Kirjoittaja Aihe: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 16/16  (Luettu 6746 kertaa)

corvus

  • ***
  • Viestejä: 109
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 14/16
« Vastaus #40 : 26.04.2021 20:14:27 »
Ai että mikä luku! ♥♥♥♥♥

Olen hieman kipeänä mutta tämä piristi oloani loistavasti, kiitos! ♥♥
En saa nyt mitään järkevää sanottua mutta spämmään vähän näitä sydämiä ilmaisemaan tunteitani:
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Kiitos myös suosituksista, laitan ne muistiin :)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 250
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 14/16
« Vastaus #41 : 26.04.2021 21:54:35 »
Grimhygge sitten kuitenkin best. ;D Varsinkin, kun syksynsaarron päätös oli synkemmistä ennusmerkeistä huolimatta nimenomaan romantillinen. Pakko sanoa, että olen vasta nyt juuri ja juuri toipunut kaikista mahdollisista tunnekuohuista, jotka Kesänkaadon puolella Kaihon viimeisin luku aiheutti. Syksynsaarron osuus on ollut aivan huikea ja todella tunteita herättävä, ja tämän luvun tapahtumat (kuten aivan varmasti myös Alatin sitten aikanaan) kruunasivat sen. Kyllä kannatti odottaa, ehdottomasti. ♥

Nyt kun syksynsaarron lopputulos on selvillä, sanon vielä kerran, että pidän hurjasti, millaiseksi se muodostui. Kuten syksy tässä sanoo, metsästystä on monenlaista, ja oli todellakin huojentavaa, ettei verenvuodatusta tämän enempää vaadittu. Se tuntui liittyvän vahvasti juuri syksyn hahmoon, joka oli minusta aivan ihana, ilkikurinen ja utelias ja hauskan kärkäs kommentoimaan. En taida enää lainata kolmatta kertaa tuota syksyn kaunopuheisuus-näpäytystä, heh, mutta minustakin se oli mahtava. Hopearausku totesi myös osuvasti, että ylipäätään syksyn persoona tasapainotti hyvin tuota metsästykseen liittynyttä synkkyyttä. Pidin myös siitä, että vaikka suurta verenvuodatusta ei tosiaan tarvittu, tuo oli hetkenä silti hienon painava ja intensiivinen, koska eihän Kaiho sitä tosiaan vielä siinä vaiheessa tiedä. Tai Alati, ja silti hän luottaa siihen, että se mitä Kaiho hänelle tekee, on oikein. Tämä kuvaus syksynsaarron päättymisestä oli myös hieno: Terä kädessäni sulaa kuin riite auringonvalossa, halla aamunkoitteessa. Minä hätkähdän ja luulen ohikiitävän hetken ajan, että olen pudottanut sen kiihdyksissäni, mutta ei: sormiani peittää ohut kuura, syksynsaarron lumouksen viimeinen kaiku. Haluan myös alkupuolelta lainata vielä tämän heti kärkeen, koska siinä on monta juttua, joista pidin:

Lainaus
Odotan jotakin merkkiä siitä, että seppeleeseen solmittu lupaus todella toimii: taikuuden kuohahdusta, kipua, minut läpäisevää valoa. En kuitenkaan tunne mitään.
Ehkei seppele ollut tarpeeksi. Ehken osannut solmia sitä oikein.
Alati kohottaa katseensa. Hänen silmiensä vihreä on syvempää kuin koskaan, epätoivoista kuin hukkuvan. Hän tarkastelee kasvojani sanaakaan sanomatta, aivan kuin ei olisi varma siitä, että todella seison hänen edessään. Kesäkin pysyttelee hiljaa, vaikka aistinkin sen innostuksen. Se haluaisi kiskoa Alatin seisomaan, suudella minua hänen huulillaan, repiä irti kaiken antamastani lupauksesta. Sitoa minut omakseen nyt kun olen vastannut kyllä.
(Mitä se edes tarkoittaa?)
Jaahas, lainausseinät alkavat taas, mutta. Tämä oli minusta hieno siksi, ettei seppeleestä itsestään sinänsä tapahdu mitään maagista (ainakaan heti), vaan tunnelman intensiivisyys muodostuu juuri tuosta Alatin reaktiosta, sanattomuudesta ja katseesta, silmien syvästä vihreästä, joka on epätoivoista kuin hukkuvan. Kesän läsnäolosta pidin tässä myös, ennen kaikkea sen vuoksi, mitä sen suhteen myöhemmin tässä osassa tapahtuu. Oli myös sydäntäsärkevä ajatus Kaiholta, ettei hän ehkä sittenkään osannut solmia seppelett oikein; sellaista aidolta tuntuvaa epävarmuutta, joka oli minusta tässä kohtaa hyvä.

Lainaus
Toki, syksy virnistää jälleen. On minulla muutakin tekemistä.
Lähtiessään se vilkaisee meitä uteliaasti olkansa yli ja katoaa sitten metsään sirottelemaan värejä ensimmäisten puiden lehdille.
Pitää tähän nyt sitten kuitenkin laittaa yksi syksy-lainaus, koska syksy on edelleen paras. Tuo puhe muusta tekemisestä ja virnistys oli minusta mainio, kuten sekin, että syksy sitten kuitenkin suhtautuu yhtä uteliaasti Kaihoon ja Alatiin. Plus, tuo värien sirottelu puiden lehdille. Sait minut taas kaipaamaan syksyä vuodenaikana. :D

Lainaus
Alati ei kuitenkaan tunnu asiasta välittävän. Hän kehystää kasvoni käsillään, katsoo minua ja näkee kaiken. Suutani kuivaa, enkä onnistu sanomaan mitään, en, vaikka sydämeni on täynnä painavia, kirkkaita, polttavia, keveitä sanoja.“Kaiho”, Alati sanoo lopulta, ja minä tarraan kiinni hänen mustan paitansa rinnuksiin, puristan kangasta rystyset valkoisina. On vaikea sanoa, yritänkö pitää hänet etäällä vai vetää luokseni. En tiedä itsekään.
“Minä –”, Alati haparoi sanoja kuin ohuella jäällä kulkien. “Minä – voinko viedä sinut kotiin? Saanko viedä sinut kotiin?”
“Ei sinun tarvitse minua viedä. Mennään yhdessä”, minä vastaan ja astun kauemmas, ojennan Alatille käteni. Hän pujottaa sormensa omieni lomaan ja lukitsee meidät yhteen silläkin tavoin. Kävelemme pimenevän metsän läpi, ja vaikka syksyn villi hyräily kaikuukin kaikkialla ympärillämme, Alatin kesä valaisee polkuamme pehmeästi, sarastavan aamun lempeydellä.
Kanervien ja syysruusujen tuoksu kietoutuu askeliimme, ja niiden taustalla, pelkkänä varjona, haistan myös tuomenkukat ja kesäillan hämärän.
Apua, en osaa näemmä sanoa tästä mitään järkevää, mutta otti hyvällä tavalla sydämestä. ♥ Alatin epävarmuus ja Kaihon vastaus yhdessä kotiin menemisestä, käsikkäin kulkeminen, lukitsee meidät yhteen silläkin tavoin, syksyn villi hyräily ja kaikki. Rakastin myös tuota lopetuslausetta, ensinnäkin koska se oli kaunis, mutta toisaalta miten hyvin se liitti tähän aiemmat tapahtumat ja muistutti jälleen siitä, miten pitkän matkan nämä kaksi ovat kulkeneet tähän pisteeseen päästäkseen. Niin, ja tuossa alussa: hän kehystää kasvoni käsillään, katsoo minua ja näkee kaiken. Hienon paljon sanottu vähällä, ja etenkin tuo kasvojen kehystäminen käsillä oli yksityiskohtana asia, josta pidin paljon. Käyn tästä lainauksesta näemmä kaiken läpi, mutta tämä myös, koska se oli niin hienon kaihoa: sydämeni on täynnä painavia, kirkkaita, polttavia, keveitä sanoja.

Lainaus
Kotimme portailla Alati tarttuu minua vyötäisiltä ja nostaa minut kynnyksen yli. Mulkaisen häntä. Vaikka – vaikka kai olen – olen hänen –
Päätän, että ajattelen sitä myöhemmin.
“Typerä perinne”, minä murahdan.
“Minä pidän perinteistä”, Alati hymyilee. Hänen hartiansa ovat nyt rentoutuneet, vaikka katse onkin edelleen yhtä kiihkeä. “Niiden taikuus on aivan omanlaistaan.”
“Ja mitäköhän sinä saavutit tuolla?”
“Jos kesä kantaa sinut sisään, pimeä ei pääse livahtamaan perässä”, Alati sanoo. Nyt hän on täysin vakava. Minä en ole taikauskoinen, mutta jos olen kerran päättänyt luottaa seppeleihin solmittuihin lupauksiin, ehkä minun täytyy hyväksyä sekin, että Alati uskoo kaikenlaiseen muuhunkin.
Totesin, että en voi jättää tuota alkuakaan tästä pois, sillä tuo Kaihon päätös ajatella asiaa myöhemmin oli niin hänenlaistaan ja äärimmäisen hymyilyttävä. (Mutta myös se, kun miettii kaikkia aiempia hetkiä, jolloin hän on sysännyt ajatuksensa Alatista syrjään, ja nyt hän voi tehdä sen tällaisesta asiasta. Tai siis, että nyt se on tällainen hymyilyttävä ja lempeä juttu ja näin 😭). En tokikaan voinut vastustaa tuota kynnyksen yli kantamista, varsinkin kun siinä oli tällainen syvempi merkitys Alatille sitten vielä kuitenkin: Jos kesä kantaa sinut sisään, pimeä ei pääse livahtamaan perässä. Voi Alati. 😭 Hänen herrasmiesmäisyytensä ja tulen sytyttäminen takkaan täytyy mainita myös, se oli edelleen hieno kohta, varsinkin nyt kun oli koko luvun konteksti mukana. ♥

Lainaus
“Sinä pitelet kesääsi loitolla”, minä sanon. Ääneeni on hiipinyt malttamattomuutta, sillä talveni janoaa Alatin taikuuden kosketusta, ja niin minäkin. Haluan hänet kokonaan, tahdon –
“Mm-mm”, Alati hymisee. Hänen käsiensä liike pysähtyy. Hetken hän miettii, vilkaisee olkansa yli ulos pimeään. Sitten, varoittamatta, tarttuu kiinni kesäänsä ja sysää sen ulos mökistämme, paukauttaa oven kiinni. “Kas niin.”
Tuijotan Alatia hämmentyneenä.
“Minä haluan sinut”, Alati sanoo hiljaa. “Minä olen halunnut sinut kauan. Ja jos – jos suostut – tahtoisin suudella sinua ensin näin. Ilman kesääni, ilman taikuutta, ihan vain tällaisena. Omana itsenäni.”
Kesän jättäminen ulkopuolelle oli todellakin hienon yllättävä käänne; tarttuu kiinni kesäänsä ja sysää sen ulos mökistämme oli minusta hauska, koska siinä korostuu miten päättäväisesti mutta toisaalta (ainakin näennäisen) mutkattomasti Alati asian tekee. Ja sitten toisaalta sen laajempi merkitys, jonka Alati tässä sanallistaa: Ilman kesääni, ilman taikuutta, ihan vain tällaisena. Omana itsenäni. Aa, aivan äärettömän hieno käänne, mikä heijastuu sitten myös tuohon suudelmaan ja muuhun. Oli vähän hätkähdyttävääkin lukea Alatista, jonka silmissä ei ole enää kultaa tai hiuksissa auringonpunaa, mutta myös se teki tuosta hetkestä ihan omalla tavallaan intiimin ja hmm, riisutun. Minusta se on myös hienon erilainen ratkaisu, koska tosiaan, taikuuden olisi voinut odottaa olevan läsnä sillä tavalla kuin loppuhuomiossa mainitset. Se, ettei niin ollut, tuntui minusta hyvin luontevalta ja oikealta Alatille ja Kaiholle, varsinkin kun miettii, millainen rooli Alatin taikuudella esimerkiksi kesällä oli. Tällainen tietty arkisuus ja yhdessä opettelu, tunnustelu, oli juurikin hyvä; tieto siitä, että heidän välillään vaikeudet on tältä osin selvitelty ja heillä on kyllä aikaa. ♥ Pidin myös tästä, miten talven puuttuminen Kaihoon vaikuttaa:

Lainaus
Niiden kosketus kutittaa, enkä pysty keskittymään kunnolla itse suutelemiseen, koska kaikki tuntuu olevan liikaa, liian paljon, liian terävää ja värikylläistä.
Sitten ymmärrän syyn. Olen tottunut katsomaan maailmaa talveni viileyden läpi, sen tyynen rauhan. Silloinkin, kun olen ollut kiihtynyt tai tolaltani, talveni on asettunut hunnuksi minun ja pahimpien tunnekuohujen väliin. Nyt se on kuitenkin poissa, astunut ääneti syrjään.
Odotan mielenkiinnolla, miten kesän poissaolo vaikuttaa puolestaan siihen, miten Alati tämän kaiken kokee. Kaihon talveen liittyvä keskustelu oli minusta myös erinomainen, ennen kaikkea siis tuo, miten Alati on tehnyt taas moisen päätöksen omin päin ja Kaiho siitä sanoo hänelle. Se oli minusta hyvä muistutus siitä, että heillä on vielä asioita, joita käydä keskenään läpi, mutta että sekin on osa tätä, hmm, opettelua olemaan yhdessä. Plus tämä kaikki siinä yhteydessä:

Lainaus
“Minä pyysin sitä antamaan meidän olla kahden”, Alati vetäytyy hieman kauemmaksi, mutta lausuu silti sanat huuliani vasten. Se kihelmöi kummallisesti, mutta tuntuu samalla hyvältä. Aivan kuin auringonvalo läikehtisi sisälläni. “Anteeksi.”
(...) “Paras olisi.” Tukistan häntä kevyesti, ja yllätyksekseni Alati ynähtää. Äännähdyksen rohkaisemana pujotan käteni hänen hiuksiinsa ja silitän niitä häntä suudellessani, ja Alatinkin hengitys kiihtyy. Minä saan sen aikaan. Ajatus täyttää minut sellaisella riemulla, jollaista en ole tuntenut koskaan ennen. Alati haluaa minut. Jopa ilman taikuuttani.
Auringonvalon läikehdintä oli kaunis kuvaus, ja sitten vielä Alatin vastaus ja tämä kaikki: Meitä sitova taikuuden punos on edelleen läsnä, alati. Sitä emme saa katkaistua hetkeksikään. Itkettää. 😭 Lainailen nyt näemmä vielä kohtia mistä sattuu, mutta tämä oli myös mitä erinomaisin mielikuva: Hänen hiuksensa valuvat hartioilleni ja kaulalleni. Osan lopetus oli upea niin ikään, sekin itketti. Kiitos hirmuisesti tästä osasta ja siitä, että kirjoitat tätä, Alatin ja Kaihon tarinan seuraaminen on ollut ehdottomasti tämän kevään ilahduttavimpia asioita (kuten kaikki Merenkehrään liittyvä toki ylipäätään, ja olen tosi iloinen että olen saanut seurata kirjoitusprosessiasi). Allekirjoitan myös Isfetin ja Hopearauskun toteamukset rakkaustarina-asiasta, mutta sen tiesitkin jo. :D Olisi minun elämäni kyllä onnellisempaa, jos romantiikka olisi aina tällaista. Kiitos! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 467
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 15/16
« Vastaus #42 : 12.05.2021 13:35:12 »
Isfet:  ♥  JAU! Ihanaa, että suudelma ja romanssi kelpasi, ja että tarina on vaikuttanut monella tasolla eikä pelkästään romanssina. :) (Samaa on sanottava muuten taas kerran teikäläisen Hypotermiasta, ah.) Nauroin myös todella paljon tuolle "posin kautta" -kommentille, se oli huikea. :D Oivoi, sinun kommenteissa on kyllä usein jotenkin nokkelaa huumoria, se ilahduttaa joka kerta! Kiitos taas kerran, sekä kommentista että siitä, että tätä luet!  ♥

Hopearausku: Suudelmapa hyvinkin! (Tähän tulisi sellainen WhatsAppin smug-hymiö, mutta valitettavasti se näyttää Finiin kopioituna ihan mummolta. Oli miten oli, olen itsekin iloinen, että nämä jääräpäät pääsivät viimein suutelemiseen asti.  ;D ) Kiitos myös kovasti rohkaisusta sen suhteen, että tämä on muutakin kuin vain romanssia - vaikka minusta pelkkä romanssikin voi olla todella hyvää, ei siinä! - koska kyllä teidän rohkaisunne piristivät ja auttoivat hirveästi toipumaan siitä murskakritiikistä!  ♥  Ja ihanaa myös kuulla, että tästä tarinasta on ollut iloa pitkin kevättä. Toivottavasti niin on myös näiden viimeisten lukujen kanssa. :) Kiitos paljon kommentista!  ♥

corvus:  ♥  Itsellesi vain! Olen tosi iloinen, että tämä slow burnin päätösluku kelpasi, koska oivoi, kyllä sitä sai miettiä ja hioa ja miettiä ja hioa vähän lisää. :D Romanssin kirjoittaminen ei ole helppoa! Kiitos paljon kommentista, se ilahdutti ihan tuollaisenaan valtavasti.  ♥

Okakettu: Kuules nyt Okakettu, ei pidä kehua tuolla tavalla tai meikä pian ylpistyy, nyyh. Sinusta tulisi oiva lauseraadin jäsen, eli jos joskus kaipaat sellaista titteliä, niin se sinulle nyt myönnettäköön.  ♥  Ylipäätään liikutuin kommentistasi hirveästi, koska (kuten kaiken muualla suorittamani marmattamisen pohjalta jo tiedätkin) tämä oli tosiaan aivan jäätävä luku kirjoittaa. :D Ja koska Ævintýrissä on maailman paras slow burnin loppukohtaus ja ensisuudelma, niin toki ilahduttaa, että sen kirjoittaja piti tästä meikäläisen vaatimattomammasta versiosta. ♥ Kiitos paljon kommentista ja jälleen kerran siitä, että olet ollut niin pitkään ja vahvasti mukana tämän tarinan kirjoitustukena, se ei olisi näin pitkällä sinutta! ♥

K/H: No niin. Nyt aletaan oikeasti lähestyä tarinan loppua! Tässä luvussa solmitaan yhteen joitakin irtonaisia langanpätkiä ja käsitellään yksi sellainen juttu, jonka olen tahtonut käsitellä keskikesäosuudesta lähtien. Sunnuntaina minun olisi tarkoitus julkaista Talventaiton viimeinen luku, joten ihan viimeisiä viedään. :D Jahuu, on kyllä suoraan sanottuna aika hurjaa!


*

15

Alati

Takkatuli ehtii haaltua hiillokseksi, ja sen luomassa punertavassa hämärässä minä muistan viimein ulkona värjöttelevän kesäni ja Kaihon talven, joka sekin varmaan alkaa käydä kärsimättömäksi. Hymyilen Kaiholle toisella suupielelläni.

“Meidän pitäisi varmaan kutsua taikuutemme takaisin sisälle”, ehdotan. Kaiho nauraa.

“Ehkä niin on parempi. Kesäsi murjottaisi koko seuraavan kuukauden, jos pakottaisit sen yöpymään ulkona.”

Se olisi sille vain hyväksi, ajattelen, mutta vetäydyn silti viimein kauemmaksi Kaihosta ja kävelen avaamaan oven. Kesäni luikkii sisälle selvästi varuillaan ja vilkuilee minua luimistellen. Talvi sen sijaan on tyynempi, ja sen pakkanen helisee mielihyvästä, kun taikuus tuntee Kaihon onnellisuuden. Hetken kadehdin sitä, miten hyvin Kaiho ja hänen taikuutensa täydentävät toisiaan. Sitten työnnän sellaiset tunteet syrjään ja alan lepytellä kesääni.

Tällä kertaa se ei onneksi kestä kovin pitkään, sillä kesäni on utelias ja asettuu mielellään kodiksi minuun, jotta pääsee seulomaan muistojani. Se käpertyy mukavasti aloilleen ja maistelee jokaista suudelmaa, kosketusta, Kaihon huokausta. Tiedän, että samalla taikuuteni yrittää ottaa selvää siitä, kuinka Kaihoa seuraavalla kerralla kanssani – kauttani – käsittelisi. Irvistän ajatukselle.

“Alati”, Kaiho sanoo ja laskee kätensä käsivarrelleni. “Olisit vähemmän ankara. Kesäkin on osa sinua. Älä ole sille mustasukkainen.”

“Minä vain… Haluaisin itse olla sinulle hyvä”, tunnustan ja haron hiuksiani. “En tahtoisi, että kesäni on se, joka saa sinut hehkumaan ja tuntemaan olosi hyväksi. Haluaisin pystyä siihen itse.”

Kaiho pudistaa huvittuneena päätään. “Ilman sinua ei olisi myöskään kesääsi. Ja olen varma siitä, että jos opit pyytämään kauniisti, se antaa kyllä sinullekin aikaa opetella rauhassa. Eikö niin?”

Kaiho esittää viimeisen kysymyksensä suoraan taikuudelleni. Kesä kohottaa päänsä muistoistani ja puskee Kaihoa kuin tyytyväinen kissa, suorastaan kehrää. Yllätyn siitä, miten pehmeästi se nyt häneen suhtautuu. Mutta ehkä seppele on taittanut kesäni pahimman vallanhimon: nyt kun Kaiho on meidän – minun, murahdan sille – sen ei tarvitse enää saalistaa.

“Alati”, Kaiho keskeyttää minun ja kesäni kyräilyn. Hän haukottelee. “Minä olen väsynyt. Voisimmeko mennä nukkumaan?”

Kysymys on niin arkinen, että se saa onnen läikähtämään sisälläni. Katson vielä kertaalleen Kaihoa, jonka ihonalaisen taivaan tähdet hehkuvat nyt tyyntä valoa. Suutelen yhtä niistä hänen kaulallaan ja tunnen, kuinka talvi värähtää huuliani vasten.





Seuraavana aamuna herään Kaihon kuorsaukseen. Hänen hiuksensa kutittavat rintakehääni. Kaihon avoimesta suusta on valunut kuolaa hartialleni.

Ajattelen meitä joitakin kuukausia sitten. Kaiho ei olisi koskaan ollut näin lähellä minua, eikä hän olisi nukkunut yhtä luottavaisena, ei noin syvästi. Painan varovasti suukon Kaihon otsalle ja yritän pujahtaa pois herättämättä häntä.

Kaiho mumisee unissaan ja vetää minua lähemmäs. Hänen mustat hiuksensa sekoittuvat omiini; tammikuisen yön pimeys ja nuotion oranssinpunainen hehku.

No, ehkä aamukahvi voi odottaa vielä hetken.





Kun Kaiho viimein herää ja venyttelee, on jo melkein keskipäivä. Minä olen maannut hereillä monta tuntia.

“Huomenta”, hän tervehtii. Kaihon katse on kirkas kuin punarinnalla.

“Huomenta itsellesi, vaimo”, minä toivotan ja katson tarkasti Kaihon kasvoja. Hän säpsähtää sylissäni, muttei vetäydy kauemmaksi, kurtistaa vain kulmiaan ja kysyy sitten haparoiden:

“Luuletko, että… Että me olemme nyt tarkalleen ottaen…”

“Niin kesänkaatajat tapaavat ajatella”, minä vastaan tyynnytellen. “Muttei meidän tarvitse! Jos se on sinulle liikaa, voin… Voin kyllä kutsua sinua jollakin muullakin tavalla.”

Kaiho siristää silmiään, miettii. “Sano se uudelleen.”

“Voin kyllä kutsua sinua jollakin muullakin –”

“Ei sitä, höpsö”, hän pudistaa päätään. “Vaan se… Miten minua kutsuit.”

“Hmm.”

Minä painan kasvoni Kaihon hiuksiin ja suutelen hänen päälakeaan. “Minun Kaihoni, minun puolisoni, minun urhea pieni vaimoni.”

“Jätä se pieni pois”, Kaiho tuhahtaa. “Mutta muutoin… Muutoin tuo on oikein hyvä.”

Hän kääntää päätään ja suutelee minua, enkä ehdi vieläkään keittämään aamukahviamme hetkeen.





Seuraavana päivänä Siro tulee luoksemme varoittamatta ja ilmoittaa, että haluaa auttaa puutarhamme sadonkorjuussa. Minä en voi olla vilkaisematta häntä terävästi, mutta Kaiho tuntuu ilahtuvan vieraista, joten nielen pahimman ärtymykseni ja toivotan Siron tervetulleeksi. Onhan minulla ja Kaiholla sentään muutama kuukausi aikaa ennen talventaittoa, ja sitten – toivottavasti, kuten jokin minussa aina kuiskaa – loppuelämä. Emme me voi vetäytyä omiin oloihimme loputtoman pitkäksi aikaa.

Vaikka olisi Siro nyt voinut muutaman päivän odottaa.

“Mitä Sanelmalle kuuluu?” minä kysyn ja asettelen tikkaita omenapuuta vasten. Siro miettii hetken vastaustaan. Sillä aikaa minä kiipeän omenapuuhun ja alan ojennella omenoita hänen kannattelemaansa koriin.

“Hän on…” Siro yskähtää ja hieroo niskaansa. “Tuota, en oikein tiedä, miten tämän kertoisin.”

Kurtistan kulmiani. Sirokin tekee niin, aivan kuin peilikuvana.

“Sinun… Riitteenratkontasi, tai niin Sanelma sitä kutsuu, vaikka se on kyllä minusta runollista hölynpölyä – siis se, kun veit hänen talvensa…”

“Niin?” Pelko raapaisee sydäntäni.

“Sen seuraukset ovat alkaneet näkyä kunnolla vasta nyt”, Siro huokaa. “Mutta parantaja sanoi, ettei suurta hätää ole.”

Kurkotan Siroa kohti taikuudellani, tällä kertaa täysin tietoisesti. Tiedän, että se on väärin, mutta minun on oltava varma. Jos Sanelma on vaarassa vuokseni, meidän vuoksemme, haluan hyvittää sen jotenkin. Tai edes yrittää.

Siron huoli on kuitenkin tyyntä, eikä hän vaikuta olevan erityisen peloissaan. Häkeltynyt ja hämmentynyt kyllä, ja jotakin muutakin, jotakin…

“Mutta hänen täytyy saada olla omissa oloissaan muutaman kuukauden ajan”, Siro keskeyttää tutkailuni. Vedän taikuuteni pois ja käännyn takaisin omenapuun puoleen.

“Jos on jotain, missä voin olla avuksi, niin –”

“Tietenkin”, Siro hymähtää. “Äläkä ryhdy rypemään syyllisyydessä. Olen varma siitä, että parantaja on oikeassa. Sanelman elämä on vain muuttunut, ja totutteleminen vie varmasti aikansa.”

“En osaa edes kuvitella”, Kaiho sanoo. Hän on ilmaantunut ääneti taaksemme. Vilkaisen vaimoani pääni yli.

Kaihon kasvot ovat mietteliäät. “Luuletko, että Sanelma toivoisi jotakin erityistä?”

Siro kallistaa päätään, miettii kysymystä. Jotakin äänetöntä häilähtää ilmassa heidän välillään, mutta yllättäen Kaihon talvi torjuu minun uteliaisuuteni. En pidä siitä, mutta toisaalta: minä lupasin, että kunnioittaisin Kaihon toiveita. Aion pitää sanani.

“Hunajaa”, Siro vastaa ja hymyilee. “Hän pyytelee sitä jatkuvasti. Sanelma suorastaan ahmii paahdettuja hunajaomenia.”

“Alati”, Kaiho vilkaisee minua ja hymyilee niin sievästi kuin osaa. Hän on jo oppinut, että olen kehno vastustamaan sitä hymyä. “Voisitko kipaista ostamaan torilta purnukallisen? Olen varma, että Sanelma ilahtuisi.”

Jos kerran emme voi mennä hänen luokseen, ehkä hunaja ja Siron viemät terveiset ovat parasta, mihin pystymme.

Nyökkään Kaiholle ja kiipeän takaisin alas. Kun ehdin pihaveräjälle ja vilkaisen taakseni, näen, että Kaiho ja Sanelma ovat istuneet omenapuun alle ja puhuvat kiihkeästi keskenään. Ehkä Kaiho haluaa kertoa hänelle hääyöstämme tai kysellä neuvoja?

Ajatus saa minut punastumaan.





Syksy pyyhkäisee ohi sadekuuroina ja tuulessa huojuvana viljana, leimuun syttyvänä ruskana ja sumuisina aamuina. Kaiho ja minä vetäydymme mökkimme suojiin ja rakennamme sinne oman taikapiirimme, jossa talvi ja kesä pitävät vartiota ja kietoutuvat yhä syvemmin toisiinsa. Aivan kuten mekin.

Siro vierailee toisinaan. Hän tuo terveisiä Sanelmasta, joka voi viikko viikolta paremmin ja lähettää kerran mukanaan jopa koristelemansa pellavaliinan. Siinä on sinisellä, valkoisella ja hopealangalla kirjottuja huurrekukkia.

“Osaisinpa minäkin kutoa tai kirjailla tai –”, Kaiho huokaa ja tuijottaa liinaa ihastellen.

“Minä voin opettaa”, sanon, ennen kuin ehdin pysäyttää itseäni. Siro vilkaisee minua huvittuneena.

“Ah, Alati ja Alatin näppärät sormet”, hän kiusoittelee. “Hänen isänsä opetti hänet kutomaan lapsena, että Alati malttoi istua paikoillaan talvikuukausina.”

“Niinkö todella?” Kaiho kohottaa kulmaansa. Minä en kuitenkaan vastaa. En ole ajatellut isääni sitten syksynsaarron, enkä tahdo puhua hänestä nytkään.

Siro tuntuu huomaavan ahdistukseni ja vaihtaa puheenaihetta. Vaikka Kaihon talvi häilähtääkin kysyvästi, sekin jättää minut rauhaan.

Vielä tällä kertaa.





Sinä syksynä minä pelkään kolmea asiaa:

Tulevaa talventaittoa.

Kysymyksiä isästäni.

Ja sitä päivää, kun pelkät suudelmat eivät enää riitä Kaiholle.





Viimeinen peloistani muuttuu todeksi ensimmäisenä. Hallakuisena iltana Kaiho kiskoo minut vuoteeseen ja suutelee määrätietoisemmin kuin aiemmin, pujottaa kätensä villaneuleeni alle. Hänen kosketuksensa polttaa ihoani ja täyttää minut kaipauksella, ja kesä minussa valpastuu heti.

“Kaiho”, minä sanon ja tartun hänen käsiinsä, sillä tätä polkua minä en ole vielä valmis kulkemaan. “Älä.”

Kaiho pysähtyy heti. Hän tuijottaa minua yllättyneenä, loukkaantuneenakin.

“Mutta… Ajattelin, että sinä… Että haluaisit.”

Nielaisen. Olen odottanut tätä keskustelua, kammonnut sitä.

“Haluan. Kyse ei ole siitä.” Istun vuoteelle ja taputan paikkaa vieressäni. Kaiho kuulee ahdistuksen sanoissani. Hän istuu alas ja tarttuu käteeni, puristaa sitä rohkaisevasti yllättyneisyydestään huolimatta. Olen kiitollinen siitä, että hän on niin kärsivällinen, vaikka tunnenkin samaan aikaan, miten hämillään Kaiho on.

“Minä… En halua kiirehtiä”, tunnustan. Se on vaikeaa ja tuntuu väärältä. Aivan kuin olisin viallinen, jollakin tavalla rikki.

“Mutta kesäsi –”, Kaiho aloittaa.

“Tiedän”, huokaan. Tuttu solmu kiristyy taas rintakehässäni. “Minä tiedän. Kesäni ja minä olemme… Olen – niin monta kertaa. Mutta juuri siksi.”

Kaiho on hetken hiljaa. Hän irrottaa otteensa kädestäni ja silittää sen sijaan selkääni. Kevyesti ja lempeästi, hitain liikkein.

“Minä olen ollut kesäni vietävänä koko elämäni. Se on ottanut kaiken, pakottanut minut koskettamaan ja viettelemään ja hallitsemaan”, sanon. Jokainen sana on suussani tahmea, kitkerä. “Olen vihannut keskikesän riittejä vuosikausia. Kaikki haluavat minut ja kesäni, osansa sen kirkkaudesta ja himosta ja nautinnosta, mutta minä? Minä olen sille vain välikappale, tyhjä kuori. Minun käteni ja huuleni ja ääneni ja katseeni ja kaikki minussa: mikään siitä ei ole ollut minun, ei todella.”

“Mutta jos pyytäisit? Samalla tavoin kuin hääyönämme?” Kaiho painautuu minua vasten. Hänen lämpönsä on jo minulle tuttua ja turvallista, muttei sen vähemmän ihmeellistä.

“Minä aionkin”, sanon hiljaa. “Ennemmin tai myöhemmin. Äläkä ymmärrä tätä väärin. Minä… Rakastan sinua kyllä. Mutta en ole valmis. En tällä tavoin, en vielä.”

Kaiho on pitkään hiljaa. Hänen kätensä selässäni on pysähtynyt, ja talvessa on tummaa surua. Pelkään, että hän on pettynyt, mutta kun Kaiho viimein puhuu, hänen sanansa yllättävät minut:

“Alati”, Kaihon ääni on pohjattoman lempeä. “Kiitos.”

“Kiitos?”

“Kiitos, että kerroit”, hän sanoo ja suutelee ohimoani. “Että olit rohkea.”

Joudun räpyttelemään silmiäni, sillä ne uhkaavat sumentua. Käännyn ja katson silti Kaihoa silmiin, sillä minun on kysyttävä, oltava varma:

“Eikö se haittaa sinua? Kestätkö sen?”

Kaiho kallistaa päätään ja hymyilee. “Tässä on kuule kestetty kaikenlaista”, hän sanoo ja kietoo kätensä ympärilleni. “En minä sinua hylkää siksi, ettet olekaan niin itsevarma ja röyhkeä rakastaja kuin voisi olettaa. Usko tai älä, mutta minä en rakasta sinua siksi, että sinulla on, hmm, näppärät sormet. Tai en ainakaan vain siksi.”

Tuhahdan kyynelteni läpi. “Vai niin.”

“Minä rakastan sinua siksi, että sinä olet sinä”, hän sanoo hiljaa. “Ja meillä on kaikki maailman aika. Odotan kyllä.”

Kaikki maailman aika.

“Vielä joskus –”, minä aloitan, mutta Kaiho pudistaa päätään.

“En epäile sitä lainkaan”, hän sanoo lempeästi ja rutistaa minua. “En lainkaan. Mutta nyt? Voisit ottaa minut syliisi ja silittää. Se sujuu sinulta erinomaisesti.”





Rankkasateet tulevat ja huuhtovat mukanaan viimeisetkin syksyn viikot.

Marraskuun ensimmäisenä aamuna me istumme Kaihon kanssa keittiössä. Opetan hänelle, kuinka sukkapuikoista on hyvä pitää kiinni, ja miten neulotaan oikea ja nurja silmukka.

Kesken kaiken Kaiho kohottaa katseensa kutimista ja tuijottaa ulos. Seuraan hänen katsettaan.

Ulkona sataa lunta.

On talventaiton aika.



*


K/H: Laitan taas pari ajatusta spoilertägien alle:

Spoiler: näytä
Olen ajatellut tosiaan pitkään, että haluaisin käsitellä sitä, miten epävarma ja surullinen Alati on kesänsä itsevarmuuden alla. Hänen suhteensa fyysisyyteen ja myös seksuaalisuuteen on kesänkaatajuuden vuoksi Alatille aika raskas ja vaikea juttu, ja vaikka tällainen ratkaisu ei ehkä olekaan näin niinko romanssitarinoissa kovin tyypillinen (etenkään miesten osalta), päätin nyt mennä sillä. Se oli minusta hahmon suhteen rehellisin ratkaisu.
« Viimeksi muokattu: 12.05.2021 13:39:06 kirjoittanut Kaarne »

tick tock, says the heart

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 250
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 15/16
« Vastaus #43 : 13.05.2021 20:54:04 »
Vaatimattomampi versio muka, eipäs nyt höpötetä siellä. :D Mutta voih, kohta Vuodenkierto tosiaan loppuu! Tämän viikon luvut ovat olleet todella ihania ja pehmeitä molemmat, vaikka sydän on toisaalta myös vähän särkynyt Alatin puolesta. Kuten jo sanoinkin, niin olen tykännyt hurjasti siitä, millaisen suunnan otit hänen hahmonsa kanssa nyt, kun Kaiho ja Alati ovat yhdessä. Minusta on upeaa, että annat hänen olla tällä tavoin avoimen haavoittuvainen ja herkkä ja epävarma, ja että vaikka hän Kaihoa rakastaa ja haluaakin, niin eivät ne haavat silti välttämättä katoa tuosta noin vain. Heidän loppukeskustelunsa oli siltä osin pysäyttävä, kuten myös Kesänkaadon puolella se, miten paljon Alatille merkitsee, että Kaiho kokee hänen olevan hyvä ilman kesäänsäkin. Nyyh, voi ihana Alati. 😭 Tässä nousee taas esiin se, miten moniuloitteisia sekä Kaihosta ja Alatista on tarinan aikana muodostunut, ja olet rikkonut niitä paljon puhuttuja konventioita, etenkin mitä heidän romanssiinsa tulee. Goals, oikeasti. ♥

Sitten joitakin lainauksia:

Lainaus
Kesäni luikkii sisälle selvästi varuillaan ja vilkuilee minua luimistellen. Talvi sen sijaan on tyynempi, ja sen pakkanen helisee mielihyvästä, kun taikuus tuntee Kaihon onnellisuuden. Hetken kadehdin sitä, miten hyvin Kaiho ja hänen taikuutensa täydentävät toisiaan. Sitten työnnän sellaiset tunteet syrjään ja alan lepytellä kesääni.
Tällä kertaa se ei onneksi kestä kovin pitkään, sillä kesäni on utelias ja asettuu mielellään kodiksi minuun, jotta pääsee seulomaan muistojani. Se käpertyy mukavasti aloilleen ja maistelee jokaista suudelmaa, kosketusta, Kaihon huokausta. Tiedän, että samalla taikuuteni yrittää ottaa selvää siitä, kuinka Kaihoa seuraavalla kerralla kanssani – kauttani – käsittelisi. Irvistän ajatukselle.
Olisin halunnut lainata taas kerran enemmänkin, mutta pidin paljon tässä alkupuolella siitä, miten selkeän erilaiset Kaihon talvi ja Alatin kesä ja heidän molempien suhde niihin on. Toisaalta Alatin kohdalla se on toki surullistakin. 😭 Mutta, se miten kesä on varuillaan ja luimistelee, kun taas pakkanen helisee mielihyvästä tuntiessaan Kaihon onnellisuuden. ♥ Minusta oli lisäksi hyvä, että kesä on edelleen kesä, eikä maagisesti muuttunut leppoisemmaksi ja näin. Ihanaa myös, että Kaiho on valmis toimimaan sovittelijana Alatin ja tämän taikuuden välillä. Haluan ekasta kohtauksesta lainata myös kertaalleen tämän, sillä onhan se nyt upea: Kysymys on niin arkinen, että se saa onnen läikähtämään sisälläni. Katson vielä kertaalleen Kaihoa, jonka ihonalaisen taivaan tähdet hehkuvat nyt tyyntä valoa. Suutelen yhtä niistä hänen kaulallaan ja tunnen, kuinka talvi värähtää huuliani vasten.

Lainaus
Seuraavana aamuna herään Kaihon kuorsaukseen. Hänen hiuksensa kutittavat rintakehääni. Kaihon avoimesta suusta on valunut kuolaa hartialleni.
Ajattelen meitä joitakin kuukausia sitten. Kaiho ei olisi koskaan ollut näin lähellä minua, eikä hän olisi nukkunut yhtä luottavaisena, ei noin syvästi. Painan varovasti suukon Kaihon otsalle ja yritän pujahtaa pois herättämättä häntä.
Kaiho mumisee unissaan ja vetää minua lähemmäs. Hänen mustat hiuksensa sekoittuvat omiini; tammikuisen yön pimeys ja nuotion oranssinpunainen hehku.
No, ehkä aamukahvi voi odottaa vielä hetken.
Hiusten sekoittuminen on edelleen hienon intiimi yksityiskohta, ja ylipäätään rakastin tämän kohtauksen lempeyttä ja hyvä arkisuutta. Tammikuisen yön pimeys ja nuotion oranssinpunainen hehku on myös erinomainen kuvauksena. ♥

Lainaus
Kaiho siristää silmiään, miettii. “Sano se uudelleen.”
“Voin kyllä kutsua sinua jollakin muullakin –”
“Ei sitä, höpsö”, hän pudistaa päätään. “Vaan se… Miten minua kutsuit.”
“Hmm.”
Minä painan kasvoni Kaihon hiuksiin ja suutelen hänen päälakeaan. “Minun Kaihoni, minun puolisoni, minun urhea pieni vaimoni.”
“Jätä se pieni pois”, Kaiho tuhahtaa. “Mutta muutoin… Muutoin tuo on oikein hyvä.”
Hän kääntää päätään ja suutelee minua, enkä ehdi vieläkään keittämään aamukahviamme hetkeen.
Nöyrä kiitos edelleen siitä, ettet ottanut pois tätä Erittän Tärkeää kohtausta. Sydän pakahtuu, aa. ♥ Tykkäsin muun ohella myös siitä, miten Kaihon katse on kirkas kuin punarinnalla. Lintuvertaukset sopivat häneen todella hyvin.
 
Siro-kohtauksesta ei voi kyllä muuta sanoa kuin että voi Alati. Lopun punastuminen vielä kaiken huipuksi, en kestä. :D Odotan tuota kohtausta kyllä mielenkiinnolla Kaihon näkökulmasta. Tämä oli minusta niin ikään tosi tärkeä: En pidä siitä, mutta toisaalta: minä lupasin, että kunnioittaisin Kaihon toiveita. Aion pitää sanani. Edelleen se, että Alatissa on yhä tällaisia piirteitä, mutta että hän tietoisesti haluaa olla asiassa parempi. ♥ Se on minusta hienoa ja aitoa.

Lainaus
Syksy pyyhkäisee ohi sadekuuroina ja tuulessa huojuvana viljana, leimuun syttyvänä ruskana ja sumuisina aamuina. Kaiho ja minä vetäydymme mökkimme suojiin ja rakennamme sinne oman taikapiirimme, jossa talvi ja kesä pitävät vartiota ja kietoutuvat yhä syvemmin toisiinsa. Aivan kuten mekin.
Tämä oli ehdottomasti yksi suosikkikohdistani koko luvussa, niin kuvailun kuin muun puolesta. Sanoisin, että tässä tiivistyy tosi hienosti koko Vuodenkierron tunnelma; vuodenajat ja taikuus ja Alatin ja Kaihon romanssi.

Lainaus
“Kiitos, että kerroit”, hän sanoo ja suutelee ohimoani. “Että olit rohkea.”
Joudun räpyttelemään silmiäni, sillä ne uhkaavat sumentua. Käännyn ja katson silti Kaihoa silmiin, sillä minun on kysyttävä, oltava varma:
“Eikö se haittaa sinua? Kestätkö sen?”
Kaiho kallistaa päätään ja hymyilee. “Tässä on kuule kestetty kaikenlaista”, hän sanoo ja kietoo kätensä ympärilleni. “En minä sinua hylkää siksi, ettet olekaan niin itsevarma ja röyhkeä rakastaja kuin voisi olettaa. Usko tai älä, mutta minä en rakasta sinua siksi, että sinulla on, hmm, näppärät sormet. Tai en ainakaan vain siksi.”
Tuhahdan kyynelteni läpi. “Vai niin.”
“Minä rakastan sinua siksi, että sinä olet sinä”, hän sanoo hiljaa. “Ja meillä on kaikki maailman aika. Odotan kyllä.”
Kaikki maailman aika.
“Vielä joskus –”, minä aloitan, mutta Kaiho pudistaa päätään.
“En epäile sitä lainkaan”, hän sanoo lempeästi ja rutistaa minua. “En lainkaan. Mutta nyt? Voisit ottaa minut syliisi ja silittää. Se sujuu sinulta erinomaisesti.”
Huh, siis koko keskustelu, mutta tämä loppu erityisesti otti sydämestä. Voisit ottaa minut syliisi ja silittää. Se sujuu sinulta erinomaisesti. Miten Kaiho hyväksyy asian (koska totta kai hän hyväksyy, voi Alati kun kuvittelet mitään muuta) ja tunnistaa Alatin teon tässä nimenomaan rohkeudeksi. 😭 Ja toisaalta se, miten kaikki maailman aika ei ole heille mikään fraasi ensinkään, vaan totuus. Myös loppukohtaus oli hieno, se miten tieto talventaitosta saapuu noin arkisella hetkellä, ja tunnelma muuttuu heti. Ajatus Alatista opettamassa Kaihoa neulomaan on luonnollisesti myös paras. ♥ Kiitos jälleen paljon uusista osista ja edelleen siitä, että olen saanut seurata tätä matkaa, se on tuonut hirmuisesti iloa tähän vuoteen töiden ja muun keskelle! Nyt viimeisiä osia tähän ja Kesänkaatoon odotellessa, oijoi.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 285
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 15/16
« Vastaus #44 : 16.05.2021 14:16:38 »
Juuri kun pääsin höpöttelemästä tuolla Kesänkaadon puolella Kaihon ja Alatin erilaisista suhteista taikuuksiinsa, niin tämän luvun alussa käsiteltiin ihan samaa asiaa ♥ Pidin tästä pohdinnasta kovasti, Kaihon "nuhtelusta" ja koko hetken tunnelmallisuudesta ja lämmöstä.

Lainaus
Kesä kohottaa päänsä muistoistani ja puskee Kaihoa kuin tyytyväinen kissa, suorastaan kehrää. Yllätyn siitä, miten pehmeästi se nyt häneen suhtautuu. Mutta ehkä seppele on taittanut kesäni pahimman vallanhimon: nyt kun Kaiho on meidän – minun, murahdan sille – sen ei tarvitse enää saalistaa.

Omistushaluinen Alati  ;D  Pidin!

Laiskat aamut ovat hirmuisen suloisia, tästä nimenomaisesta nautin myös hiljaa hyristen. Kuivailu oli lempeää ja paikoitellen jälleen ihastuttavan oivaltavaa, kuten tässä:

Lainaus
Kaihon katse on kirkas kuin punarinnalla.

Hymyilyttää  :D  Tuli heti elävästi mieleen pikkulinnun sirkeä katse, lisäksi Kaiho on selvästi saanut (kerrankin) kunnolla unta kun on virkeänä heti herättyään. Ja että Kaiho voi nukkua niin luottavaisena kylki Alatin kyljessä - no, puhuuhan se puolestaan. Ja luottamuksellinen keskustelu, ah ♥ Sanonpahan vain, että tuntuu siltä kuin soittaisi minulle jotain lempeää.

Lainaus
Jotakin äänetöntä häilähtää ilmassa heidän välillään, mutta yllättäen Kaihon talvi torjuu minun uteliaisuuteni.

Okakettua lainatakseni, Siro-kohtaus herätti täälläkin voi Alati -tuntemuksia. Monestakin syystä (eikä vähimpänä tuo punastuminen  ;) ) mutta uteliasuuteni heräsi kyllä myös! En kyllä voi uskoa, että tämä loppuu  :o 

Nuo Alatin kolme pelkoa sen sijaan tuntuivat läikäyttävän hieman surua kaiken hempeän onnen keskelle, ja siitähän minä tykkään. Kieroja mielihaluja  8)  Mutta vakavasti puhuen, olen jälleen ihanassa solmussa. Vaikutelmaa vain vahvisti tuo toiseksi viimeinen osa, jossa erityisesti hajotti tämä kohta:

Lainaus
Se on vaikeaa ja tuntuu väärältä. Aivan kuin olisin viallinen, jollakin tavalla rikki.

Koska voi Alati! Et sinä ole viallinen etkä rikki. Ja hiiteen kaikki tyypillisyydet, niitä nyt on muutenkin liikaa rajoittamassa. Suurin osa niistä kaipaisikin pientä arestia miettimässä omassa rauhassaan että oliko tuo äskeinen nyt ihan välttämätöntä. Minustakin ratkaisu oli hahmolle rehellinen ja aito ♥ Kaiho oli myös aivan ihana, nosti Alatin synkistelystään ja kivuistaan lujalla mutta lempeällä otteella. Yhyy 😭

Lainaus
On talventaiton aika.

AAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHH!!!

Isfet kiittää ja kuittaa ♥  (ja sivuhuomiona kiitän myös siitä, että pidät mukanokkelia heittojani oikeasti nokkelina :D )


ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 467
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 16/16
« Vastaus #45 : 16.05.2021 19:02:31 »
Okakettu: Olen nyt niin uuvuksissa tämän lopun kanssa kamppailemisesta, että en oikein osaa vastata mitään järkevää, mutta. :D Toivottavasti tiedät, että kommenttisi ilahdutti (ja ilahduttaa) minua tavattomasti, ja että arvostan hurjasti sitä, että olet ollut mukana koko tämän matkan ja kaiken hajoilun verran, ja että olet ♥ En olisi ikinä saanut tätä tekstiä (tai tätä sen ekaa versiota) valmiiksi ilman sinua, enkä ylipäätään olisi kirjoittanut tätä tekstiä ollenkaan, joten. :P Tiedät kyl. Kiitos! ♥

Isfet: Mukanokkeluus on parasta nokkeluutta, koska jos ois liian nokkelaa, en mää ainakaan pysyisi enää edes mukana. :D Juuri täydellinen nokkeluuden taso siispä! Ja ihanaa, että pidit luvusta ja ymmärsit myös tuota ratkaisua Alatin suhteen, koska vähän kyllä sitä kirjoittaessani/muokkaillessani hermoilin. (Tai no, taas kerran aika paljonkin. :D ) Ihanaa myös, että olet ollut mukana koko tämän tarinan ajan ja jakanut tunteitasi ja ajatuksiasi, koska siitä on tullut sellainen olo, että tätä oikeasti kertoo ihmisille eikä vain kirjoittele itsekseen. Ja se on hurjan tärkeää ja arvokasta, ja nyyh ♥ Olet paras, sinäkin! Kiitos kommentista. ♥ (Seuraavaksi menenkin sitten lukemaan sen sinulta tänään ilmestyneen tekstin, odotan innolla!)

K/H: Mitähän minä tästä nyt sitten sanoisin? En ehkä tässä kohtaa mitään, paitsi että no. Kiitos. ♥ En ole koskaan ennen ollut tässä pisteessä minkään pitkän tarinani kanssa, ja on vähän häkeltynyt olo siitä, että olen nyt. Jotenkin. Kai.

Ai niin ja hei: hyvää syntymäpäivää, Okakettu! ♥

*

16

Kaiho

Talventaitto koittaa aina ensilumen myötä. Tällä kertaa kukaan ei saavu valmistelemaan meitä tai kertomaan ohjeita, sillä tämä viimeinen vuodenkierron osa on kätketyin kaikista. Vain minä ja Alati ja omaa vuoroaan odottava talvi. Me kaksi kiipeämme vuorille talvea vastaan, astumme sen syliin, ja siellä vuodenkierto kohtaa pääpisteensä – ja alkaa taas alusta.

Alamme valmistautua heti. Kutomani sukka jää kesken, ja vaikka olin ajatellut, että minun pitäisi käydä tänään kylvyssä, enää ei ole aikaa. Alatin leipätaikina kohoaa liinan alla, mutta sekin saa nyt jäädä.

Kun letitän Alatin hiuksia, huomaan kiskovani liian kovaa. Alati ei sano mitään, vaikka hänen kipunsa häilähtääkin aina mielessäni, jos nykäisen tai tukistan varoittamatta. En silti saa hartioitani rentoutumaan tai sormiani koskettamaan kevyesti. En, vaikka tahtoisin.

Yritän solmia Alatin palmikkoon talveni viileää sinnikkyyttä ja sen tyyneyttä, mutta taikuutenikin on tavallista rauhattomampi. Innokas myös, tietenkin, sillä onhan vuodenkierto kääntymässä kohti meidän aikaamme, sitä hetkeä, jona taikuuteni on vahvimmillaan.

Mutta nyt kyse ei ole enää vain minusta tai talvestani. Meillä on liikaa menetettävää ja oma kesänkaataja suojeltavanamme.





Alati sulkee mökkimme oven perässämme, muttei vaivaudu lukitsemaan sitä. Hän tarttuu käteeni ja sovittaa askeltensa tahdin omiini. Emme pidä kiirettä, muttemme myöskään viivyttele.

Kiipeämme talven syliin mitään puhumatta. Lunta pyryttää edelleen, mutta polku erottuu silti tummana juovana maisemassa. Kukaan ei ole viitoittamassa meille tietä, eikä tarvitsekaan: kesä ja talvi meissä tietävät kyllä. Villi taikuus sen sijaan on hiljaa, sillä vaikka se on vuodenkiertoakin vanhempi, tähän riittiin se ei puutu. Se on astunut syrjään vielä kerran, varmaankin kunnioittaakseen Alatille antamaansa lupausta.

En tiedä toivoisinko, että se ratkaisisi kaiken tämän puolestamme. Eikö se olisi vain reilua? Jos me kerran korjaamme maailman, ehkä villi taikuus voisi avata tämän solmun puolestamme?

Alati puristaa kättäni hiljaa, sipaisee mieltäni. Kaiho. Tämä on meidän osamme, hän muistuttaa.

En sano mitään, koska minua pelottaa.

Kun seisahdumme luolan suuaukolle, minä suljen silmäni ja kuulostelen taikuutta. Vuoren sisällä odottava talvi on pimeä ja nälkäinen, enkä uskalla kohdata sitä suoraan. Pelkään, että jos kurkottaisin, putoaisin vain loputtomaan pakkaseen, hyytävään syvyyteen vailla pohjaa.

Alati karauttaa kurkkuaan.

“Me olemme valmiit”, hän sanoo hiljaa, talvelle kai.

Minä en ole, ajattelen, mutta se ei auta, sillä luolan suuaukkoa peittävä lumihuntu kahahtaa kahtia. Alati suutelee otsaani ja vetää minut sitten perässään talven syliin.





Neljä kammiota, niin minulle on kerrottu. Neljä uhria.

Talventaitossa on poltettava kaikki turha pois, ruokittava talven nälkää. Kukaan riitistä selvinneistä talventaittajista ei ole koskaan kertonut suoraan, mitä se haluaa, mutta tiedän, että vuosi vuodelta talvesta on tullut ahneempi ja nälkäisempi, armottomampi.

Vaikka minä rakastan omaa pakkastani, sen äitiä minä pelkään.

Ensimmäinen kammioista on pelkkä kivinen komero. Sen keskellä seisoo kivipaasi, jolle on asetettu laakea metallivati ja sakset.

Tämä on helppoa, minä ajattelen ja sydämeeni tulvahtaa helpottuneisuus. Tähän minä pystyn.

Alati ojentaa kätensä ja koskettaa niskaani, silittää kevyesti. Hänen sormensa ovat viileät: aivan kuin kesän lämpö olisi jo paennut syvemmälle.

“Sääli”, hän sanoo. “Minä rakastan sinun hiuksiasi.”

“Ne kasvavat takaisin”, muistutan.

Alati nyökkää, mutta suru ei katoa hänen suupielistään. Minä tartun saksiin ja kohotan terät palmikkoni juureen. Alati laskee sormensa ranteelleni.

“Anna kun minä”, hän sanoo. Pudistan päätäni.

“Ei. Tämä on lahja minulta. Jos sinä leikkaisit ne, veisit valinnan pois, eikä uhri olisi yhtä voimakas.”

Sakset ovat hyytävän kylmät, mutta niiden terät leikkaavat niin kevyesti, että en tunne mitään. Palmikko putoaa maahan ja kun poimin sen, oloni on kummallisen painoton. Talvi puhaltaa paljaaseen niskaani ja saa minut värisemään.

Olen iloinen siitä, että kammiossa ei ole peiliä.

Ojennan sakset Alatille ja kohtaan hänen katseensa. Se on edelleen tyyni ja seesteinen, mutta tavallista kylmempi: aivan kuin sateisen heinäkuun viileä aamu.

Alati leikkaa hiuksensa hetkeäkään epäröimättä. Metallivadin himmeää hopeaa vasten kuparinpunainen hehkuu ylpeää lämpöä, lannistumatonta kesää. Minun mustat hiukseni näyttävät sen rinnalla elottomilta, melkein arvottomilta.

Alati laskee sakset vadille.





Seuraava kammio on suurempi, mutta jotenkin himmeämpi, aivan kuin värjyisi jatkuvasti todellisen ja epätodellisen rajalla. Sen pyyntö on aluksi pelkkä kuiskaus; mutistuja sanoja, joista en saa selvää. Ne voimistuvat vähitellen, raapivat ja kirskuvat, jauhavat toisiaan vasten kuin väsymättömät hampaat.

“Muisto”, Alati sanoo. Hän kuuntelee minua tarkemmin, näkee ytimeen nopeammin. “Talvi haluaa sinulta muiston. Meiltä molemmilta.”

Jotakin lämmintä. Jotakin kirkasta. Jotakin polttavaa.

Talven kourat harovat mieltäni, tavoittelevat ja kahmivat, rohmuavat.

En tiedä mistä luopuisin. En tiedä, mikä on tarpeeksi.

“Kaiho”, Alati katse on samaan aikaan surullinen ja kujeileva. “Mitä luulet: haluaisitko kaiken jälkeen kokea ensisuudelmamme uudelleen? Jos luopuisimme siitä, voisimme yrittää uudelleen. Kukapa saa kokea ensisuudelman kahdesti?”

Ajattelen muiston painoa, sen kirkkautta. Yhteen kalahtavia hampaita, Alatin hämmennystä, omaa nolostumistani, lämmöksi ja iloksi sulavaa haparointiamme. Se on täydellinen uhri: kaunis ja suloinen ja kesänkirkas. Sellainen, josta on mahdoton luopua vapaaehtoisesti.

Tartun Alatin käteen ja kurkotan kohti hänen mieltään, jaan kuvan hetkestä hänen kanssaan samalla kun lahjoitan ensisuudelmamme talvelle. Talvi nielee sen ahneesti ja syö muiston viimeistä murua myöten.

Minun tekisi mieli itkeä, mutta Alati vetää minut syliinsä ja pitelee minua paikoillaan, silittää hiuksiani, kuiskii kesällään lupauksia kaikesta siitä, mikä odottaa meitä talven toisella puolen.

Suutelen sinua sitten uudelleen, ja teen sen paljon paremmin kuin viimeksi, hän lupaa mielessäni.

Niiskaisen. Mistä voit tietää? Et sinä enää muista, miten ensimmäinen kerta sujui. Ehkä se oli täydellinen.

Tuskin – ja varmasti olikin, Alati hymähtää. Mutta seuraavakin kerta on varmasti oikein hyvä. Lupaan, että teen parhaani.

“Parempi olisi”, minä mutisen ääneen. Huomaan, että olemme ajautuneet yhä lähemmäksi toisiamme, ja taikuutemmekin limittyvät nyt niin tiukasti, että niiden rajoja on vaikea erottaa toisistaan. Ikitalvi mittailee meitä katseellaan, usuttaa kärsimättömästi eteenpäin.

“Mennään”, minä huokaan, ja vedän Alatin mukanani jääviimana virtaavan oviaukon läpi.





Sen toisella puolella on kaksi ovea. Toinen on pelkkää pimeyttä, toinen viiltävän kirkasta valkeaa.

“En ymmärrä”, Alati sanoo.

Tiedämme molemmat, ettei se ole totta.

Meidän on luovuttava toisistamme. Se on kolmas uhri; talvi haluaa, että kohtaamme sen viimeisen haasteen yksin.

Julma, ilkeä, säälimätön talvi. Vuodenkierron loppu, joka haluaa viedä meiltä kaiken.

Avaan suuni ja yritän sanoa Alatille jotakin tärkeää, jotakin, joka olisi riittävästi, tarpeeksi, jotenkin. Hän pudistaa päätään.

“Toisella puolella sitten”, Alati hymyilee ja kumartuu suukottamaan suupieltäni. Hän astuu ohitseni viiltävään valoon, koska tietää, etten minä pystyisi jättämään häntä ensin.





Odotan, että pimeys olisi ahnasta ja terävää, mutta lopulta se on pelkkää hiljaisuutta. Kävelen vaiteliaan yön läpi hitaasti, jokaista askelta harkiten, vaikka tiedän, ettei pelkoa eksymisestä ole. Tällä polulla on vain yksi päämäärä, eikä se haaraudu tai mutkittele. Matka on olemassa vain minua varten: jotta olisin sen lopussa valmis.

Vaikka minua huimaa, pakotan silti itseni pysähtymään. Seison keskellä ei-mitään, vuodenkierron viimeisellä rajalla, ja suostun viimein kohtaamaan talven nälän silmästä silmään. Se aukeaa minulle hitaasti, aivan kuin tunnustellen, kuinka paljon kestän.

Käy ilmi, etten lopulta kestä totuutta. Sen paino on liian raskas, ja minä romahdan ja putoan jään läpi pakkasmeren pohjattomaan hautaan.





Ikitalvi on loputtoman nälkäinen.

Mikään määrä taikuutta ei voi tyydyttää sen nälkää. Tiedän sen nyt: olen antanut itseni upota talven sydämeen asti ja hukkua. Minun taikuuteni ei kykene täyttämään tyhjää tilaa. Se on liikaa, liian paljon, ja vaikka polttaisin (poltan, minun on poltettava, vaihtoehtoja ei ole) kaiken, talvi jää silti janoiseksi. Tyhjyys on osa sitä, sen luonto. Se ei pysty kasvattamaan itse omia hedelmiään tai synnyttämään elämää, ainoastaan viemään sitä.

Minä kuolen, ja niin kuolee myös Alati.

Siinä ei ole mitään järkeä.

Käperryn kerälle pimeässä. Kiedon käsivarteni polvieni ympärille ja heijaan itseäni, yritän olla itkemättä.

Ajattelen Alatin kesää: sen vikuroivaa ylpeyttä, oveluutta, petollisuutta. Ajattelen ikitalvea saartamassa sitä, iskemässä hampaansa kesän kaulaan, imemässä viimeisetkin valopisarat.

Ajattelen Alatia ilman taikuutta, eikä minun tarvitse kuvitella sitä, sillä olen nähnyt hänen silmiensä vakavamman vihreän ja kaiken sen himmeän, minkä hänen kesänsä maalaa kirkkaammaksi loisteellaan. Alati on kaunis ilman taikuuttaankin, eikä hän varmasti sure siitä luopumista. Hänen on helppo antaa uhrinsa.

Mutta se ei riitä talvelle. Kesä ei tyynnytä talven nälkää, ja se syö ja syö ja syö, kalvaa lihan luista ja jäytää elämän Alatista, eikä –

En salli sitä.

Hapuilen pimeässä sidosta välillämme. Täälläkin, talven ytimessä, tunnen sen edelleen vaimeasti: himmeän nyörin, sarastuksesta kudotun. Sen, joka on vuodenkierron loimilanka, meidän jaettu taakkamme; se säie, jonka ympärille kaikki kiertyy.

Alatin kesä ei riitä. Hänen elämänsä ei riitä. Mutta jos minä luovun talvestani, Alati voi polttaa sen oman kesänsä lisäksi, ja ehkä hän sitten selviää. Ehkä se on tarpeeksi, juuri ja juuri. (Ei ole.)

(Mutta silti.)

Luopuminen on antamista, minä ajattelen kitkerästi. Jos mikään uhri ei ole talvelle tarpeeksi, minä en tahdo antaa omaani turhaan. Mieluummin luovun talvestani antamalla sen Alatille kuin poltan sen itseni vuoksi ja kuolen silti. Jos vain toinen meistä voi selvitä (ei voi, kumpikaan ei voi), sen on oltava (kumpikaan ei voi) Alati.

Poimin talveni kämmenilleni kuin lumitiaisen. Suukotan sen höyheniä kevyesti ja kiitän kaikesta: jokaisesta kirpeästä pakkasaamusta, yötaivaalle ripustetusta tähdestä, natisevasta askeleesta hangella, tuulen viskomasta lumikourallisesta.

“Mene”, minä sanon. Se ei ole käsky vaan pyyntö. “Ole kiltti.” (Kaiho, sinä luovut talvestasi turhaan, se ei riitä.)

(Luovun silti.)

Talvi pyrähtää lentoon. Se kiepahtaa kerran ympärilläni ja syleilee minua pakkasellaan, ja sitten – yhtenä terävänä viiltona – on poissa.





Istun pimeydessä. (Loputtoman kauan. Minuutin tai kaksi. Päiviä. Sekunteja. Vuosia.)

Olen ontto. Elämä minussa on ehkä taikuutta, mutta se on mykkää, eikä siitä ole minulle lohtua, vaikka sydämeni lyökin edelleen.

Talven pimeys ympärilläni on kärsivällistä nälästään huolimatta, mutta tiedän, ettei se odota ikuisesti. Minun on saatettava loppuun se, mitä varten tulin, ja annettava uhrini. Jos en kulje tätä polkua loppuun, vuodenkierto ei pääse virtaamaan eteenpäin.

Nousen ylös ja otan ensimmäisen haparoivan askeleen.

Alatin kesä iskeytyy minuun kuin puhuri, kuin ukkosmyrsky, ja minä kompastun.





Ei! Sinä typerä, hölmö, järjetön –

Kesä virtaa minuun sellaisella varmuudella, että minun on vaikea pitää kiinni ajatuksistani. Se kimmeltää kasteista valoa ja humisee kesäyön päättäväistä rauhaa, eikä suostu hiljenemään hyräilyssään hetkeksikään, vaan kietoutuu kaikkeen minussa niin kipeästi, että pelkään musertuvani. Samaan aikaan polte on kuitenkin suloista: se täyttää tyhjyyden, jonka talveni jätti lähtiessään, ja repii yksinäisyyteni riekaleiksi.

Mennään, kesä tuntuu sanovan. Se kiskoo minua villamekonliepeestä ja tarttuu kainaloiden alta, auttaa takaisin seisomaan. Mennään. Mennään. Mennään.

“Noinko innokas sinä olet kuolemaan?” minä kysyn ääneen. Kesä tuntuu hämmentyvän sanoistani, sillä se pysähtyy ja maistelee niitä, tutkailee kuin mietteliäs ketunpoikanen. Sydäntäni kirvelee. Alati, miksi sinä teit tämän minulle? Mikset vain suostunut ottamaan lahjaani vastaan?

Huokaisen, mutta annan kesän tarttua käteeni ja vetää minua eteenpäin. Polku päättyy jo muutaman askeleen jälkeen, tietenkin: sehän oli olemassa vain minua varten, ja nyt minä olen valmis, nyt minun on aika antaa kaikki mitä on jäljellä ja ruokkia talven nälkää.

Mitään ei ole tehtävissä, joten astun ulos pimeästä, viimeiseen kammioon, ja –


– huomaan seisovani tähtitaivaan alla.





Alati seisoo edessäni polulla. Minun talveni on asettunut häneen, mutta Alatin iholla sen taivas on erilainen. Tähdet palavat kirkkaammin ja tasaisemmin, eivätkä ailahtele sinne tänne.

Minä juoksen hänen luokseen ja kapsahdan Alatin syliin. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa kasvonsa hiuksiini, ei sano mitään. Koko maailma kieppuu eikä missään ole mitään järkeä.

“Minä –”

“Shh”, Alati sanoo ja suutelee otsaani. “Olen tässä.”

“Mutta miksi – miten?” Pelkään, että tämä on typerä houre. Että tämä on jokin talven julma temppu, vielä yksi uhri lisää: häilähdys toivoa, joka repäistään sitten minulta pois.

“Vuodenkierto täyttyi. Me olemme olleet väärässä niin kauan, Kaiho”, Alati sanoo. Hän pitelee minua hellästi. Ääni on ihmetyksestä käheä. “Niin monta turhaa väsynyttä kehää, vääntynyttä vuodenkiertoa. Olemme yrittäneet pelastaa itsemme tai ruokkia talven nälkää yksin sen sijaan, että olisimme antautuneet vuodenkierrolle. Ei meidän tehtävämme ole työntää sitä eteenpäin. Meidän tehtävämme on antaa sen liikkua. Luopua omastamme vapaaehtoisesti, jotta se voi täyttää tyhjän tilan.”

Hän astuu kauemmas, katsoo minua silmiin. Tavoittelee talvellaan taikuuttani.

Kesä minussa värähtää ja puhkeaa lempeäksi valoksi. Sen lämpö ympäröi meidät molemmat. Alati kehystää kasvoni käsillään ja odottaa sanomatta enempää. Minä tuijotan häntä, yritän ymmärtää, yritän yritän yritän.

Alatin lyhyet hiukset ovat sekoitus mustaa ja punaruskeaa: kuin yötä, johon on viskottu kipinöitä. Hänen silmänsä ovat tummat ja tyynet, talven pimentämät.

“Miltä minä –” aloitan, mutten osaa lopettaa lausettani. Alatin suupieli hypähtää. Hänen hymynsä on edelleen sama.

“Yhtä kauniilta kuin ennenkin”, hän sanoo, mutta vakavoituu sitten ja keskittyy, heijastaa kuvan mieleeni. Kurtistan sille kulmiani – sillä se on aivan väärin, nurinkurin – ja pudistan päätäni.

“Voin katsoa peiliin myöhemmin”, sanon hämilläni. Alati nyökkää ja antaa kuvajaisen varista pois.

Parempi? hän kysyy mielessäni. Nyökkään ja painaudun häntä vasten, suljen silmäni. Hengitän Alatin tuoksua. Se on sentään tuttu, vaikka nyt kaikessa onkin aavistus pakkasta ja pimeää.

“Minä – en oikein tiedä –”

“Mennään kotiin, Kaiho”, Alati keskeyttää lempeästi. Yö ympärillämme hengittää hiljaa. Lumisade on tauonnut, mutta talvi on silti asettunut kodiksi valkeaan maisemaan.

“Mutta –”

“Minä keitän teetä ja pitelen sinua sylissäni”, hän lupaa. “Voimme aloittaa vaikka siitä, eikö totta?”

“Ja sittenkö selität kaiken minulle?”

Alati hymyilee minulle vinosti. “Sinäkö pyydät minua selittämään?”

“No, en minä voi itse itsellenikään selittää jotakin sellaista, mitä en ymmärrä”, puuskahdan. Alati nauraa ja hänen talvensa helisee kuin lupaus, kuin ihme.

“Minä selitän sinulle kaiken”, Alati sanoo ja pujottaa sormensa omieni lomaan. “Tai ainakin kaiken sen, mitä itse ymmärrän. Mutta ensin keitän sitä teetä.”

“Ensin teetä”, myönnyn, sillä hampaani kalisevat.


*


K/H: Tälle tarinalle tulee vielä epilogi, jossa vastataan Kaihon (ja ehkä lukijankin, heh) kysymyksiin. En kuitenkaan halunnut paljastaa sitä etukäteen, koska ajattelen, että loppu on tehokkaampi, jos sitä pitää loppuna, eikä etukäteen tiedä, että luvassa on vielä yksi jälkinäytös. :) Toivottavasti ei haittaa! ♥
« Viimeksi muokattu: 16.05.2021 19:11:20 kirjoittanut Kaarne »

tick tock, says the heart

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 285
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 16/16
« Vastaus #46 : 16.05.2021 20:31:20 »
❤️❤️❤️❤️❤️

Ja aaaaaaaaahhhhh!

Ja olen ehdottomasti ilahtunut jälkinäytöksestä, ei haitannut vaikka et kertonut  ;) Nyt menen kasaamaan itseäni onnesta soikeana ja palaan tähän myöhemmin.

❤️
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 285
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 16/16
« Vastaus #47 : 21.05.2021 10:24:39 »
No niin.

Uskon nyt kasanneeni itseni, vaikka tämän uudelleen lukeminen nyrjäyttikin taas jotain pois paikaltaan. Ehkä sydämen tai järjen, mutta mennään puolikkailla  ;D

Ensinnäkin tässä oli todella hieno ja käsinkosketeltava tunnelma. Aivan alusta asti, kun kuvataan talven olevan vuodenkierron osista salatuin, kaiken ylle laskeutuu rauhallinen salaperäisyyden ja odotuksen harso. Ja sivumennen sanoen mystisyys sopii talvelle todella hyvin. Kiireettömästä tunteesta huolimatta samaan aikaan ei kuitenkaan ole aikaa viivytellä: leipätaikina saa jäädä, hiukset palmikoidaan ripeästi ja jännityksestä haparoivin sormin.

Lainaus
Vaikka minä rakastan omaa pakkastani, sen äitiä minä pelkään.

Tämä välittyy tunnelmastakin läpi tekstin, Kaiho on saanut maistaa talven nälkää ja kammoksuu sitä. Ensimmäisestä kammiosta tuli mieleen Bereniken hiukset, joka on tui ♥ Vähän vihloi tuo miten Kaiho piti mustia hiuksiaan arvottoman näköisinä, mutta ehkä tämä kertoo laajemminkin kaihon suhtautumisesta itseensä ja talveen - että he olisivat tarpeettomampia kuin Alati ja kesä, mitä käsitelläänkin tuolla myöhemmin. Ai ai 😭 Talvessa on kuitenkin paljon hyvää ja kaunista, eikä se ole tarpeetonkaan pohjoisen luonnon kannalta (terveisin mm. ilmastonmuutoksen vaikutuksiin viljelyssä perehtynyt), vaikka ehkä hieman armoton. 

Lainaus
“Kaiho”, Alati katse on samaan aikaan surullinen ja kujeileva. “Mitä luulet: haluaisitko kaiken jälkeen kokea ensisuudelmamme uudelleen? Jos luopuisimme siitä, voisimme yrittää uudelleen. Kukapa saa kokea ensisuudelman kahdesti?”

Melkein itketti niin kuin Kaihoakin 😭 Myös tuo Alatin vastaus siitä että suudelma tuskin oli täydellinen vaikka samaan aikaan varmasti olikin sulatti sydämen. Onneksi muistoa ei viety meiltä lukijoilta, voin palata lukemaan sen uudelleen ja uudelleen voidellakseni sydämeeni saamia mustelmia. Mutta toisaalta, hmm hhmmn, saammeko mekin uuden ensisuudelman? Vaikka epilogissa?  ;D

Lainaus
Poimin talveni kämmenilleni kuin lumitiaisen. Suukotan sen höyheniä kevyesti ja kiitän kaikesta: jokaisesta kirpeästä pakkasaamusta, yötaivaalle ripustetusta tähdestä, natisevasta askeleesta hangella, tuulen viskomasta lumikourallisesta.

Tämä oli oikeasti todella sydäntäsärkevää. Hirmuisen kaunis kohta (lumitiainen ♥) haikea ja kaihoisa (sanan molemmissa merkityksissä, heh). Ja kiitän kaikesta, itku tulee. 😭

Ja sitten kesä rynnistämässä Kaihon päälle!  :D  Tuollainen hyökyminen ja eteenpäin kiskominen tuntui kesälle tosi tyypilliseltä ja oli juuri sitä mitä Kaiho tarvitsikin. Ja Kaihon ja Alatin välinen side, aijai. Ja Alati jolla on paketti kasassa, vaihteeksi on taas aika sillekin  ;)  Odotan kyllä toista näkökulmaa, tsemppiä siihen!

Lainaus
“Mennään kotiin, Kaiho”, Alati keskeyttää lempeästi. Yö ympärillämme hengittää hiljaa. Lumisade on tauonnut, mutta talvi on silti asettunut kodiksi valkeaan maisemaan.

“Mutta –”

“Minä keitän teetä ja pitelen sinua sylissäni”, hän lupaa. “Voimme aloittaa vaikka siitä, eikö totta?”

Voi ei, mennään kotiin on kyllä sellainen fraasi joka aina avaa tunnehanat aivan ääriasentoon. Ja teen keittäminen kannattaa aina, siitä on hyvä aloittaa  ;) ♥ Olet kyllä saanut minut täysin hurmattua tunteesta toiseen tällä tarinalla, onnittelut valmistuneesta jatkiksesta! ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 250
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 16/16
« Vastaus #48 : 16.06.2021 15:45:09 »
Nyt minäkin vihdoin ja viimein kommentoimassa! Anteeksi, että siinä kesti näin pitkään, ja iso kiitos vielä hirmuisen paljon siitä, että julkaisit tämän osan meikän syntymäpäivänä. ♥ Ilahdutti silloin hirmuisen paljon ja ilahduttaa yhä, vaikka toki on yhä haikeaa, että Vuodenkierto tulee päätökseen.

Isfetin tavoin minäkin pidin todella paljon tunnelmasta läpi koko luvun. Talvessa on tässä hienoa mystisyyttä ja lopullisuutta, joka välittyy noista Alatin ja Kaihon kokemuksista vuodenkierron viimeisessä osuudessa tosi hyvin. Talven vaatimat uhrit olivat myös todella hienosti mietitty ja toteutettu, ja pidin siitä, miten erilaista luopumista kukin edusti. Kuten joskus sanottu, esimerkiksi kaikenlainen hiustematiikka toimii aina. Metallivadin himmeää hopeaa vasten kuparinpunainen hehkuu ylpeää lämpöä, lannistumatonta kesää. Minun mustat hiukseni näyttävät sen rinnalla elottomilta, melkein arvottomilta. Minunkin sydäntäni särki tämä, millä tavalla Kaiho hiuksiinsa suhtautuu, kuten sekin, miten tämä peilautuu siihen, miten aiemmin heidän ollessaan yhdessä heidän hiuksensa sekoittuivat toisiinsa. Hieno paralleeli! Ja nyyh, Alati sanomassa Kaiholle, että hän rakastaa tämän hiuksia. ♥

Tässä oli minusta onnistunutta myös se, että pääpaino oli nimenomaan talventaitolla ja sen merkityksellä villin taikuuden jäädessä taustalle - että pääosassa on juuri vuodenkierto. Siihen vaikutti myös juuri talven kuvaus ja kuinka armoton se on Kaihon silmissä. Ylipäätään oli kiehtovaa lukea, miten hän siihen suhtautuu: Vaikka minä rakastan omaa pakkastani, sen äitiä minä pelkään ja Julma, ilkeä, säälimätön talvi. Vuodenkierron loppu, joka haluaa viedä meiltä kaiken. Odotankin mielenkiinnolla myös, miten Alati omassa luvussaan talven näkee ja eroaako se kuinka paljon Kaihon ajatuksista.

Lainaus
Sen pyyntö on aluksi pelkkä kuiskaus; mutistuja sanoja, joista en saa selvää. Ne voimistuvat vähitellen, raapivat ja kirskuvat, jauhavat toisiaan vasten kuin väsymättömät hampaat.
“Muisto”, Alati sanoo. Hän kuuntelee minua tarkemmin, näkee ytimeen nopeammin. “Talvi haluaa sinulta muiston. Meiltä molemmilta.”
Väsymättömät hampaat on minusta tässä erittäin onnistunut kuvaus, ja hienolla tavalla vähän kammottava, kun miettii, mitä talvi kyseissä kammiossa Kaiholta ja Alatilta pyytää. Muistosta luopuminen palautti tässä myös mieleen sen, miten Kaiho menetti muistonsa aiemmin, joten menneet tapahtumat ovat tässä koko ajan onnistuneesti taustalla. Ensisuudelman muistosta luopuminen oli hienon sydäntä särkevä yksityiskohta; miten se on uhrina kaunis ja suloinen ja kesänkirkas, sellainen, josta on mahdoton luopua vapaaehtoisesti, ja kuinka talvi nielee sen ahneesti ja syö muiston viimeistä murua myöten. Tässä kohtaa haluan myös sanoa, että minusta tästä viimeisestä osasta tekee erityisen onnistuneen myös se, että nämä tapahtumat liittyvät kaikki niin vahvasti siihen, miten paljon Alati ja Kaiho toisilleen merkitsevät. Se, että he luopuvat molemmat nimenomaan ensisuudelmastaan, ja myöhemmin toisistaan, koskettaa siksi erityisesti. Samalla kokonaisuudessa pysyy vahvasti mukana tämän tarinan hahmovetoisuus ja romanssi, joita arvostan molempia tosi paljon. ♥ Ja no, sehän se kaikkein vaikuttavinta on, miten suuret linjat (tässä tapauksessa vuodenkierto) yhdistyvät henkilökohtaisempaan:

Lainaus
Avaan suuni ja yritän sanoa Alatille jotakin tärkeää, jotakin, joka olisi riittävästi, tarpeeksi, jotenkin. Hän pudistaa päätään.
“Toisella puolella sitten”, Alati hymyilee ja kumartuu suukottamaan suupieltäni. Hän astuu ohitseni viiltävään valoon, koska tietää, etten minä pystyisi jättämään häntä ensin.
Ja siksi kaikki tällainen kosketti hirmuisesti, voih. ♥ Kuten myös tuo osuus Kaihosta ikitalven luona, hänen epätoivonsa ja huolensa Alatin puolesta, miten hän on valmis luopumaan talvestaan tämän vuoksi. Ja tämä: Hapuilen pimeässä sidosta välillämme. Täälläkin, talven ytimessä, tunnen sen edelleen vaimeasti: himmeän nyörin, sarastuksesta kudotun. Sen, joka on vuodenkierron loimilanka, meidän jaettu taakkamme; se säie, jonka ympärille kaikki kiertyy. Aivan hirmuisen onnistunut kohta. Luonnollisesti pidin myös siitä, miten kaikki palasi jälleen luopumisen ja antamisen teemaan, koska ympyrän sulkeutuminen ja näin.
Lainaus
Poimin talveni kämmenilleni kuin lumitiaisen. Suukotan sen höyheniä kevyesti ja kiitän kaikesta: jokaisesta kirpeästä pakkasaamusta, yötaivaalle ripustetusta tähdestä, natisevasta askeleesta hangella, tuulen viskomasta lumikourallisesta.
“Mene”, minä sanon. Se ei ole käsky vaan pyyntö. “Ole kiltti.” (Kaiho, sinä luovut talvestasi turhaan, se ei riitä.)
(Luovun silti.)
Talvi pyrähtää lentoon. Se kiepahtaa kerran ympärilläni ja syleilee minua pakkasellaan, ja sitten – yhtenä terävänä viiltona – on poissa.
Tämä oli minusta yksi tämän koko tarinan hienoimpia ja surullisimpia kohtia, sellainen, joka on jäänyt tosi vahvasti mieleen. Kaihon talvi lumitiaisena tuntui vain niin äärimmäisen sopivalta, varsinkin kun olet käyttänyt hänestä itsestään myös lintuvertauksia aiemmin. Muutenkin tunnelma oli hienon katkeransuloinen, miten Kaiho kiittää talveaan ja pyytää sen pois, ei käske.

Kuten Isfet osuvasti sanoi: Ja sitten kesä rynnistämässä Kaihon päälle! Todellakin kesälle sopivaa, ja sen into ja muu oli onnistunut kontrasti Kaihon omaan toivottomuuteen ja lannistuneisuuteen. Tämä kuvaus oli siihen liittyen hieno: Se kimmeltää kasteista valoa ja humisee kesäyön päättäväistä rauhaa, eikä suostu hiljenemään hyräilyssään hetkeksikään, vaan kietoutuu kaikkeen minussa niin kipeästi, että pelkään musertuvani. Samaan aikaan polte on kuitenkin suloista: se täyttää tyhjyyden, jonka talveni jätti lähtiessään, ja repii yksinäisyyteni riekaleiksi.

Ja sitten tuo lopetus ♥ 😭. Kuten jo aiemmin sanoin, niin vuodenaikojen vaihtuminen tuli minulle yllätyksenä, mutta samalla tuntui siltä, että niinhän sen kuuluu mennäkin. Muuttuneet yksityiskohdat mutta myös tuttuus oli kuvattu hirmu onnistuneesti: Alatin tähdet palavat kirkkaammin ja tasaisemmin, eivätkä ailahtele sinne tänne, hänen hymynsä on edelleen sama, tuoksu tuttu, vaikka mukana onkin pakkasta ja pimeää. Hänen silmänsä ovat tummat ja tyynet, talven pimentämät. Ja sitten Kaiho: Kesä minussa värähtää ja puhkeaa lempeäksi valoksi. Sen lämpö ympäröi meidät molemmat.

Lainaus
“Minä selitän sinulle kaiken”, Alati sanoo ja pujottaa sormensa omieni lomaan. “Tai ainakin kaiken sen, mitä itse ymmärrän. Mutta ensin keitän sitä teetä.”
“Ensin teetä”, myönnyn, sillä hampaani kalisevat.
Tämä lopetus ja etenkin viimeinen lause on yhä vain täydellinen. ♥ Voin kertoa, että se on jäänyt oikeasti mieleen samalla tavalla kuin vaikka Tuli ja myrkkykatkon viimeinen virke. Onnittelut vielä kerran tarinan saamisesta loppuun, ja kiitos siitä, että olen saanut seurata tätä matkaa! Alatista ja Kaihosta on tullut minulle tosi tärkeitä, ja tämän tarinan lukeminen on aina jaksanut piristää työkiireiden keskellä (mitä nyt sydän aina välillä särkyy, mutta kuuluu asiaan, heh). ♥ Olet tehnyt ison, hienon työn tämän kanssa ja toivon, että pystyt olemaan siitä ylpeä, koska kyllä tämä tarina sen ansaitsee. Jään odottamaan vielä epilogia ja Alatin näkökulmaa näistä tapahtumista, paljon tsemppiä kirjoittamiseen! Niin, ja allekirjoitan Isfetin pyynnön siitä, että kenties Alati ja Kaiho voisivat saada uuden ensisuudelmansa epilogissa, eikös vain. Jos ei, niin se voisi olla kenties erillisen ficletin paikka? :D  Kiitos vielä! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie