Okakettu: Jahuu, olipa hienoa, että pidit tästä uudesta luvustakin, koska kuten sanottua, näiden muutosten kohdalla on tietysti aina erityisen epävarma olo.
(Etenkin, jos esim. banjokohtaukset muuttuvat, heh.) Ja
Ihan mitä vain pyydät on kyllä aina vahva lause, nimim.
Mitä tahansa.
Olit taas poiminut paljon sellaisia kohtia, joita mietin kirjoittaessani ja editoidessani paljon, joten ihanaa, että ne olivat onnistuneita. Kiitos paljon kommentista! ♥
Waulish: Oi, olipa kommenttisi ihana! Kellopelimurhaajat ovat kulkeneet mukanani vuosien ajan ja heistä on muodostunut oma found familynsä, joten olen tosi iloinen, että he vaikuttivat sinustakin kiinnostavilta! Olen myös iloinen siitä, että kiinnitit huomiota noihin moraalisiin kysymyksiin, koska (kuten ehkä jo sanoinkin) niiden pohtiminen on Kellopelisydämessä aika tärkeässä roolissa. Yritän välttää sitä, että salamurhaajuus nähtäisiin jotenkin hohdokkaana asiana, ja siksi sen varjopuolia käsitellään paljon. (Vaikka toki mukana on esimerkiksi Haaksi, jolla on ihan omanlaisensa suhtautuminen asiaan.
) Ihanaa, että olet tykännyt tähän mennessä, ja kiitos paljon kommentista! ♥
K/H: Mitään tästä seuraavasta luvusta ei myöskään ole ollut aiemmissa versioissa, joten.
Olkaa hyvät, täysin uutta
Kellopelisydäntä. Kertoja on aiemmin tavatun harhankutojanoviisi Helioksen sisko ja Eebenin ystävä, Seleste.
*
Neljäs lukuSeleste13. hellekuuta, Lauhasateiden vuosiKesäilta on helteinen ja painostava. Kävelen parantolalta takaisin Akatemialle, mutta valitsen syrjäisemmän rantapolun, sillä olen väsynyt, ja pelkkä ajatus asuntolan hälinästä uuvuttaa. Tyrskysaaren loivemmalla puolella kasvaa korkeaa kaislikkoa, jonka läpi kiemurteleva polku on usein mutainen. Nyt helteet ovat kuitenkin kuivattaneet senkin, ja maa on sileä – jos kohta lohkeillut – paljaiden jalkojeni alla. Mereltä puhaltava kevyt tuulenviri kahisuttaa kaislikkoa.
Helteestä huolimatta tunnen luissani tutun viileän, kalvavan hohkan. Se on ollut seuralaisenani keväästä lähtien, mutta pahentunut viime aikoina. Kyse on todennäköisesti uupumuksesta, sillä parantajamestari Colette on tiukka ja ankara nainen, ja päivät ovat venyneet pitkiksi. Helteet ovat koetelleet Karunkaa jo monta viikkoa, ja eräs krochenilainen kauppalaiva toi mukanaan karvasrupea, joka on levinnyt kaupunkilaisten keskuudessa. Kirvelevät, mätivät haavat pahenevat helteen vuoksi, ja siksi hoidettavaa riittää.
Olen kadehtinut Helioksen ja Eebenin vapautta useammin kuin kerran, vaikka tiedänkin, etten lopulta haluaisi vaihtaa osia heidän kanssaan. Parantajan työ on kutsumukseni. Hauskaa tai helppoa se ei silti ole, ja tällaisina päivinä tunnen väsymyksen jäytävän koko kehoani. Se on alkanut murentaa myös unieni laitoja. Nukun levottomasti ja näen painajaisia, jossa kaikki ympärilläni varisee vähitellen pelkäksi pimeydeksi. Unet romahtavat ja pelkään jääväni loukkuun, vaikka herätessäni tiedänkin, ettei niin tietenkään voi käydä.
En silti voi olla toivomatta, että kaupunkia piinaava karvasrupivitsaus laantuisi pian. Olen niin uupunut, että ennemmin tai myöhemmin minun on pyydettävä muutama päivä vapaata, ja sitä kukaan noviisi ei tahdo tehdä – ei tällaisessa tilanteessa, eikä muutenkaan. Coletten suosio on vaikea voittaa, mutta helppo menettää, eikä hän siedä vetelehtijöitä.
Kaislikon toisella puolella havahdun uupuneista mietteistäni huikattuun tervehdykseen. Eeben istuu auringon lämmittämällä kivellä ja katselee minua tuttu, nokkela hymy kasvoillaan. Hän ilmestyy usein tyhjästä ja täysin odottamatta, mutta enimmäkseen ilahdun näistä kohtaamisista. Tänään olen kuitenkin liian nuutunut, joten kohotan vain käteni ja mumisen jotakin puolivillaista.
“Väsynyt päivä?” Eeben hypähtää alas kiveltä. Hänen tumma ihonsa kiiltelee hiestä, mutta muutoin Eeben ei tunnu olevan helteestä millänsäkään. Silmät ovat yhtä valppaat kuin aina ja ääni niin virkeä, että minun tekisi mieli irvistää.
“Karvasrupea ja auringonpistoksia”, minä vastaan hidastamatta askeleitani. Eeben sovittaa kuitenkin vauhtinsa helposti omaani.
“Luuletko, että parantolassa kaivattaisiin yhtä käsiparia lisää?”
Vilkaisen häntä ja siristän silmiäni. Tiedän, ettei Eeben tarjoa apuaan ilmaiseksi, vaan vaatii myöhemmin jonkinlaisen korvauksen. Hänellä on kuitenkin näppärät sormet haavojen sitomiseen ja tarpeeksi tietoa, joten uskon, että Colette ottaisi avun vastaan mielellään.
“Voithan sinä kysyä.”
“Sitten pääsisin viettämään enemmän aikaa viehättävässä seurassasi”, Eeben sanoo. Tuhahdan.
“En ole erityisen viehättävä silloin, kun olen tyhjentänyt karvasrupipaiseita koko päivän.”
“Rohkenen epäillä.”
Tiedän, että Eeben on vain puoliksi tosissaan. Hän on pelannut kanssani tätä peliä jo vuosien ajan: kiusoitellut ja sitten vetäytynyt, kietonut minut pikkusormensa ympärille ja päästänyt vapaaksi. Joitakin vuosia sitten se sai minut turhautumaan. Nykyään olen jo niin tottunut, että Eebenin vikittely tuntuu kotoisalta.
“Mitä sinä haluat? Vai tahdoitko vain tietää, onko meillä sinulle käyttöä?”
“Luuletko, että minulla on aina taka-ajatuksia? Ehkä tahdoin nauttia seurastasi, ei sen kummempaa.”
“Tuskin”, pysähdyn ja katson häntä. “Lopeta lätinä ja mene asiaan.”
“No, tällä kertaa minä
oikeasti tahdon nauttia seurastasi”, Eeben sanoo. Hänen ilmeensä on kerrankin lähes vilpitön. “Kuulin, että Usvasaaren omenat ovat kypsyneet, ja ajattelin, että voisimme käydä yöretkellä. Sinä, minä ja Helios.”
Usvasaari on pieni rauniosaari Akatemiasta lähteen. Se vetää jostakin syystä puoleensa sumua silloinkin, kun sää on aurinkoinen. Siellä kasvaa paljon omenapuita, joiden oksat notkuvat vihreiden hedelmien painosta, mutta karunkalaiset välttelevät paikkaa. Siihen liittyy paljon uskomuksia kummituksista, kirouksista ja usvan vangeiksi jääneistä. Akatemian opiskelijat sen sijaan eivät ole kovin taikauskoisia, ja siksi saari on suosittu vierailupaikka etenkin alkusyksystä.
Meillä on tapana vierailla siellä hellekuun lopussa, mutta mikäli Eeben on oikeassa, tänä vuonna omenat ovat kypsyneet harvinaisen varhain. Minä olen uupunut ja tahtoisin vain päästä lepäämään. Toisaalta ajatus painajaisista ei suuremmin houkuttele, joten hetken mietittyäni nyökkään.
“Tiesin, ettet voisi vastustaa pientä seikkailua”, Eeben sanoo ja virnistää. En kerro hänelle, että todellisuudessa pakenen sitä hetkeä, jolloin minun on jälleen kohdattava unieni pimeys silmästä silmään.
Eeben soutaa tasaisin, laiskoin vedoin. Olemme lainanneet yhden Akatemian veneistä; sen tervanhaju sekoittuu meren suolaisempaan tuoksuun. Minä istun kokassa ja Helios perässä. Veljeni uittaa kättään vedessä ja näyttää harvinaisen onnelliselta, ja se keventää minunkin sydäntäni. Suurimman osan ajastaan Helioksella on tapana suorastaan hukuttautua kirjoihinsa, eikä häntä saa helposti jättämään venettään.
Ilta on viilentynyt ja merenselkä tyyni. Usvasaari ei ole kaukana, mutta olen kiitollinen tästä lyhyestäkin matkasta, sillä etäisyys Akatemiaan ja Karunkan hälinään tekee hyvää.
Usvasaarta ympäröivä sumu kimmeltää ilta-auringon valossa ja omenapuiden kuvajaiset heijastuvat vedenpintaan kuin toinen, väräjävä puutarha. Veneemme lipuu vihreän ja varjojen läpi. Vain keveä liplatus ja sururastaan lempeä laulu rikkovat hiljaisuuden.
Kun vene tömähtää pehmeästi vasten rantaa, hyppään penkalle ja kiskon sitä maalle sen verran, että Eeben ja Helioskin pääsevät kiipeämään pois. Helios nostaa selkäänsä repun, johon olemme pakanneet illallistarpeemme, ja Eeben sitoo veneen kiinni lähimpään omenapuuhun. Kukaan meistä ei sano sanaakaan ennen kuin olemme kävelleet puiden katveeseen.
“Kaunista”, Helios kiteyttää, ja minä nyökkään. Valo siivilöityy lehvästöjen läpi ja muodostaa maahan vaaleampia raitoja, kuin kesän kirjoitusta. Eeben poimii alempana riippuvasta oksasta omenan ja haukkaa siitä palan. Hän hymyilee tyytyväisenä.
“Huhut olivat oikeassa. Nämä ovat kypsiä.”
Minä seuraan esimerkkiä ja nautin kirpeästä mausta. Siinä on jo alkusyksyn purevuutta, vaikka hellekuu on kuumimmillaan ja kirkkaimmillaan.
Me kävelemme puutarhan ja vanhojen raunioituneiden rakennusten läpi kohti saaren keskustaa. Siellä kohoaa puoliksi romahtanut torni, jonka laelle meillä on tapana kiivetä joka vuosi. Ensimmäisillä kerroilla jaksoin valittaa siitä, miten vaarallisia murenevat portaikot ja rapistuvat seinät voivat olla, mutta nykyään olen jo tottunut välttelemään heikoimpia kohtia ja hyppäämään yhden romahtaneen askelman yli, eikä minua pelota lainkaan. Tämä torni on kestänyt jälleen yhden vuoden myrskyineen ja viimoineen. Jos se sortuu nyt, meillä on todella kehno tuuri.
Ja sitä paitsi näkymä meren yli Karunkaan on aina riskin arvoinen: Akatemian kiviholvit ja kapeat tornit, joista soitetaan hopeatorvia aina auringon noustessa. Sataman väriloisto ja kauppalaivat, toisiaan vasten nojautuvat punaiset ja ruskeat talot, kalliorannat ja matonpesupaikat, kivisillat ja torit. Itsepäiset puutarhat, jotka antavat meille satonsa joka syksy, vaikka näin pohjoisessa vuodenkierto on ankara. Kaukana siintävä vanha kellotorni, jonka viisarit liikkuvat vääjäämättä vuodesta toiseen, vaikka merimuratti onkin kietonut seinät kuristavaan syleilyynsä.
Tämä on minun kotini, se maailma, jota minä parantajana suojelen. Eeben ehkä kaipaa pois, mutta minä en osaa kuvitella elämää Karunkan ulkopuolella. Jollakin sen kaukaisemmista saarista, kenties, mutta mieluiten jään tänne ahtaiden katujen hälinästä ja jatkuvasta kalanlemusta huolimatta.
“Sinä herkistelet taas”, Helios huomauttaa. Mulkaisen häntä.
“Itse itkit kun sait kaapusi. Älä höpise.”
“Se oli vain huomio.”
Tornin huippu ulottuu sumun yläpuolelle ja kylpee auringossa. Me istumme ainoan jäljellä olevan seinän heittämään varjoon ja kaivamme repusta pullon raparperimehua ja torilta ostettua tuoretta hunajakakkua. Helios ja Eeben väittelevät jostakin illuusiotaikuuteen liittyvästä asiasta, mutta en jaksa lotkauttaa keskustelulle korvaanikaan. On kesä ja hetkeksi yön pehmeä valo pesee pois minua kalvavat varjot.
Hunajakakkua mutustaessani huomaan, että tornin nurkassa kasvaa hallakelloa. Yllätyn, sillä sen ei pitäisi kukkia tähän aikaan vuodesta, ja kurkotan käteni kukkaa kohti.
Se on virhe. Ehdin tuskin nähdä välähdyksen mustasta käärmeestä, joka sihisee ja iskee hampaansa ranteeseeni.
“Varjokäärme”, Eeben sanoo. Hän on vieressäni yhdessä vilahduksessa ja tuijottaa käärmettä, joka sihisee edelleen nurkassa. Peräännymme hitaasti kauemmaksi. Ranteessani sykkii tylppä kipu ja Eebenin lausuma sana täyttää minut typertyneellä kauhulla.
“Varjokäärmeitä ei ole –”
“Helios”, Eeben sihahtaa. “Ei nyt.”
Hän näyttää yhtä tyyneltä kuin aina, mutta leukapielet ovat tavallista kireämmät ja silmissä katse, joka kertoo Eebenin käyvän läpi vaihtoehtoja.
“Puristusside. Neuvo Heliokselle, miten sellainen tehdään, ja pidä kättäsi koholla”, Eeben katsoo minua suoraan silmiin. Hänen äänensä on pehmeä, melkein lempeä. Minä tottelen vaistomaisesti, samoin Helios, joka ryhtyy repimään irti kaistaletta vaaleasta pellavapaidastaan. Haluaisin sanoa hänelle, että kangas ei ole puhdasta ja voi aiheuttaa tulehduksen, mutta tietenkin se on tässä tilanteessa typerää. Meidän on tarkoitus hidastaa myrkyn leviämistä, eikä keskittyä itse haavaan.
Ohjeistan Heliosta kuin unessa, vaistomaisesti. Eeben on kadonnut portaisiin ja jättänyt meidät kahden tornin huipulle. En ymmärrä sitä: jos haluan selvitä, meidän pitäisi lähteä heti, soutaa Karunkaan niin nopeasti kuin suinkin, ja –
Tai ei. Se olisi jo myöhäistä. Varjokäärmeen purema tappaa puolessa tunnissa – ehkä vähän hitaammin, jos puristusside auttaa. Niin tai näin, aikaa ei ole tarpeeksi.
Katson jälleen Karunkaa kohti ja erotan näinkin kaukaa kellotornin viisarit. Helios työskentelee kuumeisesti puristussiteen parissa.
Muistan hänen aiemman lauseensa, sen, joka Eeben leikkasi kesken. Helios on oikeassa:
Varjokäärmeitä ei ole Karunkassa, ei ole koskaan ollut. Me tunnemme ne vain siksi, että varjokäärmeen jauhettua nahkaa käytetään illuusiotaikuudessa värjäämään vettä syysriiteissä iltaruskon purppuralla ja viininpunaisella. Sen jauheen kanssa on vain oltava varovainen, sillä pienikin määrä hengitettynä tappaa.
Eeben palaa kahdeksan minuuttia myöhemmin. Sydämeni hakkaa ja hengitykseni on pinnallista, mutta luulen, että se johtuu pelostani, eikä niinkään myrkystä.
Eeben on hengästynyt ja poikkeuksellisen vauhko; niin hermostunut, että hänen kätensä tärisevät. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän kumartuu maahan ja murskaa kantamiaan lehtiä maasta poimimallaan kivellä. En tunnista yrtistä kohoavaa hajua, mutta se on makea ja metallinen, melkein kuin veren lemu helteessä.
Eeben ojentaa vihreänruskeaa kasvitahnaa minulle mitään selittelemättä.
“Pureskele se huolella”, hän sanoo, ja noudatan kehotusta. Maku saa minut melkein oksentamaan, mutta vuosien työskentely parantolassa on sentään totuttanut minut siihen, että suurin osa lääkkeistä maistuu kuvottavalta.
“Se on kalmanmarjaa”, Eeben sanoo, kun olen saanut osan tahnasta nieltyä. Minä jähmetyn.
“Miksi? Luuletko, että –”
“En minä yritä tappaa sinua”, Eeben melkein kivahtaa. “Varjokäärmeen myrkyn vaikuttava ainesosa on umbraksiini, kalmanmarjan finisiini. Niiden pitäisi – teoriassa – mitätöidä toistensa vaikutukset.”
“Teoriassa?” Helios älähtää.
“Mitä
sinä olisit tehnyt?” Eeben kysyy.
Pysyn vaiti. Tuskin saisin sanottua mitään järkevää, ja nyt on joka tapauksessa myöhäistä lähteä Karunkaan. Niin oli jo sillä hetkellä, kun varjokäärme puri minua.
Me tuijotamme vuorotellen toisiamme. Helios näyttää siltä, että purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä, ja minä olen liian peloissani lohduttamaan häntä. Ehkä uneni olivat enne, vaikkei minulla ole tapana uskoa sellaisiin.
Eeben vetää syvään henkeä. Näen, että hän pakottaa itsensä rauhoittumaan. Kalmanmarjan katku leijuu yhä ilmassa.
“Miksi ihmeessä sinä menit tunkemaan kätesi tuonne?” Helios katsoo ohitseni. Muistan hallakellon, mutta kun käännyn vilkaisemaan nurkkaa, siitä ei näy jälkeäkään.
Minuutit tikittävät ohi. Haavaani kirvelee. Eeben on alkanut hyräillä, ja tunnistan sävelmät: ne ovat vanhoja karunkalaisia lohtulauluja, joita lauletaan, kun odotetaan kalastajia kotiin myrskyisältä mereltä tai valvotaan sairasvuoteen ääressä. Olen usein laulanut ja hymissyt niitä parantolassa itse, ja nyt tutut nuotit ja melodiat saavat silmäni kyyneltymään. Ne toimivat silti, sillä pelkoni hälvenee hieman.
Kun aikaa on kulunut ensin puoli tuntia, sitten tunti, minä uskallan taas hengittää vapaammin. Sydämeni lyö edelleen, ja vaikka oloni on valju ja voimaton, en tunne mitään vakavammista myrkytysoireista: en huimausta, pahoinvointia, ajatusten sumuisuutta. Haavakohtakin punoittaa vain vaimeasti.
“Meidän pitäisi ehkä lähteä”, ehdotan. Haluan päästä pois Usvasaarelta niin pian kuin suinkin. Eeben pudistaa kuitenkin päätään.
“Odotetaan vielä hetki. Haluan olla varma.”
Minä nielaisen. Helios ojentaa minulle mukillisen raparperimehua ja huuhdon kiitollisena kalmanmarjan maun suustani.
Kun viimein palaamme veneelle, tunnelma on raskas ja kireä. Tiedän, että kukaan meistä ei ehdota paluuta Usvasaarelle enää seuraavana vuonna.
Ajatus kirvelee, mutta vielä enemmän sydäntäni varjostaa tieto siitä, että ilman Eebeniä voisin olla kuollut.
Hallakello, joka kukkii hellekuussa. Varjokäärme, joita ei elä Karunkassa. Usvasaaren omenat, jotka kypsyivät ennen aikojaan.
Jokin on sijoiltaan, ja tällä kertaa minun parantajantaitoni tuskin riittävät sen korjaamiseen.
