Kirjoittaja Aihe: Salapoliisi Conan: Is it a life or just to play my worries away? S, Shinichi & Ran  (Luettu 728 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ficin nimi: Is it a life or just to play my worries away?
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Salapoliisi Conan
Paritus: Ran & Shinichi
Summary: Mouri Kogoro on kadonnut teille tietämättömille, eikä Ran löydä häntä mistään...
Tyylilaji/Genre: Draama, mahdollisesti myös AU?
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Ime kappale tyhjiin ( A-ha – Take on me)
A/N: Tää oli varmasti näistä kaikista valitsemistani säkeistä vaikein toteuttaa. Tiesin kyllä, kun säkeen näin, että haluaisin kovasti käyttää tuon otsikkona, ja ajatustasolla tiesin, mitä halusin. Sillä eikö Ranin ja Shinichin suhde tietyllä tavalla toimi noin? Ran huolehtii ja murehtii, ja vaikka Shinichi näyttää, ettei häntä kiinnosta, niin silti hän aina yrittää tehdä jotakin, mikä helpottaa Ranin oloa, muttei ota siitä juurikaan kunniaa itselleen.
Mutta sitten kärsin kovasti sen kanssa, että miten tämän toteuttaisin. Mitä tässä hetkessä tapahtuisi? Miksi on niin vaikeaa keksiä jotain, mikä ei olisi ns. kovinkaan suurta, mutta joka kuitenkin istuisi otsikkoon ja mielikuvaan, mikä minulla on? Lopulta päätin ottaa aiheen esille erään ystäväni kanssa, josko saisin jonkinlaista idean tynkää. Ja muutamien ihanien mielikuvien jälkeen sain kaipaamani idean!

Näin ollen kiitoksena omistani tämän ficin ystävälleni Strongholdille! ;)



Is it a life or just to play my worries away?


Ran huohotti katseen poukkoillessa kadulla puolelta toiselle. Rakennukset, liikkeet ja niiden ostosikkunat vilisivät ohitse, kun epätoivoinen katse haravoi kaiken, minkä vain vähänkään ehti. Jalat olivat väsyneet ja hengittäminen tuntui vaikealta, mutta tyttö oli liian epätoivoinen ja itsepäinen antaakseen periksi vielä. Hän etsi niin hyvin kuin kykeni, poikkesi jokaiseen kauppaan ja ravintolaan vain todetakseen, ettei löytänyt kaipaamaansa. Paino sydämellä vain kasvoi, kun ihmiset sanoivat, etteivät olleet nähneet hänen isäänsä sitten eilisen aamupäivän.
      Ranin teki mieli itkeä. Missä hänen isänsä oikein oli? Hän oli nähnyt isänsä viimeksi eilen illalla, kun tuo oli sanonut menevänsä käymään poliisiasemalla antamassa tarkastaja Takagille lausuntonsa.
      Siellä oli mennyt myöhään, mutta Ran ei ollut ollut huolissaan. Hän itse oli mennyt jo ajoissa nukkumaan. Eikä hän ollut omaksi virheekseen tullut tarkastaneeksi aamulla, oliko isä palannut. Hän oli vain keskittynyt omaan aamiaiseensa ja siihen, että olisi valmiina, kun Shinichi tulisi ja he menisivät yhtä matkaa kouluun. Eikä hän ollut murehtinut asiaa ennen kuin vasta tullessaan takaisin kotiin. Isä ei ollut ollut toimistossa kuten tuolla oli päivisin tapana, eikä asunnon puolellakaan ollut löytynyt ristin sieluakaan.
      Vasta silloin Ran oli alkanut kyseenalaistaa, oliko hänen isänsä käynyt lainkaan kotona. Pöydän tuhkakuppi oli edelleen tyhjä eilisen tyhjennyksen jälkeen, eikä keittiössä ollut tiskejä Ranin omien lisäksi. Kun hän kurkisti isänsä makuuhuoneeseen, niin miehen peti oli pedattu, ja siitä Ran tiesi, ettei hänen isänsä ollut edes käynyt kotona. Ran oli eilen illalla vaihtanut lakanat ja pedannut isänsä sängyn, ja hän tunsi isänsä liian hyvin tietääkseen, ettei tuo jaksaisi pedata sänkyään.
      Silloin Ran oli ottanut puhelimensa ja valinnut isänsä numeron. Soittoyritys oli kuitenkin turha, sillä hän ei saanut puhelimeen yhteyttä. Tietenkään Mouri Kogoro ei ollut muistanut ladata puhelintaan, jonka vuoksi Ran joutui kärsimään seuraukset. Hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin naputella puhelimeensa isänsä kantabaarien numerot, ja käydä tuon ystävät läpi, sillä kuka tiesi, ehkä mies oli mennyt vielä illan päätteeksi pelaamaan mahjongia ystäviensä kanssa ja unohtunut sille reissulle…
      Mutta niin oudolta kuin se tuntuikin, kukaan ei ollut nähnyt, saati kuullut Mouri Kogorosta koko päivänä. Ystävät sanoivat, että viime mahjongi-ilta oli sovittu vasta ensi viikolle, ja tutut kapakat ja baarit kertoivat, etteivät olleet nähneet kanta-asiakastaan sitten edellisillan.
      Sydän oli jo siinä kohtaa takonut huolesta. Mihin se mies oli oikein lähtenyt? Hän soitti tarkastaja Takagille, joka kertoi, että heillä oli mennyt myöhään, mutta hän oli itse saattanut miehen ulko-ovelle, ja katsonut vielä, miten yksityisetsivä oli suunnannut pysäkkiä kohti suunnatakseen kotiin.
      ”Ehkä hän on poikennut johonkin kapakkaan kotimatkallaan tai jotain?” tarkastaja Takagi ehdotti. Ran kurtisti kulmiaan huolesta ja oli juuri kertomassa tarkastajalle, että oli soittanut jokaisen vakiopaikan läpi, kun hän kuuli, miten puhelimen toisesta päästä kuului epämääräisiä huutoja, ja tarkastaja Saton terävä käsky lähteä perään.
      ”Olen pahoillani, Ran-san, mutta pitää mennä! Eiköhän isäsi pian tule kotiin!”
      Ran ei ollut ehtinyt kuin inahtaa, kun yhteys oli katkennut. Sanattomana hän oli katsonut puhelintaan ja miettinyt Takagin sanoja, mutta silti… Ei hänen isänsä koskaan ollut ollut näin kauaa omilla teillään… Jos siltikin…
      Ainoa, mitä Ran oli siinä kohtaa enää keksinyt tehdä, oli lähteä käymään paikoissa, joissa arveli isänsä olevan. Mutta vaikka hän oli kuinka haravoinut Beikan kauppoja, baareja, partureita ja muita tuttuja paikkoja, niin tuosta miehestä ei vain ollut näkynyt jälkeäkään. Kukaan ei ollut nähnyt Mouri Kogoroa sitten eilisen.
      Mihin se mies oli oikein kadonnut? Missä hänen isänsä sitten oli, jos ei täällä?
      Sitten hirvittävä tunne iski häneen. Mitä jos hänen isälleen oli käynyt jotain? Mitä jos joku oli tehnyt hänelle jotain, ehkä kidnapannut hänet, tai… tai…
      Ran ei ollut varma, miten oli päätynyt tutun portin taakse. Hän ei mielestään ollut missään kohtaa päättänyt, että tulisi tänne, mutta soittaessaan ovikelloa hän tiesi, että tämä olisi ainoa paikka, mistä hän saisi apua. Shinichi tietäisi, mitä tehdä.
      ”Haloo?”
      ”Minä täällä, Ran”, tyttö vastasi nopeasti. ”Ole kiltti ja päästä minut sisään.”
      Poika ei kysellyt. Portti aukeni ja Ran pujahti sisäpuolelle, lähes juosten pihan halki ovelle, jonka raosta hänen lapsuudenystävänsä katsoi häntä. Tuo väistyi tytön edestä, kun hän pääsi ovelle asti.
      ”No, mikä on?” Shinichi kysyi, kun Ran pääsi sisäpuolelle ja sulki oven perässään. Vatsassa muljahti ikävästi, kun hän kääntyi nuoren etsivän puoleen. Hän puri huultaan ja tunsi, miten voisi parahtaa itkuun hetkenä mitä hyvänsä.
      ”Hei, mikä hätänä?” poika kysyi yhtäkkiä hyvin hätääntyneenä ja astahti lähemmäs laskien kätensä Ranin olkapäille. ”Onko jotain tapahtunut?”
      ”Minä en löydä isää mistään”, Ran parahti epätoivoisesti. ”Hän lähti eilen tapaamaan tarkastaja Takagia, tekemään jotain kuulustelua tai jotain, en minä tiedä… Ja… ja… Hän ei koskaan tullut kotiin!” Hän nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena, että saisi kerrottua kaiken. ”En tajunnut aamulla, luulin, että hän oli nukkumassa, mutta kun tulin kotiin, tajusin, ettei isä ollut kotona. Luulin, että hän oli lähtenyt jonnekin, mutta tuhkakuppi oli eilisen jäljiltä tyhjä, eikä hän ole edes käynyt sängyssä, sillä se on edelleen pedattuna lakananvaihtojen jälkeen… Ja minä olen soittanut joka paikkaan, juossut ympäriinsä etsien, mutta kukaan ei ole nähnyt häntä sitten eilisen…” Hän tunsi kyyneleet silmäkulmissaan, kun hän katsoi ystäväänsä suoraan sinisiin silmiin. ”En löydä häntä mistään…”
      Shinichi piti hänessä katseensa ennen kuin sulki silmänsä ja hymähti. ”Älä ole huolissasi”, hän sanoi ja kohtasi jälleen lapsuudenystävänsä kyyneleiset kasvot. ”Eiköhän hän vielä kotiin tule. Ehkä hän on vain mennyt pelaamaan mahjongia ja unohtanut ilmoittaa.”
      Ran niiskaisi. ”Mutta kun minä soitin hänen ystävilleen ja he sanoivat, etteivät ole pelanneet mahjongia viikkoon.”
      ”Ehkä isäsi eksyi matkalle jonnekin baariin.”
      ”Mutta kun kävin kaikki hänen lempipaikkansa läpi…”
      ”Mutta ehkä hän ei ole Beikan alueella”, Shinichi keskeytti. Hän nosti katseensa mietteliäänä. ”Ehkäpä hän ajoi pysäkin ohi, loikkasikin pois jossain muualla ja päätti käydä vilkaisemassa jotain hänelle uutta paikkaa.”
      ”Mutta…” tyttö niiskaisi uudelleen. ”Mutta kai hän olisi tullut silti kotiin? Tai… tai ilmoittanut jotain?”
      ”Mmm…” poika hymisi. ”Oletan, että olet yrittänyt soittaa hänelle, mutta hänen akkunsa on todennäköisesti loppu, koska hän ei vastaa. Kenties akku on jo loppunut aikaisemmin. Ja todennäköisesti hän ei muista ulkoa sinun tai etsivätoimiston numeroa, jonka vuoksi ei ole voinut soittaa…”
      Ran tuijotti ystäväänsä epäuskoisena. ”Miten joku ei voi muistaa oman toimistonsa puhelinnumeroa?”
      Shinichi, joka oli irrottanut otteensa Ranin olkapäiltä aikaa sitten, kohautti olkiaan. ”En minä tiedä… Kai sellainen voi humalassa olla mahdollista.”
     ”Mutta”, Ran intti itsepäisesti, ”kai hän silti osaisi tulla kotiin?”
      ”Ehkä hän onkin löytänyt jotain tuttuja? Uusia tuttavuuksia?” Shinichi tunki kädet housujensa taskuun ja kallisti hieman päätään. ”Heillä on mennyt myöhään, ehkä isäsi on mennyt yöksi jonnekin muualle. Mutta yö on venynyt aamuun ja nyt he ovat tämän päivän vain nukkuneet krapulaa pois. Taaaai, ehkä he ovat aloittaneet uusintakierroksen.” Poika hymähti kohauttaen uudelleen olkiaan. ”Sekin on paljon mahdollista.”
      Ran tuijotti Shinichia, joka otti tilanteen kovin rauhallisesti. Miten poika saattoi olla niin varma? Miksei tuo ottanut lainkaan huomioon, että on voinut tapahtua jotain todella kamalaa?
      ”Miten voit olla niin varma?” Ran kysyi hieman epäillen. ”Mitä jos jotain on sattunut? Kuten… kuten… vaikka…”
      Shinichi naurahti. ”Ran, jos isällesi olisi sattunut jotain, niin sinä tietäisit siitä jo, eikö?” hän sanoi. ”Jos isällesi olisi sattunut jotain, hänet olisi viety jo sairaalaan ja hänen lähiomaisilleen, kuten sinulle, olisi ilmoitettu siitä jo.”
     ”Mutta mitä jos… Mitä jos…” Ran vaikeni ja laski kyyneleisen katseensa lattiaan. Hän ei saanut sanoja suustaan.
      ”Mitä jos?” Shinichi avitti.
      ”Mitä jos…” Ran veti henkeä sulkiessaan silmänsä. Kyynel valahti hänen poskelleen. ”Mitä jos joku on kidnapannut hänet? Tai pahempaa…”
      ”Ran.”
      Tyttö tunsi vankat kädet jälleen olkapäillään. Hän vaivoin avasi silmänsä ja nosti katseensa. Hänen lapsuudenystävänsä hymyili, mutta se ei ollut mitenkään omahyväinen tai pilkallinen. ”Ensimmäinen kysymys kuuluu, minkä vuoksi sinä kuvittelet, että kukaan ylipäätään kidnappaisi isäsi? Kuka sellaista edes tekisi?”
      ”En minä tiedä”, Ran parahti. ”Joku, jonka hän on ajanut telkien taakse?”
      ”Ja koskahan hän on viimeksi tehnyt niin?”
      Ran oli hiljaa. Rehellisyyden nimissä hän ei voinut tietää, saati muistaa.
     ”Noin, huomaatko? Kenellekään ei ole ollut mitään syytä tehdä mitään sellaista”, Shinichi sanoi reippaasti. ”Sitä paitsi yleensä tuollaiset jutut alkavat uhkailulla ja muilla, ja sellaisia teille ei ole tullut, joten kyse ei ole mistään sellaisesta.”
      ”Mutta mitä jos se on joku vanha tapaus?” Ran kysyi epätoivoisesti. ”Tai ehkä hän on suututtanut jonkun humalapäissään, ja… ja…”
      Lukiolaisetsivä veti syvään henkeä. ”Ran. Kuten jo sanoin, en usko, että kyseessä on mitään kidnappausta tai muutakaan. Jos kyseessä olisi kidnappaus, niin on aika todennäköistä, että sinulta olisi jo pyydetty lunnaita, eikö? Ja mikäli he olisivat tehneet jotain pahempaa, niin on hyvin todennäköistä, että ruumis”, Ran niiskaisi yrittäen pidätellä itkuaan, ”olisi jo löydetty ja me tietäisimme siitä jo, eikö?” Shinichi hymyili rohkaisevasti. ”Jos taas isäsi olisi humalassa suututtanut jonkun, niin uskon, että käsirysy olisi jo tapahtunut, ja kamalin, mitä olisi tapahtunut, on, että kumpikin – tai vain toinen – osapuoli makaisi tällä hetkellä sairaalan pedillä, jolloin – jälleen kerran – sinä olisit jo tietoinen siitä.”
      Ran tunsi vähitellen olonsa helpottuvan. Oikeasti, jos oikein järjellä ajatteli, niin Shinichi oli oikeassa. Jos jotain kamalaa olisi sattunut, niin kyllä hän olisi saanut siitä jo kuulla. Se mies oli vain hairahtunut viihteelle, tavannut jotain vanhoja tuttuja ja unohtanut siinä sivussa, että joskus oli palattava kotiin tai että hänellä ylipäätään oli tytär, joka odotti kotona.
      Tyttö veti syvään henkeä ennen kuin tunsi pienen kiukun syttyvän sisällään. ”Argh, se idiootti! Käyttäytyy kuin mikäkin lapsi”, hän puuskahti, ja Shinichin kädet hänen olkapäiltään katosivat taas. ”Hän saa kyllä niin kuulla kunniansa, kun tulee takaisin kotiin!”
      ”Voin kuvitella”, poika vastasi. Ranin yllätykseksi tuo otti takin naulasta ja veti sen päälle. ”Haluatko, että saatan sinut kotiin?”

He kävelivät kohti Mourin etsivätoimistoa ja puhuivat kaikesta, mistä yleensäkin. Ran oli unohtanut murheensa, mutta tullessaan etsivätoimistolle hän tunsi jälleen kiven sydämellään. Toimistossa, saati heidän asunnossaan ei ollut valoja. Isä ei ollut vieläkään kotona.
      Kaikki hyvin, Ran sanoi itselleen ennen kuin alkaisi jälleen kerran käydä kauhuskenaarioita mielessään läpi. Shinichi sanoi jo, että jos jotain kauheaa olisi tapahtunut, tietäisit siitä jo.
      ”Kaikki hyvin, Ran?”
      Tyttö veti nopeasti henkeä keräten itsensä ennen kuin kääntyi hymyillen lapsuudenystävänsä puoleen. ”Kaikki hyvin.”
      Poika tarkkaili häntä hetken aikaa. ”Kai tiedät, että olet huono valehtelija?”
      Ran pyöräytti silmiään eikä vastannut. Olisihan hänen pitänyt jo tietää, ettei Shinichin kanssa kannattanut edes yrittää.
      ”Lakkaa huolehtimasta, Ran”, Shinichi sanoi yhtäkkiä lempeästi herättäen Ranin ajatuksistaan. ”Mene kotiin ja jatka, mitä ikinä sitten olitkaan tekemässä. Syöt hyvin ja juot lämmintä, ja… ja…” Shinichi vilkaisi jonnekin kaukaisuuteen kuin etsien jotakin, mutta naurahti sitten ja kohautti olkiaan. ”En minä tiedä, tee jotain kivaa.” Hän käänsi katseensa jälleen tyttöön. ”Eiköhän isästäsi ala pian kuulua jotakin.”
      Ran tuijotti hetken Shinichia, yritti hymyillä, mutta silti… Koti oli aina koti, mutta jotenkin hän ei vain halunnut palata sinne yksin omien ajatuksiensa kanssa.
      ”Etkö haluaisi tulla odottamaan kanssani?” hän kysyi laskien katseensa maahan. Hän huomasi, että oli alkanut väännellä käsiään. Hän lopetti sen heti. ”En… haluaisi olla yksin.”
      ”Olen pahoillani, Ran, mutta… Minun pitää mennä tekemään yksi juttu”, poika vastasi kuulostaen oikeasti pahoittelevalta.
      Ran nosti nopeasti katseensa. ”Voinko sitten tulla mukaasi?” hän kysyi.
      Tyttö katsoi hyvän tovin, kun poika katseli jonnekin taivaalle kuin miettien. Sitten tuo laski katseensa häneen. ”Ehkä sinun on parempi jäädä kotiin, isäsi voi vaikka tulla sinä aikana takaisin”, hän sanoi lopulta ja virnisti poikamaisesti. ”Ja lyön vaikka vetoa, että kun isäsi tulee, niin hän ensimmäisenä kysyy: Ran, joko ruoka on valmista?”
      Ran ei voinut olla nauramatta. Kyllä, se olisi jotain hyvin hänen isänsä tapaista. ”Olet oikeassa”, hän myöntyi ja hymyili. ”Ehkä minun olisi paras tehdä ruoka valmiiksi, saapahan jotain syötävää kunnon nuhtelujen jälkeen.”
      ”Kuulostaa suunnitelmalta”, Shinichi vastasi. Ran naurahti ja kääntyi sitten portaikkoon. Hän ehti nostaa jalkansa ensimmäiselle rapulle, kun epäilyt alkoivat taas jäytää mieltä. Mitä jos, mitä jos, mitä jos… Mitä siinä oli ihmeellistä? Shinichi oli hyvin usein oikeassa, ellei jopa aina! Hänen isänsä tulisi varmasti kotiin. Hän olisi jo tietoinen siitä, mikäli hänen isälleen olisi sattunut jotain. Piste!
      Ja silti…
      ”Shinichi?”
      Hän odotti hetken. Kun poika ei vastannut, Ran kääntyi. Shinichi seisoi juuri siinä kohtaa, johon oli pysähtynytkin, kädet tiukasti takin taskussa, ja katseli häntä ilmeettömin kasvoin. ”Mitä jos… mitä jos isä ei ole iltaan mennessä tullut takaisin kotiin?”
      Hän oli erottavinaan pienen turhautuneisuuden Shinichin äänessä. ”Ran…”
      ”Mitä minä sitten teen, Shinichi?”
      Ran tuijotti poikaa tiukasti odottaen vastausta. Lopulta Shinichi sulki silmänsä ja huokaisi. 
      ”No jos jostain syystä isäsi ei tule kotiin ennen kymmentä tai et kuule hänestä mitään, niin soita minulle. Mietitään yhdessä, mitä tehdään.” Hän kohtasi jälleen Ranin katseen ja hymyili rohkaisevasti. ”Okei?”
      Tyttö tunsi helpotuksen valahtavan lävitseen. Hän hymyili. ”Okei.”

Ran teki kaikkea, mitä olisi tehnyt normaalistikin. Hän teki ruokaa, söi, ja kattoi valmiiksi myös isälleen astiat. Hän tiskasi ja siivosi jälkensä ja teki läksyt.
      Mutta hänen isäsäänsä ei kuulunut eikä näkynyt.
      Niin paljon kuin hän yrittikin toistella mielessään Shinichin sanoja ja niin paljon kuin hän uskoikin, että Shinichi oli oikeassa, niin hänellä oli silti huoli ja pieni ikävä tunne, että jotain oli sattunut. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin talon tyhjyys ja hiljaisuus olisivat hänelle yksin liian liikaa. Seinät alkoivat hitaasti kaatua hänen päälleen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli yksin kotona, ja silti, nyt hänestä tuntui kuin hän olisi yksin ja ihan hukassa.
      Ei, en ole yksin…
      Ran otti puhelimen käteensä ja katsoi sitä. Kello oli vasta seitsemän, mutta hän ei kestänyt odottaa yksin. Ehkä hänen pitäisi soittaa Shinichille. Hän voisi kysyä, oliko Shinichi saanut tehtyä sen, minkä oli tehnytkin. Ehkä Ran voisi mennä lapsuudenystävänsä luokse odottamaan, jäädä ehkä yöksi. Tai jos poika olisi vielä liikenteessä, ehkäpä Ran voisi pyytää hänet tänne…
      Puhelin hänen kädessään alkoi soida. Ran säikähti ja oli tiputtaa kännykän lattialle, mutta sai pidettyä sen käsissään juuri ja juuri. Hän avasi läpän. Soittaja ei ollut Shinichi eikä isä. Tuntematon numero. Ran tuijotti sitä hetken, ennen kuin vastasi.
      ”Sawaya Mika Haidon sairaalasta, hyvää päivää”, naisääni tervehti reippaasti. Tuli pieni tauko ennen kuin pirteä ääni jatkoi: ”Olihan Mouri Ran puhelimessa?”
      Ran tunsi, miten sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Hän tuijotti vastapäistä seinää näkemättä sitä kunnolla… Haidon sairaala… Miksi hänelle soitettiin Haidon sairaalasta? Ei kai…
      ”Haloo?”
      Ran säpsähti ajatuksistaan. ”Anteeksi! Minä olen Mouri Ran”, tyttö vastasi hätäisesti. ”Minä… Miten voin auttaa?”
      ”Soittelen vain isästänne, Mouri Kogorosta…” Ran inahti tahtomattaan, eikä se jäänyt soittajalta huomaamatta. Heleä naisääni naurahti leppoisasti. ”Oi, ei ole mitään vakavaa. Halusin vain ilmoittaa, että isänne on täällä meillä toistaiseksi hoidossa.”
      ”Onko kaikki hyvin?” Ran kysyi ennen kuin ehti estää itseään antaakseen hoitajan tai lääkärin, kuka soittaja sitten olikaan, selittää asiansa loppuun. ”Mitä on tapahtunut? Onko isä kunnossa?”
      ”Ei ole mitään hätää”, soittaja vannotti, ja naisen rauhallisuus sai Ranin viimeinkin rentoutumaan. Jos jotain vakavaa olisi sattunut, niin ei kai kukaan kertoisi sitä tuolla tavalla? ”Isänne on vain murtanut nilkkansa. Eräs rouva soitti meille aamuyöstä, että oli löytänyt isänne loukkaantuneena, ja isänne on siitä asti ollut täällä. Epäilemme, että kaatunut portaissa alkoholin alaisena. Soitimme kyllä hänen vaimolleen, Kisaki Erille, mutta saimme kuulla, ettei teille ole kukaan kertonut mitään, joten lupasimme soittaa ja ilmoittaa myös teille.”
      Ran ei tiennyt, mitä sanoa. Hänen teki vain mieli itkeä helpottuneena. ”Luojalle kiitos”, hän henkäisi ja pyyhi kämmenselkäänsä silmäkulmiaan. Luojalle kiitos, että isä oli kunnossa. Ei mitään vakavaa. Ehkä hän voisi mennä huomenna käymään, ja antaisi isälle kunnon puhuttelun, että oli huolestuttanut oman tyttärensä tuolla tavoin. Saisi hävetä!
      Eikä hän voinut kyllä sanoa olevansa ylpeä äidistään. Miksei äiti ollut soittanut ja ilmoittanut? Laittanut viestiä? Vaikka hän ja isä eivät tulleetkaan toimeen, olisi hän silti voinut ilmoittaa, olihan Ran heidän tyttärensä! Hänen äitinsäkin saisi kuulla kunniansa!
      ”Hänet on tarkoitus huomenna leikata aamupäivällä. Mikäli haluatte tulla tapaamaan häntä, suosittelemme iltapäivän aikana.”
      Ran hymyili helpottuneena. ”Kiitos kovasti, pidän tuon mielessäni”, hän sanoi hymyillen itsekseen. Sitten hän tajusi jotain, mitä soittaja oli aikaisemmin sanonut. ”Hetkinen. Anteeksi, mutta mistä saitte kuulla, etten ole tiennyt isästäni?” hän kysyi. Hänen isänsä tuskin tiesi, ettei Ran ollut tiennyt mitään. Ja hänen äitinsä tiesi, joten tuskin hänen äitinsä olisi pyytänyt moista asiaa. Kai Ranin äiti olisi soittanut itse? Mutta ei hän osannut kuvitella ketään muutakaan. Toki hän oli juossut ympäri Beikaa ja kysellyt isästään, mutta…
      ”Poikaystäväsi kävi täällä”, naisääni vastasi. Ran kurtisti kulmiaan. Poikaystävä? Ei hänellä ollut poikaystävää. ”Hän oli täällä noin vartti sitten. Kyseli, että sattuuko täällä olemaan ketään Mouri Kogoron nimistä miestä. Sanoi, että miehen tytär on huolissaan, ja kehotti meitä ottamaan teihinkin yhteyttä. Reipas miehen alku, sanoisin, että olette onnekas. Jos yhtään olisin nuorempi, niin ottaisin tuollaisen pojan mielelläni.”
      Ran punastui. Puhuiko hän Shinichistä? Kuka muukaan siellä olisi käynyt? Ei kukaan muu tiennyt kuin Shinichi… Oliko Shinichi…
      ”Mikäli teillä ei ole mitään kysyttävää, niin toivotan teille oikein mukavat illan jatkot.”
      Ran havahtui ajatuksistaan ja nopeasti kiitteli hoitajaa soitosta ja huolenpidosta, ja käski kertoa isälleen terveisiä, että hän tulisi huomenna käymään. Puhelun loputtua tyttö jäi tuijottamaan ruutua. Koti tuntui taas turvalliselta paikalta, kun hän tiesi, että hänen isänsä oli hyvässä hoidossa.
      Ja Shinichi… Hah, se idiootti oli käskenyt Ranin vain istua kotona odottamassa, ja oli itse mennyt etsimään hänen isäänsä. Sekö oli ollut hänen yksi juttu? Mutta miksei poika ollut pyytänyt häntä mukaan? Älä ole huolissasi, tuo oli sanonut. Ran oli jopa uskonut, ainakin osittain, ihan vain siksi, että sanoja oli Shinichi, joka useimmiten oli oikeassa. Mikä ihme oli saanut Shinichin muuttamaan mielensä ja lähtemään etsimään Ranin isää?
      Ran hymyili ja avasi viestit. Hän valitsi Shinichin kanssa käymänsä keskustelun. Hänen pitäisi kiittää toista. Joten sen hän myös kirjoitti tekstikenttään ja lähetti. Se hölmö…
      Puhelin piippasi merkiksi, että vastaus oli saapunut. Ran avasi sen.
      ’Mistä hyvästä? Onko isästäsi kuulunut vielä mitään?’
      Ran hymyili ja kohotti kulmiaan. Vai yrittää teeskennellä viatonta. Hän kirjoitti:
      ’Hän on Haidon sairaalassa, nilkka murtunut. Mutta senhän sinä tiesitkin jo.’ Ran tuijotti viestiä, jonka oli lähettänyt. Sitten hän lähetti perään vielä toisen: ’Tuletko syömään?’

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)