Kirjoittaja Aihe: Hiihdossa ja rakkaudessa (kaikki on sallittua), K-11, hiihto!AU, 2/3  (Luettu 238 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Nimi: Hiihdossa ja rakkaudessa (kaikki on sallittua)
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: hiihto!AU, found family, trapped!trooppi
Yhteenveto: Yksi alppimökki, vuosikymmenen lumimyrsky, jääräpäinen nuori hiihtäjä ja hänen komea valmentajansa. Mitäköhän sitä voisi tapahtua?
Haasteet: Finfanfun1000 (282.  Sherry), Originaalikiipeily (104. Tunteet), TROPES-haaste (trapped!)

K/H: Tää on kyllä ehkä paras AU ikinä. Juttelin tässä yksi päivä (elikkäs eilen) Okaketun kanssa siitä, että ainoa aihe, josta en keskimäärin ole kiinnostunut, on urheilu. No, hän sitten ehdotti, että siinäpä oiskin syytä kirjoittaa hiihto!AU, joten tässä sitä ollaan. Tämä on kolmiosainen minijatkis, jossa päästään jäämään jumiin alppimökkiin ja kaikkea muuta mukavaa. Ei mulla muuta. :D

Tässä originaalitarinassa esiintyvät Reina ja Alisa ovat viittaus Okaketun Ævintýriin (K-11), eivätkä siis omia hahmojani. Heidän roolinsa on kuitenkin sen verran pieni, että heitä voidaan pitää intertekstuaalisena viittauksena, eikä tässä ole kyse ficistä. Okakettu on antanut suostumuksensa tuttujen hahmojen vierailuun.

*

Hiihdossa ja rakkaudessa (kaikki on sallittua)

1

Aurinko häikäisee. Lähtöalueen katsomoissa ihmiset vellovat värimerenä, eikä Adele halua vilkaista sinnepäinkään. Hänen vatsaansa nipistelee ja ajatus maaliin selviämisestä – hyvästä suorituksesta puhumattakaan – tuntuu mahdottomalta.

“Rentoudu”, Lyon kehottaa. Hän tarkastaa Adelen monojen kiinnitykset ja nostaa kaulaa peittävää puhvia ylöspäin. “Sinun ei tarvitse voittaa.”

“Mutta sponsorit –”

“Nämä ovat ensimmäiset mestaruuskisasi. Teet vain parhaasi”, Lyon pudistaa päätään. Hän katselee ympärilleen tarkkaavaisena ja nyökkää sitten kauempana valmentajansa kanssa puhuvaa ruskeahiuksista naista kohti. “Itävallan Reina on melkein varma voittaja, ja Suomen Alisa –”

“Tuonko pitäisi kannustaa minua?” Adele keskeyttää. Lyon raapii niskaansa ja hymyilee lammasmaisesti.

“Olet oikeassa, anteeksi. En minä tarkoita vähätellä sinua tai edistymistäsi. Mutta olet vielä uusi, ja tarkoitin vain sanoa, ettei kulta ole aina kaikista tärkein asia.”

“Mitä minä sitten muka tavoittelen?” Adele kurtistaa kulmiaan. Hän tökkii sauvalla nuoskalunta. On suojakeli, melkein liian lämmintä hiihtämiseen. Hän tietää jo nyt, että tulee hikoilemaan ja läkähtymään.

“Hmm”, Lyon on miettivinään, mutta Adele näkee kyllä, että hän on päättänyt jo aiemmin, mitä aikoo sanoa. “Jos ylität aiemman ennätyksesi, vien sinut syömään.”

“Sinä viet minut muutenkin aina pitsalle kisojen jälkeen”, Adele tuhahtaa. “Mikä palkinto tuo muka on?”

“Nyt kyse ei olekaan vain pitsasta”, Lyon sanoo ja taputtaa Adelen olkapäätä. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja täynnä kujetta. “Minulla on mielessä jotakin parempaa, jotain erityistä. Joten menehän siitä ja tee parhaasi.”

Adele tökkää Lyonin mustaa talvikenkää kevyesti hiihtosauvansa kärjellä ja kääntyy. Hänen sydämensä läpättää, eikä se johdu enää pelkästään kilpailuun liittyvästä jännityksestä.





Hiihtäminen on, kuten aina, aivan kamalaa. Adelen korvissa kohisee, hänen sydämensä takoo kylkiluita vasten ja maailma tiivistyy pelkiksi työnnöiksi ja potkuiksi, silmiin valuvaksi hieksi, helmikuisen auringon viiltäväksi kirkkaudeksi. Adele ei edes huomaa kanssakilpailijoitaan, sillä niin keskittynyt hän on repimään vauhtia itsestään. Joitain hän ohittaa, kai.

Suussa maistuu rauta ja puhdas ärtymys: miksi helvetissä hän on valinnut tällaisen alan, miksei hän ole tyytynyt tekemään jotakin muuta, kohta hän varmasti saa sydänkohtauksen ja kuolee. (Eikä pääse Lyonin kanssa syömään, pitsaa tai mitään muutakaan.)

Puolivälissä kymmentä kilometriä Adele unohtaa jopa Lyonin sanat, ja sitten kaikessa on kyse enää hiihtämisestä. Rytmistä, liikkeestä, jokaisesta tikittävästä sekunnista, jota vastaan hän kamppailee.

Kun Adele puskee itsensä yli maaliviivasta, hän pelkää sydämensä räjähtävän, mutta onneksi Lyon nappaa hänet pian keskeltä kaaosta ja vie syrjemmäksi, turvaan hälinältä ja valokuvaajilta, joiden mielestä Adelen heleänpunaisissa poskissa ja räkää vuotavassa nenässä on ilmeisesti jotain tosi kiinnostavaa.





“Pronssia”, Lyon ilmoittaa, kun Adele on selvinnyt suihkusta ja vaihtanut ylleen tavalliset vaatteet. Sana tuntuu vieraalta ja käsittämättömältä.

“Siis kuka voitti?”

Lyon virnistää niin, että hänen silmäkulmansa rypistyvät sillä tavalla, joka pakottaa Adelenkin aina hymyilemään.

“Sinä. Siis pronssia”, Lyon toistaa. “Reina voitti kultaa, Alisa hopeaa. Mutta pronssi on uskomaton suoritus. Olen sinusta todella, todella ylpeä. Olit aivan uskomaton.”

“Mutta –”, Adele avaa suunsa ja napsauttaa sen sitten kiinni. Entä se ennätys? Ylitinkö minä sen?

“Minä vien sinut syömään huomenna”, Lyon vahvistaa kuin kysymyksen arvaten. Hän harppoo Adelen luo ja halaa häntä niin lujaa, että Adelen väsyneet lihakset protestoivat. Adele itse ei kuitenkaan valita, sillä Lyon on lämmin ja tuoksuu tutulta kaiken hämmennyksen keskellä. Hän painaa päänsä Lyonin mustan villapaidan hartiaa vasten ja hengittää, pysähtyy hetkeksi, antaa itsensä vain olla.

“Tänään palkintoseremonia ja sitten lepoa”, Lyon sanoo. “Eikä mitään riekkumista yömyöhään.”

“Ikään kuin minä haluaisin riekkua.”

“Eeben yrittää varmasti houkutella sinut illalliselle. Jos ei juhlimisen vuoksi, niin verkostojen ja sen sellaisen”, Lyon sanoo ja vetäytyy kauemmaksi. “Mutta minä tarkistin, että sinulla on hotellihuoneessasi kylpyamme, ja varasin myös aamuksi hieronnan. Suosittelen niitä, ehdottaapa brändiasiantuntijasi sitten mitä tahansa.”

“Sinä voit mennä Eebenin kanssa”, Adele sanoo ja haukottelee. Lyon pyöräyttää silmiään eikä vaivaudu vastaamaan.





Palkintoseremoniasta Adele ei muista jälkikäteen paljoakaan. Hän muistaa Reinan kettumaisen hymyn ja liian tiukan kädenpuristuksen. Alisan ujomman katseen ja pipon alta pilkottavat punaiset hiukset. Palkintokorokkeelle astumisen ja pelon kompastumisesta kameroiden edessä. Sen, että pronssimitali on yllättävän raskas ja salamavalot häikäisevät hänen silmiään.

Joku typerä toimittaja kysyy, onko Adele pettynyt siihen, ettei voittanut kultaa.

“Sitten minun pitäisi vastailla varmaan kymmeniin yhtä naurettaviin kysymyksiin kuin tuo”, Adele vastaa ja tunkeutuu paparazzimeren läpi. Hän toivoo, että olisi saanut mukaansa hiihtosauvat, joilla huitoa toimittajia kauemmaksi.





Myöhään illalla joku koputtaa Adelen oveen. Hän avaa sen varovasti ja haistaa heti pitsan tuoksun.

Lyon ojentaa pahvista pitsalaatikkoa. Niitä on kuitenkin vain yksi ja Adele tuntee pettymyksen muljahtavan vatsassaan. Yleensä he ovat syöneet pitsaa yhdessä, joten miksi nyt –

“Älä näytä tuolta”, Lyon pudistaa päätään. “Minähän lupasin viedä sinut syömään huomenna. Jouduin istumaan illallisella Eebenin ja hänen siskonsa kanssa, kun he punoivat lisää sponsorisuhteita ja halusivat minut hymyilemään sievästi sinun sijastasi. Siksi ehdin tuoda pitsankin vasta nyt.”

“Mm”, Adele nyökkää ja ajattelee verkostoitumisillallista, Eebenin pitämää puhetta, Lyonin kirkkaita hymyjä ja kevyttä flirttailua.

“Reinakin oli siellä. Hän oli kovin innokas kutsumaan minua huoneeseensa”, Lyon hymähtää. Adelen tekee mieli sähistä, mutta hän pitää ilmeensä tyynenä parhaansa mukaan ja avaa ovea vielä hieman.

“Televisiosta tulee jotain k-dramaa. Haluaisitko tulla katsomaan sitä hetkeksi? Ihan vain, tuota, perinteiden vuoksi? Ei pitsa maistu samalta ilman sinua.”

“Jotain k-dramaa”, Lyon matkii. “Tiedät kyllä tasan tarkkaan, että mikä se on. Se joku uusi aikamatkustushömppä, eikö niin?”

“Eeeehkä”, Adele myöntää. “Haittaako se? Siinä on erinomaisen söpö päähenkilö.”

“Vai niin”, Lyon hymähtää ja astuu hotellihuoneeseen. “No, kaipa sinä olet ansainnut hetken kahden söpön miehen seurassa.”

He istahtavat kumpikin omalle puolelleen vuodetta ja katsovat televisiota keskittyen siihen vain puoliksi. Adele syö pitsaa ja nuokkuu väsymyksestä, joten jo vartin jälkeen Lyon sulkee pitsalaatikon ja passittaa hänet nukkumaan.





Seuraavana aamuna Adelen koko kehoa särkee. Hän nousee vuoteesta vain vaivoin ja valuttaa itselleen lämpimän kylvyn kiitollisena siitä, että hierojakin on tulossa tunnin päästä. Kylpyveden valuessa Adele suorittaa verryttely- ja venyttelyrutiininsa ja tuntee itsensä vähitellen enemmän ihmiseksi.

Sitten hänen katseensa osuu hotellihuoneen pöydälle viskattuun pronssimitaliin. Adele jähmettyy ja kurtistaa kulmiaan, yrittää käsittää tapahtunutta. Hän oli ajatellut, että jäisi kilpailussa viimeisten joukkoon, sillä kuten Lyonkin sanoi, nämä olivat vasta Adelen ensimmäiset mestaruuskisat. Ei sellaisista yleensä voitettu pronssia. Kai?

Adele ojentaa kätensä ja tunnustelee mitalin painoa. Se on todellinen. Tämä on todellista.

Hän vilkaisee ympärilleen hotellihuoneessa aivan kuin varmistaakseen, että kukaan ei ole näkemässä, ja tuulettaa sitten villisti.
« Viimeksi muokattu: 16.03.2021 20:15:42 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
K/H: Hiihto!AU paras AU. Tässä osassa ei tosin hiihdetä (paitsi ehkä vähän eksyksissä ja hämmentyneinä elämän latuja), mutta ei se mitään. (Ja jos joku ei ole vielä huomannut, niin tän ficin genre on tällainen romanttinen hömppä, joten kirjoitustyyli poikkeaa aika paljon monista muista meikän teksteistä. Toivottavasti se ei haittaa.)

*

2

Adele on hermostunut. Lyon ei ole suostunut hiiskumaan mitään siitä, mihin he ovat menossa, joten Adele ei tiedä, mitä hänen pitäisi pukea ylleen. Jotakin tavallista kauniimpaa, ylellisempää, tyylikkäämpää? (Ei sillä: he ovat kisamatkalla, joten hänellä on rajallisesti vaatteita mukanaan, eikä Adele nyt yleensäkään oikein osaa laittautua. Mutta olisihan hän voinut käydä ostamassa jotakin Zürichin vaateliikkeistä, vaikka nyt taitaakin kyllä olla jo myöhäistä, koska ensin Adele on vältellyt asian ajattelemista koko aamupäivän, ja iltapäivällä hänellä oli somepalaveri Eebenin kanssa, ja nyt – no, Lyon on tulossa hakemaan häntä jo puolen tunnin kuluttua.)

Loppujen lopuksi Adele päätyy siisteihin mustiin farkkuihin ja tummanpunaiseen, korkeakauluksiseen villapaitaan. Hän palmikoi hiuksensa kalanruotoletille ja harkitsee jopa meikkaamista, mutta jättää sen sitten väliin. Kai Lyon olisi sanonut, jos ravintola on erityisen hieno? Ja sitä paitsi: eiväthän nämä ole mitkään treffit.

Vai ovatko?

Apua.





Lyon ilmaantuu tismalleen lupaamaansa aikaan. Hän koputtaa Adelen oveen ja näyttää täydellisen rennolta mustassa villatakissa ja helmenharmaassa kashmirkaulahuivissaan, joka korostaa kauniisti Lyonin silmien väriä. Kokonaisuutta täydentävät harmaat nahkahansikkaat, ja Adele puree tahtomattaankin huultaan hermostuneena. Lyon on hänen valmentajansa. Ei hänen kuulu näyttää… Tuolta.

Yleensä Lyon käyttää tietenkin urheilullisempia vaatteita, eikä Adele muista, että olisi nähnyt häntä pukeutuneena näin tyylikkäästi aiemmin. Tai arkisesti – kaipa kokonaisuus olisi jonkun mielestä ihan tavallinen.

“Pitäisikö minun –”, Adele aloittaa tervehtimisen sijaan ja keskeyttää sitten.

“Hmm?”

“Olenko minä – ovatko nämä vaatteet sopivat?” Adele ärtyy itsekin omien sanojensa haparoivuudesta. Lyon hymähtää.

“Emme me ole menossa minnekään luksusravintolaan tällä kertaa”, hän toteaa ja luo Adelen punaiseen untuvatakkiin arvioivan silmäyksen. “Olisin kyllä ilmoittanut.”

Adele ajattelee kauniisti katettuja pöytiä, ruusuja maljakossa ja kynttiläillallista Lyonin kanssa, ja tuntee pettymyksen ailahduksen. Siihen sekoittuu kuitenkin myös helpotusta. Eivät nämä varmaan sitten tosiaal ole treffit, vaan vain jatkoa heidän aiemmalle perinteelleen.

Niin onkin parempi. Ihan varmasti.





He kävelevät muutaman kilometrin Zürichin poikki ja keskustelevat eilisistä kisoista, Adelen suorituksesta, hotellin hierojasta. Lyon kertoo kuulemistaan juoruista ja siitä, että epäilee entisen suomalaisen hiihtäjäkuuluisuuden, Valven, olevan vähintäänkin ihastunut eiliseen hopeamitalistiin, Alisaan. Adelekin muistaa hyvin Valven voitot muutaman vuoden takaa ja jopa sen, miltä mies näyttää, sillä – no, Valve on aika komea, ja hänelläkin on harmaat silmät, joskin Lyonin ovat vaaleammat, kuin kirkasta jäätä.

“Miksi arvelet niin?” Adele kysyy. “Siis että hän on ihastunut?”

“Kunhan arvaan”, Lyon kohauttaa olkiaan. “Minä olen hyvä huomaamaan tällaisia asioita.”

Adelesta tuntuu, että Lyon katsoo häntä silmiin hieman pidempään kuin tavallisesti.





Kun Lyon näppäilee ovikoodin ja johdattaa Adelen sisään aivan tavalliseen kerrostaloon, Adele on hämmentynyt. Hän on kuitenkin oppinut luottamaan valmentajaansa, ja niinpä he kiipeävät yhdessä kolmanteen kerrokseen asti. Vasta kun Lyon kaivaa taskustaan avaimen ja työntää sen lukkoon ovessa, jossa on täysin vieras sukunimi, Adele avaa suunsa.

“Mietinkin, missä kohtaa sinä et enää pystyisi pysymään vaiti”, Lyon hymyilee. “Mutta tule! Tämä on yllätys.”

Lyon auttaa Adelea riisumaan takin ja viittaa häntä astumaan peremmälle. Lyon tuntuu selvästi myhäilevän, eikä Adele oikein tiedä, olisiko hermostunut vai ärtynyt siitä, ettei tiedä lainkaan, mitä oikein tapahtuu.

Asunto on tilava ja valoisa ja näyttää siltä, että siellä asuu joku opiskelija. Kirjahylly on täynnä molekyylibiologian, fysiikan ja kemian kirjoja, ja jääkaapin ovessa riippuvaan kalenteriin on merkitty tenttipäiviä. Vielä merkillisempää.

“Tämä on minun ystäväni, Lohdun, asunto”, Lyon vastaa viimein Adelen äänettömään kysymykseen. “Hän opiskelee Zürichin yliopistossa ja on nyt yötä tyttöystävänsä luona. Kysyin, josko saisimme lainata hänen keittiötään.”

“Laitammeko me ruokaa?” Adele kysyy. Pelkkä ajatus kauhistuttaa häntä. Adele ei ole koskaan ollut kovin kaksinen ruoanlaittaja, ja –

“Minä laitan”, Lyon sanoo. “Sinä voit istua kaikessa rauhassa ja pitää minulle seuraa.”

“Mutta eikö ravintola olisi ollut helpompi?” Adele kurtistaa kulmiaan. Hän seuraa Lyonia keittiöön, joka on sekin avara ja kauniisti kalustettu. Seinällä tikittää perinteinen sveitsiläinen käkikello ja puiselle avohyllylle on aseteltu kaunis kokoelma keraamisia kahvikuppeja. Maljakossa hehkuu punaisia ja keltaisia tulppaaneita.

“Olisi varmasti”, Lyon nyökkää. “Mutta ajattelin, että sitten stressaisit turhaan siitä, olisitko pukeutunut oikein, ja siitä, mitä tilaisit, ja ihmisten katseista ja sen sellaisesta. Se on sinun tapaistasi.”

Lyon on oikeassa, joten vaikka Adelea vähän nolottaakin, hän ei edes yritä väittää vastaan. Sen sijaan hän istuu alas ja katselee, kuinka Lyon nostelee jääkaapista aineksia ja käärii sinisen neulepaitansa hihat. Hänen puuhastelunsa näyttää niin kodikkaalta, että se saa pakostakin Adelen hymyilemään ja toivomaan, että tällainen voisi olla – no, parempi olla toivomatta.

“Ajattelin, että alkuruoaksi meillä voisi olla kermaista parsakeittoa, pääruoaksi sienirisottoa ja jälkiruoaksi mansikkatartaletteja.”

“Lyon!” Adele puuskahtaa. “Et sinä voi ryhtyä laittamaan minulle kolmen ruokalajin illallista, se on ihan liikaa.”

“Arvasin, että sanot noin”, Lyon vastaa hilpeästi. “Ja siksipä jälkiruoka onkin ostettu lähileipomosta, joten minä en kokkaa ruokalajeista kuin kaksi.”

Adele nousee ylös ja ottaa askeleen Lyonia kohti. “Sitten minä autan.”

“Tsk”, Lyon vastaa ja heristää sormeaan. Hän nyökkää jääkaappia kohti. “Ei käy. Sen sijaan sinä voit vaikka ottaa tuolta valkoviinipullon, kaataa itsellesi lasillisen viiniä ja päättää, millaista musiikkia me kuuntelemme.”

Adele huokaa. Hän on jo tottunut siihen, että kun Lyon puhuu tuollaiseen sävyyn, heidän on turha takoa päitään yhteen. Molemmat ovat itsepäisiä omalla tavallaan, eikä tämä ole sellainen taistelu, jota Adele haluaa turhan tähden aloittaa. Jos Lyon kerran haluaa nähdä näin valtavasti vaivaa, niin se on hänen valintansa.





Toisen viinilasillisen jälkeen Adele ei ole enää yhtä hermostunut. He ovat syöneet annoksen keittoa – vaikka yleensä kolme ruokalajia kai nautitaankin peräkkäin, mutta Lyon oli sitä mieltä, että on parempi varmistaa, ettei Adele ehdi muuttua nälästä kiukkuiseksi – ja kuunnelleet kokonaisen levyn ABBAa. Lyon nauraa paljon ja katsoo Adelea pehmeämmin kuin yleensä. (Tai ehkä hän on aina katsonut sillä tavoin, mutta Adele ei ole huomannut sitä? Ehkei hän ole uskaltanut huomata?)

Kun Lyon nousee ja ryhtyy paistamaan risottoa, Adele seuraa häntä ja jää seisomaan viereen, melkein liian lähelle. Lyon kertoo, että risoton valmistaminen on maailman helpoin asia, sillä siihen tarvitaan vain kelvollista viiniä, hyviä sieniä ja kärsivällisyyttä, eikä lopputulos silloin voi epäonnistua.

“Et ole nähnyt minua keittiössä”, Adele vastaa, mutta tällä kertaa hänen on helppo hymyillä tunnustuksesta huolimatta.

“Ehkä vielä joskus näen?” Lyon sanoo ja kohottaa kulmiaan. Ele on kiusoitteleva, mutta silmät yllättävän vakavat, ja Adele huomaa, ettei kykene kääntämään katsettaan. Sitten käkikello kukkuu tasatunnin merkiksi ja Adele säpsähtää. Lyon hymyilee ja jatkaa risoton hämmentämistä.

Adele palaa istumaan ja toivoo, ettei Lyon tajua, mitä muuta on onnistunut hämmentämään.





Jälkiruoaksi Lyon keittää kahvia mansikkatartalettien seuraksi ja kertoo pienestä leipomosta, maailman parhaasta vehnäleivästä ja croissanteista, joita kannattaa hänen mielestään käydä syömässä aamuisin, vain vähän auringonnousun jälkeen. (Vapaapäivinään Adele mieluummin nukkuu myöhään eikä suinkaan herää croissanttien vuoksi, mutta ehkä hän voisi tehdä poikkeuksen, jos ne ovat kerran erityisen hyviä. Etenkin, jos Lyon haluaa tulla mukaan.)

Ainakin mansikkatartaletit ovat oikeasti herkullisia, eikä Adele jaksa kursailla, vaan ahmii niitä kolme. Lyon syö vain yhden, mutta hän nyt on muutenkin niin siro ja hento, että olisi ihme, jos hän söisi useamman. (Vasta jälkikäteen Adele tajuaa, että tartaletteja oli neljä, ja että hän ehkä sittenkin söi omiensa lisäksi myös toisen Lyonin leivoksista. Lyon ei toisaalta ilmaissut asiaa mitenkään, joten tuskinpa se haittasi.)

Kun he ovat syöneet ja siivonneet yhdessä, Lyon tarkistaa vielä, että kaikki on kunnossa asunnossa. Hän jättää Lohdulle jääkaappiin annoksen parsakeittoa ja sienirisottoa ja pöydälle kiitosviestin, jonka Adelekin allekirjoittaa.

“Nyt Lohtu sai kaupan päälle EM-hiihdon pronssimitalistin nimikirjoituksen”, Lyon toteaa vinosti hymyillen. Adele tönäisee häntä kevyesti.

“Jos alat jatkuvasti muistuttaa minua siitä, ylpistyn vielä.”

“Sinä? Sen päivän kun näkisi”, Lyon vastaa. He seisovat eteisessä ja Adele kurottautuu ottamaan takkia Lyonin ohi, mutta sitten hän kohtaa taas Lyonin katseen ja jähmettyy tajutessaan, miten lähekkäin he ovat. (Ei siinä, eteinen on kapea, joten syy on tietenkin hyvä, mutta… Silti.)

“Adele?” Lyon kohottaa kysyvästi kulmiaan aivan kuten aiemmin keittiössä, mutta koska käkikello ei tällä kertaa pysäytä heitä, Adele ei pääse hänen katsettaan pakoon. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, koska kuten hiihdossa, myös elämässä on toisinaan parempi vain mennä eteenpäin eikä pysähtyä liikaa ajattelemaan. Niinpä hän päättää unohtaa takkinsa ja tarttuu sen sijaan Lyonin hartioihin, vetää hänet lähemmäksi ja suutelee.

Adele on kyllä suudellut kolmesti aiemminkin, muttei oikeastaan koskaan omasta aloitteestaan, ja siksi hän onnistuu horjahtamaan Lyonia vasten ja kolauttamaan heidän hampaansa yhteen. Lyon äännähtää hämmennyksestä, mutta tointuu nopeasti ja kiertää omat kätensä Adelen niskaan, korjaa heidän asentoaan. Hänen sormensa ovat lämpimät ja itsevarmat, ja suudelma maistuu kahvilta ja mansikkaleivoksilta, ja Adele ajattelee, että siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa, paitsi että –

Kyseessä on Lyon. Hänen valmentajansa ja kaipa paras ystävänsäkin. Hurmaava ja itsevarma Lyon, joka kokkaa kolmen ruokalajin illallisia ja pukeutuu liian tyylikkäästi ja tietää aina tarkalleen, mitä tehdä. Adelella ei kertakaikkiaan ole varaa tehdä tällaista virhettä, ei hän voi, tämä ei –

“Anteeksi”, Adele ynähtää ja työntää Lyonin kauemmaksi. “Minä, tuota, anteeksi! Se oli virhe. Ei olisi pitänyt, ja –”

“Adele”, Lyon aloittaa. Hänen ilmeensä on huolestunut, hämmentynyt, ehkä loukkaantunutkin. “Odota, älä nyt – äh, kuuntele minua, ole kiltti!”

Adele ei kuuntele, vaan nappaa takkinsa naulakosta ja kiskoo sen vetoketjun kiinni niin nopeasti, että se jää jumiin puoliväliin takkia. Lyon sanoo jotakin, yrittää kai pysäyttää hänet, mutta Adele on tottunut olemaan välittämättä esteistä tiellään – onhan hän sentään pronssimitalisti – ja niinpä hän onnistuu ryntäämään rappukäytävään ja pakenemaan paikalta.
« Viimeksi muokattu: 16.03.2021 23:09:03 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Vuorna

  • tahdonalainen
  • ***
  • Viestejä: 418
Iltaa ja terkkuja Kommenttikampanjan puolelta. Häpeäkseni täytyy mainita, että tää on mun ensikosketus Adeleen ja Lyoniin – en ole aikaisemmin heihin keskittyviä tekstejä lukenut, mutta ajattelin AU:n olevan ihan sopiva aloituspiste? Musta itsestäni on nimittäin tämän talven aikana kuoriutunut aivan valtava hiihtofani, ja itse asiassa olin just katsomassa hiihtoa samaan aikaan kun ekan kerran tän tekstin bongasin Finistä. Se hymyilytti ja ilahdutti, koska hiihto!au ei tosiaankaan ole mikään maailman yleisin ilmestys. Tuhannet kiitokset siis ideasta Okaketulle!

Mä rakastan myös romanttista hömppää, joten tää teksti on kuin tehty mulle. Mainitsit tuolla ettet oo kiinnostunut urheilusta, mutta oot kyllä todella hienosti tavoittanut huippu-urheiluhiihtämisen olemuksen ainakin tämmöisen kyseisestä asiasta kiinnostuneen maallikon mielestä! Tuo hiihtämisen kamaluus sai mulle kyllä hymyn huulille, se välittyi tästä hienosti. Vähän epärealistisena mulla särähti korvaan tuo Lyonin ja Adelen sijoituskeskustelun aika ja paikka, harvemmin huippuhiihtäjät hilpaisevat hotellille heti kisan jälkeen sen kummemmin sijoituksestaan välittämättä. Eipä se kyllä lukukokemusta haitannut, ei tässä nyt mitään pilkuntarkkaa realismia olla hakemassa ja Lyonin ja Adelen keskustelu oli sympaattinen!

Huomasin tykkääväni paljon Adelesta ja Lyonista yhdessä ja erikseen.  Tästä tekstistä kävi hyvin ilmi heidän yhteinen historiansa ja se, miten hyvin he toisensa tuntevat. Adele on tietyllä tavalla semmoinen kaoottinen ja stressaantunut, ja Lyon puolestaan rauhallisempi ja enemmän kartalla asioista, tai ainakin sellainen kuva mulle jäi. Mä pidin tosi paljon siitä, miten tarina tässä eteni ja tykkäsin myös älyttömästi tuosta illallishetkestä Lohdun asunnossa. Se oli ihastuttavan arkista ja sopi jotenkin täydellisesti tähän. Todella ihailtavaa aloitekykyä Adelelta suudella Lyonia, mutta oli jotenkin todella Adelen tapaista myös katua välittömästi päätöstään ja samalla rynnätä ulos. Ihanan kutkuttava cliffhanger kyllä, jään innolla odottamaan viimeistä osaa!

Pakko lainata muutama mun lempikohta vielä tähän!

Lainaus
“Sinä viet minut muutenkin aina pitsalle kisojen jälkeen”, Adele tuhahtaa. “Mikä palkinto tuo muka on?”
Hörähdin tyhmästi tämän takia ;D Hyvä huomio Adelelta ja muutenkin koko tuon kohtauksen sanailu oli herkullista!

Lainaus
Hiihtäminen on, kuten aina, aivan kamalaa.
Ahah, tähän voi varmaan aika moni samaistua. Ihan off topic on tämä nyt, mutta kun katselee hiihtokisoissa maaliin saapuvia niin aika karulta se näyttää aina. Joten tuntui tosi sopivalta, että Adele näin ajatteli oman kilpailunsa aikana.

Lainaus
Hän vilkaisee ympärilleen hotellihuoneessa aivan kuin varmistaakseen, että kukaan ei ole näkemässä, ja tuulettaa sitten villisti.
Tämä oli hirveän söpöä <3 Ihana Adele tuulettamassa pronssimitaliaan aivan kuten pitääkin.

Lainaus
Lyon on hänen valmentajansa. Ei hänen kuulu näyttää… Tuolta.
Ooh, joku on hämmentynyt ja semmoinen pisti mut hymyilemään.

Lainaus
Adele palaa istumaan ja toivoo, ettei Lyon tajua, mitä muuta on onnistunut hämmentämään.
Suorastaan rakastin sitä että käytit hämmentämistä tässä kohdassa kahdesti näin!

Tykkäsin tästä erittäin todella paljon! Romanttisen hömpän kirjoittaminen sujuu sulta mainiosti ja tää teksti pitää todella hyvin otteessaan, kieli on myös ilahduttavan fiksua. Kolmannessa osassa päästäänkin sitten sinne alppimökkiin asti, ja voi pojat kun jänskättää miten Adele ja Lyon saavat sotkunsa selvitettyä. Täytyy varmaan ryhtyä tutustumaan tarkemminkin Merenkehrän maailmaan, ajatus näistä kahdesta heidän "oikeassa" ympäristössään on sen verran kiinnostava! Kiitos paljon tämän kirjoittamisesta!
de tes bras, je m'arracherai tout doucement
et c'est la réalité qui m'attend

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Olin vielä toisenkin osan alussa vähän erimieltä väitteestäsi, että tämä on paras AU (koska taikayliopisto!) mutta äh. Siis kyllähän tämä on aivan huippu.

Ensinnäkin väitä aina, että urheilu ei kiinnosta minua. Ja periaatteessa niin onkin, mutta nytkin kun ukki katsoi hiihdon MM-kisoja juutuin ruudun ääreen kuin liimattuna  ;D  Keli oli muuten tänä vuonna enimmäkseen aivan kamala. Hyvin vastaa siis myös Adelen fiiliksiä! Itse olen koulun lopettamisen jälkeen onnistunut löytämään jopa nautintoa hiihtämisestä, mutta voin hyvin kuvitella miltä Adelesta tuntuu. Paskimmillaan hiihtäminen on silkkaa nöyryyttävää, tuskaista rämpimistä.

Lainaus
Suussa maistuu rauta ja puhdas ärtymys: miksi helvetissä hän on valinnut tällaisen alan, miksei hän ole tyytynyt tekemään jotakin muuta, kohta hän varmasti saa sydänkohtauksen ja kuolee. (Eikä pääse Lyonin kanssa syömään, pitsaa tai mitään muutakaan.)

Tämä oli ihana kohta! Todellakin, miksi sitä onkaan ollut niin tyhmä!  ;D Tosin aina jotain hyviä puoliakin on, esimerkiksi Adele ei silloin olisi päässyt tekemään läheistä yhteistyötä komean, siis pätevän hiihtovalmentajan kanssa.

Lainaus
Hän vilkaisee ympärilleen hotellihuoneessa aivan kuin varmistaakseen, että kukaan ei ole näkemässä, ja tuulettaa sitten villisti.

Pakko minunkin lainata tämä, koska Adele on tässä niin liikkis  :D Kyllä saa iloita tuloksesta!

Lainaus
Hän seuraa Lyonia keittiöön, joka on sekin avara ja kauniisti kalustettu. Seinällä tikittää perinteinen sveitsiläinen käkikello ja puiselle avohyllylle on aseteltu kaunis kokoelma keraamisia kahvikuppeja. Maljakossa hehkuu punaisia ja keltaisia tulppaaneita.

Pidin Lohdun asunnon kuvailusta, koska kaikki sisustusohjelmatkin ovat aivan parhaita ♥ Ja pidin maalaamastasi kuvasta paljon, kaunista.

Ja jei, intertekstuaaliset viittaukset ovat parhaita! Valvekin saatiin mukaan  :)

Ja vai ei kahden viinilasillisen jälkeen enää hermostuta, sehän hyvä ;D  Sen suomalla rohkeudella voi hieman lähennelläkin ja suudella! Adele oli jotenkin tosi ihana tässä, ja tuo loppu;

Lainaus
Lyon sanoo jotakin, yrittää kai pysäyttää hänet, mutta Adele on tottunut olemaan välittämättä esteistä tiellään – onhan hän sentään pronssimitalisti – ja niinpä hän onnistuu ryntäämään rappukäytävään ja pakenemaan paikalta.

Lienee itsestään selvää, että jään odottamaan viimeistä osaa alppimökkeineen. (Vaikka en kyllä tahdo uskoa, että osia on muka enää yksi  ???  Ehkä se onkin venähtänyt, eikä sitä siksi ole julkaistu?  ;D )


ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii