Kirjoittaja Aihe: Narnian tarinat: Ehkä ensi elämässä (S), Aravis/Edmund, Aslan  (Luettu 1856 kertaa)

Hely

  • ***
  • Viestejä: 26
Nimi: Ehkä ensi elämässä
Kirjoittaja: Hely
Fandom: Narnian tarinat: Hevonen ja poika
Ikäraja: S
Henkilöt: Aravis, Aslan (Aravis/Edmund)
Genre: angst
Yhteenveto: On Aravisin ja prinssi Koorin hääpäivä, kun tarkaanitar saa odottamattoman vieraan.
A/N: Ficin otsikko tulee suoraan Johanna Kurkelan kappaleesta "Ehkä ensi elämässä", joka mielestäni sopii täydellisesti Narnian tarinoiden kaikkiin parituksiin ":D" Alun perin tämän piti olla lopetus pidemmälle ficille kyseisellä parituksella, mutta mielestäni toimi hyvin myös näin. Katsotaan, jaksanko joskus kirjoittaa myös alkuperäisen ficin julkaistavaksi asti.


Ehkä ensi elämässä


Sen olisi pitänyt olla hänen elämänsä ihanin päivä.

Aravis seisoi suuren koristereunuksisen peilin edessä ja katseli kuvajaistaan kuin ventovierasta. Hänet oli puettu valkoiseen ja hänen hiuksensa oli koristeltu koruin ja kukkasin. Kalormenissa, josta neito oli kotoisin, häämekot olivat näyttäviä ja värikkäitä, eikä valkoista juuri käytetty. Korut olivat puhdasta kultaa, mutta ne eivät olleet raskaita ja paksuja niin kuin kultakorut Kalormenissa. Nämä korut olivat kääpiöiden kädenjälkeä; kevyitä kuin silkkihuivit, mutta loistavia ja kauniita. Hän näytti aivan kuningattarelta.

Aravis oli asettunut asumaan Arkkimaan kuninkaan Lunuksen hoviin sen jälkeen kun oli ystävineen paennut Kalormenista pakkoavioliittoaan vanhan tarkaani Ahostan kanssa. Tällä kertaa pako ei kuitenkaan ollut vaihtoehto.

Prinssi Koor oli hänen hyvä ystävänsä, ja he olivat kasvaneet yhdessä kuin sisarukset. Kaikki olivat kenties odottaneet heidän menevän naimisiin, jopa Aravis itse oli alkanut uskoa niin, eikä ajatus ollut koskaan ollut yhtä kauhea kuin ajatus irstaasta tarkaanivanhuksesta hänen vierellään. Mutta Aravis ei rakastanut Kooria, ei ainakaan niin kuin hän oli oppinut rakastamaan erästä toista.

Narnian ylikuninkaan Peterin ja hänen sisarustensa katoamisesta oli kulunut jo yli vuosi. Aravis arveli, että Koor oli viivytellyt kosintaansa tarkoituksella, että tarkaanitar ehti surra ja toivo kuninkaallisten palaamisesta hiipua. Toivo olikin kadonnut, mutta suru oli aivan yhtä pistävä kuin silloinkin. Aravis taitteli jälleen auki kirjeen, jonka hieno paperi oli hiljalleen repeillyt reunoista. Hän katseli tuttua, oppinutta käsialaa ja Narnian kuninkaallista sinettiä, joka oli alkanut rapista pois. Kirjeessä sanottiin näin:

”Rakas Aravis,
Kirjoitan sinulle vielä lyhyesti ennen kuin lähden satuloimaan ratsuni.
Fauni Tumnus toi tänään tiedon Valkeasta hirvestä, jonka kiinnisaaja saa esittää toiveen.
Minulla on vain yksi toive, eikä Valkea hirvi voi sitä toteuttaa, sillä suurin toiveeni olisi saada sinut vaimokseni, rakas Aravis. Sisarukseni kuitenkin tahtovat saada hirven kiinni, joten on velvollisuuteni lähteä heidän kanssaan. Ja mainittakoon, että aion silti napata sen ennen heitä. Tarvitsen kaiken mahdollisen avun, jotta toiveeni kävisi toteen.

Sinun, Ed”


Aravis puristi silmänsä tiukasti yhteen ja taitteli kirjeen nopeasti, jotta se ei kastuisi hänen kyynelistään. Hän puri huultaan, kunnes saattoi maistaa veren rautaisen maun suussaan. Ja silloin hän huomasi miettivänsä, olisiko hänen ollut parempi kuolla silloin, kun hän oli ratsastanut Hvinnalla metsään surmatakseen itsensä välttyäkseen pakkoavioliitolta.

”Miksi sinä jälleen mietit sitä, lapseni?” kysyi pehmeä, mutta ankara ääni hänen edestään, ja Aravis reväytti silmänsä auki. Peilistä häntä tuijottivat takaisin hänen omat, itkuiset kasvonsa, ja hänen vierellään suuri, kultainen leijona, joka oli suurempi ja kultaisempi kuin yksikään toinen elävä olento.

”Aslan”, tarkaanitar henkäisi ja katsahti vierelleen. Siinä ei kuitenkaan ollut ketään, mutta leijona peilissä jatkoi;

”Minä en lähettänyt sinua ja poikaa aavikon yli, jotta voisit riistää henkesi Arkkimaassa.” Aslanin ääni oli syvä ja Aravisin täytyi vielä kerran vilkaista ympäri huoneessa varmistaakseen, että leijona todella ei ollut hänen vieressään. Neito olisi voinut vannoa tunteneensa sen lämpimän hengityksen ihollaan ja kuulleensa sen kynsien raapivan lattiaa.

Ajatus, joka oli vaaninut Aravisin mielen perukoilla ja ruokkinut hänen suruaan, ponnisti äkkiä pintaan. Tällä kertaa se vain sai hänet raivon valtaan, ja hetken hänen vihansa oli vahvempi kuin hänen pelkonsa leijonaa kohtaan. Ja jos Aslan todella olisi ollut hänen vierellään, ei tarkaanitar ikipäivänä olisi uskaltanut puhua niin kuin puhui;

”Se olit sinä, etkö ollutkin? Sinä lähetit sen typerän hirven, tai ehkä se olitkin sinä riistan hahmossa! Sinä lähetit heidät pois.”

Aslan murisi, ja Aravis jähmettyi aloilleen. Hänen selkäänsä kirveli, ja kauhukseen neito ymmärsi sen johtuvan vanhoista, jo arpeutuneista haavoista, jotka leijona oli raapaissut hänen selkäänsä, jotta tarkaanitar olisi tuntenut samaa kipua kuin hänen uskollinen palvelustyttönsä oli kokenut jouduttuaan ruoskittavaksi sen jälkeen, kun Aravis oli huumannut hänet ja karannut isänsä talosta. Tuntui, kuin veri olisi vuotanut vanoina pitkin hänen selkäänsä.

”Lapsi”, Aslan karjui, mutta ääni tuntui kuuluvan vain Aravisin pään sisällä. ”Enkö minä ole jo opettanut sinulle, että me kaikki saamme kuulla vain oman tarinamme, emme kenenkään muun. Se, mitä tapahtui Narnian kuninkaille ja kuningattarille, ei ole osa sinun tarinaasi.”

”Se olisi voinut olla”, Aravis henkäisi, eikä häpeäkseen kyennyt lopettamaan hiljaista itkemistä. ”Minä olisin voinut olla osa Edmundin tarinaa.”

Äkkiä Aslanin olemus leppyi, ja hänen otteensa neidosta tuntui hiipuvan, ainakaan haavoja ei enää särkenyt. Leijona kallisti suurta, harjan peittämää päätään ja henkäisi syvään. Sen hengitys tuntui lohdulliselta tavalla, jota Aravis ei osannut selittää. ”Aravis”, peto sanoi niin lempeästi, niin ymmärtäväisesti, että tarkaanitar purskahti uudelleen itkuun. ”Ei tämä ole loppu, vaan alku. Lopussa sinä ja Aatamin poika kohtaatte minun maassani, jossa jokainen luku on edellistä parempi.”

”Mutta mitä se hyödyttää tässä elämässä?” neito tiuskaisi, eikä oikein tiennyt mistä hänen rohkeutensa uhmata leijonaa oikein kumpusi. Ehkä se oli lähtöisin pedosta itsestään.

”En sanonutkaan, että se hyödyttäisi tässä maailmassa, rakas lapsi”, Aslan sanoi jälleen lujemmin, mutta säilytti yhä lempeän ilmeensä. ”En usko sen lohduttavan sinua nyt, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Sen sijaan antakoon se sinulle sitä toivoa, jota niin kovasti kaipaat.”

Sen sanottuaan leijona oli poissa, ja Aravis joutui ottamaan tukea seinästä, ettei olisi lysähtänyt maahan. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa kuin olisi vasta nyt muistanut miten hengitetään. Tukahduttava tunne ei kuitenkaan hävinnyt, ja jokin kertoi neidolle, ettei se katoaisi vielä vuosiin. Surun rinnalle oli kuitenkin noussut uusi, kipinän lailla hehkuva tunne, joka kasvoi jokaisen hengenvedon myötä, kuin se olisi ruokkinut itseään hapesta. Ehkä se oli toivo, josta Aslan oli puhunut, ehkä se oli jännityksestä kumpuava huonovointisuus.

Pian oveen koputettiin, ja sisään astui kuningas Lunus, joka saattaisi hänet alttarille. Aravis antoi kuninkaan johdattaa hänet valtaistuinsaliin, jonka päässä korokkeella odotti prinssi Koor. Nuorukainen näytti hermostuneemmalta kuin koskaan, ja hän oli sentään kohdannut Aslanin ja viettänyt yön Tasbanin hautakummuilla. Sali oli täynnä vieraita, joista tärkeimpinä mainittakoon narnialaishevoset Riia ja Hvinna, jotka seisoivat valtaistuinkorokkeen molemmin puolin. Niiden karva kiilsi saliin virtaavassa auringonvalossa, ja Hvinna kuopi innoissaan lattiaa nähdessään ystävänsä niin kauniina. Sulhasen vieressä seisoi hänen kaksoisveljensä Koorin, joka näytti kuiskaavan jotain veljelleen, joka vastaukseksi huitaisi nyrkillään hänen suuntaansa. Aravis hymyili.

Koor oli hyvä mies, ja he olisivat varmasti onnellisia yhdessä.

Mutta saapuessaan lähemmäs koroketta he ohittivat penkkirivin, jonka reunaan oli jätetty neljä tyhjää paikkaa. Aravis oli pyytänyt, että ne jätettäisiin Narnian kuninkaille ja kuningattarille, ja niin oli tehty. Tyhjien istuinten vieressä seisoi herra Tumnus, joka hymyili hänelle tavalla, joka sai Aravisin tuntemaan, että fauni ymmärsi häntä. Tarkaanitar vastasi hymyyn, ja oli näkevinään faunin poskilla kyynelten jättämän vanan. He molemmat olivat menettäneet jotain kallisarvoista sinä päivänä; myös kuningatar Lucy oli ollut tarkaanittaren sydänystävä.

”Tahdon”, Aravis henkäisi hymyillen, ja sivusilmästään näki tyhjän paikan, jolla kuningas Edmund olisi istunut. Ehkä ensi elämässä, hän muistutti itseään ja vastasi Koorin suudelmaan.
« Viimeksi muokattu: 13.12.2022 12:30:16 kirjoittanut Hely »

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 613
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Olipas mukava palata pitkästä aikaa hetkeksi Narnian maailmaan. En ole lukenut niitä kirjoja moneen vuoteen, enkä esim. vaikka Hevosesta ja pojasta muista juuri mitään, mutta eipä se mua pahemmin haitannut. Narnia maailmana kutsuu vieraakseen joka tapauksessa :3 Oli myös kiva bongata Aslanin nimi tämän ficin päähenkilöistä, koska miten sitä edes voisi Aslania unohtaa!

Tämä tarina oli todella kaunis kaikessa haikeudessaan ja surullisuudessaankin. Tuli väistämättä surku Aravisin puolesta, kun tämä ei voi mennä naimisiin Edmundin kanssa vaan saa sulhaksekseen ihan toisen häiskän. Toisaalta ei Koor varmastikaan ole huonoin vaihtoehto, vaikkei tämä Edmund olekaan. Kuulostaa tyypilliseltä järjestetyltä avioliitolta, ja loppujen lopuksi Aravis suhtautuu siihen mukavan kypsästi. Toivottavasti hän saa seuraavassa elämässä sen, mitä haluaa, eikä joudu vain tekemään omaa velvollisuuttaan/tehtäväänsä.

Tykkään siitä, miten olet kirjoittanut Aravisin ja Aslanin hahmot tähän. Aravisista tosin en muista lähdemateriaalista tyyliin mitään, niin en voi siihen nyt tähän hätään verrata 😅 Hän kuitenkin vaikuttaa ajattelevan ja toimivan niin kuin voisi olettaakin. Aslan on samaan aikaan lohduttava ja myötätuntoinenkin mutta myös vähän kova. Pidän siitä. Täytyyhän sitä pitää huoli, että jokaisen tarina etenee niin kuin kuuluu, vaikka sitten samalla voi vähän tarjota lohtua lupaamalla onnellista loppua jossain toisessa maailmassa/elämässä. Ja Narniassa kun on niin paljon kristillisiä vertauskuvia, tuli Aslanin puheista väkisinkin mieleen kristinuskon lupaus ikuisesta elämästä Taivaassa, jos vain elää vaaditulla tavalla (eli Jumalaan uskoen). En tiedä, ajattelitko samoja juttuja tätä kirjoittaessa, mutta niitä mulle ainakin tuli mieleen ja mielestäni ne myös tosi hyvin tarinaan ja Aslanin puheisiin/käytökseen sopivat.

Lainaus
Ehkä ensi elämässä, hän muistutti itseään ja vastasi Koorin suudelmaan.
Voi äääää tää loppu 😭 Samaan aikaan kaunis, haikea ja toiveikas. Tulevaan kurkottava mutta jotenkin myös niin lopullinen, pysäyttävä. Muutenkin hyvä lopetus tälle ficille, sopii hyvin tunnelmaan joka on tarinassa ollut alusta asti.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Hely

  • ***
  • Viestejä: 26
Lainaus
Ja Narniassa kun on niin paljon kristillisiä vertauskuvia, tuli Aslanin puheista väkisinkin mieleen kristinuskon lupaus ikuisesta elämästä Taivaassa, jos vain elää vaaditulla tavalla (eli Jumalaan uskoen). En tiedä, ajattelitko samoja juttuja tätä kirjoittaessa, mutta niitä mulle ainakin tuli mieleen ja mielestäni ne myös tosi hyvin tarinaan ja Aslanin puheisiin/käytökseen sopivat.
Aslan on mullekin hahmona tosi ristiriitainen, koska siinä on kuitenkin selkeitä viittauksia kristinuskoon ja sen teemoihin (+ Lewis itse taisi myöntää että Aslan on toiselta nimeltään/hahmoltaan Jeesus) mutta samalla sen jotenkin lapsena hyväksyi helpommin, kun samat opetukset tuli leijonalta eikä ihmiseltä :D Aslan on myös elokuvissa usein kuvattu sellaisena aika pehmeänä ja pörröisenä, vaikka kirjossa se myöntää syöneensä lapsia ja juurikin raatelee Aravista ihan vain antaakseen opetuksen. Kaikista vioista huolimatta se on mulle hahmona tosi rakas ja siitä kirjoittaminen oli yllättävän helppoa.

Kiitos kun jaksoit lukea ja kommentoit! <3