Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, 7/?  (Luettu 4575 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 121
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/?
« Vastaus #20 : 10.04.2021 14:34:37 »
Hah, ehdin vielä!

Olen sitten viimenäkemän kursinut itseäni takaisin kokoon, ja nyt viimeisen jäljellä olevan teemukillisen voimin aion kirjoittaa tähän jotain vähemmän sekavaa kuin viimeksi! Olen jo käytännössä voittanut, sillä mukana ei toistaiseksi ole yhtäkään epämääräistä äännähdystä (hah -huudahdusta ei lasketa).

En ole varma toinko tätä tarpeeksi esille edellisessä komment- purkauksessani, mutta kontrastit tässä tarinassa ovat upeita. Heti viidennen luvun alussa tunnelmoidaan leivinuunin lämmöllä, joka tuntuu halaukselta, Marras parsii kaikessa rauhassa sukkaa ja aamupalaksi on herkulliselta kuuloistavaa pähkinäleipää. Lisäksi Adelella on selvästi aamufiilis, kaikki missä on kofeiinia kelpaa.  :D  Mutta sitten samalla pöydällä lepää kalmon lailla toimeksianto, joka tarkoittaa jälleen yhtä sammunutta elämää.

Lainaus
“Minun ei ole tarvinnut huolehtia kenenkään ensimmäisestä murhasta aiemmin”, Marras muistuttaa. “Olet ensimmäinen uusi kellopelimurhaaja johtaja-aikanani. Ei minulle ole varsinaisesti vielä ehtinyt muodostua mitään perinnäistapoja.”

Ihanan kuivakkaa huumoria. Waulish kyllä nosti kommentissaan hyvän pointin esille tuosta Marraksen halukkuudesta tulla mukaan juuri Selesten murhaan, itselläni ei (ylläri!) herännytkään tuollainen ajatus mieleen ensimmäisellä lukukerralla. Lisäksi Marraksen lopussa laulama laulu on todella kaunis, ja tuntuu tapahtumien valossa erityisen sydäntäsärkevältä ja lempeältä.

Lainaus
“Myöhemmin, Adele. Laulan sinulle myöhemmin”, hän sanoo hiljaa, mutta painokkaasti.

Tämäkin oli riipaisevaa, sillä tässä vielä korostuivat Adelen onnettomuus ja tietynlainen neuvottomuus ensimmäisen murhan jälkeen, sekä Marraksen halu huolehtia siitä, että Seleste saa oman laulunsa kokonaan. Ja jälleen, tässäkin on huima kontrasti murhan kaoottisuuteen, ympärillä pauhaavaan sateeseen ja kurkunviiltämisen raakuuteen.  Pidin kuitenkin hirveästi siitä, että tämä luku alkoi ja loppui rauhallisissa tunnelmissa, vaikkakin sävyltään aika erilaisissa.

Kiitos vielä ♥

// Ja hiisi vie, pelkäsin jo että ehdit väliin! Nyt kun olen hieman rauhoittunut, niin maltan kyllä odottaa huomiseen. Ja sanon vielä senkin, että Selesten kuolema on juonellisesti kyllä onnistunut ♥ Lukijan sydän on jatkuvasti koitoksella, äkkiä ne syvätkin haavat arpeutuvat.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 067
  • Kellopelihurmaaja
Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Vastaus #21 : 11.04.2021 11:13:14 »
Okakettu: Olen nyt saanut kostamisesta tarpeeksi hetkeksi, joten ehkäpä tulevat luvut ovat vähän lempeämpiä. ❤️ Kaikesta kauheudesta huolimatta olen luonnollisesti iloinen siitä, että luku kosketti, koska sinä olet kaikista lukijoista lukenut tämän juonikuvion varmaan useimmin, ja Selesten kohtalo, Marraksen rooli ja muu olivat ennalta tuttuja. Siksi ihan aidosti huoletti, että pystynkö tuomaan tähän mitään uutta, mutta näemmä kuitenkin. Hyvä niin! Nostosi olivat myös jälleen kerran sellaisia kohtia, joita olin miettinyt paljon, joten ilahdutti myös kuulla, että ne osuivat. ❤️ (Odotahan vaan minun vuodatuskommenttia sinun jatkikseen. :P Jahka aivoni taas toimivat, pah.) Kiitos kommentista! ❤️

Isfet: Olen pahoillani sydänsurusta. :( Mutta onneksi sydän kuitenkin vielä kesti, koska olisi kyllä ollut kauheaa, jos Hypotermia olisi jäänyt kesken. :D Ja lohdullista kuulla, että tuolta oli löytynyt myös niitä lempeämpiä hetkiä surua ja kauheuksia tasapainottamaan! Niitä on luvassa jatkossa myös enemmän, koska ajattelen, että kellopelimurhaajan elämä olisi aika lohdutonta, jos heillä ei olisi tukena toinen toistaan. (Ja onneksi sinullakin on tukena teemukillisia, ne ovat kyllä paras mahdollinen lohtu moneen tilanteeseen. :D ) Adele on todellakin iltavirkku ja aamun torkku, ja Marras on sukanparsinnan ammattilainen. (Hän pitää muutenkin kaikenlaisista kotoisista käsitöistä, ja se on hauskaa, koska alkuperäinen versio ei todellakaan pitänyt. :D ) Kiitos paljon kommentista! ❤️

corvus: Oi, ihanaa saada uusi lukija, tervetuloa! ❤️ Pakko sanoa, että isoon osaan noista kysymyksistä vastausta joutuu odottamaan aika pitkään, mutta kyllä niihin kaikkiin tavalla tai toisella vastataan. Kahteen onneksi siinä luvussa, joka seuraa tätä uusinta lukua. ;) Olen iloinen kuullessani, että tämä tarina on herättänyt kiinnostuksesi. Kiitos paljon kommentista! ❤️

Waulish: Huh! Kun luin aiemmin kommenttisi Selesten näkökulmaluvusta, se otti sydämestä, ja jouduin jo Okaketun kanssa puhumaan siitä, että jos sittenkin keksisin jonkin keinon, jolla Seleste voisi elää. Tuntui oikeasti kamalalta editoida tuota edellistä lukua, kun tiesin, että Selestestä oli onnistunut tulemaan tärkeä hahmo. Siihen toki pyrinkin, enkä siksi uskaltanut vihjata hänen kohtaloonsa mitenkään, koska minulle oli myös tärkeää saada aitoja reaktioita siitä, miten uusi näkökulmaluku ja hahmoon keskittyminen toimii. (Aiemmin Selesten kuolema on tapahtunut tarinan toisessa luvussa eli Helioksen luvussa, ja häntä ei ole varsinaisesti esitelty juuri ollenkaan, paitsi myöhemmin vähän takaumien kautta. Tässä versiossa halusin antaa Selestelle oman äänen ja tavallaan "huijata" lukijaa ajattelemaan, että hän on yksi päähenkilökertojista. (Ja tavallaan Seleste on kyllä läpi tarinan tärkeä hahmo, koska kyllähän hänen kohtalonsa ajaa muita hahmoja omalla tavallaan jatkuvasi.) Olen samaan aikaan tyytyväinen, mutta myös tosi surullinen siitä, että se onnistui noin hyvin.) Lupaan, että syy vielä selviää, ja että parempaa kohti mennään askel askeleelta. ❤️ Tämän tarinan keskiössä on kuitenkin lopulta toivo, ja siitä minä pidän kiinni. Kiitos paljon ajatuksista ja tunnekokemuksen avaamisesta, se oli korvaamattoman arvokasta! Ja tietenkin kommentista ylipäätään. ❤️

K/H: Huhhuh. Tämäkin luku oli hirveä savotta, koska tässä käydään läpi joitakin sellaisia asioita, jotka heijastuvat koko tarinan myöhempään kulkuun, ja no. Helios on hahmona ollut kertojakolmikosta aina kaikkein vaikein tavoittaa, koska hänen hahmonsa ei vain suostu puhumaan minulle. Nyt tuntuu, että tavoitin ehkä jotain aiempaa paremmin, joten katsotaan, miten onnistuu jatkossa. Kiitos vielä kertaalleen kaikille kommenteista, ette tiedäkään, miten paljon ne ovat auttaneet tämän kanssa kamppaillessa. Kellopelisydäntä kirjoittaessani itken välillä turhautumuksesta ja siitä, että sanat eivät vain tahdo osua kohdilleen (ja minulla ei ole yleensä tapana tehdä ihan niin), ja siksi lohduttaa aina kuulla, jos teksti on onnistunut koskettamaan. Olette parhaita! ❤️

*

Kuudes luku

Helios

13. hallakuuta, Lauhasateiden vuosi

Ajatuksissani pudotan Eebenin teekuppiin kolme sokeripalaa kahden sijaan.

Eieieieiei.

Tee on pilalla. Kuumaa vettä ei ole tarpeeksi, joten on keitettävä uusi pannullinen, ja –

“Helios”, Eeben sanoo. “Ei haittaa.”

“Mutta sinä laitat aina kaksi, en ymmärrä miksi taas –”

“Ei haittaa”, Eeben toistaa uudelleen ja ottaa teekupin käsistäni. Hänen ilmeensä on lempeä, mutta en silti pysty katsomaan häntä suoraan, vaan käännän katseeni teepannuun. Ehkä kuitenkin pitäisi –

“Ei”, Eeben sanoo, tällä kertaa painokkaammin. “Et voi korjata jokaista tekemääsi virhettä. Niiden kanssa on vain elettävä ja mentävä eteenpäin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa.”

Tietenkin hän on oikeassa, ainahan Eeben on. Peilien kaltevuuskulmien ja erilaisten valoympäristöjen koe on huomenna, joten minun pitäisi harjoitella, tai vähintäänkin nukkua. Jos ei sataisi kaatamalla, voisin harjoitella taskupeileillä kuunvalossa, mutta nyt joudun tyytymään piirroksiin, kaavioihin ja veneen myrskylyhdyn ja kaminan oikuttelevaan valoon. Eeben auttaa parhaansa mukaan, mutta hän ei voi tehdä koetta puolestani, enkä tiedä, onko minusta selviämään siitä.

Peilit eivät ole koskaan olleet vahvuuteni.

En edes tiedä, että mikä on.

Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.

“Kokeillaan vielä sitä kolmen peilin säteensiirtoa”, Eeben sanoo. En sano mitään, kun hän asettelee peilit paikoilleen ja selittää kärsivällisesti jokaisen askeleen, näyttää oikeat kallistuskulmat.

En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa.





Kaksi tuntia myöhemmin silmäni räpsähtelevät kiinni väsymyksestä, mutta en halua luovuttaa. Olen saanut säteensiirron onnistumaan neljällä peilillä melkein täydellisesti, ja jos yritän vielä kerran, saan sen varmasti sentilleen oikein. Vika on kolmannen peilin kulmassa, eikä sitä tarvitse kallistaa kuin aavistuksen verran taaemmas. Sateen ropina väittää vastaan: se on niin unettavaa ja tasaista, että on vaikea keskittyä, eikä veneen keinunta auta asiaa.

Olen korjaamassa peilin asentoa, kun joku koputtaa veneen kanteen. Eeben kohoaa jalkeille nopeasti ja kiirehtii vastaamaan, varmaan antaakseen minulle aikaa kerätä ajatukseni tai häätääkseen tulijan tiehensä.

Luukku aukeaa, sisään valuu vettä. Erotan veneen sisältä kajastavassa valossa hädin tuskin kalpeat, vieraat kasvot, enkä ole kuulla lausuttuja sanoja myrskyn pauhulta. Ilma on selvästi vielä karmeampi kuin kuvittelin.

Onnistun kursimaan sanojen merkityksen kasaan viiveellä. Ehkä mieleni yrittää suojella minua, muttei onnistu, sillä vieras toistaa viestinsä, ja minun on pakko kuulla se, pakko ymmärtää.

Seleste on kuollut.

Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se voi olla oikein.





“Miten?” Eeben on jälleen nopeampi. Hänen äänensä on väritön, kasvot tyynet. Minä takerrun hänen rauhallisuuteensa kuin hukkuvalle heitettyyn köyteen.

“Vaikuttaisi siltä, että –”, vieras nielaisee ja pitää tauon, “hänet on, tuota, murhattu.”

Minä ajattelen teetä. Pitäisi varmasti keittää sitä viestintuojalle, hän on kylmissään juostuaan sateen läpi, ja hän voisi odottaa veneessä myrskyn lauhtumista, ja

Seleste on kuollut

eikä ketään voi lähettää ulos tuollaiseen koiranilmaan

Seleste on kuollut

ja kuinkahan monta sokeripalaa hän haluaa, laitoin Eebenin teehen liian monta, ehkä

Seleste on kuollut

kaikki johtuu siitä, ainahan virheet ovat minun syyni, jotenkin

Seleste on –

“Helios”, Eeben keskeyttää minut jälleen. Hän läimäyttää luukun kiinni selittämättä mitään viestintuojalle. “Hengitä.”

Minä suljen silmäni ja yritän, mutta se on vaikeaa. Sydämeni hakkaa, ajatukset pyörivät, en saa mistään kiinni, ja

Seleste on kuollut

Se ei varmasti ole totta.

Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.

“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”

Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.

“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.

Eeben kääntää minut ympäri, kohti luukkua ja rajumyrskyä ja –

kieltäydyn ajattelemasta sen pidemmälle.





Me harpomme hyytävän sateen läpi. Minusta tuntuu siltä, että taivas romahtaa yllämme ja siksi vesi vyöryy hukuttavana, armottomana. Eeben puristaa kättäni, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä, joten en ajattele mitään.

Viestinviejä ei ole sanonut oikein mitään ensimmäisten lauseidensa jälkeen. Tai ehkä minä en ole kuunnellut.

Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –

“Vielä vähän matkaa”, oppaamme huutaa sateen kohinan yli. Mieleeni juolahtaa, että tunnen hänet varmasti, sillä hänelläkin on harhankutojan harmaa kaapu, mutta en kykene yhdistämään kasvoja keneenkään.

“Selviätkö?” Eeben kysyy.

“Luulen niin”, vastaan, koska en tietenkään voi olla varma.

Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.

Karkotan ajatuksen; sekin on järjetön.

Kun saavumme murhapaikalle, siellä on tungosta. Siirtolohkareiden päälle on nostettu myrskylyhtyjä ja suuressa lasipallossa palaa roihukiteitä. Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääse valumaan lasipallon pienistä rei’istä.

Häivemestari Viita, rohtomestari Kleo ja parantajamestari Colette seisovat kauempana ja puhuvat. Colette on kiihtynyt, kutoo käsillään hermostustaan ilmaan. Viita on tyynempi, mutta hänenkin kasvonsa ovat täynnä huolta. Kleo seisoo selkä meihin päin, joten en näe hänen ilmettään.

Viita nyökkää minulle, muttei sano mitään, vaikka hänen katseensa onkin myötätuntoinen. Ehkä hän tahtoo antaa tilaa.

Ruumiin – Selesten, korjaan mielessäni, vaikka se saakin sydämeni jälleen jyskyttämään – vieressä seisoo kaupunginkaartilaisia.

“Helios on hänen veljensä”, Eeben sanoo heille. Nuorempi kaartilaisista nyökkää. Sade on liimannut tummat hiukset hänen otsaansa, vaaleat kasvot ovat myrskylyhtyjen lämpimästä valosta huolimatta melkein harmaat. Sade on kohmettanut meidät kaikki.

Katseeni poukkoilee ensin kaikkialle muualle: jalanjälkiin maassa, siirtolohkareiden tummiin möykkyihin, kaartilaisten punaisten pukujen himmeässä valossa kiilteleviin nappeihin. Sitten, vilkaisu vilkaisulta, Selesteen: kuraisiin kenkiin, mudan tahrimiin käsiin, irvistävään haavaan hänen kaulallaan. Palmikkojen kärjet ovat sotkeutuneet lokaan.

Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.

Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.

Selesten suu on avautunut äänettömään huutoon. Tiedän, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä hänen murhansa kanssa, sillä jos kuolleen leukaa ei sidota ajoissa, suu avautuu aina. Silti näky saa minut voimaan pahoin.

Joku on sulkenut hänen silmänsä, ehkä kaartilaiset, ehkä Akatemian mestarit. Tieto tuntuu tärkeältä.

Voisin kysyä. Ehkä pitäisi.

En kysy.

“Vasen käsi”, Eeben kuiskaa. Riuhtaisen katseeni irti Selesten kasvoista. Kestää hetken, että se tarkentuu taas.

Seleste on puristanut kätensä nyrkkiin. En ymmärrä, miksi Eebeniä kiinnostaa. Mitä merkitystä sillä on?

“Helios”, Eeben sanoo hyvin hitaasti. Hän painottaa jokaista seuraavaksi lausumaan sanaa. “Sisaresi tarvitsee kuolinriitit. Minä autan. Pystytkö lausumaan ja laulamaan ne?”

“Mestarit hoita–”

“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”

En halua. En halua. En pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.

Kaartilaiset ovat kuunnelleet keskustelua ilmeettömin kasvoin. Mestarit väittelevät edelleen.

“Voisitteko kääntyä hetkeksi?” Eeben kysyy. “Antaa meille rauhan?”

Kaartilaiset epäröivät, mutta Eeben tuijottaa heitä tiukasti, ja minä näytän varmaan aika säälittävältä, joten lopulta vanhempi nyökkää. Hänen ilmeensä pehmenee.

“Olen pahoillani menetyksestäsi”, hän sanoo. Ja sitten, ankarammin: “Älkää koskeko ruumiiseen. Sade on ehkä huuhtonut suuren osa merkeistä ja jäljistä pois, mutta tutkimme silti kaiken tarkasti. On tärkeää, ettette sotke mitään.”

Eeben nyökkää. “Emme tietenkään”, hän sanoo kuuliaisesti.

Polvistumme ruumiin viereen. Kaartilaiset kääntävät selkänsä ja minä taistelen itseni kanssa. Onnistun lopulta kääntämään katseeni Selesten kasvoihin, hänen viimeiseen huutoonsa. Kuolinsanat eivät tahdo totella.

Silmänurkassani näen, että Eeben tarttuu Selesten oikeaan käteen. Sanani katkeavat kesken jo ennen kuin saan niistä kiinni, ja olen aikeissa sihahtaa hänelle, mutta Eeben pudistaa ääneti päätään. Kahden hengenvedon verran mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta päätän luottaa häneen.

Sitä paitsi tämä voi olla ainoa mahdollisuuteni hyvästellä sisareni rauhassa, ja tiedän, että Seleste haluaisi juuri merihymnin, vaikka sitä lauletaankin yleensä vain lapsille. Ääneni on kohmeesta kankea – eikä se muutenkaan ole kummoinen: aina epävireinen, ei minulla ole sävelkorvaa –, mutta onnistun silti kompastelemaan ensimmäisten sanojen läpi:

Ota lauluni suojaksi, pikkuinen
sen anna sinua kannattaa…




*

K/H 2: Olet selvinnyt tänne asti! Keitä kuppi teetä ja mene lukemaan jotain iloisempaa. ❤️
« Viimeksi muokattu: 16.04.2021 06:59:17 kirjoittanut Kaarne »

the way light becomes water, my love,
the way water becomes light.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 121
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Vastaus #22 : 11.04.2021 18:27:26 »
Olin jo edelläsi ja varannut teetä valmiiksi lukukokemuksen tueksi. Ja nytpä aion olla ensimmäinen kommentoijakin! Ai että, harvinaisen skarppi sunnuntai.  :D

Minusta Helioksen näkökulma tässä oli oikein onnistunut ja koko luku oli surullisuudestaan huolimatta kuitenkin sujuvalukuinen, jos nyt ei sentään käytettä kepeä sanaa tässä yhteydessä  :P Lisäksi Eebenin ja Helioksen dynamiikka oli ilahduttavaa:

Lainaus
Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.

Tässä hymyilin hieman liikaa  ::)

Lainaus
Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.

“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”

Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.

Ja tässäkin selvästi näkyy se, miten hyvin Eeben tuntee Helioksen ja osaa myös lukea tämän ilmeitä ja eleitä, aivan kuin tietäisi miten toisen pään sisällä jyskyttää ja kaikki kiertää kehää. Helioksen shokki tässä oli myös hyvin tunnistettava ja käsinkosketeltava. Ja sitten lyhyet, painokkaat sanat Selesten ruumiin luona, kun kaikki on vielä vaikeaa ja sotkuista ja väärin.

Lainaus
“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”

En halua. En halua. En pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.

Eeben on myös heti tilanteen tasalla, tätä on kyllä kiinnostavaa pohtia myös hänen näkökulmastaan. Se varmaan olikin se toinen? Jos päädyt sen julkaisemaan vielä erikseen, niin käyn kyllä varmasti kurkkimassa  ;)  Mielestäni Helios kyllä istuu tähän hyvin, ja tuntuu oikealta että Selesten kuolemaa käsitellään ensin juuri hänen kauttaan. Ja uskon kyllä että riittien läpikäyminen kyllä oikeastikin tekee Heliokselle hyvää.

Kiitos, tästäkin luvusta jäävä fiilis oli kuitenkin lähinnä... Haikean lohdullinen? Ehkä? Mukavaa sunnuntaita sinnekin!
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 223
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Vastaus #23 : 11.04.2021 19:09:47 »
Voi Helios, mitäpä muuta tässä voi sanoa. 😭 Vaikka surulliseen lukuun osasikin varautua, niin kyllä Selesten kuoleman jälkipuinti otti yhä vain sydämestä; varsinkin kun se oli juuri Helioksen näkökulmasta. Täytyy hänestä muuten yleensä todeta, että vaikka koet hänet itse hankalaksi hahmoksi kirjoittaa, niin olen tosi iloinen, että olet edelleen pitänyt hänet mukana tärkeänä hahmona ja näkökulmahenkilönä. Minulle itselleni hän on ollut aina ehdottomasti helpoiten samaistuttava hahmo, ja näen, että hän tasapainottaa hyvin tätä kolmikkoa; plus, hänessä on edellytykset hienoon hahmokehitykseen tarinan edetessä. Ylipäätään pehmeät ja vähän epävarmat poikapäähenkilöt ovat tärkeitä. ♥ 

Aloitus oli minusta todella sympaattinen, ja surullinen toki myös, kun lukijana tietää, mikä Heliosta teen murehtimisen jälkeen todennäköisesti odottaa. Minäkin pidin paljon siitä, millaisena Eebenin ja Helioksen dynamiikka tässä näyttäytyi, joskin hyvin tulee esiin sekin, kuinka vahvasti Helios luottaa Eebenin mielipiteisiin ja ajatuksiin omiensa sijasta: ainahan Eeben on oikeassa, Eeben tietää aina, mikä on oikein ja näin. Se kertoo tässä vaiheessa paljon Helioksen epävarmuudesta, ja odotan mielenkiinnolla, miten tämä asetelma mahdollisesti muuttuu. Toisaalta myös ilahdutti nähdä Eeben Helioksen tukena, ja minunkin pitää lainata tämä kohta, koska syyt:

Lainaus
Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.
Pitäisihän minun se tajuta särki toisaalta huomiona vähän sydäntä. 😭 Tästä kohdasta pidin myös paljon, koska se on niin monimerkityksellinen: En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa. Eeben ja illuusiot, niinpä niin, mutta tietyllä tapaa myös Helioksen turhautuminen ilahdutti, koska se kertoo, että kyllä hänelläkin on kunnianhimoa. Muutenkin pidin siitä, miten alussa hänen hahmoaan lähestyttiin jälleen hänen opintojensa kautta ja osoitettiin, että hän on (osaltaan Eebenin tukemana) sinnikäs niiden suhteen.

Lainaus
“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”
Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.
“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.
Lainaan nyt näemmä samat kohdat kuin Isfet, mutta tämä kohta jäi minunkin mieleeni; osaltaan juuri siksi, miten hyvin Eeben Heliosta lukee, mutta toisaalta myös Helioksen reagointi järkytyksen keskellä tuntui todella aidolta ja koskettavalta: tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ennen sitä tuo Helioksen ajatusten harhailu (takaisin sokeripaloihin ja Eebenin teehen 😭) ja Seleste on kuollut -ajatuksen toistuminen oli aivan todella sydäntäsärkevä. Pitää myös mainita tuo Eebenin luukun kiinni läimäyttäminen selittämättä viestintuojalle mitään, mahtava. :D

Lainaus
Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –
Kuvauksena tämä oli ehdottomasti suosikkikohtani tässä luvussa, yön särkynyt peili ja kaikki, upea! Pidin myös siitä, miten Helioksen harhailevat ajatukset palaavat tällaisessakin tilanteessa hetkeksi aiempaan tehtävään.

Lainaus
Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.
Tämäkin oli todella todella pysäyttävä kohta, ja sade tunnelmanluojana oli ylipäätään tosi onnistunut elementti.

Lainaus
Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.
Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.
😭 Tämä oli hyvin aidolta tuntuva ajatus, ettei Helios kaikesta huolimatta halua jäädä epätietoisuuteen asiasta. Ja sitten tuo, että hän päätyy laulamaan saman laulun kuin Marraskin, mutta on laulajana hyvin erilainen (ainakin omasta epävarmasta mielestään), aa. Kiitos jälleen paljon uudesta luvusta, ja siitä että tätä kirjoitat! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

corvus

  • ***
  • Viestejä: 78
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Vastaus #24 : 11.04.2021 20:28:28 »
Pakko sanoa, että yllätyin hieman että valitsit Helioksen yhdeksi kertojaksi ja näkökulmaksi kun aiemmissa luvuissa hän tuntui jäävän hieman taka-alalle ja assosioin hänet vain Selesten siskoksi ja Eebenin kaveriksi. Tämä oli kuitenkin iloinen yllätys, koska minuakin kutkuttelee tuo Eebenin ja Helioksen dynamiikka, kuten aiemmat kommentoijat jo mainitsivatkin. Kiinnostaa kovasti seurata, miten heidän suhteensa kehittyy tarinan myötä ja mitä olet heidän pään menokseen vielä keksinyt. Tästä näkökulmasta pääsitkin sitten myös raastamaan lukijan sydäntä vielä syvemmältä tuon Selesten kuoleman suhteen, sillä onhan sisaren kuolema kamalaa ja Helioksen harhailevat ajatukset ja katsomisen välttely tuovat tämän hyvin esiin. :'(

Sitten yksi ajatus, joka on pyörinyt päässäni lukemani jälkeen. Ilmeisesti kellopelimurhaajista ei tiedä kukaan muu kuin murhaajat itse ja jotkut Akatemian jäsenet. Vai tietääkö? Jos murhaajat jättävät aina kellokoneiston rattaan uhreilleen tunnukseksi, hyväksyvätkö muut ihmiset vain automaattisesti tämän mysteerisen lahkon teot ja tietävät murhatut uhreiksi, joiden kuolemalla on jokin merkitys? Liikkuuko murhaajista kenties ikivanhoja taruja tai legendoja, joita kukaan ei kyseenalaista? Tässä luvussa kuitenkin kaartilainen kehottaa olemaan koskematta ruumiiseen ja toteaa, että kaikki tutkitaan. Murha oli kuitenkin Akatemian toimeksianto, mutta puuttuuko Akatemia murhatutkintaan? Ovatko kellopelimurhaajat olleet koskaan vähällä paljastua? Mitä käy, jos murhaaja jää itseteossa kiinni?

Ja tätä kirjoittaessa mieleeni juolahti vielä sekin seikka, että Eeben ja Helios tarttuivat Selesten käsiin kuolinriittien ajaksi. Mihin katosi ratas, jonka Adele painoi Selesten kämmenelle? Veivätkö murhaajat sen mukanaan? Vai onko jollakin Akatemian mestarilla näppinsä pelissä?

En odota suoraa vastausta näihin kysymyksiin, pohdin vain ääneen ajatuksiani. :)

Loppujen lopuksi minullekin jäi tästä luvusta haikea fiilis, kiitos!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 104
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Vastaus #25 : 16.04.2021 04:28:26 »
Haluan sanoa vielä tuohon kommenttivastaukseesi sen verran, että minusta on oikeasti tosi ihanaa ja hieno juttu, että annoit Selestelle kuitenkin kokonaisen luvun ja oman äänen! Sen ansiosta hän ei jää pelkäksi persoonattomaksi murhan uhriksi tai vain Helioksen siskoksi, vaan hänestä rakentuu oma kokonainen hahmonsa, jolla on oma elämänsä, omat kiinnostuksenkohteensa, omat ilonsa ja surunsa. Minusta tässä toimii tosi hyvin se ratkaisu, ettei Selesten luvussa mitenkään petailla hänen tulevaa kuolemaansa, vaikka jonkinlaista vaanivaa pahaenteisyyttä siinä ehkä onkin havaittavissa. Se myös konkretisoi lukijalle sen, miten julma ja raaka kellopelimurha voi olla ja millaisen hyytävän kohtalon kanssa Adelekin uutena kellopelimurhaajana joutuu kamppailemaan. Vaikka jäänkin kaipaamaan Selesteä, minusta on ihana tietää, että hänen perintönsä ja muistonsa säilyy läpi tarinan. ♥ Seleste säilyy varmasti myös minun pienen lukijasydämeni nurkassa hyvässä tallessa! :-*

Kirjoitit, että Helios on ollut sinulle vaikea hahmo tavoittaa, mutta se vaikeus ei minusta yhtään näy tässä hänen luvussaan eikä siinä aiemmassakaan, jossa hän on merkittävässä osassa! Koen ainakin näin lukijan roolissa saavani hänestä hyvin kiinni. Hän vaikuttaa kompleksiselta mutta kokonaiselta hahmolta, sellaiselta jonka elämässä ja persoonassa yksi asia vaikuttaa toiseen, aivan niin kuin ihmisillä yleensäkin. Helios vaikuttaa olevan jo valmiiksi aikamoisten paineiden alla, ja on helppo uskoa, että kolme sokeripalaa kahden sijaan tuntuu lannistavalta virheeltä, jos elämään on mahtunut jos jonkinlaista epäonnistumista ja riittämättömyyden tunnetta. Tuleva koe vaikuttaa jo saavan Helioksen vähän ylikierroksille ja ehkä tavallistakin itsekriittisemmäksi, ja tuntuu kamalalta, että siihen soppaan sekoittuu nyt vielä oman siskon menettäminen. Itse asiassa luulin tätä lukua aloitellessani, että tieto Selesten kuolemasta on jo tavoittanut Helioksen ja siksi hän on niin tolaltaan sokeripalamokastaan ja jää siihen ikään kuin kiinni, mutta vaikka sitten paljastuikin toisin, Helioksen virittynyt tila tuntui minusta silti tosi luontevalta ja hahmoon sopivalta. Voi että. Jos symppasin Heliosta jo aikaisemmin, niin nyt vasta symppaankin. Hänellä ei vaikuta olleen mitenkään helppo eikä yksioikoinen elämä, eikä hän tosiaankaan ole saanut kaikkea eteensä hopeatarjottimella, ja nyt sitten vielä tämä... :'(

Jos kuitenkin jostain iloitsen, niin siitä, että juuri Eeben sattuu olemaan Helioksen kanssa sinä hetkenä, kun tieto Selestestä saapuu. Kuten jo sokeripalojen kanssa nähdään, Eeben on tosi tarkkavaistoinen Heliosta kohtaan ja osaa toimia tavalla, joka tyynnyttää tämän ja palauttaa tämän toimintakyvyn. Vaikka Eebenissä on itsetietoisuutta ja koppavuuttakin, hän ei anna sen tulla läpi tilanteessa, joka on Heliokselle haastava, ja se(kin) saa minut uskomaan, että hän myös aidosti välittää Helioksesta tai ainakin tämän pärjäämisestä. Se, miten Helios uutisen saatuaan harhailee ajatuksissaan ja tarttuu epäolennaisuuksiin ja kiertelee musertavan tiedon ympärillä pystymättä sisäistämään sitä, on minusta hyvin uskottavaa, ymmärrettävää ja luonnollista, ja se on kuvattu hienosti. Se, miten Eeben puolestaan ottaa tilanteen haltuun tyynellä toiminnalla, yksinkertaisilla sanoilla ja vakaalla kosketuksella, on jotenkin tosi helpottavaa ja huojentavaa. On kuin joku ottaisi Helioksen (ja samalla lukijankin) kiinni. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Helios olisi ollut aivan yksin sanansaattajan saapuessa laivalle? Onneksi sitä ei tarvitse tietää. Eeben vaikuttaa kyllä lähes epäinhimillisen tyyneltä ja suoraviivaiselta, mutta luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että näkökulma on Helioksen ja Helioksella on muutakin tekemistä kuin Eebenin reaktioiden tarkkaileminen, plus Eeben vaikuttaa oman aikaisemman näkökulmalukunsa perusteella todella jossain määrin kylmänviileältä ja laskelmoivalta. Nostan muuten sinulle hattua siitä, miten hyvin näiden hahmojen kertojaäänet erottuvat toisistaan! Minäkertoja on haastava valinta, mutta onnistuessaan todella antoisa ja säväyttävä, niin kuin tässä tarinassa kautta linjan.

Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –
Voi Helios rakas. ♥ Tällaiset ajatuskulut tuntuvat niin luontevilta tilanteessa, jossa mieli on kohdannut suuren järkytyksen. Kaikki kietoutuu yhdeksi sekamelskaksi, mieli eksyy arkisempiin asioihin jottei kaikkein kauheinta tarvitsisi kohdata. Niin inhimillistä, ja kuvaat kaiken niin kauniisti.

Tämä maailma tapoineen on niin kiehtova! Kaupunginkaartilaisia, mestareita, kuolinriittejä. On mielenkiintoista, miten niin paljon ihmisiä (ja ehkä jollain mittapuulla ulkopuolisiakin) päästetään murhapaikan välittömään läheisyyteen. Se ei ole kuitenkaan ollenkaan epäuskottavaa, vaan siitä tulee vain fiilis erilaisesta yhteiskunnasta, ajasta ja paikasta! Samaten siitä, miten sanansaattaja käy viemässä viestin Heliokselle jalkaisin ja varmaan melkein saman tien ruumiin löytymisen jälkeen. On jotenkin tosi virkistävää lukea jotain, missä ei ole tyyliin puhelimia tai taskulamppuja! Meidän maailmassamme omainen olisi ehkä saanut puhelinsoiton poliisilta ja murhapaikkaa tutkittaisiin taskulamppujen valossa, mutta Karunkassa on toisin, ja siihen on ihanaa uppoutua lukiessa.

Se, miten Eebenin huomio kiinnittyy Selesten vasempaan käteen, joka on puristunut nyrkkiin, saa minut miettimään kellokoneiston ratasta, jonka Adele painoi uhrin käteen (tosin sitä ei taidettu mainita, kumpaan käteen). Luulisin, etteivät kellopelimurhaajat jätä ratastaan käteen, vaan murhan niin sanottuun tallentumiseen vaaditaan vain hetkellinen kosketus, mutta ehkäpä Selesten käsi jäi siitä huolimatta nyrkistyneeseen asentoon. Hmm. Mahtaakohan Eeben aavistaa jotain?

On varmaan tulevaisuutta ajatellen hyvä, että Eeben pysyy lujana ja kannustaa ja vaatiikin Heliosta hyvästelemään ja saattamaan Selesten tapojen mukaisesti, koska ehkä se suo myöhemmin Heliokselle jonkinlaista mielenrauhaa. Liikutun jälleen tuosta laulusta, jonka myös Marras lauloi. Se on kovin kaunis, ja on kaunista, miten Helios tietää, että Seleste olisi toivonut juuri sen. Aloin miettiä, mahtoikohan Marraskin aiemmin tietää tai aavistaa, jos hän kerran jostakin yhteydestä tuntee Selesten, vai oliko lauluvalinta puhdasta sattumaa.

Pari pientä painovirhepaholaista bongasin, jos haluat ne napsia:
Spoiler: näytä
“Miten?” Eeben on jälkeen nopeampi.
Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääsy valumaan lasipallon pienistä rei’istä.


Kiitos koskettavasta luvusta, nyt on hyvä keittää teetä ja jäädä odottamaan seuraavaa. :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 16.04.2021 04:37:33 kirjoittanut Waulish »

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 067
  • Kellopelihurmaaja
Kellopelisydän, K-11, 7/?
« Vastaus #26 : 27.04.2021 12:49:45 »
Isfet: Tee on aina hyvästä ja sopii erityisen hyvin Kellopelisydämen maailmaan, koska sitä latkitaan ehkä joka toisessa luvussa, vähintään. :D Olen myös todella iloinen, että Helioksen näkökulma sinusta toimi! Myös sujuvuuden mainitseminen hymyilytti, koska pyrin siihen kirjoittaessani ylipäätään – siis että tekstiin olisi helppo sujahtaa sisään. Ja niinpä, onneksi Helioksella on Eeben tukenaan, ei tulisi muuten hänellä mistään mitään. :D Kiitos kommentista! ♥

Okakettu: Sade on kyllä yksi sellainen elementti, joka hiipii minun teksteihini jatkuvasti. :D (Naurattaa, kun joskus kritisoin Nuoren Wertherin kärsimyksiä [surkea kirja, muuten] siitä, että luonnonilmiöitä käytetään paljon heijastamaan päähenkilön tunteita, mutta sitten teen sitä itsekin tosi paljon, heh.) Ja voihan syyt  ;D Oli myös hauskaa tietää, että Heliokseen on helpoin samaistua. Ehkä siinä huomaa sen, että meidän perusluonteemme ovat paljolti erilaiset, kun meikälle samaistuttavin hahmo taitaa monin osin olla Eeben. (Lol kamalaa. :D En kyllä ole niin laskelmoiva ja rationaalinen ja kikkaileva, mutta mutta.) Kiitos kommentista, ihanaa tietää, että luku toimi! ♥

corvus: Hah, hauskaa, että Helios yllätti! Hän oli ensimmäisessä tarinassa alun perin Adelen vastinpari (nimeltään ensin Orfeus, sitten Elior) ja hahmoista kulkenut kehitykseltään pisimmän matkan. Eeben taas oli vain sivuhahmo, joka sitten (luonteelleen tyypillisesti) tunki yhdeksi päähenkilöistä. :P Ja moneen noista esittämistäsi kysymyksistä vastataan seuraavassa Eebenin luvussa, tai ainakin niitä sivutaan! Hyviä kysymyksiä siis. ;) Ihanaa, että luku miellytti, ja että olet mukana seuraamassa tätä. Ja ai niin (toivotan tällä puolella, kun en tiedä, milloin Vuodenkierto jatkuu :D ), toivottavasti flunssa pian helpottaa! ♥

Waulish: Helios on kyllä hahmoista ehkä kaikkein helpoin sympattava, kun hän on vähän sellainen underdog, ja myös lopulta aika yksinäinen. ♥ Sokeripalajuttu oli myös se oivallus, joka jotenkin sai minut tarttumaan hahmoon viimein kunnolla, joten tosi mainiota, että se toimi! Samoin tuo minäkertojuus oli kyllä sellainen juttu, että kun aloin sillä tätä tekstiä tälleen viimeisenä Finiin tulevana versiona kirjoittaa, huomasin, että se toi hahmot viimein paljon lähemmäs. Ihanaa siis, että heidän eronsa välittyvät lukijallekin! Ja tuota murhapaikkaa miettiessäni pohdin sitä, että kun kyse on Akatemiasta (joka siis käytännössä pitää valtaa Karunkassa), sen opiskelijat/noviisit ehkä nähdään sitten tyyppeinä, jotka ovat jo osa järjestelmää ja siksi pääsevät myös tutkimaan tällaisia asioita. Se kasvattaa(?) heitä kohti sitä roolia, joka heille on yhteiskunnassa pedattu. (Tätäkin kyllä käsitellään myöhemmin.) Hyviä huomioita, joista on minulle kirjoittajana paljon apua, kiitos niistä! ♥ Ja typobongauksesta, sekin auttaa, kun ne saa sitten korjattua. Samoin vielä kertaalleen kiitos kannustuksesta tämän suhteen, lämmittää hurjasti sydäntä tietää, että tätä tarinaa seurataan innolla. ♥

K/H: Anteeksi, että tässä on mennyt yli kaksi viikkoa! Luku on ollut vaikea editoitava/kirjoitettava, ja välissä on tapahtunut monta raskasta ja stressaavaa juttua. Prosessini menee muutenkin niin, että iso osa tekstistä menee viimeisessäkin vaiheessa uusiksi, ja esimerkiksi tässä luvussakaan ei taida olla suunnilleen mitään sellaista, mitä olisi ollut aiemmissa versioissa. :P Joten joten. Olkaa hyvät!

*

Seitsemäs luku

Adele

13.–14. hallakuuta, Lauhasateiden vuosi

Emme puhu Marraksen kanssa sanaakaan kivisillan ylittämisen jälkeen. Hän kulkee hieman edelläni, hartiat kireinä ja hetkeksikään seisahtumatta. Lyhdyn valo kimmahtelee seinästä toiseen levottomana. Jossakin vaiheessa ymmärrän, että se johtuu Marraksen käsien tärinästä.

Kun kiipeämme ylös viimeisestä tunnelista, kellotornin lyönnit kaikuvat kirkkaina vuorokauden vaihtumisen merkiksi. Sade on lakannut ja taivas riekaleinen. Muutama tähti pilkistää pilvien välistä ja kuunsirppi hehkuu himmeästi, kuin hunnun takaa. Seisomme hetken tornin edessä, minä hytisen. En tiedä, miksi ovea on niin vaikea avata. Lopulta Marras tekee sen.

Astumme sisään kellotorniin. Se on raja, jonka ylitettyämme en voi enää pidätellä itseäni. Kysymykseni on yksi sana, pelkkä ärähdys:

“Jon?”

Marras pysähtyy. Hän ei vieläkään katso minuun. Vastaus on väritön:

“Puhutaan siitä pian, mutta ei tässä. Sinä olet läpimärkä. Tarvitset kuivat vaatteet ja jotakin lämmintä juotavaa, yrttiteetä ehkä.”

“Haluan selvittää tämän nyt.”

Minä tarvitsen kuivat vaatteet ja lämmintä juotavaa. En aio vilustua turhan tähden, enkä anna sinunkaan tehdä niin vain siksi, että olet tolaltasi.”

Niine hyvineen Marras astuu portaisiin ja lähtee kiipeämään niitä ylös. Seuraan häntä, vaikka sisälläni myrskyää edelleen.





Kylmyys saavuttaa minut vasta omassa huoneessani. Kolea uupumus täyttää kehoni kauttaaltaan ja rojahdan istumaan vuoteeni reunalle hampaat kalisten. Potkaisen kengät jalastani, venyttelen kohmeisia varpaitani. Kestää aikansa, että saan edes harkittua vaatteiden vaihtamista. Kun riisun paitani, en voi olla etsimättä jälkiä veriroiskeista, vaikka samaan aikaan toivon, etten löydä sellaisia. Jos niitä onkin, läpimärästä tummasta kankaasta tahrat eivät erotu.

Puen päälleni uuden vaatekerran ja kääriydyn sitten vilttiin. Tiedän, että minun pitäisi käydä lämpimässä kylvyssä tai ainakin hakea keittiöstä teetä. Marras oli oikeassa, mutta en saa itseäni silti liikkeelle. Ajatus muihin salamurhaajiin törmäämisestä on ahdistava, ja vaikka vaadinkin Marrakselta vastauksia aiemmin, en enää tiedä, kestänkö niiden kuulemista.

Minun ei tarvitse kuitenkaan tuskailla päätöksen kanssa pitkään, sillä oveeni koputetaan. Marras astuu sisään tarjotinta kantaen. Hän on kiinnittänyt banjon selkäänsä, mutta vaikka olenkin aiemmin lohduttanut itseäni Marraksen lupauksella soittaa ensimmäisen murhani jälkeen, nyt sekin tuntuu kitkerältä.

“Pärjäätkö?” Marras kysyy. Sama värittömyys, sama ilmeettömyys edelleen.

Nyökkään, vaikkei se olekaan totta. Hän laskee tarjottimen pöydälle ja ojentaa minulle teekupin. Nuuhkaisen sitä: katajanmarjaa ja vaniljaa, häivähdys hiillosmyrttiä lämmittämään. Otan kupin vastaan ja pakotan itseni kiittämään.

“Mm”, Marras äännähtää. Hän irrottaa banjon selästään ja istuu tuoliin, kääntyy minua vastapäätä. En osaa lukea hänen ilmettään.

“Kerrotko minulle nyt?”

“Ehkä”, Marras vastaa. Hän näpäyttää banjostaan ensimmäisen soinnun virettä tunnustellakseen ja kääntää sitten yhtä soittimen nupeista. “Se riippuu siitä, mitä aiot kysyä.”

“Tiedät itsekin”, minä tuhahdan. Vaikkei ole nälkä, poimin silti tarjottimelta kuivatun aprikoosin. Ne ovat harvinaista herkkua. Lohtu on varmaankin laittanut hedelmät Marraksen matkaan ja valmistanut teen, sillä hänen tehtävänsä on hoivata meitä murhien jälkeen.

“Sinä olisit jättänyt sen tekemättä”, Marras sanoo. Nyt hän katsoo minua suoraan. Silmissä ei ole syytöstä tai pettymystä, vain meren tyyni harmaus. “En voinut antaa sinun epäonnistua. Seuraava yritys olisi ollut paljon vaikeampi, eikä Akatemia pidä epäonnistumisista. He olisivat joutuneet selittelemään tilannetta.”

“Et voi tietää. Epäröin vain pienen hetken. Olisin kyllä kerännyt itseni.”

“Ehkä”, Marras poimii oman teekuppinsa toisella kädellään ja siemaisee siitä. “Mutta jossittelu ei muuta mitään, eikä ‘ehkä’ ole kyllä. ‘Ehkä’ on tyhjä sana.”

“Sinä et voi aina pelastaa minua”, minä ärähdän. “Olet tehnyt niin vuosien ajan. Silloin, kun jäimme lapsina kiinni omenavarkaissa tai onnistuin särkemään Säännön luutun. Kun pihistin Haaveelta suklaata, jonka Lohtu oli hänelle ostanut, tai syötin kalasaaliin lokeille, kun ajattelin, että niillä oli pahempi nälkä kuin meillä. Sinä otit aina syyn niskoillesi. Nyt veit minulta murhanikin, vaikken pyytänyt.”

Hetken Marras näyttää häkeltyneeltä. Hän kurtistaa kulmiaan. “Ajattelin, ettet muistaisi tuollaisia asioita.”

“Tietenkin minä muistan”, tuhahdan. “Sinä olet ollut –”

“Nimihautajaisten pitäisi hämärtää suurin osa muistoista ajalta ennen uutta nimeäni”, Marras keskeyttää. “Minä en ole enää sama. Sinäkään et ole sitten, kun saat uuden nimesi, ja me unohdamme paljon niistä muistoista, joita meillä sinusta on.”

Ajatus saa minut pysähtymään. Kyllä minä tiedän, sillä ensimmäisen murhan jälkeen minun vanha nimeni annetaan kellopelisydämelle, mutta en ole koskaan ajatellut, että minun olisi pitänyt jo nyt unohtaa iso pala menneisyydestäni. Että jo Marraksen uusi nimi on vienyt minulta muistojani hänestä.

“Ehkä yhteisiä muistoja on liikaa? En minä voi unohtaa kaikkea.”

“Eikä sinun kuulukaan”, Marras sanoo. “Ei kaikkea. Vain osa, vain… Ehkä ne pehmeimmät. Ne, joista on vaikein päästää irti.”

Kurtistan kulmiani. “Minun olisi siis pitänyt jo unohtaa tärkeimmät muistoni sinusta?”

“Mm.”

“Ehkä olen unohtanut”, sanon, vaikka pelkkä ajatus kirvelee. “Mistä minä tiedän, mikä on ollut kaikkein tärkeintä?”

Marras hapuilee yksinkertaista melodiaa banjostaan. Hän miettii hetken ja sanoo sitten hiljaa, enemmän itselleen kuin minulle:

“Niinpä. Mistäpä voisit tietää? Mistäpä minä voisin?”

Sitten hän pudistaa päätään kuin karistaakseen kysymyksen mielestään. “Mutta ei puhuta siitä. Sinulla oli kysyttävää.”

Nyt minulla on sitä vielä paljon enemmän. Mikä on ollut minulle kaikkein tärkeintä, Marras? Mitä en sinusta muista?

Marraksen kasvot ovat kuitenkin taas sulkeutuneet, ja tiedän, ettei hän suostu puhumaan nimihautajaisista enempää. Jokin sanomassani on saanut hänet hämilleen, eikä meillä riitä juuri nyt aikaa kaiken mahdollisen setvimiseen kuitenkaan. Pakotan itseni palaamaan tämän illan tapahtumiin ja Selesten murhaan.

“Hän kutsui sinua Joniksi. Onko se… oikea nimesi?”

Kysymys on typerä. Jo sen lausuessani tiedän, ettei nimi ole oikein. Jokin siinä on vinossa, ei sovi kohdalleen.

“En minä muista vanhaa nimeäni”, Marras hymähtää. Hänen silmissään läikähtää jotakin, välähtävä varjo. “Ja vaikka jollakin ilveellä muistaisin, en missään tapauksessa kertoisi sitä tytölle, jonka murhassa joudun olemaan osallinen.”

“Miksi sitten –?”

“Se oli tavallinen, arkinen nimi. Luotettava ja rehti. Sellainen, joka vierähtää kieleltä helposti”, Marras kohauttaa olkiaan. “Käytän sitä toisinaan.”

“Miksi?”

“Nimet ovat kevyitä lumouksia. Kun niitä oppii vaihtamaan, voi samalla vaihtaa kasvoja ja koko elämän. Siitä on apua kellopelimurhaajalle.”

“Meidän ei pitäisi viettää aikaa ihmisten kanssa tornin ulkopuolella. Olet itse sanonut, että mitä paremmin pysyttelemme varjoissa, sen parempi.”

“Niinhän minä olen”, Marras hymähtää. “Ja sanon niin sinulle edelleen. Mutta tämä on minun tapani metsästää. Kukaan ei epäile kirkasotsaista nuorukaista, jolla on tarttuva hymy ja kuulas ääni.”

“Joten sinä hurmasit hänet?” Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Marraksen soittama sävelmä katkeaa. Hän nyökkää. “Niin.”

“Se oli julmaa. Hän luotti sinuun!”

“Niin oli tarkoituskin. Jos Seleste ei olisi luottanut, en olisi voinut auttaa sinua.”

“Tuo on kammottavaa. Et voi – miten saatat –”

“Se on minun tapani metsästää”, Marras toistaa tyynesti. “Sievät kasvot, pehmeät sanat.”

“Mutta –”

“Etkö ole koskaan ajatellut sitä, todella? Katso minua”, Marras sanoo. Hän hymyilee lempeintä hymyään, sitä, joka saa – sai – aina sydämeni haparoimaan lyönneissään. “Minä olen kaunis ja pehmeä. Se on paras mahdollinen syötti. Miksi jättäisin sen käyttämättä?”

“Joten sinä vokottelet nuoria naisia ja murhaat sitten heidät?”

Nyt kipu särähtää Marraksen kasvoilla. “En tietenkään!”

“Juurihan sinä sanoit –”

“Kauneus hämää melkein ketä tahansa. Ihmisillä on tapana ajatella, että lempeiden kasvojen takana on pehmeä sydän. Minä pysyttelen parhaani mukaan kaukana nuorista naisista, jotka voisivat langeta. Kohteeni ovat jotakin… aivan muuta”, Marras irvistää inhosta. “Mutta se ei liity tähän. Oli miten oli, olet oikeassa. Minä hurmasin hänet. Sain hänet luottamaan itseeni, ehkä rakastumaankin. Se oli minun tapani varmistaa, ettet sinä epäonnistu.”

“Sinä olet hirviö.” Sana ei edes riitä. En pysty enää katsomaan Marrasta silmiin.

“Kenties. Mutta tekisin saman uudelleen. Teen saman uudelleen, jos minun on pakko. Minä en anna sinun tai kenenkään muun kellopelimurhaajan kuolla vain siksi, että tunteet voittavat järjen. Etkö sinä vieläkään ymmärrä? Hän olisi kuollut joka tapauksessa. Selesteä ei voinut pelastaa. Jos sinä et olisi tappanut häntä – jos me emme olisi tappaneet häntä – joku muu olisi sen tehnyt. Akatemian toimeksiannot on täytettävä.”

“Ei tuolla tavoin. Ei noin. Tuo on väärin.”

“Sinä pidät tuosta sanasta kovasti. Olet mielelläsi kertomassa, mikä on oikein ja mikä väärin”, Marras sanoo kuivasti. “Voit toki kirjoittaa minulle jonkinlaiset eettiset ohjeet ja kertoa, kuinka kellopelimurhaajat voisivat valita uhrinsa parhaalla mahdollisella tavalla ja mikä on armollisin tapa tappaa ja miten voimme sovittaa pahat tekomme. Ehkä se helpottaisi oloasi.”

“Noudattaisitko sellaisia?”

“En tietenkään. Ei meillä ole varaa sellaisiin. Me olemme murhaajia, Adele.”

Hiljaisuus laskeutuu välillemme. Minun on vaikea olla, vaikea hengittää. Katseeni pysähtyy Marraksen sormiin banjon kielillä. Ajattelen häntä laulamassa Selestelle kivisillalla, näppäilemässä soitintaan takkasalissa, meitä istumassa nuotion ääressä alkukesästä, kun –

Kun mitä? Milloin?

“Sinä sanoit kerran, ettet pysty elämään kellopelisydämen kanssa”, minä kuiskaan. “Ettei sinusta ole murhaajaksi.”

Marras pysyy vaiti. Suljen silmäni ja tavoittelen muistoa, alan luetella ääneen niitä häivähdyksiä siitä, joista saan kiinni: haalistuvalle iltataivaalle kieppuvia kipinöitä, savuntuoksua, kutittavaa villahuopaa.

Yrttikuu. Silloin oli yrttikuu.

Marras ei pysäytä minua. Sen sijaan hän alkaa hitaasti, sointu soinnulta, punoa melodiaa banjollaan.

Sen minä tunnistan. Kun Marras laulaa ensimmäiset sanat, muisto kirkastuu, ja tartun siihen kaksin käsin:

Yrttikuu, kolme vuotta sitten. Ennen Marraksen kellopelisydäntä, ennen hänen uutta nimeään.
« Viimeksi muokattu: 27.04.2021 13:52:09 kirjoittanut Kaarne »

the way light becomes water, my love,
the way water becomes light.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 104
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Kellopelisydän, K-11, 7/?
« Vastaus #27 : 27.04.2021 18:12:50 »
Ihanaa, tätä on odotettu innolla! :-* Olipa mukavaa saada lukea uusi osa heti työpäivän jälkeen välipalaa mutustellessa. Ja kylläpä tämä luku antoikin välipalan ohella paljon pureksittavaa ja sulateltavaa!

Kylmässä ja sateessa värjöttelyn ja suuren tunnekuohun jälkeen lämpimät vaatteet, viltti ja höyryävä tee kuulostavat todella vetoavalta yhdistelmältä. Mieleeni hiipii lukiessa vähän sellainen miete, että ehkä Adele on vielä tavallaan vähän järkkyneessä tilassa eikä halua käsitellä juuri tapahtunutta, kun hän kyhjöttää vuoteellaan haluamatta törmätä keneenkään ja vaatii Marrakselta vastauksia ja syytteleekin tätä ja tämän toimintatapoja melko kärkkäästi. Adele vaikuttaa kokevan tosi voimakkaasti, että Marras on tehnyt väärin hurmatessaan Selesten, ja luulisin, että näin vahva reaktio voisi selittyä osittain silläkin, että on helpompaa kääntää katse toisen ihmisen tekemisiin, kun on itse tehnyt jotain kamalaa ja tuskallista ja vaikeasti kohdattavaa. On tosi mielenkiintoista, miten Adelen ja Marraksen näkökannat eroavat toisistaan! Itse huomaan taipuvani ymmärtämään Marrasta ja hänen toimintaansa, sillä alkaahan oikean ja väärän raja hämärtyä aika tavalla, jos puhutaan murhaa edeltävistä tapahtumista. Kuten ounastelinkin, Akatemian toimeksiantoa ei voi kiertää eikä kumota, eli Seleste olisi kuollut joka tapauksessa - ja parempi lopulta kai, että Marras varmisti sen tapahtuvan Adelen toimesta, jotta Adele sai ensimmäisen uhrinsa. Totta kai tapa, jolla Marras sen teki, on kyseenalainen ja väärinkin, mutta niin on tappaminenkin. Tappaminen lienee kaikessa lopullisuudessaan aika paljon pahempi asia kuin valehtelu ja luottamuksen pettäminen, ja vaikka valheellisin keinoin saavutetun luottamuksen hyväksikäyttö ei olisikaan sinetöinyt murhaa, olisi Selesten kuolema ollut joka tapauksessa edessä. Onko siihen johtavilla tapahtumilla siis loppujen lopuksi merkitystä? En tiedä, kumpiko on uhrin kannalta pahempi vaihtoehto - tajuta viimeisillä hetkillään, että ihminen, johon luotti, koituukin kohtaloksi, vai esimerkiksi pelastua täpärästi vain pelätäkseen ja paetakseen koko loppuelämänsä, kunnes sitten kuitenkin kuolee. Ei voi tietää, olisiko Adele pystynyt viimeistelemään Selesten omin käsin, mutta hänen epäröintinsä saa minutkin arvelemaan, että ei välttämättä. Ymmärrän siis Marraksen haluttomuuden ottaa riskiä ja halun suojella Adelea. Toki Marraksenkin toimintatapa voi olla melkoisen riskialtis. Mikäli hän todella tutustuu uhreihinsa etukäteen, hän ottaa väkisinkin sen riskin, että joku pääsee jyvälle hänen juonistaan - joko ennen murhaa tai murhan aikana, mikä sekin voi kai jopa johtaa uhrin pakoonpääsyyn.

Vaikka silti! Vaikka ounastelinkin, että Marras olisi käyttänyt hyväksi Selesten luottamusta, en olisi ikinä arvannut, että se oli hänen tarkoituksensa alun perinkin - että hän tutustui Selesteen saavuttaakseen tämän luottamuksen ja auttaakseen Adelea toimeksiannossa. Se selittänee sen, miksi Marras tiesi niin esimerkiksi Selesten päivärutiineista. Mikäli Marras puhuu totta (ja vaikkei puhuisikaan), on hänessä kyllä mielenkiintoisia puolia! Hän vaikuttaa tietyllä tapaa tosi yksityiseltä ihmiseltä, mutta samaan aikaan kuitenkin avoimelta niinä hetkinä, joina kokee sen sopivaksi. Olen kamalan kiinnostunut Marraksesta! Tulee sellainen kutina, että ehkä hän todella muistaa enemmän kuin Adele, ajoilta ennen nimihautajaisiaan.

“Nimet ovat kevyitä lumouksia. Kun niitä oppii vaihtamaan, voi samalla vaihtaa kasvoja ja koko elämän. Siitä on apua kellopelimurhaajalle.”
Tämä on kyllä niin totta! Aiemmin tekstissä Adele välttelee Selesten nimen ajattelemista etäännyttääkseen itsensä uhrista ja tämän ihmisyydestä, mikä on yksi esimerkki siitä, miten suuri merkitys on nimellä.

Onpa mielenkiintoista, että kellopelimurhaajat menettävät entisen elämänsä ohella myös entisen nimensä ja paljon muistoja aikaisemmasta elämästä! Samalla se on hyytävää. Onko se yksi keino pitää heidät otteessa, saada heidät kerta toisensa jälkeen hyväksymään kohtalonsa kellopelimurhaajina ja jatkamaan surmaamista ja Akatemian toimeksiantojen täyttämistä? Onpa taustalla mitä hyvänsä, ajatus on hyytävä. Sen valossa tuntuu haikealta lukea Adelen muistoista, jotka hän on vaarassa menettää. Marraksen banjonsoitto saa minut sen sijaan miettimään musiikin ihmeellistä voimaa ja merkitystä muistamisessa. Onhan todettu, että esimerkiksi vaikeasti muistisairaatkin saattavat yhä muistaa rakkaiden laulujen sanat ja puhjeta laulamaan musiikin mukana. Voisiko musiikki olla yksi Marraksen keinoista muistaa? Mistä Marras haluaa pitää kiinni? Aaa, nautin niin kovin kun tämä tarina herättelee ajatuksia ja kysymyksiä!

Lämpimät kiitokset, nautin lukemisesta jälleen! :-* Ja rakastan muuten tuota sinun profiilisi omaa tekstiä. Minut olet ainakin hurmannut tällä tarinalla! -Walle