla.” Äänesi kalskahti hopeaa ja mieleni teki sävähtää kauemmas. ”Älä.”

Okei, okei, ei sitten. Levitin käteni alistuvana ja ilmeesi suli. Sormesi eksyivät mustiin, lyhyiksi kynittyihin hiuksiisi kuin haluaisit raastaa ne päästäsi. Vinkaisin hiljaa. Halusin estää sinua, mutta tiesin, että juuri nyt kosketus ei auttaisi mitään. Parempi vain olla hiljaa ja kuunnella. Kyllä sinä kertoisit, mikä sinua vaivasi. Ainahan sinä kerroit. Joskus auliimmin, joskus empien ja kompastellen, mutta aina sinä uskouduit minulle. Lapsesta asti. Silloin mieltäsi painoivat tyystin erilaiset murheet. Silloin pahinta olivat olleet sängyn alla piileskelevät hirviöt ja vanhempien tappelun äänet. Nykyään tuo lapsen viattomuus oli murrettu ja elämääsi astuneet aivan toisenlaiset huolenaiheet.

Kuten isosisko, josta kerran kuussa sukeutui mielipuolinen hirviö.

”Halla.”
”Hmh?”

Laskit kätesi jalalleni, välittämättä siitä, kuinka lihakseni jännittyivät allasi. Purin hammasta ja odotin. Sanomatta sanaakaan.

”Ei ne sulle mitään tee”, sanoit.

Et sä mitään tästä tiedä, ajattelin ja käänsin katseeni pois. Siirryin syrjään kätesi alta ja kiedoin käsivarteni ympärilleni. En halunnut edes ajatella sitä, etten enää kyennyt suojelemaan sinua karulta maailmalta. Se vain tunkeutui elämääsi ja raastoi sen juuriltaan välittämättä ollenkaan siitä, mitä se sinulle teki. Olit nyt yhtä iso osa tätä kaikkea kuin minäkin. Ja se teki sinusta heidän silmissään samanlaisen kuin minäkin. Saaliin.

”Meidän ei pitäis olla täällä”, sain sanottua ennen kuin nousin seisomaan ja kiskoin sinut perässäni ylös. En välittänyt vastusteluistasi, vaan raahasin sinut mukanani hieman sivummalla tönöttävään mökkiin, jonka tiesin olleen autio jo pienen ikuisuuden.

Mökki oli nykyään ainoa turvapaikkamme. Emme voineet liikkua ihmisten ilmoilla, koska tiesin sotilaiden partioivan kaikkialla. Uutisissa oli puhuttu jo kauan siitä, kuinka ihmisiä kehotettiin pysymään sisällä aina pimeän tultua. Hallitus oli jo aikoja sitten määrännyt koko maahan ulkonaliikkumiskiellon, jonka rikkojat roudattaisiin suoraan karuihin selleihin oikeudenkäyntiä odottamaan. Kaikki vain sen takia, etten minä suostunut luovuttamaan. Saatanan saatana, elämästä oli tullut kerta heitolla paljon vaikeampaa. Ei vain minulle, vaan kaikille niille, jotka pitivät majaansa sydämessäni.

”Päästä irti!”

Riuhtaisit itsesi irti otteestani ja jäit huohottamaan keskelle rahkasammalia. Silmäsi paloivat sitä tuttua jäistä tulta, jonka tiesin palavan omassakin katseessani, jos satuin kunnolla tulistumaan. En voinut olla hymyilemättä, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin kiva. Olimme niin samanlaisia. Sinä ja minä. Halla ja Minka Roivas. Roivaksen suvun tuli ja tappura. Pienestä pitäen kuin paita ja peppu, ihan samanlaisia pellavapäitä. Ainakin siihen asti, että sinusta tuli tämä jääräpäinen teini, joka ei koskaan tehnyt mitä piti. Värjäsit hiuksesi mustiksi ja pistit hanttiin pienimmässäkin asiassa. Ja silti olimme niin samanlaisia, että se sattui. Välillämme oli kuitenkin yksi eroavaisuus. Se oli niin iso, ettei sitä voinut olla huomioimatta, vaikka olisi halunnutkin. Ja minä halusin.

Sillä sinä olit edelleen terve, kun taas minä sairastuin.

Ja siitä ne ongelmat vasta alkoivat.

***

äidin katseessa paistoi pakokauhu. pelon lemu sai nenäni nyrpistymään kuin itsestään, vaikka samalla se veti puoleensa kuin liekki yöperhosia. vastustaminen oli lähes ylivoimaista, kun mielen täytti vain hullu himo ja korvissa pauhasi kuun laulu. huulet vetäytyivät irveeseen ja jostakin rintani uumenista kohosi matala ärinä, joka sai pelon hajun voimistumaan vielä entisestään. sisimmässäni paloi polttava sudentuli, jota ei käynyt tukahduttaminen.

revi. raatele. pure. tapa.

***

Äidin kuolema oli ajanut meidät pakosalle. Isä ei enää puhunut meille kummallekaan. Ei sillä, että minulla olisi edes ollut hänelle mitään sanottavaa. Ei enää sen kaiken jälkeen, mitä jouduimme kokemaan. Hallituksen määräämä ulkonaliikkumiskielto oli vain kärjistänyt tilannetta entisestään, ajanut meitä aina vain ahtaammalle. Isän katkera viha susia, koko maailmaa kohtaan poltti kaiken tieltään, jopa ihmissuhteet, jotka olivat aikaisemmin olleet hänelle koko maailma.

Kätesi kosketus ihollani sai minut hätkähtämään, suden poltteen nostamaan päätään sisälläni. Nielaisin ärähdyksen ja pudistin päätäni. Olin yrittänyt ajaa sinutkin pois, mutta siinä sinä vain edelleen nökötit kuin tatti. Uskollisena rinnallani kuin mikäkin piski.

Toisaalta olin siitä vain hyvilläni. Olit ainoa, joka suostui jäämään rinnalleni huolimatta sairaudesta, joka pakotti lihakseni kouristamaan ja luuni murtumaan kerran kuussa. Et välittänyt paskaakaan siitä, kuinka kuun hopeinen kiekko kerran toisensa jälkeen repi muotoni sijoiltaan ja korvasi rakkauden vihalla ja tutun vieraalla. Et välittänyt siitä, kuinka jouduit kaksitoista kertaa vuodessa telkeytymään hopealla kyllästettyjen ovien taakse ja kuuntelemaan, kuinka verenhimoinen hirviö yritti päästä kimppuusi.

Sinun sairautesi on minun sairautesi, sanoit kerran toisensa jälkeen, välittämättä siitä, kuinka kaukana se oli totuudesta.

Tämä oli minun ongelmani, minun sairauteni. Oli minun syytäni, että ylipäänsä olimme tässä tilanteessa, jossa jouduimme piilottelemaan sekä ystäviltämme että valtiolta mökissä keskellä ei-mitään.

”Halla – ”
”Pää kiinni”, äsähdin ja suupieliäni nyki, kun huomasin kulmiesi painuvan suloisesti kurttuun jäänsinisten silmieni kylmästä tulesta.
”Sisälle siitä, täällä ei ole turvallista.”

Jupisit hiljaa, mutta tottelit. Kerrankin. En halunnut, että joutuisit kärsimään minun takiani, jos joku kaikista varotoimistani huolimatta löytäisi mökkimme. Parempi, että minä olin ainoa, jota rangaistaisiin ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Minun takiahan me tässä tilanteessa olimme. Olin pitänyt huolen siitä, että valtion silmissä Minka Roivas oli yhtä kuin kuollut.

Niin oli parempi.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 986
Vs: Hallanvaara |K11| Halla & Minka, oneshot
« Vastaus #1 : 08.10.2021 12:54:30 »
Tämä oli kyllä mielenkiintoista luettavaa! Ja minusta tämä on toimiva kokonaisuus, vaikka sitä epäilitkin :) Lukijana pystyin seuraamaan hyvin mukana ja tarina täydentyi hiljalleen pala palalta. Ja vaikka paljon palasia jäikin puuttumaan, kun kyseessä on osa suurempaa kokonaisuutta, niitä on silti riittävästi, että pystyin keskittymään tarinaan jäämättä pohtimaan asioita liikaa.

Omiin hahmoihin tutustuminen pienien sivutarinoiden kautta on kyllä kiva ja toimiva tapa syventää tarinaa ja sen maailmaa! Silloin voi jättää juonen ja loogiset kulut oman onnensa nojaan ja keskittyä hahmojen syventymiseen. Minusta tässä tuleekin vahvasti esiin paljonkin erilaisia siskosten piirteitä ja tarinan aikana heihin tutustuu melko hyvin. Toki paljon jää tässäkin salaisuudeksi, mutta mielestäni tässä piirretään esiin paljon tärkeitä piirteitä, jotka sekä yhdistävät että erottavat Hallaa ja Minkaa. Heillä on kuitenkin takanaan monta rankkaa tapahtumaa ja nykyhetkikin on stressaava ja ahdistava, mutta silti he onnistuvat löytämään pieniä ilon pilkahduksia ja onnellisia muistoja, jotka pitävät heidät elossa ja motivoituneina pysymään piilossa.

Hallan susi-puoli oli mielenkiintoinen ja nousi jännittäväksi konfliktiksi tarinan edetessä! Pidin todella paljon tuosta näkökulman muutoksesta ja eräänlaisesta takaumasta, siinä tuli vahvasti esiin se, että kyseessä on susi!Hallan näkökulma. Sen jälkeen tuleva osa olikin hurjan mielenkiintoinen ja pidin siitä, miten paljon se avasi tuon ensimmäisen kohtauksen taustaa. Etenkin

Lainaus
Et välittänyt siitä, kuinka jouduit kaksitoista kertaa vuodessa telkeytymään hopealla kyllästettyjen ovien taakse ja kuuntelemaan, kuinka verenhimoinen hirviö yritti päästä kimppuusi.

jäi mieleen ja herätti vahvan mielikuvan tuosta kuukausittaisesta tapahtumasta. Luin juuri eilen kirjaa, jossa karhu hyökkää sisälle taloon, ja ehkä jotenkin sen johdattelemana osasin heti nähdä tämän kohtauksen mielessäni :P Myös sinä-kerronta tekstin läpi toimi yllättävän hyvin! En osaa sanoa, miten se toimii kokonaisuutena, mutta tällaisena one-shottina se oli virkistävä ja erilainen tapa tutkia siskosten välistä suhdetta :)

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä! Tässä oli kivasti mysteeriä ja synkkää taustaa, mutta myös arkista, siskosten välistä dialogia ja sisarrakkautta. Kiitos tästä!

between the sea
and the dream of the sea