Nimi: Eloise
Kirjoittaja: tirsu
Genre: Slice of life, draama, one-shot, historical (1930-luku)
Henkilöt: Samuel ja Tracy
Ikäraja: S
Summary: Sydän pakahtui, kun ovi aukesi ja ulos astui kaunis nuori nainen tyylikkäissä vaatteissa.Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun
A/N: Tämä tarina sai alkunsa
Inspiroidu kuvasta-ketjusta. Heti kun näin sen juoni muotoutui mielessäni. Siitä huolimatta tämän kirjoittamiseen meni aikaa parisen (!) vuotta. Vaikka tiesin mitä halusin kirjoittaa, niin se ei aina ottanut onnistuakseen ja tämä oli jätettävä muhimaan, odottamaan paremmin toimivaa inspistä. Ja tässä sitä nyt ollaan, lopulta tuli valmista ja tämä tarina on valmis näkemään päivänvalon.
EloiseHyräilevä Samuel oli kumartuneena käkikellon ylle kädessään ruuvimeisseli. Kello oli jäkättänyt ikuisuuden ennen kuin Samuel oli saanut otettua sen alas ja etsittyä vian. Parempi se oli itse tehdä kuin odottaa, että jostain löytyisi halpa korjaaja.
Harmaa kissa tallusteli pöydällä mouruten. Se mulkoili aina teekupin ohittaessaan sitä pahasti: oli ollut virhe maistaa mokomaa litkua.
”Kohta tämä on valmis, Eloise, ja sitten olemme ajan tasalla taas. Ei tarvitse välittää siitä, että rannekelloni pysähtyy aina välillä eikä arvailla aikaa”, Samuel sanoi. ”Voit kertoa Tracylle kuinka tämän hyödytön isäukko viimein sai kellon korjattua. Voi, näen jo Tracyn naurusta loistavat kasvot kirkkaina mielessäni.”
Kissa naukaisi hypäten pöydältä alas. Venyteltyään se meni isäntänsä jalkojen juureen kiehnäämään itseään niitä vasten. Lempeästi hymyillen Samuel laski kätensä alas silittääkseen kissavanhusta.
”Tracyn pitäisi pian saapuakin. Tuovat Stuartin kanssa pikku Ellien viimeinkin näytille Ameriikoista”, vanha mies kertoili. ”Mitä luulet, Eloise, mahtaakohan pikku Ellie tullut äitiinsä? Kirjeessä Tracy taisi kuvata Ellien nenän olevan samanmoinen kuin isällään, samaa sanottiin leuasta ja pikkuisista huulista.”
Kissa mourusi ja nuolaisi ryppyistä kättä lempeästi. Samuel hymyili lempeästi, taputti kevyesti kissan päätä. Se sai kissan kehräämään.
”Olet sinä sellainen suloisuus.” Samuel sanoi nostaen kissan syliinsä.
Kissa painoi kasvonsa vasten vanhan miehen ryppyistä poskea ja kihnutti osoittaakseen kiintymistään. Se sai Samuelin hykertelemään.
Hitain askelin mies käveli ikkunan luokse. Valkoiset pitsiverhot olivat hieman kellastuneet. Ikkunalaudalla olevat pari kukkasta ruukussaan olivat täydessä kukoistuksessa ja vehreydessään. Kolhiintunut kastelukannu oli lattialla ikkunan alla.
Aurinko pilkisteli pilvien takaa kuin ujona, taivas oli hentoisen sininen. Kevät oli lopuillaan, kääntymässä syleilevään kesään.
Naapurin vanha rouva kantoi pyykkikoria, jossa märät vaatteet olivat yllättäen mytyssä. Ilme naisen kasvoilla oli myrtynyt. Samuel heilautti vapaata kättään naiselle, mutta tämä ei huomannut sitä. Normaalista poiketen naisen huomio oli suunnattuna pelkkään pyykkikoriin.
Olisi hyvä mennä kyselemään kuulumisia lähiaikoina, Samuel pohti. Kaikki ei vaikuttanut olevan hyvin.
”Voi, voi, Eloise, naapurin Lallia vaivaa jokin. Meidän olisi syytä piipahtaa siellä, ehkä hän tarvitsee apua. Tiedäthän sinä hänen miehenrenttunsa, hyödytön turhake, anteeksi vain karkea ilmaukseni.”
Kissa maukui. Kellertävänruskeat silmät seurasivat muurin taakse katoavaan pyylevää naista.
Samuel katseli vielä hetken pihamaan elämää, kunnes kääntyi ja laski kissan maahan. ”Tracy perheineen saapuu kohta, on hyvä kattaa pöytä valmiiksi.”
Varovaisesti vanha mies siivosi kellon korjaamiseen käyttämänsä työvälineet takaisin työkalupakkiin, heivasi suoja-alustana käyttämänsä sanomalehdet pärekoriin odottamaan poltetuksi tulemista. Pestyään kätensä ja kuivattuaan ne huolella hän tarttui hellin ja kunnioittavin ottein käkikelloon, joka oli mitannut ajankulua monien vuosikymmenten ajan.
Käkikellon ollessa kunniapaikallaan keittiön seinällä Samuel meni hakemaan olohuoneen lipastossa olevaa pöytäliinaa. Se oli luonnonvalkoinen, jonka reunoihin oli itse kirjailtu suloisia punaisia kukkia. Samuel otti vielä lipastosta tärkätyn pitsiliinan, hän aikoi asetella sen pöytäliinan päälle. Siihen voisi sitten astella maljakollisen kukkia.
Pöytäliinan asetteleminen oli tarkkaa hommaa. Huolellisesti Samuel silitti kämmenellään pienet rypyt pois, jotka olivat syntyneet, kun liina oli levitetty pöydälle. Ollessaan tyytyväinen hän asetti pyöreän pitsiliinan keskelle pöytää.
Kissa seurasi tarkkaan, kun sen isäntä siirtyi olohuoneeseen hakemaan sohvapöydältä maljakkoa, jossa oli keltaisia neilikoita. Ne olivat edelleen hyvävointisen näköisiä vaikka ne oli ostettu jo kaksi päivää sitten torilta.
Maljakko päätyi pöydän keskelle. Sen lähettyville asteltiin sokerikko ja lautasella olevia serviettejä. Jokaisen tuolin kohdalle katettiin paras kahviastiasto – sitä käytettiin ainoastaan tärkeinä hetkinä mitä Tracyn vierailu totisesti oli.
”No niin. Nyt menen laittamaan parasta päälle ja sitten laitan kahvin tulille. Kyllä pikku Ellien tulee tavata taattonsa ensimmäistä kertaa hienoissa vaatteissa, notta ensivaikutelma olisi kunnollinen, ” Samuel sanoi. ”Illalla silitin parhaan valkoisen paitani tätä varten. Kirkkoherra saisi hepulin, jos kuulisi. ’
Mikset koskaan silitä paitaasi sunnuntaisaarnoja varten?’ Ihan vain hänen kiusakseen en niin tee.”
Kissa heilutti häntäänsä seuratessaan hekottelevaa Samuelia makuukamariin. Se hypähti sänkyyn jatkaakseen isäntänsä puuhien seuraamista makuuasennosta.
Riisuuduttuaan alusvaatteisilleen Samuel pesi kasvonsa viileällä vedellä, joka oli aamun jäljiltä jäänyt tyhjentämättä pesuvadista. Se kuitenkin ajoi asiansa oikein hyvin siitä huolimatta. Tuolin selkänojalla roikkuva pellavapyyhe oli ehtinyt vaivoin kuivua, kun siihen jo jälleen pyyhittiin vesipisarat kasvoilta pois.
Valkoisen hihattoman paidan päälle Samuel veti valkoisen kauluspaitansa. Se oli yhä hyvässä kunnossa vaikka se oli ollut hänellä miltei kolmisenkymmentä vuotta, se myös istui edelleen hyvin. Vain pari kertaa paitaan oli tarvinnut ommella uusi nappi, kun vanha oli päässyt riistäytymään irti. Ei siihen muuta tarvinnut kuin pitää hyvää huolta, pestä, kuivata oikein, silittää ja viikata huolellisesti. Samuel oli ylpeä kauluspaidastaan, siitä miten hyvässä kunnossa se oli vielä vuosien käytön jälkeenkin. Olkootkin, että hän käytti paitaa harvoin. Raksamiehellä ei hienoille paidoille ollut kovin usein käyttöä.
Mustat liituraidalliset housut Samuel oli saanut pari joulua sitten lahjaksi Tracylta ja Stuartilta. Ne olivat oikein mukavat päällä vaikka vyötäröltä hieman liian väljät. Samuel tarvitsi vyön, jotta housut pysyivät ylhäällä eivätkä pudonneet kinttuihin (vaan hah, siinäpä olisikin pastorille kirkossa voivoteltavaa!). Henkselit – ja hyvin palvelleet henkselit ne olivatkin, miltei yhtä vanhat kuin kauluspaita – olivat vain, kuten naisväellä oli tapana sanoa koristuksistaan, somisteena.
Kissa kierähti kauemmas, kun Samuel istahti jalkopäähän. Mies kumartui kohti lattianrajaa, jossa eilisiltana huolella kiillotetut kengät odottivat. Vanhat sormet sitoivat nauhat edelleen näppärästi tiukalle rusetille.
Kengät jaloissaan Samuel nousi ylös ja meni tarkastelemaan ulkonäköään kapeasta kokovartalopeilistä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi kuvajaiselleen.
”Mitä pidät, Eloise? Kravatti ja puvuntakki olisivat liikaa, pikku Ellie pian pelästyisi, kun kaikki olisi liian muodollista.”
Kissa maukui hypätessään alas sängyltä. Se tassutteli isäntänsä jalkojen luokse ja kiehnäsi päätään vasempaan puntiin kuin merkitäkseen sen karvoillaan, jotta kiintymys olisi tiedostettavissa kaikille.
”Hatun minä kyllä vielä päähän laitan. Olisi ihan sopimatonta olla hatuton näin tärkeässä tapaamisessa”, Samuel puhisi.
Tummanharmaa fedora oli Samuelin tavaramerkki. Oli hyvin harvinaista nähdä miestä ilman sitä liikkeellä. Kaikille kiinnostuneille (ja kiinnostumattomillekin) Samuel kertoi perineensä hatun isäukoltaan tultuaan miehenikään. Fedorasta pidettiin vielä parempaa huolta kuin kauluspaidasta. Kaikille Samuelin tunteville oli selvää, että hattu oli tälle kallisarvoinen.
”No niin. Nyt me ollaan valmiita ottamaan vieraat vastaan näyttävästi”, Samuel sanoi painettuaan fedoran päähänsä. ”Ja vieraat ovatkin ainoa mikä puuttuu!”
Kissa kintereillään Samuel palasi takaisin keittiöön. Hän otti kuparipannun esille ja täytti sen vedellä. Hän asetti pannun liedelle, jota ei tarvinnut enää sytyttää tikuilla. Riitti kun vain väänsi napista ja voilà, levy alkoi hiljalleen lämmetä. Kaikkea ne keksivätkin.
Hymy karehti Samuelin huulilla. Hänen oli ollut pakko myöntää, että sähköinen hella oli paljon kaasuhellaa helppokäyttöisempi. Voi miten hän alkuun oli harannut sitä vastaan, kun Tracy ja Stuart sitä olivat hänelle ehdottaneet (ja lopulta ostaneetkin). Naapurin Tommy oli saanut puhuttua hänet ympäri (kauan siihen oli mennyt) ennen kuin hän oli moiseen vaihtoon suostunut. Nyt hän ei suostuisi sitä pois vaihtamaan.
Veden kiehuttua Samuel siirsi pannun syrjään ja lappasi muutaman lusikallisen kahvipuruja joukkoon mukaan. Nyt vain annettaisiin juoman hautua rauhassa.
Samuel sammutti juuri levyn, kun kuuli soran rapisevan. Hän kiiruhti nopeasti ikkunaan varmistamaan, että arvasi oikein. Ja kyllä, tietä pitkin tuli taksiauto.
”Oh! Eloise, he ovat täällä!” Samuel riemuitsi rynnätessään ulko-ovelle.
Matkallaan tyttärensä perhettä vastaan Samuel poikkesi koputtamaan Tommyn ovea, kuten he olivat sopineet. Se oli merkki, jotta Tommy tietäisi tulla myös vastaan Tracya, kummityttöään.
Samuel hymyili leveästi, kun taksi viimein pysähtyi. Silmät loistivat onnesta. Sydän pakahtui, kun ovi aukesi ja ulos astui kaunis nuori nainen tyylikkäissä vaatteissa. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö upea hattu, jakku ja kapea puolisääreen ulottuva hame olleet muotia kuten myös tummat nahkahansikkaat ja laivastonsiniset avokkaat.
Toisin kuin Samuel oli odottanut, Tracy ei ottanut vauvaansa autosta vaan ryntäsi juoksujalkaa suoraan isänsä luokse. Samuel oli horjahtaa yllätyksestä, kun Tracy hypähti halaamaan häntä tiukasti.
”Voi isä, minun on ollut sinua kova ikävä!”
Tracyn tuttu tuoksu, johon oli sekoittunut jotain uutta, täytti Samuelin sieraimet tuoden monia muistoja mieleen. Kyyneleet nousivat silmiin hänen halatessaan rakasta, kaunista tytärtään takaisin.
”Niin minullakin sinua, kultaseni, niin minullakin sinua”, Samuelin ääni oli tukahtunut.
Tuntui siltä kuin he olisivat seisseet siinä hyvin kauan halaamassa, Tracy ei tuntunut haluavan päästää irti eikä Samuel itsekään halunnut niin tehdä. Ei menisi kauaakaan, kun hänen tyttärensä palaisi takaisin Amerikkaan uuteen kotiinsa. Samuel oli koko sydämestään onnellinen, että tytär oli löytänyt rakkauden ja sitä myötä myös erilaisen elintason, mutta siitä huolimatta ikävä oli aina suuri, kun heitä erotti valtameri.
Tracy painoi hellän suukon Samuelin poskelle. Tummissa silmissä oli rakastava katse, joka tutkaili Samuelin päästä varpaisiin saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli hyvin. Silitettyään isänsä poskea kevyesti Tracy irrottautui halauksesta ja palasi auton luokse.
Stuart oli isän ja tyttären syleilyn aikana noussut autosta vauvan kanssa. Tracy otti hellävaroin pienen nyytin syliinsä. Samuel katseli kuinka tyttärensä kasvot alkoi loistaa äidillisestä rakkaudesta.
”Isä”, Tracy sanoi ollessaan jälleen Samuelien luona, ”tässä on Ellie. Ellie, tässä on sinun isoisäsi.”
Samuel henkäisi ihastuneesti Tracyn ojentaessa vauvan hänen syliinsä. Tottunein ottein Samuel sulki vauvan käsivarsiensa suojaan. Pienoinen oli kiedottu vaaleankeltaiseen kapaloon niin että ainoastaan pää oli näkyvillä. Pientä päätä peittivät tummat suortuvat, pikkuruinen suu oli mutrulla, silmät olivat kiinni. Mikä suloinen pakkaus vauva olikaan!
”Hei pieni kultaseni, minä olen sinun taattosi ja minä rakastan sinua hyvin paljon”, Samuel kuiski koskettaen pikkuruista nöpönenää. ”Ja aina mahdollisuuden tullen minä hemmottelen sinut pilalle.”
Pikkuinen vauva oli kietonut Samuelin pikkusormensa ympärille jo pelkän valokuvan kautta, ja nyt kun vauva oli oikeasti siinä, hänen sylissään, hän tiesi olevansa mennyttä. Hän antaisi kaiken mitä voisi ja pystyisi pikkuiselle. Hän tulisi aina olemaan pikku Ellien turvana ja tämä saisi kasvaa tietäen, että isoisä rakasti tätä syvästi. Pikku Ellie tulisi aina tietämään olevansa isoisälleen kaikki, tämän silmäterä, aivan kuten äitinsäkin.
”Hei, Tommy, tules katsomaan suloista tyttärentytärtäni. Et ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa”, Samuel sanoi lopulta ystävänsä puoleen kääntyen.
Ilo oli suuri, kun hän esitteli suloista pienokaista leveästi hymyilevälle Tommylle. He alkoivat kilpaa leperrellä yhä tuhisevalle vauvalle.
”Isä, menisimmekö sisälle?” Tracyn oli kysyttävä lopulta, kun lepertelylle ei ollut tulla loppua.
Samuel vilkaisi lempeä hymy kasvoillaan tytärtään. ”Tietenkin, siellä Eloise odottaa pääsevänsä tapaamaan pikku Ellien myös.”
Tracy katsahti lapsuuden kotiansa. Ikkunan ääressä istui ulos tuijottava kissa.
”Voi isä”, Tracyn ääni oli hiljainen eikä Samuel kuullut sitä.
Stuart tarttui vaimoansa kädestä ja suuteli hansikkaiden peittämiä rystysiä. Pieni puristus oli tarkoitettu voimia antavaksi.
”Tulkaa nyt tekin kaksi”, Samuel huikkasi ovelta.
”Tullaan isä”, Tracy huudahti.
[^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤
Isä oli kattanut ruokailupöydän somasti, oli jopa ottanut esille parhaimman kahviastiaston. Kaiken kruunasi keskelle pöytää aseteltu maljakko, jossa oli kaunis kimppu neilikoita, Tracyn lempikukkia.
Tracy katsoi hymyillen ympärilleen. Kaikkialla näytti aivan samalta kuin ennenkin, jopa vanha käkikello oli omalla paikallansa. Mahtoikohan toimia enää? Isä tuskin mahtoi raaskia luopua siitä, vaikkei se toimisikaan.
Isä komensi naapurin Tommyn kahvinkaatohommiin, kun itse lepersi pikkuiselle lapsenlapselleen. Ellie oli täysin lumonnut isän.
Kissa naukaisi ja hypähti ikkunalaudalta lattialle. Se kipitti isän luo ja hieroi päätänsä isän jalkaa vasten. Isä nauroi iloisesti.
”Haluatko sinäkin nähdä pikku Ellien? Tule tänne, niin saatte tutustua”, isä sanoi ja siirtyi sohvalle.
Kissa seisoi hetken paikoillaan, mutta seurasi lopulta perässä. Ketterästi se hypähti sohvalle, jossa isä esitteli muodollisesti Ellien tälle.
Tracy riisui nahkahansikkaat käsistään, hatun laineilta olevilta hiuksiltaan ja asetti ne oven vieressä olevalle pöydälle, jossa oli pari vielä avaamatonta kirjettä. Tracy poimi kirjeet käsiinsä tutkiaksensa mistä ne olivat tulleet. Toinen oli lasku ja toinen kirje isän siskolta, Mary Annilta. Laskun Tracy sujautti käsilaukkuunsa, tätinsä kirjeen hän laski takaisin pöydälle.
”Isä”, Tracy sanoi. ”Kahvi on kaadettuna, raaskitko tulla seuraksemme juomaan?”
”Tietysti, tietysti”, isä vastasi iloisesti.
”Ellie voi siksi aikaan mennä koppaansa nukkumaan”, Tracy otti tyttärensä syliinsä.
Isä painoi vielä suukon Ellien otsalle ennen kuin antoi Tracyn laskea tämän punottuun koppaan. Tracy peitteli lapsensa ja silitti hieman tämän pehmoista poskea. Sydän hänen rinnassaan oli pakahtua onnesta.
Kahvin seuraksi oli tarjolla naapurin Lallin leipomaa herkullista pullapitkoa sekä Tommyn torilta isälle ostamia suussa sulavia keksejä. Isä puheli iloisesti kuulumisiaan ja kyseli kaikkea mahdollista elämästä Amerikasta. Stuartin työasiatkin kiinnostivat, mutta loppujen lopuksi Tommya enemmän kuin isää.
”Kultaseni”, isä sanoi laskettuaan kahvikuppinsa takaisin tassille. ”Olethan sinä onnellinen siellä Ameriikoissa?”
Tracy tarttui isäänsä kädestä. ”Olen minä isä. Mutta sinua minun on kova ikävä. Jos suostuisit, ottaisin sinut mukaamme. Saisit olla joka päivä Ellien kanssa.”
”Vaikka ehdotus onkin todella houkutteleva, niin minun on kieltäydyttävä. Tämä on minun ja Eloisen koti, emmekä me lähde täältä minnekään.”
Tracy piti hymyn huulillaan vaikka se olikin vaikeaa. Silmissä pistelivät kyyneleet, mutta hän ei voinut antaa tunteillensa valtaa, ei isän nähden. Hän ei halunnut huolestuttaa tätä.
”Kyllä sinun joku kerta täytyy tulla kylään. Tommy voi tulla myös, jos se tuntuisi hyvältä”, Stuart ehdotti.
”Kai minä joskus kylään voisin poiketa”, isä sanoi.
”Pidemmäksi aikaa sitten, koska matka on niin pitkä”, Tracy vannotti.
”Mutta ei pysyvästi”, Samuel lisäsi päättäväisesti.
”Ei pysyvästi, isä”, Tracy nyökkäsi vaikka olisi mielellään isän pysyvästi luokseen halunnutkin.
Toisten kahvikupillisten jälkeen Stuart meni viemään heidän matkalaukkunsa Tracyn entiseen huoneeseen. He viettäisivät siellä pari yötä ennen kuin he matkaisivat Lontooseen, jonka yhteen hotelleista he olivat tehneet huonevarauksen neljän päivän ajaksi. Sinä aikana Tracy tapaisi ystävättäriänsä ja vaihtaisi kuulumisia Stuartin tehdessä töitä. Ja ennen lähtöään he poikkeaisivat vielä yhdeksi yöksi isän luo.
Ellie alkoi kitistä kopassaan. Tracy laski kahvikuppinsa alas ja meni pienoisensa luo. Pulleat kyyneleet kastelivat suloiset posket.
”Onko äidin kullalla nälkä vai märkä vaippa?” Tracy kyseli nostaessaan tyttärensä syliin.
Vastauksen hän sai heti, sillä vaippa oli päästänyt harmillisesti lävitse. Tracy pidätti ruman sanan ilmoille pääsyn. Hoitokassin olalleen ottaen hän ilmoitti poistuvansa toviksi ja lähti astelemaan kohti lapsuuden huonettaan. Stuartin tullessa häntä vastaan hän informoi tätä joutuvansa vaipan vaihdon lisäksi vaihtamaan Ellielle vaatteetkin. Hän pyysi miestään tarkistamaan oliko kopan pehmuste kastunut kuinka pahasti. Stuart lupasi ja suukotti nopeasti heitä molempia ennen kuin Tracy jatkoi matkaansa huoneeseensa.
Huone näytti samalta kuin viimeksi; melkein vuosi sitten. Isoäidin valmistaman tilkkupeiton päällä vanhat nallet istuivat yhä samassa järjestyksessä somassa rivissä seinää vasten. Kuin aika ei olisi kulunut huoneessa lainkaan. Ainoastaan ikkunalaudalla olevaan maljakkoon oli vaihdettu tuore kukkakimppu sekä pölykerrokset kaikilta mahdollisilta pinnoilta oli huiskuteltu pois huolella. Ihan kuin hän ei olisi ikinä muuttanut pois vaan ollut opiskelemassa tai ansaitsemassa rahaa.
Laskettuaan Ellien keskelle sänkyä Tracy silitti nopeasti kädelleen tilkkutäkin pintaan, se oli yhtä pehmeä edelleen. Surumielinen hymy huulillaan Tracy etsi hoitokassista puhtaan vaipan sekä vaateparren. Vaihtaessaan Ellielle kuivaa ylle hän hyräili lastenlaulua, jota hänen omat vanhempansa olivat hyräilleet hänelle: aina siihen asti, kun hän oli kymmenen. Sen jälkeen hän oli ollut olevinaan liian vanha sellaiselle. Myöhemmin sitä oli hyräilty hänelle vain silloin, kun hän oli tarvinnut lohdutusta. Viimeisen kerran isä oli hyräillyt sitä hänelle ennen hänen hääpäiväänsä, rauhoittaakseen heidän molempien pientä hermostusta.
Ellien silmät alkoivat lupsahdella kiinni ennen kuin Tracy sai kaksi viimeistä vaatekappaletta puettua tämän ylle. Tracy hymyili pienesti ujuttaessaan pellavamekon tyttärensä ylle. Pellavamekon päälle puettiin vielä kevään keltainen virkattu neuletakki, jossa oli kaksi nappia napitettavana.
Hetken ajan Tracy vai ihasteli nukkuvaa pienokaistaan. Kuinka söpö tyttö olikaan! Ja aivan samannäköinen kuin isänsä pienenä, ihonväri pois lukien, se oli enemmän hänen omaa ihonsävyään lähempänä.
Ollessaan täysin varma, että Ellie oli syvässä unessa, Tracy nosti tämän syliinsä. Hän nuuskaisi vauvansa päätä. Miten pienet vauvat saattoivatkin tuoksua niin hyvälle? Tuoksu oli melkeinpä jumalainen, juovuttava. Tuskin mikään koko maailmassa tuoksui yhtä hyvälle.
Omille ajatuksilleen hymähtäen Tracy nousi ylös. Hän veisi Ellien isällensä ja tulisi sitten hakemaan kastuneet vaatteet sekä harsovaipan, joiden seuraava määränpää oli pyykkitupa. Siellä ne voisivat odottaa tunnin pari ennen kuin hän pääsisi pesupuuhiin. Toivon mukaan isältä löytyisi pestäviä vaatteita, ettei hänen tarvitsi vain muutaman vaatekappaleen ja harsovaippojen takia käydä pesupuuhiin.
Tullessaan olohuoneeseen Tracy huomasi Tommyn olevan tekemässä lähtöä. Hän kiiruhti tämän ja isänsä luo voidakseen hyvästellä kummisetänsä. Ennen kuin Tracy siirsi vauvansa isänsä syliin, Tommy kumartui silittämään tämän pientä poskea.
”Mikä söpöliini hän onkaan. Aivan kuin sinä pienenä.”
”Niinkö? Minusta hän on isänsä näköinen, mitä olen Stuartin vauvakuvia katsellut”, Tracy naurahti.
Tommy hymisi. ”Kyllä hän Stuartiltakin näyttää, mutta enemmän minä hänessä sinua näen: hiukset ja pikkuruinen nenä ovat aivan kuten sinulla.”
”Minun täytyy katsoa omia kuviani, jotta osaan vertailla paremmin!” Tracy totesi.
”Teepä se”, Tommy sanoi.
”Isä, ottaisitko Ellien?”
”Mielelläni!” Samuel ojensi kätensä odottavaisesti.
Lapsenlapsi sylissään isä kehotti Tommya tulemaan pian uudelleen. Tracy odotti kunnes isä oli kuulomatkan ulkopuolella.
”Tommy, miten isä on voinut? Miten hänellä on mennyt?”
”Kultaseni, hän on voinut oikein hyvin. Hän puuhailee ja touhuilee paljon, perässä on miltei mahdoton pysyä. Hän on oikein tyytyväinen aina kun olemme nähneet. Käymme vuoroin vierasilla toistemme luona, isäsi käy myös auttamassa korttelin päässä asustelevaa yksinhuoltajaäitiä, jolla on kolme lasta. Lalliakin hän auttelee aina mahdollisuuksien mukaan, yleensä silloin kun Everetistä ei ole mihinkään”, Tommy kertoi.
”Sepä hyvä. On niin kamalaa asua niin kaukana isästä. Jos hän olisi yhtään myötämielinen, niin yrittäisin suostutella häntä muuttamaan meidän luoksemme”, Tracy sanoi puristellen käsiään.
”Murrat pian kätesi, jos jatkat niiden puristelua tuohon tahtiin.”
”Mitä? Ah, aivan. Kuule”, Tracy sanoi vilkaisten isäänsä, joka kutsui Eloisea tulemaan vauvaa katsomaan. ”Onko tuo jatkunut pidempääkin?”
Tommy katsahti ystävänsä suuntaan. Tuhkanharmaa kissa heilutteli pörheää häntäänsä isäntänsä jalkoja vasten ja maukui parisen kertaa.
”Ei ainakaan minun aikanani. Ehkä kerran tai pari, mikä on ihan luonnollista”, Tommy totesi kulmat kurtussa. ”Mutta älä sinä huoli, me pidämme häntä silmällä.”
”Kiitos, mutta en minä pysty olemaan huolimatta, on hän kuitenkin minun isäni. Mutta – me tulemme huomenna käymään teillä, jotta Lissykin pääsee näkemään Ellien. Missä hän nyt on muuten?”
”Äitiään katsomassa, palaa myöhään illalla. Hän kyllä ilahtuu päästessään tapaamaan kummityttönsä pikkuisen.”
”Kiitos kun kävit – ja pidät isää silmällä”, Tracy sanoi halaten kummisetäänsä.
Tommyn hävittyä ulos Tracy huokaisi syvään. Hän kääntyi paikoillaan nähdäkseen isänsä, joka leperteli Ellielle. Hänen olisi puhuttava isänsä kanssa, hänen oli kuultava mitä mieltä tämä itse asiasta oli. Toivottavasti asiat olivat, kuten Tommy oli sanonut. Mutta kummisetä ei tietenkään voinut olla isän seurassa jokaisena hetkenä, joten asiat saattoivat olla pahemminkin. Tracy rukoili, ettei niin kuitenkaan olisi. Olisi parempi, että Tommy olisi oikeassa eikä hän.
Tracy istahti sohvalle isänsä viereen. Kissa naukaisi ja poistui paikalta. Tracy ei voinut olla naurahtamatta – oli kuin kissa olisi tuohtunut, kun hän oli tullut isänsä viereen.
”Isä”, Tracy sanoi hiljaa.
Isä ei nostanut katsettaan Elliestä. ”Niin kultaseni?”
”Miten sinulla on mennyt?”
”Ihan hyvin. Tekemistä riittää; tänään korjasin käkikellon vihdoin ja viimein. Eloise on oikein tyytyväinen, kun siihen meni niin kauan”, isä vastasi.
”Voi isä”, Tracy laski kätensä isänsä käsivarrelle, ”kai sinä muistat että äiti on kuollut?”
Isä lopetti lepertelyn ja tuijotti vain suoraan eteensä. Tracyn rintaa puristi, kyyneleet pyrkivät silmiin. Tuntui menevän ikuisuus ennen kuin isä nosti katseensa häneen. Olivatko isän kasvot olleet kauankin noin ryppyiset ja hauraan oloiset vai oliko se sittenkin harhaa, raastavien ajatusten luomaa?
”Tietenkin minä sen muistan, kultaseni”, isä sanoi hitaasti.
”Varmastiko? Sillä sinä puhut hänelle useasti ja käyttäydyt niin kuin hän olisi oikeasti paikalla”, Tracyn ääni oli karhea pidättelemistään kyynelistä.
”Se on vain vanha tapa, Tracie. Me olimme äitisi kanssa niin kauan yhdessä, että on ihan luonnollista, jos joskus puhelen hänelle”, isä lohdutti.
Tracy nyökkäsi ainoastaan. Hän ei pystynyt sanomaan mitään, joten hän tyytyi puristamaan isänsä kättä pikaisesti. Hänen oli noustava ylös ja käännettävä selkänsä isälleen, jottei tämä näkisi hänen kyyneliään, joita hän ei pystynyt enää pidättämään.
[^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤
Sänky oli kapea heille kahdelle, he mahtuivat makaamaan siinä juuri ja juuri vierekkäin. Aivan sängyn vieressä Ellie uinui kopassaan tyytyväisenä vatsa täynnä. Stuart silitti peukalollaan vaimonsa kämmenen syrjää kuunnellen itkuista huolta.
Loppupäivä oli sujunut ilon merkeissä. Isän paapoessa onnellisena Ellietä Tracy oli käynyt pyykkituvassa ja sen jälkeen valmistanut heille syötävää sekä myöhemmin iltapalaa. Isä ei ollut huomannut vastustella, sillä Ellie oli lumonnut tämän täysin.
Äidille isä oli puhunut illan aikana vielä pari kertaa. Oli ollut hyvin selvää, että isästä äiti oli oikeasti paikalla. Tracy ei ollut tiennyt olisiko hänen pitänyt puutua asiaan vai ei, mutta Stuart oli onneksi vetänyt isän huomioon itseensä kertomalla työstään.
Tracyn sydäntä särki ajatella, että isän muisti oli ilmeisesti huononemassa. Miten niin oli voinut käydä? Kun he olivat viimeksi käyneet kylässä, kaikki oli ollut hyvin. Isän muisti oli toiminut kuten ennenkin, mitään viitteitä ei ollut ollut olemassakaan, että muistissa olisi yhtään vikaa. Äidin nimi oli mainittu vain silloin, kun puhe oli kääntynyt tähän. Isä ei ollut kuvitellut äidin olevan paikalla, yhä elossa. Saattoiko muisti todella rappeutua niin nopeasti? Eihän se voinut, ei vain millään! Hän ei ollut valmis siihen, että isäkin vietäisiin häneltä ennen aikojaan. Isä oli vasta viidenkymmenenkolmen, taivas sentään!
”Hänet pitää viedä lääkärille tutkittavaksi, jotta saamme tietää, mikä tilanne on sekä kuinka pitkälle edennyt”, Stuart sanoi. ”Voimme pidentää matkaamme sen verran.”
”Oikeastiko?” Tracy nyyhkäisi.
Stuart nyökkäsi. ”Oikeasti. Parempi toki olisi, jos voisimme viedä hänet Yhdysvalloissa lääkäriin, sieltä löytyy parempaa osaamista. Epäilen kuitenkin, ettei isäsi suostuisi siihen.”
”Pitää alkaa suostuttelemaan isää hitaasti. Viedään hänet ensin täällä ja sitten kun hän joskus tulee meille kylään, niin voimme viedä hänet jollekin kunnon asiantuntijalle. Sillä väliin voimme pyytää Tommya ja Lissyä pitämään isää silmällä.”
”Se kuulostaa oikein hyvältä. Ja tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta koeta olla huolehtimatta, rakkaani”, Stuart sanoi ja vei vaimonsa käden suulleen suukotettavaksi.
”Minä yritän parhaani. Onneksi sinä olet tukenani”, Tracy väläytti pienen hymyn.
”Tulen myös aina olemaan. Minä rakastan sinua, Trace.”
”Minäkin sinua.”
[^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤ [^._.^]ﾉ❤
Pöytälamppu soi huoneeseen valonkajoa. Samuel istui sängyn reunalla käsissään valokuvakehys. Eloise hymyili kuvassa hampaat vilkkuen – kuva oli otettu tämän neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänä. Melkein kaksi vuotta myöhemmin taivas oli joutunut ottamaan naisen luokseen, aivan liian aikaisin. Se päivä oli ollut erittäin surullinen, katkera ja täynnä sumentavaa vihaa. Kuinka joku saattoi tehdä niin toiselle ihmiselle?
Samuel ei välittänyt poskelleen vierähtävistä parista kyyneleestä, ne saivat rauhassa jatkaa matkaansa kohti leukaa ja vapaapudotusta. Hän silitti peukalollaan kehystä, hän ei halunnut tahrata kuvaa suojaavaa lasia sormenjäljillään.
Eloise olisi ylpeä Tracysta, kuinka kaunis, upea ja ystävällinen nainen tästä oli tullut sekä erinomainen äiti omalle pikkuiselleen. Pientä Ellietä Eloise olisi hellinyt ja hemmotellut sekä ollut tämän ylpeä momma. Mutta nyt pieni Ellie ei tulisi koskaan tuntemaan mommaansa kuin kuvien ja toisten muistojen kautta. Tämä ei tulisi koskaan kokemaan mommansa rakkautta saati lämpöistä syleilyä. Tracyltakin se rakkaus ja lämpö oli julmasti viety ennen aikojaän, tyttö oli joutunut kasvamaan ilman äitiään, ainoastaan isänsä rakkauden ja lämmön turvin.
Samuel tiesi pärjänneensä hyvin jäätyään kahden Tracyn kanssa kymmenen vuotta sitten. He olivat selvinneet vaikeuksien yli ja syleilleet tiukasti onnellisia aikoja, joita oli onneksi ollut huomattavasti kiukkuilua enemmän. Hän oli onnistuneesti kasvattanut äidittömäksi jääneestä tyttärestään hurmaavaan, ihastuttavan aikuisen naisen. Naisen, joka nyt huolehti omasta lapsestaan – sekä oli huolissaan omasta isästään. Eikä vain siksi, että Tracy oli pian naimisiin menonsa jälkeen muuttanut ulkomaille siippansa kanssa ja hän oli jäänyt yksin heidän yhteiseen kotiinsa. Nyt tytär huolehti jo hänen terveydestään.
Olisi mukavaa väittää, että se olisi turhaa, ettei Tracyn tarvitsisi olla hänen terveydestään huolissaan. Mutta Samuel tiesi, että kaikki ei ollut aivan hyvin. Oli hän itsekin huomannut muistinsa tekevän tepposia, mikä oli hyvin pelottavaa. Hän ei vain halunnut myöntää itselleen eikä muille, varsinkaan tyttärelleen, että turhankin usein hän unohti arkipäiväisiä asioita. Hän oli muutaman vuoden yli viidenkymmenen, ei sen ikäisillä pitäisi olla muistin kanssa ongelmia. Sellaiset kuuluivat vanhojen ihmisten elämään, jotka olivat jo muutenkin lähempänä elämänsä ehtoopuolta.
Syvään huokaisten Samuel pudisti päätänsä. Hän laski valokuvan takaisin yöpöydälle pöytälampun eteen.
”Voi Eloise, mitä minä teen?”
Samuel heilautti jalkansa sängylle ja kävi peiton alle. Hän käänsi katseensa vasemmalle puolelle, jossa Eloise oli aina nukkunut (hän ei vieläkään osannut nukkua kuin omalla kohdallaan vaikka sänky oli ollut jo monta vuotta yksin hänen). Kyyneleet sumensivat silmät, kun hän ojensi kätensä tyhjälle tyynylle. Poskien kastuessa Samuel sulki silmänsä.
Älä itke, ukon hyväkäs.Hätkähtäen Samuel avasi nopeasti silmänsä. Eloisen pyöreillä kasvoilla oli leikkisä hymy ja tummissa silmissä oli tuttu loiste. Valkoinen tyynyliina korosti hiusten pikimustaa väriä, joukossa näytti olevan muutama harmaa suortuva kuin koristeena. Miten kaunis hänen vaimonsa olikaan!
”Minun on niin kova ikävä sinua”, Samuel kuiskasi.
Miksi ihmeessä? Tässähän minä olen, hassu mies! ”Sinun hassu miehesi.”
Juuri niin, minun hassu mieheni, jota rakastan syvästi.”Minäkin rakastan sinua, Eloise-rakkaani”, Samuel sanoi nostaen kätensä vaimonsa poskelle.
Eloise laski oman kätensä miehensä käden päälle ja sulki silmänsä. Samuel ei voinut olla hymyilemättä. Hän tunsi olonsa niin onnelliseksi Eloisen rinnalla. Kaikki oli hyvin, hänen oli hyvä olla siinä rakkaan Eloisensa kanssa. Hän voisi pysyä siinä ikuisesti.
Jalkopäässä maannut kissa avasi toisen silmänsä kurkistaakseen isäntäänsä, joka tuijotti tyhjyyteen. Hitaasti tämä nousi ylös ja meni Samuelin luo. Kissa hieroi päätänsä paljasta käsivartta vasten kuin lohdutusta suoden maukuen samalla niin kauan, kunnes isäntä räpytteli silmiään hämmentyneenä.
Samuel hymähti huomatessaan kissansa. ”Tulitko piristämään ukkoparkaa, Cecilia? Vai oletko rapsutuksia vailla?”
Cecilia nuolaisi pikaisesti isäntänsä kättä ja kävi sitten tämän vatsan päälle kerälle. Hykertäen Samuel alkoi silittää Cecilian pehmoista selkää, johon kissa vastasi tyytyväisesti kehräten. Samuel päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena hänen kumpaankin kysymykseensä.
Toista kättään kurottaen Samuel sammutti valonlähteenä toimineen pöytälampun. Pimeys valtasi huoneen, mikä oli mukavaa väsyneille silmille. Yhä kissansa silittelyä jatkaen Samuel sulki silmänsä valmiina nukahtamaan hetkenä minä hyvänsä.
”Hyvää yötä, Ceciliaiseni.”
