Nimi: Pimeään
Fandom: Harry Potter
Hahmot: Remus/Sirius
Ikäraja: K-11
Genre: AU, one-shot
A/N: Pieni surullisuusvaroitus! Kertokaa jos ikärajan pitäisi olla korkeammalla.
**
Mäen päällä oli majakka ja majakan valo syttyi joka ilta. Remus katseli sitä mökin ikkunasta. Viime keskiviikkona hän oli käynyt kylällä ostamassa jauhoja ja oli samalla kysynyt yleistavarakaupan mieheltä, kuka majakkaa hoiti. Mies oli kohauttanut olkapäitään. Kuulemma edellinen majakanhoitaja oli kuollut vuonna 1985: hiljainen mies, osti vain rautanauloja, kuivattua kinkkua ja viinaa. Hautajaiset oli pidetty lauantai-iltana, mutta sinne ei ollut mennyt ketään.
Sen jälkeen majakka oli ollut pimeänä yksitoista vuotta.
Nyt valo läikkyi majakasta kohti merta ja kylää ja pientä mökkiä, jossa Remus yritti saada keittiön ikkunaa sulkeutumaan ennen kuin sade valuisi lattialle. Tuuli vinkui mökin nurkissa ja heilutti irtonaista kattotiiltä, jonka Remus oli aikonut korjata siitä saakka, kun oli tullut tänne. Hän ei muistanut, milloin oli tullut. Hän ei osannut korjata mitään, eikä hän tiennyt, kuinka kauan oli ollut täällä. Hän kai odotti jotain, mutta ei tiennyt mitä. Mutta sellaista elämä oli.
Hän kaatoi kiehuvaa vettä kattilasta kahteen kuppiin ja jätti toisen tiskipöydälle. Sitten hän meni kuistille istumaan. Sade valui verhona alas katolta, mutta majakan valo näkyi silti. Se loisti koko yön ja hävisi vasta, kun taivas meren yllä alkoi muuttua vaaleammaksi. Silloin hän otti tyhjän teekupin, meni sisälle ja sulki oven.
**
Ainakin hän oli ollut täällä niin pitkään, että kyläläiset tunsivat hänet. Hän pyöräili kahvilan ohi ja rouva Jones heilautti hänelle kättään. Kun hän jätti pyörän sekatavarakaupan oveen, rouva Smith toiselta puolelta katua nyökkäsi hänelle teekuppi kädessään. Hän kävi ostamassa lisää jauhoa ja voita, ja kun hän talutti pyörää kohti rantatietä, rouva Davis käveli häntä vastaan.
”Herra Lupin”, rouva Davis sanoi.
”Rouva Davis”, Remus sanoi. Kukaan ei kutsunut häntä herra Lupiniksi. Herra Lupin kuulosti hänen isältään. Mutta isä oli kuollut kauan sitten, eikä kukaan enää kutsunut häntä myöskään Remukseksi. Kukaan ei kutsunut häntä miksikään. Joskus hän makasi öisin valveilla ja jutteli itselleen. Mutta se ei ollut sama asia, eikä sekään, kun piti itseään kiinni kädestä.
”Vieläkö se katto vuotaa?” rouva Davis kysyi.
”Ei enää”, Remus sanoi. Se oli loppunut itsestään kutakuinkin niihin aikoihin, kun hän oli lakannut itkemästä. Toisinaan hän toivoi, että pystyisi siihen yhä. Tuntui siltä että sydän alkoi jähmettyä. Mutta ehkä hiljaisuus oli kevyempää surua.
”Joko hän on tullut?” rouva Davis kysyi.
Remus vilkaisi kohti majakkaa. ”Kuka?”
”Mistä minä tietäisin?” rouva Davis kysyi. ”Mutta kai sinä olet jotakuta rakastanut. Et ole enää ihan nuori.”
”Olen ollut täällä pitkän aikaa.”
”Pitää miettiä mikä elämässä on tärkeää”, rouva Davis sanoi. ”Rahaa ei voi viedä mukanaan, eikä vaatteita, eikä parasta posliiniastiastoa. Eikä rakkauttakaan. Mutta se on silti ainoa, joka loistaa pimeän läpi.”
”Nythän on keskipäivä”, Remus sanoi.
”Kultaseni”, rouva Davis sanoi ja nyökkäsi kohti pyörän koria, ”osta seuraavalla kerralla kananmunia. Eihän voilla ja jauhoilla kukaan elä.”
Samana iltana, tai ehkä jonakin samanlaisena, Remus istui taas kuistilla ja katseli majakkaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt merellä laivaa, mutta pakkohan majakan oli olla täällä laivoja varten.
Hän meni sisälle ja veti verhot ikkunan eteen, mutta valo näkyi silti. Se piirsi huoneeseen uusia varjoja, mutta kai se oli silti parempi kuin olla pimeässä. Hän mietti sitä ja silitti kasvojaan. Jos taivutti käden pään yli ja silitti nurin päin, tuntui melkein siltä kuin joku toinen olisi silittänyt. Kai hän oli haaveillutkin sellaisesta joskus. Mutta hän oli elänyt maailmassa, jossa sellainen oli mahdotonta. Tosin hän oli aina epäillyt, ettei vika ollut maailmassa vaan hänessä. Hän oli vääränlainen.
Hän pujotti käden housuihin, mutta mikään temppu ei saanut sitä tuntumaan jonkun toisen kädeltä. Majakan valo valui alemmas seinällä, kunnes se häilyi hänen polvillaan. Hän kuvitteli, että joku katsoi häntä sieltä, mutta eihän siellä ketään ollut. Hän oli yksin niin kuin tähänkin saakka, ja jos joskus oli ollut joku, hän oli jo unohtanut.
**
Keittiön ylimmässä kaapissa oli termosmuki, joka oli niin pölyinen, että hän joutui huuhtelemaan sen kolmesti. Hän täytti sen teellä ja laittoi reppuun. Mökin ovessa oli lukko, mutta hänellä ei ollut avainta. Hän jätti oven raolleen, otti repun selkään ja lähti kävelemään kohti majakkaa.
Hän pääsi majakan luo ennen kuin tuli pimeä. Ovi oli lukossa, joten hän istuutui kivelle majakan viereen ja joi teetä, kunnes tuli hämärä ja majakan valo syttyi. Se kurotti hänen ylitseen kohti merta ja kylää ja mökkiä, joka näytti täältä katsottuna niin pieneltä, että oli tuskin edes todellinen. Hän katseli sitä hetken ja kokeili sitten majakan ovea. Se oli auki.
Majakan ensimmäisessä kerroksessa tuoksui pöly. Hän nousi kierreportaita ylös ja jätti sormenjälkiä kaiteeseen, ja pöly vaihtui muihin tuoksuihin: vanha kokolattiamatto. Huone täynnä kirjoja. Hunajaa ja teetä. Suklaata. Jokin jota hän ei osannut nimetä. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli, että joku käveli hänen vierellään. Kun hän avasi taas silmät, hänen vierellään kulki varjo, joka ei ollut hänen. Mutta kierreportaat olivat niin kapeat, ettei niitä voinut kävellä kuin yksin.
Ylimmässä kerroksessa oli ovi. Hän työnsi sen auki ja mietti, että elämässään hän oli kai useimmiten jäänyt suljettujen ovien taakse seisomaan. Mutta oli jo pitkään ollut liian myöhäistä. Asiat muuttuivat hämärässä.
Hän astui huoneeseen suljetun oven taakse ja jätti oven raolleen, mutta ei katsonut sitä enää. Keskellä huonetta oli kirkas valo, joka säteili joka suuntaan kohti ikkunoita, joista hän olisi nähnyt merelle, jos olisi katsonut.
Valon vieressä istui mies, joka poltti tupakkaa.
”Hei”, Remus sanoi.
”Hei”, mies sanoi ja laittoi tupakan pois. ”Kylläpä sinulla kesti.”
Remus istuutui tyhjälle tuolille miehen viereen kasvot merelle päin. Heidän varjonsa huojuivat sylikkäin ikkunalasissa. Taas oli alkanut sataa ja hänellä oli sellainen olo, että nyt hän olisi itkenyt, jos olisi vielä osannut.
”Miten niin kylläpä minulla kesti?” hän kysyi mieheltä, mutta katseli heidän varjoaan.
”Mikä vuosi nyt on?” mies kysyi. ”1998?”
Remus kohautti olkapäitään. Hän ei ollut laskenut.
”Sinun piti selvitä hengissä”, mies sanoi ja ojensi hänelle tupakan. Miehen sormet olivat lämpimät. Hän melkein pudotti tupakan mutta onnistui pitämään siitä kiinni, ja mies veti kätensä takaisin omaan syliinsä. ”Kuulitko?” mies sanoi. ”Sinun ei pitänyt kuolla.”
”En minä ole kuollut”, Remus sanoi.
Siihen mies ei sanonut mitään, sytytti vain itselleen uuden tupakan. Remuskin sytytti omansa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, mutta hän pystyi pitelemään sormissaan pientä liekkiä. Hän laittoi tupakan huulien väliin ja veti henkeä mutta ei maistanut mitään. Joskus kauan sitten joku oli pidellyt häntä kädestä, pidellyt tupakkaa hänen huulillaan, nauranut, sanonut että kyllä hän sen oppisi, hän lakkaisi yskimästä – – – ja hän oli sanonut ettei halunnut oppia. Hän oli halunnut vain tarttua sen toiseen käsiin, antaa tupakan pudota pois ja kadota, pitää ranteesta kiinni, viedä kädet niskaan, mennä lähemmäksi, hengittää yhdessä, koskea nenällä poskea, koskea sormenpäillä vatsaan, kääriä vaatteita päälle ja pois, ja suudella, tietenkin suudella, ja kun hän mietti sitä, hän maistoi viskin ja kesän ja jotain suolaista.
Hän räpytteli silmiään. Mies otti tupakan hänen kädestään, nousi seisomaan ja käveli ikkunalasin luo. Sitten mies heitti tupakat lasin läpi alas mereen. Valo kieppui miehen ympärillä ja teki varjoista kipeämpiä.
”Tämä olisi pitänyt tehdä eri tavalla”, mies sanoi eikä katsonut häneen. ”Meidän olisi pitänyt tavata jossain muualla. Ja aiemmin. Nyt on liian myöhäistä.”
”Liian myöhäistä mihin?”
”Se on ainoa asia, joka loistaa pimeän läpi.”
Hän nousi seisomaan. ”Mikä?”
”Varmaan oli hetkiä”, mies sanoi, ”sellaisia hetkiä, jotka olisivat voineet muuttaa kaiken. Jos olisin tarttunut sinua kädestä kiinni. Vaikka silloin ihan viimeisenä päivänä.”
Remus pysähtyi miehen luo ikkunan eteen. Sade tuli kasvoille. Se tuntui itkemiseltä. Meri oli lakannut liikkumasta, ja taivaan reuna näytti mustalta verholta.
”Olisi pitänyt tarttua sinua kädestä”, mies sanoi ja tarttui häntä kädestä. ”Mutta ehkä sitten sinäkin olisit pudonnut.”
Lämpö valui hänen lävitseen. Hän silitti peukalollaan miehen kämmensyrjää ja hengitys tarttui kurkkuun, tai ei hän muistanut milloin oli hengittänyt muutenkaan. Hän oli ollut täällä pitkään.
”Ajattelin että tulisit tänne vanhana miehenä”, Sirius sanoi. ”Luulin että joutuisin odottamaan kauan. Minulla oli paljon tupakkaa. Mutta sinä tulitkin jo nyt.”
Hän veti Siriuksen lähemmäs. Heidän varjonsa suutelivat. Majakan valo valui mereen ja upposi. Hän ei muistanut paljoa, mutta hän muisti, miten oli halunnut kulkea verhon läpi. Ehkä hän olisi saanut tartuttua Siriuksen käteen, tai ehkä hänkin olisi pudonnut.
Jonain päivänä hän kertoisi Siriukselle kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kaikesta paitsi siitä, miten oli katsellut huoneitten kattoja ja tuntenut ihonsa alla, että oli täysin yksin. Hän ei kertoisi, miltä tuntui olla yhä omassa kehossaan, hengittää ja kulkea seuraavaan päivään, kun sydän oli muuttunut niin kipeäksi että pelkkä herääminen sattui. Siitä hän ei kertoisi. Hän kertoisi Harrysta ja toivosta. Tai ehkä hän ei kertoisi sittenkään mitään, koska päiviä ei enää ollut.
”Tämän piti mennä eri tavalla”, Sirius sanoi. ”Meillä piti olla enemmän aikaa.”
”Meillä oli kaikki aika”, Remus sanoi ja mietti, että jos saisi elää elämänsä uudestaan, ehkä hän eläisi sen juuri näin. Ehkä hän tekisi samat virheet. Ehkä hän päätyisi taas tänne yksin, pakkaisi teetä reppuun ja kävelisi kierreportaita kunnes valo olisi niin kirkasta, että varjoista tulisi eläviä. Ja täällä hän kertoisi Siriukselle, että oli kai rakastanut Siriusta aina, tai ainakin olisi halunnut rakastaa, jos vain olisi uskaltanut. Hän oli kuvitellut, että oli jotain menetettävää. Nyt hän ei enää muistanut, mitä se oli ollut.
Hän puristi Siriuksen kättä. Sirius kosketti hänen kasvojaan. Heidän varjonsa olivat jo sulaneet yhteen. Valo värisi ja sammui heidän takanaan, ja he astuivat yhdessä pimeään.
