Kirjoittaja Aihe: BBC!Merlin: Kun vallat hourii, K-11, Merlin/Arthur, 3. osa 9.4.!  (Luettu 153 kertaa)

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 627
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
Otsikko: Kun vallat hourii
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Ikäraja: K-11
Paritus: Merlin/Arthur (mukana taustalla)
Genre: mystery, action, drama, romance (jossain määrin), fantasy
Varoitukset: slash
Vastuunvapaus: BBC omistaa hahmot ja tarinan, minä vähän venytin sitä.
Summary: On kulunut viitisen vuotta siitä, kun Merlin herätti Arthurin 1500 vuoden unestaan. Vuosisadat eivät vieneet Arthurin halua suojella kansaansa ja se onnistuisi vain Westminsterin palatsista käsin. Palatsi tarjoaa Arthurille mahdollisuuden edistää asioita, luoda uutta sekä huomata, miten vähän ihmisen perimmäiset motiivit muuttuvat puolessatoista tuhannessa vuodessa…

A/N: Seitsemän vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen pitkän Merlin-ficcini, He onwaecth. Sen jälkeen aloin kirjoittaa ja julkaista spin-off kokoelmaa, The tales of Once and Future King. Mutta mielessä oli pyörinyt jo jonkin aikaa uusi pidempi jatkotarina, joka sijoittuisi minne muualle kuin brittien parlamenttiin. Palattuaan, minun Arthurini lähtisi politiikkaan, koska se on hänen luontonsa. Tämä tarkoitti valtavaa taustatutkimusta mielestäni maailman älyttömimmästä poliittisesta järjestelmästä, mitä se mielestäni on eniten kenties siksi, että britit tuntuvat kuvittelevan sen olevan kovinkin hienostunut. Oli vaikeaa oppia kaikki monimutkaisesta järjestelmästä, joten mielenrauhani säilyttämiseksi olen pyrkinyt kohtelemaan tarinaa fiktiona. Sitähän se onkin, poliittinen järjestelmä on tässä fiktiota, vaikka jäljittelee paljon Iso-Britannian parlamentarismia, niin tarkasti kuin se tutkimukseni perusteella oli mahdollista. Toivottavasti kukaan britti politiikkaa hyvin tunteva ei tule lukemaan tätä. :D

Ficci on saanut paljon innoitusta muunmuassa Pelikaanimuistiosta, joka oli ensimmäinen kipinäni tähän ja josta sain eniten vaikutteita. Valitettavan paljon vaikutteita on tullut oikeasta elämästä. Olen kirjoittanut tätä vuodesta 2017 saakka, joten voitte vain kuvitella millaisia. Joka kerta kun erehdyin pohtimaan, olivatko suunnittelemani juonenkäänteet liian epäuskottavia, sain muistutuksen oikeasta elämästä, että pelkoni olivat turhia. :D Totuus on tarua ihmeellisempää.

Kootut selitykset jatkuvat! Ficci on jatkoa aikaisemmalle tarinalle, mutta ei välttämättä ole tarpeellista lukea sitä (mitä toki suosittelen ;)). Tärkeää on tietää, että Merlin herätti Arthurin Avalonista ja he elävät nyt 2000-luvulla.

Ficin nimi sekä lukujen nimet saattavat soittaa kelloja. Alunperin luvuilla ei ollut nimiä, mutta kun inspiroiduin keksimään ficille nimen käyttäen kuuluisia poliittisia puheita, halusin nimetä samoin myös luvut. Mukana on myös Shakespearen poliittisia lausahduksia ja näytelmien lainauksia. Näytelmien lainaukset ovat virallisia suomennoksia, mutta puheista napatut lainaukset ovat allekirjoittaneen suomentamia, parhaani mukaan. ^^ Joissain saattaa havaita asiaan sopivia muunnoksia.

Toivottavasti nautitte, on ollut ilo tehdä jotain täysin uutta, ulkona omalta mukavuusalueeltani. ^^


KUN VALLAT HOURII

Prologi

Punaiset ja siniset valot hohtivat kohti matalalla roikkuvia pilviä. Niiden kajossa keväinen, melkein jo valoisa ilta näytti synkältä ja syksyiseltä. Mary kuunteli huulet viivana vanhaa miestä, joka puhua papatti ja kädet huitoivat ympäriinsä niin pitkälle kuin ne kantoivat. Teatraalisuus oli miehellä verissä, kun hän kuvaili tapahtumia kiihkeästi, ääni piukeana ja kasvot punaisina. Ainakin Mary uskoi, että ne olivat punaiset, sillä poliisiauton valot värjäsivät ne välillä punaiseksi ja välillä siniseksi.

”...ja sitten se mulkku kaasutti tiehensä! Ihan varmasti niitä milleniaaleja, niitä ei kiinnosta kuin älypuhelimet ja Netflix!” mies paasasi sylki lentäen. Hän jäi huohottamaan hetkeksi puheen jälkeen ja kun oli taas avaamassa suutaan, Mary kohotti kätensä tämän kasvojen eteen.
”Näittekö tämän pois kaasuttaneen auton rekisterinumeroa, herra Reeves?” hän kysyi nopeasti pysäyttääkseen puhetulvan. Reeves pudisti päätään ja nyt risti käsivartensa tiukkaan.
”En valitettavasti. Se oli jo liian kaukana, että olisin nähnyt kilpeä. Oli jo kovin pimeää, koko auton perä oli pimeänä”, hän valitti paljon vaisummin kuin hetki sitten. Mary katsahti ylös taivaalle. Sitten hän katsahti katulamppuihin, joita seisoi rivissä katua myöten niin kauaksi kuin katu riitti.

”Perä oli pimeänä?” hän toisi ja kirjoitti sanat muistivihkoonsa kulmiaan kurtistaen. ”Eikö hänellä ollut takavaloja päällä? Tai kilven valoja?” Reeves pysähtyi ja nosti sitten toisen kätensä raapimaan harmaata partaansa.
”Muistaakseni ei, näin autosta hädin tuskin mitään. Se oli varmasti niitä mannermaan autoja, perhanan saksalaiset, joka asiassa pitää yrittää säästää, jopa turvallisuudesta”, Reeves aloitti taas paasaamisen ja hengitti syvään nenän kautta. Mary hymähti vaimeasti, hän oli luullut, että kilven valaisevia valoja ei saanut pois päältä.

”Näittekö auton väriä? Oliko se porrasperäinen, mikä merkki?” Mary kysyi hymyillen pienesti ja nyökkäsi hieman. Reeves raapi taas partaansa.
”Tumma se oli, ei ihan musta, tumman harmaa, saattoi olla porrasperäinen, sellainen vähän vanhan mallinen”, hän sanoi hitaasti.
”Tunnistitteko merkkiä?”
”En, en oikein ole autoihmisiä. Oli niin pimeää”, mies mutisi ja sulki silmänsä, rutistaen niitä kiinni. ”Se oli pyöreä, siihen osui jokin valolähde...pyöreäreunainen, en nähnyt kirjaimia tai mitään muutakaan.”

Pyöreä. Mary napsautti vihkonsa kiinni ja katsoi vanhaa miestä. Tämän teatraalisuuden alla, jokin muukin kuin esitysjännitys vapisutti häntä. Mary vilkaisi autotielle, jossa musta lammikko yhä virui poliisinauhojen ympäröimän alueen keskellä.
”Kiitos paljon, herra Reeves, olette olleet avuksi”, Mary laski kätensä miehen olkapäälle. ”Saatamme olla teihin vielä yhteydessä. Tässä on numero”, Mary veti rintataskustaan käyntikortin ja ojensi sen miehelle, ”johon voitte soittaa, jos mieleenne tulee jotain tai jos oma olonne käy raskaaksi.” Herra Reeves otti kortin ja kääntyi lähteäkseen. Mary katsoi, kuinka ilmeisesti tämän vaimo riensi miehen luokse ja tarrasi tämän olkapäistä kiinni.

Valitettava tapaus, Mary huokaili mielessään. Yksi ainoa silminnäkijä, joka ei tunnistanut pois kiiruhtanutta autoa. Oli hän toki kuullut nurkan takaa osuman ja kuinka kuski oli astunut hetkeksi autosta, mutta siinä vaiheessa, kun Reeves oli ehtinyt kulman takaa tilanteen näköpiiriin, ajaja oli jo istunut autoon ja kiiruhtanut pois paikalta.

”Canny!” Mary kääntyi ympäri ja näki parinsa harppailevan häntä kohti. Hän heilutti vihkoaan pontevasti ilmassa.
”Minulla on hänen tietonsa, se oli helppoa, kun lompakko löytyi laukusta. Ellie Sanders, British Expressin toimittaja, 33”, Gregory puuskutti päästessään Maryn luokse.
”Onko lähiomaisia?” Mary kysyi raskaasti, vilkaisten kauempana valoja välkyttävään ambulanssiin.
”Vain äiti, asuu Lontoossa”, Greogry sanoi ja katsahti Maryn lailla ambulanssiin. Mary laski mielessään kolmeen, huokaisi syvään ja pudisti päätään hennosti.
”Parempi, että mennään heti. Ainoan lapsen kuolemasta kertominen on ikävää mihin kellonaikaan tahansa.”

1. Levoton kruunun painama on pää

Aluksi Arthur oli luullut, että vaikeinta 2000-luvulla elämisessä oli ruoan laittaminen. Aikaisemmassa elämässään hän oli harvemmin muutenkaan itse kokannut mitään, paitsi metsästysretkillä tai muilla seikkailuilla, kun itse ruuan laittaminen oli ainoa vaihtoehto. Mutta se oli yksinkertaista. Metsästä jänis, nylje ja suolista jänis, tee tuli, paista jänis, hyvää ruokahalua. Arthur ei halunnut näyttää Merlinille miten vielä viiden vuoden uudessa ajassa elämisen jälkeen, hän saattoi unohtaa, mikä nappi mikrossa teki mitäkin ja mitä tarkoitti, jos uunin kello alkoi piippaamaan kovaäänisesti.

Sen jälkeen Arthur oli varma, että tietokone oli vaikein asia uudessa ajassa. Hän ei varmasti koskaan tulisi ymmärtämään laitetta täysin, vaikka Merlin niin oli yrittänyt selittää ja hän oli itse koittanut opiskella asiaa. Kun pelkkä tavallinen käyttö kävi hankalaksi, oli lopulta turha yrittää sisäistää teknisiä ominaisuuksia. Hiiri, joka ei ollut hiiri, ikkuna, joka ei ollut oikea ikkuna ja työpöytä, joka ei oikeasti ollut työpöytä. Arthur osasi käyttää laitetta tiedonhakuun ja selvisi jo ilman Merlinin apua, mutta silloin tällöin hämmentyi, jos jotain vähänkään epätavallista sattui. Niin kuin silloin kun hänen sähköpostinsa oli täyttynyt ja se kehotti tyhjentämään roskakorin. Arthur ei edelleenkään pitänyt siitä, kun Merlin muistutti makeasti nauraen, kuinka Arthur oli lähtenyt tyhjentämään heidän keittiönsä roskakoria.

Ja vielä senkin jälkeen Arthur oli varma, että vaikeinta olivat ihmiset. Hän oli matkustanut Merlinin kanssa yli vuoden ympäri maailman ja hän ei koskaan tiennyt millaisia ihmisiä kohtaisi, miten he reagoivat ja miten heidät tulisi ottaa vastaan. Niin monta kertaa Arthur oli ollut väärässä. Aluksi hän ei ollut osannut edes kunnolla kätellä, kun yritti tarttua uutta tuttavuutta kyynärvarresta kiinni, kuten oli tottunut tekemään. Hän jäi edelleen ihmettelemään, miten tuttavallisia jopa tuntemattomat saattoivat olla toistensa kanssa sopivassa tilanteessa, kuten hän oli huomannut Norjan pubeissa. Hänen oli myös edelleen vaikea olla hämmentymättä, miten vapautuneesti naiset elivät tässä ajassa, mutta kuten Merlin oli hänelle huomauttanut, hän ei ollut yksin hämmennyksensä kanssa. Joskin Arthurilla oli hyvä syy ihmetykseen, kun kuitenkin oli noin 1500-vuotias.

Mutta kaikki tämä epäilys vaikeimmasta asiasta ymmärtää uudessa maailmassa hälveni sillä sekunnilla, kun Arthur astui ensimmäistä kertaa Westminsterin palatsin ovista sisään. Miten paljonkaan hän oli valmistautunut tähän hetkeen, miten paljon hän tiesi samalla pelkäävänsä ja odottavansa epäselvää tulevaisuutta, hän tiesi sillä hetkellä seisovansa uuden ajan vaikeimman asian kynnyksellä. Politiikan.

Seinät olivat ensiluokkaista marmoria, jonka haalea kellertävä väri hallitsi kaikkea. Pylväät oviaukkojen reunamilla toivat mahtipontisuutta jokaiseen sisääntuloon ja paksu materiaali ei päästänyt ulkoilmaa sisään missään säässä. Jokainen tyhjä tila seinällä oli täytetty taidemaalauksilla. Häitä, taisteluita, kevätpäiviä, tanssiaisia...aiheita monien satojen vuosien takaa. Jokainen tyhjä nurkka oli täytetty patsaista vanhoista edustajista tai kuninkaallisista. Korkeassa aulassa niitä oli pinottu päällekkäin jokaiseen neljään kulmaukseen. Katto kaartui joka huoneessa sulaviksi kolmioksi ja isoissa saleissa se näytti puhtaalta kullalta, joka kimalteli lasikoristeluista ja häikäisi sähköisen kristallikruunun valossa. Jättimäisten oviaukkojen yllä oli mosaiikkeja ja ikkunat seisoivat kymmeniä metriä korkeina. Tuhannet ja taas tuhannet marmoriset laatat koostivat yhdessä lattian, joka näytti siltä, että oli seissyt paikallaan tuhat vuotta, mutta selviäisi helposti vielä tulevatkin tuhat vuotta. Arthur tunsi itsensä pikkupojaksi kääntäessään katseensa kattoon, joka helmeili kristallikruunun loisteessa.

”Anteeksi? Voinko auttaa?” Arthur riisti katseensa katosta ja kääntyi katsomaan suuntaan, mistä ääni oli kuulunut. Leveästi hymyilevä mies katsoi häntä silmät suurina puisen vastaanottotiskin takaa. Arthur lähti kävelemään häntä kohti ja ehti törmätä matkalla kahteen ripeästi kävelevään ihmiseen.
”Kyllä. Olen uusi kansanedustaja, varamies. Tulen Olivia Hendersonin tilalle”, hän puuskutti ja korjasi painavan tietokonelaukun hihnaa olallaan. ”Etsin hänen huonettaan”, hän jatkoi vielä ja veti näppärästi takin taskustaan henkilökorttinsa. Mies tiskin takana otti kortin käteensä, katsoi Arthuriin, sitten korttiin ja taas Arthuriin.

”Arthur Ayers”, hän luki kortista ja ojensi sen sitten omistajalleen. Arthur nyökkäsi hymyillen reippaasti.
”Olivia Henderson?” mies kysyi ja näppäili tiskin takan olevalla tietokoneella. Arthur nyökkäsi jälleen ja näpersi hikisillä sormillaan korttinsa taskuunsa. Mies tutki tietokoneen ruutua hetken ja nosti sitten katseensa.
”Aivan, Arthur Ayers”, mies nosti kätensä osoittamaan taakseen käytävää kohti. ”Tuosta eteenpäin, oikealla on portaat, ylhäältä menkää vasemmalle, käytävällä oikealla ovat toimistot, ovessa lukee nimi”, mies selitti nopeasti, hymyillen jälleen leveästi. Arthur nyökkäsi vähän, kiitti nopeasti ja lähti harppomaan oikeaan suuntaan.

Samaan suuntaan oli menossa moni muukin edustaja ja Arthur tunnisti monia, lähinnä televisiosta, lehdistä, mutta myös muutaman edustustilaisuuksista vuosien varrelta. Peterson, sosiaali- ja terveysministeriöstä laukkasi hänen ohitseen huudellen anteeksipyyntöjä tönimisestään. Carmel opetusministeriöstä oli uppoutunut kännykkäänsä ikkunan edessä ja tuijotti ruutua hiljaisena. Kulttuuriministeriön Holly jopa nyökkäsi Arthurille, mutta suurin osa ei huomioinut häntä, kun hän seurasi edustajia portaisiin ja kohti uutta toimistoaan.

”Ai mitä tehdä seuraavaksi?” oli Arthur pohtinut vuosia sitten, kun he olivat olleet lähdössä Australiasta kohti seuraavaa määränpäätä Merlinin kysyessä, mitä tämä tahtoisi tehdä. Merlin oli mitä ilmeisimmin tarkoittanut, minne Arthur halusi seuraavaksi matkustaa, mutta kysymys oli saanut Arthurin ajattelemaan vakavasti elämäänsä uudella vuosituhannella ja tulevaisuuttaan. Mitä hän halusi tehdä uudella mahdollisuudella, uudella elämällä, joka hänelle oli suotu? Hän piti matkustamisesta, kun hänen entinen elämänsä oli keskittynyt lähes kokonaan Camelotiin ja pienelle saarelle. Hän halusi nähdä muuta maailmaa, tutustua siihen ja oppia siitä mahdollisimman paljon, mutta lopulta hän ei nähnyt tekevänsä sitä koko loppuelämänsä. Ja mitä enemmän hän sitä pohti, sitä vahvemmin hän alkoi tuntea vetoa takaisin vanhaan elämäänsä, tavallaan.

Arthurille oli viskattu työ huolehtia kansalaisistaan, hän ei ollut sitä halunnut tai pyytänyt, mutta se oli ollut hänen paikkansa maailmassa. Hän oli kasvanut siihen, oppinut hyväksi siinä ja lopulta hän koki sen ei pelkästään velvollisuudekseen vaan myös kutsumuksekseen. Nykyään sitä kai voisi kutsua politiikaksi, mutta silloin Arthur näki sen olevan ihmisistä huolehtimista. Hän halusi valvoa siitä, että kukaan hänen alaisistaan ei joutuisi kaltoin kohdelluksi. Hän oli etuoikeutetussa asemassa ja pystyi auttamaan kansaansa, joten se hänen oli myös tehtävä. Ja kun hän oli elänyt sitä todellisuutta niin pitkään aikoinaan, oli siitä vaikea oppia pois. Oli se sitten 500-luvulla tai 2000-luvulla, hän halusi huolehtia kansastaan, tiesivätpä he olevansa hänen kansaansa tai eivät. Parhaiten se onnistui lähtemällä mukaan politiikkaan.

Tai parhaiten ja parhaiten. Oliko mikään loppujen lopuksi muuttunut 1500 vuodessa? Se oli kysymys, joka sai Arthurin kerta toisensa jälkeen kiipeilemään pitkin seiniä alkaessaan opiskella kaiken, mitä Iso-Britannian politiikasta kykeni. Olisi voinut kuvitella, että maailman suurentuessa ja ymmärryksen laajentuessa, päätösten lyhytnäköisyys ja laskennallisuus olisi karissut, mutta ihminen ei vain halunnut oppia menneisyydestä.

”Sinä voit muuttaa sen. Uusi pyöreä pöytä, pystyt siihen jälleen”, Merlin aina lohdutti ja juuri tämä neuvo antoi Arthurille voimia. Hän oli muuttanut paljon Camelotissa niinä muutamana vuotena, kun oli ollut kuningas, hän pystyisi siihen jälleen. Ei se ollut silloinkaan helppoa, ei sen tarvinnut olla nytkään. Ja kun he palasivat viimein Iso-Britanniaan, Arthur aloitti valtio-opin opiskelut jämäkällä tarmolla ja päättäväisyydellä.

Helppoa se ei todellakaan ollut. Samalla kun Arthur vielä opetteli, miten olla uudessa ajassa, hän opiskeli yhtä vaikeinta yliopistoainetta, yritti tutustua poliittiseen elämään ja juoksi niin monessa tilaisuudessa kuin vain vuorokauteen mahtui. Siihen kun vielä lisäsi, että Arthurin tuli aina muistaa Merlinin luoma taustatarina heille molemmille, kuninkaasta tuntui välillä, ettei hänen aivonsa olleet ehtineet viilentyä noin neljään vuoteen. Mutta se kannatti, Arthur sai nimeä nuorena, innokkaana työväenpuolueen edustajana, joka alkoi olla ilmeisesti harvinaista nykyään. Hän sai opinnot suoritettua alle kolmessa vuodessa, mikä oli vaikeaa tavalliselle opiskelijalle, saati sellaiselle, jonka oli yhä vaikea ymmärtää kuulakärkikynän toimintatapaa. Merliniä oli toki tästä osin kiittäminen. Luodussa taustatarinassa Arthurilla oli ollut useita luottamustehtäviä Euroopassa, minkä takia diplomatia oli hänellä hallussa. Näin Arthur sai osia opiskeluista hyväksiluettua, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan, ja edistyi opinnoissa nopeasti. Olihan se melko totta. Arthur tunsi Eurooppaa matkustelultaan ja vaikka ei ollut harjoittanut siellä diplomatiaa, ainoastaan Albionin alueella, taito oli hänellä edelleen verissä vahvasti.

Ensin muutama vuosi Lontoon työväenpuolueen edustajan taustajoukoissa, kunnes Arthur alkoi kerätä omaa kannattajajoukkoaan. Hän oli ollut yliopistonsa, LSE:n, opiskelijaliiton hallituksessa ja saanut sieltä paljon kokemusta ja tutustunut myös poliitikkoihin tilaisuuksissa. Ensimmäisissä parlamentin vaaleissa, jotka pidettiin hänen viimeisten opiskelukuukausiensa aikana, hän oli päässyt ensimmäiselle varasijalle ja ollut enemmän kuin iloinen. Ja vajaat kaksi vuotta myöhemmin, hän sai ilmoituksen. Edustaja oli jäämässä äitiyslomalle ja Arthur aloittaisi huhtikuussa, vain muutama kuukausi ennen seuraavia vaaleja.

Pitkän käytävän varrella ihmiset jakautuivat toimistoihin, osa jatkoi ylemmäs ja pidemmälle. Seinät olivat muuttuneet kiiltäväksi puuksi ja lattia yksiväriseksi marmoriksi. Katto oli paljon matalammalla kuin aulassa ja käytävässä alakerrassa. Suuruuden tunnetta ei puuttunut kuitenkaan. Taideteokset kenties pienentyivät, mutta jokainen sentti tyhjästä seinästä oli täytetty maalauksilla. Katosta roikkui kauniita lamppuja ja Thamesille avautuvat muutamat ikkunat olivat itsessään kuin pieniä tauluja, joista näkyi aina uusi pala Lontoon keskustaa. Arthur yritti olla tuijottamatta kaikkea vaan tarkkaili vimmatusti ovissa olevia nimiä löytääkseen oikeaan paikkaan. Hetken hän jo luuli menneensä ohi, kunnes hänen silmänsä osuivat tuttuun nimeen.

Olivia Henderson. Arthur oletti, että siihen vielä vaihtuisi hänen oma nimensä, vaikka ehtisi olla vain pari kuukautta edustajana ennen seuraavia vaaleja. Tai sitten hänet valittaisiin suoraan seuraavissa vaaleissa ja nimi voisi pysyä ovessa, hän pohti toiveikkaasti. Tosin Arthur tiesi, että toimistot jaettiin täysin sattumanvaraisesti, joten hän ei välttämättä saisi samaa toimistoa, vaikka hänet valittaisiin tulevissa vaaleissa. Sekunnin pari Arthur epäröi, tuntui hölmöltä koputtaa oman toimiston oveen, mutta hän ei kokenut kohteliaaksi myöskään syöksyä suoraan sisään. Odottamatta vastausta hän avasi oven.

Se oli suurempi kuin Arthur oli olettanut luettuaan, että yli jopa tuhansia ihmisiä työskenteli Westminsterin palatsissa. Hän uskoi, että pääministeri ynnä muut korkea-arvoisemmat edustajat työskentelivät melko hulppeissa tiloissa, mutta Arthur paikkasi takapenkkiläistä, edustajaa, joka oli hallituksen puolueessa, mutta ei ministeriössä. Ei kai heille voitu antaa kovin isoja tiloja, vaikka toimistot jaettiinkin sokkona. Toimistossa oli työpöydät neljälle henkilölle ja yksi niistä oli lasiseinien takana huoneen päädyssä. Seiniä vasten oli hyllyjä ja lipastoja, jotka pursuilivat mappeja, kansioita ja kirjoja. Työpöydistä saattoi hyvin jo nähdä niiden omistajien persoonallisuutta. Kaksi oli täysin moitteettomassa kunnossa, joskin täynnä asiakirjoja ja muutama teekuppi. Kolmas sen sijaan lainehti papereista, teekupeista, karkkipapereista, johdoista ja kaiken päälle oli läimäytetty avoin värityskirja. Avoimen aukeaman abstraktista kuviosta oli väritetty vasta pieni alue. Punaisella kokolattiamatolla pöydän alla oli lisää papereita, tällä kertaa rypistettyinä tolloina. Jokaisella pöydällä oli myös pöytäkoneet sekä puhelimet. Ja kahden pöydän takana istui joku.

”Huomenta”, Arthur sanoi, kun katseet kääntyivät häneen. ”Olen Arthur Ayers, aloitan tänään edustaja Hendersonin korvaajana.” Hän sulki oven takanaan ja hänen uudet alaisensa, nainen ja mies, nousivat seisomaan.
”Hauska tavata. Työskentelin Hendersonin tutkijana. Martin Scott”, mies harppoi lähemmäs Arthuria ja ojensi kätensä kätelläkseen. Mies oli pitkä, tällä oli lyhyt lättänä tukka ja pienet hailakan siniset silmät. Tämän tummansinisen puvun hihansuut olivat kuluneet ja taitokset lähtemättömiä. Hän vaikutti melko nuorelta, mutta pelkästään jämäkästä käden puristuksesta Arthur tunsi, että parlamentin elämä oli hänelle tuttua.

”Hyvää huomenta. Sandra Foaley, Hendersonin toimistopäällikkö”, tumma nainen sanoi ja ojensi myös kättään Arthurille. Nuorella naisella oli päällään musta kynähame ja sininen paitapusero mustan puvuntakin alla. Hänen lähes mustat kikkaraiset hiukset oli kerätty sotkuisen siistille nutturalle takaraivolle. Naisen korvissa oli pienet helmikorvakorut ja kaulassa riippui kapea kultainen kaulakoru. Huuliinsa hän oli sipaissut hieman tummanpunaista huulipunaa ja suurien, ruskeiden silmien ympärille mustaa kajaalia. Kun hän hymyili, Arthur huomasi syvät hymykuopat tämän pyöreissä poskissa.

”Tervetuloa taloon. Löysitte perille? Ensimmäisenä päivänä en ihmettelisi, jos olisitte eksynyt”, Martin sanoi hyväntahtoisesti ja osoitti kädellään Arthurin työpöytää kohti.
”En onneksi, ehkä se on vielä edessäni”, Arthur naurahti ja käveli lasiselle ovelle, jonka Martin aukaisi.
”Pahoittelemme, että avustajanne, Sybil Esther, ei ole paikalla, hän lähti toimittamaan jotain tehtävää Eversonille”, Sandra kertoi, kun Arthur laski kantamuksensa uudelle työpöydälleen. Se oli tyhjennetty henkilökohtaisista tavaroista ja tärkeät asiakirjat ja kansiot ynnä muut olivat siististi paikoillaan viereisessä puisessa kirjahyllyssä ja pöydällä olevassa hyllykössä. Pöydällä oli yhä kyltti, jossa luki Olivia Henderson.

”Eversonille?” Arthur kysyi hämmentyneenä, sillä hän oli melko varma, että Everson oli pääministerin ja työväenpuolueen puheenjohtajan sukunimi.
”Kyllä, Sybil on yksi hänen avustajistaan myös”, Sandra selitti ja Arthur nyökkäsi hitaasti. Tieto kuulosti aavistuksen tutulta, varmasti hän oli kuullut sen, kun oli sopinut avustajistaan. Oli ollut todella helpotus saada Hendersonin työntekijät suoraan työskentelemään hänelle. Oli ollut pelottava yllätys, että edustajana hänen tulisi palkata omat työntekijät ja maksaa heille palkkaa. Onneksi hän oli saanut sovittua, että Hendersonin palkkaamat työntekijät jatkaisivat hänen alaisuudessaan. Olihan se heillekin parempi, eivät menettäneet työpaikkaansa.

”Onko se yleistä, että avustajat työskentelevät usealle kansanedustajalle?” Arthur kysyi.
”Melko yleistä. Eversonilla on niin monta avustajaa neuvonantajien lisäksi, etteivät hänen antamat velvollisuudet Sybilille vie liikaa aikaa teidän tehtäviltänne”, Martin selitti asiantuntevasti.
”Huomautimme kyllä hänelle, että hänen kannattaisi käydä nyt aamulla edes kääntymässä, jotta tapaa teidät”, Sandra huokaisi. ”Nuori tyttö, toivottavasti ei polta itseään töillä, välillä tuntuu, että hän on täällä enemmän kuin työnantajansa yhteensä”, hän vielä jatkoi pudistaen päätään ja katsoi lattiaan.

Arthur hymyili vähän tietämättä oikein mitä sanoa. Sen sijaan hän kiersi pöytänsä taakse ja katsoi Thamesia ja sen takana kiiruhtavaa Lontoota. Vihdoin täällä...

”Selvä, tarvitsen hieman apua aloittaakseni, jos teille sopii. On ihan tarpeeksi, että olen täällä ensimmäistä päivää, mutta satun olemaan melko avuton tietotekniikan kanssa...”

Aamun Sandra käytännössä istui Arthurin vieressä tämän tietokoneen takana ohjeistamassa mistä saada asiakirjat esiin, lukea lakiesitykset ja päästä käsiksi arkistoihin. Samalla Martin selosti Hendersonin kesken jääneitä työtehtäviä, jotka korvaajan tulisi käydä läpi ennen muuta. Lakialoitteita, vierailuja, puheita, neuvotteluja, tapaamisia. Vaikka Arthur tunsi olevansa päästä pyörällä, hän tunsi jossain vaiheessa todella olevansa kotona. Lakiteksti oli ollut hänelle helposti opittavaa, se ei ollut koskaan tuntunut sen vaikeammalta kuin vanha englanti, jota oli päntännyt aikoinaan korvat sauhuten. Vierailut eri tilaisuuksissa, avajaisissa, juhlissa, edustustehtävissä olivat hyvin tuttua erityisesti vielä ollessaan prinssi. Uther ei aina kuninkaan velvollisuuksiltaan ehtinyt viihdyttää, joten se lankesi Arthurin tehtäväksi ja hän oli oppinut sujuvaksi puhujaksi. Nuorella iällä opittu edustaminen auttoi puheiden kirjoittamisessa ja neuvotteluissa. Diplomatiataidoistaan hän oli myös ylpeä. Westminsterin ovet olivat aina auki huolestuneille kansalaisille ja takapenkkiläisenä Arthurilla oli aikaa tavata ihmisiä ja hän osasi kuunnella ja puhua heille. Kyseiset tilanteet olivat olleet arkipäivää Arthurille tämän noustessa kuninkaaksi.

”...suosittelen myös esittäytymään mahdollisimman monelle ministerille heti alkuun, takapenkkiläisenä tulee pitää yllä vahvoja suhteita, koska ne eivät pysy luonnollisesti – Anteeksi, mikä teitä hymyilyttää?” Martin keskeytti ja Arthur huomasi, että kuunnellessaan miestä, hän oli antanut huultensa lipua syvään hymyyn.
”Anteeksi, kuuntelin kyllä. Minä vain ajattelin, miten olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla”, Arthur vastasi yhä hymyillen. Sandra ja Martin vilkaisivat toisiaan epävarmana, miten suhtautua pomonsa lausahdukseen.

Jossain vaiheessa aamua Sybil Esther ilmaantui toimistoon vaaleanruskeat pitkät hiukset tuulen tuivertamina ja valittaen jalkojaan, jotka kärsivät korkokengissä. Vasta kun hän oli lysähtänyt toimistotuoliinsa ja vaikeroinut hetken hiljaa, hän huomasi Arthurin ja pinkaisi pystyyn kuin raketti. Hän oli ehtinyt ottaa toisen kengän pois ja tasapainoili yhden korkokengän varassa. Vilkaistuaan työpöytäänsä, hän heitti sinisen housupukunsa takin värityskirjan päälle salamannopeasti. Hän suki hiuksiaan kasvoiltaan ja ruskeiden silmien tieltä.

”Oi, anteeksi, herra Ayers, en huomannut teitä”, hän sanoi nopeasti hengittäen kiivaasti.
”Ei se mitään, hyvä tavata viimein”, Arthur vastasi ja kiersi pöydän takaa kättelemään Sybiliä. Tämä nilkutti toinen kenkä jalassaan lähemmäs ja ojensi kätensä huuli aavistuksen vapisten.
”Sybil Esther, hauska tavata”, nainen piipitti. Arthur tarttui tämän käteen ja yritti hymyillä rauhoittavasti.

”Inhottaa pyytää tätä välittömästi, mutta tarvitsen tiedot tämän viikon tilaisuuksista. Ja kaikki viime päivien viestit, joihin Henderson ei ehtinyt vastata”, Arthur sanoi hitaasti. Sybil nyökkäsi jämerästi ja samalla hänen ilmeensä muuttui. Hänen silmissään paloi ja hetken hän vaikutti kuin aikoisi tehdä Arthurille kunniaa, niin määrätietoiselta tämä äkkiä näytti. Lopulta hän kääntyi ympäri työpöydälleen ja alkoi kaivella pyydettyjä tietoja.

Arthurin tutustuttua seuraavan viikon tapahtumiin, hän kävi läpi muutamat Sybilin ottamat viestit. Lähinnä kansalaisilta ja kansanedustajilta sekä yksi toimittajalta.
”Nämä ovat siis korkeintaan kahdelta edelliseltä päivältä?” Arthur tarkisti pitäen kädessään toimittajalta tullutta haastattelupyyntöä.
”Kyllä”, Sybil vahvisti ja käännähti katsomaan Arthuria työpöytänsä äärestä. Kun hän huomasi haastattelupyynnön tämän kädessä, hän avasi suunsa hädissään.

”Paitsi tuo”, hän sanoi hampaat irvessä. ”Siitä on jo pari viikkoa. En ollut varma kenelle se oli osoitettu, joten unohdin sen. Olen pahoillani”, Sybil selitti matalalla äänellä pyöritellen kynäänsä kädessään.
”Olisiko tämä sitten tullut pikemminkin Hendersonille?” Arthur kysyi.
”Voi olla. Takapenkkiläisille harvemmin tulee haastattelupyyntöjä, yleensä vain, jos asia on melko yhdentekevä. Silloin etsitään joku, joka vain ehtii vastata. Jos he eivät ole tavoitelleet toiste, asia ei välttämättä ollut tärkeä”, Sandra vastasi ennen kuin Sybil sai suutaan auki. Nuorempi nainen näytti siltä, että halusi vielä sanoa jotain, mutta nieli lopulta sanansa.
”Toki takapenkkiläiselle ei ole koskaan haittaa julkisuudesta”, Martin huomautti Arthurin selän takaa. Arthur laski yhteydenottopyynnön hyllykköön pöydällä. Hän pohtisi asiaa myöhemmin.

Sybil kävi esittelemässä Arthurille palatsia myöhemmin iltapäivällä. Arthur oli toki tutkinut paikkaa etukäteen, mutta hän pisti visusti muistiin kaiken, mitä Sybil kertoi niin toimistojen sijainnista, kanttiinin valikoimasta kuin palatsin eri osien historiasta. Naisen päähän mahtui tietoa ja hän lateli niitä hyvin asiantuntevasti.

”Tästä pääsemme uuden palatsin pihalle, jonka maanalaisen parkkipaikan rakennuksessa löydettiin muun muassa Henry IV:n 1400-luvulla rakentama suihkulähde”, Sybil esitteli, kun he pääsivät ulos Westminster hallista. Kaunis keväinen ilma sai ihmiset ulos ja parlamentin ohi menevä tie pursuili säästä nauttivia. Arthur puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan. Ei sillä, että parlamentin ilma olisi ollut tunkkaista, mutta ulkoilma tuntui kovin virkistävältä kiireisen aamun ja päivän jälkeen.

”Näytätte nauttivan tästä”, Sybil huomautti kysyvä nuotti lauseessaan.
”Ettekö te?” Arthur kysyi hymyillen. Sybil lomitti sormensa yhteen selkänsä takana ja siristi silmiään.
”Kyllä, vaikka en siinä paras olekaan”, nainen vastasi rauha äänessään. Hän kääntyi katsomaan Arthuria.
”Tulisiko meidän palata takaisin?” hän kysyi ja ojensi kätensä osoittaakseen sisälle päin.

”Tämä on kovin aikaa vievää työtä. Miten tämä mahtuu muuhun elämäänne?” Arthur kysyi toivoen, että ei kuulostaisi turhan loukkaavalta. Ilmeisesti ei, sillä Sybil kikatti pehmeästi kysymykselle.
”Ei minulla ole muuta elämää. Kaikki ystäväni ja perheeni jäivät pohjoiseen, täällä minulla on vain työtovereita”, hän vastasi verkkaisesti. ”Älkää käsittäkö väärin, se ei haittaa minua. Tahdon nyt keskittyä työhöni ja ystävät ynnä muut vain haittaisivat sitä”, hän jatkoi rentona. Arthur nyökkäsi ymmärtäväisesti.

Sybil johdatti hänet takaisin aulan läpi, ohi koreiden taidemaalausten, käytävään toimistolle päin. Hän kuitenkin ohitti Arthurin toimiston.
”Tulkaa tapaamaan Eversonia nyt, hän on parlamentin toimistollaan ja tiedän, että hän ei tällä hetkellä ole kiireinen”, nainen sanoi ja näytti tietä kauemmas Arthurin omasta toimistosta, melkein käytävän päähän saakka. Sybil avasi oven tottuneesti ja marssi sisään.

Toimisto oli ainakin viisi kertaa suurempi kuin Arthurin ja työntekijöitä oli yli kymmenen. Jokaisella oli oma työpöytä ja seiniä kiersivät hyllyt ja laatikostot. Arthurin toimiston tapaan, takana oli lasilla ympäröity toimisto, jonka lasit tosin oli nyt verhottu sälekaihtimilla. Arthur seurasi Sybiliä ohi avustajien, tutkijoiden ja neuvonantajien erään pöydän ääreen, jonka luona keskusteli kepeästi kolme miestä.
”Herra Everson?” Sybil kysyi kohteliaalla äänellä ja heihin sivuttain ollut mies kääntyi katsomaan äänen suuntaan. ”Tässä on Hendersonin tuuraaja, Arthur Ayers”, Sybil astui kuninkaan edestä pois. Pääministeri astui lähemmäs ja ojensi kätensä kätelläkseen Arthuria.

Mies näytti hyvin kliseiseltä poliitikolta, viisikymppinen, valkoihoinen, jo hieman harmaantuva mies. Eversonin kasvot olivat hyväntahtoiset, täynnä ryppyjä, mutta silmät olivat koko ajan hieman sirrillään, kuin hän laskeskelisi jotain. Kaulassa riippuva kravatti oli jo pitkän päivän myötä löysentynyt ja vyö näytti olevan hieman turhan kireällä hänen vatsallaan. Eversonin harmaan puvun taskussa roikkui Arthurin muistin mukaan epäetikettimäisesti lukulasit, joista oli painunut hennot urat ohimolle. Harmaantuva ja ohentuva tukka oli kammattu taaksepäin, mutta korvien yläpuolelta se oli hassusti pystyssä, ilmeisesti lasien sankojen takia.

”Arthur Ayers, hauska tavata”, Arthur tarttui ojennettuun käteen. Hän oli nähnyt Eversonin aiemminkin, eikä pelkästään televisiossa, mutta ei ollut koskaan kohdannut tätä kasvotusten. Hän tunsi kasvolihastensa jumiutuvan hymyyn.
”On todella hienoa tavata mies, joka sai työväenpuolueen hallitukseen niin pitkän tauon jälkeen”, Arthur sai sanotuksi nopeasti. Everson naurahti.
”Oi, en minä sitä sinne saanut, vaan kaikki upeat edustajat”, hän sanoi ja sitten kumartui eteenpäin muka kuiskatakseen Arthurille: ”Se oli vale, kiittäkää vain minua.” Hän naurahti hieman, tasaisesti ja samaan aikaan aidosti ja todella harjoitellusti, kuin Arthur olisi kuunnellut nauhoitettua naurua. Ympäröivät miehet nauroivat ja Arthur ei voinut olla liittymättä mukaan.

”Olette ensikertalainen?” Everson kysyi ja ohjasi Arthurin kävelemään mukanaan, kun käveli työpöytänsä ääreen. Toiset miehet katosivat heidän luotaan ja samalla Sibyl asteli kauemmas.
”Kyllä, Streathamin alueelta”, Arthur sanoi ylpeästi kävellessään Eversonin vieressä.
”Erinomainen suoritus, etenkin noin nuorelta”, pääministeri nyökytteli kävellessään työpöytänsä taakse. ”On hienoa, että nuoret näkevät puolueemme tarjoamat mahdollisuudet.” Everson katsoi Arthuria jaloista päähän mittaillen tätä.
”Työväenpuolue oli koskaan ainoa vaihtoehto minulle”, Arthur sanoi ja kurtisti vähän kulmiaan toisen mittailulle.
”Mitä olette pitäneet parlamentista, näinä muutamana ensimmäisenä tuntina?” Everson kohotti viimein katseensa ja istui hitaasti tuoliinsa pöydän takana. Hän nosti jalkateränsä polveaan vasten ja risti sormensa.

”Mielenkiintoista, kiireistä ja...tunnen todella olevani oikeassa paikassa”, Arthur lopetti hitaasti, empien sanojaan, peläten, että kuulostaisi turhan runolliselta, mutta Everson vain hymyili lempeästi.
”Se on hyvä, se on todella tärkeää täällä”, hän nyökkäili ja hymyili yhä. Kun hän ei jatkanut enää keskustelua, Arthur ymmärsi, että oli aika lähteä.
”Mutta päästän teidät takaisin töihin, jonka pariin minunkin pitää palata”, Arthur sanoi kiireisesti ja samalla hetkellä joku koputti avoimeen lasiseen oveen. Arthur kääntyi katsomaan ja yksi nuorista avustajista katsoi melkein epätoivoisena Eversoniin.
”Anteeksi, herrat, että häiritsen...Peterson on täällä”, mies sanoi yrittäen puhua hiljaa, mutta toki Arthur kuuli, mitä hän puhui.

”Aivan, Ayers olikin lähdössä, et ole häirinnyt lainkaan”, Everson sanoi ja kun Arthur kääntyi uudelleen katsomaan miestä, tämän hymy oli kadonnut ja hänen poskensa olivat kireät, ihan kuin jokin poliitikkoasetus olisi mennyt päälle. Hän nousi seisomaan ja nyökkäsi ystävällisesti Arthurille, joka nyökkäsi takaisin ja kääntyi lähteäkseen. Hän ohitti matkallaan sosiaali- ja terveysministeri Petersonin, joka myrskyn merkkinä suuntasi askeleensa Eversonin luokse. Vielä astuessaan toimiston ovesta ulos Sibylin kanssa Arthur vilkaisi lasisen toimiston suuntaan, mutta ei sälekaihtimilta nähnyt muuta kuin kahden miehen jalat. Peterson keinui kantapäillään kiihkeästi ja Everson oli melkein kokonaan piilossa työpöydän takana.

Toimistossaan Arthur kaivoi esiin sosiaali- ja terveysministeriön viimeisimmän asialistan. Omavastuu kattojen laskeminen, väestömuutosten talousvaikutukset, muuntohuumeiden haittoja kartoittava selvitys, lääketutkimusten rahoitus... Arthur ei keksinyt, mitä asiaa sosiaali- ja terveysministerillä olisi yksityisesti pääministerille tai mistä tämä olisi tuohtunut juuri Eversonille.

”Se on niitä lääketutkimusten rahoittamista. Everson on tukenut ja suojellut sitä siitä asti, kun itse pääsi sosiaali- ja terveysministeriöön ja myös sen jälkeen ollessaan pääministerinä, hän on halunnut pitää tiedot salaisina. Peterson haluaisi rahoituksien tiedot avoimeen tietoon”, Martin selitti Arthurin pohtiessa asiaa ääneen.
”Miksi se ei kannattaisi? Eikö läpinäkyvyys juuri tässä tilanteessa ole hyväksi?” Arthur ihmetteli.
”Everson pelkää kilpailua. Jos laitokset kuulisivat miten paljon toinen saa rahaa valtiolta, eivätkä määrät vastaisi toisiaan suhteellisesti, ne saattaisivat alkaa kilpailuttamaan tutkimuksiaan yksityisillä rahoittajilla, jolloin tutkimukset eivät välttämättä olisi enää puolueettomia”, Sandra täydensi. Arthur nyökytteli hitaasti. Hän näki hyvin molemmat puolet asiassa.

”Politiikka on vaikeaa.” Merlin nosti katseensa paistinpannusta. Päivä ei ollut vielä ehtinyt pidentyä valtavasti. Kun Arthur viimein oli kotona ensimmäisen päivän jälkeen, hämärä oli jo laskenut helmansa Lontoon ylle.
”Ja ilmiselvimmän toteaman palkinto menee...”, hän sanoi hiljaa ja kaatoi lisää öljyä pannulle, joka vastasi sihisemällä kovaäänisesti. Arthur kallisti päätään väsyneesti ja nousi nojaamasta kyynärpäidensä varasta, jossa oli roikkunut keittiöpöydän ääressä.

”Tai siis totta sen minä tiesin. Mutta se vain on”, hän mutisi hiljaa ja tökki hajamielisesti haarukkaansa pöydällä.
”Mutta sanoit, että se oli hienoa”, Merlin ihmetteli. Hän laski lämpötilaa pannulla ja kääntyi ympäri katsoakseen suoraan toiseen.
”Oli totta kai, mutta tunnen silti olevani turhan...mustavalkoinen sinne edelleen”, Arthur murahteli.
”Minusta on hyvä, jos ymmärtää, mikä oikeasti on väärin”, toinen huomautti. ”Varmasti ehdit oppia politiikan harmaista puolista ennen pitkää.” Merlin kääntyi taas ruoanlaiton pariin. Kun velho alkoi jakaa ruokaa kahteen vihreään kulhoon, Arthur nyökkäili ei kenellekään. Ehtisi ehdottomasti, hän aikoi pitää huolen, että hänellä olisi aikaa siihen, tulevaisuuteen parlamentissa.


A/N: Kommenttia saapi laittaa. ^^
« Viimeksi muokattu: 09.04.2021 19:03:57 kirjoittanut Meldis »
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume, leode gelæsten;
lofdædum sceal in mægþa gehwære man geþeon.

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 627
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
Vs: BBC!Merlin: Kun vallat hourii, K-11
« Vastaus #1 : 20.03.2021 19:56:41 »
A/N: Luku kaksi ollos tässä. Minulla on tarve selittää lisää, lähinnä aikajanasta. Ihan vain koska tahdoin saada herrat actioniin, venytin – tai pikemminkin puristin niin suppuun – aikajanaa niin pinkeälle kuin mahdollista. Arthurilla meni siis vajaa kolme vuotta opintoihinsa, mikä on melkoinen suoritus, mutta todistelin itselleni, että Merlin loi hänelle hyväksilukuja. Noh, en tietty ole täysin varma toimiiko LSE:n hyväksilukujärjestelmä samoin kuin miten itse olen siihen tottunut, mutta tämä on fiktiota. :D On myös saavutus, että nuori, aikaisemmin tuntematon henkilö pääsee suoraan kansanedustajaksi, eikä ensin tavoittele esimerkiksi kaupunginhallinnon paikkoja. Mutta tämäkin menee juonen sujuvuuden piikkiin. Uskottelin, että sujuvalla puheellaan Arthur on luikerrellut tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman monen huulille ja pääsi siksi todella vauhdikkaasti eteenpäin urallaan. Eikä unohdeta, että hän on valkoinen mies, se auttaa paljon. :D


2. Tarve valtavalle valppaudelle ja ponnistukselle

Takapenkkiläisenä Arthur tiesi, että ei kannattanut yrittää ängetä alahuoneen penkeille turhan takia. Hänellä oli vähiten syitä olla kuuntelemassa väittelyä tai neuvotteluja aina ja tunki sisään ainoastaan tärkeissä äänestyksissä.

”Se on siis haluttu pitää naurettavan pienenä?” Arthur äimisteli opiskellessaan parlamentin historiaa.
”Churchill vastusti ilmeisesti erityisen paljon alahuoneen muutoksia. Hänen mielestään kaikille ei saisi olla tilaa, koska muuten salista tulee kolkko ja ikävästi kaikuva”, Merlin naureskeli tilanteen älyttömyydelle.
”Tulee kolkko, jos kaikille on varmasti tilaa?” Arthur toisti edelleen uskomatta korviaan.
”Britit”, oli ollut Merlinin vastaus. Ja Arthur oli päätynyt itsekin täysin samaan mielipiteeseen. Halu olla muuttamatta asioita vain siksi, että ne olivat pysyneet tietynlaisina satoja vuosia, vaikutti olevan kirjattu brittien perimään. Alahuoneen koko oli toki vain yksi asia. Arthur ei edelleenkään päässyt yli siitä, että valtiolla ei ollut käytännössä lainkaan perustuslakia, johon nojata. Ei sillä, että Arthur olisi aikoinaan noudattanut perustuslain kaltaista ohjenuoraa, mutta hän oli ymmärtänyt, että nykyinen tapa teki liian helpoksi toimia päähänpistojen mukaan, jos kukaan ei älyäisi estää ajoissa. Kenties se olisi yksi asia, joihin hän tekisi vielä muutoksen.

Mutta jossain hamassa tulevaisuudessa, Arthur ajatteli päättäväisesti istuutuessaan kirjaimellisesti taaimmaiseen vihreään penkkiin alahuoneessa ahtautuen niin lähelle viereistä edustajaa kuin suinkin kehtasi. Hänen vasemmalle puolelleen ahtautui toinen edustaja ja Arthur yritti samalla olla niin pieni kuin kykeni, mutta silti pitää oman paikkansa. Hän laski kansionsa syliinsä ja puhalsi hiljaa ilmat ulos keuhkoistaan. Omassa valtaistuimessa oli pointtinsa.

”Olette se Hendersonin tuuraaja, eikö?” Arthurin vasemmalle puolelle istunut vanha mies kääntyi puhumaan hänelle. Arthur kohtasi miehen katseen ja nyökkäsi.
”Kyllä, Arthur Ayers”, hän esittäytyi ja päätyi siihen, että ei saanut käteltyä miestä iskemättä oikealla puolella istuvaa naista kyynärpäällään. Vanha mies näytti ymmärtävän ja nyökkäsi tyynesti.
”Charlie Barrow, myös takapenkkiläinen”, hän esittäytyi itsensä ja kääntyi sitten takaisin katsomaan eteensä alas lattialle, missä edustajat yhä parveilivat.

”Ensimmäinen kerta alahuoneessa?” Barrow kysyi ja hänen puhuessaan lähes valkoinen parta tärisi.
”Kansanedustajana, kyllä. Kävin täällä joskus opiskeluiden lomassa”, Arthur selitti ja huomasi äänensä tärisevän. Hän oli ollut jo kolme päivää parlamentissa ja tavannut runsaasti muita puoluetovereita, eikä ymmärtänyt, mikä tässä tilanteessa häntä jännitti. Toisaalta asian saattoi nähdä myös niin, että hän oli ollut vasta kolme päivää parlamentissa ja tavannut paljon uusia tuntemattomia ihmisiä.

”Se on jännä kokemus, eikö?” Barrow murahti ja osoitti kädellään hajamielisesti alemmas.
”Alahuoneen kokoontuminen, on toki”, Arthur myönsi, mutta vanha mies heilautti kättään kärsimättömästi.
”Ei vaan tämä sekoilu”, hän korjasi ja osoitti toiselle puolelle opposition edustajiin, jotka yrittivät epätoivoisesti etsiä istumapaikkaa mistä tahansa. Osa oli tyytynyt osaansa ja seisoi missä tahansa tyhjässä tilassa ja piti kädessään pinkkaa asiakirjoja. Arthur katsahti vieressään istuvaan mieheen.

”No, se on tapana”, hän sanoi epävarmasti. Barrow naurahti.
”Niin, meidän tapanamme on olla naurettavia”, hän hihitteli. Arthur katsoi vanhaa miestä kiinnostuneesti. Osa takapenkkiläisistä oli nuoria ja siksi kokemattomia edustajia, mistä syystä he eivät olleet saaneet paikkaa itse ministeriössä, mutta Barrow oli vanhimpia kaikista. Arthur ei ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, kun puhuja Davidson määräsi alahuonetta järjestykseen.

”Järjestykseen!” Davidson huusi, naisen lasien läpinäkyvät sangat kiilsivät tumman tukan alta. Hän huusi kovaääniselle huoneelle ensimmäisen kysymyksen numeron. Kysymykset ja niihin vastaaminen oli kuin taistelua ja nopeaa sellaista. Arthur oli yrittänyt muistaa kiinnostavat kysymykset ulkoa listalta, kun niitä ei luettu aina ääneen, mutta se oli ollut mahdotonta, joten hän joutui samalla etsimään kysymyksiä papereistaan, kun ministeri saattoi olla jo vastannut siihen. Toisaalta koko ajan äänekäs sali tuntui melko kotoisalta, sillä vaikka pyöreässä pöydässään oli annettu puhua, se oli samalla ollut myös kaikkien keskinäinen keskustelu, johon saattoi heittää väliin mielipiteensä, vaikka sitten vain tuhahtamalla tai myhäilemällä kovaäänisesti. Arthuriin alkoi tarttua heti alahuoneen tavat ja nyökytteli päätään ja hoki muiden mukana ”kyllä, kyllä”, ollessaan samaa mieltä sen hetkisen puhujan kanssa ja avoimesti pudisti päätään ollessaan eri mieltä. Tuntui kuin hän oli pääsyt jo todella mukaan rytmiin ja hätkähti kuin transsista, kun puhuja kailotti pääministerin kysymystunnin alkavan.

Everson oli kai jo jonkin aikaa istunut alimmalla penkillä mikrofonin lähellä, mutta oli saapunut saliin Arthurin huomaamatta. Kenties hän oli ollut liian keskittynyt väittelyyn. Arthur käänsi papereitaan kiireisesti etsiessään ensimmäistä kysymystä, jonka hän muisti koskeneen työllisyysastetta. Kun hän viimein löysi sen, Everson oli jo aloittanut vastaamisen.
”...että edellinen hallitus ei todellisuudessa nostanut työllisyyttä, ainoastaan näennäisesti. Osa-aikatyöllistetyt eivät elä palkallaan, mutta samalla menettävät tukensa. Jos kollegani todella kysyy, miksi tuhoamme aikaisemmat hyvät työt työllisyysasteen nostamiseksi, vastaan siihen, että tämä hallitus tekee kaikkensa, jotta työtä tarvitsevat kansalaiset todella eläisivät saamallaan palkalla. Tilastojen kaunistaminen oli kollegani hallituksen tulosta, ei työväenpuolueen”, Everson jyrisi. Arthur vilkaisi heti opposition varapuheenjohtajaa, Ted Pillaria, joka oli ponnahtanut pystyyn Eversonin viime sanojen kohdalla pyytäen lisäkysymykselle mahdollisuutta. Kun puhuja salli sen, Pillarin ääni puhisi läpi salin.

”Arvoisa puhuja, hyvän kollegani pääministerin hallitus on tosiaan tehnyt kaikkensa, jotta aikaisemmat kovat toimet työllisyysasteen nousemiseksi saadaan häivytettyä. Kysyisinkin, miten aiotte pysyä vaalilupauksissanne nostaa työllisyyttä, kun se ei ole liikahtanut neljän vuoden takaisesta tämän hetkiseen tilanteeseen lainkaan, suorastaan syöksyi kaksi vuotta sitten?” Pillar laukoi pitäen kovimmat paukut sisällään. Mies istui alas ja Arthurin katse siirtyi taas pääministeriin. Hän ajatteli hajamielisesti, miksi tämä kysymys oli esitetty pääministerille, kun työministeri olisi voinut hyvin vastata siihen.
”Pillar haluaa näköjään kunnolla haastaa vaalivoittajan”, Barrow kuiski Arthurin vieressä. Kuningas hetken pohti miehen sanoja ja ymmärsi. Jos vain työministeri vastaisi näin tärkeään asiaan, se ei näyttäisi kenties yhtä dramaattiselta kansan silmissä. Everson nousi jälleen penkiltä hyvin rauhallisen näköisenä.

”Arvoisa puhuja, kollegani esittää, ettei osaisi lukea työllisyyslukuja, joista voidaan nähdä, miten osa-aikaisten töiden tekijöistä lähes kolmasosa on siirtynyt kokoaikaiseen työhön, tämä voidaan päätellä valtiovarainministeriön laskelmista. Tämä kaikki johtuu hallituksemme työstä mahdollistaa kokoaikaisen työn vastaanottaminen poistamalla tuloloukkuja, kuten tulokattoja”, Everson selitti kuin lakitekstiä lukien, mutta samalla todella kansankielisesti. Arthur yhtyi jälleen ”kyllä, kyllä” huutoihin, joiden alta Everson vielä jatkoi: ”Työllisyysasteen nostaminen vain näennäisesti ei tule olla itseisarvo, koska se ei välttämättä tarkoita mitään. Jokainen aikaisemmin surkealla palkalla tehnyt osa-aikainen työntekijä, joka nyt tekee kokopäivätyötä ei näy tilastoissa, mutta työntekijälle se tarkoittaa elämäntason nousua, mikä on prioriteetti.” Huone raikui kannustuksesta ja Davidson raakkui rauhaa saliin. Pillar ei noussut enää seisomaan ja näytti silminnähden pettyneeltä. Hän oli ristinyt kätensä ja nyrpisteli nenäänsä vastakkaisella puolella istuvalle Eversonille.

Arthur kuunteli tarkkaavaisena lopun kyselytunnin ja monen muiden tapaa liukeni paikalta, kun Eversonkin lähti. Paikalle jäi rippunen edustajia ja Arthur olisi mielellään jäänyt, sillä tiesi, että alahuone oli harmillisen tyhjä, ellei äänestetty tärkeistä aloitteista tai kuunneltu pääministeriä. Hänen piti kuitenkin ehtiä uuden virkistysalueen avajaisiin länsi-Lontooseen. Vanha rapistunut teollisuusalue oli muutettu usean vuoden kuluessa paikallisten toimesta kävelyreitiksi ja muun muassa taiteilijoiden pajoiksi ja Arthur oli määrätty käymään avajaisissa. Arthurista tuntui, että tilaisuus ei ollut niin tärkeä kuin mitä annettiin ymmärtää, kun hänet ja muutama muu vähäpätöinen edustaja lähetettäisiin sinne. Mutta hän ei aikonut näyttää sitä paikallisille. Pikavauhtia hän riensi toimistoonsa, nappasi tavaransa mukaan, sillä ei ollut varma palaisiko enää toimistolle. Hän oli ehtinyt saada muutaman viestin, suurin osa kansalaisilta, pari muilta edustajilta ja ilmeisesti Sybil oli yhä jättänyt jopa viikkoja vanhan haastattelupyynnön toimittajalta muiden mukaan. Arthur järjesti viestit niin, että vastaisi niihin kiireysjärjestyksessä.

”Esther? Jätittekö tämän nyt tarkoituksella muiden joukkoon?” Arthur huikkasi oviaukosta Sybilille, joka naputteli jotain tietokoneellaan. Nainen pyörähti ympäri nähdäkseen Arthurin kädessä olevan keltaisen muistilapun.
”Mielummin antaisin teidän päättää, vastaatteko siihen vai ette”, Sybil vastasi.
”Aivan, totta.” Arthur katsoi lappua, sitten pöydän vieressä olevaa roskakoria ja pudotti lapun sinne.
”Kuten sanoitte, he olisivat soittaneet uudelleen, jos asia olisi tärkeä”, hän sanoi vinkaten Sandran suuntaan, hyvästeli alaisensa ja lähti sitten selviytymään parlamentilta metrolle.

Matka kesti kauemmin kuin oletti, mutta viimein hän uskoi selvinneensä paikalle. Hän olisi halunnut ehtiä puhua pääjärjestäjän kanssa ennen avajaisia, sillä hänen perehdytyksensä tapahtumasta oli ollut kovin vajavainen. Arthur tasasi hengitystään saapuessaan ihmisjoukon luokse, joka oli kerääntynyt pienen kahvilan terassin luokse. Paikka oli joen rannalla ja terassilta pääsi suoraan laiturille halutessaan. Se oli pieni ja viihtyisä, paljon värikkäitä kukkia aidoista roikkuvissa ruukuissa, eriparisia tuoleja pyöreiden pöytien ympärillä ja sisälle päästäkseen tuli kulkea vanhoista, raskaista pariovista. Talo oli puun värinen, mutta ikkunankarmeja oli maalattu yhtä eriparisesti kuin tuoleja oli järjestelty pöytien ääreen. Terassin sisäänkäynnille oli sidottu nauha aitaan kiinni ja yhdellä miehellä oli kädessään sakset. Paikalla oli paljon väkeä, melkein parisataa, todennäköisesti paikallisia, jotka olivat pakertaneet alueen parissa vuosia. Pari toimittajaa oli myös keskustelemassa väen seassa ihmisten kanssa. Arthur näki virallisen oloisia miehiä saksia pitelevän pääjärjestäjän kanssa, hän oletti, tai jopa toivoi, että joku heistä oli asumis- ja yhteisöministeriöstä. Olisi todella tökeröä, jos asiaankuuluvasta ministeriöstä ei kukaan olisi tullut paikalle. Arthur teki tiensä pääjärjestäjän luokse.

”Henry Freeman? Edustaja Arthur Ayers, hauska tavata”, Arthur ojensi rohkeasti kätensä saavuttaessaan pääjärjestäjän. Freeman hymyili ja tarttui tarjottuun käteen.
”Herra Ayers, hauska tavata, kiitoksia paljon, että pääsitte paikalle”, Freeman vastasi ja Arthur ei ollut varma, oliko tämä todella kiitollinen vai ymmärsikö tämä saman kuin Arthur, että paikalle oli lähetetty pahnan pohjimmaiset.
”Tulin mielelläni, on todella tärkeää huomata, miten kansalaiset itse haluavat paikata meidän virheitämme”, Arthur sanoi pilke silmäkulmassa. Cody Dockin asukkaat olivat vuosia pyytäneet tukea tai rahoitusta alueen kunnostamiseen kaupungilta tai valtiolta, mutta kun sitä ei ollut herunut, he olivat itse alkaneet töihin. Freeman hymyili yhä syvemmin.

”Olen samaa mieltä”, hän sanoi ja tutki Arthurin kasvoja tarkemmin. ”En ole tainnut nähdä teitä aiemmin, mutta olen vieraillut parlamentissa useasti”, hän jatkoi vielä.
”Se ei ole ihme, tulin paikkaamaan edustaja Hendersonia kolme päivää sitten”, Arthur kertoi ja Freeman nyökkäili ymmärtäväisesti. Pitikö hän Arthurista enemmän, kun tiesi, että tällä ei ollut osaa eikä arpaa siinä, että heitä ei oltu tuettu alueen kunnostamisessa, erityisesti kun Arthur oli huomannut mainita asian heti ensimmäiseksi heidän tavatessaan? Arthur ei uskaltanut spekuloida, mutta huolimatta huhtikuun koleudesta, ilmapiiri tuntui äkkiä hivenen lämpimämmältä.

”Tervehdys, Hannah Jordan asumis- ja yhteisöministeriöstä”, yksi paikalla olevista edustajista esittäytyi. Arthur nyökkäsi hänelle. ”Tässä ovat Fred Temple ja Jonathan Underwood”, nainen osoitti kahteen muuhun edustajaan vieressään. Arthur oli melko varma, että oli nähnyt Underwoodin aikaisemmin tänään takapenkillä alahuoneessa, joten tämä oli hänen tapaan takapenkkiläisiä. Temple taisi olla joku kaupunginhallinnosta, Arthur ei ollut varma. Molemmat olivat melko nuoria, mutta seisoivat ylpeästi suorassa ja kasvot kireänä. Arthur uskoi, että heitä oli neuvottu siihen. Takapenkkiläisenä ei pääse minnekään kyhjöttämällä nurkassa hiljaa.

”Olen Cody Dockin alueen edustaja”, Underwood esitteli itsensä. Arthur kohotti kulmiaan, toivoen niin pienesti, että kukaan ei huomannut. Oli kannattavaa pysyä oman alueensa tietoisuudessa, kun monet uudet edustajat tekivät sen virheen, että unohtivat, mitä kautta olivat ponnahtaneet parlamenttiin ja näin menettivät saavutetun asemansa.
”He varmasti arvostavat, että tulitte paikalle”, Arthur vastasi. Underwood hymyili hieman.

”Olette Hendersonin korvaaja, kuulinko oikein? Oletteko ehtineet sopeutua parlamentin kiireeseen?” Jordan kysyi Arthurilta sipaisten mustia lasien sankojaan ohimollaan.
”Pikku hiljaa, toivoakseni”, Arthur vastasi, mutta ei ehtinyt jatkaa kysyäkseen, oliko Temple kaupunginhallinnossa, kun joku nainen juoksi heidän luokseen ja huitoi Freemanille.
”Henry, he tulivat jo, voidaan aloittaa”, nainen sanoi nyökkäillen innokkaasti. Freeman nyökkäsi hänelle ja kohotti sitten kätensä ilmaan.

”Hyvä herrasväki, saisinko huomionne!” hän huusi hölisevälle väkijoukolle, joka hiljeni nopeasti.
”Tämä hetki ei tarvitse enempää venyttämistä, haluan vielä kiittää kaikkia, jotka ovat tulleet tänään paikalle, kaikkien teidän panos näkyy uudessa Cody Dockyssa!” Freeman kailotti ja väkijoukko hurrasi.
”Eiköhän aloiteta juominen siis!” Yleisö hurrasi uudelleen nyt lujempaa. Arthur nauroi hyväntahtoisesti. Freeman ojensi sakset Underwoodille, joka otti ne vastaan ja kääntyi vielä katsomaan väkijoukkoa.
”Minunkin puolesta kiitän uuden Cody Dockin mahdollistamisesta, olen ylpeä olla täällä teidän kanssanne”, hän sanoi lujaa ja yleisö taputti rauhallisesti. Underwood katsoi Freemaniin, joka nyökkäsi ja edustaja tahallisen verkkaisesti leikkasi punaisen nauhan terassille. Yleisö taputti ja hurrasi ja Freeman kehotti kaikkia terassille ottamaan lasin kuohuvaa. Arthur seurasi muita edustajia ja Freemania ensimmäisen tarjottimen luokse.

Toiset edustajat pitivät Freemanin kiireisenä jutellessaan Cody Dockin kunnostamisesta ja Arthur päätti, että parempi olisi puhua muillekin. Hän kierteli väkijoukossa ja esittäytyi mahdollisimman monelle. Hän jäi keskustelemaan vanhasta satamasta sekä siitä, miten Lontoo ei auttanut korjauksissa, joen tilasta ja lopulta myös lähikoulujen tilanteista, julkisesta liikenteestä sekä lähiseutujen liian kovaäänisistä konserteista.

”Eihän se toki vielä vaivaa, mutta annas kun kesä koittaa, sitten se jatkuu monta viikkoa läpi yön!” eräs vanhempi nainen, Janette hän oli kertonut nimekseen, paasasi Arthurille, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja hiljaisena. Janette jatkoi yhä ja Arthur nyökkäili mietteliäänä ja kun tämä oli viimein päässyt loppuun, Arthur uskalsi avata suunsa.
”Muistelen, että Lontoossa on melko tiukat säädökset koskien tapahtumien melutasoa ja että täysin hiljaa tulee olla kello 23. Oletteko siis kuulleet tämän jälkeen melua?” hän kysyi rauhallisesti ja siemaisi kuohuviinistään hieman.
”Aivan varmasti olen! Eivät ne sellaisista välitä, kunhan saa bilettää yöt ja päivät läpeensä”, Janette intti. Arthur oli melko varma, että nainen liioitteli, mutta ei ollut paras hetki huomauttaa tästä.

”Aivan, eli he rikkovat säädöksiä ajattelemattomasti, se on todella väärin paikallisia kohtaan”, Arthur myönsi ja Janetten silmät kirkastuivat.
”Aivan niin”, hän huudahti. Arthur veti povitaskustaan käyntikorttinsa ja ojensi sen Janettelle, joka otti kortin vastaan hämmentyneenä.
”Jos ensi kesänä kertaakaan kohtaat tuota melua kello 23 jälkeen, tulkaa heti seuraavana päivänä minun puheilleni Westminsterin palatsiin, kun kerrotte avustajalleni nimenne, hän päästää teidät heti sisään. Osaamme tällöin pureutua tilanteeseen silloin, kun se tapahtuu”, Arthur ilmoitti jämäkästi. Janette tuijotti korttia silmät suurina ja nosti sitten katseensa toiseen. Hän nyökytti päätään innokkaasti ja riensi tiehensä.

Arthur oli lähtemässä jälleen kiertämään terassia, kun hänen eteensä ilmestyi nuori nainen, ruskeat hiukset tiukalla nutturalla pään päällä ja isot aurinkolasit otsalla. Hänellä oli kädessään nauhoitin ja toisessa kädessä muistikirja, jonka selän kierteisiin oli tungettu kynä.
”Hei, olen Amanda Smithson Metro-lehdestä. Edustaja Jordan oli kovin kiireinen, joten sopiiko, että kysyn teiltä muutaman kysymyksen liittyen Cody Dockiin?” nainen sanoi todella vikkelästi ja Arthurista tuntui, että tälle olisi vaikea väittää vastaan haastattelussa.
”Toki”, hän vastasi samalla iloisena ja jännittyneenä toivoen, että muisti kaiken kunnostuksesta ja alueen historiasta.

”Olette Arthur Ayers ja takapenkkiläinen, tulitte tuuraamaan Hendersonia, eikö?” Smithson varmisti ensiksi ja Arthur vain nyökytteli, mutta tajusi sitten, että se ei kuuluisi nauhuriin ja avasi suunsa.
”Kyllä olen.”
”Mitä mieltä olette paikallisten asukkaiden toimista kunnostaa aluetta?” Smithson kysyi.
”Mielestäni se on todella kunnioitettavaa. On todella ikävää, että kaupunki ei ole pystynyt vastaamaan heidän toiveisiinsa ensin alueen kunnon ylläpidossa ja vielä sen jälkeen kunnostuksessa. On tärkeää, että paikalliset ovat omistautuneita oman alueensa ylläpidosta ja Cody Dockin alueen asukkaat ovat malliesimerkki, miten niin iso joukko ihmisiä voi löytää yhteisen sävelen ja tehdä jotain todellista oman alueensa hyväksi.” Arthur tunsi olevansa elementissään ja hetken hänen silmissään vilahti kivinen sali, juhlivia ihmisiä ja kunnianarvoinen vieras, jolle hänen tuli keskustella diplomaattisesti.

”Mainitsittekin jo kaupungin ja miten se ei ollut auttanut kunnostustöissä lainkaan. Miten puolustelette tätä päätöstä?” Smithson kysyi tiukasti ja Arthur hymyili vähän huomatessaan, miten helposti nainen yritti laittaa sanoja hänen suuhunsa.
”En yritä puolustella päätöstä. Mielestäni oli ikävä päätös, että kaupunki tai valtio ei voinut tukea kunnostustöitä lainkaan. Näen myös sen puolen, että aina on valittava tukikohteet ja tällä kertaa Cody Dock ei ollut yksi tuetuista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että verrattuna miten pienellä vaivalla kaupunki olisi voinut auttaa Cody Dockia verrattuna siihen, miten suuri apu se olisi ollut vapaaehtoisille, oli väärä päätös tällä kertaa olla tukematta kunnostusta”, Arthur painotti jokaista sanaa vahvasti. Smithson hymy muuntui toispuoleiseksi.
”Mitä kaupunki tai parlamentti voisi oppia tästä?” hän kysyi vielä.
”Tästä tulee oppia, että kansalaiset voivat tehdä mitä vain, kunhan tekevät sen yhdessä. Ja että meidän tulisi olla tämän tiedon edessä nöyriä”, hän sanoi hitaasti ja yritti hillitä yhä syvenevää hymyään.

”Kiitos paljon haastattelusta”, Smithson lopetti ja napautti nauhurin kiinni. Hän työnsi sen mustan jakkupukunsa taskuun ja avasi muistikirjansa.
”Jos saan vielä muutaman tiedon juttua varten, ikä ja asuinpaikka, oletteko kenties naimisissa?” hän kysyi ja otti käteensä kynän muistikirjan selästä.
”Toki”, Arthur sanoi ja hetken hikoili. Taustakysymykset jännittivät häntä yhä, vaikka oli asunut Lontoossa jo useamman vuoden. Pitkään hän oli sekoillut menneisyyden yksityiskohtien kanssa, jonka Merlin oli hänelle luonut.

”Olen 32-vuotias, asun Lontoossa ja en ole naimisissa avomieheni kanssa”, hän sanoi yrittäen olla rauhallinen kuin osaisi menneisyytensä kuin omat taskunsa. Smithson kohotti hivenen toista kulmaansa kirjatessaan tiedot ylös ja sulki sitten muistikirjansa katsoen hetken hiljaa Arthuria.
”Avomies? Teistä ei ollutkaan juuri tietoa netissä, onko tämä syy siihen?” Smithson kysyi Arthurilta, joka oli melko varma, että moni muu kokisi naisen kysymykset tunkeileviksi. Naisen äänensävystä kajasti, että oli saanut kuulla uteliaisuudestaan, mutta ei välittänyt. Hän oli toimittaja, välillä vain täytyi kysyä tungettelevia kysymyksiä.

”Ei niinkään, en vain ole ollut vielä kauaa politiikassa”, hän vastasi ja yritti keksiä milloin olisi normaalille ihmiselle järkevää sanoa, että kysymykset yksityiselämästä riittivät.
”Mutta ette ole...kaapissa?” Smithson kysyä ja laittoi muistikirjansa ja kynänsä toiseen taskuunsa.
”En koe koskaan olleeni”, hän vastasi. Termi oli sinänsä tuttu, mutta Arthur käytti sitä ensimmäistä kertaa itsestään.
”Mielenkiintoista”, Smithson sanoi todella hiljaa, kuin itselleen ja jatkoi nopeasti: ”Kiitos haastattelusta, hyvää päivänjatkoa.” Nainen kääntyi ympäri ja lipesi paikalta yhä nopeasti kuin puhui.

Tilaisuus läheni loppuaan ja Arthur koki, että oli hänenkin aika lähteä. Hän pysähtyi kiittämään Freemania ja heittämään tälle hyvästit. Mies tuntui aidosti kiitolliselta Arthurin läsnäolosta, ainakin tämä puristi Arthurin kättä sen verran tiukasti, kuin ei haluaisi tämän lähtevän vielä. Kuten Arthur oli arvellut, hänen ei ollut syytä enää lähteä toimistolle, kello oli jo lähempänä seitsemää. Kylmän illan harmaiden pilvien läpi punkevat harvat auringon säteet painuivat korkeiden rakennusten taakse, kun hän viimein näki tutun talon. Arthur piti kerrostalossa asumisesta, etenkin kun he olivat Merlinin kanssa löytäneet sellaisen asunnon, jonne ei kuulunut naapurin bänditreenit. Asunto oli toki pienempi kuin mihin oli edellisessä elämässään tottunut, mutta pysyi aina lämpimänä tai viileänä tarvittaessa. Arthurin mieltä myös lämmitti naapurien tapaaminen porraskäytävässä, mitä Merlin ei koskaan ymmärtänyt. Ei sillä, ettäkö Merlin olisi epäsosiaalinen, hän ei vain ollut yhtä sosiaalinen kuin Arthur.

”Huhuu, olen kotona”, Arthur kailotti eteisestä. Hän potki kengät jalastaan vaivautumatta laittamaan niitä pitkän päivän päätteeksi telineeseen. Merlin vaati, että sisällä ei käytetty kenkiä, outo tapa, johon Arthur kuitenkin tyytyi, koska vaiva ei ollut suuri. Hän viskasi takkinsa naulakkoon ja tipautti laiskasti laukkunsa seinän viereen nojaamaan. Vasemmalta olohuoneesta kuului television ääni. Vapauttaessaan kaulaansa kravatin kuristuksesta ja höllentäessään kauluspaidan nappeja,  Arthur kääntyi nurkan takaa ja hän huomasi, ettei ääni lähtenytkään televisiosta vaan yhdestä Merlinin rakastamista videopeleistä, joku autopeli tällä kertaa. Television vieressä auki olevan oven takaa Arthur näki, että Merlin ei ollut vienyt pyykkiä vielä pesuun vaan ne lainehtivat pyykkikorin yli ja jo parisängylle.

”Hei”, Merlin sanoi kääntämättä katsettaan ruudusta. Hän istui tummansinisellä, kolmen istuttavalla sohvalla vastapäätä televisiota, mutta niin reunalla sohvaa, että olisi voinut tipahtaa pienestä töytäisystä.
”Jääkaapissa on ruoka, laita vain mikroon”, hän ohjeisti kärsimättömästi. Arthur astui pari askelta lähemmäs ja kumartui antamaan suukon ilmaan Merlinin hiuksien yläpuolelle.
”Hei vaan sinullekin. Kyllä, päivä oli pitkä, mutta antoisa, kiitos kysymästä”, hän vastasi esittämättömälle kysymykselle ja raahusti sitten keittiöön.

Ruoka oli paistettua riisiä ja Arthur työnsi sen mikroon asettaen muutaman minuutin laitteen kellosta. Hän napsi keittiötason yllä roikkuvasta naulasta teemukin ja valkoisen kaapinoven takaa lasin, samalla kun Merlin karjui jotain selittämätöntä televisiolle. Mikro kilahti ilmoittaen ruuan olevan lämmin ja Arthur istui puunvärisen pöydän ääreen istumaan lautasensa kanssa. Merlin oli jättänyt pikkuikkunan raolleen ja laiska tuuli hengitti päin valkoisia verhoja. Arthur työnsi pöydällä syrjään toisen levälleen jättämiä töitä, ilmeisesti koskien työvuoroja kirjastolla. Kuningas ehti aloittaa ruokailunsa, kun Merlin hyppäsi näyttävästi keittiöön ja levitti kätensä kaaressa.

”Tadaa, uusi ennätys Rainbow roadilla!” hän ylpeili saavutuksellaan, pyöräytti näppärästi keittiötuolia pari kertaa kolme jalkaa lentäen ilmassa ja istui sitten sille Arthuria vastapäätä.
”Olen niin ylpeä sinusta, kulta”, Arthur leperteli suu riisiä täynnä. ”Älä jätä töitäsi keittiön pöydälle, montako kertaa pitää sanoa?” hän jatkoi vielä. Merlin vain hymyili ja rauhallisesti keräsi paperinsa siistiin pinoon pöydän toiseen päähän ikkunan vierelle.
”Miten lastenkutsut menivät?” Merlin piikitteli vastakkaisesti. Arthur virnisti takaisin.
”Kai hyvin, join pahaa kuohuviiniä ja kuuntelin huolestuneita kansalaisia”, hän vastasi ja latoi lisää ruokaa suuhunsa.

”Joku toimittaja haastatteli”, hän aloitti ja nosti sitten sormensa pystyyn, nielaisi ja sanoi, ”Ai joo, ja olemme ulkona kaapista nykyään.” Merlin kohotti toista kulmakarvaansa.
”Kysyikö toimittaja virkistysalueen avajaisten haastattelussa, oletko homo?” hän kysyi epävarmana.
”Hän kysyi siviilisäätyä ja vastasin. Hän sanoi, että mielenkiintoista”, Arthur sanoi ja jatkoi syömistä.
”Mikä lehti se oli?” toinen kysyi ja vetäisi kännykkänsä esiin taskustaan avaten selaimen.
”Metro”, Arthur vastasi. Hänen muistaakseen se oli iltapäivälehti, mutta ei ollut painottunut poliittisesti suuntaan tai toiseen. Merlin selasi kännykkäänsä hetken ja etsi ilmeisesti artikkelia.
”Siitä on pari tuntia, tuskin hän olisi ehtinyt sitä vielä kirjoittaa”, Arthur sanoi suu täynnä riisiä.
”Mitä ilmeisemmin ei, mutta ei se olisi ihmekään”, velho vastasi ja sulki ruudun laskien kännykän pöydälle. ”Mutta odotahan vain, tästä se rumba vasta lähteekin. En ihmettelisi, jos saisit pian enemmänkin haastattelupyyntöjä, mutta et kommentoimaan suur-Lontoon asuntojen vuokrien holtitonta nousua”, hän huomautti ja nojasi laiskasi toiseen käteensä, jonka kyynärpää tukeutui pöydän pintaan. Arthur nielaisi ja lopetti syömisen.

”Ei kai se vaivaa sinua? Mehän puhuimme asiasta ja sanoit itsekin, että se tulisi jossain –”
”Ei tietenkään ja olin oikeassa silloin”, Merlin myönsi ja nousi istumaan suoraan tuolissa katsoen tiukasti toisen silmiin. ”Olet julkisessa asemassa ja se tarkoittaa myös minulle tiettyjä asioita. Olen täysin sinut sen kanssa. Kaikki julkisuus on tässä vaiheessa uraasi vain hyväksi, olen varma siitä, vaikka se tarkoittaisi, että itsekin joudun parrasvaloihin. Otat kaiken hyödyn irti”, hän vakuutti. Kuningas jäi katsomaan tätä silmiin ja hento hymynkare otti ohjat hänen suupielestään.

”Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?” hän kysyi hiljaa ja myös Merlinin kasvot sulivat hymyyn.
”Et mitään. Ihan vain olemalla sinä”, hän vastasi matalasti saaden Arthurin posket hieman punehtumaan. Hänen oli pakko siirtää katseensa melkein tyhjään lautaseen ja ottaa haparoiden haarukan taas käteensä. Hän hitaasti alkoi jatkaa syömistä osaamatta sanoa enempää. Hän näki silmäkulmastaan, että Merlin nousi seisomaan ja lähti takaisin olohuoneen suuntaan.
”Kunhan olet syönyt ja olen laittanut pyykin, tahdon rökittää sinut ainakin kerran tänään Mario Kartissa!” hän mylvi mennessään.

Lopulta Arthur suostui yhteen peliin, mutta sulkeutui heti työhuoneeseen papereidensa pariin. Hän selasi seuraavaa päivää varten alahuoneen väittelyn kysymyksiä ja samalla pohti, mitä Merlin oli sanonut. Otat kaiken hyödyn irti... Ei Arthur välittänyt julkisuudesta, mutta saadakseen tärkeitä asioita läpi urallaan, se oli pakollinen paha. Hän oli tottunut grillaukseen ja jos mitään saattoi päätellä tämän päiväisestä ensimmäisestä haastattelusta, ne tulisivat vain pahenemaan. Se oli helppoa väittelyssä, kun kyseessä oli parlamentaariset asiat, mutta eri juttu, jos mentiin henkilökohtaisuuksiin. Arthur päivitti Metron etusivua, mutta illan aikana juttu ei ilmestynyt. Se tulee kun tulee, hän pohti ja sulki viimein tietokoneensa kellon lähennellessä yhtätoista. Sitten hän muisti keltaisen paperitollon, jonka oli heittänyt työhuoneensa roskakoriin aiemmin päivällä ja jonka hän nyt uudella ymmärryksellä toivoi löytävänsä sieltä aamulla.


A/N: Lupaan, että pian alkaa tapahtua. Olin itse todella kiihkona kirjoittamassa näitä parlamentin arkeen kuuluvia tapahtumia ja vasta editoidessa olen kikatellut, miten kyseinen arki ei ehkä vetoa ihan kaikkiin. :D Onko väittely työllistymisluvuista ja palkkakatoista mielenkiintoista fan fictionissa? Minusta on, jos on sinustakin, jätähän kommentti, se piristää aina. ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume, leode gelæsten;
lofdædum sceal in mægþa gehwære man geþeon.

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 627
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
A/N: Kolmas luku olisi tässä! Pitääpä huomauttaa, että jos se on jäänyt epäselväksi, tarina tapahtuu vaihtoehtoisessa historiassa, joka näkyy esimerkiksi vaalien ajankohdissa. Ne eivät noudata oikeiden vaalien aikoja, vaan olen muokannut vaalit sopimaan juoneeni sopivaksi.
Jätähän kommenttia, se piristää kovasti ^^

3. Jos te johdatte

Vaikka oli huhtikuun viimeinen viikko, koleus puristi Lontoota edelleen, kun Arthur riensi metrolta parlamenttitalolle. Paikalla ei ollut vielä juuri ketään, hän oli tullut erityisen aikaisin, kun oli herännyt aamulla, eikä saanut enää unta, joten päätti vain nousta ja lähteä töihin. Aulan tiskillä oli nuokkuva vastaanottovirkailija ja Arthur yritti nyökätä tämän suuntaan, mutta mies ei tainnut olla tarpeeksi tajuissaan huomatakseen häntä. Arthur tervehti paria puoluetoveria, jotka näki matkallaan toimistoonsa, mutta talo oli suurin osin tyhjä. Hän avasi oven vielä tyhjään toimistoonsa ja hieman haluamattaan ensimmäiseksi tarkisti roskakorinsa työpöytänsä vieressä. Se oli ollut sen verran tyhjä, ettei sitä ollut tyhjennetty ja Arthur näki päällimmäisenä keltaisen paperitollon, jonka oli sinne edellisenä päivänä heittänyt. Hän noukki paperin korista, suoristi sen ja luki ensimmäistä kertaa kunnolla, mitä siihen oli kirjoitettu.

Haastattelupyyntö, Sanders, London Express ja puhelinnumero, oletettavasti tälle toimittajalle, Sandersille, kuuluva. Arthur vilkaisi seinällä olevaa kelloa, joka näytti vartin yli seitsemää ja päätti, että oli turhan aikaista alkaa vielä soitella toimitukseen. Hän laski laukkunsa työtuolilleen ja lähti hakemaan teetä kuppilasta. Hän oli ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisensa, kun Sandra saapui toisena töihin.

”Ah, huomenta, olette jo paikalla”, hän huomioi. Arthur nosti katseensa tietokoneestaan ja vastasi vain tervehdyksellä. Sandra istui alas työpisteelleen ja alkoi avata tietokonettaan. Sitten hän nousi ylös ja käveli Arthurin työpöydän luokse ojentaen sanomalehteä. Se oli tämän päivän Metro.
”Ajattelin, että haluaisitte lukea sen, haastattelunne on julkaistu siinä”, Sandra sanoi ja Arthur otti tarjotun lehden vastaan. Hän katsoi silmää räpäyttämättä naista yrittäen löytää vihjeitä paheksunnasta, mutta naisen kasvot eivät paljastaneet mitään, suuntaan tai toiseen.

”Luitteko itse jutun?” Arthur päätti kysyä suoraan ja Sandra nyökkäsi tyynesti.
”Puhutte hyvin”, hän tyytyi sanomaan ja kääntyi istuakseen takaisin työpöytänsä ääreen. Kuningas avasi lehden hitaasti katsoen yhä Sandraa, mutta sitten hiljaisuuden rikkoi Sybil, joka törmäsi sisään hiukset hulmuten.
”Huomenta!” hän lausui kirkkaasti ja asteli työpöytänsä ääreen. Arthur toivotti huomenet takaisin ja alkoi sitten etsiä juttua Cody Dockista. Se oli melko pieni juttu ja häntä siteerattiin vain parilla lauseella. Arthur Ayers, 32, ensimmäisen kauden edustaja, asuu Lontoossa avomiehensä kanssa.

”Olin jo tuomassa teille kappaletta Metrosta, mutta teillä näkyy olevan se jo.” Arthur kiskaisi silmänsä irti artikkelista nähdäkseen Sybilin seisovan oma kappaleensa samaisesta lehdestä sylissään.
”Foaley ystävällisesti antoi omansa luettavaksi”, Arthur hymyili ja nyökkäsi toiseen naiseen päin. Sybil astui askeleen lähemmäs työpöytää.
”Jos sallitte kysyä, oletteko olleet yhdessä avomiehenne kanssa pitkään?” hän kysyi arkana hymyillen sydämellisesti. Arthur oli purskahtaa nauruun, mutta sai peitettyä sen yskäksi, vaikka Sybil katsoi häntä hyvin hämmentyneenä.
”Anteeksi, en tarkoittanut udella –” nainen aloitti ja Arthur keskeytti hänet nostamalla kätensä ilmaan.
”Ei, en minä sitä. Ömm, viitisen vuotta pian”, hän vastasi ja sai naurunsa pidettyä aisoissa. Aivan, parisuhteessa hän oli ollut Merlinin kanssa viisi vuotta pian, mutta oli vaikeampi selittää, että tavallaan he olivat olleet yhdessä 1500 vuotta. Sybil uskalsi taas hymyillä.

”Sehän on pitkä aika”, hän sanoi rohkaisevasti näyttäen yhä siltä, että haluaisi kysyä miljoona kysymystä, mutta nieleskeli niitä.
”Siltä se tuntuukin”, Arthur vastasi.
”Sopiiko, tuota –” Sybil aloitti, mutta nyt Sandra keskeytti tämän.
”Sybil, se riittää työnantajasi yksityiselämästä.” Sybil lehahti punaiseksi, mutta Arthur pudisti päätään.
”Oi, anteeksi”, nainen sopersi puristaen lehteä käsissään niin että muste painautui hänen käsivarsiinsa.
”Ei tarvitse pyytää anteeksi, joskin olen samaa mieltä Foaleyn kanssa siitä, että tälle on aikansa ja paikkansa”, Arthur sanoi ja katsoi sitten Sandraa kiitollisesti. Kuten hän oli keskustellut eilen Merlinin kanssa, hän ei piitannut olla ulkona, mutta tuntui silti oudolta keskustella suhteestaan työntekijöidensä kanssa. Sybil nyökkäsi vähän nostamatta katsettaan maasta ja palasi hartiat korvissa työpisteelleen. Samalla hetkellä Martin avasi oven.

”Huomenta”, hän sanoi leppoisasti ja kävellessään työpöydälleen katseli muihin kuin aistien, että oli astellut keskelle tilannetta. Hän istui hitaasti alas tuolillensa ja kurtisti kulmiaan Sandralle, joka ei katsonut takaisin.
”Scott”, Arthur herätti miehen huomion, ”onko teillä tiedot siitä pyytämästäni reformista?” hän kysyi ja Martin nyökkäsi alkaen sitten kaivaa laukkuaan. Hän veti esiin paksun kansion ja toi sen Arthurille.
”Siinä ovat kaikki aloitteet reformista, viimeisin viiden vuoden takaa”, Martin selitti ja Arthurin kiitettyä tätä, hän palasi työpöydälleen. Arthur avasi paksun ruskean kansion.

”Kannatatte siis monipuoluejärjestelmää?” Martin kysyi kiinnostuneena ja Arthur nyökkäsi vastaukseksi.
”Vaikka olette työväenpuolueen edustaja?” Sandra ähkäisi kummastuneena.
”Ei sillä pitäisi olla väliä. Edustajien tulisi olla tasa-arvoisesti valittu ja omasta mielestäni nykyinen systeemi ei luo oikeaa tasa-arvoa”, Arthur selitti tasaisesti. Sandra kurtisti kulmiaan valmiina väittelemään, mutta Arthur vilkaisi kelloa ja päätti, että puoli yhdeksältä oli jo soveliasta soittaa toimitukseen. Hän nousi seisomaan sulkeakseen toimistonsa oven.

”Anteeksi, minun täytyy soittaa puhelu”, hän ilmoitti. Lasin takana Sandra katsahti Martiniin, joka kohautti harteitaan ja sanoi jotain, mikä ei kuulunut oven ollessa suljettuna. Kuningas näppäili puhelimeensa auki silitetyssä keltaisessa lappusessa olevan puhelinnumeron ja nosti luurin korvalleen. Se hälytti hälyttämistään, kunnes lopulta meni vastaajaan. Harmissaan Arthur sulki puhelun ennen kuin ehti jättää viestiä. Parempi koittaa myöhemmin uudelleen.

Arthur ei ehtinyt juuri perehtyä Martinin tuomaan reformi pinoon, kun halusi lukea alahuoneen väittelyn kysymykset etukäteen. Vähän ennen kymmentä hän lähti pinkomaan jo alahuoneelle, vaikka olikin jälleen varannut paikan etukäteen, eikä tänään ollut pääministerin kyselytuntia tai äänestetty tärkeistä lakialoitteista, joten sali tuskin tulisi täyteen. Puliseva parlamentti odotti vielä sisäänpääsyään, kun Arthur saapui alahuoneelle ja livahti joukon ohi varauksellaan sisään. Hän valitsi suunnilleen saman paikan kuin edellisenä päivänä ja hajamielisesti pohti, näkisikö vanhaa Barrowta jälleen, kun muu väki päästettiin sisään. Miestä ei kuitenkaan kuulunut ja Arthur sai istua yksinään, sillä huone oli sen verran tyhjä, että etenkin takapenkillä on runsaasti tilaa istua rauhassa. Davidson komensi huoneeseen järjestystä ja väittely alkoi. Joku vanhempi konservatiivi oli heti alkuun närkästynyt hallituksen ideasta vähentää uuden puolustustekniikan määrärahoja vielä vaalikauden loppumetreillä. Erityisen huolissaan tämä tuntui olevan, miten leikkaus kohdistui hävittäjähankintoihin.

”Britannia tarvitsee ne sovitut 145 hävittäjää”, vanha, heiveröinen mies, nimeltään Graham, paasasi jokaisen solunsa voimalla ja Arthur epäili, hajoaisiko mies pölyksi, jos vielä karjuisi salissa yhtään pidempään. Tämä oli saanut jo toisen puheenvuoron puolustusministerin vastauksen jälkeen. Arthur kurtisti kulmiaan ja alkoi vinhasti selata sylissään makaavaa paperipinoaan. Hän oli lukenut leikkauksesta käytyään kysymyslistan läpi ja muisti varmasti, että asia ei ollut ihan niin kuin tämä mies yritti väittää, eikä puolustusministeri korjannut asiaa kunnolla. Kun mies lopetti puheenvuoronsa, Arthur ponkaisi pystyyn ja tuijotti tiukasti puhujaa, joka antoi puheenvuoron toiselle konservatiiville.
”Elämme epävakaassa maailmassa ja hallitus oli nähnyt vielä vähän aika sitten, että hankinta on tarpeeseen, mutta nyt on tainnut mennä pupu pöksyyn. Kollegani hallituksessa taitaa pelätä enemmän hippejä kuin Venäjää”, toinen vanha konservatiivi mies uhosi ja kääntyi väheksyen katsomaan kyseistä ministeriä, joka tutki rauhassa omia papereitaan. Oppositio myhäili kovaäänisesti. Jälleen kun puheenvuoro oli loppunut, Arthur nousi pystyyn vauhdikkaasti toivoen, että puhemies huomaisi hänet. Huone oli tarpeeksi tyhjä siihen ja puhuja nyökkäsi Arthurin suuntaan.
”Edustaja Ayers, työväenpuolue”, Davidson sanoi ja Arthur nosti löytämänsä paperin ylemmäs ja laski toisen kätensä sen päälle.

”Arvoisa puhuja”, Arthur aloitti tyynesti ja käänsi katseensa hapertuvaan mieheen, joka oli kysymyksen kysynyt, ”haluaisin suunnata huomionne puolustusministeriön laatimaan menobudjettiin, josta kysymyksen esittänyt kollegani on myös löytänyt tiedon kyseisestä leikkauksesta. Joskin kyseessä ei ole leikkaus vaan kohdennus, tarkalleen ottaen kohdennus kyberpuolustukseen. Tämä hallitus on huomannut, millaisessa ajassa elämme. Kaikki kenties eivät ole vielä selvinneet viime vuosisadalta, kun hävittäjät olivat oleellisempia maanpuolustuksessa. Tällä hetkellä puolustusministeriö selvästi kokee, että nuo 25 miljardia on parempi käyttää nykyteknologiaan, eli kyberpuolustukseen eikä aikansa eläneisiin hävittäjiin.” Arthur istui töksähtäen alas ja hädin tuskin kuuli, kuinka salista kuului hajanaisia ”kyllä, kyllä” huudahduksia. Puolustusministeri nyökytteli päätään hyväksyvästi ja edustaja Graham ponkaisi pystyyn närkästyneenä. Davidson kuitenkin päätyi jatkamaan väittelyä seuraavaan kysymykseen. Graham alkoi väittää vastaan.
”Edustaja Graham, olette saaneet jo kaksi puheenvuoroa tästä kysymyksestä, joka oli myös teidän asettamanne, tämä asia on loppuun käsitelty”, Davidson jyrisi, kun vanha mies alkoi protestoida hänen ohittamistaan. Arthur pidätteli hymyään.

”Hyvin sanottu”, ääni Arthurin vierestä sanoi. Se oli Barrow, joka oli löntystänyt takapenkkiin väittelyn aikana.
”Tai siis hyvin luettu tekstiä, jota kaikki muutkin varmasti lukivat”, Arthur vastasi takasin, ”mutta kiitän.”
”Yllättyisitte miten huonosti täällä osataankaan lukea”, Barrow murahteli ja Arthur naurahti matalasti vastaukseksi.

Arthur yritti saada enemmän puheenvuoroja, mutta puhuja kai näki, että takapenkkiläisenä hän oli saanut hetkensä ja oli ministerien ja opposition vuoro puhua. Tämä turhautti, mutta toisaalta Arthur koki, että yrittäminen oli tärkeintä. Ja kun hän asteli ulos alahuoneesta, puolustusministeri Tarp oli jäänyt käytävään keskustelemaan, heidän katseensa kohtasivat ja mies nyökkäsi hänelle herrasmiesmäisesti. Arthur nyökkäsi takaisin. Pienin askelin.

Arthur ja Barrow astelivat yhtä matkaa takaisin toimistoille toiseen kerrokseen.
”Luin haastattelunne Metrosta”, Barrow äkillisesti totesi.
”Ahaa”, Arthur totesi sävyttömästi, eikä ollut varma, miten jatkaa keskustelua.
”Olette hyvin oikeassa siinä, että kaupungin olisi pitänyt tehdä osansa Cody Dockin kunnostamisessa.” He pysähtyivät Arthurin toimistolle, Barrow hymyili siristellen silmiään.

Arthur nyökkäsi vain jäykästi, mutta vastasi ilkikuriseen hymyyn. Barrow oli jo kääntymässä etsiytyäkseen omalle toimistolle, kun kääntyi kannoillaan nostaen somensa ylös.
”Teidän kannattaisi pohtia ParlamenOUT-ryhmään liittymistä”, hän huomautti. Arthur oli kuullut siitä, he olivat virallisesti parlamentissa toimiva alahuoneen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajista koostuva ryhmittymä. He pitivät yllä vähemmistöjen oikeuksia parlamentissa ja myös toimivat yhteystyössä muiden saman kaliiberin toimijoiden kanssa. Arthur ei kuitenkaan halunnut vielä sitoutua yhden ryhmän toimintaan, kun hänellä oli monia muita asioita, joita halusi ajaa edustajana.
”Mahdollisesti, pohdin asiaa”, hän vastasi kovin poliitikkomaisesti. Barrow nyökkäsi hänelle hyvästiksi ja lähti jatkamaan käytävällä eteenpäin.

Arthur asteli toimistoonsa ja istuessaan pöytänsä ääreen, hän huomasi mahansa murisevan. Kello oli hädin tuskin puoli kaksitoista, mutta hän oli aloittanut päivänsä tavallista aikaisemmin. Hän jätti kuitenkin nälän hetkeksi huomiotta ja uteliaisuus kutkuttaen, soitti uudelleen haastattelupyynnön kanssa tulleeseen numeroon. Puhelin hälytti hälyttämistään, kunnes Arthur oli varma, että joutuisi nyt kenties jättämään vastaajaan viestin. Sitten viimein hälytys lakkasi ja joku vastasi.
”London Express, päätoimittaja Kari Baker puhelimessa”, naisääni vastasi lievä hengästyneisyys äänessään. Arthur häkeltyi ja katsoi sitten kulmat kurtussa keltaista paperilappua, jossa luki Sanders.
”Kansanedustaja Arthur Ayers, hyvää päivää. Yritin tavoitella henkilöä nimeltä Sanders, minulle oli jätetty haastattelupyyntö”, hän takelteli hämillään saamastaan vastauksesta. Luurin toisesta päästä kuului syvään vedetty henkäys ja ulos puhalletun ilman puhina ratisi Arthurin korvaan.
”Ellietäkö? Tai siis, totta kai, tämä on hänen puhelimensa. Olen pahoillani, hän, tuota...hän on kuollut.”

Kaikki sanat katosivat äkkiä Arthurin maailmasta, hän aukoi suutaan äänettä ja tuijotti paperilappua kädessään. Sybil oli sanonut, että lappu oli hieman vanhempi kuin muut antamansa viestit, mutta kuulosti siltä, että kuolemasta ei ollut kulunut kauaa. Arthur heräsi transsistaan ja tajusi, että kohteliainta olisi lopettaa puhelu vikkelään, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, nainen puhelimessa jatkoi.

”Arthur Ayers. Ja Ellie oli jättänyt teille haastattelupyynnön, niinkö?” nainen, Baker, varmisti. Arthur rutisti silmiään kiinni.
”Kyllä. Olen pahoillani häiriöstä, sain tämän viestin avustajaltani, mutta olen itse aloittanut vasta tällä viikolla. Tulin tuuraamaan edeltäjääni ja ymmärtääkseni viesti on vanha”, hän sopersi ja toivoi pystyvänsä pian lopettamaan puhelun.

”Ahaa, olisiko Ellie tavoitellut edeltäjäänne?” Baker kysyi ja Arthur kuuli, kuinka tämä siirteli papereita.
”Mahdollisesti, hänen nimensä on Olivia Henderson, työväenpuolueesta”, hän selitti nopsaan. Baker hymisi langan toisessa päässä ja yhä kuului siirtelevän papereita.
”En löydä mitään tietoja kenestäkään Hendersonista, minulla on tässä Ellien viimeisimmät työt”, hän puhui hitaasti, ”mutta hän on voinut viedä jotain kotiin tai ei ole ehtinyt saada...tai siis ei ehtinyt muuttaa niitä digitaaliseen muotoon.” Arthurista tuntui hetki hetkeltä kauheammalta.
”Aivan. Olen pahoillani, että soitin näin tällaisena aikana”, Arthur yritti selittää sanojen takertuessa kurkkuun.
”Ettehän te sitä voineet tietää. Minua vain kiinnostaa –” Baker keskeytti lauseensa ja hymisi taas mietteissään. ”Minä haluaisin kovasti tietää, mitä Ellie on tahtonut teistä – tai siis Hendersonista, joten sopiiko, että tutkin asiaa ja otan teihin yhteyttä, jos jotain selviää?”

Arthur häkeltyi entisestään ja huomasi nyökkäävänsä raivokkaasti, kunnes tajusi, että Baker ei tietenkään voinut nähdä sitä.
”Kyllä, totta kai. Ja tosiaan olen todella pahoillani häiriöstä, syvimmät osanottoni”, hän sai sanottua ja puri huultaan kivuliaasti tuntien itsensä kakaraksi.
”Kiitän. Olen yhteydessä”, Baker ilmoitti lyhyesti ja sulki sitten puhelun.

Usean minuutin Arthur vain istui paikoillaan kännykkä toisessa kädessä ja keltainen paperilappu toisessa. Hän ei ollut ihan varma mitä oli juuri tapahtunut. Hän oli soittanut lehden toimitukseen toimittajalle, joka oli kuollut juuri, mitä ilmeisimmin viimeisen parin viikon sisään, jos Sybil puhui totta ja viesti oli pari viikkoa vanha. Arthur pohti olisiko hänen kannattavaa tehdä mitään, mutta kenties päätoimittaja osasi hoitaa asian, kuten sanoikin selvittävänsä, mistä yhteydenotto johtui. Koputus oveen herätti Arthurin ajatuksistaan. Sybil seisoi oven takana keltainen paperilappu kädessään, jonka sisarus oli puristuneena Arthurin sormien välissä. Arthur nyökkäsi naiselle, joka avasi oven hitaasti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi huomaten Arthurin poissaolevuuden.
”Kyllä kai.” Hän ei kokenut järkeväksi kertoa alaisilleen tapahtuneesta. Se tuntui vielä loukkaavammalta kuin soittaa kuolleen naisen puhelimeen. ”Oliko teillä jotain?” hän kysyi. Sybil astui lähemmäs ja ojensi kädessään olevaa paperilappua.

”London Evening Standardista soitettiin äsken, halusivat tehdä pienimuotoista haastattelua teistä”, hän selitti ja Arthur otti lapun vastaan. Siinä oli puhelinnumero, lehden nimi ja toimittajan nimi, joita Arthur tuijotti tyhjästi. Ehkä he haluavat haastatella parlamentin uutta homoa, hän ajatteli kuivasti. Hän nosti katseensa ja sanoi Sybilille: ”Kiitos.” Sybil nyökkäsi ja oli poistumassa toimistosta, kun Arthur pysäytti hänet.
”Odottakaa.” Sybil pysähtyi paikoilleen ja ensin Arthurin oli vaikea päättää mitä sanoisi.
”Muistatteko yhtään, mitä tämä vanha haastattelupyyntö koski? Kertoiko soittaja mitään?” hän päätyi kysymään verkkaasti. Sybil mietti hetken.
”En oikeastaan, siitä on jo niin kauan. Anteeksi”, hän lisäsi loppuun lohduttomana.
”Ei se mitään, olette oikeassa, siitä on kauan”, Arthur myönsi ymmärtäväisenä. Sybil odotti hetken ja poistui sitten toimistosta omalle työpisteelleen.

Lopun päivää Arthur eli kuin sumussa. Hän unohti käydä lounaalla ja huomasi neljän aikaan, että hänen kätensä vapisivat ja tajusi, että ei ollut nauttinut aamiaisen jälkeen muuta kuin teetä. Hän kävi syömässä nopean kolmioleivän kanttiinissa ja päätti selviytyä lopusta päivästä. Ei hän oikein ymmärtänyt, miksi asia vaivasi häntä niin kovasti. Ehkä siksi, että hän oli innostunut haastattelupyynnöstä, kun Merlin sai hänet ymmärtämään, miten hyödyllistä julkisuus voisi olla. Nyt häntä soimasi omatunto, kun hänestä tuntui, että hän ei päässyt haastatteluun, mikä ei toki ollut todellisuutta. Häntä inhotti hieman omat tuntemuksensa. Niin paljon, että melkein jätti vastaamatta London Evening Standardin viestiin. Kuka tiesi, ilmoitettiinko sieltäkin, että kyseinen toimittaja oli jäänyt äkillisesti rekan alle. Arthur olisi nauranut ajatuksilleen, ellei olisi hieman pelännyt tätä vaihtoehtoa soittaessaan lehteen. Langan toisessa päässä vastasi henkilö, jolla oli sama nimi kuin muistilapussa, joten Arthur uskalsi rentoutua.

”Ehdottomasti haluamme kuulla myös näkemyksistänne. Tämä on tavallaan pienimuotoinen henkilökuva ja siihen kuuluu myös ajatuksianne muun elämänne lisäksi”, toimittaja vakuutti puhelimessa, kun Arthur painotti, että ei aikoisi vain keskustella parisuhteestaan haastattelussa. Kun toimittaja sai taattua, että Arthur saisi kertoa myös ajatuksistaan poliittiselle uralleen, hän sopi haastattelun seuraavalle viikolle.

Arthur ehti kuulla London Expressistä vielä saman päivän aikana, ilmeisesti päätoimittaja oli kovin halukas selvittämään asian. Arthur oli ehtinyt alkaa lähteä, sulki konettaan ja pakkasi laukkuaan verkkaisesti, kun puhelin hälytti ja hän tunnisti numeron.
”Arthur Ayers”, hän vastasi puheluun yrittäen kuulostaa rauhalliselta.
”Kari Baker London Expressistä iltaa. Pahoittelen, että yhteydenottoni tulee näin myöhään”, nainen toisessa päässä aloitti.
”Ei se mitään, olen vielä töissä”, Arthur vastasi malttamattomana. Alaiset olivat lähteneet jo kotiin, joten Arthur ei vaivautunut sulkemaan toimiston ovea.

”Aivan, halusin vain varmistaa, ettei mitään tietoja ollut jäänyt hänen työpisteelleen. Mutta tosiaan, en löytänyt mitään juttua, mikä liittyisi joko teihin tai edustaja Hendersoniin, en siis osaa sanoa, miksi Ellie olisi ottanut teihin yhteyttä ja jos tohdin sanoa, pidän sitä vähän erikoisena”, Baker lopetti lauseensa epäröiden sanoa viimeisiä sanoja. Arthur ymmärsi, että nainen oli todella hämillään itsekin. Kuningas keräsi rohkeutensa ja avasi suunsa.

”Tuota, jos sopii kysyä, miten hän kuoli?” Arthur pelkäsi ylittäneensä rajan, mutta Baker vain huokaisi ja vastasi.
”Liikenneonnettomuus, ikävä kyllä. Joku tuntematon rattijuoppo varmasti, vaikka ei häntä koskaan saatu kiinni”, hän mutisi kireys pingottaen sanoja. Arthur ymmärsi hyvin.
”Olen todella pahoillani tapauksesta.” Baker oli hiljaa linjalla jonkin aikaa.
”Joten valitettavasti en osaa kertoa enempää. Olen itsekin hämmentynyt, että asiasta ei ole mitään tietoa, ei paperilla tai digitaalisena”, hän selitti harmissaan.
”Ei se mitään, kiitos kuitenkin. Ja toivotan teille voimia tänä aikana”, Arthur toivotti lämpimällä sävyllä.
”Kiitos, kiitos. Hyvää illanjatkoa”, Baker toivotti ja Arthur vastasi toivotukseen sulkien sitten puhelimen.

Arthur puri huultaan mietteliäänä ja hetkisen jälkeen hän päätyi vielä avaamaan jo sulkeutuneen tietokoneensa. Hitaasti kone avautui ja Arthur etsi London Expressin sivut vikkelään. Hän selasi juttuja taaksepäin, lehti oli onneksi maksuton, joten hän pääsi nopeasti pitkälle. Mutta ennen kuin löysi etsimänsä Ellie Sandersin kuolemasta kertovan juttun, hänen silmänsä osuivat toiseen juttuun. London Expressin pitkäaikainen päätoimittaja menehtynyt. Arthur räpytti silmiään.

Juttu oli pitkä, siinä kerrattiin päätoimittajan elämää, lapsuudesta aikuisuuteen, menestyksekkäitä juttuja ja rohkeita avauksia. Siis edellisen päätoimittajan, Charlie Hosterin, elämää. Tämä oli kuollut 64-vuotiaana edellisen viikon perjantaina, mutta syytä ei kerrottu. Kari Baker oli siis vasta aloittanut päätoimittaja ja tästä ilmoitettiin lyhyesti jutussa, kun Baker kertoi itse Hosterin työmoraalista ja omista kokemuksistaan työskennellä hänen alaisuudessaan.

Vaikeasti Arthur riisti silmänsä pitkästä jutusta ja alkoi kelata uudemman kerran taaksepäin artikkeleita. Lopulta hän löysi oikean jutun, uutisen Ellie Sandersin kuolemasta. Jutussa muisteltiin nuoren naisen kirjoittamia artikkeleita, joskaan ei niin laajasti kuin Hosterista oli kerrottu. Jutussa ei mainittu edes liikenneonnettomuutta sanalla sanoen, vaan ilmoitettiin puolikkaassa lauseessa naisen kuolleen tapaturmassa, huhtikuun puolivälissä, eli pari viikkoa ennen Hosterin kuolemaa. Artikkelit, joita Sanders oli kirjoittanut, olivat hyvin moninaisia, eikä naisella ollut yhtä selvää kiinnostuksenkohdetta, joskin jonkin asteen paljastusjutut korostuivat.

Oliko outoa, että saman lehden kaksi työntekijää olivat kuolleet muutaman viikon välein toisistaan? Toinen tapaturmaisesti, toinen ehkä luonnollisesti? Ehkä se vain vaikutti siltä Arthurille, kun luki molemmista tapauksista samalla hetkellä ja etenkin, kun oli luullut soittavansa häntä tavoitelleelle toimittajalle, joka olikin sitten kuollut yllättäen. Arthurista tuntui, että häntä oli tavoitellut aave, niin karmivalta asia hänestä tuntui. Ja vielä kun uusi päätoimittaja, Baker, piti erikoisena, ettei löytänyt tietoa siitä, mitä varten Sanders oli tavoitellut Arthuria. Tai Hendersonia, olihan viesti tullut jo jokin aika sitten. Arthur kaivautui syvemmälle lehden arkistoihin lukeakseen Sandersin juttuja. Paljon pikku juttuja kaupungista, asukkaista, pienistä tapahtumista, mutta myös tekstejä politiikasta, ulkomailta ja taloudesta. Jonkun yrityksen verenpainelääkkeistä löydetty ongelmia, lobbarien listoja ei tuomarin päätöksestä huolimatta saatu nähtäville, sosiaali- ja terveysministeriön myöntämiä tukia väärinkäytetty. Nainen oli tehnyt paljon tärkeitä artikkeleita, kuka tiesi, mitä tämä olisi halunnut kysyä Arthurilta, kenties jotain liittyen johonkin todella merkittävään aiheeseen. Arthur luki tarkasti etenkin sosiaali- ja terveysministeriön tukia koskevan artikkelin vuodelta 2004. Hän muisti hämärästi lukeneensa tapauksesta, vaikka siitä oli aikaa. Jokin taho oli petoksella saanut huijattua ministeriöltä valtavia summia rahaa, jotka olivat vain siirtyneet sijoittajien taskuihin. Poliisi epäilee yhteensä neljää ministeriön virkamiestä lievistä virkarikoksista. Terveyslaitos Somnian taustoja ei ollut tutkittu tarpeeksi tarkasti hakuvaiheessa, mikä johti rahojen väärinkäyttöön.

Syytettyjen joukossa ei ollut silloista sosiaali- ja terveysministeriä. Luulisi, että myös vastuussa oleva ministeri olisi ollut epäiltyjen listalla, tämä kun vastasi myös rahoituksesta. Arthur vilkaisi sivusilmällä kelloa, se tikutti jo puoli kahdeksaa, mutta siitä huolimatta, hän avasi kovalevyn koneeltaan. Joku ehkä kokeneempi teknologian käyttäjä olisi löytänyt oikean kansion nopeammin, mutta Arthurilla meni yli puoli tuntia ennen kuin pääsi käsiksi oikeisiin hakemuksiin oikealta vuodelta. Senkin jälkeen hän käytti toiset puoli tuntia selatakseen kansion läpi, kunnes viimein löysi oikean tiedoston. Hakemus oli arkistoitu, vaikka sen rahoitus olikin lopulta peruttu monen vuoden jälkeen. Arthur avasi hakemuksen ja kävi silmät sirrillään tekstiä läpi. Se näytti hyvin aidolta, pitkät tiedot terveystalon toiminnasta sekä vastuussa olevista ihmisistä. Pelkkä hakemus itsessään ei olisi herättänyt epäilyksiä. Viimeisellä sivulla oli sosiaali- ja terveysministeri Petersonin leima ja allekirjoitus, mutta Arthur muisti, että tämä ei ollut lopulta joutunut vaikeuksiin, tämä oli saanut jopa ministerin pestin myöhemmin.

Arthur pysähtyi. Ei Peterson ollut tuohon aikaan sosiaali- ja terveysministeri, Everson oli ollut. Peterson oli saanut homman, kun työväenpuolue pääsi taas 2008 hallitukseen ja Eversonista tuli pääministeri. Arthur tuijotti suu hieman auki allekirjoitusta, jonka vieressä luki printattuna sosiaali- ja terveysministeri. Miksi Peterson olisi allekirjoittanut hakemuksen ja vielä niin ilmiselvän väärään kohtaan? Arthur avasi vikkelästi Sandersin artikkelin, mutta jutussa ei puhuttu mitään tästä epäselvyydestä. Hän siirtyi taas katsomaan hakemusta. Oliko Peterson ollut osa petosta ja siksi väärentänyt allekirjoituksen? Mutta ei se ollut väärennös, se oli vain väärä nimi väärässä paikassa. Siinä ei ollut mitään järkeä, kuka tahansa näki, että nimi oli väärä. Mutta väärästä nimestä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Ei kai hakemusta voitu hyväksyä ilman oikean ministerin allekirjoitusta, vaikka se olikin vain muodollisuus. Mitä hyötyä näin järjettömästä väärennöksestä olisi kenellekään?

Jossain kumahteli kello. Arthur katsahti tietokoneen kelloon ja tajusi sen olevan jo yhdeksän. Ei hän keksisi mitään järkevää väsyneenä ja nälkäisenä, mitä huomasi äkkiä olevansa. Pudistellen päätään Arthur sulki ikkunat ja tietokoneen ja räpeltäen kännykällään anteeksipyynnön myöhäisestä illasta Merlinille, hän lähti astelemaan metrolle ja kotiin. Hän ehtisi kummastella hakemusta myöhemminkin.
« Viimeksi muokattu: 11.04.2021 17:20:08 kirjoittanut Meldis »
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume, leode gelæsten;
lofdædum sceal in mægþa gehwære man geþeon.