Kirjoittaja Aihe: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 14/17  (Luettu 1256 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« Vastaus #20 : 12.03.2021 11:32:41 »
Okakettu: No mut hei, tän luvun lopussa ei tule cliffhangeria! :D Ja olen kyllä iloinen, että edelleen usein lainailet juuri niitä kohtia, joihin itsekin olen erityisen tyytyväinen! Se sentään kertoo siitä, että ei ole nähnyt vaivaa turhaan. :) Ja hei, enää viisi lukua (kai :D ) matkaa onnellisempiin meininkeihin. Kiitos kommentista! ♥

Hopearausku: Heh, huomasin yksi päivä, että luit Kellopelisydämen wanhaa versiota (jota en ollut raaskinut Finistä poistaa, koska sen saamat kommentit ovat olleet minulle tosi tärkeitä), ja piti siksi itse asiassa aloittaa julkaisu alusta, koska alkoi vähän ärsyttää, että siitä on täällä miljoonatsiljoonaa spinoffia, muttei alkuperäistä tarinaa. :D Joten kiitos! Oli jo toinen kerta, kun sattumalta potkit minua saamaan asioita eteenpäin. Ja sen verran haluan sanoa, että vaikka Alatin ja Kaihon tarinan pohjaväre on aika surullinen, niin lupaan, että heillekin on lempeyttä ja toivoa luvassa. Viimeistään aikanaan, koska ajattelen, että tällaisilla tarinoilla on tärkeää olla onnellinen loppu (vaikka usein myös haikea). Maailmassa on surullisia loppuja riittämiin. Kiitos kommentista ja näin randomisti toivotan myös voimia etäkouluun! ♥

Isfet: Ei sitä aina ehdi ja se on ok :D Mutta kyllä minulla innoitus pysyy yllä, ei hätää! Loppuhan on muutenkin kirjoitettu, tässä on lähinnä tällaisia kursittavia lankoja välissä. Ja Alati ja Kaiho ovat minulle sen verran rakkaita, etten varmastikaan heitä hylkää. ♥ Mutta toki ilahdun aina valtavasti, kun joku tätä tarinaa kommentoi. :) Ja olet Alatista aivan oikeassa: hänen suhteensa kesään on vähän kaksijakoinen, ja vaikka Alati tuntee sen hyvin, kesä ja hän ovat jatkuvasti vähän tukkanuottasilla. Joskin nyt tilanne vähän muuttuu. :D Tsemppiä opiskeluun (ja ehkä työhakemuksiinkin, jos niitä pitää vielä laittaa!) ja kiitos jälleen kerran kommentista! ♥

K/H: Tämäkin osa on selkeästi lyhyempi. Se on Alatin osan vastinpari, eikä Kaiholle ihan hirveästi tapahdu sillä aikaa, kun Alati on taas tekemässä sankaritöitä. :P Toisaalta: Kaiho tekee sitten ihan omanlaisiaan sankaritöitä tässä luvussa. Sen lyhyydestä huolimatta on sanottava, että pidän tästä luvusta hyvin paljon, ja se on tyylillisesti minulle erittäin ominainen luku. Toivottavasti tekin pidätte!

*

10

Kaiho

Herään sururastaan liverrykseen ikkunan alla. Sen laulu on varjoisaa ja lempeää, mutta huono enne yhtä kaikki. Siinä elämässä, jota aiemmin elin ja josta nyt muistan vain häilähdyksiä, tiedän kuunnelleeni sururastaan laulua usein. Ääni tuo mieleeni pienen kylän, jonka läpi oikutteleva vuoripuro virtasi, ja lumilaikut keväisillä rinteillä. Siellä – ehkä entisessä kotitalossani – sururastas rakensi pesänsä pihalla kasvaneeseen vaahteraan.

Muistan tyhjän talon hiljaisuuden, sen tummat seinät ja vuosien kumaraan painaman katon. Hallan, joka viipyi aina nurkissa – minun talveni seuralaisena, kai. Vieraat, joilla oli aina vakavat kasvot ja raskaita pyyntöjä.

Silloin olin yksinäinen.

Kun tunnustelen näitä muistoja varovasti ja limitän niitä toistensa lomaan, ymmärrän, että jotakin on sentään muuttunut. Tämä mökki on pienempi, mutta silti vähemmän ahdas. Alatin kesä on tehnyt siitä valoisamman ja lämpimämmän paikan elää, ja puutarha kukoistaa. Vaistoan, että sen koivuihin sururastas ei koskaan uskaltaisi rakentaa pesäänsä. Ei, vaikka meillä onkin murheita riittämiin.





Myöhemmin istun pitkään pienellä laiturillamme ja uitan jalkojani joessa. Vesi on kirkasta ja kuohuvaa. Sen viileydessä on jo häivähdys tulevasta syksystä, sillä hellekuu on taittumassa elokuuhun. (Taas yksi asia, jonka tiedän, vaikka en muistakaan tarkasti, miksi.)

Varpaani ovat vedenpinnan alla liian valkoiset ja kalpeat. Ajattelen Alatin ruskeampaa ihoa, sen lämmintä sävyä, ja hetken minun on kylmä. Pelkään, etten sovi hänen viereensä. Vaikka talveni tekee kuolemaa, minä olen silti varmaankin aina kalsea ja kolea. Miksi hän haluaisi sellaisen kumppanin?

Sitten suljen silmäni ja ajattelen häntä kantamassa minua, hänen äänensä pehmeyttä ja sitä tapaa, jolla hän minua katsoo. Tiedän, että hän on katsonut minua joskus aiemmin kuin ihmettä, kuin haluaisi saada minut kokonaan omakseen, sillä se muisto on kirkas.

Mutta silloin minä olin vielä talventaittaja. Ehkei hän halua tätä versiota minusta: tätä vaillinaista ja rikkinäistä. Enhän minä osaa edes puhua.

Avaan suuni ja yritän pusertaa sanoja ulos, mutta saan aikaan vain voimattomia ynähdyksiä. Puristan käteni nyrkkiin ja huudan äänettömästi niin pitkään, että kurkkuuni alkaa sattua.





Kun yksinäisyys alkaa käydä liian raskaaksi, ryhdyn kantamaan vettä joesta ja kastelemaan vihannesmaata. Tomaatit hehkuvat punaisina ja talon eteläisen seinän mansikat kilpailevat niiden kanssa. Alati on hoitanut puutarhaa hyvin. (Tiedän, että sen täytyy olla hänen työtään, sillä minun käsissäni ei näy jälkeäkään siitä, että olisin tottunut fyysiseen työhön, ja sankojen kantaminen saa minut hengästymään jo kahden vedenhakuretken jälkeen.)

Jatkan silti. Kitken rikkaruohot parhaani mukaan silloin, kun tiedän varmasti, etten vahingossa nyhdä maasta hyötykasveja. Kerään puutarhasta salaattia, porkkanoita, sipuleita ja perunoita ja valmistaudun laittamaan niistä ruokaa. Meidän makuuhuoneemme ikkunanpieliin on ripustettu laventelikimppuja, jotka vaihdan uusiin. (Nekin ovat todennäköisesti ollut lahja Alatilta. Minä en ikinä ajattelisi sellaisia asioita. Tai en ainakaan ajatellut aiemmin.)





Iltapäivä venyy pitkälle, eikä Alati palaa. Istun keittiössä ja kuorin vihanneksia, pilkon niitä pataan. Hella tuijottaa minua uhkaavasti, enkä ole varma siitä, saanko tulta syttymään. Vaikka kai minun on joskus täytynyt laittaa ruokaa itse? En varmastikaan ole koko elämääni istunut muiden passattavana, enhän?

Polttopuiden lisäksi meillä on sentään tuohta, joten kolmannella yrityksellä saan tulipesän sytytettyä. Se on saavutus, jolle huomaan jälleen hymyileväni. Sitten pysähdyn ja ajattelen Alatin ihmetystä pesutuvassa. Vanha Kaiho ei hymyillyt. Kiitinkö Alatia koskaan hänen lahjoistaan? Olenko pyyhkäissyt nekin syrjään ja työntänyt hänet etäälle?

Millainen minä oikein olen ollut?

Kysymys saa hymyni hiipumaan. Toimeliaisuutenikin alkaa hävettää minua. Mitä jos Alati ajattelee, että yritän vain olla hänelle mieliksi? Tai ehkä hän näkee taas, etten ole samanlainen kuin ennen. Ehkä hän –

Talvi sisälläni sykähtää ja kohottaa päätään, nuuhkii. Minä käännyn ja huomaan, että tuuli lakaisee lunta sisään avonaisesta ovesta.





Ulkona pyryttää. Viima hyökyy vastaan ja pistelee poskiani, saa silmäni vettymään. Alati seisoo pihamme veräjällä ja nojaa vieressään seisovaan naiseen. Naisessa on jotakin tuttua – mutta väärällä tavalla, vääntyneellä. En silti jää ajattelemaan sitä, vaan juoksen lumipyryn poikki heidän luokseen.

Alatin hiukset ovat huurtunutta kuparia, hänen vihreät silmänsä talvesta sumeat. Hän pysyy pystyssä vain vaivoin.

“Mitä sinä olet hänelle tehnyt?” Sanat ovat teräviä, pelosta kirkkaita. Ne vierähtävät huuliltani helposti, sillä talvi on antanut minulle ääneni takaisin. Työnnän hetkellisen huojennuksen syrjään. Nyt en ehdi.

 Tuijotan vierasta naista, mutta hän vain hymyilee surullisesti ja pudistaa päätään. Hänen käsivartensa ovat kauttaaltaan äkäisten paleltumien peitossa ja huulet sinertävät kylmästä. On ihme, että hän kykenee kannattelemaan Alatia.

“Hän itse”, nainen sanoo. “Sinun pitäisi –”

Alati avaa veräjän ja rojahtaa minua vasten.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2021 14:17:07 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 10/?
« Vastaus #21 : 12.03.2021 16:00:52 »
Eeeiiiiih! Mitä sinä minulle teet, kun lopetat tällaiseen paikkaan!!!!

Ei minulla muuta, pahus vieköön. Tyrmäsit minut taas hiljaiseksi.

❤️
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 11/18?
« Vastaus #22 : 22.03.2021 12:41:04 »
Isfet: Ei hätää, nyt tämä jatkuu. ♥ Toivottavasti tämä luku ei tyrmää yhtä pahasti.

K/H: Nonni! Taas yksi vaikea ja raskas luku editoinnin kannalta, mutta tässä se ollaan ja tarina etenee. Kiitos kun ootte mukana. ♥

*

11

Alati

Käy ilmi, että Sanelman taikuus on paljon villimpää ja voimakkaampaa kuin kuvittelin. Olen nähnyt sen aina vain kärsivällisenä ja pehmeänä hämäränä, suvilumena, huovetalvena. Kaiken sen alla on kuitenkin pakkasenterävää ylpeyttä, enkä ole kaikessa päättäväisyydessänikään osannut varautua siihen ennalta. Siksi talvi noustessaan melkein rusentaa keuhkoni ja ajaa kesäni nurkkaan. Se hyökyy ihoni läpi ja maalaa polun edessä ja takanani kuuralla ja kirkkaalla jäällä.

Sanelma tukee minua, vaikka talvi puree ja näykkiikin häntä kuin vihollista. Taikuus on hämmentynyttä, sillä juuri nyt se ei kuulu minulle tai kenellekään, ja on siksi peloissaan. Kesänkaatajien ja talventaittajien taikuus on aina osa heitä, punoutuu sydämensykkeeseen ja virtaa veressä. Tämä talvi ei kuitenkaan asetu aloilleen minuun, ja Sanelmakin huomaa sen, sillä hän sanoittaa syyn meidän molempien puolesta:

“Kesä ja talvi eivät voi elää sinussa samaan aikaan. Niiden luonnot ovat toisiaan vastaan.”

Nyökkään vain vaivoin. Suuni tuntuu olevan täynnä sohjoa ja loskaa. Lihaksiani jäytää koleus ja kylmyys, ja tiedän, että jos nyt jään paikoilleni, jähmetyn ja jäädyn kuoliaaksi.

“Sinun täytyy ammentaa lämpöä minusta”, Sanelma sanoo, vaikka hänen hampaansa kalisevat.

“Et sinä ole kesänkaataja”, minä sanon. “Ei sitä voi ammentaa noin vain.”

“Elämä on taikuutta”, Sanelma toistaa aiemmat sanani – ne, jotka sain villiltä taikuudelta.

“En tapa sinua. En suostu siihen”, toistan jälleen. Sanelma hymyilee tyynesti pakkasesta huolimatta.

“Et niin. Mutta ota sen verran kuin on tarpeen. Sen verran, että pääsemme perille”, hän sanoo ja painautuu lähemmäs, tarrautuu tiukemmin kylkeeni. Sanelman sydän lyö edelleen tasaisesti. Se on päättäväinen ja tyyni sydän, sellainen, joka kestää koko elämän painon.

Minä huokaan ja hengitykseni höyryää kuivassa pakkasilmassa. Villi taikuus virtaa Sanelmaan, mittaa hänen elämäänsä kuin räätäli kangasta, purkaa siitä sen verran lämpöä, että minussa riehuva talvi saa upottaa siihen hampaansa kesän sijaan. Pohdin voipuneena sitä, kuinka monta vuotta Sanelman elämästä tämä lyhyt matka niityltä mökillemme vie.

Ja kuinka monta vuotta, kuinka monta elämää villi taikuus vaatii, jotta työmme on tehty? Millainen on maailman taikuuden hinta, ja ketkä kaikki sen saavat lopulta maksaa?





Kun selviämme perille, minä olen aivan loppu. Pysyn tuskin jaloillani, mutta erotan silmiäni hämärtävän paksun jään läpi Kaihon ääriviivat. Saan väännettyä veräjän auki kohmeisin sormin. Sanelma astuu syrjään ja villi taikuus irrottaa otteensa hänestä välittömästi. Tunnen helpotuksen välähdyksen kaiken myrskyn ja uupumuksen keskelläkin. Me olemme molemmat hengissä, ja –

(vain kaksi vuotta, villi taikuus lohduttaa)

– Kaiho nappaa minut kiinni, kun romahdan ja päästän viimein irti, putoan talvimyrskyn lumenvalkoiseen pimeään.





Herääminen on vaikeaa. Tunnen Kaihon taikuuden kurottavan minua kohti, mutta tällä kertaa talvi on raivokkaan pelon sijaan silkkaa lempeyttä, eikä se tunnu enää Sanelmalta tai oman taikuuteni vääristämältä. Tämä on Kaihon talvea, kirkasta yötä. Aiempaa pehmeämpää, ehkä, mutta täysin hänen.

Siksi pakotan itseni ryömimään pimeän läpi hänen luokseen. Otan tukea kuunvalonyöristä, jonka hän on minulle heittänyt, ja kiskon itseni takaisin hereille, vaikka kaikki minussa kaipaa unta.

Kun avaan silmäni ja kohtaan Kaihon katseen, hänen kasvoilleen leviävä hymy on kuitenkin kaiken kamppailun arvoista.

Se on helpottunut, pohjiaan myöten hämmentynyt, ja ehdottomasti kaunein koskaan näkemäni.





Kaiho on laittanut ruokaa. Kaikkien yhdessä viettämiemme kuukausien aikana hän ei ole tehnyt niin kuin kahdesti aiemmin, ja molemmat kerrat olivat… No, ruoka ei ollut järin syömäkelpoista.

Tällä kertaa hän on kuitenkin onnistunut keittämään ihan kelvollista kasvissoppaa. Se on suolatonta ja laihaa, ja vihannekset ovat ehtineet pehmetä melkein muhennokseksi asti, mutta lusikoin keittoa kuitenkin oman nälkäni ajamana ahneesti ja kädet täristen. Kumpikaan meistä ei ole puhunut vielä sanaakaan. Kaiho on kuitenkin rauhaton, sillä hän liikkuu jatkuvasti: kohentaa verhoja, nousee ja istuu taas, nirhii alahuultaan hampaillaan. Hänen talvensa räsähtelee ja kiristyy, lauhtuu, kiristyy. Lopulta hän ei enää kestä, vaan kysyy sen kysymyksen, jota minä olen pelännyt:

“Miksi ihmeessä sinä menit? Miksi teit jotakin tuollaista?”

“Minun oli pakko”, vastaan, sillä se on totta. En pysty katsomaan Kaihoa, joten pidän silmäni tiukasti kiinni. Lasken lusikan kädestäni pöydälle. “Sinun talvesi olisi kuollut. En voinut sallia sitä, ja Sanelmakin tiesi sen kyllä.”

“Sinun olisi pitänyt kysyä minulta”, Kaiho vastaa. Hänen äänensä on täynnä tuttua itsepäisyyttä. Voi Kaiho. “Olisit voinut kuolla. Ja sitten se nainen – Sanelmako? Ymmärrätkö sinä, mitä häneltä veit?”

Pakotan silmäni auki. Kysymys on raskas, mutta kestän kyllä sen painon. “Tietenkin.”

Kaiho ei tunnu uskovan minua. Kuinka hän voisikaan? Hän ei ymmärrä vielä vierasta taikuutta, eikä hän nähnyt Sanelman hiljaista varmuutta tai sitä, miten talvensa jälkeen Sanelma oli valmis vuodattamaan vielä enemmän, näivettämään pois vuosia elämästään, jotta sai ostettua niillä minulle riittävästi minuutteja perille selviämiseen. Kyllä minä tiedän, mitä hän minulle – meille – antoi. Kaiho ei kuitenkaan ymmärrä, ja siksi hän jatkaa:

“Todellako? Hänen talvensa oli kuoltava. Enkä edes tiedä miten ja miksi pystyin sellaiseen. Olen varma, että se osa minusta ei ole ollut aina olemassa. Se osa ei edes ole minun, ei todella. En ole koskaan tuntenut vastaavaa taikuutta, tai ehkä – ehkä –”, Kaiho hiljenee. Tiedän, että hän yrittää saada kiinni muistoistaan, vaikka ne ovatkin edelleen usvaa ja hämärää, seassa vain muutamia aurinkoläikkiä. En jää odottamaan.

“Voimmeko puhua tästä myöhemmin? En kykene käymään tätä keskustelua nyt.”

Kaiho epäröi, mutta nyökkää lopulta.





Hän joutuu syöttämään minulle loput keitostani, sillä en yksinkertaisesti pysty enää siihen itse. Kaihon taikuus ei ole vieläkään rauhoittunut, sillä se hyökyy jatkuvasti minuun, vetää minua lähemmäksi, pyytää ja toivoo. Tiedän, että kesäni vastaa samalla mitalla, sillä tietenkin sekin on täynnä kaipausta ja halua nyt, kun viimein saa vastakaikua. Minä olen kuitenkin väsynyt ja lopussa, enkä vieläkään tiedä, mikä on kesäni toivetta ja mikä omaani.

Kaiho taluttaa minut makuuhuoneeseen. Hän kiskoo kengät jaloistani, ohjaa minut vuoteeseen ja auttaa riisumaan paitani. Hytisen hetken kylmästä, sillä ihoni on edelleen talven jäljiltä nihkeä, mutta makuuhuoneessa on lämmintä, ja kesä ajaa viimeisen kohmeen tiehensä nopeasti. Kaiho istuu viereeni sängyllä ja laskee kätensä olkapäälleni. Tunnen hänen kaipauksensa painon ja sen, miten mielellään hän silittäisi minua. Pyytäisi koskettamalla anteeksi iholleni polttamiaan arpia, uusia ja vanhempia.

“Kyllä sinä voit”, minä annan luvan. Kaihon katse on varovainen, tunnusteleva. Silti hän pudistaa päätään.

“Lepää nyt”, hän sanoo. Ehdin tuntea kiitollisuutta hänen kärsivällisyydestään muutaman sekunnin ajan, mutta sitten Kaiho jatkaa: “Meidän on puhuttava.”

Ah. Tietäisipä hän, miten paljon pelkään ja kammoan juuri noita sanoja.

“Ehkä et enää sen jälkeen tahdo”, minä sanon. Tarkoitan sanoillani niin monia asioita, etten itsekään saa niistä kunnolla selkoa: Ehkä et enää tahdo tätä sidettä välillämme. Oman elämäsi painoa ja sitä taakkaa, jonka joudun sälyttämään sinunkin harteillesi. Kosketustani. Öitä vieressäni. Minua.

Meitä.


Kaiho pujottaa sormensa hiuksiini ja silittää niitä. Hänen kosketuksensa on viileä ja niin hellä, että haluaisin itkeä. Kosketuksessa on ihmetystä, ja sitten jokin ajatus syttyy Kaihossa hitaasti. Miksi hän muistaa ja ymmärtää tämän juuri nyt?

Sinä et ole koskaan ennen avannut hiuksiasi minun nähteni. Olet aina letittänyt ne tiukasti, Kaiho on hämmentynyt oivalluksestaan.

“Se on vain tapa”, minä sanon ja toivon, ettei hän jatka sen pidemmälle. Mutta hän on Kaiho – tietenkin hän seuraa ajatustensa polkua itsepäisesti ja perääntymättä.

“Sinun hiuksesi ovat kauniit näin”, hän huokaa. “Niitä on vaikea olla koskettamatta.”

Se on kuin lause jostakin vanhasta näytelmästä, repliikki, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja. Joku toinen varmasti ilahtuisi noista sanoista, mutta minä olen kuullut ne liian monta kertaa. Hymyilen kitkerästi.

“Kuulen tuon joka vuosi keskikesällä”, minä vastaan. “Avaan ne aina, kun – tai siis kesä avaa.” Vaikenen sen jälkeen ja annan Kaihon ymmärtää itse loput. Siinä ei mene kovin pitkään, ja sitten hän jo ajatteleekin Sanelmaa ja kursii kokoon sitä, mitä aiemmin tänään on tapahtunut. Hänen taikuuteensa ilmaantuu syyttävä, mustasukkainen sävy. Se saa minut irvistämään.

Minäkin ajattelen tahtomattani Sanelmaa. Hiusteni kuparinpunaa Sanelman ihon alla riehuvaa talvipimeää vasten ja sitä hukkuvan epätoivoa, jolla hän takertui minuun. Surunkirpeää päättäväisyyttä, suudelmiin hiipivää syytöstä, jonka hän yritti kaikesta huolimatta pitää aisoissa. Sitä, miten kosketukseni houkutteli ja repi talven irti hänestä vähän kerrallaan, kuinka hänen yönsä haaltui ensin hämäräksi ja jätti sitten jälkeensä vain kalpean, vaalean ihon.

Kaihon ei pitäisi tuntea mustasukkaisuutta sellaisesta julmuudesta. Hän ei vieläkään ymmärrä sitä, miten raaka minun kesäni osaa olla kaikessa lempeydessäänkin.

“Kaiho”, minä sanon väsyneesti. “Sinun talvesi on paljon arvokkaampi. Hän antoi sen sinun vuoksesi. Häivähdys minun kesäni kirkkaudesta ei ollut tarpeeksi sellaisesta uhrauksesta, ei mitenkään riittävästi, eikä hän silti pyytänyt muuta.”

Sanat kuristavat kurkkuani sellaisella tavalla, jota Kaiho ei ymmärrä. Hän ei kuitenkaan pysähdy niihin, vaan ajattelee sen sijaan minua ja kesääni. Hän kaipaa lähemmäs, ja talvi suorastaan hyrisee. Jos en olisi näin säröillä kaiken jäljiltä, ehkä minäkin tahtoisin. Kesäni ainakin tahtoo.

Päätän, että minun on parempi ruokkia hänen kaipaustaan kuin Sanelmaa kohtaan versovaa mustasukkaisuutta, joten kohotan käteni ja kosketan Kaihon poskea. Silitän peukalollani hänen teräviä poskipäitään, piirrän varovasti korvalehden kaaren. Tunnen, miten auringon lämpö läikkyy Kaihon iholle kosketukseni myötä, ja se saa minutkin viimein toivomaan, että voisin antaa hänelle enemmän. Jos jaksaisin nyt tyynnyttää Kaihossa myrskyävän kaipauksen, tiedän, että hän olisi minun ja lakkaisi pelkäämästä. Ettei hän enää antaisi mustasukkaisuuden kirjoa taikuutta säröillään.

Kesäni on niin varma silloinkin, kun en itse sitä pysty olemaan. Se varmuus riittäisi. Kaiho ei vieläkään näe kunnolla sen taakse, eikä hän erota minun ajatuksiani kunnolla taikuuteni ajatuksista. Ehkä niin on parempi. Ainakin nyt, kun luottamus on vielä uutta välillämme, ja kun minä olen tekojeni jäljiltä täynnä pimeää.

Kaiho nojautuu kosketustani vasten. Kerään kesää sisälläni, valmistaudun vuodattamaan sen häneen. Pystyn tähän. Voin vastata siihen, mitä hän haluaa. Jaksan vielä sen verran, varmasti –

Ja sitten Kaiho vetäytyy kauemmaksi. Hetken tunnen aitoa pettymystä, niin vahvaa, että itsekin yllätyn.

“Myöhemmin”, Kaiho lupaa. Hän on oikeassa, joten pettymyksestäni huolimatta suljen silmäni ja nyökkään. Olen niin uupunut, että ajatukseni eivät tarkennu oikein, vaan kiertävät kieppuvaa kehää, hajoavat moneen suuntaan. Olen helpottunut, kun Kaiho peittelee minut vuoteeseen ja laskee vielä hetkeksi viileän kätensä otsalleni, antaa talvensa saatella minut syvään uneen.





Havahdun unestani vain muutaman kerran. Kaiho on aina paikalla. Ehkä hän valvoo vierelläni, tai sitten taikuus kertoo, milloin tarvitsen häntä. Yhtä kaikki Kaiho on siinä, tukee minun niskaani kun olen janoinen ja haluan juoda, vaikka saan hädin tuskin nieltyä. Niinä hetkinä uskon tietäväni, että rakastan häntä.

Mutta kun herään lopulta kunnolla, se varmuus on taas tiessään. Kaikkea minussa varjostaa villin taikuuden läsnäolo, joka hymisee ja tönii minua puhumaan Kaiholle. Tiedän, että se lupasi minulle vuoden, ja uskon, että taikuus myös pitää lupauksensa eikä pakota meitä aloittamaan ennen sen täyttymistä. Valo minussa ei kuitenkaan vaikene koskaan täysin, ja nyt Kaihokin on jo joutunut kohtaamaan sen kertaalleen. Jos en kerro, hän kysyy kyllä ennen pitkään. Siksi haluan valita hetken itse.

Kiskon itseni ylös vuoteesta. Tunnen heti, että Kaihon taikuus jossakin mökin ulkopuolella havahtuu, mutta maanittelen sitä olemaan hiljaa sen aikaa, että saan pukeuduttua ja noustua ylös. Hengitän hetken, tunnustelen kesää ja tunteitani. Kesä on varma ja kärsimätön, tunteeni sen sijaan edelleen yhtä kaaosta.

Niille en voi nyt mitään, mutta meillä on jäljellä vain muutama viikko ennen syksynsaartoa, enkä voi odottaa siihen saakka. Parempi, että annan Kaiholle aikaa totutella totuuteen ennen sitä.

Siksi kävelen mökkimme ovelle horjuvin jaloin. Kaiho on palaamasta rannasta. Hänen askeleensa ovat keveitä ja talvessa on edelleen sitä samaa toiveikkuutta, jolla hän on kurkottanut minua kohti aina siitä lähtien, kun kannoin hänet pesutupaan. Tämä uusi Kaiho, niin paljon pehmeämpi ja lempeämpi. Pelkään, ettei hänessä ole tarpeeksi pakkasta ja yötä kantamaan tekojeni seurauksia.

Siitä huolimatta pakotan itseni puhumaan ja varistamaan toiveikkuuden Kaihon kasvoilta.

“Nyt meidän on puhuttava”, minä sanon, ja neljä sanaa viiltävät railon menneen ja tulevan välille.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 12/18?
« Vastaus #23 : 02.04.2021 12:16:45 »
K/H: Tässä kesti. Kirjoitin luvun uusiksi monta kertaa ja oli ihan jäätävä savotta, ja siitä varmaan näkee, että taso ei ole ihan sama kuin muussa tarinassa. Mutta nyt on tehty, ja toivottavasti sunnuntaina päästään Talventaiton puolella syksynsaarron pariin. Kiitos kärsivällisyydestä!

*

12

Kaiho

Alatin sanat ravistavat minut hereille. Katson varpaitani ja ajattelen pehmeää ruohoa niiden alla, kesäillan hempeää hämärää, heinäsirkkojen siritystä. Talvi minussa kuohahtaa ja leviää surunkehänä ympärilleni, roihahtaa kuuraliekeiksi. Se yrittää suojella minua, tiedän kyllä.

“Olen pahoillani”, Alati sanoo. Siitä ei ole mitään apua, mutta nyökkään silti ja otan askeleen häntä kohti. Jää seuraa minua, räsähtelee ja murisee epäluuloa, purkaa pelkoaan riipimällä pensaiden ruusuja. Se yrittää singahtaa myös tomaattiköynnöksiä kohti, mutta kiskaisen ne taikuuden kärhät pois. Älä viitsi, sihahdan talvelleni, vaikka sen murhe onkin omaani.

Ovella Alati tarttuu käteeni. Hänen sormensa ovat lämpimät ja ote rauhoittava, mutta se ei yksinään riitä lieventämään pelkoani. Talveni tyyntyy kuitenkin sen verran, että vetäytyy takaisin sisälleni ja hymisee huolesta vain siellä, pimeässään. Minä kannattelen Alatia pystyssä kun kävelemme yhdessä makuuhuoneeseen, ja yritän miettiä, kuinka tekisin tulevasta keskustelusta vähemmän raskaan. Tarraan kiinni siihen keinoon, jota Alati on usein käyttänyt, ja kurkotan hänen mieltään kohti:

Teetä?

“Rauhoittaisiko se sinua?” Alati kysyy. Hänen äänensä on edelleen uupumuksesta karhea, mutta siinä on tuttua lämpöä. Kesätaikuus on kuitenkin poissa, ja tiedän, että Alati pidättelee sitä syystä tai toisesta. En painosta, mutta vastaan silti ääneti:

Ehkä. En tiedä miksi niin on helpompaa. Tuntuu vain, että jos puhun ääneen, saan yhteytemme säröilemään. Tai etten pysty sitten pyörtämään sanojani, pyyhkimään niitä yhtä helposti pois. Vaikka todellisuudessa varmaan juuri ajatuksemme ovat huutoakin vahvempia, merkki sidoksesta välillämme.

Alati nyökkää ja hymyilee. Hän kiipeää vuoteeseen ja sulkee silmänsä, kerää taas voimiaan. Minä palaan keittiöön ja ryhdyn keittämään teetä. En ole tehnyt sitä usein, joten kestää aikansa, että osaan valita jotakin Alatin valtavasta yrttivalikoimasta. Kaikki vaihtoehdot löytyvät kyllä sievästi nimikoiduista lasipurkeista, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän yleensä itse sekoittaa teehensä. Yrtit ovat kevään ja kesän lahjoja, eikä minulla ole niistä talventaittajana juurikaan kokemusta.

Päädyn lopulta annostelemaan pannuun mesimarjaa ja minttua, sillä tiedän, että niitä Alati on käyttänyt ennenkin. Ei ehkä yhdessä, mutta minusta ne tuoksuvat molemmat hyvältä, ja kai maunkin täytyy sitten olla vähintäänkin kelvollinen?





Alati ei ainakaan valita, kun palaan huoneeseen ja ojennan hänelle mukin. Hän nuuhkii teetään ja hymyilee puolittain, vaimeasti. Olen huomannut, että pidän kovasti siitä tavasta, jolla Alati hymyilee. Hänellä on ilmeikäs suu ja naururyppyjä, sopiva hymy joka tilanteeseen: avoin ja aurinkoinen, haikea, aamusta ja helteestä raukea, surusta kuulas. Jotkin niistä hymyistä tekevät kipeää, mutta jokainen on omalla tavallaan kaunis.

Millainen minun hymyni on? Alati sanoi, etten aiemmin hymyillyt, eikä se vieläkään suju kovin helposti.

“Kaiho”, Alati aloittaa lopulta. “Minä… Minä jouduin tuomaan sinut takaisin pinttyneestä pimeydestä ja kahden maailman rajalta. Ymmärräthän, että se vaati jotakin valtavaa? Ettei yksi kesänkaataja kykene sellaiseen ilman apua?”

Suuni kuivuu. “Mitä sinä teit?”

“Sopimuksen”, Alati sanoo, ja sitten hän kertoo kaiken.

Alati matkasi vuokseni maailmojen rajalle, taikuuden ytimeen. Hän puhuu sulasta valosta ja taikuudesta, jolla on oma tahto ja mieli – vaikka niinhän minun talvellanikin on. Mutta villi taikuus on syvempää ja vielä vanhempaa, ja ymmärrän kyllä, mitä Alati tarkoittaa, sillä se on puhunut minullekin jo.

Kun Alati kertoo lupauksestaan ja siitä, miten oli valmis tekemään vuokseni mitä tahansa, katseeni sumenee, mutta räpyttelen kiivaasti kyyneleet pois. On kuunneltava tarkasti, jos haluan ymmärtää. Samaan aikaan tiedän, että kaikkea tässä mosaiikissa en voi nyt nähdä, sillä osa minusta on edelleen poissa. Alati halusi pelastaa toisen Kaihon, ei minua – tai ei ainakaan minua sellaisena, kuin nyt olen.

Mutta silti: Mitä tahansa. Se on valtava lupaus. Aivan liian suuri.

Kun Alati vaikenee, en voi olla kysymättä sitä kysymystä, joka painaa sydäntäni eniten:

“Oliko se sinulle sen arvoista?”

“Sinäkö?”

“Niin.”

“Tietenkin.” Vastaus on niin varma, että sydämeni huojahtaa helpotuksesta. Jos hän ajattelee yhä niin, minäkin kelpaan. Hän ei kadu.

Mutta silti:

“Miksi?” Kohotan viimein katseeni Alatiin. Hänen kasvonsa ovat tyynet, mutta silmien vihreä on nyt merenvihreää: myrskyä ja syvänteitä.

“Ehkä se oli ainoa oikea vastaus.”

Ei. Tuohon en voi suostua. Vaikka tiedän, että Alati halusi pelastaa minut, että hän oli valmis uhraamaan kaiken, hän olisi voinut valita toisin. Ehkä minä – tai se, joka minä olin – olisi valinnut toisin. Tai ei edes ehkä: varmasti.

“Sinä veit päätöksen minulta”, sanon hitaasti ja kerin omia ajatuksiani auki puhuessani. “Etkä edes osaa kertoa syytä siten, että ymmärtäisin.”

Kun puhun ääneen, kaiken tapahtuneen paino alkaa pusertaa keuhkojani. Alatin tekemä valinta muuttuu eläväksi, ja ensimmäistä kertaa ajattelen omien tunteideni sijaan myös sitä, mitä se tarkoittaa tulevaisuudellemme. Minun tulevaisuudelleni:

“Sidoit minut järjettömään tehtävään, joka vie koko loppuelämämme ja ehkä pidempäänkin, jos ymmärsin oikein. Jos [-] jos villi taikuus tahtoo, että me korjaamme koko maailman, se tahtoo myös –”

“– pitää meidät hengissä riittävän kauan”, Alati keskeyttää, kun haparoin sanojani ja vaikenen hetkeksi. Hänellä on tapana tehdä niin usein. Sekin kertoo siitä, miten Alati kuvittelee tietävänsä, mitä aion sanoa, mitä ajattelen.

“Miten?”

Alati kertoo siitä, kuinka villi taikuus söi osan Sanelman elämästä, jotta Alati selvisi talvea kantaessaan mökillemme asti. Kaksi vuotta. Minun talveni maksoi paitsi Sanelman taikuuden, myös kaksi vuotta hänen elämästään.

“Ei!”

Alati ei sano mitään. Tuuli kahisuttaa pihan koivuja, sururastas osallistuu keskusteluumme liverryksellään.

“Se on liikaa”, minä sanon lopulta. Avaan lettini ja ryhdyn palmikoimaan sitä uudelleen, jotta Alati ei näkisi, kuinka käteni tärisevät.

“Niin on. Tiedän kyllä”, Alati sanoo.

Mutta jos hän ymmärtäisi, jos hän todella ymmärtäisi, hän ei olisi tehnyt tuollaista valintaa.

“Ja silti suostuit?” En kykene pitämään suuttumusta poissa äänestäni.

“Silloin minulla ei ollut enää valinnanvaraa. Olin jo tehnyt lupaukseni.”

Tiedän, että se on totta. Teon järjettömyys, mittakaavan suhteettomuus, eivät silti katoa mihinkään.

“Eikö yksi elämä riitä? Miksi taikuus vaatii meiltä enemmän?” Tiedän jo kysyessäni, että se on turhaa. Vaikka olen puhunut villin taikuuden kanssa vasta kerran, olen varma siitä, ettei se suostu perääntymään tehdyistä sopimuksista. Se ei ole ihminen. En tiedä, kykeneekö jokin niin vieras ja ikivanha ylipäätään tuntemaan sääliä.

“Kyse on maailmasta, Kaiho”, Alati sanoo. Hän puhuu kuin pienelle lapselle. Puristan käteni nyrkkiin. “Sinä olet, mitä, kahdenkymmenenseitsemän? Minä kahdenkymmenenneljän. Meillä olisi jäljellä viitisenkymmentä vuotta, enintään kuusikymmentä. Kuinka kuvittelet, että se riittäisi, jos pimeys on ehtinyt tihkua vuosisatojen, ehkä vuosituhansien ajan?”

Sydämeni läpättää kiihtyneesti, pyristelee kuin pelästynyt varpunen. Minun on vaikea hengittää.

“Luuletko, että sen korjaamisessa menee yhtä kauan?”

Alati ojentaa kätensä, yrittää kai lohduttaa minua. Peräännyn kauemmas. En halua, että hän koskettaa minua.

“En”, hän sanoo hiljaa, ja epäröi: “Tai… En tiedä. Toivon totisesti, ettei.”

Vai toivot sinä? Toivot? Ikään kuin toivomisella olisi mitään merkitystä.

“Kymmenen elämää, kaksikymmentä, kolmekymmentä – kuka tietää? Tuhat vuotta. Ja kaikki ne on revittävä muilta, varastettava. Miten ihmeessä saatoit suostua sellaiseen?” Keskustelumme kiertää kehää, mutta minä en välitä. Onhan meillä nyt aikaa lyödä toisemme kappaleiksi yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka sitten tuhannen vuoden ajan.

“En tiennyt”, Alati sanoo ja painaa päänsä. Minun tekisi mieli viskata jäähtynyt teeni hänen päälleen.

“Sinulla ei ollut oikeutta”, sanat pakenevat nyt suustani, kun suuttumus ja suru tulvivat yli äyräiden. “Sinä olet kammottava: itsekäs ja ajattelematon. Kuvittelit, että voit päättää minun elämästäni, että tietäisit minua paremmin, mikä on minulle hyväksi. Ajattelin, että haluaisin sinut – että sinä olet urhea ja rohkea ja kaunis – mutta kesäsi alla oletkin pelkkää pimeyttä. Et sinä pelastanut minua, Alati. Sinä kirosit meidät molemmat.”

En kestä enää.





Juoksen kasteisen nurmikon poikki aina joenrantaan asti ja kahlaan veteen. Virta pyörtelee paljaiden pohkeideni ympärillä ja tuntuu hyytävän kylmältä, ja sen kosketus punoutuu saumattomasti yhteen talveni kanssa. Jos antaisin periksi tunteilleni, saisin koko joen jäätymään ja kahlitsisin sen tyrskyt ennen aikojaan. Tiedän kuitenkin, ettei se auttaisi, enkä halua kaiken kuulemani jälkeen järkyttää vuodenkiertoa enempää. Maailma lohkeilee jo nyt. Minä en halua pirstoa sitä enää yhtään enempää.

Kahlaan ylävirtaan ja ajattelen: en sanoin, vaan sekavina pyörteinä ja väreinä. Suuttumuksen hehkuvaa punaista, surunharmaata, pettymyksen karvasta purppuraa, jäänkirkasta pelkoa. Aiemmin minulla oli tapana soittaa tällaiset tunteet musiikiksi, mutta harppuni on makuuhuoneessa, enkä halua palata sinne. Siksi annan niiden tulvia sellaisenaan.

Kaksi asiaa kirkastuu vähitellen, kun tunnehyöky huuhtoo ne esiin:

Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

ja

Loppujen lopuksi Alati teki kaiken minun vuokseni.

En ole valmis hyväksymään kumpaakaan noista totuuksista, sillä molemmat ovat väärin. En pysty ymmärtämään kummankaan painoa, enkä tiedä, miten edes yrittää. Mutta minä olen talventaittaja, ja meidät on tehty kannattelemaan vuodenkiertoa sen pimeimmän ja synkimmän ajan yli, joten loppujen lopuksi minä kurkotan sisimpääni ja herätän villin taikuuden.





Tai ehkä herättäminen on väärä sana, sillä se on virkeä ja valpas, ja tuntuu vain odottaneen.

Mitä sinä haluat? Taikuuden kysymys on utelias.

Läksyttää sinua, minä vastaan, ja sitten kumoan sen niskaan kaikki ne tunteet, jotka kävin aiemmin läpi. Jos kerran maailman taikuus on sälyttänyt harteilleni (harteillemme) valtavan taakan, se saa minun puolestani ottaa vastaan kaiken katkeruuteni ja kitkeryyteni seuraavan tuhannen vuoden ajan.

Mutta Alati? Taikuus kysyy hämillään.

Alati voi painua minun puolestani sysisyövereihin, minä vastaan ja ajattelen lapsuuteni kertomuksia mustista, himmeistä paikoista, jonne kirotaan kaikki murhamiehet ja petturit. Vasta sitten tajuan, että niinpä tietenkin: nekin lienevät versoja pinttyneestä pimeydestä, sen kaikuja kansantarinoissa ja uskomuksissa.

Taikuus hymähtää. Siinä on jotakin samaa kuin Alatissa: itsevarmuutta ja raivostuttavaa ylemmyydentunnetta. Vaikka villi taikuus onkin maailman vanhin voima ja Alati on minua nuorempi.

No, painukoot sinne syövereihin molemmat.

Taikuus näyttää minulle välähdyksen pinttyneestä pimeydestä ja siitä, millaista siellä on. Se herättää minussa muistikuvan: kuivan ja tukehduttavan yön kurkussani, pysähtyneen ajan, ikuisen ohueksi vanuneen elottoman elämän.

Olkoon. Mutta en silti aio antaa sinulle anteeksi, vaikka en sinne sinua ja Alatia kiroaisikaan, minä vastaan vaimeammin. Annan silti ärtymykseni tihkua ajatuksistani läpi. Taikuus miettii asiaa hetken. Minusta tuntuu siltä, ettei se ole aiemmin juuri joutunut vihan kohteeksi, ja tiedän itsekin, ettei kiukuttelu paranna tilannettani lainkaan. Siksi yllätynkin, kun taikuus lopulta häilähtää sisälläni surunkirkkaana nuottina, syysyön kirpeytenä.

Ehkä se on anteeksipyyntö.





Palaan kotiin surusta ja suuttumuksesta haalentuneena. Talveni on niin huolissaan, että se pyörteilee nyt ympärilläni lumimyrskynä ja laantuu vasta ovella, sitten kun pääsee hakemaan lohtua Alatista. En yritäkään estää sitä. Me olemme molemmat väsyneitä, enkä minäkään jaksa olla yksin.

Alati kohottaa katseensa. Hän ei ole liikahtanutkaan vuoteesta, vaikka olen ollut poissa tuntikausia.

Lausun hänen nimensä, sillä olen huomannut, että Alatillakin on tapana kurkottaa minua kohti juuri sillä tavoin. Hän käyttää nimeäni jatkuvasti, aivan kuin ei osaisi olla ilman.

Kiipeän Alatin viereen ja painaudun hänen syliinsä. Olen niin uupunut, etten jaksa ajatella koko asiaa. Hän on lämmin ja pahoillaan, eikä minussa ole enää jäljellä suuttumusta tai vihaa. Niille on aikaa myöhemminkin, monta kertaa, mutta ei nyt.

Alati kietoo kätensä ympärilleni ja pitelee minua lähellään kuin havahtuvaa aamua, hiipuvaa kesää.

“Minä en halua olla yksin”, sanon, ja tarkoitan: teitpä sitten miten ison virheen tahansa, se on nyt minunkin virheeni.

Alati puristaa minua tiukemmin. Tiedän, että hän ajattelee jotakin, ja haluaisin hiljentää hänet, sillä Alatin ajattelusta ei tunnu yleensä seuraavan mitään hyvää. Hän vain sotkee kaiken kahta kauheammin ja lietsoo kaaosta, enkä jaksa nyt sellaista, en jaksa mitään, haluan vain olla ja nukkua. Mieluiten viikon tai kaksi, Alati on vähintäänkin sen minulle velkaa, ja –

Alati tönäisee minut kauemmas sellaisella voimalla, että olen vähällä pudota sängystä. Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan, joten pelko kauhaisee taas sisintäni.

“Alati?”

“Minä en ansaitse sinua”, Alati sanoo, ja vaikka se onkin totta, haluan keskeyttää hänet ja sanoa, että ei puhuta siitä nyt, että tämän yön ajaksi olen ainakin valmis antamaan anteeksi, että –

Mutta tietenkin Alati tekee oman päänsä mukaan ja antaa kesätaikuutensa kuohua minuun.
« Viimeksi muokattu: 02.04.2021 15:13:01 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 12/18?
« Vastaus #24 : 02.04.2021 15:36:02 »
Ei haittaa että kesti, pääasia että tarina etenee  :)

Eikä tämä lukijalle tuntunut raskaasti editoidulta, puh pois moiset. Edellisessä osassa pidin ehkä eniten alusta, Sanelman ja Alatin välisine vuoropuheluineen ja talvenkuvauksineen.

Lainaus
“En tapa sinua. En suostu siihen”, toistan jälleen. Sanelma hymyilee tyynesti pakkasesta huolimatta.

“Et niin. Mutta ota sen verran kuin on tarpeen. Sen verran, että pääsemme perille”, hän sanoo ja painautuu lähemmäs, tarrautuu tiukemmin kylkeeni. Sanelman sydän lyö edelleen tasaisesti. Se on päättäväinen ja tyyni sydän, sellainen, joka kestää koko elämän painon.

Voi Sanelma! Toisaalta tyhmäähän se olisi nyt ollut päästää Alati kuolemaan, mutta siltikin olen vaikuttunut hänen koruttomasta uhrautuvaisuudestaan. Koska Sanelma ei varsinaisesti tee itsestään uhria, vaan ottaa asiat tyynesti vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Toivon hänelle vilpittömästi hyvää loppuelämää, vaikka menetykset ovatkin olleet raskaita.

Lainaus
Kaiho nojautuu kosketustani vasten. Kerään kesää sisälläni, valmistaudun vuodattamaan sen häneen. Pystyn tähän. Voin vastata siihen, mitä hän haluaa. Jaksan vielä sen verran, varmasti –

Ja sitten Kaiho vetäytyy kauemmaksi. Hetken tunnen aitoa pettymystä, niin vahvaa, että itsekin yllätyn.

Tästäkin kohdasta tykkäsin, sattuneesta syystä. Muutenkin tämä jatkuva tunteissa vellominen ja sanomattomat sanat ruokkivat ihanasti säännöllisesti kieltämääni draamannälkää.

Lainaus
Alati puristaa minua tiukemmin. Tiedän, että hän ajattelee jotakin, ja haluaisin hiljentää hänet, sillä Alatin ajattelusta ei tunnu yleensä seuraavan mitään hyvää. Hän vain sotkee kaiken kahta kauheammin ja lietsoo kaaosta, enkä jaksa nyt sellaista, en jaksa mitään, haluan vain olla ja nukkua.

Niinpä, miksi kaikkien ihmisten elämässä onkin tällaisia, jotka eivät vain osaa jättää asioita rauhaan  >:(  Ei nyt oikeasti, tiedänhän minä. Ilman heitä me kaikki varmaan tukahduttaisimme itsemme ja toisemme hengiltä ja plaa plaa, mutta hetken voisi kyllä valita vähän paremmin! Luonnollisestikin jännään nyt, miten Kaiho reagoi.   :o

Sanon nyt taas, että tämä tarina on tosi monisyinen ja ihana ja sydäntäsärkevä. Ihan vain jotta muistat ♥ 
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 12/18?
« Vastaus #25 : 02.04.2021 22:17:19 »
Nyt kun Keskustelun molemmat puolet ovat tulleet julki, pitää sanoa, että ne ovat nousseet yhdeksi lempiosuuksistani Vuodenkierrossa (joskin niitä on kyllä monta jo ennestään, heh). Aluyaman tapahtumien läpipuinti ja samalla se, miksi Sanelman talvelle tapahtui niin kuin tapahtui, on ensinnäkin yksi asia, mutta ylipäätään myös, mitä uutta tämä Alatin ja Kaihon suhteeseen tuo. Isoon osaan nousi luonnollisesti juuri Alati ja hänen valintansa. Alati ja Kaiho joutuivat kohtaamaan siltä osin kipeitä totuuksia, ja pidin jälleen siitä, ettet millään tavalla pehmennellyt esimerkiksi Alatin teon merkitystä, kuten Kaiho tässä hyvin summaa:

Lainaus
“Sinulla ei ollut oikeutta”, sanat pakenevat nyt suustani, kun suuttumus ja suru tulvivat yli äyräiden. “Sinä olet kammottava: itsekäs ja ajattelematon. Kuvittelit, että voit päättää minun elämästäni, että tietäisit minua paremmin, mikä on minulle hyväksi. Ajattelin, että haluaisin sinut – että sinä olet urhea ja rohkea ja kaunis – mutta kesäsi alla oletkin pelkkää pimeyttä. Et sinä pelastanut minua, Alati. Sinä kirosit meidät molemmat.”
Tässä oli minusta paljon sellaista, joka Kaihon piti ehdottomasti päästä lausumaan ääneen, vaikka osa luultavasti olikin silkan tunnekuohun vallassa sanottua. Ylipäätään pidän ajatuksesta, että Kaiho näkee Alatissa nyt myös hänen huonot piirteensä, hänen itsekkyytensä ehkä ennen kaikkea, koska se nousee Alatin näkökulmassa vahvasti esiin myös.

Pidin myös todella paljon siitä, miten kuvasit Kaihon tunteita hänen ollessaan yksin. Kuten muualla sanoin, tuo joessa kahlaaminen oli mielikuvana todella vahva, kuten myös tämä ajatus: Jos antaisin periksi tunteilleni, saisin koko joen jäätymään ja kahlitsisin sen tyrskyt ennen aikojaan. Ja sitten toisaalta tämä, se että Kaiho hillitsee itsensä jopa tuollaisessa mielentilassa: Tiedän kuitenkin, ettei se auttaisi, enkä halua kaiken kuulemani jälkeen järkyttää vuodenkiertoa enempää. 

Lainaus
Kahlaan ylävirtaan ja ajattelen: en sanoin, vaan sekavina pyörteinä ja väreinä. Suuttumuksen hehkuvaa punaista, surunharmaata, pettymyksen karvasta purppuraa, jäänkirkasta pelkoa. Aiemmin minulla oli tapana soittaa tällaiset tunteet musiikiksi, mutta harppuni on makuuhuoneessa, enkä halua palata sinne. Siksi annan niiden tulvia sellaisenaan.
Myös tämä oli upea kohta, ja kuvasi hyvin Kaihon tunteiden sekasortoisuutta, kun hän ei voinut soittaa ikäviä tunteitaan musiikiksi. Lainaan näemmä melkein koko kohtauksen taas, mutta tätäkin pidin tosi vaikuttavana; Mutta minä olen talventaittaja, ja meidät on tehty kannattelemaan vuodenkiertoa sen pimeimmän ja synkimmän ajan yli, joten loppujen lopuksi minä kurkotan sisimpääni ja herätän villin taikuuden. Meidät on tehty kannattelemaan vuodenkiertoa sen pimeimmän ja synkimmän ajan yli, aa. ♥ Kaiho on loppujen lopuksi hirmuisen vahva, ja tätä lukiessa tuli ylpeä olo hänen puolestaan (onko se hassua, en tiedä, mutta näin sitä käy kun hahmoihin kiintyy ja niin päin pois). Sama koski kyllä myös tuota keskustelua villin taikuuden kanssa, olipas se hieno! Kaihon viha ja haastavuus ja taikuuden hämillisyys, se että siinä on jotakin samaa kuin Alatissa. No, painukoot sinne syövereihin molemmat oli luonnollisesti hieno myös.

Lainaus
Siksi yllätynkin, kun taikuus lopulta häilähtää sisälläni surunkirkkaana nuottina, syysyön kirpeytenä.
Ehkä se on anteeksipyyntö.
Tämä tuntui selonteolle kauniilta päätökseltä, surunkirkas nuottio ja syysyön kirpeys oli jälleen kerran kaunis kuvaus. Pidin myös hurjasti tuosta, että se on juuri ehkä anteeksipyyntö, ei siis aivan varmasti.

Voih, tuo viimeinen osuus. 😭 Kaihon väsymys ja läheisyydenkaipuu oli todella käsinkosketeltava, ja oli sydäntäsärkevää lukea, miten hän kokee Talventaitossa nähdyn Alatin ajatuksenjuoksun ja lopun oivalluksen.
Lainaus
Tiedän, että hän ajattelee jotakin, ja haluaisin hiljentää hänet, sillä Alatin ajattelusta ei tunnu yleensä seuraavan mitään hyvää. Hän vain sotkee kaiken kahta kauheammin ja lietsoo kaaosta, enkä jaksa nyt sellaista, en jaksa mitään, haluan vain olla ja nukkua. Mieluiten viikon tai kaksi, Alati on vähintäänkin sen minulle velkaa, ja –
Ylipäätään tuossa kohtauksessa oli todella hienoa, surumielistä herkkyyttä ja sellaista tiettyä epävarmuutta, kun asiat eivät ole vielä selviä, mutta suurin mielenkuohu on jo ohi. Tämä oli ehdottomasti suosikkikohtani:

Lainaus
Hän on lämmin ja pahoillaan, eikä minussa ole enää jäljellä suuttumusta tai vihaa. Niille on aikaa myöhemminkin, monta kertaa, mutta ei nyt.
Alati kietoo kätensä ympärilleni ja pitelee minua lähellään kuin havahtuvaa aamua, hiipuvaa kesää.
“Minä en halua olla yksin”, sanon, ja tarkoitan: teitpä sitten miten ison virheen tahansa, se on nyt minunkin virheeni.
Pitelee minua lähellään kuin havahtuvaa aamua, hiipuvaa kesää. Oi että, niin sydäntäsärkevän kaunis nimenomaan tuossa hetkessä. ♥ Ja todella upea kuvaus ylipäätään.

Lainaus
Sanon nyt taas, että tämä tarina on tosi monisyinen ja ihana ja sydäntäsärkevä. Ihan vain jotta muistat. ♥
Nämä Isfetin sanat allekirjoitan ehdottomasti, kiitos jälleen! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/18?
« Vastaus #26 : 11.04.2021 21:27:45 »
Isfet: Kiitos! ❤️ Ehdin kyllä aina jokaisessa välissä epäillä omia kykyjäni (ja etenkin tänään, koska hemmetti kun on kamalaa olla nainen aina kaksi tiettyä päivää kuukaudesta  >:(), joten ilahduttaa kuulla, että tämäkin tarina on koskettanut. Samat sanat muuten sinne sinun tarinoidesi suhteen, niitä on usein luettu sydän jännityksestä läpättäen ja silmät kyynelissä. ❤️ Kiitos taas kerran kommentista!

Okakettu: Mua kyllä jaksaa naurattaa se, että kun kirjoitan a) luvun, josta en ole sinun pitävän, tai b) osion josta en itse pidä, niin tietenkin ne on sitten sinun lempiosioita. Mutta Kaiho on kyllä kowis ja hänestä kasvaa vielä vahvempi, odotahan vain. ❤️ Ja minäkin pidin kyllä tuosta hänen ja villin taikuuden keskustelun kirjoittamisesta, joten on erittäin jepa kuulla, että se toimi. ❤️ Tää seuraava luku on btw erityisesti omistettu sulle, kun kuulin sellaisia huhuja, että siellä suunnalla on tuskailtu taas seuraavan luvun kanssa, ja kuulemma sentimentaalinen löpinä olisi tarpeen. Kiitos taas kerran kommentista!

K/H: Nyt kuulkaas saatte luvun pelkkää haikeaa hyggeä. Kellopelisydämessä on ollut niin vaikeaa ja tässä tarinassa myös, että totesin, notta I can haz some sweet sentimental drivel as a treat. Olkoon se balsamia myös Okaketun Ævintýrin arpeuttamalle sielulleni. :P Anteeksi, jos janositte jo actionia, koska sitä ei nyt tule.  8)

(Toinen syy on se, että syksynsaarto-osuus oli parempi yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä halunnut pilkkoa sitä palasiksi. Siihen päästään siis Talventaiton puolella sellaisen n. 3000 sanan luvun merkeissä, toivottavasti keskiviikkona tai torstaina. Nää menee taas aivan vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun nämä rakenteet, mutta nooooh, pitää sitten tarinan valmistuttua vaikka lisätä jonkinlaiset eeppiset lukuohjekaaviot.  ;D)

*

13

Alati

Päästän Kaihon muistot vapaiksi kuin parven lentoon kahahtavia lintuja. Se on tietenkin virhe, sillä kesäni on kehotuksesta niin riemuissaan, että se yrittää pakottaa Kaihon nielemään kaiken kerralla, ja taikuus on vähällä hukuttaa hänen mielensä muistojen kurimukseen. Kaiho taistelee sitä vastaan kuitenkin yllättävän hyvin, ja kun kesä hieman tyyntyy, minä yritän auttaa muistoja pyristelemään sijoilleen yksi kerrallaan. Kaikkien paikkaa en tunne, sillä vaikka taikuuteni onkin ne varastanut, Kaihon elämän sirpaleet ovat hajanaisia, enkä minä osaa koota niistä ehjää kokonaisuutta.

Huomaan toivovani, että hän auttaisi kertomalla jokaisesta itse. Tahtoisin kuulla sanat hänen huuliltaan muistojen läpi kulkemisen sijaan. Jokainen niistä syntyy kuitenkin lopulta uudelleen vasta kerrottaessa, teimmepä niin sitten itsellemme tai muille, ja nämä kuvat eivät kerro minulle samaa kuin Kaiholle. En voi ymmärtää niitä muistosäikeitä hänessä, joille hän ei itse solmi merkitystä.

Kun muistot ovat kaikki asettuneet aloilleen – tai ainakin siinä määrin, kuin on kerralla mahdollista – minä pysähdyn hetkeksi. Kokoan ajatuksiani ja mietin, miten parhaiten kertoisin Kaiholle tunteistani, miten näyttäisin kipuni ja epätoivoni ja toiveeni.

Haluan, että hän ymmärtää. Haluan, että hän näkee minut kokonaan.

Annan taikuuden sykähtää Kaihoa kohti, koetella sidosta välillämme.

Hän paiskaa mielensä oven kiinni ja sulkee minut ulos.

“En kestä enempää. En nyt”, Kaiho sanoo hiljaa. Hän on oikeassa, mutta se kirvelee silti. Tämä ei ollut minullekaan helppo raja ylittää. En jaksaisi enää odottaa.

Kaiho kohtaa katseeni. Hänen silmissään on uupumusta ja jotain muutakin. Jotain on ehjempää, mutta eri tavalla kuin koskaan ennen. Syvempää, talvenkirkasta.

Kaiho laskee kätensä rintakehälleni.

“Tarvitsen aikaa”, hän sanoo ja työntää minut lempeästi kauemmas.

Kun Kaiho kääntää selkänsä ja kietoutuu talveensa, minä puristan peittoni reunaa rystyset valkoisina ja yritän olla ajattelematta, että Kaihon sulkema ovi välillämme olisi nyt pysyvästi lukossa.





Seuraavana aamuna keitän puuroa, koska sen minä sentään osaan. Suurimoiden mittaamisen, veden lämmittämisen juuri oikeanlaiseksi, kärsivällisen hauduttamisen.

Tai niinhän minä luulen.

Tänä aamuna olen rauhaton, eikä siitäkään tule mitään. Kesätaikuus antaa lieden liekkien hehkua tavallista kuumempina ja onnistun ensimmäistä kertaa vuosiin polttamaan puuron pohjaan.

Miksi juuri tänään? Juuri kun minun pitäisi olla kärsivällinen ja hellä ja antaa Kaiholle tilaa?

Aamu on pilalla.





Kaiho ei mainitse asiasta mitään. Hänen taikuutensa on kuitenkin kireää, varovaista.

“Syksynsaartoon on kolme viikkoa”, Kaiho sanoo ja muistuttaa samalla meitä molempia siitä, ettemme voi paeta ongelmiamme loputtomiin. Tai ainakin minua, sillä hän jatkaa: “Luuletko, että voisit antaa minun olla rauhassa sen ajan? Voisimme puhua kaikesta sitten rituaalin jälkeen.”

En. Se on järjetöntä! Ei meillä ole aikaa. En kestä odottaa niin kauan.

Pakotan kiristyneet leukapieleni rentoutumaan ja tuijotan päättäväisesti puurokulhoa. “Millä tavoin haluaisit olla rauhassa?”

“Sillä tavoin kuin sinä olet aiemmin paennut”, Kaiho sanoo. En pysty tukahduttamaan irvistystäni. Sehän on päättynyt joka kerta niin hyvin.

Huokaan. En voi kieltää Kaihoa tekemästä niitä virheitä, jotka minä olen jo kertaalleen tehnyt.

“Haluatko, että laitan silti ruokaa?” Haluatko, että olen läsnä, vai että menen pois?

“Haluatko sinä laittaa?”

“Jonkun se pitää hoitaa”, minä sanon. Onnistun pakottamaan puolikkaan hymyn kasvoilleni. Yllätyksekseni Kaiho vastaa siihen. Hänen hymynsä versoo varovasti ja puhkeaa sitten kukkaan. Se saa minut häkeltymään.

Kohotan kahvikupin huulilleni kätkeäkseni hämmennykseni. En osaa tulkita tilannettamme ollenkaan.

“Minä voin auttaa välillä”, Kaiho sanoo, ja minä vedän kahvini väärään kurkkuun.





Päätän myötäillä Kaihoa parhaani mukaan. Kun hän kastelee vihanneksia, minä kitken rikkaruohoja. Kun hän laittaa ruokaa, kuorin perunoita tai ojennan hänelle maustehyllyn korkeimmille hyllyille ladottuja purkkeja. Kaiho puhdistaa haavaksi ratkenneen polveni, kun onnistun kompastumaan portaissa. (Se johtui hänen hymystään. Kaiho suo niitä minulle paljon useammin kuin ennen. Toisinaan hänen silmissään on huvittuneisuutta, kun hän saa minut hämmentymään tai lauseeni katkeamaan.)





Eräänä sadepäivänä Kaiho päättää ottaa seuraavan askeleen arkisissa askareissa ja leipoa leipää. Siitä ei tule mitään, sillä hän ei anna taikinan kohota rauhassa, saati että vaivaisi sitä kunnolla. Minä pysyttelen kuitenkin vaiti, sillä jos Kaiho ei pyydä neuvojani, en ryhdy niitä tuputtamaan. Sitä paitsi leipää oppii leipomaan parhaiten yrittämällä ja erehtymällä kerta toisensa jälkeen.

Vaan Kaihopa ei sitä tiedä.

“Minä en osaa leipoa”, hän toteaa, kun pureskelemme sitkeitä ja puoliksi mustuneita korppuja. En ole arvostellut niitä puolikkaalla sanallakaan, mutta nyt en enää kykene pidättelemään virnistystä.

“Ohhoh.”

“Mitä ohhoh?” Kaiho rypistää kulmiaan.

“Onhan se nyt, kun et ensimmäisellä kerralla onnistu leipomaan täydellistä leipää”, minä vastaan. “Kerrassaan häkellyttävää.”

“Olen nähnyt sinun leipovan kymmeniä kertoja”, Kaiho sanoo. Hän mutristaa huuliaan tyytymättömästi. “Ei se ole vaikuttanut kovin vaikealta.”

“Ei sinun harpunsoittosikaan näytä vaikealta”, minä vastaan. “Mutta en minä silti osaa tuosta vain saada aikaan kaunista musiikkia.”

“Se on eri asia”, Kaiho pyöräyttää silmiään. “Musiikki on paljon monimutkaisempaa kuin leipominen.”

“Sehän nähdään”, minä koputan pöytää kuivalla leipäviipaleella. Kaiho irvistää. “Katsotaan, kumpi meistä oppii ensin. Minä voin opettaa.”

“En aio leipoa enää”, Kaiho pudistaa päätään ja ristii kätensä puuskaan. “Sinä saat hoitaa sen.”

“Opetatko sitten minulle musiikkia?”

Kaiho puree huultaan. Hän vilkaisee apeana korppuaan. “Ei se voi ainakaan yhtä huonosti sujua kuin tämä”, hän sanoo ja nyökkää.





Kaiho on väärässä. Ensimmäisillä kerroilla hänen talvensa ryskyttää ikkunoita kuin olisi henkihievereissään ja tahtoisi paeta riitasointuja ja harpun valitusta. Kaiho puristaa huulensa tiukaksi viivaksi ja korjaa sormieni asentoa kielillä yhä uudestaan ja uudestaan.

Odotan niitä hetkiä aina innolla, koska muutoin hän ei anna minun koskettaa itseään. Ei, vaikka tiedän, että Kaiho huomaa, etten palmikoi hiuksiani. Hänen katseensa viivähtää niissä jatkuvasti ja kavahtaa sitten pois. Jälleen kerran ihailen hänen itsehillintäänsä, sillä vaikka paljon onkin särkynyt välillämme, tiedän, että kaikesta huolimatta Kaiho kaipaa kosketustani edelleen. Hänen unensa tihkuvat osaksi omiani, ja nukkuessaan Kaiho ei osaa peitellä ajatuksiaan tai toiveitaan, vaikka kehittyykin siinä päivä päivältä valveilla ollessaan.

Niin on varmasti parempi, mutta se tuntuu silti raskaalta. Kaipaan sitä Kaihoa, joka ei osannut ohjata taikuuden kuohua välillämme tai kätkeä minulta mitään.

Kaipaan sitä, että olin häntä vahvempi.





Opetan Kaihoa kalastamaan ja näytän parhaat syvänteet ja virtapaikat. Hän oppii pian huomaamaan sellaiset itsekin, ja rinnassani läikähtää ylpeys. Minun Kaihoni, ajattelen, ja karistan sitten ajatuksen niin syvälle kesäni pimeisiin varjoihin kuin kykenen. Hän ei ole minun.

Paistamme kalat nuotiolla. Yö on kirkas ja sen tähdet lempeitä. Taivas Kaihon ihon alla asettuu myötäilemään niiden kuvioita.

Sillä hetkellä hänen tähtensä eivät kurkota tulevaan tai hapuile mennyttä, vaan heijastavat nykyistä.

Meidän taivastamme, meidän varastamaamme yötä.





Korjaamme mökin pärekaton. Se on hikistä työtä, mutta minulle tuttua, ja Kaihokin on yllättävän näppärä käsistään. Ensimmäisillä kerroilla pelkään, että hän putoaa reunan yli tai horjahtaa tikkaita kiivetessään, mutta Kaihon ärtymys huolehtivaista kesääni kohtaan tihkuu hänestä sen verran vahvana, etten varoittele häntä ääneen.

Kun katto on valmis, me istumme sen harjalla, syömme tuoreita omenoita ja jaamme saman hiljaisuuden. Kaiho nojaa hetkeksi olkapäätäni vasten.

Yhtäkkiä minun on vaikea hengittää.
« Viimeksi muokattu: 15.04.2021 20:01:12 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/18?
« Vastaus #27 : 11.04.2021 22:44:56 »
♥ ♥

Kiitos omistuksesta! Kuten jo sanoin, haikea hygge tuli kyllä erityisen tarpeeseen tänään, ja Kaiho ja Alati ovat ehdottomasti ansainneet lempeämpiä hetkiä kaiken aiemman jälkeen. Huomaa kyllä taas, miten paljon hahmoihin on kiintynyt, kun luvun lukee läpi aivan herkistyneenä. 😭 Kaihon kohdalla puhuin viimeksi siitä, miten ylpeä olen hänestä, mutta niin olen kyllä Alatistakin; miten hän haluaa ottaa Kaihon tunteet huomioon ja kunnioittaa niitä, olla toistamatta virheitään. Oli todella liikuttavaa huomata, miten paljon tuossa alussa omien tunteittensa näyttäminen Alatille merkitsi ("Haluan, että hän ymmärtää. Haluan, että hän näkee minut kokonaan"), mikä teki Kaihon päätöksestä vähän enemmän sydäntäsärkevän, vaikka ymmärrettävä edelleen onkin. Tämä oli niin soft, rip minä:

Lainaus
Huomaan toivovani, että hän auttaisi kertomalla jokaisesta itse. Tahtoisin kuulla sanat hänen huuliltaan muistojen läpi kulkemisen sijaan. Jokainen niistä syntyy kuitenkin lopulta uudelleen vasta kerrottaessa, teimmepä niin sitten itsellemme tai muille, ja nämä kuvat eivät kerro minulle samaa kuin Kaiholle. En voi ymmärtää niitä muistosäikeitä hänessä, joille hän ei itse solmi merkitystä.
♥ Aivan todella kaunis ajatus tuo, että Alati tahtoisi Kaihon kertovan muistoistaan hänelle tuollaisesta syystä. Ylipäätään se, miten Alatin tunteet Kaihoa kohtaan tässä osassa näkyvät, oli ehdottomasti yksi suosikkiasioistani.

Lainaus
Seuraavana aamuna keitän puuroa, koska sen minä sentään osaan. Suurimoiden mittaamisen, veden lämmittämisen juuri oikeanlaiseksi, kärsivällisen hauduttamisen.
Tai niinhän minä luulen.
Tänä aamuna olen rauhaton, eikä siitäkään tule mitään. Kesätaikuus antaa lieden liekkien hehkua tavallista kuumempina ja onnistun ensimmäistä kertaa vuosiin polttamaan puuron pohjaan.
Miksi juuri tänään? Juuri kun minun pitäisi olla kärsivällinen ja hellä ja antaa Kaiholle tilaa?
Aamu on pilalla.
Puurohygge ja tunteittensa kanssa kamppaileva Alati best, kiitän suuresti tästä osuudesta. :D Tämä meinasi vähän itkettää: Juuri kun minun pitäisi olla kärsivällinen ja hellä ja antaa Kaiholle tilaa? Toisaalta Alatin aamu on pilalla -toteamus oli ihanan dramaattinen.

Lainaus
Päätän myötäillä Kaihoa parhaani mukaan. Kun hän kastelee vihanneksia, minä kitken rikkaruohoja. Kun hän laittaa ruokaa, kuorin perunoita tai ojennan hänelle maustehyllyn korkeimmille hyllyille ladottuja purkkeja. Kaiho puhdistaa haavaksi ratkenneen polveni, kun onnistun kompastumaan portaissa. (Se johtui hänen hymystään. Kaiho suo niitä minulle paljon useammin kuin ennen. Toisinaan hänen silmissään on huvittuneisuutta, kun hän saa minut hämmentymään tai lauseeni katkeamaan.)
♥ ♥ Kauheata sydänten ylikulutusta nyt luvassa, mutta tällaiset lempeät arkiset teot ja askareet, miten Alati on läsnä Kaihon elämässä tällaisessa hiljaisen mutkattoman tavalla. Ojennan hänelle maustehyllyn korkeimmille hyllyille ladottuja purkkeja, miten iloiseksi sitä voikaan tulla tällaisesta, heh. Ja Alatin kompastuminen portaissa Kaihon hymyn takia taas...!!! Aivan ihana, en kestä. 😭 Ja ylipäätään se, että Kaiho hymyilee enemmän ja suhtautuu Alatin hämmennykseen jopa huvittuneesti. Erinomainen osien vaihtuminen, todellakin. Leipomiskohtaus ja koko keskustelu siitä oli luonnollisesti myös ihana.

Lainaus
Odotan niitä hetkiä aina innolla, koska muutoin hän ei anna minun koskettaa itseään. Ei, vaikka tiedän, että Kaiho huomaa, etten palmikoi hiuksiani. Hänen katseensa viivähtää niissä jatkuvasti ja kavahtaa sitten pois. Jälleen kerran ihailen hänen itsehillintäänsä, sillä vaikka paljon onkin särkynyt välillämme, tiedän, että kaikesta huolimatta Kaiho kaipaa kosketustani edelleen. Hänen unensa tihkuvat osaksi omiani, ja nukkuessaan Kaiho ei osaa peitellä ajatuksiaan tai toiveitaan, vaikka kehittyykin siinä päivä päivältä valveilla ollessaan.
It's all about yearning, ah. On erittäin Tärkeä Tieto, että Alati huomasi Kaihon katselevan hänen avonaisia hiuksiaan. Myös tuo Kaihon unien tihkuminen osaksi Alatin unia, kaikki niihin kätkeytyvät toiveet, oli upea yksityiskohta. Mutta toisaalta tämä:

Lainaus
Niin on varmasti parempi, mutta se tuntuu silti raskaalta. Kaipaan sitä Kaihoa, joka ei osannut ohjata taikuuden kuohua välillämme tai kätkeä minulta mitään.
Kaipaan sitä, että olin häntä vahvempi.
Niin paljon kuin sentimentaalisesta löpinästä pidänkin, tämä oli hyvä muistutus - varmasti myös Alatille itselleen - siitä, että hänessä on myös tällainen puoli. Toisaalta se osoittaa hyvin taas sen, miten heidän dynamiikkansa on nyt muuttunut siitä, millainen se alussa oli.

Lainaus
Opetan Kaihoa kalastamaan ja näytän parhaat syvänteet ja virtapaikat. Hän oppii pian huomaamaan sellaiset itsekin, ja rinnassani läikähtää ylpeys. Minun Kaihoni, ajattelen, ja karistan sitten ajatuksen niin syvälle kesäni pimeisiin varjoihin kuin kykenen. Hän ei ole minun.
Paistamme kalat nuotiolla. Yö on kirkas ja sen tähdet lempeitä. Taivas Kaihon ihon alla asettuu myötäilemään niiden kuvioita.
Sillä hetkellä hänen tähtensä eivät kurkota tulevaan tai hapuile mennyttä, vaan heijastavat nykyistä.
Meidän taivastamme, meidän varastamaamme yötä.
Alatin tuntema ylpeys, Minun Kaihoni (olkoonkin että hän koettaa sen kieltää), tuo kuvaus Kaihon tähdistä myötäilemässä yön tähtien kuvioita, upea kokonaisuus kaikin puolin. ♥ Ajatus varastetusta yöstä oli hieno ja samalla haikean surullinen.

Lainaus
Kun katto on valmis, me istumme sen harjalla, syömme tuoreita omenoita ja jaamme saman hiljaisuuden. Kaiho nojaa hetkeksi olkapäätäni vasten.
Yhtäkkiä minun on vaikea hengittää.
Ja mikä loistava lopetus. ♥ Tässä tuli esille jälleen vaikka mitä sellaista, mitä Kaihon näkökulmasta ei olisi voinut, joten ehdottomasti tärkeä osa senkin takia (kun sitä taisit huolehtia aiemmin). Kiitos hirmuisen paljon, kuten aina!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

corvus

  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/18?
« Vastaus #28 : 11.04.2021 23:50:54 »
Kannatan lukuohjekaaviota, terveisin luin tämän ja Talventaiton rinnakkain tässä viikonlopun aikana, aina välillä vilkuillen julkaisupäivää ja hyppimällä välilehdeltä toiselle. Olisi nämä varmaan voinut lukea yksi kerrallaan, mutta tykkäsin siitä, että tapahtumat toisesta näkökulmasta olivat vielä hyvin tuoreessa muistissa. :)

Noh, tämän poukkoilun takia en ole aivan varma kummalla puolella mikäkin näkökulma on tapahtunut, joten täytyy nyt aluksi kommentoida melko yleisluontoisesti. Ratkaisit myös sopivasti ongelman siitä kumpaa tekstiä kommentoisin ensin julkaisemalla tämän 13. luvun, joka oli muuten aivan ihana. Siis apua, rakastan Alatin hämmennystä ja Kaihon löytämää hymyä ja tätä simppeliä kuvausta heidän arjestaan. Vaikka Alatin ja Kaihon välillä on uudenlainen muuri, tuntuu että he ovat silti entistä lähempänä toisiaan.

Kello on jo niin paljon että taidan palata yleisluontoisemman kommentoinnin pariin myöhemmin, mutta lyhyesti sanon vain että pidän aivan valtavasti tästä luonnonajoilla leikittelystä ja tavasta jolla käsittelet taikuutta. Alati ja Kaiho ovat hahmoina upeita. He ovat tavallaan vastakohtia toisilleen, mutta eivät kuitenkaan (okei, yritän sanoittaa tämän myöhemmin paremmin kun selvästi ajatus ei enää kulje). Joka tapauksessa, Kaiho ja Alati ♥. Mulla on myös pieni aavistus miten tämä Vuodenkierto ja Kellopelisydän nivoutuvat toisiinsa, mutta nähtäväksi jää, osuuko aavistukseni oikeaan. :D

Kaiken kaikkiaan loistavaa tekstiä, kiitoksia!

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/18?
« Vastaus #29 : 12.04.2021 14:47:12 »
(Sain tätä kommenttia kirjoittaessa karvaan opetuksen siitä, miksi finin kommenttikenttään ei suoraan kirjoiteta mitään :') Olin puoli tuntia väsännyt kommenttia, mutta onnistuin vahingossa vaihtamaan koko tekstin pelkkään kirjaimeen a. :D Noh, uusi yritys.)

Tämä luku oli aivan mahtavaihanaupeasuloinen ♥ Hellä hyggeily on parasta vastapainoa paitsi Kellopelisydämen aiheuttamille tunnekuohuille, myös tämän ja Talventaiton viimeisimmille luvuille, joiden tapahtumat ovat olleet aikamoisen intensiivisiä etenkin Kaihon kannalta. Tunteet kyllä kuohuivat tätäkin lukiessa, mutta ihan toiseen suuntaan - aww-reaktioita aiheutti yksi jos toinenkin kohta.

Lainaus
Kaiho puhdistaa haavaksi ratkenneen polveni, kun onnistun kompastumaan portaissa. (Se johtui hänen hymystään. Kaiho suo niitä minulle paljon useammin kuin ennen.)
Esimerkiksi tämä! Mitä tähän voisi edes kommentoida, paitsi "🥺🥺💗💗!!"? Ihan sydän (ja selkeästi myös Alati) sulaa hymyistä, ja siihen vielä päälle hoivahetki = ♥

Lainaus
Niin on varmasti parempi, mutta se tuntuu silti raskaalta. Kaipaan sitä Kaihoa, joka ei osannut ohjata taikuuden kuohua välillämme tai kätkeä minulta mitään.

Kaipaan sitä, että olin häntä vahvempi.
Komppaan tässä Okakettua, on ihan hyvä muistaa, että Alatissa on tällainenkin puoli, vaikka hän onkin tässä osassa ollut melkoinen UnelmamiesTM kalastusopetuksineen ja ruoanlaitto-apuineen. Tykkään kyllä kovasti tästä, mihin Kaihon ja Alatin suhde onkaan kehittynyt! Vielä vähän aikaa sitten Kaiho oli näistä kahdesta se epätoivoisesti ihastunut, virkistävää nähdä osien vaihtuneen ♥

Lainaus
“Onhan se nyt, kun et ensimmäisellä kerralla onnistu leipomaan täydellistä leipää”, minä vastaan. “Kerrassaan häkellyttävää.”
Haha, juuri näin tsempataan omiin kykyihinsä pettynyttä ihmistä. Kaihon leipomisyritys oli muutenkin hellyyttävää luettavaa, ja vielä samaistumispintaakin oli aika tavalla, kun itselläkin on paha tapa luovuttaa heti uusien asioiden suhteen, jos ensimmäinen yritys ei suju. :D

Kiitos taas ihanista luvuista ♥

bannu © Ingrid
ava © Felia

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/18?
« Vastaus #30 : 14.04.2021 10:25:12 »
Okakettu: Hygge on kyllä parasta, ja sellainen asia, että sitä ei voi koskaan olla tarinoissa liikaa. :P (Joku voisi olla eri mieltä, mutta hän olisikin sitten houkka.) Sitä paitsi sitä on aina paljon hauskempaa kirjoittaa kuin jotain höpölöpödraamailua.



Kiitos taas miljoonasti kommentista! ❤️

Hopearausku: Tunnen tuskasi, sillä minulle käy noin yhtenään. :D Oivoi! Mutta arvostan ihan hurjasti sitä, että kirjoitit kommentin uudelleen, kiitos! ❤️ Sen kunniaksi (ja osoituksena) myös oheinen meemi:



Ja joo, hyggeilyn pointtina on kyllä tasapainottaa kaikkea karmeaa Draamaa. :D (Ja myöskin Okaketun julmuutta, never forget Alisan kohtalo.)

P. S. Milloin saamme sinulta jatkiksen?

corvus: Oho! En olisi uskonut, että luet tämänkin tarinasikermän näin nopeasti. :D Ja joo, olen kyllä itsekin monen monta kertaa jo tuskaillut sitä, että tuli lähdettyä tällaiseen kaksoistopakikkailuun. (Vaikka sillä onkin myös puolensa.) Hienosti selvitty, kuitenkin! Uskoisin myös, että teoriasi linkittymisestä Kellopelisydämeen voi hyvinkin olla oikea. ;) Katsotaan, miten käy! Tähän väliin on kronologisesti kyllä tulossa myös oma jatkiksensa - sen nimi on Edes / Takaisin - ja varsinainen linkki muodostuu vasta siinä, mutta nooooh, sen aika on joskus Tulevaisuudessa. Ja ihanaa, että pidät Alatista ja Kaihosta, koska heistä on minullekin (todella yllättäen) tullut hyvin, hyvin rakkaita. Kiitos kommentista! ❤️

K/H: Koska meikä on meikä, niin totesin, että en kyllä sittenkään siedä sitä, että nää luvut on rikki noin niinko ajallisesti, ja muutin rakennetta siten, että pilkoin tämän kahteen palaan. Olisi vaan pitänyt jaksaa jankata näitä sunnuntaina, mutta no, meni jo. :P Mutta julkaisen tänään myös Talventaiton puolella sitten varsinaisen syksynsaarron osuuden, joten joten. :P Nähdään siellä lähempänä iltaa!

*

13 1⁄2

Alati

Syksynsaartoa edeltävänä aamuna Siro ja Muisto tuovat mukanaan lausumattomat kysymykset ja sen maailman, jonka olemme Kaihon kanssa sulkeneet mökkimme seinien ulkopuolelle viimeisten viikkojen ajan. Sanelma seuraa heidän jäljessään. Hänen ryhtinsä on suora ja askeleensa keveitä, eikä katseessa ole lainkaan katkeruutta. Kun kurkotan taikuudellani häntä kohti, Sanelma hymyilee haikeasti, mutta pudistaa päätään. Kaikki on hyvin. En tarvitse sääliä.

Hän ja Muisto saattavat Kaihon makuuhuoneeseen ja minä jään kahden Siron kanssa.

“Sinä oletkin ehtinyt tehdä kaikenlaista typerää keskikesän jälkeen”, hän menee suoraan asiaan. Minä painan kasvot käsiini. En halua kuulla läksytystä juuri nyt.

“Se, mitä sinä teit Sanelmalle, oli anteeksiantamatonta”, Siro sanoo tiukasti. “Miten saatoit olla niin julma?”

“Minun oli valittava hänen tai Kaihon taikuuden väliltä. Vuodenkierto ei olisi –”

“Alati”, Siro keskeyttää terävästi. “Tunnen sinut kyllä. Et ajatellut vuodenkiertoa silloin lainkaan. Olisikin ollut jaloa, jos kyse olisi ollut niin ylevästä päämäärästä ja uhrauksesta, mutta kyse ei ollut siitä. Vai oliko?”

Pudistan vaipuneena päätäni. Tietenkin Siro näkee lävitseni, ainahan hän on nähnyt. Siksi häntä rakastankin.

“Sanelma ei kanna kaunaa”, Siro sanoo lempeämmin. Hän nousee ja ryhtyy keittämään kahvia lupia kyselemättä. “Vaikka hänen kyllä pitäisi.”

“Mistä sinä sen tiedät?”

“Olemme puhuneet paljon”, Siro sanoo kääntämättä päätään. Hänen äänessään on yllättäen välttelevä sävy. “Hän on… ollut luonani vieraana. Toipumassa ja sen sellaista.”

“…ja sen sellaista”, minä toistan hämmentyneenä. Villi taikuus minussa liikahtaa laiskasti ja häilähtää koskettamaan Siroa kuiskauksenkeveänä. Huomaan, että hänen oma mykkä taikuutensa on versonut hennoksi köynnökseksi, joka kurkottaa Sanelmaa kohti. Vai niin.

Sitten tajuan, mitä olen tekemässä. Kurtistan kulmiani villille taikuudelle. Lakkaa urkkimasta toisten salaisuuksia, ärähdän mielessäni.

Sinua kiinnosti, taikuus melkein tuhahtaa. Se on alkanut puhua yhä ihmismäisemmin. En oikein tiedä, mitä ajattelisin asiasta. Ehkä meidän yhteytemme on vahvistumassa, ja ymmärrämme siksi toisiamme paremmin.

“Alati?” Siro kallistaa päätään. Yskähdän.

“Anteeksi. Vaivuin ajatuksiini. Tässä on ollut kaikenlaista.”

“Todellako?” Siro kysyy kuivasti. “Ja minä kun luulin, että olet vain kastellut kukkia ja leiponut leipää ja opettanut Kaihoa kutomaan sukkia kaiken tämän ajan.”

“No, itse asiassa…” Punastun. Siro virnistää minulle olkansa yli. Sitten hän avaa puurokattilan kannen ja maistaa puuroa, joka on jo alkanut kuivua. Hän nyrpistää nenäänsä.

“Tämä on ainakin kammottavan suolaista. Sano Kaiholle, että hänen täytyy harjoitella maustamistaitojaan.”

“No, itse asiassa”, minä aloitan uudelleen, ja suljen sitten suuni. Olkoon.





Siro sitoo hiukseni tiukalle nutturalle niskaan. Se on metsästystä ajatellen käytännöllinen, mutten silti kykene tukahduttamaan surua, joka kirvelee rintakehässäni. Olen pitänyt hiuksiani auki Kaihoa varten viikkokausia, mutta nyt aika on lopussa.

Metsästysvaatteiden vihreä on elokuun himmeämpää sävyä. Syksy on saapumassa. Monet kesänkaatajat inhoavat näitä kuukausia, kesänsä haipumista ja pimeneviä iltoja. Minulle ne ovat kuitenkin aina olleet helpotus.

Taikuudestani tulee lempeämpää. Osan talvesta se horrostaa. Silloin tunnen oloni kokonaisemmaksi, enemmän omaksi itsekseni. Silloin minulta ei odoteta mitään.

Tai ei odotettu. Nyt kaikki on toisin, sillä villi taikuus häilyy jatkuvasti kaiken taustalla kytevänä varjona, ja aika valuu eteenpäin.

Enkä tiedä, selviääkö kesäni talventaltutuksesta.

Ehkä sen ei pitäisikään selvitä. Minä vein Sanelman talven. Olisi vain oikein, jos vuodenkierto veisi minun kesäni.





Siro yrittää avata keskustelua useaan otteeseen, kun kiipeämme ylös vuorelle. Vastailen lyhyesti, sillä ajatukseni ovat jo tulevissa päivissä, saalistuksessa ja pakenemisessa. Tiedän, että kun syksy pääsee satamaan minuun koko voimallaan, en enää ajattele Kaihoa ihmisenä, vaan talvena, jota vastaan minun on taisteltava. Samoin hän tulee ajattelemaan minua vain kukistettavana kesänä silloin, kun on hänen vuoronsa saalistaa.

Se on oikein. Niin on tapahduttava, jotta syksy voi saapua. Ja silti: pelkään, että vahingoitan häntä enemmän kuin on tarpeen. Minä olen meistä kahdesta tottuneempi liikkumaan metsässä, eikä Kaihosta ole minulle vastusta, ei edes talvensa tai verenhimoisen syksyn kanssa. Minä liikun ääneti varjoissa ja olen paljon häntä vahvempi.

Syksynsaarto on ehkä ohi jo seuraavana päivänä, jos löydän hänet nopeasti.

Samaan aikaan pelkään ja toivon, että niin on.





Kun Muisto kertoo syksynsaarrosta ja sen säännöistä, minä tunnen Kaihon katseen viileänä poltteena. Hän seisoo toisella puolella aukeaa. Päivänvalo saa Kaihon näyttämään hauraalta, siltä, että hän saattaa säröillä rikki hetkenä minä hyvänsä. Syksynsaarron metsästysvaatteetkin ovat hänelle hieman liian suuret; hihat ulottuvat puoliväliin kämmenselkää, eikä paita istu hyvin.

Ajattelen edeltävää yötä ja sitä, kuinka hän kiipesi syliini ensimmäistä kertaa muistojensa palaamisen jälkeen. Kaihon tähtien tasaisesti kiertäviä kehiä, hänen pieniä siroja käsiään rintakehääni vasten. Mustien hiusten tuoksua, jossa on aina häivähdys lumisadetta ja talviyön viimaa.

Kun Muisto lähettää meidät kummatkin omalle tahollemme, minä en vilkaisekaan Kaihoa, sillä pian hän on minun saalistajani. Pelkään, että jos nyt katson häntä, en enää kykene antamaan periksi saapuvalle syksylle.
« Viimeksi muokattu: 14.04.2021 11:00:44 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/17
« Vastaus #31 : 15.04.2021 19:53:17 »
Ajattelin kommentoida ensin tänne ennen kuin kasailen itseäni Talventaiton  puolella, etenkin kun huomasin etten ollut muka ehtinyt edelliseen osaan sanoa mitään. Vaikka siinä oli lukuisia hyviä kohtia, sekä kahmalokaupalla hyggeä ♥

Ensinnäkin oli hyvin tunnistettavaa, että Alatin kesä lähti hieman laukalle tuossa ensimmäisessä pätkässä edellistä lukua. Ja taas heti kohta mentiin jarruttelemaan, oi voi poloista  :D  Ei sillä, Kaiholle tilanne oli muutenkin jo kylliksi kuormittava, ja hänen fiiliksiään onkin jo luettu aiemmin. Ensimmäisen kerran hymyilin tässä kohdassa:

Lainaus
Kun Kaiho kääntää selkänsä ja kietoutuu talveensa, minä puristan peittoni reunaa rystyset valkoisina ja yritän olla ajattelematta, että Kaihon sulkema ovi välillämme olisi nyt pysyvästi lukossa.

Koska voi Alati! Sinullahan on tunteet, senkin itseesikäpertynyt lurkki!

Seuraava palanen oli hirveän hellyyttävä, mutta myös käytännössä nauroin ääneen, koska:

Lainaus
Miksi juuri tänään? Juuri kun minun pitäisi olla kärsivällinen ja hellä ja antaa Kaiholle tilaa?

Aamu on pilalla.

Oh my. Tästä tulee ihan mieleen teiniangst, vaikkakin Alati tuskin on ihan niiiiin räväkkä.

Ja sitten oli kaikki ihana hygge, kuten väärään kurkkuun vedetyt kahvit, rikkaruohot, pärekaton korjaamiset, kalastamiset, leipomiset ja ratkenneet polvet. Hämmennykset ja lamaantuvat hengitykset. Hymyt. Kaikkea ihanaa, joka saa sydämen sulamaan. ♥

Lainaus
Kaiho on väärässä. Ensimmäisillä kerroilla hänen talvensa ryskyttää ikkunoita kuin olisi henkihievereissään ja tahtoisi paeta riitasoippuja ja harpun valitusta.


Tässäkin naurahdin. Joko tämä oli poikkeuksellisen hauska luku, tai sitten minulla on kiero huumorintaju.  ;D


Ja sitten seuraavaan osaan. Tällainen puolikas kolmastoista luku oli oikein kiva palanen (vaikka annan ääneni lukuohjekaaviollekin. ihan jo siksikin, että se on kaavio). Sirosta läksyttämässä Alatia oli kiva lukea, selvästi näkee että he tosiaan tuntevat toisensa hyvin. Ja tietysti olin ilahtunut siitä, että Sanelma on löytänyt jonkun, jonka kanssa puhua asioista   ;)  Samalla arvostin myös kurkistusta Alatin ja villin taikuuden väliseen suhteeseen, on mielenkiintoista miten se imee itseensä vaikutteita ja mukautuu ihmismäisemmäksi. Tietysti on hauskaa, ettei aika käy pitkäksi yksikseenkään, kun eloa on jäljellä vielä satoja vuosia.

Lainaus
Enkä tiedä, selviääkö kesäni talventaltutuksesta.

Ehkä sen ei pitäisikään selvitä. Minä vein Sanelman talven. Olisi vain oikein, jos vuodenkierto veisi minun kesäni.

Ja voi ei, angst!Alati iskee jälleen! Ehkä Kaiho vielä auttaa häntä pääsemään tuollaisen yli. Jossain vaiheessa, onhan tämä ihan viihdyttävää ja tekee varmasti välillä hyvää itse kullekin.

Varsinkin lopputuoli tästä puolikkaasta oli rauhallinen ja tietyllä tapaa harmoninen. Odottava. Samanlaisiin tunnelmiin jään tältä erää!



(Ja btw, Hopearauskulle tekemäsi meeni on hieman liiankin samaistuttava... Mitä antaisinkaan jos Finissä olisi samanlainen kumoa -näppäin kuin esim. Wordissa  :D )


// Ja oh my, sehän toimii! Olen elänyt liian pitkään tietämättä tätä. Kiitos, Kaarne  :-* Nyt ovat jäljellä enää puhelinräpellykset, mutta ne nyt eivät muutenkaan ole pitkiä, tai ylipäätään kummoisia  :D
« Viimeksi muokattu: 15.04.2021 20:16:04 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/17
« Vastaus #32 : 15.04.2021 20:11:57 »
Psssstt, Isfet (ja ehkä myös Hopearausku), on! Ctrl + Z kumoaa viimeisimmän kirjoitetun / päälle vahingossa laitetun jutun. Kokeile. ❤️
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 13/17
« Vastaus #33 : 15.04.2021 21:17:03 »
Talventaiton puolella tarina iski tunteisiin sen verran lujaa, että Isfetin tavoin minäkin seilailin ensimmäisenä tänne kommentoimaan. :D

Siron, Sanelman ja Muiston vierailu toi virkistävän muistutuksen siitä, etteivät Kaiho ja Alati elele eristetyssä mökissään ihan vain toisiaan varten (vaikka välillä sitä lukijana sellaisiin höttöajatuksiin uppoaakin ♥), vaan heillä on tärkeä tehtävä täytettävänään. Hurjan mielenkiintoista kuulla myös ulkomaailmasta välillä :)

Siron ja Alatin ystävyyssuhde on hirveän hienosti kirjoitettu, ja heidän välinen kemiansa tulee todella hyvin esiin, vaikkei Siroa ihan hirveästi ollakaan päästy seuraamaan. Tykkään valtavasti siitä, miten tuttavallisia ja läheisiä Siro ja Alati vaikuttavat olevan, vaikkeivät ole toisiaan hetkeen nähneet (kesäriittien aikaan viimeksi?), ja miten Siro uskaltaa silti pistää Alatin tilille tekosistaan. Siro on kyllä todella vahva naishahmo (kuten tietysti omalla tavallaan Kaihokin), mistä on ihan hirveän mukavaa lukea :)

Lainaus
“Olemme puhuneet paljon”, Siro sanoo kääntämättä päätään. Hänen äänessään on yllättäen välttelevä sävy. “Hän on… ollut luonani vieraana. Toipumassa ja sen sellaista.”
ja sen sellaista tosiaankin, jaahas :D Femmenälästä kärsivä möykky sisälläni toteaa, että Siro/Sanelma olisi erittäin potentiaalinen ficcausaihe. Alatin refleksinomainen uteliaisuus oli kyllä varsin samaistuttavaa, mutta olen silti ylpeä siitä, että Alati pistää vastaan taikuudelle ja omille mielihaluilleen.

Lainaus
“Todellako?” Siro kysyy kuivasti. “Ja minä kun luulin, että olet vain kastellut kukkia ja leiponut leipää ja opettanut Kaihoa kutomaan sukkia kaiken tämän ajan.”

“No, itse asiassa…” Punastun.
Jihii, punastumista! :D Olen ihan täpinöissäni joka ikinen kerta, kun Alatin näyttää merkkejä tunteistaan - siitäkin huolimatta, että viimeisimmissä luvuissa niitä on saatu paljon ♥

Ja voihan lopetus. Kaksi viimeistä kappaletta olivat mitä parhaita virittelemään lukija tarpeeksi jännittyneeseen tunnelmaan syksynsaartolukuja varten, voi että. Taisin ensimmäisessä kommentissani (joko täällä tai Talventaiton puolella) ennustaa, että tulen ihan varmasti addiktoitumaan tähän tekstiin, ja niin on kyllä käynyt :D Seuraavia lukuja odotellessa!

(Ja haha, tuo meemi! :D Hihittelin sille itsekseni vaikka kuinka kauan ihan vain samaistuttavuuden vuoksi. Ja mitä tulee tuohon postscriptumiin... sanotaanko vaikka näin, että Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haaste ehkä ohjaa jonkinlaisen jatkiksen suuntaan ::))

(Ja kiitos vielä tästä välikommentistasikin, enpä tuollaisesta mahdollisuudesta ennen tiennyt :D Pelastit minut tulevilta kömmähdyksiltä, kiitos siitä ♥)

bannu © Ingrid
ava © Felia

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 14/17
« Vastaus #34 : 16.04.2021 23:05:04 »
Hopearausku: Ensinnäkin: JES JATKIIIIS! ❤️ Se on aina parasta, kun saadaan Finiin uusi aktiivinen taitava originaalikirjoittaja. Lupaan tehdä pöljiä kommenttimeemejä.  8) Lisäksi: ihanaa kuulla, että tarina on koukuttanut ja jopa herättänyt tunteita, koska se toki on mulla pyrkimyksenä. ❤️ Ja Sanelma/Sirosta on tulossa ainakin yksi spin-off-shotti, tykkään heistä itsekin parina kovasti. Femmenälkä on valid ja sille on hyvä tehdä jotakin! Ihanaa, että seuraat tätä tarinaa, ja kiitos taas kerran kommentista!

Isfet: Sydäntäni lämmittää kyllä se, että pääsin opettamaan tuon CTRL + Z -jutun, koska ah, elämäni muuttui paljon paremmaksi silloin aikanaan kun itse opin sen. :D Ja joo, hyggeluvun ja sitä seuraavan olikin tarkoitus olla sellaisia hauskahkoja ennen tätä syksynsaarto-osuutta, joten olen tosi iloinen, että ne ovat hymyilyttäneet. :D Kirjoitan huumoria aika harvoin, mutta välillä se on tarpeen, ettei meno mene liian vakavaksi. Ja kuten Okakettu minulle jo sanoi, Koska voi Alati! Sinullahan on tunteet, senkin itseesikäpertynyt lurkki! saa kyllä kommenttilauseraadilta palkinnon.  ;D Kiitos paljon kommentista! ❤️

K/H: Tässä luvussa on luvassa muun muassa mätää ja metsästystä eikä turhaa hempeilyä, olkaa varoitetut.

*

14

Kaiho

Pysähdyn hetkeksi mökkimme pihaan ja punnitsen suunnitelmaani. Syksynsaarto on sille ehdottomasti väärä aika, mutta pelkään, että jos en toimi nyt, en saa enää toista mahdollisuutta.

“Kesänkaatajat solmivat tuomiseppeleen vain silloin, kun haluavat antaa itsensä kokonaan valitulleen. Se on muinainen tapa, vala uskollisuudesta. He lupaavat kesän, ja sitten elokuun lopussa valittu solmii kruunun kanervista ja syysruusuista ja tupasvillasta ja lupaa olla kesänkaatajansa oma myös pimeän talven yli. Se saattaa kuulostaa pelkältä hempeältä loruilulta, mutta tuomiseppeleiden taikuus on syvää ja villiä. Luulisi, että hän olisi jo kietonut sinut pikkusormensa ympärille.”

Sanelman sanat ovat syöpyneet minuun syvemmälle kuin olisin osannut kuvitella. Muistan, miten paljon pelkäsin niitä vielä keskikesällä.

Pelkään nytkin, mutta eri tavalla.

Pelkään, että jos en tee valintaani, se tempaistaan minulta pois. Alati on tehnyt niin jo useamman kerran, samoin taikuus. Talveni on ohjannut minun elämääni, ja nyt villille taikuudelle annettu lupaus kietoo tulevia vuosiamme kuin kuristava köynnös.

Tämän päätöksen minä tahdon tehdä itse.

Istun mökkimme portaille ja ristin käteni syliini. Kun aurinko laskee ja pimeä kirjoo metsästysvaatteeni yönmustiksi, syksy tervehtii minua kiiluvin silmin. Sen hymy on kärsimätön ja terävähampainen.





Syksy näykkii minua, vetää hihastani. Se haluaisi jo metsästää, ja vapaudenkaipuu on vähällä viedä minutkin mennessään. Terästän kuitenkin mieleni ja maanittelen syksyä kuuntelemaan. Villi taikuus minussa toimii tulkkina välillämme ja saa minut ymmärtämään paremmin sitä sanatonta tapaa, jolla syksy, minun talveni vapaa sisar, puhuu.

Haluaisin soittaa harppuani ensin, sanon taikuudelle. Rauhoittaakseni talveni ja antaakseni sinulle tilaa.

Syksy punnitsee ehdotustani. Se on kärsimätön, eikä tunnu perustavan musiikista. Sille tuulen ulina, sateen ropina ja muuttolintujen haikeat huudot ovat kaikkein kauneimpia lauluja.

Talveni on villi ja voimakas, minä varoitan, ja taikuuteni avaa hetkeksi leukansa ja murisee syksylle. Syksy sähisee vastaukseksi, mutta kääntää sitten selkänsä. Sitä ei huvita ryhtyä kahakoimaan talveni kanssa.

Yksi laulu, syksy myöntyy.

Hymyilen ja viiton sitä astumaan kynnyksen yli perässäni. Syksy astuu mökkiimme ja tuo keittiöön mukanaan kuurosateen, joka pyyhkäisee koko huoneen läpi yhtenä kieppuvana hyräkkänä. Tiedän, että se tekee sen ihan vain kujeillakseen, mutta syntyvä sotku saa minut silti rypistämään kulmiani. Alati ei tule siitä pitämään.

Siivoaminen on kuitenkin myöhemmän ajan murhe. Makuuhuoneessa syksy sentään ymmärtää olla kohteliaampi, ja se istuukin vuoteen reunalle sirppikuisen iltapäivän kultaisena valona ja kainona usvana.

Minä asetun talviharpun ääreen ja nyökkään kohteliaasti. Syksy häilähtelee malttamattomana syvänpunaisesta kirkkaankeltaiseen ja sumunharmaasta mullanruskeaan, mutta hiljenee kuitenkin, kun asetan sormeni harpunkielille ja alan soittaa.





Olen soittanut talvelleni lukemattomia kertoja, mutta sanoistani huolimatta en tällä kertaa yritä rauhoitella sitä. Sen sijaan soitan syksylle, ja siksi punon musiikkiini aurinkoa ja sadetta, varjonpirstomia metsäpolkuja ja tuulta, joka huojuttaa kypsää viljaa. Soitan kypsyvistä kastanjoista ja nuotiolla kypsennetyistä hunajaomenista. Alatista pilkkomassa polttopuita ja puhaltamassa aamulla tuhkan alle peiteltyihin kekäleihin, jotta saamme tuvan lämpimäksi.

Ja koska syksy on villi ja kesytön, soitan sille myös saaliiseen iskeytyvästä nuolesta ja ansalankaan juoksevasta jäniksestä, yhdessä metsästävästä susilaumasta ja pimeänpelosta. Soitan yöpakkasista, jotka saapuvat liian aikaisin ja palelluttavat huolella vaalitun sadon, ja rajumyrskyistä, joiden jäljiltä veneet ajelehtivat rantaan tyhjinä.

Syksy kuuntelee ja hiipii sävel säveleltä lähemmäs, käpertyy musiikkiini. Se on mielissään ja kehrää tyytyväisyyttään, eikä edes huomaa, kun kiedon vähä vähältä talveni pimeän peitoksi syksyn ympärille ja tuuditan sen uneen.





Tiedän, ettei syksy nuku pitkään. Se on odottanut vuoroaan kauan, ja vaikka kutsumani kuvat ovatkin kauniita, ne ovat lopulta vain yhden talventaittajan haaveita ja muistoja. Ei niistä ole ravitsemaan taikuuden nälkää. Siksi nousen aikailematta ja kiiruhdan ulos mökistä.

Ilta on viilennyt ja saapuvan hallan koleus kaikuu luissani. Siitä välittämättä kierrän mökkimme taakse ja katselen syysruusupensaita. Pimeässä niiden kukat ovat yhtä tummia kuin minun metsästyspukuni, mutta tiedän, että päivänvalossa niiden väri on lähempänä saaliinpunaista.

Onnistun pistämään sormeeni pienen haavan taittaessani ensimmäistä ruusua.

Olkoon se ensimmäinen uhri syksylle.





Alati on ollut oikeassa kiusoitellessaan minua siitä, että olen kehno liikkumaan luonnossa. Yötä on kulunut tuskin tunnin tai kahden verran, mutta olen jo onnistunut naarmuttamaan käsivarteni ja polveni. Ruusuista taittelemani seppeleen piikit pistävät ikävästi hiusteni läpi ja raapivat otsaani, mutta en uskalla laittaa sitä reppuunikaan, koska pelkään kukkien musertuvan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten ehjä seppeleen pitää olla, jotta siihen solmittu lupaus pysyy elossa.

Minulla ei ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen tekemässä. Tiedän, mitä kukkia tarvitsen, ja mitä vastaukseni merkitsee, mutta –

– vai tiedänkö sitäkään? Ymmärränkö, mitä olen tekemässä, jos solmin Alatille seppeleen?

Mitä minä olen, jos olen hänen omansa?

Mistä kaikesta minä luovun, jos annan hänelle sellaisen lupauksen?

Hän lupasi antaa mitä tahansa, villi taikuus muistuttaa.

Hän ehkä, minä ajattelen vastaukseksi, mutta minä en ole Alati. Tämä on minun päätökseni, etkä sinä tee sitä minun puolestani. Ole vaiti.

Villi taikuus tuhahtaa. Minä tönäisen sitä talvellani, vaikka tiedänkin, että vaikutan murjottavalta lapselta. Yö lipuu eteenpäin ja minä rämmin sen läpi.





Kun viimein haistan rämeen muhevan, mädän lemun, horjahdan helpotuksesta. Olen onnistunut suunnistamaan sitä kohti talveni varjoja ja viileää kuulostellen, sillä suolle syksyn kylmyys tiivistyy ympäröivää metsää aiemmin. On silti vaikeaa suunnistaa pelkkään taikuuteen nojaten, enkä ole ollut varma siitä, ehdinkö perille ennen aamua.

Edessäni aukeava suo on hetteikköinen. Kuivuneet puut ja kitukasvuiset männyt sojottavat mustasta vedestä kuin taivasta hamuavat luisevat sormet. Villi taikuus varoitti minua kohteliaasti vaarallisista suonsilmäkkeistä hetki sitten. Kaipa sitäkin harmittaisi, jos putoaisin suohon ja hukkuisin.

Hymyilen kuivasti. Siinäpä olisikin sievä loppu.

Alan kuulostaa aivan Alatilta.

Ajatus saa minut keskittymään jälleen. Tupasvillaa kasvaa pikkuruisilla saarekkeilla, mutta kuivin jaloin en sinne pääse ilman talveani, joten suljen silmäni ja pyydän suolta anteeksi sitä, että joudun häiritsemään sen tummaa, lempeästi mädäntyvää unta.

Kahmaisen talvellani mutaisen veden pintaa ja muotoilen itselleni karkean jääsillan. Kun kuljen sitä pitkin, tunnen rämeen väsyneen, vanhan hiljaisuuden tarkkailevan minua. Se ei pidä vieraista, mutta unohtaa minut varmasti pian. Suo muistaa vain ne, jotka hukuttaa ja syö.

Poimin heinämättäältä kourallisen tupasvillaa. Usva kiemurtelee ympärilläni, taivaanranta on punertaa hennosti. Aamu on jo melkein täällä.

Kun solmin väsynein sormin valkoisia, höttöisiä kukkia ruusujen lomaan, syksy ehtii viimein luokseni. Se huokuu tyytymättömyyttä.

Sinä huijasit minua.

Hymyilen sille kohottamatta katsettani seppeleestä. Olen pahoillani. Älä silti suutu. Alati on paljon minua parempi metsästäjä, ja minä olisin ollut vain tiellä sinun jahdissasi.

Syksy kiepahtaa kerran ympärilläni, istahtaa viereeni mättäälle. Nyt hän saalistaa sinut. Sitäkö haluat?

Jos niin täytyy olla, minä vastaan ja kohautan olkiani. Olkoon vain. Mutta ei ennen kuin olen antanut hänelle tämän.

Syksy kääntää huomionsa seppeleeseeni ja sen värit leimahtavat riemusta. Oi! Minä en olekaan nähnyt tuollaista aikoihin. En… aikoihin.

Syksy hiljenee miettiessään. Mahtaakohan se edes käsittää, miten aika ihmisen näkökulmasta kulkee?

Kuinka pitkään minä mahdan itse, jos villi taikuus pitää meidät elossa loputtomiin?

Varistan surun mielestäni ja kurkotan talvellani kohti syksyä. Autatko minua? Metsästämään hänet?

Syksy nauraa.

Autan häntä löytämään sinut, se lupaa, ja sitten te voitte metsästää toisenne.

Nouseva aurinko saa usvan kimaltelemaan ja suon havahtumaan synkästä horroksestaan. Tumma vesi loiskahtaa ja pisarat kimaltelevat, kun kuikka huutaa ja räpistelee lentoon.

Kun käännyn taas katsomaan syksyä, se on jo poissa.





Palaan suolta hiljaisen metsän läpi. Sekin pidättelee hengitystään, odottaa seuraavaa sävelmää vuodenkierrossa. Syksynsaarto on tauko nuottien välissä, piste kahden lauseen välillä.

Olen täynnä uupumusta ja koko kehoani vihloo väsymyksestä. Ilmeisesti olen yön aikana repinyt paitani, sillä sen toinen hiha repsottaa. Olen iloinen siitä, etten voi nähdä kuvajaistani, sillä näytän varmaan aivan metsänvennolta. Hiuksistani saisi oivan linnunpesän.

Pysähdyn poimimaan kanervia. Hennot, vaaleanpunaiset kukat ovat vaatimattomia, enkä ole tainnut katsoa niitä lähemmin koskaan ennen. Nyt huomaan, että kanervankin vaimeassa tuoksussa kumisee kuitenkin syksy. Se on vahva kasvi: kukkii aivan syksyn kynnyksellä, uhmaa hallaa ja saapuvaa pimeää.

Ymmärrän nyt, miksi kanervia solmitaan osaksi lupausseppelettä.





Alatin taikuuden kajoa on mahdoton olla huomaamatta. Kun hän ehtii tarpeeksi lähelle, kesä huhuilee minua nimeltä. Annan talveni vastata. Alatin on löydettävä minut joka tapauksessa, ja vaikka päivä onkin jo kääntymässä iltaan, hän ehtii kyllä ajoissa. He ovat tarpeeksi lähellä.

Syksyn nauru kaikuu Alatin kesän kutsun taustalla. Pelkäsin sitä viikkokausia, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että mokoma taikuus vain leikittelee kustannuksellamme.

Minä suuntaan Alatia kohti. Puristan seppelettä kädessäni. Ruusunpiikit painautuvat kipeästi kämmeneeni. Sydämeni hakkaa, mutta huomaan, etten pelkää syksyä tai hallaterää, vaan jotakin muuta.

Alatin vastausta.





Syksynsaarron kehä kiertyy yhä syvemmälle, ja kun me kuljemme sen ydintä kohti, en ylläty ymmärtäessäni, minne se meitä vie. Tietenkin Alatia ajava taikuus tuo meidät juuri sinne, missä minä torjuin hänet. Se on julmaa leikkiä, mutta kukapa olisikaan väittänyt, että syksy on lempeä?

Alati on lähellä. Niin lähellä, että rauhoitun tahtomattanikin, kun talveni tavoittaa hänen sydämensykkeensä. Siinä ei ole lainkaan pelkoa, ja kun näen hänet, tyyneys valtaa minutkin.

 Alati pysähtyy metsänrajaan ja seisoo illan kullanpunaisessa valossa. Mustaa paitaa vasten hänen punainen palmikkonsa hehkuu syksyntulta, ja hetken ajattelen, että Alati näyttää vapaammalta kuin koskaan. Hänen kesänsä on paljon vaimeampi ja lauhkeampi, kulkee askeleen jäljessä. Se antaa tilaa syksylle ja Alatille, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa niin täydellisesti, että erotan syksyn virneen vain vaivoin Alatin villin hymyn takaa.

Syksy ei kuitenkaan yritäkään hallita. Se ei tuostu hallittavaksi, eikä tahdo itsekään painaa ketään valtansa alle. Syksy on muutosten vuodenaika, aina liikkeellä ja levoton. Valta kahlitsee aina sekä alistettua että alistajaa.

Syksy haluaa olla vapaa. Ehkä Alati ja se ymmärtävät siksi niin hyvin toisiaan.

Kun kutsun taikuudellani Alatia, en voi olla miettimättä sitä, olenko sittenkin hänelle vain yksi kahle lisää.

Ojennan silti käteni ja kohotan syysseppeleen Alatia kohti.





Syksy ulvahtaa villisti. Alati seuraa sitä epäröimättä hallaterää puristaen. Hänen katseensa on tumma ja nälkäinen, ja silloin olen varma siitä, että hän uhraa minut syksylle hetkeäkään epäröimättä.

Huojennus ja kitkerä pettymys tulvivat lävitseni. Minun ei tarvitsekaan esittää kysymystä, sillä hän ei edes huomaa ojentamaani seppelettä, eikä syksy välitä siitä. Ainoastaan jahdista, jonka riemu on vienyt heidät molemmat mukanaan.

Talveni huokaa.

Se saa Alatin haparoimaan. Hän tunnistaa taikuuteeni punoutuvan pettymyksen kaiken saaliinhimonsa läpikin ja horjahtaa, jähmettyy paikoilleen. Syksy kiskoo häntä eteenpäin, mutta Alatin katse pysähtyy ensin kasvoihini, ja kun se ei löydä niistä heti hakemaansa vastausta, hän kääntää huomionsa käsiini, kannattelemaani seppeleeseen, ja –

– vuodenkierto seisahtuu. Alati komentaa sitä koko voimallaan.

Jopa syksy perääntyy hetkeksi. Minä painan pääni ja tuijotan nyt seppelettä, sillä en pysty kohtaamaan Alatin katsetta. Olen pettynyt siihen, että olen hermostuneisuuksissani onnistunut rusentamaan kauneimman ruusun.

Alati kävelee eteeni. Hänen varjonsa lankeaa ylleni. Kumpikaan meistä ei uskalla liikkua, ei hengittää, ei esittää viimeistä kysymystä.

Lopulta Alati polvistuu.

Minun kesänkaatajani.

Käteni tärisevät, kun lasken seppeleen Alatin hiuksille ja lupaan olla hänen talventaittajansa.


*

K/H: Huijasin.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

corvus

  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 14/17
« Vastaus #35 : 16.04.2021 23:29:35 »
Hih, minäkin kommentoin tätä puolikasta ensin koska syyt.

Samaistun Alatiin tuossa kohdassa kun Siro kertoo Sanelman vierailuista, kiinnostukseni heräsi. Varsinkin Sanelmasta lukisin mielelläni lisää, sillä hän on todella mielenkiintoinen hahmo ensin Alatin kesää halunneena (tai sen viettelemäksi joutuneena) ja sitten omasta talvestaan luopuneena. Sanelma suhtautuu tilanteeseensa todella rauhallisesti, vaikka epäilen että hänenkin päänsä sisällä liikkuu kaikenlaista ja tässä kaikenlaisessa olisi kauheasti potentiaalia omaan tarinaansa.

Oli myös mukava kuulla Sirosta pitkästä aikaa. Sivuhahmojen avulla saa paljon uutta irti myös itse päähahmoista :). Tämä oli lempikohtani:
Lainaus
“Todellako?” Siro kysyy kuivasti. “Ja minä kun luulin, että olet vain kastellut kukkia ja leiponut leipää ja opettanut Kaihoa kutomaan sukkia kaiken tämän ajan.”

“No, itse asiassa…” Punastun. Siro virnistää minulle olkansa yli. Sitten hän avaa puurokattilan kannen ja maistaa puuroa, joka on jo alkanut kuivua. Hän nyrpistää nenäänsä.

“Tämä on ainakin kammottavan suolaista. Sano Kaiholle, että hänen täytyy harjoitella maustamistaitojaan.”

“No, itse asiassa”, minä aloitan uudelleen, ja suljen sitten suuni. Olkoon.

Viimeiset kappaleet virittävät onnistuneesti odottavan tunnelman tulevalle, ja sitä tulevaa taidankin sitten siirtyä kommentoimaan Talventaiton puolelle :D

// Oijoi, tähänkin ehti jo tulla jatkoa kommenttia kirjoittaessani! Pääsen siis kommentoimaan heti tuoreeltaan.

Syksyn vierailu Kaihon ja Alatin mökissä on hienosti kuvattu.  Erityisesti pidin tästä kohdasta:
Lainaus
se istuukin vuoteen reunalle sirppikuisen iltapäivän kultaisena valona ja kainona usvana.

Ja voi että, villistä taikuudesta voi varmasti olla montaa mieltä, mutta mukavaa että hän ei päästänyt Kaihoa hukkumaan :D

Kaiho on selvästi taitava soittaja kun Syksynkin osaa soittaa nukkumaan. Pidän Syksyn luonteesta, innostuksesta seppeleeseen ja naurusta kun Kaiho pyytää apua metsästykseen. Sitten Syksy vielä saattaa Kaihon ja Alatin aukiolle, jossa aiempi tapaaminen ei ihan mennyt putkeen. Tässä on selvästi luonnonvoima jota ei kuka tahansa määräile.

Tämä lopetus ♥ Ihanaa kuulla myös Kaihon puoli tapahtumista! Ja jos nyt vihdoin pääsisin kommentoimaan sitä Alatin puolta :D