Kirjoittaja Aihe: Taikatilkkutäkki, K-11, 5/x  (Luettu 365 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 340
  • Kellopelihurmaaja
Taikatilkkutäkki, K-11, 5/x
« : 04.05.2021 13:17:28 »
Nimi: Taikatilkkutäkki
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: seikkailu, slow burn, tilkkutäkkitaikuus
Yhteenveto: Oivoi, Kristel, olitpa varomaton. (eli: mitä kaikkea käy, kun kirjoittaa nimensä sopimukseen sitä tarpeeksi pohtimatta, herättää muinaisen lumouksen ja ihastuu tilkkumaagiin, jonka sydämen on joskus mennyt särkemään)
Haasteet: Finfanfun1000 (780.  Uhkapeli), Originaalikiipeily (136. Palapeli), Albumihaaste (Iisa: Korttipeli), Taikatoimintaa ja miekkamättöä.

K/H: Tässäpä onkin taas yksi uusi taikuuskonsepti, koska puhuimme vastikään Okaketun kanssa centorunoudesta, jossa runot siis punotaan lainaamalla kaikki säkeet muilta runoilijoilta/kirjailijoilta. Tämän tarinan maailmassa jokaisella ihmisellä on häivähdys omanlaistaan taikuutta, jota centomaagit lainaavat, ja josta he voivat punoa monimutkaisempia lumouksia sitten. Ajattelin, että kirjoitanpa nyt kerrankin tällaisen kevyen kesäprojektin, jossa ei ole mitään isoja maailmanpelastusjuttuja ja sen sellaista. Tämä on kaikin puolin leikkisä seikkailutarina, jonka ois tarkoitus olla yhdistelmä Liikkuvaa linnaa, Indiana Jonesia ja Avaruusplaneettaa, ja tuntua sellaisilta nuoruuden ekoilta fantasiakirjoilta. Tää on meikän eskapismi– ja blokinpurkutarina, joka jatkuu silloin kun jatkuu.

*

Taikatilkkutäkki

cento on runouden muoto, jossa runo kootaan kokonaan lainaamalla säkeitä muilta runoilijoilta ja järjestetään uudelleen.

*

Ensimmäinen luku

Kristel

“Ei käy.” Felix ei edes kohota katsettaan korjaamastaan kapineesta. Päivä on helteinen. Ohut tuulenviri käy Kimmelteen yli, tarttuu kujan ylle ripustettuihin pyykkeihin ja pörröttää Felixin ruskeita kiharoita.

Minä ristin käteni rinnalleni. “Miksei? Se hyödyttäisi sinuakin.”

“Varmasti”, Felix hymähtää. “Kuten kaikki sinun uhkayrityksesi aina. Ei pienintäkään riskiä, ja aivan pyyteettömästi pyydät minua mukaan vain siksi, että tahdot jakaa voitot.”

“No, pieni riski”, minä myönnän. “Enkä ole aivan pyyteetön. Mutta tulin kysymään sinua ensin. Olisin voinut pyytää mukaan myös Milenaa tai Reginaldia.”

“Höpönlöpön. Kysyit heitä mukaan ensin”, Felix vääntää mutteria jakoavaimella ja ähkäisee, kun se ei suostu kääntymään. Hänen kasvonsa ovat ruskettuneet, otsalle on kihonnut hikeä. “Milena sanoi. Minä olen viimeinen vaihtoehtosi. Olet riidoissa Helenen ja Danielin kanssa, eikä Theo suostu edes puhumaan sinulle.”

Mutristan huuliani, koska Felix on oikeassa. Milena on epäilemättä kielinyt tapaamisestamme ja varoittanut häntä etukäteen. Olisi pitänyt arvata.

“Se on Harpunsoittajan temppeli”, sanon, vaikka en haluaisikaan paljastaa valttikorttiani. Felix kohottaa viimein katseensa. Hänen poskessaan on öljytahra.

“Musiikkitaikuutta?” Felix kallistaa päätään. Äänessä on vastahakoista kiinnostusta.

“Todennäköisesti sitäkin”, valehtelen. Ei minulla ole aavistustakaan siitä, onko temppelin holvissa sellaista. En aistinut lumottujen ovien läpi mitään. Mutta ainakin vahvat suojat tarkoittavat sitä, että jotain kiinnostavaa raunioihin kätkeytyy.

“Älä yritä”, Felix kurtistaa kulmiaan. “Jos et aio olla rehellinen, tämä keskustelu saa luvan päättyä tähän.”

“Olit ennen paljon hauskempi.”

“Ja sinä olet aina ollut yhtä kamala”, Felix vastaa. “Ehkä kannattaisi miettiä sitä, miksi puoli Kimmellettä suhtautuu sinuun niin nuivasti.”

“Suhtaudutko sinäkin?”

“Ehkä”, Felix murahtaa. Hän kiskoo taas jakoavainta, ja viimein mutteri liikahtaa. “Mutta kerrohan sitten. Kuinka pitkä matka, millaiset suojaukset, mitä tarvitset?”

“Felix –”

“Tiedot ensin, päätös sitten”, Felix keskeyttää. “Minä en pelaa sinun pelejäsi.”

Irvistän, mutta koska Felix todella on viimeinen vaihtoehtoni, istahdan alas ja pohdin, mitä minun on pakko hänelle kertoa. Kattotasanteen siniset mosaiikkilaatat hohkaavat kuumuutta kirkasvärisen räsymaton läpikin. Leyhyttelen kättä kasvojeni edessä, vaikkei se juuri vilvoitakaan.

“Mm”, Felix vilkaisee minua silmäkulmastaan. “Sisällä on viileämpää. Jos haluat, voimme kyllä jatkaa keskustelua siellä.”

“Oi, sinulla on sittenkin edelleen sydän.”

“Toisella meistä sentään.”

Kohottaudun seisomaan. Felix ottaa korjaamansa esineen mukaan – nyt näen, että se on soittorasia – ja avaa kattoluukun. Kiipeän tikkaita hänen perässään ja rojahdan heti kuluneeseen vihreään samettituoliin. Valo ryöppyää huoneeseen viiston katon ainoasta ikkunasta ja poimii keilaansa Felixin appelsiinipuun. Muistan, miten ylpeänä hän esitteli sen taimea viisi vuotta sitten.

Se on kuitenkin vaarallinen ajatus. Felix esitteli minulle kaikenlaista muutakin sinä iltana, enkä aio nyt palauttaa niitä muistoja mieleeni. Se mutkistaisi keskusteluamme liikaa.

“No?” Felix kävelee nurkan samovaarille ja alkaa valmistaa teetä. “Kerrohan sitten.”

“Kimmelteestä länteen, polkupyörillä muutaman tunnin matka. Rauniot putkahtivat esiin joitakin viikkoja sitten, eikä niissä ole ehtinyt vierailla juuri ketään, tai ainakin lumoukset olivat koskemattomia vielä eilen. Temppeli ei tuntunut värjyvän, joten se tuskin katoaa hetkeen, mutta pitäisi toimia nopeasti. Muutoin joku ehtii paikalle ennen ja varastaa aarteeni.”

Sinun aarteesi?” Felix kohottaa kulmiaan.

“Löytäjä saa pitää”, minä sanon ja poimin kasvoilleni hurmaavimman hymyni. Felixin ilme ei värähdäkään.

“Käsitin, että se olisi meidän aarteemme”, hän huomauttaa.

“Tietenkin”, minä korjaan lauhkeasti. Felix naputtaa leukaansa sormellaan miettiessään.

“Ja se oli varmasti Harpunsoittajan temppeli?”

“Kyllä”, minä nyökkään. Siitä olen varma. Mutta jokin oli kyllä vinossa, koska keskushallin patsaan marmoriharppu oli valkoisen sijaan yönmusta, ja Harpunsoittajan hiukset olivat lyhyet, aivan kuin nirhityt. En ole nähnyt sellaista versiota hänestä sellaisena aiemmin.

“Hmm.”

Felix valuttaa teetä kahteen kuppiin ja leikkaa molempiin sitruunaviipaleen. Minun kuppiini hän sekoittaa kaksi lusikallista hunajaa. En tiedä mitä ajattelisin siitä, että Felix muistaa mieltymykseni edelleen.

Hän ojentaa kupin minulle ja vangitsee katseeni. Yllätyn siitä, miten kauniit Felixin silmät ovat. Niiden harmaa on kuin lasia, ja pupillia kiertävä centokehä on merensininen.

“Yhdellä ehdolla”, Felix sanoo.

“Olen pelkkänä korvana.”

“Jos suostun, sinä jätät hurmaamisleikkisi kolmeksi kuukaudeksi.”

“Kolmeksi?” Älähdys karkaa huuliltani ennen kuin ehdin hillitä itseäni.

“Kolmeksi”, Felix nyökkää vakavana. “Olen kyllästynyt korjailemaan niitä ongelmia, joita aiheuttamasi sydänsurut saavat aikaan. Tämänkin soittorasian koneisto meni jumiin, koska Gina oli niin suunniltaan tajutessaan, että viettelit hänet pelkästään taikuuden vuoksi. Pelkästään tässä kuussa olen korjannut seitsemän seikkailujesi aiheuttamaan ongelmaa.”

Sanat saavat minut hiljenemään hetkeksi. Tätä en osannut odottaa, vaikka kai minun olisi pitänyt. Felix on Kimmelteen näppäräsormisin centomaagi, ja hän ratkoo pieniä pulmia mielellään. Tietenkin ihmiset tulevat ongelmineen hänen luokseen – etenkin, kun Felix on surkea sanomaan ei. Hänellä on aivan liian hyvä sydän.

Suoristaudun tuolissa ja siemaisen teetä. “Yksi kuukausi? Kolme on liioittelua.”

“Kolme”, Felix pudistaa päätään. “Tai ei tule kauppoja.”

“Kaksi?”

“Kolme.”

“Felix”, minä sanon anovasti. “Älä viitsi olla tuollainen. Kesä on tulossa. Kuka tietää, ehkä minä rakastuisin tällä kertaa oikeasti.”

“Varmasti”, Felix vastaa kuivasti. “Ja sitten eläisitte sydänkäpysesi kanssa onnellisina elämänne loppuun saakka. Kolme kuukautta, tai saat mennä temppeliisi yksin.”

“Ne ovet vaativat kaksi centomaagia”, minä muistutan. “Siellä on pakko olla jotakin erityisen voimakasta.”

“Vaikka olisikin, minua ei sellainen liikuta”, Felix sekoittaa teetään. “Olen oikein tyytyväinen elämääni ilman muinaisia loitsuja ja aarteita. Jos tulen mukaasi, tulen pelkästään siksi, että kyse on Harpunsoittajan temppelistä.”

“Etkö lainkaan siksi, että pidät minusta?”

Felix ei vastaa mitään. Hiljaisuudessa on odottava sävy.

Minä huokaan. “Hyvä on.”

Felix suo minulle välähtävän hymyn. Sekin on sievempi kuin muistin, hymykuopat ja kaikki.

“Sitten saat allekirjoittaa sopimuksen”, hän sanoo ja kaivaa pöytänsä laatikosta paperin.

“Etkö luota minuun?”

“En tietenkään”, Felix tuhahtaa. “En minä ole typerä.”

Se on epäilemättä totta, joten en edes yritä lirkutella. Felix kirjoittaa paperiin ehtonsa kaarevalla, vikkelällä käsialallaan:

Vastineeksi saamastani centomaagi Felixin avusta minä, Kristel Dahles, lupaan pidättäytyä kaikenlaisesta vispilänkaupasta ja vikittelystä kolmen kuukauden ajan.

“Entä jos haluaisin myydä ihan oikeita vispilöitä?”

Felixin suupielet nytkähtävät, mutta hän ojentaa paperia ja kynää minua kohti. Huokaan ja otan ne vastaan. Rannekoruni värähtää aistiessaan taikuutta. Luon kysyvän katseen Felixiin.

“Millainen lumous sopimuksessa on?”

“Pinttyvää mustetta”, Felix sanoo. “Ettet voi haihduttaa sitä myöhemmin. Ei mitään sen kummempaa.”

Felixin kasvot ovat vilpittömät, joten sutaisen nimeni sopimuspaperiin.

Se on virhe. Rannekkeeni värisee kahta kauheammin, kun se tuntee minun joutuvan taikuuden kohteeksi. Felix nappaa paperin kädestäni ennen kuin ehdin reagoida asiaan mitenkään.

“Sinä –”

“Pinttyvää mustetta ja pinttyvä lupaus ja huomaamattomuuslumousta”, Felix sanoo. Tällä kertaa hänen hymynsä on syvempi. Hän näyttää itsekin yllättyneeltä. “En voi uskoa, että sinä todella kävelit ansaan.”

“Sinä valehtelit!” Tuijotan Felixiä järkyttyneenä. En tiennyt, että hän edes pystyy sellaiseen.

“Ja voin vakuuttaa, ettei se ollut helppoa”, Felix hymähtää. “Mutta olen oppinut sinulta. Valmistauduin etukäteen.”

Siristän silmiäni. Vasta nyt huomaan, että Felix näyttää hieman erilaiselta: kirkkaammalta, kauniimmalta. Sekin vielä.

“Kuinka paljon?” En onnistu peittelemään uteliaisuuttani. Se voittaa jopa nyrpeyteni. Felix hieroo niskaansa ja näyttää samaan aikaan häpeilevältä ja tyytyväiseltä itseensä.

“Lainasin Marigoldin ehostustaikuutta ja Daalian hehkua”, hän aloittaa ja kohottaa sormensa pystyyn käyttämiään taikuustilkkuja laskiessaan, “jotta lankeaisit helpommin. Lisäksi sekoitin teehesi hunajan mukana luottamustaikuutta. Tiesin, ettet osaisi odottaa sellaista minulta, enkä ihmettele – en olisi osannut itsekään. Se oli Minean ehdotus.”

Ajattelen Felixin tarkasti ajoitettua hymyä ja hänen silmiensä kirkkautta, äänen heleää sointia. Minun olisi pitänyt tunnistaa kaunistava taikuus. Tietenkin. Mutta Felix ei ole sellainen. Hän ei huijaa. Hän ei –

“Sopimukseen punottu lumous on kaksiosainen. Sitä ei voi purkaa, ja siitä pinttymätaikuus pitää huolen. Huomaamattomuuslumous taas on rikotun lupauksen seuraus. Jos syöt sanasi, olet sen jälkeen loppusopimuksen ajan kaikkien mielestä tylsän ja arkisen näköinen. Käytin jäljellä olevat tilkut siihen, että yhdistin viittä erilaista huomaamattomuustaikuutta. Jouduin ostamaan kaksi niistä torilta, mutta nyt lumousta ei hevin murretakaan.”

“Käytit kaikki keräämäsi tilkut vain jymäyttääksesi minua? Olen otettu.” (Todellisuudessa olen järkyttynyt ja enemmän kuin vähän kauhuissani. Felix on tuhonnut kaikki kesäsuunnitelmani, ja hän varmasti tietää sen itsekin.)

“Olen pahoillani, Kristel”, hän sanoo. “Mutta minä ja muut maagit alamme olla lopen kyllästyneitä aiheuttamiisi sotkuihin. Tarvitsemme hengähdystauon. Ehkä sinullekin tekee hyvää tarkastella maailmaa vähän uudesta kulmasta.”

“Sinä olet kamala.”

“Samoin”, Felix hymyilee lauhkeasti. “Voit syyttää tästä vain itseäsi.”

Minä nousen. Lasken teekupin tuolin vieressä olevalle pöydälle niin riuskasti, että teetä läikkyy yli. Felix kurtistaa kulmiaan, muttei sano mitään.

“Nähdään huomenna kahdeksalta aamulla”, minä sanon. Felix pudistaa päätään. On hänellä otsaa!

“Kymmeneltä. Minun täytyy hoitaa muutama asia. Tuskinpa haluat mukaasi centomaagia, jonka kaikki lumoukset on käytetty.”

Hän on tietenkin oikeassa, taas. Vastustan haluani tarttua Felixiä rinnuksista ja ravistella. “Tarvitset jotain valoon liittyvää. Minulla on katvetta, ja näyttää siltä, että ovet haluavat molempia.”

“Mm.” Felix nyökkää. “Jotain muuta?”

Kyllä. Sinä olet liero, karmea valehteleva ketku, aivan hirveä roisto –

Tyydyn pudistamaan päätäni. Felix nyökkää toistamiseen.

“Selvä sitten. Nähdään huomenna, Kristel”, hän sanoo ja hymyilee pehmeästi. “Odotan sitä innolla.”

Pahinta on, että Felixin viimeiset sanat kuulostavat täysin vilpittömiltä.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2021 13:12:10 kirjoittanut Kaarne »

hold my hand in yours, and we will not fear what hands like ours can do.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 223
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Taikatilkkutäkki, K-11, 1/x
« Vastaus #1 : 04.05.2021 16:14:29 »
Heti alkuun on hehkutettava, että ihana idea!  :D  Uudet taikuuskonseptit on best, eikä centotaikuus ainakaan häviä kilpailussa ♥ Se sopii erittäin hyvin leikkisään blokinpurkujatkikseen, mutta voin jo kuvitella miten siitä saisi helposti synkän ja dramaattisenkin version  ;D

Lisäksi Liikkuva linna on ♥ ja Indiana Jonesitkin on tullut katsottua. Tematiikka siis nappaa myös.

Ja sitten itse tekstiin. Minusta on hirmuisen kiva, että tässä on runsaasti leikkisää dialogia, sillä sitä kautta hahmoista saa heti paljon irti - ja onhan se nyt nautinto itsessäänkin. Kursiivit osuivat myös kohdilleen, aijai.

Lainaus
“Pinttyvää mustetta ja pinttyvä lupaus ja huomaamattomuuslumousta”, Felix sanoo. Tällä kertaa hänen hymynsä on syvempi. Hän näyttää itsekin yllättyneeltä. “En voi uskoa, että sinä todella kävelit ansaan.”

“Sinä valehtelit!” Tuijotan Felixiä järkyttyneenä. En tiennyt, että hän edes pystyy sellaiseen.

“Ja voin vakuuttaa, ettei se ollut helppoa”, Felix hymähtää. “Mutta olen oppinut sinulta. Valmistauduin etukäteen.”

Tässäkin hahmoista saa selville todella paljon, ja sen lisäksi vielä taikuuttakin. Ja sitten tietysti sekin vielä;D

Koska tämä on kepeä teksti, niin höttöinen ja reikäinen on kommenttikin! Hah! (ja lisäksi luennot oikeastaan jatkuvat jo, hups)


ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 340
  • Kellopelihurmaaja
Taikatilkkutäkki, K-11, 2/x
« Vastaus #2 : 05.05.2021 14:07:53 »
Isfet: Centotaikuus on kyllä minustakin metka konsepti! Aikoinaan (joskus 2008, heh) kirjoitin tarinaa, jonka yksi hahmo osasi yhdistellä useampaa taikuustyyppiä luovasti, ja idea on varmaan sitten muhinut sieltä asti pulpahtaakseen nyt uudenlaisena pintaan. Ja höttöiset kommentit ovat aivan jees, ei hätää. :D Arvostan sitä, että kyhäsit sellaisen kesken luentojen, koska etäluentopäivät ovat karmeita. Iloa ja jaksamista opintoihin ja kiitos kommentista! ♥

K/H: En enää nykyään oikein pääse irti tästä minäkertojien vaihtelusta, joten joudutte tässäkin tarinassa sietämään sitä. :P Mutta postailen tähän jatkoa jo nyt, koska kirjoitan tarinaa ennen kaikkea omaksi ilokseni, enkä hirveästi jaksa miettiä sen käänteitä. (Aina kun sanon näin, jossain kohtaa alan sitten kuitenkin tehdä niin, oivoi. No, toivotaan, ettei nyt käy niin.)


*

Toinen luku

Felix

Kristel lähtee ja paiskaa oven kiinni perässään. Hänen askeleensa kaikuvat portaikossa raivokkaana ropinana.

Lysähdän nojatuoliin, jossa Kristel hetkeä ennen istui. Ilmassa leijailee edelleen häivähdys hänen omasta hehkeyslumouksestaan. Hengitän taikuutta ja yritän erottaa sen sävyjä, mutta siitä ei tule mitään, sillä syyllisyys puristaa kylkiluitani kasaan.

En ole valehdellut kenellekään vuosiin, tai en ainakaan tällaisissa asioissa. Toki välillä vastaan kuulumiskysymyksiin vältellen, mutta kukapa ei? Silti sekin hiertää aina, ja tämä – tämä on paljon vakavampaa.

Kristelin allekirjoittama paperi polttelee taskussani. Kaivan sen esiin ja taittelen auki, pakotan itseni lukemaan sanat vielä kertaalleen. Nyt musteeseen sitomani lumous tuntuu kohtuuttoman julmalta. Se porautuu juuri siihen, mikä on Kristelin ydintä, häntä itseään. Hän on vikittelevä hurmuri. En osaa kuvitella Kristeliä toisenlaisena.

Kohtahan se nähdään, millainen hän on. Milena ja Daniel käyttivät tuntikausia siihen, että puhuivat minut ympäri ja onnistuivat suostuttelemaan tähän hämäykseen. Silloin se tuntui oikealta ja reilulta, joltakin sellaiselta, minkä Kristel todella ansaitsi. Mutta nyt…

Koputus havahduttaa minut. Nousen ja pelkään hetken, että Kristel on tullut takaisin, mutta hylkään ajatuksen heti. Hän ei koputtaisi, vaan säntäisi sisään saman tien.

Nousen ja avaan oven. Milena seisoo sen takana leveä virne tummilla kasvoillaan. Hän tuntuu suorastaan hehkuvan.

“Se onnistui, eikö niin? Näin, kuinka Kristel kihisi raivosta lähtiessään.”

Kuvittelen hänet tunkeutumassa alakerran kahvilan läpi kultaiset korkkiruuvikiharat heiluen ja punainen mekko leiskuen, koko olemus täynnä vain puoliksi tukahdutettua vihaa. Ajatus saa minut värähtämään.

“Onnistui”, minä myönnän. Milenan hymy levenee. Pelkään, että se halkaisee pian hänen kasvonsa.

“Sitten meidän täytyy juhlia. Odota, lähetän Danielille viestin”, hän sanoo. En ehdi edes avata suutani, kun Milena on jo näpäyttänyt rannekoruaan ja punonut yhteen suuntavaistoa ja auringonvaloa. Loitsu ampaisee matkaan. He ovat varmaankin sopineet merkistä Danielin kanssa etukäteen, ja vaikka minua ahdistaakin, osaan silti arvostaa Milenan luovuutta. Valopallo viestinä on hieno oivallus. En tajua, miksen ole aiemmin ajatellut sitä.

“Minä toin viiniä”, Milena sanoo ja kohottaa kannattelemaansa punoskoria. “Ja juustoa ja rypäleitä ja leipää. Daniel tuo jälkiruokaa.”

“Minun ei tee mieli”, sanon valjusti.

“Kohta tekee”, Milena taputtaa olkapäätäni vapaalla kädellään. “Sinulla on vain huono omatunto. Se menee ohi. Kristel on itse kaivanut oman kuoppansa.”

“Sinä olet vain katkera siitä, että hän onnistui hurmaamaan sinutkin”, minä huomautan. Milena mulkaisee minua. Jos en tuntisi häntä, pelästyisin mustien silmien läpitunkevuutta, jota jäänsininen centokehä korostaa entisestään. Milenan siron ulkokuoren alla on terästä ja tappuraa.

“Siitä on jo kolme vuotta. En ole enää niin typerä, enkä minä märehdi sitä, toisin kuin joku muu tässä huoneessa.”

“Höpönlöpön.”

“Se on totta. Et tuntisi syyllisyyttä, jos et olisi tuollainen haihattelija. Kristel on oikeasti piittaamaton ja julma.”

Ajattelen hetken hänen kanssaan viettämääni yötä: Kristelin keveää naurua ja sitä intoa, jolla hän kuunteli ajatuksiani taikuudesta. Hänen teräviä kysymyksiään, kauniisti kaartuvaa hymyään, aamiaiseksi paistamiamme ohukaisia, Kristelin huulten itsevarmuutta omiani vasten, hänen –

“Felix”, Milena huokaa. “Oikeasti. Olet toivoton.”

“Minä olen vain muita alttiimpi taikuudelle”, puolustaudun. Kaikessa on kyse siitä, että Kristelin langettama ihastuslumous ei suostu katoamaan. Pakko olla. Kunhan keksin keinon purkaa sen, minä –

“Sinä et vain suostu myöntämään tunteitasi, ja siksi et myöskään pääse niistä yli.”

“Sinunkin kompapunoksesi sai minut murtamaan varpaani ja törmäilemään ovenkarmeihin monta viikkoa, vaikka sen piti olla vain pieni vitsi.”

“Ehkä tein siitä vahingossa liian voimakkaan.”

“Tai ehkä taikuus vaikuttaa minuun vahvemmin.” Tiedän, että sanani ovat tyhjiä. Viisi vuotta, Felix. Mikään lumous ei kestä niin kauan.

“Oli miten oli, ei puhuta siitä nyt.” Milena astuu ohitseni sisään. Hänen mustiin hiuksiinsa solmitut hopeatiu’ut helisevät. On perjantai, ja silloin Milena pukeutuu aina Taivaanmaalarin väreihin: tummansiniseen ja helmenharmaaseen. Harvat meistä palvovat enää vanhoja jumalia yhtä näkyvästi, mutta se on hänen sukunsa tapa.

Milena kaivaa tuomisensa korista ja asettelee ne pöydälle. Minä etsin meille ruokailuvälineitä. Sopivia viinilaseja ei ole, mutta vaikka Daniel varmasti nyrpistääkin nenäänsä teekupeista juomiselle, minusta se on kodikasta.

Kattamisen parissa puuhasteleminen saa minutkin rentoutumaan. Milena muistuttaa minua samalla kärsivällisesti kaikista niistä ongelmista, joita olemme joutuneet Kristelin jäljiltä setvimään, ja vähitellen solmu rintakehässäni höllenee ja avautuu melkein kokonaan.

Kun Daniel säntää sisään koputtamatta ja on vähällä pudottaa valtavan suklaakakun silkkaa innostuneisuuttaan, minä pudistelen päätäni hänen hösellykselleen ja ajattelen, että ehkä ystäväni ovat oikeassa.

Ja niin: kyse on vain kolmesta kuukaudesta. Mitä yhdessä kesässä muka ehtii tapahtua?





Käytän koko seuraavan aamun siihen, että etsin torilta sopivia lumoussirpaleita. Rannekorussani on kerrankin yhdeksän tyhjää koloa, joten valinnanvaraa riittää, mutta tarjonta on harvinaisen kehnoa. Milena vinkkasi, että Hunajalaaksosta tulleilla kauppiailla oli tarjottavanaan erityisen kirkasta valotaikuutta, joten käyn ostamassa sitä kahden lokerollisen verran. Yhteen hankin tuttua, hiljaista lempeyttä, koska sitä tarvitsen usein. Ihmisillä on tapana tulla luokseni järkyttyneinä tai suruissaan, ja silloin häivähdys lumottua myötätuntoa auttaa pääsemään yli pahimmasta tunnekuohusta ja keskittymään itse ongelmaan.

Ehkä Kristelkin tarvitsee sitä tänään, jos hän on edelleen yhtä myrskyisällä tuulella.

En pidä taikuuden käyttämisestä muiden vahingoittamiseen, eikä se tietenkään ole laillistakaan, mutta käyn silti hakemassa tutulta sepältä kipinöitä kaiken varalta. Hän ei pyydä niistä maksua, sillä olen auttanut korjaamaan pajassa kaikenlaista.

Loput rannekkeen lokeroista täytän kaikenlaisella pienellä ja tarpeellisella: suuntavaistolla, tarkkanäköisyydellä, virkeydellä, vikkelyydellä ja tyyneydellä. Useimmat centomaagit eivät suuremmin perusta tunteisiin tai aisteihin kytkeytyvästä taikuudesta, koska sellaisen vaikutus on yksittäisinä häivähdyksinä vähäistä, mutta minä olen oppinut, että pienetkin muutokset voivat sysätä oikeaan suuntaan.

Olen valmis vähän ennen kymmentä, joten piipahdan leipomossa ostamassa muutaman croissantin ja kaksi pahvimukillista kahvia. Sekoitan Kristelin kahviin hunajaa, vaikka se saakin omatuntoni nalkuttamaan jälleen. Luottamuksen ujuttaminen teehen oli halpamainen temppu. Olkoonkin, ettei se ollut minun ideani.

Kohtaan Kristelin kaupungin laidalla, violettina hehkuvan jakarandapuun alla. En aluksi edes tunnista häntä, sillä Kristelillä ei ole yllään häivähdystäkään tavanomaisista lumouksistaan. Hän on sitonut vaaleat hiuksensa palmikoksi päänsä ympärille ja vaihtanut sievän leningin yksinkertaisiin mustiin housuihin ja harmaaseen kauluspaitaan, jonka hihat on kääritty ylös kyynärpäihin asti. Selässään Kristel kantaa ruskeaa nahkareppua.

Hän ei edes tervehti, vaan tuijottaa minua nenänvarttaan pitkin. Hämmennyn, sillä ensimmäistä kertaa vuosiin Kristelin kullanruskeiden silmien musta centorengas on kokonaan näkyvissä. Yleensä hän peittää senkin sävytaikuudella, vaikka Kimmelteen kotoperäiset asukkaat tietävätkin, että Kristel on tilkkumaagi. Hämäys tepsii kuitenkin muualta tulleisiin, ja Kristelin on helpompaa hurmata varomattomia. Kaikki eivät luota meidänlaisiimme.

“Huomenta sinullekin”, minä sanon ja ojennan pahvikuppia kuin valkoista lippua. Kristel kurtistaa sille kulmiaan, mutta ottaa hetken hiljaisuuden jälkeen kupin vastaan ja nuuhkaisee kahvia.

“Ei lumouksia tällä kertaa?”

“Ei”, minä punastun. Hän siristää silmiään ja siirtää pahvimukin rannekekäteensä, mutta kun koru ei värähdä, Kristel siemaisee kahvia.

“Hyvä. Jos huijaat minua vielä toisen kerran, lupaan, että maksan samalla mitalla.”

“Ja nytkö et aio kostaa mitenkään?”

“En minä niin sanonut”, Kristel hymyilee. Ilmeessä on jotakin avoimen petomaista. En ole tottunut niin laskelmoivaan hymyyn hänen sievillä, pyöreillä kasvoillaan. Toisaalta en ole tottunut tällaiseen Kristeliin ensinkään.

“Aselepo tämän retken ajaksi?” Ojennan croissantteja. Kristel avaa paperipussin ja hymyilee nyt aavistuksen lauhkeammin, mutta terävyys ei katoa hänen katseestaan.

“Ehkä.”

Ja siihen minun on tyytyminen, sillä tiedän, ettei hän suostu lupaamaan enempää.

hold my hand in yours, and we will not fear what hands like ours can do.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 340
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Taikatilkkutäkki, K-11, 3/x
« Vastaus #3 : 06.05.2021 11:23:23 »
K/H: Tätä kirjoittaessa fiilistelen sitä, että olo on kuin lukioikäisellä Vehkalla, joka tykkäsi kirjoittaa meneviä seikkailutarinoita. Ah. Laatukin on varmaan sen mukaista, mutta ei se mitään, keveässä kesäseikkailussa voi olla. 8)

*

Kolmas luku

Kristel

Päivän edetessä helle käy sietämättömäksi. Kun poljemme kohti määränpäätämme, hiki valuu noroina selkääni, enkä halua edes ajatella kainaloihini muodostuvia tummia läikkiä. Tavallisesti loitsin mekkoni tällaisella säällä viilennystaioin, mutta tinkiminen vakikauppiaani kanssa ei sujunut hyvin tänä aamuna. Ilman viehkeyslumousta hän vaati melkein tuplasti kalliimpaa hintaa, enkä suostunut maksamaan sitä.

Olisi pitänyt. Nyt minua kaduttaa.

Felix ei tunnu olevan helteestä millänsäkään, vaikka hänenkin kasvoillaan helmeilee hiki. Siitä huolimatta hän polkee keveästi ja luo suuntaani rohkaisevia katseita ja hymyjä tuon tuostakin. Ne saavat vereni kiehumaan.

Aivan matkamme alussa Felix tarjoutui katsomaan, josko onnistuisi löytämään syyn siihen, miksi pyöräni kitisee. En suostunut silloin. Sekin kaduttaa, sillä mokoma vinkuna ja natina on vähällä ajaa minut hulluksi. Mutta ajatus siitä, että puhuisin asiasta Felixille ja myöntäisin, että apu kelpaa sittenkin – ei.

“Kristel!”

Felixin huuto saa minut jarruttamaan. Olemme ajaneet ylöspäin polveilevaa vuoristotietä pitkin. Nousu on onneksi loivaa, mutta tien urat ovat kuluneet ja kivet muhkuraisia, joten olen silti hengästynyt väistelystä ja tömähtelystä. Kitukasvuiset puut eivät tarjoa juurikaan varjoa.

“Meidän olisi varmaan hyvä pitää tauko”, Felix sanoo. “Ainakin juoda vähän jotain.”

“Kyllä minä pärjään.”

“Varmasti. Mutta sanoit, että perille on parin tunnin matka, joten olemme nyt suunnilleen puolivälissä. Oiva hetki juoda jotakin ja puhua siitä, kuinka olet – olemme – valmistautuneet.”

“Ei siitä tarvitse puhua. Sinulla on loitsusi, minulla on omani.”

“Etkö halua tietää, mitä minä olen valinnut?” Felix kohottaa kulmiaan. Huomaan, ettei hän edes yritä kysyä omista tilkuistani toistamiseen. Hyvä.

“Kerrotko muka, jos minä en kerro omistani?”

“Toki. Eivät ne ole mikään salaisuus. Me olemme menossa temppeliin yhdessä, joten haluaisin kovasti luottaa siihen, että yritämme myös selvitä sieltä ulos yhdessä.”

Felix taluttaa pyöränsä polun viereen ja kiipeää hieman ylemmäs, suuren kallionulkoneman varjoon. Hän ottaa repun selästään ja kaivaa sieltä juomapullon. Minä seuraan vastahakoisesti esimerkkiä.

Felixin centoranneke on tummunutta hopeaa. Se on hyvin vanha ja siksi nykyisiä painavampi ja jykevärakenteisempi. Taikuuslokeroita on kymmenen, mutta tiedän, että Felix käyttää niistä päivittäin vain yhdeksää. Yhdessä on jotakin sellaista taikuutta, johon hän ei koskaan kajoa. Minä en tiedä siitä muuta kuin sen, että viisi vuotta sitten Felix veti kätensä pois, kun sormeni ehtivät sille lokerolle asti. Olen utelias, mutta rannekkeet ovat meille maageille pyhä asia. Se on yksi niistä harvoista kohteliaisuussäännöistä, joita minäkin aina kunnioitan.

Sitä paitsi: on minullakin kaksi lokeroa, joita en koskaan avaa.

Oma rannekkeeni on sekin hopeaa, mutta siihen on sekoitettu valonkultaa kauniisti kiemurtelevina lehtikaiverruksina. Koru on sievä, eikä sitä välttämättä tajua centorannekkeeksi, ellei ole herkkä taikuudelle tai huomaa, että lehtiä on juuri kymmenen. Hienovaraisuus on tarkoituksellista. Minä pyrin pitämään kykyni piilossa Kimmelteeseen saapuvilta vierailta mahdollisimman pitkään. Siten he lankeavat helpommin.

Felix alkaa luetella keräämiään loitsuja. Olen tyytyväinen siihen, että hän on varustautunut kahdella valotilkulla, mutta kipinät saavat minut kohottamaan kulmiani. Tiedän, ettei tulitaikuus ole jotakin sellaista, mihin Felix tarttuu mielellään.

“Miksi?”

“Varmuuden vuoksi”, hän sanoo ja naputtaa kohtaa mietteliäs ilme kasvoillaan. “Sinun kanssasi vastaan voi tulla mitä tahansa.”

Tuhahdan. “Tarvitsisit useamman aggressiivisen säikeen. Et sinä muutamalla kipinällä saa aikaan paljoakaan. Sinun olisi pitänyt hankkia tuulta tai pinttymistä pitämään liekit elossa pidempään.”

“Ne ovat korkeintaan harhautus”, Felix kohauttaa olkiaan. “En minä ole mikään taistelija muutenkaan. Sellaisten tilkkuloitsujen etsiminen on minulle vieras maailma. Pidän korjaamisesta, en rikkomisesta.”

“Jäät paljosta paitsi”, minä sanon ja ojennan omaa rannekettani. Felix räpyttelee silmiään.

“Luulin, ettet sinä aikonut kertoa minulle mitään.”

“Minulla on riitettä, kirpeämpää pakkasta ja pidentynyttä yötä. Saan niistä aikaan muutaman minuutin verran lumipyryä.” Tiedän itsekin, että sanani ovat kerskailua, mutta tyytyväisyys ailahtaa silti sisälläni, kun Felix nyökkää vaikuttuneena. Tähän aikaan vuodesta talvihäivähdyksiä on vaikea saada. “Yksi hippusellinen pimeää, toinen syvempiä varjoja. Ne ovat ovia varten. Ja suuntavaistoa myös.”

Me nyökkäämme toisillemme huvittuneina. Siinä asiassa olemme sentään ajatelleet samoin.

“Muut kaksi jätän arvoitukseksi.”

“Muut neljä?” Felix kohottaa kulmiaan. “Sikäli kuin osaan laskea.”

Puren huultani. Hän tajuaa lipsautukseni todellisen syyn nopeasti, sillä ne centomaagit, jotka kantavat mukanaan joitakin loitsuja pysyvästi, oppivat nopeasti laskemaan lokeroitaan sen mukaan. Nyt Felix osaa varmasti päätellä, että minulla on päivittäisessä käytössä yksi lokero vähemmän kuin hänellä. Sitä en soisi hänen tietävän, mutta sanottu on sanottu.

Felix ei kysy uudelleen. Hän ottaa vielä kulauksen vettä ja pyyhkii hikea otsaltaan vaalean puuvillapaitansa hihaan.

“Jatketaanko?”

Minä tyydyn nyökkäämään. Ennen kuin ehdin kiivetä pyöräni selkään, Felix taputtaa kuitenkin olkapäätäni ja pysäyttää minut.

“Tai ei. Odotahan. Lupaan, että tähän menee vain muutama minuutti.”

Hän kyykistyy maahan ja tarttuu pyöräni eturenkaaseen, pyörittää sitä ja nirhii alahuultaan hampaillaan miettiessään.

“Antaisitko minulle pihdit?” Felix kysyy vilkaisemattakaa minuun.

“Ei minulla ole sellaisia.”

“En olettanutkaan. Minun repustani, Kristel. Ne ovat sivutaskussa”, Felix huokaa. Hän ei näe sitä, että jähmetyn hetkeksi. En odottanut, että Felix antaisi minun tonkia reppuaan tuosta vain. Kuinka luottavainen ja naiivi hän oikein on?

Noudatan kuitenkin pyyntöä. Pihdit löytyvät helposti repun sivutaskusta, ja vastustan vain vaivoin halua selvittää, mitä muuta Felix kanniskelee mukanaan. Ojennan pihdit hänelle.

Felix vääntää yhden renkaan puolista parempaan asentoon. Kun hän nostaa sen pystyyn ja taluttaa pyörää hieman osoittaakseen, että kitinä on tiessään, outo tunne ailahtaa sisälläni. Minä en tiedä, onko sille olemassa sanaa ensinkään.





Saavumme temppelille hieman keskipäivän jälkeen. Helle on yltynyt entisestään. Minä olen kaivanut repusta punaisen kesähatun ja Felix on sitonut vaalean huivin päänsä peitoksi. Ruskeita kiharasuortuvia karkailee sen alta. Hän näyttää huivi päässä kummalliselta, muttei tunnu välittävän asiasta pätkääkään.

Temppeli näyttää tismalleen samalta kuin viimeksi. Se on edelleen yhtä tukevasti paikoillaan, mutta värjynyt esiin vinosti, ja siksi puolittain maan alla. Toinen siroista valkoisista torneista kurkottaa taivasta kohti kuin jouseen viritetty nuoli, toisesta taas näkyy vain terävä huippu. Sisäänkäyntiä reunustavat pylväät ja kaivarreksuksin koristetut suuret ovet ovat nekin vinossa.

Felix pysähtyy ja asettaa pyöränsä nojaamaan vuorimäntyä vasten. Hän tarkastelee temppeliä kädet lanteilla.

“Se on vinossa.”

“Terävä huomio.”

“Pohdin vain, että sisällä on sitten varmaan hankala liikkua.”

Kohautan olkiani. “Minä kuljin seinien ja lattian taitekohtaa pitkin.”

“Kävit siellä?”

“Jep. Minähän kerroin nähneeni Harpunsoittajan patsaan.”

“No sitä et tarkalleen ottaen kertonut”, Felix kurtistaa kulmiaan. “Sanoit vain, että temppeli oli hänen. Mutta kerroit kyllä nähneesi ne lumotut ovet, jotka johtivat keskusholviin, joten totta, pakkohan sinun oli käydä.”

“Loistavaa päättelyä.”

“Kristel”, Felix huokaa. “Älä haasta riitaa. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”

Helle saa minut ärtyisäksi. Hengitän syvään ja otan kulauksen vettä ennen kuin jatkan. “Pujahdin sisään ikkunasta ovien sijaan. Pääovissa on usein maagisia lukkoja, enkä halunnut lähteä kokeilemaan niitä. Ylimpien ikkunoiden mosaiikkilasi oli särkynyt – varmaankin temppelin ilmestyessä – joten siivosin pois sirpaleet ja kiipesin sitten läpi.”

“Ja sisällä? Millaista siellä oli?”

“Sinähän näet kohta.”

“Kerro mieluummin”, Felix pureskelee taas alahuultaan. “Että tiedän, mitä minun pitäisi odottaa.”

“Pelottaako sinua?”

“Ei”, Felix hymähtää. “Ei oikeastaan. Mutta on parempi olla valmistautunut etukäteen mahdollisimman hyvin.”

Sinun loitsuvalikoimasi on kyllä sen verran typerä, että ihan turha puhua hyvästä valmistautumisesta, ajattelen, mutten sano mitään. Sen sijaan kuvailen keskushallin: seinää vasten valuneet tummat puupenkit ja mosaiikki-ikkunoista lankeavan sinivihreän valon, joka saa kaiken näyttämään veden alle uponneelta. Pylväitä pitkin kiemurtelevat kuihtuneet köynnökset. Alttarin, jonka valkoinen marmori on rakoillut ja haljennut. Tuoksun: laventelia ja ruusua. Mainitsen patsaan alttarin takana, mutta en kuvaile sitä sen tarkemmin, vaan siirryn perimmäisiin oviin ja niiden lumouksiin. Onnekseni Felix ei kysy. Tällä kertaa hän ehkä huomaisikin välttelevyyteni, sillä olen riisunut kaikki tavanomaiset kauneus- ja hehkulumoukset yltäni. Kaiken varalta, sillä en suoraan sanottuna tiedä, mikä sopimuksessamme katsotaan vikittelyksi.

Se turhauttaa minua enemmän kuin mikään muu, mutta en kehtaa kysyä Felixiltä. Hän vastaisi varmasti lempeästi ja kärsivällisesti, ja sitä minä en kestä.

Kironkutoja Felixin ja hänet typerät ystävänsä periköön.

“Mennään sitten”, Felix nyökkää. Hän seuraa minua temppelin taakse. On hiljaista, ainoastaan heinäsirkat sirittävät. Yksinäinen vuorihaukka kaartelee korkealla yläpuolellamme.

Temppelistä huokuva taikuus nostaa ihoni kananlihalle. Rannekoruni värisee vastauksena siihen. Toivon, että tällä kertaa löydämme jotakin suurta: ehkä lumottuja esineitä, ehkä kestäviä tilkkuja. Kenties pyhiä kirjoituksia tai uhrilahjoja, jotka voimme myydä. Ehkä musiikkitaikuutta, koska sitä Felix rakastaa. Ehkä –

Ei. Minä en välitä vähääkään siitä, mitä Felix toivoo.

“Tästäkö?” Felix pysähtyy taaimmaisen kulman särkyneen ikkunan eteen. Minä nyökkään. Hän poimii muutaman sirpaleen maasta ja tarkastelee niitä, ihastelee lasin kimmellystä kirkkaassa auringossa. Haluaisin hoputtaa, mutta tiedän, ettei siitä olisi mitään apua. Kun Felix näkee jotakin kaunista, hän pysähtyy.

Minä astun hänen ohitseen ja kiipeän sisään. Liu’un vinoa seinää myöten alaspäin ja tömähdän pehmeästi lattiaa vasten. Kohottaudun seisomaan toinen jalka lattialla, toinen seinällä. On hankalaa seisoa taitekohdassa, mutta se on silti helpoin tapa liikkua vinossa temppelissä.

Felix liukuu alas perässäni ja räpyttelee silmiään mosaiikki-ikkunoiden pirstomassa auringonvalossa, katsoo minua. Sinivihreä kajo tarttuu hänen centokehänsä merensävyihin. Taikuus saa kehän muuttumaan hieman kirkkaammaksi, ja jos eilen ajattelinkin, että Felixin hankkima hehkulumous sai minut pitämään hänen silmiään kauniina, nyt tiedän, ettei kyse ollut vain siitä. Minun on vaikea kääntää katsettani pois.

“Kristel?” Felix kohottaa kulmiaan. Joudun haparoimaan sanoja hetken.

“Mennään”, minä sanon ja nyökkään temppelin alttaria kohti. Felix kääntää katseensa ja jähmettyy paikoilleen.

“Kristel”, hän toistaa, mutta tällä kertaa hän lausuu nimeni painavammin, melkein synkästi. “Sinä valehtelit.”

“Miten niin?”

Felix tuijottaa Harpunsoittajan patsasta hievahtamatta. Jokin hänen ilmeessään saa minut ottamaan askeleen taaemmas.

“Tuo ei ole Harpunsoittaja”, Felix sanoo hiljaa. “Vaan hänen tyttärensä. Mennään. Täällä ei ole turvallista.”

Felix ojentaa minulle kätensä. Katson patsasta.

“Hymnitär? Mutta eiväthän hänen temppelinsä –”

“Kristel!” Felixin kuiskaus on epätoivoinen. “Senkin hölmö. Älä koskaan nimeä –”

Jokin värähtää vastauksena lausumaani nimeen. Kuiskaus, äänetön sointu, hiljainen kaiku. Temppeliin laskeutuu hämärä.

“– ilmesty koskaan”, minä lopetan lauseeni. Sanat hiipuvat kuin tuhkaksi hajoava hiillos. Tai sitten kukaan ei palaa niistä kertomaan.

Felix vie sormensa rannekkeelleen.

Hämärä huokaisee ja herää.
« Viimeksi muokattu: 06.05.2021 14:40:46 kirjoittanut Kaarne »

hold my hand in yours, and we will not fear what hands like ours can do.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 223
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Taikatilkkutäkki, K-11, 3/x
« Vastaus #4 : 06.05.2021 14:15:00 »
Laatu on jonnekin hywien fantasiaseikkailujen ahmimisen kulta-aikaan muistoissaan palanneen Isfetin mielestä sangen hyvää, kiitos vain  8)

Näkökulmanvaihtelu sopii kyllä, kun se kerran sujuu niin antaa mennä vaan  :D Felixin näkökulmasta kertova luku oli kiva lukea ja lienee sanomattakin selvää että odotan seuraavaa innolla. Ei paineita, mutta täällä ollaan  ;)

Sitten vielä pari nostoa:

Lainaus
“Minä olen vain muita alttiimpi taikuudelle”, puolustaudun.

Totta kai, muru, totta kai.

Lainaus
Useimmat centomaagit eivät suuremmin perusta tunteisiin tai aisteihin kytkeytyvästä taikuudesta, koska sellaisen vaikutus on yksittäisinä häivähdyksinä vähäistä, mutta minä olen oppinut, että pienetkin muutokset voivat sysätä oikeaan suuntaan.

Tämä oli minusta kiva ajatus, Felix on oikeilla jäljillä. Jotenkin minulla oli sellainen kutina, että Kristel on yksi niistä maageista ja niinhän se oli  ::)

Lainaus
Kun hän nostaa sen pystyyn ja taluttaa pyörää hieman osoittaakseen, että kitinä on tiessään, outo tunne ailahtaa sisälläni. Minä en tiedä, onko sille olemassa sanaa ensinkään.

Niinpä  :D Ja hurmaajat silmätkin, aijai. Menin tästä myös vähän syviin vesiin pohtiessani vaikuttavatko kaikki hurmaavat lumoukset myös käyttäjänsä kokemuksiin ja näkemyksiin toisista ihmisistä, vai onko kyse ihan vain Kristelin mielenmaisemasta joka on asennoitunut kevyeen leikittelyyn. Ehkä hän joka tapauksessa on nyt normaalia alttiimpi kaikille tällaisille tuntemuksille.  :D

Lainaus
Hämärä huokaisee ja herää.

Tämä lause oli monella tapaa upea: sisällöllisesti, koska se on kaunis ja koska se on hirmuisen elävä ja täynnä tunnetta. Ai että. Olen kohtuullisen fiiliksissä täällä ♥

Niin, ja vielä sitten hihasta vedetty lainaus tähän loppuun:

Lainaus
Ja niin: kyse on vain kolmesta kuukaudesta. Mitä yhdessä kesässä muka ehtii tapahtua?

Voihan Felix  ;D Sitä odotellessa, ainakin joutua kuolemanvaraan selvästi.

Kiitos näistä, olet ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 340
  • Kellopelihurmaaja
Taikatilkkutäkki, K-11, 4/x
« Vastaus #5 : 09.05.2021 15:01:38 »
Isfet: Ah, ahmimisaika! Mun tekee mieli nyt lainata kirjastosta vanhoja fantasiaseikkailukirjoja ja uppoutua niihin! Onneksi kesä on tulossa ja sen myötä muutama vapaa viikkokin, joten jospa sitten annan tälle toiveelle periksi.
Lainaus
Totta kai, muru, totta kai.
Tälle nauroin. :D Jep, Felix-parka! Onneksi tässä seuraavassa luvussa (ja etenkin sen jälkeen) tasataan vähän puntteja. ;D Ja niinpä, mitä kolmessa kuukaudessa ehtii? :o (Tuo on kyllä klisee, mutta jos kliseet johonkin sopivat (no, minusta ne sopivat hyvin kirjoitettuna ihan kaikkialle :D ), niin tähän tarinaan! Kiitos paljon kommentista. ♥

K/H: Vaikka tää onkin tällainen hauska ja kevyt kesätarina (eheh), niin olen oikeasti aika ylpeä siitä, millainen tästä seuraavasta luvusta muotoutui! Ei sitäkään ole loputtomiin hiottu, mutta siinä on elementtejä, joista pidän, ja hihkun täällä vähän sitä, mihin suuntaan tarina on menossa. Hihii!

*

Neljäs luku

Felix

Hämärä tihkuu hahmoksi hitaasti, pisara pisaralta.

Jos nyt kääntyisimme ja juoksisimme, pääsisimme ehkä vielä pakoon. Minä voisin vauhdittaa Kristeliä vikkelyyslumouksella. Sitten ainakin hän olisi tarpeeksi nopea, ja –

Mutta ei. Ikkuna on liian kaukana ja kiviseinä sileä, ja kiireessä kiivetessä kaiverrukset ja muraalit jalansijoina aivan liian haastavia. Ei kannata tuhlata taikatilkkua uhkayritykseen.

Hymnitär värjyy esiin. Ensimmäisenä piirtyvät hänen tummat, pitkäsormiset kätensä ja musta lyyransa.

En ole nähnyt jumalaa koskaan aiemmin, mutta taikuuden tuntu on niin vahva, että se saa rannekoruni pureutumaan kiinni ihoon. Vilkaisen Kristeliä. Hänen silmiensä centokehät ovat laajentuneet ja nyt kullanruskeaa ei ole niissä jäljellä lainkaan, sillä Kristelin taikuus on havahtunut kuulostelemaan hämärää. Omatkin silmäni ovat nyt varmaankin pelkkää sinistä, sillä temppeli on niin täynnä lumousta, että siihen voisi hukkua.

Ehkä me pian hukummekin.

Naputtelen rannekettani ja käyn mielessäni läpi mahdollisia yhdistelmiä. Jos heittäisin kaikki taikatilkkuni Hymnitärtä kohti, ehkä hän häkeltyisi sen verran, että –

Ei. Se on järjetön ajatus. Hän on jumalatar, eikä varmaan edes huomaisi ihmisten heikkoa, varjoksi hiipunutta taikuutta.

“Felix!” Kristel sihahtaa.

Hymnitär on jo melkein kokonaan läsnä. Leuan ylpeä kaari, mustana kimaltavan leningin laskokset, lyyran himmeästä valosta viritetyt kielet.

Pakottaudun vastaamaan. “Niin?”

“Meidän täytyy mennä.”

“Liian myöhäistä”, minä pudistan päätäni. “Ole hiljaa ja kuuntele. Yritä olla loukkaamatta häntä.”

Kristel ei noudata neuvojani, vaan kääntyy ja säntää ylös, rämpii vinoa seinää myöten ikkunaa kohti. Hämärä on kuin tervaa: hän onnistuu etenemään siinä muutaman askeleen, ja sitten taikuus puskee liian kovaa vastaan, takertuu Kristelin käsivarsiin ja jalkoihin, vetää hänet takaisin alas. Singahdan ottamaan hänet kiinni, sillä temppelin lumous on kovakourainen.

Kristel rojahtaa minua vasten ja me kaadumme lattialle. Kolautan olkapääni marmoriin. Kipu kajahtaa koko kehon läpi. Toivon, ettei käsivarsi mennyt sijoiltaan.

Sihahdan kivusta. Kristel on jo jaloillaan, ja kun hän nyt tietää, että pakoon on turha yrittää, kaikki olemuksessa muuttuu. Kristel rentouttaa hartiansa, valitsee pehmeimmän hymynsä. Hän onnistuu näyttämään hauraalta ja suloiselta. Tällä kertaa taustalla on varmaan aitoa pelkoa ja epävarmuutta, mutta siitä huolimatta ihailen sitä, miten nopeasti Kristel karistaa yhden suunnitelman ja hypähtää toiseen.

Hän ei yritäkään auttaa minua, joten kömmin itse ylös vihlovaa käsivarttani varoen. Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että olen vasenkätinen.

Hämärä on asettunut ympärillemme kuin tukahduttava viltti, ja sen läpi pääsee vain kourallinen valoa, pieniä hitusia ja hahtuvia. Hymnitärtä ympäröi silti vaimea, tumma hehku. Hän on jo täysin läsnä ja katselee meitä tyynesti.

Polvistun. Kristel seuraa esimerkkiäni.

Hymnitär kävelee luoksemme. Hänen askeleensa ovat täydellisen äänettömät. Hän pysähtyy eteeni ja ojentaa vapaan kätensä, tarttuu leukaani. Kosketus syöpyy ihon läpi ja hetken pelkään, että se sulattaa kasvoni, polttaa ihon kiinni luihin. En kuitenkaan tunne kipua, vain… kirkasta, kylmää hämärää.

“Sinä olet Felix”, Hymnitär sanoo. Se ei ole kysymys, eikä hän odota vastausta. En ymmärrä miksi hän kääntyy puoleeni ensin, sillä Kristel oli meistä kahdesta se, joka kutsui jumalattaren lausumalla hänen nimensä.

“Mitä haluat?”

“Minäkö?” Kysymys karkaa huuliltani. “En mitään.”

“Sinä kannat taikuuteni pirstaletta”, Hymnitär sanoo hitaasti. Hänen sormensa silittävät kasvojeni syrjää. Kosketus vihloo kuin epävireinen sointu. “Olet kantanut vuosia.”

Sormeni hakeutuvat kuin itsestään rannekoruni reunimmaiselle lokerolle. Ajattelen sen alla nukkuvaa sointua, joka on minulle enää pelkkä himmeä muisto. Vangitsin sen sydäntalvella parantolassa: vieraan, kuumeeseen kuolleen naisen taikuuden viimeinen kuiskaus, jo puoliksi poissa. En ole osannut päästää siitä irti. En ole löytänyt oikeaa hetkeä.

Olen tiennyt, että tilkku on musiikkitaikuutta. Kuolintaikuus on aina syvempää ja värikylläisempää, värjyvänäkin voimakasta. Siksi olen ajatellut, että jonakin päivänä tekisin siitä jotakin kaunista, muistamisen arvoista.

“Kaunis toive, Felix”, Hymnitär sanoo vastauksena ajatuksiini. “Ehkä se hetki voisi olla nyt? Hmm?”

Punnitsen ehdotusta. Hämärä odottaa kärsivällisesti. Hymnitär on kuoleman ja jäähyväisten jumala, Varjottaren lempeämpi sisar. Jos annan sirpaleen hänelle, saan ehkä vastineeksi siunauksen, mutta en tiedä, millaisia hänen lahjansa ovat. Näyttäytyvätkö ne meille enemmän kirouksina?

Päästääkö hän meitä menemään, jos emme anna uhrilahjaa? Onko minulla varaa sanoa ei?

“Felix”, Kristel sihahtaa. Hän vaihtaa painoa jalalta toiselle. Hämärä näpäyttää Kristeliä varoittavasti.

Puren huultani. En minä osaa soittaa tai laulaa. En ole koskaan oppinut, vaikka olenkin yrittänyt.

Olkoon.

Astun kauemmaksi. Hymnitär irrottaa heti otteensa.

Osaan solmia loitsun, ja vaikkei siitä tulisi kaunein mahdollinen, ehkä Hymnitär arvostaa yritystä.

Aloitan kipinöistä, jotka sidon kiinni tyyneyteen ja lempeyteen, jotta saan ne hehkumaan tasaisesti hämärässä ja kiertämään hidasta kehää, piirtämään lumoukselle rajat. Sitten hengitän muutaman kerran syvään ja käännyn Kristelin puoleen.

“Talvitilkkusi”, pyydän. “Anna ne minulle.”

Kristel tuijottaa minua ja epäröi. Hän katsoo tanssivia kipinöitä, niiden valjua loistetta. Näen, että Kristel luottaisi mieluummin itseensä sen sijaan, että tarrautuisi kiinni minun uhrilahjaani, mutta Hymnitär ei ole pyytänyt sellaista häneltä, joten lopulta hän nyökkää ja naksauttaa auki kolme lokeroaan:

Minulla on riitettä, kirpeämpää pakkasta ja pidentynyttä yötä. Saan niistä aikaan muutaman minuutin verran lumipyryä. Muistan sanat ja tunnistan jokaisen Kristelin kolmesta tilkusta, asettelen ne varovasti paikalleen.

Kristelin antamat lumoukset kiertyvät kehäksi kipinöiden ympärille. Pitelen käsieni välissä tammikuista yötä, sen hyytävää pimeyttä. Kipinät hehkuvat taikuudessa pieninä, itsepäisinä tähtinä, mutta tiedän, etteivät ne kestä talven puristusta kovin pitkään, joten vapautan lumouksen viimeisen osan, vuosia säästelemäni häivähdyksen.

Kirkkaan muiston, avainsoinnun, joka saa yhteen kiedotun taikuuden soimaan kauttaaltaan. Lumous asettuu kuolinhymniksi, elegiaksi, kadonneiden askelten viimeiseksi kaiuksi.

Kristel tuijottaa kutomaani musiikkia häkeltyneenä. Minäkin unohdan hetkeksi Hymnittären ja temppelin, meitä kietovan hämärän, ja uppoudun kuuntelemaan kannattelemani yön surulaulua. Vasta kun Hymnitär ojentaa kätensä ja kietoo sormensa lumoukseni ympärille, minä havahdun.

“Hyvin tehty, Felix”, hän sanoo. Hämärä koskettaa sydäntäni ja täyttää sen suloisella haikeudella. “Uhrisi oli kaunis.”

“Hän käytti minunkin taikuuttani”, Kristel huomauttaa heti.

Hymnitär kohottaa hänelle kulmiaan.

Haluaisin varoittaa Kristeliä, mutta en saa sanaakaan suustani.

“Niin. Loitsu ei olisi ollut mitään ilman talvea, jonka minä annoin.”

“Ei mitään?”

“Niin, se –”

“Kristel”, minä kuiskaan. “Älä.”

Hymnitär hymähtää. “Älä huoli, Felix. Hän on ahne, mutta tavallaan oikeassa: uhrisi oli osittain hänenkin uhrinsa. Joten: Kristel, mitä sinä tahtoisit?”

Ei. Älä pyydä mitään, älä –

“Ripauksen sinun taikuuttasi”, Kristel sanoo ja hymyilee nöyrästi. Ilme ei hämää minua hetkeäkään, eikä varmasti myöskään jumalatarta.

Hymnitär hymyilee. Hän ojentaa kätensä Kristelin pään ylle siunaavaan eleeseen.

“Minä annan sinulle mielelläni sen, mitä olet vailla”, hän sanoo. Hämärä väreilee kuin lammen pinta, jonka viskattu kivi halkaisee. “Sen, mikä sinulta puuttuu.”

Hymnittären sanat saavat niskahiukseni nousemaan pystyyn. Kristelin hymy ei kuitenkaan katoa hetkeksikään, syvenee vain.

Ehkä minä olin väärässä. Ehkä Hymnitär on tällä kertaa armollinen.

“Mutta sinä, Felix?” Hymnitär kääntyy taas puoleeni. Hänen katseensa on lempeä, melkein hellä. “Mitä sinä tahdot?”

Tiedän, että tällaiseen kysymykseen on vain yksi oikea vastaus, se, jonka jokainen jumala tahtoo kuulla. Siksi painan pääni ja sanon:

“Sen, mitä sinä katsot hyväksi antaa.”

Hymnitär on hetken hiljaa. Hämärä hymisee hyväksyvästi. Kun jumalatar puhuu jälleen, hänen äänensä on aiempaa tummempi:

“Sanohan, Felix: haluaisitko olla minun?”

Pakokauhu pyyhkäisee lävitseni. En ole valmis jäämään tänne, en minä voi, on niin paljon –

“Ei sillä tavoin”, Hymnitär nauraa. Hänen naurunsakin on täynnä surua. “En minä kaipaa sellaisia palvelijoita. Minun omani ovat surunkantajia, hyvästienjättäjiä, lohduntuojia. Sinun sydämesi olisi oikein sovelias sellaiseen.”

“Felix! Etkö ymmärrä, mitä hän tarjoaa?” Kristel suorastaan vapisee innosta.

Hänen mielipiteellään ei ole mitään merkitystä. Tällaisiin kysymyksiin on niin ikään vain yksi oikea vastaus, sillä kukapa olisi niin typerä, että sanoisi jumalalle ei?

“Olen sinun”, minä sanon, ja yllätyksekseni huomaan, ettei ääneni värähdäkään.

Hymnitär hymyilee. Hän vie sormensa lyyransa kielille ja soittaa minut omakseen.

hold my hand in yours, and we will not fear what hands like ours can do.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 340
  • Kellopelihurmaaja
Taikatilkkutäkki, K-11, 5/x
« Vastaus #6 : 10.05.2021 13:12:02 »
K/H: Jaahas, jaahas. Meikän piti kirjoittaa silkkaa toimintaa ja seikkailua, mutta niin vain tässäkin uhataan suistua sentimentaalisen löpinän puolelle. No, taikuutta on ainakin!

*

Viides luku

Kristel

Kun herään, suorastaan kylven hiessä. Aurinko porottaa armottomasti ja taivas yllämme on niin sininen, että se viiltää silmiä.

Kohottaudun istumaan ja katselen ympärilleni. Hetken minun on vaikeaa saada kiinni mistään. Kaikki on kirkasta ja terävää ja väärin. Nurmi allani on sekoitus uhkeaa vihreää ja näivettynyttä ruskeaa. Metsä aukion ympärillä on ohutta ja kitukasvuista, vuoristopuut käpertyvät toistensa varjoja vasten ja niiden oksistot kietoutuvat yhteen. Ilmassa on aavistus hiipuvaa taikuutta.

Jokin liikahtaa vieressäni. Ponnahdan jaloilleni, mutta se jokin on vain Felix.

Felix räpyttelee silmiään ja hieroo kasvojaan. Hän näyttää aivan yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin. Karautan kurkkuani ja Felix kääntyy katsomaan minua.

Hän – jokin on pielessä.

Felixin centokehä ei ole enää merensininen vaan hämäränharmaa, syvempi ja tummempi. Hukuttava. Sana häilähtää mielessäni ja on sitten poissa.

“Felix”, minä kohotan käteni ja peräännyn hitaasti. “Sinä… Oletko kunnossa?”

Felix kurtistaa kulmiaan.

Kaivan repustani taskupeilin ja heitän sen hänelle. Kasvatan edelleen etäisyyttä välillämme. Felix vilkaisee minua selvästi hämmentyneenä, mutta napsauttaa sitten peilin auki ja katselee kuvajaistaan. Hänen silmänsä laajenevat, suu loksahtaa auki.

Felix nielaisee. Hän sulkee silmänsä ja ajattelee, joten minäkin yritän. Vähitellen kaikki palaa:

Temppelin hämärä. Minun varomattomasti lausumani nimi. Hymnitär ja Felixin uhri – meidän uhrimme. Siunaus, ja –

Hymnitär siunasi minutkin! Kosketan innosta väristen centorannekettani ja tunnen sen humisevan vangitusta taikuudesta. Viisi lokeroista on täynnä vierasta lumousta. Se on paljon enemmän kuin ajattelin, paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Jumalattaren omaa taikuutta – sellaisella voi saada aikaan melkein mitä tahansa!

“Kristel”, Felix lausuu nimeni. Hänen äänensä on erilainen: pehmeämpi, tummempi. Hiljainen, mutta huomaan silti, että jokin minussa taipuu luonnostaan sitä kohti.

Katson häntä.

“Oletko kunnossa?” Felix kysyy. Hän näyttää huolestuneelta. Huiskautan kättäni.

“Voin erinomaisesti. Hymnitär antoi minulle viisi tilkullista taikuuttaan. Viisi! Voitko uskoa?”

Felix astuu lähemmäs. Hän mittailee minua katseellaan niin pitkään, että alan melkein kiemurrella.

“Ja olet varma siitä, ettei mikään muu ole muuttunut?”

Ehkä minunkin silmäni ovat muuttuneet, tai sitten jokin muu. Ehkä Felix on siksi huolissaan.

“Olenko –” kallistan kysyvästi päätäni ja levittelen käsiäni.

Felix pudistaa päätään. “Sinä näytät aivan samalta. Se ei ole muuttunut. Mutta minä… En ole aivan varma, jos…”

“Jos jokin olisi pielessä, centokoru kyllä huomaisi sen”, minä sanon. “Ja mitä syytä Hymnittärellä olisi ollut tehdä minulle jotakin pahaa? Minähän annoin hänelle uhrin.”

Felix huokaisee. “Annoitko? Vapaasta tahdosta ja vilpittömästä sydämestä?”

Tuhahdan. “No kuka muka antaa? Kaikki haluavat jotakin. Kyllä jumalatar sen tietää.”

Felix pudistaa päätään, muttei väitä vastaan. Minä katselen uudelleen ympärilleni. Temppelistä ei näy jälkeäkään, mutta ehkei se haittaa. Me saimme sen, mitä tulimme hakemaan.

Tai ainakin minä sain. Felix sen sijaan…

“Mitä sinulle tapahtui? Mitä Hymnitär teki?”

“En tiedä”, Felix sormeilee rannekoruaan. “Hän täytti viimeisen lokeron taikuudella, mutta muutoin… En tiedä.”

“Vain viimeisen? Minä sain viisi!” Hymyilen voitonriemuisesti. Siitäs sait, Felix!

“Viisi?” Felix kohottaa kulmiaan. Hän ojentaa kättään rannekettani kohti, mutta vedän sen kauemmas.

“Älä luulekaan!”

“Hmm.”

“Ehkä hänkin ymmärsi, ettei sinun loitsusi olisi ollut kovin kummoinen ilman talvea.”

Felix pudistaa päätään. Hänen ilmeensä on aivan liian vakava. Se alkaa käydä hermoilleni.

“Kaikki on kunnossa, ihan totta! Sinun pitäisi olla riemuissasi. Vaikket saanut kuin yhden sirpaleen, voit vaihtaa sen kymmeneen voimakkaaseen tilkkuun tai vaikka lumota sillä soittimen siten, että kykenet soittamaan sitä, vaikkei sinulla olekaan sävelkorvaa”, hymyilen Felixille kiusoitellen. Kaikki centomaagit tietävät, ettei hän osaa laulaa tai soittaa lainkaan.

“Hmm.”

“Hmm?”

“Enpä tiedä. En usko, että –”

“Älä ole tuollainen tylsimys! Tule, mennään! Minä tarjoan sinulle palan suklaakakkua ja cappuccinon. Elämäsi tilaisuus päästä kanssani treffeille”, isken silmää. Taikuus hiertää rintakehässäni heti.

Ai niin, se typerä sopimus. Kaipa tämäkin lasketaan vikittelyksi. Eihän lumous tiedä, ettei Felixin hurmaaminen kiinnosta minua pätkääkään.

Felix huokaa ja ojentaa taskupeilini takaisin. “Hyvä on. Mutta lupaathan kertoa minulle, jos huomaat jotakin erikoista? Mitä tahansa, mikä voisi johtua Hymnittärestä?”

“Jos se sinua rauhoittaa”, minä luon kärsivän katseen taivaaseen. Kun kävelemme pyöriemme luo, en voi olla hivelemättä centorannekettani.

Viisi jumaltilkkua on kokonainen omaisuus.





Olen niin innoissani Hymnittären siunauksesta, että kotimatka sujuu kuin siivillä. (Osansa on toki sillä, että tällä kertaa pyöräilemme alamäkeen.) Felix pysäyttää minut kertaalleen ja muistuttaa siitä, että tällaisella helteellä on tärkeää juoda vettä, mutta muutoin emme puhu keskenämme mitään. Hänkin on selvästi vaipunut ajatuksiinsa ja hautoo ehkä kateutta siitä, että minä sain suuremman siunauksen.

Sainko todella? Entä Felixin ääni ja hänen silmänsä? Entä Hymnittären viimeinen kysymys?

Ravistan ne mielestäni. Olipa asia sitten miten tahansa, pehmeämmällä äänellä tai harmaalla centokehällä ei voi käydä kauppaa, mutta lumoussirpaleilla voi.

Silti jokin minussa värähtää, kun kahvilan sievä myyjätyttö katsoo Felixiä silmiin hieman liian pitkään, ja kun Felix kiittää häntä ottaessaan vastaan kahvikuppinsa, äänessä kaikuva lempeys saa minut seisahtumaan paikoilleni silmänräpäykseksi.

En voi mitään sille, että lopulta ryystän kahvini mahdollisimman nopeasti ja pakenen kahvilasta Felixin hämmentyneestä ilmeestä välittämättä. Yritän väittää itselleni, että minulla on kiire tutkailemaan Hymnittäreltä saamiani taikuuden sirpaleita, mutta tiedän kyllä, ettei se ole totta.

Felixin katse on minulle liikaa.





Myöhemmin, kun olen myynyt yhden sirpaleista sievoiseen hintaan ja makaan pienen yksiöni riippumatossa, annan ajatusteni vaeltaa takaisin temppeliin ja jumalattaren kohtaamiseen. Oloni on jälleen tyyni ja kaikki tuntuu olevan ennallaan, joten uskallan taas ajatella Hymnitärtä. Huomaan kuitenkin, että välttelen tietoisesti sitä osaa muistosta, joka kiertyy Felixin ympärille.

Sen sijaan keskityn Hymnittären siunaukseen: viileään hämärään, solisevaan hiljaisuuteen. Mikään siinä ei tuntunut pahantahtoiselta, vain lempeältä surulta ja haikeudelta. Taikuus oli huumaavan voimakasta ja kaikessa tyyneydessäänkin villiä, mutta uskon, että olisin kyllä tunnistanut kirouksen sen joukosta. Olen aina ollut varovainen ja valpas. Edes Hymnitär ei olisi voinut langettaa sellaista ylleni huomaamatta.

Eihän?

Ja sitä paitsi minä todella annoin vapaaehtoisesti osan uhrilahjasta. Talven ja pimeän ja lumen.

Se saa minut väistämättä ajattelemaan Felixiä. Hänen Hymnittärelle kutomansa loitsu oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. En ole nähnyt Felixiä työskentelemässä taikuuden parissa muutamaan vuoteen, mutta muistan edelleen senkin, miten hän letitti hiusteni sekaan auringonvaloa ja kesäyötä sen jälkeen, kun olin vietellyt hänet. Keveät sormet, taikuuden pehmeä kuiskaus ja se, miten helposti Felix antoi pois niin kauniita sirpaleita. (Ja miten hän oli löytänyt sellaisia ensinkään? Niin kirkasta valoa, niin hellää yötä?)

Aiemmin olen onnistunut sysäämään muiston syrjään helposti, huitaisemaan sen rikki kuin pölyttyneen hämähäkinseitin. Mutta nyt kuva ei hälvene vaan jää väikkymään mieleeni. En onnistu karkottamaan ajatusta Felixistä solmimassa tilkkuja toisiinsa, en hänen ujoa hymyään tai sitä tapaa, jolla hän katsoi minua saatuaan työnsä valmiiksi: samaan aikaan ylpeänä ja epävarmana.

Hänen tänään jumalattareen luomansa katse oli kovin samanlainen.

Ei ihme, että Hymnitär halusi hänet omakseen.

Ajatus on vaarallinen, enkä halua katsoa sen taakse, en kulkea yhtään pidemmälle siihen suuntaan. Siksi vien käteni rannekorulleni ja yritän lohduttaa itseäni ajattelemalla neljää jäljellä olevaa tilkkua, palkkiota seikkailustamme.

Kun nukahdan, jo kauan sitten unohtamani auringonvalo värjyy silti kaiken läpi.

hold my hand in yours, and we will not fear what hands like ours can do.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 223
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Taikatilkkutäkki, K-11, 5/x
« Vastaus #7 : 10.05.2021 16:25:52 »
Hei, tämähän etenee mukavasti ;D

Kristel on selvästi aikamoinen rämäpää sen lisäksi, että hän on varma omasta viehätysvoimastaan. Felix on paljon tasaisemman oloinen ja nöyrempi, aivan liian helppo uhri jollekulle röyhkeämmälle. Vaikka outoja vaikutuksia tällä vaikuttaa vielä Kristeliinkin olevan...  :D

Näissä oli hirveästi kaikkea jännää, mutta ajatukseni tuntuvat puurolta niin sanotusta keväästä huolimatta  ::)  Joten.

Lainaus
Hymnitär hymyilee. Hän vie sormensa lyyransa kielille ja soittaa minut omakseen.

Felix joutui kyllä aika puun ja kuoren väliin valintansa kannassa, toivottavasti viestinviejän rooli ei osoittaudu liian raskaasti. Lisäksi minuakin arveluttaa mitä Kristel mahtoi saada tilkkujensa ohessa... Omaksi soittaminen oli kuitenkin kaunis ilmaisu ♥

Lainaus
Felixin centokehä ei ole enää merensininen vaan hämäränharmaa, syvempi ja tummempi. Hukuttava. Sana häilähtää mielessäni ja on sitten poissa.

Oi voi ♥ Ja ihanaa ihmissuhdesotkuakin, aijai.

Lainaus
Kun nukahdan, jo kauan sitten unohtamani auringonvalo värjyy silti kaiken läpi.

Kehrään täällä tyytyväisenä ja venyttelen nautiskellen näistä kahdesta tuntemuksineen  :D  Oli kivaa miten Felixin luonne kuvastui myös tässä takaumapätkässä, siinä miten pihimpi Kristel ihmettelee Felixin livautellessa hankkimaansa taikuuttaan vapaammin. Aikaisempien osien tunnetilkkujen jälkeen tästä tuli sellainen mielikuva, että Felix tosiaankin arvostaa enemmän ihmisiä tunteineen ja kaikkea aineetonta, kuin materialistisuuteen taipuvaisemman oloinen Kristel.

Kiitos, teit maanantaistani vähemmän harmaan ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 373
Vs: Taikatilkkutäkki, K-11, 5/x
« Vastaus #8 : 23.05.2021 21:10:09 »
Isfet kehui tätä Kommenttikampanjassa ihanaksi, joten hänelle kiitos, että tänne löysin. :) Sillä ihana tämä kyllä onkin! Tätä on hyvin hauskaa ja leppoisaa lukea! Kyllä tällaisia kevyempiä ja toiminnallisempiakin suhdesolmutarinoita tarvitaan etenkin näin kesän korvalla, ei niitä tarvitse jättää lukioaikoihin! :D

Mun mielestä tässä on oikein lupaava slow burn! Kristel vaikuttaa ärsyttävältä, mutta luotan siihen, että kun jumalatar antoi hänelle mitä häneltä puuttuu, siinä on jokin juju. Pidin erityisesti temppeli-kohtauksesta, varsinkin, miten olit temppeliä kuvannut!❤️ Tämä maailma ja sen taikuus on myös veikeää! Voisipa ostaa taikoja torilta!

Tietokoneeni on sunnuntailevolla, joten kirjoitan puhelimella. En siksi voi (eli teknisesti osaa) nyt lainata mitään kohtaa, mutta pääasiani lienee, että pidin tästä hurjasti ja olisi mukavaa jatkaa kesää tämän parissa! Kiitos tähänastisesta!
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid