Kirjoittaja Aihe: Riitteenratkonta, K-11, Alati/Sanelma (Risteävät polut IV)  (Luettu 93 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Nimi: Riitteenratkonta
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali (Vuodenkierto-spinoff)
Paritus: Alati/Sanelma
Tyylilaji: luopuminen
Yhteenveto: Suljen lopulta silmäni ja annan Alatin kesän kannatella minua koko kirkkaudessaan, sulkea minut sisäänsä ja varjella minua kivulta, kun hän repäisee irti viimeisenkin talvisen yötaivaani kaistaleen ja tekee minusta pelkän ihmisen.
Haasteet: Finfanfun1000 (920.  Repiminen), Originaalikiipeily (132. Hauras).

K/H: Tämä on osa Talventaiton, K-11, ja Kesänkaadon, K-11, tarinasikermää ja sijoittuu Talventaiton kahdeksannen/Kesänkaadon yhdeksännen luvun jälkeen. Se spoilaa tarinoita juonellisesti, joten ei kannata lukea, jos aikoo alkuperäistarinat lukea joskus. Tai no, jos tykkää spoilereista, niin mikäpä siinä. :P Ajattelin, että tästä tulisi korkeamman ikärajan teksti, mutta no, kerrankin ei!




Riitteenratkonta

Few buildings, few lives
are built so well
even their ruins are beautiful.

— Anne Michaels, runosta Phantom Limbs




Sanelma

Jos suru osaisi rakastaa, se koskettaisi varmaankin tällä tavoin: kiihkeästi ja kirkkaasti, mutta rikkoen samalla kaiken. Alati riisuu vaatteet yltäni (samalla kai koko menneen elämäni). Hänen jokainen kosketuksensa on kiitos, jokainen suudelmansa anteeksi.

Kipu sekoittuu nautintoon, kun Alati ratkoo minun talveni irti. En silti kykene katumaan, kun painaudun häntä vasten ja upotan kynteni hänen ihoonsa. Ruohonkorret ja niittykukkien varret kutittavat selkääni ja niistä valuva vesi on viileää kaulallani, rinnoillani. Alatin kesä hyökyy minuun aaltoina, villinä helteenä ja valona ja terävänä mielihyvänä. Tällä kertaa se on silti hellempää kuin kokkojuhlayönä.

Hän koskettaa minua kaikessa kiihkossaankin lempeästi, aivan kuin olisin haurasta jäätä tai sulavaa riitettä. Ja niin minä kai olenkin, sillä pian en ole enää talventaittaja. Alati ei irrota katsettaan silmistäni, ja vaikka hänen silmänsä ovat täynnä surua ja katumusta, niissä on silti myös ihmetystä. Ensin ajattelen, että hän on häkeltynyt talvestani, mutta sitten ymmärrän:

Alati ajatteli, että joutuisi viemään talveni minulta väkivalloin. Hän ajatteli, että joutuisi taistelemaan siitä.

Hänen kätensä kylkiäni vasten ovat lämpimät ja varmat, niiden ote luja. Hän ei silti pitele minua paikoillani vangitakseen, vaan pikemminkin suojellen. Miltä: sitä en usko hänenkään tietävän, sillä Alati on meistä se, joka vie minulta kaiken.

Mutta talveni ei pelkää häntä, enkä siksi minäkään. Suljen lopulta silmäni ja annan Alatin kesän kannatella minua koko kirkkaudessaan, sulkea minut sisäänsä ja varjella minua kivulta, kun hän repäisee irti viimeisenkin talvisen yötaivaani kaistaleen ja tekee minusta pelkän ihmisen.

Pelkän Sanelman.





Alati kierähtää viereeni ja vetää minut syliinsä. Käperryn häntä vasten ja painan pääni kuparinruskeisiin hiuksiin. En välitä siitä, että kyyneleet ja vuotava nenäni sotkevat ne. Kyllä Alatin on syytä sen verran kestää.

“Sanelma”, hän sanoo ja vaikenee. Alati hehkuu edelleen kesää, mutta minun sisälläni on pelkkää hämärää ja tyhjyyttä. Se ei silti tee kipeää, sillä jotain minussa on edelleen. Jotain –

“Sinun elämäsi”, Alati sanoo kaulaani vasten. “Sekin on taikuutta. Elämä on taikuutta.”

Mietin hänen sanojaan. Kuuntelen Alatin sydämensykettä ja sitten omaani, joka rauhoittuu lyönti lyönniltä, asettuu ja tyyntyy. Sydämeni on surusta raskas, mutta sellaisella tavalla, jossa ei ole rahtuakaan katkeruutta.

“Minä synnyin tätä varten”, sanon lopulta. “Sinua ja Kaihoa. Jotta voisin antaa talveni hänelle, ja jotta te voisitte korjata koko maailman.”

Alati pudistaa päätään. Hänen äänensä on uhmakas, melkein vihainen:

“Sinä synnyit itseäsi varten, Sanelma. Ei sinun koko tarinasi ollut tässä. Se jatkuu vielä, ja –”

“Shh”, minä keskeytän. “Älä pidä minulle kannustuspuheita. En tarvitse lohdutustasi nyt – myöhemmin kyllä. Ja sitä minä tulen kyllä pyytämään, usko pois. Mutta lopulta sinun kohtalosi on paljon minua raskaampi, tai teidän kohtalonne. En kadehdi Kaihoa, en, vaikka hän saakin sinut. Sinä viillät vielä monta elämää rikki.”

Alati vavahtaa kuin lyötynä.

“Ehkä se on silti kaiken arvoista”, minä sanon ja niiskaisen. “Kaikki tämä kauneus. Maailman taikuus. Jos minä voin talvestani luopumalla ruokkia tulevia talvia ja kesiä, niin –”

“Sanelma”, Alati keskeyttää. Hänen äänensä on pehmeä ja täynnä jotakin, mitä nimittäisin rakkaudeksi, jos uskaltaisin sitä sanaa käyttää. “Toivoisin, että sinä olisit minun paikallani. Sinä olet se, jolle tämä tehtävä olisi pitänyt antaa.”

“Johan minä tein osani”, minä sanon, vaikka Alatin sanat lämmittävätkin, saavat surun minussa lientymään hieman. “Mutta on sinulla minut edelleen. Sinulla on Kaihosi. Ja ehkä aikanaan muitakin, jos lakkaat olemasta itsekäs ja ajattelematon ja uskallat pyytää apua.”

Alati rutistaa minua lujasti. Hänen kosketuksensa on viilentynyt ja riite peittää silmien elonvihreän. Kesä on hiipumassa, sillä se tekee tilaa talvelleni, joka on asettunut Alatin ihon alle. Pakkanen räsähtelee ilmassa, mutta tällä kertaa minun on kylmä.

“Meidän täytyy mennä”, sanon ja vetäydyn kauemmaksi. Lumisade on lakannut, mutta kukat ympärillämme ovat jäätyneet ja kesätaivaan sijaan yllämme hehkuu nietoskuinen sini. Pelkään pahoin, että minun talveni – Alatin talvi – hyrähtää pian myrskyksi, jos emme vie sitä Kaiholle ajoissa. Kesä ja talvi eivät voi asua hänen sisällään sovussa kovin pitkään.

Alati nyökkää ja kohottautuu seisomaan. Kun tartun hänen käteensä, oma talveni puree minua kuin säikähtänyt villieläin.

En silti päästä irti.
« Viimeksi muokattu: 10.03.2021 22:05:32 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän