Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: John/Sherlock
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Viittauksia väkivaltaan.
Disclaimer: Nykyversion tilasta kiitokset Moffat & Gatiss -tiimille sekä BBC:lle. Lainaan mielelläni.
Tiivistelmä: John Watsonin oli aika herätä unesta.
A/N: Neloskauden viimeinen jakso ei uponnut meikäläiseen, joten tämä on fix-it versio kyseisen jakson tapahtumista. Eli puhdasta terapiaa omalle aivokopalle kyseisen sarjan suhteen.
O l l a i h m i n e n
John heräsi huoneesta, jota ei tunnistanut omakseen. Jokin laite piipitti tasaisesti taustalla, mutta etäisesti tutusta äänestä huolimatta John ei heti osannut hahmottaa ympäristöään. Pää tuntui niin raskaalta, että John ei harkinnutkaan asentonsa kohentamista, mutta kipua ei varsinaisesti ollut. Lääkäripuoli hänen aivoistaan yritti kovasti kertoa hänelle jotakin, mutta ajatukset hänen mielessään olivat vielä vaimeita ja jäsentyivät sekamelskan lailla - siis kovin huonosti. Naisen kasvot piirtyivät hänen tajuntaansa, mutta hiusten väri ei ollut enää punainen tai harmaa, vaan pikimusta, ja oli kerrottava Sherlockille... jotain. Aseen vakaa piippu oli savunnut ja pimeys oli vaihtunut uneen, jossa oli kamppailtava henkiinjäämisestä eikä nainen ollut jättänyt häntä rauhaan.
"Jestas", John ähkäisi ja kurkkua kivisti kuin se olisi ollut kuiva jo päiviä. Unen ja valveen kokemukset menivät yhä sekaisin, mutta yhden asian hän kykeni jo itselleen selittämään todeksi. Häntä oli ammuttu. Sormien liikuttelu ja piippaavan äänen tarkempi kuuntelu auttoivat seuraavan päätelmän tekemisessä. Hän oli sairaalassa. Tokkurainen olotila oli kipulääkkeiden huumaa, ja kun John oikein terästi aistejaan, oikealla ohimolla kivisti. Luoti oli osunut häntä päähän. Syke kiihtyi muiston voimasta ja hän vetäisi syvään henkeä kuin varmistaakseen että oli elossa.
"John."
Tuoli rasahti hänen sänkynsä vierellä ja ahdistuneiden ajatusten tilalle valui helpotuksen keveä ote, sillä Sherlockin piirteet terästyivät hänen silmiensä edessä ja olo oli kuin hänet olisi pelastettu taas. John muisti kaivon, mutta se taisi olla vain unta. Olkapäiltä oli kuitenkin vaikea karistaa pelkoa, joka oli kulkenut hänen mukanaan tajuttomuuden ja kuvitelmien mailla.
"Sherlock, luoja, sinun täytyy tietää... se nainen.."
"...melkein tappoi sinut."
John vaikeni, sillä sanoissa oli liian paljon surua. Unessa kuka tahansa pystyi olemaan sotilas, mutta se ei ollut koskaan ollut Sherlockin todellinen ominaisuus ja sen näki selkeästi nyt, kun miehen katse viipyili Johnin ohimolla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka monta päivää hän oli ollut tajuttomana, mutta ennen pitkää Sherlock selittäisi hänelle kaiken minkä pystyi. Joitakin asioita Johnin oli varmistettava epätosiksi myös oman mielenterveytensä tähden. Toisinaan unet olivat liian aitoja.
"Kuinka lähellä... se oli? Tiedäthän", John kysyi kierrellen, mutta Sherlock harvoin tarvitsi suoria kysymyksiä pystyäkseen antamaan vastauksia. Suu painautui kuitenkin suoraksi viivaksi ja mies oli haluton vastaamaan, mitä tapahtui tuskin koskaan, ja John luki hiljaisuudesta kaiken tarpeellisen. Selkärankaa pitkin mateli kylmänväreiden inhottava juopa, ja silmät painuivat kiinni, kun huone pyöri yhtäkkiä liikaa. Mielikuviin välähti oitis naisen kylmäkiskoiset kasvot, ja John nappasi kourallisen peittoa sormiensa väliin.
"John? Sinä täriset."
Niin hän todellakin teki. Mieli oli liian voimakas ja se kiusasi hänen kehoaan minkä ehti, eikä mikään pysäyttänyt rynnivää huonoa oloa, se kiskoi hänen sisuksiaan ja kuristi kurkussa, mutta tyhjästä mahasta ei tullut mitään ulos.
"Hei. Hei! John", Sherlockin ääni tavoitti hänet ennen kuin etsivän pitkät ja lempeät sormet tarttuivat häntä hartioilta. Se oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun John pysähtyi täysin muuten paitsi sydämeltään, ja se pamppaili rinnassa eloa kuihtuneeseen mieheen. Kerta toisensa jälkeen Sherlock veti hänet takaisin luokseen, vaikka kuilut olivat välillä leveät ja Johnin sydän liian turta. Alitajunnan syvissä lokeroissa mieli kuiski helliä sanoja,
olisiko jo aika rakastaa, ja John haukkoi happea. Niskaan osui Sherlockin lämmin hengitys ja se kävi katkonaiseksi, kunnes sormi rohkeni koskettaa sänkeä Johnin poskella. Jokin kauan sitten alkanut kuroutui vihdoin umpeen.
"Hän ei satuta sinua enää", Sherlock totesi eikä selittänyt enempää, mutta tuli samalla paljastaneeksi totuudesta olennaisen. Nainen oli elossa enää Johnin päässä. Siellä se tyyntyisi vain pahaksi muistoksi, jonka päälle John rakentaisi ehjää ja eheää elämää.
"Hei, Sherlock."
Sormi hänen poskellaan ei liikahtanutkaan. Se odotti. Sherlock odotti. John kokeili hymyillä.
"Voinko tulla jo kotiin?"
Sormi lipsahti hänen leualleen, ja vastaus tuli rohkeimmassa mahdollisessa muodossa suoraan Johnin huulille. Suudelmaan hukkui aika, se vei järjen, ja teki heistä molemmista viimein ihmisiä. Sellaisia, joiksi he olivat jo kautta vuosien halunneet tulla.
Saivat vihdoin vain olla.