Kirjoittaja Aihe: Merentekijä l Eli osa siitä mitä tapahtui Hiiren ja Teen välissä l kansansadut, draama, fantasia l S l ficlet-sarja 2/x  (Luettu 83 kertaa)

Secu

  • Kaskukuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 472
  • ava © Johanna Tarkela
Nimi: Merentekijä
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: useita
Genre: kansansatu, draama, fantasia, tarina tarinan sisällä
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Hahmot maailmoineen kuuluvat minulle.
A/N: Olen ollut Finistä yli vuoden poissa julkaisun osalta. Saamieni ihanien kommenttien rohkaisemana olen keskittynyt muun kirjoittamisen ohella kehittelemään kokonaista tarinaa esiosan Naali joka kasvatti simpukan ja kalastajan / Yhteyden maa joka synnytti esimeren, jatko-osan Hiiri joka kalasti tähtiä / Saukko joka varasti helmen (S) ja loppuosan Tarinoita teestä (S) väliin. Haluan jakaa kanssanne osan tapahtumista. Jos hyvin käy, tämä tarina on jonain päivänä kokonaisuudessaan kirjakaupoissa ja mahdollisesti äänikirjana :)
Jokaisella pätkällä on oma otsikkonsa.

Osa 1: Merenranta
Osa 2: Koti

Lukuiloa!



Osa 1: Merenranta


Kovaäänisten kuulutus viimeisestä saapuneesta kalastusaluksesta hienoni tuulessa. Niitä vastassa iltahämyisellä rannalla häälyi asemissaan varjoisia vartijoita, joilla oli saukonkasvoiset naamiot. Silmänaukkoja ei ollut, mutta pyöreät korvat olivat herkistyneet kuulemaan ihmistä paremmin. Viimeisen saukonhengen epäiltiin kuolleen ahneuksissaan kaipauksen kyllästämänä, mutta hän uskoi sen siirtyneen naamioihin, hajautuneen pitkin niiden pintoja ja kasvojen sivuille kaartuvia reunoja.

Rannan hiekkaa pitelevillä vedenrajan valtavilla pyöristyneen kolmion mallisilla kivillä istui kalastajia kokemassa onkiaan. Nuoren tytön vavan horjuvassa kärjessä keikkui tuhkantomuinen hiiri, tuulenpoikanen kierteli kumpaakin. Maassa kalastajien vierellä vadeissa oli särötettyjä, osiin hajotettuja helmiä, vaihtelevia meren muodon mukaan.

Moni oli jo tehnyt omansa. Hän käveli uutetun ja sen jälkeen kuivatun meren äärtä. Se kahisi kähäräisessä ryhdissään, kurkotteli rihmastojaan, peitti ja aiheutti itsessään ilmanmentäviä aukkoja. Seuraava meri oli tiivistynyt ohueksi savuksi, joka aamuisin näytti usvalta, kiemurteli ja levisi alkupisteestään, kunnes supistui jälleen loputtomassa läpikuultavassa kierteessä. Viimeinen rannan meri oli veistetty. Hän väisteli siitä ulospäin työntyviä teräviä kulmia, aallonharjojen päitä ja kaaria, humisevat laineet laiskasti kierteisiä.
Aikoinaan hänen isoveljensä Ieserk harsi taivaantilkkunsa, mutta tämä oli lähes poissa, pian osa taivaan vahvoja yhteen punoutuneita säikeitä, jotka ikuisena massana hajoaisivat hänen asuntonsa juurelta kohoavaa vuorenkylkeä vasten, perääntyisivät ja hyökkäisivät taas, kerta toisensa jälkeen, loputtomasti, väsymättöminä. Sellainen hänen isoveljensä oli ollut.

Hän kulki merettömän rantansa rajan viimeiseen kolkkaan, jossa näytti siltä kuin maailma puuttuisi. Kaukaa kuului vaimea esimeren kohina ja pauhuna. Tässä kohdassa tyhjyys hajosi maan jakamaksi, meri jatkui sen vierillä ja takana. Joet olivat verisuonia, jotka virtasivat maiden ihomaisella pinnalla, karhealla ja sileällä, kosketuksesta lämpenevällä. Meret, ne varmistivat maailman, toimivat sisäeliminä ja luustona. Niin hänen setänsä Elnar oli kerran sanonut. Setä oli kulkenut kauas, mutta tämä oli osin vakavissaan kysellyt, oliko lopultakaan käynyt kaukana pysyessään tämän maailman rajatuilla rajoilla. Nykyisin olivat tämän tuntemat maat heille toistaiseksi löytämättömiä.

Huolella taivaan heijastavaan hiekkaan asettuneet kivet muistuttivat kaukana kylän takana siintäviä huuruisina siluetteina erottuvia vuorenhuippuja pienemmässä koossa, hiotumpina ja elävämpinä. Eräänä alkuiltana yksi kivi vaikutti kierähtäneen toiselle kyljelleen. Olihan se mahdollista, vuoren liikehdintä oli vaivihkaisempaa ja verkkaisempaa, se kävi vanhaksi niin vähitellen, että tuskin huomasi sitä itsekään, mutta kivien keho oli keveämpi ja vilkkaampi. Kivet vaihtuivat jokaisen vuodenajan selkeänä muuttumisajankohtana, viimeksi kolme viikkoa sitten. Hän oli asettanut kaksi muuta kiveä liikahtaneen ympärille eikä sen jälkeen ollut huomannut sen muuttaneen asentoa tai kohtaa. Kivissä alkoi erottua hentoista tähtikirjailua.
Hän otti jalkojensa juuresta yhden ja heitti sen edessään leviävään tummaan tyhjyyteen odottaen kuulevansa rasahtavan kilahduksen kiven osuessa pohjaan kaltaistensa joukkoon. Oli hiljaista, kuin kivi olisi hajonnut heiton voimasta siruiksi ja sulautunut olemattomaan tihentäen sitä. Kun taivas puhkesi tummeneviin, raukean sinertävän harmaisiin väreihin ja tyhjyyden raja hohkasi punertavan valkeana, hän mietti, miten tyhjän täyttäisi. Pyörän viedessä häntä kotiin hän ajatteli heittämäänsä kiveä ja rantaa, jossa kivet liikahtelivat. Palaisiko heitetty kivi takaisin rantaan hänen tietämättään, ja ranta pysyisi mykkänä, karttavana.


« Viimeksi muokattu: tänään kello 18:55:01 kirjoittanut Secu »
The world is but a canvas to the imagination

They call us dreamers but we are the ones who don't sleep

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Tämän tekstin nimi herätti ensitöikseen kiinnostukseni, joten pitihän sitä tulla kurkistamaan, mitä tämän takaa löytyy! Kumpikaan alkutiedoista mainituista teksteistä ei ole mulle ennestään tuttu, mutta tämä oli sen verran lumoava ficlet, että aion kyllä ehdottomasti tutustua niihinkin paremmalla ajalla :)

Lumoava tunnelma, sitä tässä tosiaan oli - tämän lukeminen tuntui ihan sille kuin transsissa olisi. Erilaiset, tuntemattomat taikaelementit ja leijailevalta tuntuva kerronta pistivät pään pyörälle aivan ihanalla tavalla ♥ Tässä oli monta virkettä, joita piti makustella ajatuksissa pitkään ja lukea uudestaan ja uudestaan ihan vain sen vuoksi, miten hienoilta ne kuulostivatkaan.

Lainaus
Ieserk harsi taivaantilkkunsa, mutta tämä oli lähes poissa, pian osa taivaan vahvoja yhteen punoutuneita säikeitä, jotka ikuisena massana hajoaisivat hänen asuntonsa juurelta kohoavaa vuorenkylkeä vasten, perääntyisivät ja hyökkäisivät taas, kerta toisensa jälkeen, loputtomasti, väsymättöminä.
Esimerkiksi tämä! Niin taianomainen kuvaus paitsi Ieserkistä, myös siitä, miten tämä maailma toimii. Tämä herättää paljon kysymyksiä (joihin ehkä onkin jo muissa samaan maailmaan kuuluvissa tarinoissa vastattu), kuten se, miten taivas / sen tilkut ja muut luonnon tai luonnottomuuden aspektit ovat yhteydessä ihmisen (tai muun olennon) olemassaoloon. Ja huijui, miten karulla tavalla kaunis ja runollinen tämä virke onkaan!

Erilaisten merien kuvaus oli myös aivan tajuttoman hienosti toteutettu - oivaltava ajatus, että meret ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia. Innolla odotan, millaista roolia meri näytteleekään tässä ficletsarjassa - nimen "Merentekijä" perusteella varmaan jonkinlaista!

Kiitos tästä mielenkiintoisesta lukukokemuksesta, jatkoa odotellessa :)
« Viimeksi muokattu: tänään kello 11:37:28 kirjoittanut Hopearausku »

bannu © Ingrid
ava © Felia

Secu

  • Kaskukuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 472
  • ava © Johanna Tarkela
Hopearausku, voi että miten onnelliseksi minut kommentillasi teitkään, kiitos valtavasti! :-*

Oi ei, miten ylistävää palautetta, en tiedä miten olisin, "lumoava tunnelma", "transsissa olo", "leijaileva kerronta"! Oli ihana kuulla, että koit tunnelman vievän mennessään ja erilaiset elementit iskivät sinuun lukijana ja että ennen kaikkea, että kieli oli mieleesi eikä ollut hankalatajuista, voi ei, useampia makustelukertoja, ihanaa!

Mahtavaa, että pidit Ieserkin ja luonnon kuvauksesta yhdessä :) Moni asia tosiaan liittyy toisiinsa, kuten seuraavista osista ja aiemmista linkkaamistani pätkistä käy ilmi. "Karulla tavalla kaunis ja runollinen", oi miten hyvin sanottu, tuli hyvä mieli! Olin vähän epävarma noista meristä, joten huippua, että pidit niistä ja niiden kuvauksista. Merellä tulee olemaan tarinassa tärkeä rooli, sen verran voin sanoa.

Kiitos paljon kommentistasi :-*





Osa 2: Koti


Kuunsirppi oli hetkellinen hymy yön kasvoilla. Talojen harjakatot, jotka kuutamo sai hohtamaan vuorenharmaina, muistuttivat lumen painosta kaartuvia oksia, niiden mykkyys ja himmeä pimeys olivat kutsuvia. Hänen setänsä oli uskonut, että lumi oli taivaan tapa verhota surunsa suloiseen valkeuteen. Vielä oli liian varhaista, sillä syksy oli vastuussaan varttumaton antaakseen talven tulla tiloilleen. Kirkkaat, puhtaat tuoksut pyrähtelivät hänen ympärillään nyt kun kaupunki oli hiljentynyt ja pystyi päästämään ruskailman talojen väleistä vapaana. Lopulta rosoisen vuorenrinteen harjaksinen mäntykatve erottui. Kuun juonteet sykkivät terävissä neulassäikeissä, juovat virtasivat oksien tiheissä, ohuissa suortuvissa. Niiden vaalealaitaiseksi käyvässä suomupeitteessä oli jo häivähdys talvesta. Puiden syväuurteiset kierteiset rungot levisivät vuoren vieriä ylös ojentumatta. Kun tuuli virttyi, haaleni ja viimeksi lakastui, siitä tuli osa maailman palasia, ruohonkortta, meren yksittäistä aaltoa tai männyn neulasia, ryhtyi liikuttamaan sitä osaa, sillä mikään ei liikkunut itsekseen, hekään. Kun tuuli muutenkin, maailman osaset liikkuivat nopeammin ja kiihkeämmin, sillä niitä liikutti kaksi tuulta, olevainen ja mennyt. Niin näitäkin mäntyjä, häntäkin. Heihin tarttui syntymässä tuuli, joka määritteli luonteen, teot, ulkoisen olemuksen, liikkeet. Hän oli harsija.
Pian kaksikerroksinen paalutalo kimalteli kuun alla sameasti kokonaisuudessaan.

Ethel odotutti häntä kolmen kolkutuksen verran nauttiakseen työnsä jäljestä. Tämä oli erään laitteiston purkamisen ja uudelleenkokoamisen yhteydessä vetänyt johtoja oven vierelle ja rakentanut pienen laitteen, jonka kautta tämän ääni nyt kuului hänelle joka kerta vähemmän kohisevana, radio-ohjelma häälyi taustalla, ennen kuin hän meni sisään.
Ethel oli äänentuojien sukua. Kauan sitten tähän maahan tullut ensi-ihminen oli puhunut vain meren ja sen synnyttäneen simpukan kieltä, kärsimätöntä kuohuntaa, valittavaa värinää, tyrskintää, kohinaa. Ethelin suku, yksi esi-ihmisen jälkeisistä haaroista, loi ihmiskielen, erotti sen aalto aallolta meren omasta, eristi simpukan tulkinnoista ja ylläpiti sitä kalastajien kertomilla, tuulten tarinoilla, nykyisin myös ensimmäisen radion avulla.

Suoraan eteenpäin jatkuvalla kapealla eteiskäytävällä odotti kaksi pölylaatikkolähetystä, käytävän varrella oli ovi kylpyhuoneeseen. Neljässä kodin sisäkulmassa oli tukipaalut. Keskellä isompaa tilaa seisoi kehäinen keittiö kolmen toisissaan kiinni olevan tukipaalun ympärillä. Oikealla kahden askelman korkeudella erillisellä tasanteella sijaitsi lattiaan upotettu vuode. Keittiön nurkalta lähti kolme pitkää ja matalaa askelmaa alas tilaan, jossa sängyn puoleisella seinustalla lepäsi hengellinen tarinanurkkaus, keittiön edessä oli pöytä ruokailua ja tarinoiden tekemistä varten. Pöydän ääressä meret, myöhäisen alkuillan tummennut taivas ja kaupungin katot levittäytyivät ikkunasta. Puiselle parvekkeelle, ulkokulmissaan maasta kattoon yltävät tukipaalut, pääsi pöydän vierestä, se repsotti puolikkaana, tiputteli puunsiruja sahalaitaisesta reunastaan alas pihalle. Toisella seinustalla keittiöstä vasemmalla koko seinän leveydeltä lojui pölylaatikoita, hän vei lähetykset sinne odottamaan aamua väistellen pergamenteilla kasvavia tarinoita, jotka roikkuivat langoilla pitkin asuntoa. Ensin hatarat hahmonalut olivat kompuroineet karkuun, virkkeiden osia leijaillut eri puolilla ja maisemanpalaset versoneet villeinä asunnon eri raoissa ennen kuin hänen onnistui taivutella ne pergamenteille jahdattuaan ja kitkettyään niitä aikansa. Tänä iltana hän oli liian väsynyt poimiakseen tarinanalkuja ylijäämästä teestä ja asetellakseen niitä kehittymään ja sanoittumaan pergamenteille. Aamuisen ajatuksensa hän kuitenkin laittoi pergamentille, se kuului seuraavasti: Hän tarvitsi merelle rungon.

« Viimeksi muokattu: tänään kello 18:58:20 kirjoittanut Secu »
The world is but a canvas to the imagination

They call us dreamers but we are the ones who don't sleep