Kirjoittaja Aihe: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16  (Luettu 1479 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 8/?
« Vastaus #20 : 04.03.2021 19:20:04 »
Okakettu: "At what cost?", todellakin. :D Etenkin, kun tuolloin ei vielä oltu edes käyty Kesänkaadon puolella tervehtimässä Aluyamaa ja käymässä kauppaa... Alan epäillä, että olen kadottanut kokonaan kykyni kirjoittaa lempeää ja pehmeää romanssia. 😤😤😤 Mutta ehkä se vielä tästä, ja olen jo päättänyt, että kolmen luvun sisään saadaan jotain kivempaakin. Pakko. Ei tätä muuten jaksa edes kirjoittaja. Kiitos kommentista ja (tärkeästä :D) kielioppikonsultoinnista tämän seuraavan luvun suhteen! ❤️

Hopearausku: Ei tosiaan mitään hätää kommentoinnin suhteen. :) Minulla on tapana jatkaa tarinoitani parhaimmillaan tosi tiiviiseen tahtiin, joten ei ole mikään ihme, ettei niitä aina ehdi tai jaksa kommentoida. Minua ilahduttaa hurjasti jo tieto siitä, että näitä luetaan, ja kommentoin itsekin ihan miten sattuu. :D Kiitos vielä tuosta "mätää täynnä" -kohdasta, se oli todella tärkeä pieni osa kommenttia. Siitä lähti nimittäin kokonaan uusi hieno sivujuoni ja tarina raiteiltaan, mikäs sen hauskempaa. (Plus lisää mukavaa slow burnia kirjoitettavaksi, tsaijai.) Kiitos kommentista! ❤️

K/H: Uskomatonta! On torstai ja olen ollut koko viikon rippileirillä, mutta sain kuin sainkin tämän luvun valmiiksi ja julkaisupäiväkin on pitkästä aikaa oikea eli torstai. :D Suorastaan häkellyttävää! Tämän luvun suhteen kannattaa kyllä olla kärryillä siitä, mitä Kesänkaadon kahdeksannessa ja yhdeksännessä luvussa tapahtui, joten linkkaan ne nyt varmuuden vuoksi tähän, jotta ei mene kauhean epäselväksi: Kesänkaadon kahdeksas luku, K-11.

Toivottavasti tykkäätte! Tämä luku on vähän lyhyempi, mutta halusin ehdottomasti katkaista sen juuri tuohon kohtaan, koska lopetus on mielestäni hyvä.

*

8

Alati

Herään seuraavana aamuna Kaihon kuorsaukseen. Makuuhuone kylpee valossa, joka huuhtoo pienimmätkin varjot sen nurkista ja pysähtyy varjelemaan Kaihoa sellaisella mustasukkaisuudella, että se voisi hyvinkin olla omaani. Minä katselen häntä ja ajattelen rakkautta. Tätäkö se on?

Mutta ei: en usko, tai en ainakaan kokonaan. Haluaisin suudella Kaihoa, upottaa käteni hänen hiuksiinsa, koskettaa häntä; täyttää hänet samanlaisella valolla kuin se, joka nyt hyökyy ikkunoista. Haluaisin, että hän ajattelisi jälleen vain nimeäni, mutta ei siten kuin eilen, vaan samalla tavoin kuin villi taikuus lausui minulle hänen nimensä: pyyntönä ja kiitoksena, syvimpänä lahjana. Haluaisin pidellä häntä sylissäni ja tehdä hänestä omani.

Enkä kuitenkaan. Jotakin puuttuu, ja se jokin tekee kaipauksestani onttoa. Pelkään, että kyse on lopulta vain kesän janosta ja himosta, eikä rakkaudesta. Pelkään, että tahdon hänet väärällä tavalla. Pelkään, että tahdon Kaihon taikuuden ja hänen kauneutensa, mutta en tarpeeksi sitä kaikkea, mitä on niiden takana. Sitä, mikä todella tekee Kaihosta Kaihon.

Toistelen itselleni, etten tunne häntä vielä tarpeeksi hyvin.

Se on vale, sillä Kaiho on jo kerran luopunut itsestään ja suojamuureistaan minun vuokseni. Hän antoi kesäni ja minun nähdä kaiken.

Pelkään, että siinä oli kyse rakkaudesta. Tai ainakin jostakin sellaisesta, joka olisi voinut kasvaa rakkaudeksi.

Minä pelkään.



*



Lähden ulos, sillä vaikka en haluaisikaan jättää Kaihoa yksin, minun on ajateltava. Hänen talvellaan ei ole jäljellä paljoakaan aikaa. Pakokauhu kuristaa kurkkuani. Pelastin Kaihon varjoista ja maksoin siitä kalliin hinnan. Uhrasin meidän elämämme ja vapautemme, jotta villi taikuus antoi minulle voiman tuoda hänet takaisin.

Menee varmasti kuukausia, ehkä jopa vuosia, että todella ymmärrän tekoni seuraukset. Toivoisin, että voisin kertoa siitä kaikesta Kaiholle, mutta se ei ole nyt mahdollista. Hän on vain tyhjä kuori itsestään, eikä ymmärtäisi. En uskalla kertoa hänelle edes siitä, mitä aion tänään tehdä: Sanelmasta ja talvesta, joka minun on ryöstettävä.

Metsässä on kuuma. Hellekuun aurinko on armoton ja hehkuu vihreiden lehtien läpikin, pirstoutuu polulle varjopitsiksi. Se liimaa hiukset niskaan ja kaulaan, saa minut hikoilemaan kauttaaltaan. En silti hidasta askeleitani, vaan harpon yhä syvemmälle. Nyt metsä on hiljaisempi kuin keskikesällä, mutta sen risteilevät polut oikuttelevat silti mielellään, ja tänään antaudun niiden vietäväksi. 

En oikeastaan ylläty, kun löydän itseni niityltä, joka on täynnä huurtuneita sinikelloja ja kirvelevää pakkasta.



*


Sanelma istuu niityn keskellä. Hän katsoo minua kukkameren yli ja hymyilee, vaikkei siinä hymyssä iloa olekaan. Pysähdyn niityn reunaan, mutta hän viittoo minut edemmäksi.

“Sinä kai etsit minua”, Sanelma sanoo. Hänen äänensä on pakkasesta käheä, pimeämpi kuin aiemmin. Ihon tähdet loistavat kirkkaina.

“Niin.” Turha minun on sitä kieltääkään.

“Luin sen tähdistäni”, Sanelma nyökkää. “Ja muutakin. En aivan ymmärtänyt, mutta eivät ne enteet ainakaan minulle tienneet mitään hyvää.”

Sanelma nojautuu eteenpäin ja taputtaa kädellään maata. Istuudun häntä vastapäätä. Kylmyys saa käsivarsieni ihon pistelemään, nostaa sen nypyille. Kesäni tottuu talveen silti pian ja pitää minut lämpimänä, joten en ole huolissani pakkasesta. Sanelman tyyneydestä sen sijaan olen. Sitä en odottanut.

“Luulin, ettei taivaanlukijoita enää ole.”

Sanelma kohauttaa olkiaan. “Ei kovin paljon, se on totta, mutta on meitä syvemmällä Maailmanhaavojen laaksoissa ja vuonoissa muutamia. Minä sain oppini hyvin vanhalta talventaittajalta vain muutamia vuosia ennen hänen kuolemaansa. En oikeastaan tiedä, olisinko onnellisempi, jos en olisi saanut.”

Kysymys on minulle tuttu. Olen miettinyt sitä usein, vaikkakin toisessa muodossa. Olisinko onnellisempi ilman kesääni? Olisinko onnellisempi, jos minua ei olisi valittu vuodenkiertoriitteihin?

Olisinko onnellisempi, jos en olisi lähtenyt pyytämään villiltä taikuudelta apua Kaihon pelastamiseen?

“Mitä sinä olet tehnyt, Alati?” Sanelma kysyy. Hän kallistaa päätään kuin mietteliäs korppi. “Enteet muuttuivat niin yllättäen, että se teki kipeää. Ne ovat aiemmin olleet pehmeämpiä ja vaikeammin tulkittavia, mutta nyt tähtieni roihu on niin kirkas, että se suorastaan polttaa. En pääse sitä pakoon.”

“En usko, että voin kertoa”, vastaan, vaikka todellisuudessa kyse on myös haluamisesta. Kaihon pitäisi kuulla kohtalostaan ensimmäisenä.

“Olet sen minulle velkaa”, Sanelma sanoo. Hän silittää oikean kämmenselkänsä tähtitaivasta sormillaan. “Minä tulin tänne vapaaehtoisesti, vaikka tiesin, etten lähde tältä aukiolta elossa.”

“En minä aio tappaa sinua.” Sanelman sanat kylmäävät sydäntäni. Hän katsoo minua pelottomana. Jostakin syystä se muistuttaa minua Hohteesta, joka jäi pimeyteen odottamaan Kuiskeen paluuta. Sama varmuus, sama hyväksyntä.

“Et ehkä. Mutta niin tässä käy.”

“Ei.” Pudistan päätäni. Siihen en suostu.

“Mitä sinä olet tehnyt, Alati?” Sanelma kysyy uudelleen, nyt pehmeämmin. Ympärillämme on alkanut sataa lunta. Se on hiljaista sadetta, keveitä höytyviä. Talven lempeyttä.

Kerron hänelle. Se ei ole helppoa. Tekoni mittakaava on liian vaikea selitettäväksi, eikä minulla ole sanoja Aluyaman kuvailemiseen. Villi taikuus sisälläni on myös vierasta, enkä ymmärrä sitä vielä itsekään. Sanelma kuuntelee silti kärsivällisesti, ja huomaan, että hänen hiljaisuutensa on lohdullista. Viimeisten sanojeni kohdalla itken jo vuolaasti.

“Minä halusin sinun kesäsi aiemmin”, Sanelma sanoo. “Se oli niin villi ja kaunis. Mutta nyt jopa kesäsi on lauhkeampi, koska sitä pelottaa. Sinä saat sen pelkäämään. Tai se, mikä sinusta on tullut.”

Painan pääni. Sanelma ojentaa kätensä ja silittää hiuksiani. Hänen sormensa ovat viileät, niiden kosketus viipyilevä.

“Miten sinä teet sen?” hän kysyy.

“Hmm?”

“Miten viet minun talveni?”

“En tiedä”, vastaan suoraan. “En ole ammentanut kenenkään muun taikuudesta vielä. Tiedän, että pystyn siihen, mutta en sitä, miten. On eri asia antaa kesän ahmia jonkun taikuutta kuin varastaa se taikuus omakseen.”

“Sanoit, että saamasi uusi taikuus on kuin neula. Ehkä sinun pitää ratkoa minun talveni irti”, Sanelman ääni on väritön. En uskalla katsoa häntä silmiin. “Sauma saumalta. Ja ommella sitten kiinni omaasi.”

“Ehkä.”

“Se varmaankin sattuu.”

“En halua, että –”

“Tässä ei ole kyse siitä mitä sinä haluat. Vain siitä, mitä tulee tapahtumaan”, Sanelma keskeyttää minut. Hän silittää edelleen hiuksiani. Niiden sekaan on putoillut lumihiutaleita. Niitä on kerrostunut myös hartioilleni ja laskeutunut paljaille käsivarsilleni. En silti tunne kylmyyttä.

“Luuletko, että sinun täytyy todella kuolla?” Sanat ovat niin painavia, että ne on pakko kuiskata. Voimani tai rohkeuteni ei muuten riitä.

Sanelma hengittää syvään. Hetkeksi hänen sormensa kietoutuvat hiusteni ympärille, melkein tukistavat. Sitten hän puhaltaa ilman hitaasti ulos keuhkoistaan.

“Ei. En usko. Minä vain… Pikemminkin haluaisin. Tiedän, että sinun täytyy viedä talveni viimeistä hiventä myöten, muu ei riitä. Kaiho on minua voimakkaampi, eikä talvestani ole ruokkimaan hänen omaansa, jos otat sen vain puoliksi. Ja mitä minulle sitten jää? Mitä minä olen, jos en talventaittaja?”

En osaa vastata. Sanelma irrottaa otteensa ja ristii kätensä syliinsä.

“Sinä et halua tappaa minua, mutta sen sijaan olet valmis rampauttamaan minut pysyvästi. Eikö se vaivaa sinua, kesänkaataja?”

Kysymys tuntuu julmalta, mutta se on silti oikeutettu, ja Sanelma ansaitsee vastauksen.

“Enemmän kuin uskotkaan.”

“Muttei niin paljon, että perääntyisit.”

“Muttei niin paljon.”

Sanelma huokaa jälleen. Hän ojentaa kätensä. Tartun niihin ja tunnen hänen taikuutensa ihollani. Se ei ole purevaa ja hyökkäävää kuten Kaiholla, vaan kaikessa ylpeydessäänkin pehmeämpää. Lopputalven kesympää kylmyyttä.

“Voisitko jäädä henkiin? Minun vuokseni?” Kysymys on jälleen kerran itsekäs, mutta en osaa olla esittämättä sitä. Sanelma puristaa käsiäni kevyesti.

“Sinä et halua olla murhaaja”, hän sanoo. “Enkä minä pakota sinua. Mutta tiedätkö: ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy. Senkin minä olen nähnyt. Eikö olisi helpompi aloittaa minusta?”

Pudistan päätäni. Sanelma silittää ranteitani peukaloillaan. Ele on rauhoittava, liian lempeä.

“Mitä minä saan?” hän kysyy lopulta. Kohotan katseeni ja kohtaan viimein Sanelman silmät. Niiden väri on talvenhämärää, surunsinistä.

“Mitä haluaisit? Mitä voisin sinulle antaa?”

Mikä maailmassa oikein riittäisi?

“Luuletko, että voisit jakaa kesäsi kanssasi vielä kerran? Jotta minäkin saisin tuntea sen, eikä vain hän.” Katkeruus on viimein hiipinyt Sanelman ääneen.

Ajattelen Kaihoa ja sitä, miten jo kertaalleen sidoin tuomiseppeleeseen kesäni vain hänen vuokseen. Silloin syyni olivat vielä toiset kuin nyt, mutta tekisin valitsisin edelleen samoin. Ja silti: jos Sanelman on luovuttava talvestaan, mikä minä olen olemaan itsekäs oman kesäni suhteen ja ajattelemaan, että se on vain Kaihoa varten? Etenkin jos Sanelman on uhrattava talvensa, jotta minä voisin koskettaa Kaihon mieltä ja Kaiho minun taikuuttani.

Nyökkään. “Voin. Vielä yhden kerran.”

Kun suutelen Sanelmaa, talvi hänen huulillaan maistuu vain surulta.
« Viimeksi muokattu: 05.03.2021 09:51:37 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 8/?
« Vastaus #21 : 12.03.2021 15:06:12 »
Kommentoin vielä äkkiä tänne, ennen kuin käyn lukemassa Kesänkaadon uusimman osan.

Koska minähän siis tykkäsin tästä paljon. Siitä, miten Sanelma on taivaanlukija ja alistunut kohtaloonsa, vaikkakin katkera. Mutta kukapa ei olisi?

Lainaus
En oikeastaan ylläty, kun löydän itseni niityltä, joka on täynnä huurtuneita sinikelloja ja kirvelevää pakkasta.

Osan kaunein kohta ♥

Minulla oli ehkä joku ajatuskin, mutta se haihtui kuin kuura kevätauringossa. Näillä mennään, siis, joten kiitos tästä  :-*


// (noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun viesti on lähetetty) Ah, niin! Dialogihan se oli, siitä tykkäsin  :D
« Viimeksi muokattu: 12.03.2021 15:07:54 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 8/?
« Vastaus #22 : 16.03.2021 12:15:19 »
Isfet: Sanelma on kyllä yllättäen kasvanut sellaiseksi hahmoksi, josta pidän itse hurjasti! Ja hän ansaitsisi paljon parempaa! Toivottavasti voin hänelle jotakin sellaista tarjota myös, jahka Kaihon ja Alatin tilanne vähän tasoittuu. :D Ja ihanaa, että sinikellot ja kirvelevä pakkanen olivat mieleesi, koska pidin niistä paljon itsekin! Harvoin pääsee yhdistämään tuollaisia asioita, nääs. Kiitos taas kerran paljon kommentista, mää meenkin tästä lukemaan Hypotermian seuraavat osat. ;) (Se onkin myös tän luvun suhteen aika osuva siirtymä. :D )

K/H: Kirjoitin tästä osasta alun perin vähän pidemmän, mutta sitten ajattelin, että no, jospa välillä annan luvun loppua seesteisemmin. :P Joten. Huomenna (tai torstaina) tulee tämän luvun loppupuoli, ja Alatin kokonaisuus sitten Kesänkaadon puolella yhtenä lukuna.

Hmm, oiskohan tässä jotain varoitettavaa. No, tuota. Hyytävää menoa?

*

9

Kaiho

Kun Alati romahtaa syliini, pysyn hädin tuskin pystyssä. Hän on palannut luokseni, mutta en odottanut tätä: en villiintynyttä talvea, en tummenevaa taivasta, en hänen seurassaan saapunutta vierasta naista. En sitä, että jokin on kammottavalla tavalla pielessä, sillä Alati on kääriytynyt talven sisään, eikä hänen kesästään näy merkkiäkään. Pelkään, että talvi yrittää tappaa hänet, vaikka samaan aikaan tiedän, että siitä ei ole kyse. Vaikka se ei olekaan omani, tunnen silti talvitaikuuden tarpeeksi hyvin.

Tämä talvi on peloissaan, muttei vihainen. Alati on jotenkin kiskonut sen tänne asti, mutta nyt hänen voimansa ovat loppu. Hän ei sano mitään, enkä usko, että Alati edes tajuaa tilanteesta paljoakaan. Taikuus on vallannut hänet, eikä Alati varmaan edes kuulisi minua, vaikka huutaisin hänen korvaansa.

Katson vierasta naista silmiin, joissa on jotakin väärää – tai ehkä vain erilaista kuin ennen. Haparoivassa muistossani ne ovat tummansiniset, mutta nyt niiden sävy on läpikuultavaa harmaata, kuin kalliojärven kirkasta vettä.

“Hän ei kykene kantamaan talvea”, nainen sanoo. Lumi pyörteilee ympärillämme sellaisena tuiskuna, että se peittää hänet välillä näkyvistä kokonaan, vaikka välillämme on vain kaksi tai kolme metriä. Joudumme huutamaan, että kuulemme toisemme viiman ja ulvovan myrskyn läpi. “Ei kesänsä lisäksi. Ne repivät toisensa hengiltä. Sinun pitää ottaa talvi häneltä.”

“En minä voi ottaa hänen talveaan”, ärähdän. Vaikka en muistakaan paljoakaan taikuudestani, tiedän, että sen ydintä ei voi varastaa. Toisen taikuuden voi ehkä tuhota, mutta sitä ei voi vain… viedä.

“Voit”, nainen huutaa. Näen, että hänkin on ahdistunut, sillä vaaleat sormet puristavat sinisen mekon kangasta tiukasti. Aivan kuin hän joutuisi pidättelemään itseään, ettei ryhtyisi taistelemaan talvea vastaan paljain käsin. “Yritä.”

Alati nojaa minua vasten koko painollaan. Pysyn hädin tuskin pystyssä, ja talvi piiskaa meitä molempia, kiskoo hiuksiani ja heittää lunta silmiini. Pujotan käteni Alatin kainaloiden läpi kannatellakseni häntä paremmin ja yritän ajatella. Tuntuu, että kaikki sisälläni on yhtä valtavaa kaaosta, samanlaista kuin lumimyrsky ympärillämme. Haen kiintopistettä, tilaa hengittää.

“Minun täytyy saada hänet sisälle.”

“Se ei auta. Talvi tulee mukana, ja sitten sen raivo jää seinien sisään. Sinun on toimittava nyt, tässä.”

“Entä hänen kesänsä? Miksei se tee mitään?”

“Se on jumissa”, nainen huutaa. Hänen äänensä alkaa jo käheytyä, eikä talvi päästä häntä lähemmäs meitä, työntää pikemminkin raivokkaasti kauemmas. “Alati sulki sen syvälle, jotta pystyi – jotta hän pystyi viemään minun talveni. Se on sinua varten.”

“Sinun talvesi?” Hätkähdän niin, että olen vähällä irrottaa otteeni Alatista. En ole varma siitä, onko hän enää tajuissaan, ja tiedän, että aika on käymässä vähiin. Lasken Alatin alas ja polvistun maahan hänen viereensä. Ruoho on ohuen lumikerroksen peitossa; tuuli viskoo hilettä kuin hienoa hiekkaa.

Asetan käteni Alatin kasvojen molemmin puolin. Hänen poskensa ovat viileät, melkein jäätä, ja silmät nyt kiinni. Alatin ripsetkin ovat huurtuneet, mutta sentään hän hengittää edelleen. Vieraan talven tähdet ja pimeys pyörteilevät levottomina hänen ihonsa alla, eivät pysähdy hetkeksikään. Tavoittelen talvea sisälläni, sen viimeisiä väsyneitä kipinöitä. Sen sijaan jokin muu minussa havahtuu: jokin kirkkaampi ja terävämpi, puhdas valo, kuin kiillotettua hopeaa.

Tämä taikuus on villiä ja vierasta, ikivanhaa ja minulle täysin tuntematonta – eikä kuitenkaan. Jokin siinä valossa on tuttua, sillä olen kohdannut sen kertaalleen ennenkin.

Silloin, kun Alati repi minut ylös pimeydestä.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä minun pitää tehdä, mutta ilmeisesti vieraalla taikuudella on. Se venyttelee sisälläni, tunnustelee minua ja ympäristöään. Ei kuitenkaan toimi, vaan odottaa, aivan kuin… Aivan kuin se pyytäisi lupaa.

Minultako?

Pelosta ja hämmennyksestä huolimatta minä suljen silmäni, hengitän sisääni pakkasta ja viimaa, ja pyydän:

Auta häntä.





Vieras taikuus ei ole lempeää, tai sitten syy on minussa ja kokemattomuudessani. Se puhkoo Alatin vallanneen talven kuin hehkuvaksi kuumennettu neula ja sitoo sen kirkkaudesta roihuavin köysin, vaikka talvi rimpuilee vastaan. Sekin on kauhuissaan. Aluksi en ymmärrä miksi, mutta kun taikuus alkaa kiskoa villiintynyttä talvea minua kohti kuin vikuroivaa hevosta, minä ymmärrän:

Siitä on tulossa uhri. Tämä talvi ei ole minun, eikä se ole Alatin. Se on varastettua taikuutta, enkä minä voi tehdä siitä omaani.

Vielä, vieras taikuus huomauttaa. Se täyttää mieleni kuvalla kömpelöstä saumasta, joka ratkeilee ja purkautuu helposti. Sellaisesta, jollaisia ensimmäiset käsityöt aina ovat: hapuilevia ja rumia, ajavat tuskin asiansa. En ole vielä tarpeeksi taitava, villi taikuus tuntuu viestittävän.

Värisen: kylmästä, mutta myös siksi, että villin taikuuden äänensävy on niin väritön, niin tyyni. Se ei tunnu välittävän lainkaan siitä, että talvi pyristelee kaikin tavoin vastaan. Ei sen hyisestä pelosta, ei maassa lojuvasta Alatista, ei edes minusta. Se vain kiskoo talven oman talveni eteen ja pakottaa sen polvilleen, pitelee sitä aloillaan ja tarjoaa uhria talvelleni, elämää elämästä.

Minun oma talveni on pelkkä henkäys, kourallinen jäähilettä, ja silti: kun vieras taikuus kehottaa, se kohottautuu, ja syö Alatin varastaman talven ahneesti ja mitään katumatta.





Myrsky ympärillämme laantuu sen jälkeen nopeasti. Villi taikuus vetäytyy taustalle, ja jos en tietäisi senkin asuvan sisälläni, tuskin edes huomaisin sen läsnäoloa. Nyt erotan kuitenkin vaimean hehkun, joka kalvaa kuin ihoon pureutunut oka: aina läsnä, mutta kirvelee vasta, kun sitä nyhtää tai koskettaa.

Talveni sen sijaan on riemuissaan. Se on täynnä helpotusta ja juopunutta iloa, ja tiedän, etten ole koskaan nähnyt sitä yhtä voimakkaana tai näin kirkkaana. En kuitenkaan suostu katsomaan käsivarsieni tähtiä tai vastaamaan, kun se houkuttelee minua koettelemaan voimiani. Ajattelen takanani seisovaa vierasta naista, jonka talvi on juuri kuollut omani vuoksi.

Käännän päätäni ja kohtaan hänen katseensa. Se on kuitenkin tyyni, jos kohta täynnä surua. Avaan suuni, mutta hän pudistaa päätään.

“Alati”, nainen sanoo. “Sinä – tai te – voitte etsiä minut myöhemmin. Auta häntä ensin.”

En väitä vastaan, sillä tiedän, että hän on oikeassa. Nainen kääntyy ja astuu ulos pihaportista, sulkee veräjän jäljessään. Hänen askeleensa ovat väsyneitä ja horjuvia, ja pelkään, että käsivarsien ja kasvojen paleltumista jää väistämättä arpia. En kuitenkaan ajattele niitä enempää nyt, vaan käännyn takaisin Alatin puoleen ja katson häntä.

Alatin iho on taas tuttua paahtunutta ruskeaa. Hänen silmänsä ovat edelleen kiinni ja hiukset sulaneen lumen ja huurteen jäljiltä kosteat. Haluaisin kumartua ja suudella häntä, vetää hänet syliini, tuntea sydämensykkeen niin lähellä omaani kuin suinkin voin. Tunne on niin voimakas, että melkein annan sille periksi. Minä pelastin hänet, tai hän ehkä minut – mutta kummin vain, enkö olisi ansainnut sen verran? Enkö voisi koskettaa häntä ilman hämmennystä ja huolta, kutsua hänet pois pimeästä kerrankin koskettamalla hellästi kiskomisen ja repimisen sijaan?

En silti anna itselleni lupaa sellaiseen, en siten kuin todella tahtoisin. Sen sijaan silitän Alatin poskea varovasti, kurkotan hänen kesäänsä kohti talvellani. Yritän pitää sen kylmyyden niin lempeänä kuin osaan, vaikka se onkin omalle taikuudelleni vierasta.

Tai ehkei niin vierasta kuin luulisi, sittenkään: Viileä pimeys, sinisten iltojen rauha, raukeat varjot hangella. Kuunvalo, yksinäisten hetkien hiljainen seuralainen. Tutut tähdet yötaivaalla, niihin kirjotut määränpäät ja suunnat.

Punon noista ajatuksista siltaa välillemme.

Ympärillämme talvi haihtuu, kun pelko ja pakokauhu eivät enää ruoki sitä. Vuodenajat vaihtuvat nopeasti: lumi sulaa, kaikkialla solisee, taivas havahtuu harmaasta kirkkaansiniseen. Auringon lämpö kasvoillani tuntuu kerrankin tervetulleelta ja lohdulliselta.

Alatin ripset värisevät, ja sitten hän avaa silmänsä hitaasti. Hymy hänen kasvoillaan on väsynyt, mutta se on kaunein koskaan näkemäni.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 10/17?
« Vastaus #23 : 21.03.2021 11:19:34 »
K/H: Ja loput Kaihon luvusta, olkaa hyvät! Näiden väliosien kanssa on kyllä ollut yhtä taistelua, mutta kyllä tässä edetään hitaasti ja varmasti. :D Nyt ollaan taas siinä pisteessä, että periaatteessa loput on kirjoitettuna ja vain editoimatta, joten uskallan laittaa tuon lukujen kokonaismäärän tolleen varovaisesti. Mitään en silti lupaa. :P

*

10

Kaiho

Alati on talvenkannon jäljiltä heikko ja rikki, ja minun täytyy puoliksi taluttaa, puoliksi raahata hänet sisään. Sen jälkeen hän vain istuu keittiössämme ja nuokkuu pöydän ääressä, muttei suostu menemään vielä vuoteeseen, ettei minun keittämäni vihanneskeitto mene hukkaan. Mokomassa höpinässä ei ole mitään järkeä, sillä tietenkin keitto säilyy seuraavaan päivään – etenkin, kun voin nyt jäädyttää sen talvellani – mutta en silti ryhdy väittelemään Alatin kanssa. Hän on itsepäinen, enkä tahdo, että hän kuluttaa voimiaan turhaan sen vuoksi.

Alatin kesä syttyy hänessä uudelleen varovasti, mutta se tunnustelee jo hänen paleltumiensa reunoja ja sulattaa viimeisiä jäälaikkuja Alatin silmistä. Olen kiitollinen siitä, että talven hurjuudesta huolimatta Alati tuntuu toipuvan nopeasti. Onneksi on vielä hellekuu, joten kesä on voimissaan.

Olen kattanut meille lautaset, hakenut kaivosta juomavettä, kohentanut ikkunoiden verhojen asentoa. Kaikenlaisia pieniä askareita, jotka ovat antaneet Alatille tilaa kerätä itseään. En silti kykene pidättelemään kysymyksiäni loputtomiin.

“Miksi ihmeessä sinä menit? Miksi teit jotakin tuollaista?”

“Minun oli pakko”, Alati vastaa. Hänen silmänsä ovat kiinni, äänessä väsymyksen tuomaa hämärää. “Sinun talvesi olisi kuollut. En voinut sallia sitä, ja Sanelmakin tiesi sen kyllä.”

“Sinun olisi pitänyt kysyä minulta”, vastaan. “Olisit voinut kuolla. Ja sitten se nainen – Sanelmako? Ymmärrätkö sinä, mitä häneltä veit?”

Alati avaa silmänsä. Niiden katse on muuttunut varjoisaksi; vihreä himmennyt öisen metsän tummuudeksi. “Tietenkin.”

“Todellako? Hänen talvensa oli kuoltava. Enkä edes tiedä miten ja miksi pystyin sellaiseen. Olen varma, että se osa minusta ei ole ollut aina olemassa. Se osa ei edes ole minun, ei todella. En ole koskaan tuntenut vastaavaa taikuutta, tai ehkä – ehkä –”, haparoin muistaessani jotakin. Kivilabyrintin ikivanhan hiljaisuuden, kärsivällisesti odottavan villin taikuuden. Se oli pimeää ja hiljaista, tämä puhdasta valoa. Silti niissä on jotakin samaa.

“Voimmeko puhua tästä myöhemmin? En kykene käymään tätä keskustelua nyt”, Alati sanoo hiljaa. Hänen äänensä on voipunut ja pyyntö niin nöyrä, että en voi olla suostumatta siihen.





Alati jaksaa lusikoida puolet keitostaan, mutta sitten hänen voimansa loppuvat. Syötän loput hänelle, vaikkei hän sitä pyydäkään. Taikuutemme ovat kuitenkin nyt niin lähellä toisiaan, että aistin hänen nälkänsä, tunnen uupumuksen omassakin kehossani. En tiedä, mitä siitä ajattelisin: yhteydestä, joka läikehtii ja humisee välillämme, sitoo meidät niin vahvasti yhteen.

Se on minulle liikaa, eikä silti tarpeeksi. Haluan jotakin muutakin, jotakin enemmän, ja aistin sen halun kaiun jatkuvasti myös Alatissa. Silti kumpikaan meistä ei sanoita sitä.

Minä talutan hänet vuoteeseen. Kiskon Alatin kengät pois jaloista ja autan häntä riisumaan pellavapaidan, joka on sulaneen talven jäljiltä edelleen kostea. Hän istuu selkä sängynpäätyä vasten ja tuijottaa ulos ikkunasta, aivan kuin tahtoisi vielä taistella uupumusta ja lepoa vastaan. Alatin iho on lämmin, melkein polttava. Lasken käteni hänen olkapäälleen ja vastustan vaivoin kiusausta silittää häntä, koskettaa talven jättämiä hampaanjälkiä Alatin rintakehässä ja aiempia vaaleampia arpia, joiden pelkään olevan minun syytäni.

“Kyllä sinä voit”, Alati sanoo. Hän katsoo minua suoraan silmiin. Niissä on omaakin kaipaustani, varovaista ja haurasta, tunnustelevaa.

Pudistan päätäni. “Lepää nyt”, minä vastaan. “Meidän on puhuttava.”

“Ehkä et enää sen jälkeen tahdo”, Alati kääntää katseensa. Minä istun hänen viereensä ja silitän hänen hiuksiaan, kuljetan sormiani kevyesti niiden lävitse. Hiukset ovat karheat, kesänkuparia ja himmeää, punertavaa hiillosta. Tajuan, etten ole koskaan aiemmin nähnyt niitä auki, vain palmikoituna. Jostakin syystä juuri se oivallus saa minut pysähtymään: että Alati on aina letittänyt hiuksensa, eikä koskaan päästänyt niitä seurassani vapaiksi. Ei edes nukkuessaan vieressäni.

“Se on vain tapa”, hän kohauttaa uupuneena olkiaan vastaukseksi ajatuksiini.

“Sinun hiuksesi ovat kauniit näin. Niitä on vaikea olla koskettamatta”, minä sanon suoraan. Alatin suupielet vääntyvät ylöspäin, mutta hymy on katkera.

“Kuulen tuon joka vuosi keskikesällä. Avaan ne aina, kun – tai siis kesä avaa”, hän sanoo päättämättä lausettaan. Eikä Alatin tarvitse, sillä osaan täydentää sen muutenkin.

Ymmärrys syttyy hitaasti. Talvi, Alatin iholle jäänyt niittykukkien tuoksu, hänen olkapäilleen valuvat hiuksensa. Ehkä Sanelma pyysi, tai sitten se oli kesän lahja vastineeksi hänen talvestaan. Kenties molempia. Niin tai näin, en voi olla tuntematta mustasukkaisuuden nakertavan sydäntäni.

“Kaiho”, Alati huokaa. “Sinun talvesi on paljon arvokkaampi. Hän antoi sen sinun vuoksesi. Häivähdys minun kesäni kirkkaudesta ei ollut tarpeeksi sellaisesta uhrauksesta, ei mitenkään riittävästi, eikä hän silti pyytänyt muuta.”

“Tiedän”, minä vastaan ja hellitän otettani Alatin hiuksista, joita huomaan tukistaneeni. “Tiedän kyllä.”

Ja silti. Alatin kesän kirkkaus, hänen kehonsa lämpö, hänen polttava katseensa. Taikuus: aamukasteen viileys, lehmusten värjyvät varjot, sammaleen pehmeys selkäni alla. Se tapa, jolla kesä varmasti kietoutuu jokaiseen Alatin kosketukseen, jokaiseen hänen suudelmaansa, jokaiseen kuiskattuun sanaan. Vaikka muistoni ovat vain pirstaleita, tiedän, että mitään siitä minä en ole koskaan saanut. Kaikki nämä mielikuvat ovat vain haaveita.

Alati kohottaa yllättäen kätensä ja silittää kasvojani, leuanpieltä, korvalehden syrjää. Haparoiden ja varovasti, kuin heräisi hiljalleen havahtuvaan loppukesän aamuun. Minä nojaudun kosketusta vasten ja tunnen, kuinka uupumus ja halu taistelevat Alatissa. Haluaisin olla itsekäs ja saada sen, mitä Sanelmakin sai, mutta tiedän, että nyt ei ole oikea hetki. Eikä minun kateuteni ole muutenkaan oikein. Se on rosoista ja pimeää, kalvavaa.

Talvi minussa kasvaa pian kitkeräksi ja yrittää kahlehtia Alatin, jos en pidä varaani.

Siksi sallin itselleni vain pienen hetken. Suljen silmäni ja tunnen auringon ihollani, uppoudun Alatin lämpöön ja läsnäoloon. Sitten taistelen itseni vetäytymään kauemmaksi, pois hänen kosketuksensa ulottuvilta. Pettymys humahtaa Alatin taikuuden läpi ja läikehtii minuunkin. Se väistyy kuitenkin pian uupumuksen tieltä.

“Myöhemmin”, minä lupaan. Hän nyökkää silmät suljettuina, jo puoliksi unessa. Ohjaan hänet varovasti parempaan asentoon ja peittelen viltillä. Ikkunoista lankeava auringonvalo jää vahdiksi, kun minä poistun huoneesta ja pakenen mökistä selvittääkseni ajatuksiani.





Alati nukkuu yön yli, sitten seuraavan päivän. Hän havahtuu kahdesti juomaan ja katsoo minua unensa läpi kuin ihmettä. Minä valvon mökissä levottomana ja toivon, että voisin soittaa harppuani, mutten halua herättää Alatia, enkä uskalla siinä pelossa edes siirtää suurta ja painavaa soitinta.

Siksi odotan ja haaveilen, vaikka se tuntuu vieraalta. En usko, että minulla on aiemmin ollut tapana istua jokirannassa ja antaa itselleni lupaa tällaiseen: unelmoimiseen, toiveikkuuteen. Ajatuksiin tulevista päivistä, muutamista jäljellä olevista kesäviikoista. Meillä on vielä aikaa, eikä minun tarvitse pelätä, eihän? Tiedän, miten Alati katsoo minua. Tiedän, mitä hän ajattelee, ja taikuutemme tuntevat jo toisensa. Hän on kantanut minut ylös pimeästä, ja minä olen kiskonut hänet pois hyytävän talvimyrskyn keskeltä.

Nyt meillä on varmasti lupa varastaa hetki toisillemme, ja uskon, että jos minäkin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta, niin on varmasti hänkin. Minä olen valmis.

Aion luottaa häneen.

Sitä kitkerämmiltä Alatin sanat maistuvat, kun hän astuu yllättäen ulos mökistä illansuussa ja pysähtyy portaille, ottaa tukea ovenpielestä. Iltakin on hiljentynyt, koristautunut vakavin varjoin. Alati on edelleen uuvuksissa, vaikka kesä onkin parantanut hänen paleltumansa ja tukee hänen askeleitaan. Väsymyksestä huolimatta Alatin silmät ovat surunkirkkaat.

“Nyt meidän on puhuttava”, hän sanoo, ja neljä sanaa puhaltavat haaveeni pois yhtä kevyesti kuin voikukanhahtuvia viskova tuuli.
« Viimeksi muokattu: 21.03.2021 13:33:35 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 10/17?
« Vastaus #24 : 21.03.2021 12:11:32 »
♥♥♥!

Näissä kahdessa viimeisessä luvussa on ollut hirmuisen hellä tunnelma siitä huolimatta, että tapahtumat taustalla ovat olleet aikamoisen raskaita. Tässähän ihan sydän pakahtuu ♥

Ihan hirveän suloista, että roolit ovat vaihtuneet, ja nyt Kaiho on se, joka pitää Alatista huolta. Ja Kaihon mustasukkaisuus sulattaa sydämen :D Innolla ja kauhulla odotan seuraavaa osaa - en yhtään osaa kuvitella, miten Kaiho tulee Alatin kertomukseen reagoimaan - en jotenkin usko siihen, että helvetti repeäisi (mikä olisi ehkä ensimmäisten lukujen Kaihon kohdalla ollut realistisin vaihtoehto), mutta pelkään myös, ettei nyky-Kaihokaan tätä tulevaa tehtäväänsä pelkällä hymyllä kuittaa ??? Toivottavasti Kaihon ja Alatin välit eivät ainakaan ihan kamalasti viilene, ei sydän kestäisi sellaista kaiken tämän hellittelyn jälkeen. Sellaista yhteen hiileen puhaltamisen henkeä vaan kehiin!

Ja pitääpä vielä mainita, että Kaihon ja Alatin suhteen kehittymistä on ilo seurata. Kummankin hahmo on kehittynyt ihan hirveästi alkupisteestä, jossa varsinkin Kaiho vierasti Alatia todella voimakkaasti. Tämä on kyllä yhteenkasvutarina parhaimmillaan!

Sanelmaa käy kyllä sääliksi :( Toivottavasti hän löytää talvettomanakin itselleen merkityksellisen elämän! Se vähän mietityttää, vaikuttaako varastettu taikuus jollain tavalla vuodenkierron riitteihin. Toivottavasti kaikki sujuu niin kuin pitääkin.

Ja hihi, heittelenpä tähän vielä pari lumoavaa, "aww 🥺🥺"-reaktion aiheuttanutta lainausta!
Lainaus
Vuodenajat vaihtuvat nopeasti: lumi sulaa, kaikkialla solisee, taivas havahtuu harmaasta kirkkaansiniseen. Auringon lämpö kasvoillani tuntuu kerrankin tervetulleelta ja lohdulliselta.

Alatin ripset värisevät, ja sitten hän avaa silmänsä hitaasti. Hymy hänen kasvoillaan on väsynyt, mutta se on kaunein koskaan näkemäni.
Lainaus
Meillä on vielä aikaa, eikä minun tarvitse pelätä, eihän? Tiedän, miten Alati katsoo minua. Tiedän, mitä hän ajattelee, ja taikuutemme tuntevat jo toisensa. Hän on kantanut minut ylös pimeästä, ja minä olen kiskonut hänet pois hyytävän talvimyrskyn keskeltä.

Nyt meillä on varmasti lupa varastaa hetki toisillemme, ja uskon, että jos minäkin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta, niin on varmasti hänkin. Minä olen valmis.
En kestä. ♥ Ihania.

Kiitos näistä luvuista!! Paras mahdollinen startti sunnuntaipäivään.

bannu © Ingrid
ava © Felia

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 10/17?
« Vastaus #25 : 21.03.2021 17:31:56 »
Täytyy sanoa, että eivät nämä uudet luvut ole kyllä miltään väliosilta tuntuneet.  :D Sanelman talvea koskeva osuus on ollut surullista mutta hienoa luettavaa, varsinkin kun Alatilla ja Kaiholla on molemmilla ollut oma raadollinen roolinsa asioiden kulussa, ja senkin vuoksi kaiken sen puiminen nyt jälkeenpäin on tuntunut hyvin merkitykselliseltä. Kaihon ja Alatin keskinäinen kaipaus ja muu luonnollisesti myös, nyyh. ♥ Sanelmaa ei silti toki pidä unohtaa - pidin todella paljon siitä, millaisella päättäväisyydellä hän kohtaloonsa suhtautui, mutta tunsi toisaalta myös ymmärrettävästi katkeruutta asiasta. Hänen pyyntönsä Alatille oli myös hienon, hmm, inhimillinen, ja tuntui sopivalta (joskin myös surulliselta) jatkolta keskikesän juhlan tapahtumiin. Ylipäätään pidän paljon siitä, miten se kummittelee taustalla, kuten kuuluukin.

Tuosta villin taikuuden armottomuudesta olikin puhetta jo aiemmin, mutta sanon vielä, että se on ollut minusta todella hyvä elementti: Villi taikuus vain kiskoo talven oman talveni eteen ja pakottaa sen polvilleen, pitelee sitä aloillaan ja tarjoaa uhria talvelleni, elämää elämästä. Minun oma talveni on pelkkä henkäys, kourallinen jäähilettä, ja silti: kun vieras taikuus kehottaa, se kohottautuu, ja syö Alatin varastaman talven ahneesti ja mitään katumatta. Etenkin tuo uhriksi polvilleen pakottaminen ja katumatta ahneesti syöminen olivat siihen liittyen tosi vahvoja kuvauksia. Ja sitten, vastapainona kaikelle raskaudelle ja surulle on juuri Alatin ja Kaihon välinen hellyys ja lempeys, joista myös Hoperausku mainitsi. Sydän todellakin pakahtuu. ♥ 😭

Uusimmasta luvusta pitää mainita ensinnäkin se, miten Alati ei itsepäisesti tahdo Kaihon keiton menevän hukkaan, ja miten se on Kaihosta mokomaa höpinää. Ihanan arkinen, vähän kevyempi huomio, joka sopii näille hahmoille hirmuisen hyvin. ♥ Minäkin pidin siitä, että osat ovat ikään kuin vaihtuneet, ja miten taustalla on kaiken aikaa pehmeä yearning epäselvästä tilanteesta huolimatta.

Lainaus
Taikuutemme ovat kuitenkin nyt niin lähellä toisiaan, että aistin hänen nälkänsä, tunnen uupumuksen omassakin kehossani. En tiedä, mitä siitä ajattelisin: yhteydestä, joka läikehtii ja humisee välillämme, sitoo meidät niin vahvasti yhteen.
Se on minulle liikaa, eikä silti tarpeeksi. Haluan jotakin muutakin, jotakin enemmän, ja aistin sen halun kaiun jatkuvasti myös Alatissa. Silti kumpikaan meistä ei sanoita sitä.
Myös Alatin ja Kaihon tämänhetkistä yhteyttä olit kuvannut todella kauniisti, kuten myös siihen liittyvää epävarmuutta ja vaikeutta. Koko tuota toista osuutta luki sen vuoksi sydän syrjällään. Tykkäsin hirmuisesti esimerkiksi tuosta, miten Kaiho haluaisi silittää talven jättämiä jälkiä ja muita arpia, ja miten Alati kuulee ajatuksen ja antaa siihen luvan ("Hän katsoo minua suoraan silmiin. Niissä on omaakin kaipaustani, varovaista ja haurasta, tunnustelevaa." Ah, tämä kuvasi koko luvun tunnelmaa kyllä hyvin). Kuinka pitkälle he ovatkaan tulleet ensimmäisistä luvuista, jolloin ajatusten kuuleminen vasta alkoi heille hahmottua ja näin. 😭 Ja niin, talven hampaanjäljet oli loistava ilmaus, toi sydäntäsärkevän konkreettisesti esiin sen, miten talvi Alatia vahingoitti.

Lainaus
Pudistan päätäni. “Lepää nyt”, minä vastaan. “Meidän on puhuttava.”
“Ehkä et enää sen jälkeen tahdo”, Alati kääntää katseensa. Minä istun hänen viereensä ja silitän hänen hiuksiaan, kuljetan sormiani kevyesti niiden lävitse. Hiukset ovat karheat, kesänkuparia ja himmeää, punertavaa hiillosta. Tajuan, etten ole koskaan aiemmin nähnyt niitä auki, vain palmikoituna. Jostakin syystä juuri se oivallus saa minut pysähtymään: että Alati on aina letittänyt hiuksensa, eikä koskaan päästänyt niitä seurassani vapaiksi. Ei edes nukkuessaan vieressäni.
“Se on vain tapa”, hän kohauttaa uupuneena olkiaan vastaukseksi ajatuksiini.
“Sinun hiuksesi ovat kauniit näin. Niitä on vaikea olla koskettamatta”, minä sanon suoraan. Alatin suupielet vääntyvät ylöspäin, mutta hymy on katkera.
“Kuulen tuon joka vuosi keskikesällä. Avaan ne aina, kun – tai siis kesä avaa”, hän sanoo päättämättä lausettaan. Eikä Alatin tarvitse, sillä osaan täydentää sen muutenkin.
Olisin halunnut lainata tähän enemmänkin, mutta karsin nyt pitkin hampain edes vähäsen. :D Mutta siis, upea kohta! Tuo Alatin vastaus alussa ensinnäkin särki sydämen, mutta hiuksia koskeva osuus oli myös hirmuisen hieno. Kaikki hiuksiin liittyvä symboliikka on ylipäätään aina best, ja tykkäsin tässä etenkin siitä, miten tässä se jälleen palautuu keskikesään ja Alatin kesän monimutkaisuuteen. Tai siis kesä avaa, niin paljonpuhuva, aa. Kesänkuparia ja himmeää, punertavaa hiillosta oli myös todella kaunis kuvaus. Oma lukunsa on toki myös se, mitä Kaiho ymmärtää Alatin ja Sanelman välillä tapahtuneen ja siihen liittyvä mustasukkaisuus:

Lainaus
Ymmärrys syttyy hitaasti. Talvi, Alatin iholle jäänyt niittykukkien tuoksu, hänen olkapäilleen valuvat hiuksensa. Ehkä Sanelma pyysi, tai sitten se oli kesän lahja vastineeksi hänen talvestaan. Kenties molempia. Niin tai näin, en voi olla tuntematta mustasukkaisuuden nakertavan sydäntäni.
“Kaiho”, Alati huokaa. “Sinun talvesi on paljon arvokkaampi. Hän antoi sen sinun vuoksesi. Häivähdys minun kesäni kirkkaudesta ei ollut tarpeeksi sellaisesta uhrauksesta, ei mitenkään riittävästi, eikä hän silti pyytänyt muuta.”
“Tiedän”, minä vastaan ja hellitän otettani Alatin hiuksista, joita huomaan tukistaneeni. “Tiedän kyllä.”
Se, miten Kaiho huomaa suorastaan tukistavansa Alatin hiuksia oli tässä kohtaa erinomaisen hyvä, ah. Kaiho on pohjimmiltaan niin pidättyväinen hahmo, että tällaiset vahvemmat tunteet ovat hänen kohdallaan aina hirmu kiehtovia - vaikka toki hän on nyt kaikin puolin hyvin kaukana alkuajoista muutenkin. Ja toisaalta, kuten Kaiho itsekin toteaa: Eikä minun kateuteni ole muutenkaan oikein. Se on rosoista ja pimeää, kalvavaa. Pidin siitä, ettei asiaa ole millään lailla siloiteltu.

Lainaus
Ja silti. Alatin kesän kirkkaus, hänen kehonsa lämpö, hänen polttava katseensa. Taikuus: aamukasteen viileys, lehmusten värjyvät varjot, sammaleen pehmeys selkäni alla. Se tapa, jolla kesä varmasti kietoutuu jokaiseen Alatin kosketukseen, jokaiseen hänen suudelmaansa, jokaiseen kuiskattuun sanaan. Vaikka muistoni ovat vain pirstaleita, tiedän, että mitään siitä minä en ole koskaan saanut. Kaikki nämä mielikuvat ovat vain haaveita.
Alati kohottaa yllättäen kätensä ja silittää kasvojani, leuanpieltä, korvalehden syrjää. Haparoiden ja varovasti, kuin heräisi hiljalleen havahtuvaan loppukesän aamuun. Minä nojaudun kosketusta vasten ja tunnen, kuinka uupumus ja halu taistelevat Alatissa. Haluaisin olla itsekäs ja saada sen, mitä Sanelmakin sai, utta tiedän, että nyt ei ole oikea hetki. Eikä minun kateuteni ole muutenkaan oikein. Se on rosoista ja pimeää, kalvavaa.
Talvi minussa kasvaa pian kitkeräksi ja yrittää kahlehtia Alatin, jos en pidä varaani.
Siksi sallin itselleni vain pienen hetken. Suljen silmäni ja tunnen auringon ihollani, uppoudun Alatin lämpöön ja läsnäoloon. Sitten taistelen itseni vetäytymään kauemmaksi, pois hänen kosketuksensa ulottuvilta. Pettymys humahtaa Alatin taikuuden läpi ja läikehtii minuunkin. Se väistyy kuitenkin pian uupumuksen tieltä.
“Myöhemmin”, minä lupaan. Hän nyökkää silmät suljettuina, jo puoliksi unessa. Ohjaan hänet varovasti parempaan asentoon ja peittelen viltillä. Ikkunoista lankeava auringonvalo jää vahdiksi, kun minä poistun huoneesta ja pakenen mökistä selvittääkseni ajatuksiani.
En vain kerta kaikkiaan pysty karsimaan tästä mitään, sori. Niin hellää ja varovaista ja kysyvää, mutta aika ei ole kuitenkaan vielä oikea. Tämä oli taas sellainen kohta, ettei meinannut uskaltaa hengittää. Alati kohottaa yllättäen kätensä ja silittää kasvojani, leuanpieltä, korvalehden syrjää. Haparoiden ja varovasti, kuin heräisi hiljalleen havahtuvaan loppukesän aamuun. Minä nojaudun kosketusta vasten ja tunnen, kuinka uupumus ja halu taistelevat Alatissa. Kaikki tämä. 😭

Lainaus
Siksi odotan ja haaveilen, vaikka se tuntuu vieraalta. En usko, että minulla on aiemmin ollut tapana istua jokirannassa ja antaa itselleni lupaa tällaiseen: unelmoimiseen, toiveikkuuteen. Ajatuksiin tulevista päivistä, muutamista jäljellä olevista kesäviikoista. Meillä on vielä aikaa, eikä minun tarvitse pelätä, eihän? Tiedän, miten Alati katsoo minua. Tiedän, mitä hän ajattelee, ja taikuutemme tuntevat jo toisensa. Hän on kantanut minut ylös pimeästä, ja minä olen kiskonut hänet pois hyytävän talvimyrskyn keskeltä.
Nyt meillä on varmasti lupa varastaa hetki toisillemme, ja uskon, että jos minäkin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta, niin on varmasti hänkin. Minä olen valmis.
Aion luottaa häneen.
Minunkin pitää lainata tämä kohta, on sen verran hyvä. Tiedän, mitä hän ajattelee, ja taikuutemme tuntevat jo toisensa. Hän on kantanut minut ylös pimeästä, ja minä olen kiskonut hänet pois hyytävän talvimyrskyn keskeltä. ♥ Herkistää ajatella, että Kaiho on nyt tässä pisteessä, mutta samalla sydän särkyy, koska hän ei kuitenkaan vielä tiedä, mitä Alati oikein on tehnyt. Viimeinen lause muistuttikin tästä sitten hyvin tehokkaasti, nyyh. Kiitos paljon hienosta lukukokemuksesta, ja jatkoa jälleen odottaen! 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 11/17?
« Vastaus #26 : 24.03.2021 15:12:25 »
Hopearausku: Kaiholla ja Alatilla on vielä vaikeita aikoja edessään (ihan riittävästi), mutta ehkä lohduttaa tieto siitä, että kyllä heille hyvin käy... Lopulta. :D Ja Sanelman kohtalosta saadaan viitteitä muutaman luvun päästä myös. :) Olen iloinen, että tarina on edelleen viehättänyt, ja että Alatin ja Kaihon välien parantumisesta oli mukava lukea – siitä oli nimittäin myös mukava kirjoittaa! Hellyys sopii heille hyvin. Kiitos kommentista! ♥

Okakettu: Hah, katsopas mitä tässä on! Yllätys. :D Olen tosi iloinen, että noissa edellisissäkin luvuissa on ollut mielestäsi noin paljon hyviä kohtia, koska minulle tämä tarina alkaa tässä kohtaa näyttäytyä jo yhtenä puurona. Ehkä siinä on jotain sellaista loppupuoliskon uupumusta, tiedä sitten. Ja toki aina lämmittää myös se, jos kuvailu on onnistunutta, koska huhhuh, tässä tarinassa sen kanssa saa kyllä tapella! Kiitos paljon kommentista ja toki erityisesti tsemppauksesta Keskustelun suhteen, ei mennyt kuitenkaan sinne maaliskuuhun 2022. :P

K/H: Yritin kovasti keksiä jonkin sellaisen tavan, jolla olisin päässyt kirjoittamasta tätä keskustelua, mutta no, se ei kyllä onnistunut sitten millään. :P Okakettukin sanoi, ettei moinen käy päinsä, joten... Ei sit. Tämän luvun kanssa on tapeltu, mutta se on viimeinen osa ns. sivujuonteeksi tulleesta (tai no, Kesänkaadon puolella toki on vuorossa Kaihon näkökulma samoista tapahtumista) kaaresta. Seuraavassa luvussa päästäänkin sitten taas vuodenaikojen vaihtumiseen. Huvittuneena pohdiskelen, että luvut 4–11 ovatkin sitten hienosti olleet jotakin sellaista, jonka ei pitänyt päätyä tähän tarinaan, mutta ei kai siinä. :P Onpahan ollut matka! Tämä Keskustelukin meni aika eri tavalla kuin ajattelin, heh.

*

11

Alati

Kaiho säpsähtää kuin lyötynä. Hän kääntää katseensa paljaisiin varpaihinsa ja tuntuu jähmettyvän paikalleen, melkein jäätyvän. Talvikin kuohahtaa ja piirtää epätasaisen kuurakehän Kaihon ympärille. Kuin pakkasmuurin, suojakilven.

“Olen pahoillani”, minä sanon ja tiedän, että se on typerä tapa aloittaa. Ruokin vain Kauhon pelkoa ja huolta.

Kaiho ottaa varovaisen askeleen minua kohti, sitten toisen. Jää rasahtelee hänen jalkojensa alla ja huurre kiipeää pitkin seinustan ruusujen varsia. Se saa ne ehkä paleltumaan, mutta en ehdi suremaan asiaa nyt. Kesäni voi kyllä herättää ruusut eloon, jos Kaihon talvi ja hänen pelkonsa kuristavat ne nyt hengiltä.

Kaiho kiipeää portaat ja pysähtyy eteeni. Ojennan hänelle käteni ja pujotan sormemme toisten lomaan. Hänen kosketuksensa on kylmyydessään polttava, mutta se ei enää satuta minua. Pakokauhustaan huolimatta Kaiho luottaa minuun niin paljon, ettei hänen talvensa käy kimppuuni. Näin pitkälle me olemme päässeet, näin lähelle toisiamme.

Kävelemme makuuhuoneeseen. Nojaudun Kaihoa vasten, sillä jalkani eivät vieläkään kanna kunnolla. Hän tunnustelee mieltäni, esittää varovaisen kysymyksen:

Teetä?

“Rauhoittaisiko se sinua?” Kysyn kysymykseni ääneen, sillä yritän pitää taikuuteni aisoissa ja etäällä. Jos annan sen kiertyä Kaihon ympärille, kesä saattaa maanitella häntä olemaan suopeampi tai sumentaa sanojani. Sitä en halua.

Ehkä. Kaiho sen sijaan puhuu mieluummin mielessäni. Hän hakee vaistomaisesti turvaa minusta, nytkin, vaikka juuri minun sanani ovat hänen huolensa alkulähde.

Nyökkään hänelle ja pakotan kasvoilleni niin rauhoittavan hymyn kuin suinkin kykenen. Kiipeän vuoteeseen ja Kaiho katoaa keittiöön. Jos kurkottaisin, voisin nähdän maailman hänen silmiensä kautta, tuntea hänen käsiensä liikkeet, päästä lähemmäs kuin aiemmin. Villi taikuus meissä on samaa juurta sellaisella tavalla, johon talvi ja kesä eivät kykene, vaikka nekin ovat alkujaan versoneet siitä.

Sillä aikaa kun Kaiho valmistaa teetä, minä yritän olla ajattelematta. Katson ulos: vihreää hämärää, kaksi ikkunalaudan reunalle kurkottavaa ruusua viininpunaisena häilähdyksenä. Makuuhuoneessa tuoksuu voimakkaammin laventelilta, koska Kaiho on vaihtanut kimput. En ole koskaan pitänyt siitä tuoksusta suuremmin, mutta se on kaikista tuntemistani kukista lähimpänä talvea, ja siksi minä niitä alun perin keräsin.

Kaiho palaa pian. Hän ojentaa mukin ja kiipeää sitten minua vastapäätä varoen läikyttämästä omaa teetään. Laventelin viileään tuoksuun sekoittuu nyt mesimarjaa ja minttua. Se on yksi sekamelska: talvea, kesää ja alkusyksyä. Vuodenkierto yhtenä vyyhtenä.

Kaiho kerää rohkeutensa ja katsoo minua silmiin. Villi taikuus minussa valpastuu, mutta murahdan sille ääneti.

Pysy vaiti.

Se ei vastaa, hyrisee vain. Minä nielaisen ja aloitan.





Kerron Aluyamasta, pinttyneestä pimeydestä, maailman taikuuden ytimestä. Lupauksestani. Villin taikuuden lahjasta ja sen hinnasta.

Sanat ovat katkonaisia ja tulevat väärässä järjestyksessä, eikä tarina tunnu kokonaiselta, vaan pirstoutuu kuin auringonsäteet virtaavan joen pintaan. Kaiho ei sano sanaakaan, kuuntelee vain. Mustat hiukset ovat valuneet hänen kasvoilleen ja peittävät hänen ilmeensä. Talvikin on hiljaa, enkä erota sen sakean, hämmentyneen valkeuden alta mitään.

Kun lopetan, Kaiho kysyy:

“Oliko se sinulle sen arvoista?” Hänen äänensä on niin hauras, että se melkein rusentuu kysymyksen alle.

“Sinäkö?”

“Niin.”

“Tietenkin.” Tähän kysymykseen minä osaan vastata. Se on ainoa asia, josta olen varma. Vaikka kyse ei olekaan enää vain Kaihosta, vaan muustakin: Sanelman tyynestä päättäväisyydestä. Hohteen muistosta ja hänen hiljaisesta surustaan. Vuodenkierrosta, joka on menossa vähitellen yhä pahemmin sijoiltaan. Aluyamasta ja sen kirkkaudesta, särkyneestä maailmasta.

Mutta lopulta, kaiken ytimessä, Kaihosta.

Mitä tahansa?

Sama kysymys, yhä uudelleen, ja aina sama vastaus: Mitä tahansa.

“Miksi?” Kaiho kohottaa viimein katseensa. Puoliksi odotin hänen itkevän, mutta ei: silmien yönmusta on kirkasta ja tyyntä, tammikuun pimeää.

“Ehkä se oli ainoa oikea vastaus”, minä sanon. On helppo tietää. Vaikeampaa kertoa, mitä ja miksi.

“Sinä veit päätöksen minulta”, Kaiho sanoo sitten. “Etkä edes osaa kertoa syytä siten, että ymmärtäisin. Sidoit minut järjettömään tehtävään, joka vie koko loppuelämämme ja ehkä pidempäänkin, jos ymmärsin oikein. Jos – jos villi taikuus tahtoo, että me korjaamme koko maailman, se tahtoo myös –”

“– pitää meidät hengissä riittävän kauan”, minä jatkan, sillä Kaihon lause vaipuu hiljaisuuteen ennen loppua. “Niin.”

“Miten?”

Kerron siitä, miten Sanelma ruokki villiä taikuutta omalla elämällään ja antoi sen riipiä siitä kaksi vuotta. Kaihon kasvoille leviää kauhistunut ilme. Ensimmäistä kertaa keskustelumme aikana hänen tyyneytensä rakoilee näkyvästi.

“Ei!” Kaiho kohottaa kätensä kuin torjuakseen kertomani.

Pysyn hiljaa. Ulkona livertää sururastas.

“Se on liikaa”, Kaiho sanoo. Hän alkaa palmikoida hiuksiaan, sitoa huoltaan jotta se ei riistäytyisi valloilleen. Minä nyökkään.

“Niin on. Tiedän kyllä.”

“Ja silti suostuit?”

“Silloin minulla ei ollut enää valinnanvaraa. Olin jo tehnyt lupaukseni.”

“Eikö yksi elämä riitä?” Kaiho kysyy. “Miksi taikuus vaatii meiltä enemmän?”

“Kyse on koko maailmasta, Kaiho. Sinä olet, mitä, kahdenkymmenenseitsemän? Minä kahdenkymmenenneljän. Meillä olisi jäljellä viitisenkymmentä vuotta, enintään kuusikymmentä. Kuinka kuvittelet, että se riittäisi, jos pimeys on ehtinyt tihkua vuosisatojen, ehkä vuosituhansien ajan?”

“Luuletko, että sen korjaamisessa menee yhtä pitkään?” Kaihon ilme on vauhko. Ojennan käteni, mutta hän perääntyy kosketukseni tieltä.

“En. Tai… En tiedä. Toivon totisesti, ettei.”

“Kymmenen elämää, kaksikymmentä, kolmekymmentä – kuka tietää?” Kaiho luettelee. “Tuhat vuotta. Ja kaikki ne on revittävä muilta, varastettava. Miten ihmeessä saatoit suostua sellaiseen?”

“En tiennyt.” Sanat eivät riitä. Eivät mitenkään.

“Sinulla ei ollut oikeutta. Sinä olet kammottava: itsekäs ja ajattelematon. Kuvittelit, että voit päättää minun elämästäni, että tietäisit minua paremmin, mikä on minulle hyväksi. Ajattelin, että haluaisin sinut – että sinä olet urhea ja rohkea ja kaunis – mutta kesäsi alla oletkin pelkkää pimeyttä. Et sinä pelastanut minua, Alati. Sinä kirosit meidät molemmat.”

Kaiho kavahtaa jaloilleen ja säntää ulos huoneesta. Minä jään istumaan vuoteeseen, ja vaikka oloni onkin edelleen heikko ja minuun sattuu, pakotan kesäni leimahtamaan makuuhuoneessamme täyteen liekkiinsä. En edes tiedä, mistä tai kenelle olen vihainen: villille taikuudelle, joka on saanut meidät saaliikseen? Kesälleni, jonka ahneus johdatti minut sille polulle, jonka päätepisteessä nyt olemme? Kaiholle, jonka sanat ansaitsin, mutta joka hangoitteli koko alkukevään minua vastaan ja kieltäytyi puhumasta minulle ennen kuin oli liian myöhäistä?

Vihaisin minä olen kuitenkin lopulta itselleni, koska katsoinpa asioita sitten mistä suunnasta tahansa, valintani ovat kuitenkin olleet omiani.

Kesän kuumuus saa ihoni kirvelemään ja hien valumaan silmiini, mutta vaikka se polttaakin vihani pois, katumus ja suru jäävät.





Kaiho palaa yömyöhään. Hänen talvensa pujahtaa tervehtimään minua ja hakemaan lohtua, mutta en vastaa sille, sillä en tiedä, mitä Kaiho itse haluaa. Vähän myöhemmin hän ilmestyy oviaukkoon. Kaihon palmikosta on karkaillut suortuvia ja hänen hiuksissaan on lunta. Tiedän siitä, että olemme kumpikin purkaneet raivoamme samalla tavoin. Se ajatus lohduttaa minua vain hetken.

“Alati.” Nimi räsähtää särkyvänä jäänä.

En uskalla vastata. Hän kävelee luokseni ja kiipeää vuoteeseen, painautuu varoittamatta syliini. Kaiho on kylmä ja hohkaa talvea, eikä hän selvästikään pysty pidättelemään suruaan. Hänen epätoivonsa on villiä ja myrskyävää, ja sen yksinäisyys salpaa melkein hengen. Tiedän sanomattakin, mitä hän haluaa.

Kiedon käteni hänen ympärilleen. Kesä minussa on kaiken roihunsa jäljiltä väsynyt, mutta havahtuu silti Kaihon kaipauksen tuntiessaan. Pitelen taikuuttani kuitenkin aloillaan.

“Minä en halua olla yksin”, Kaiho sanoo hiljaa.

En minäkään, haluaisin sanoa. Haluaisin huuhtoa valolla ja lämmöllä pois kaiken hänen yksinäisyytensä, suudella sen hänen iholtaan ja polttaa pois kaiken epävarmuuden ja surun. Täyttää meidät molemmat hetkeksi kesällä ja lempeydellä, kiihkolla ja unohduksella.

Voisin tehdä niin, ja kerrankin tekisin sen omasta halustani. Siihen kesäni pystyy: se on hyvä viekoittelemaan ajatukset pois huolista ja murheista. Minun taikuuteni saa ihmiset unohtamaan asioita, jotka ovat liian raskaita ja surullisia muistaa. Se saa –

Ei.

Oivallus iskee niin terävänä, että tönäisen Kaihon kauemmas. Hän ottaa tukea sängynpäädystä ja tuijottaa minua yllättyneenä.

Tietenkin. Kaihon muistot, niiden katoaminen – sekin on minun kesäni syytä. Minun syytäni.

Kun kiskoin hänet pimeästä, tiesin jo, miten raskaan taakan sälyttäisin hänen kannettavakseen. Tiesin jo, ettei Kaiho hyväksyisi sitä. Tiesin, ettei hän haluaisi minua kaiken tekemäni jälkeen, joten tietenkin pakotin hänet aloittamaan alusta. En ehkä ymmärtänyt sitä itse, mutta kesäni kyllä ymmärsi, enkä voi syyttää vain sitä.

Itsekkyydessäni olin valmis jopa tekemään Kaihosta toisenlaisen, jonkun muun, heikomman ja pehmeämmän. En ole edes antanut hänelle takaisin niitä muistoja, jotka sain keskikesällä, ja taikuuteni on todennäköisesti syypää siihen, että hän on unohtanut itsensä melkein kokonaan. Minä olen ollut pelkuri.

“Alati?” Kaiho sanoo nimeni varovasti. Hänen talvessaan on edelleen syytöstä ja katkeruutta, mutta myös kaipausta ja janoa, ja niistä en ansaitse kumpaakaan.

“Minä en ansaitse sinua”, sanon suoraan, ja sitten teen sen, minkä Kaiho uskalsi tehdä paljon, paljon aiemmin: avaan ajatukseni ja annan hänen nähdä kaiken.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 11/17?
« Vastaus #27 : 24.03.2021 18:14:00 »
Dun dun duu!

 ;D

// Okei, kuinka väsynyt ihmisen pitää olla jättääkseen kommentin tuohon? Nyt tilanne ei ole paljon parempi, mutta kokeillaan. Sinähän olet kyllä tottunut väsyneisiin ja sekaviin raapusteluihini  :D

Tässä oli niin paljon hyviä juttuja. Tykkäsin Kaihon osista paljon ja aioin kommentoida niitä, mutta tuttu juttu  ::)

Lainaus
Minun oma talveni on pelkkä henkäys, kourallinen jäähilettä, ja silti: kun vieras taikuus kehottaa, se kohottautuu, ja syö Alatin varastaman talven ahneesti ja mitään katumatta.

Tämä oli monestakin syystä upea kohta: arvostin talven kuvausta kourallisena jäähilettä, kohottautumista ja itsekästä nälkää. Koska tietysti Kaihon talvi tahtoo elää, selviytyä seurauksista välittämättä. Samalla tavalla kuin villi taikuuskin tahtoo, kuten Alati ja Kaihokin vastahakoisesti tahtovat.

Pidin näiden osien tunnelmasta ja asetelmasta muutenkin, Kaihosta huolehtimassa vuorostaan Alatista. Kieltämisestä ja kieltäytymisestä, orastavasta avoimuudesta.

Alatin oivallus oli kyllä aika pysäyttävä ja yllättäväkin, mutta toisaalta täysin järkeenkäypä. Samalla tulee kuitenkin pohdittua sitä, miltä osin toisen persoonallisuus on muokattavissa pelkillä muistoilla ja mikä on liian syvään juurtunutta. Ja lisäksi on tietysti taikuus.
 
Lainaus
Kaiho säpsähtää kuin lyötynä. Hän kääntää katseensa paljaisiin varpaihinsa ja tuntuu jähmettyvän paikalleen, melkein jäätyvän. Talvikin kuohahtaa ja piirtää epätasaisen kuurakehän Kaihon ympärille. Kuin pakkasmuurin, suojakilven.

Tämä esimerkiksi tuntui Kaiholle hyvin tyypilliseltä. Ja tietysti rakastin epätasaista kuurakehää.

Jään lopun jälkeen luonnollisesti odottamaan jatkoa suurella mielenkiinnolla. ♥
« Viimeksi muokattu: 25.03.2021 21:17:15 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 12/17?
« Vastaus #28 : 04.04.2021 11:57:21 »
Isfet: Kyllä oli hyvä kommentti jo ennen lisäyksiäkin, ei hätää. :P Eikä tosiaan paineita, kommentit ilahduttavat, vaikka ne tulisivat miljoonakin vuotta myöhässä. :D (Tai no, ehkei Finiä tai meitä enää silloin ole...) Joka tapauksessa, kommentoinnin unohtuminen on erittäin mood, enkä minäkään ole vielä ehtinyt Hypotermian pariin. (Tänään toivottavasti!) Noihin muistoihin ja siihen, mitä persoonallisuudesta on niiden alla, palataan tässä luvussa. :) Kiitos paljon kommentista! ❤️

K/H: Nonni. Vuodenkierrossa päästään seuraavalle kynnykselle, jahuu! Luvassa myös pitkästä aikaa hyggeä. :D Ja osakin on paljon vähemmän angstinen kuin pitkään aikaan.

*

12

Kaiho

Aluksi kaikki on aivan liian kirkasta, sillä en ole varautunut siihen tunnemereen, jota Alatin kesä kantaa mukanaan. Yritän taistella sitä vastaan ja kiskaista kiinni oven välillämme, pyytää Alatia rauhoittumaan. Taikuus vuotaa silti läpi, vaikka pusken sitä vastaan hartiavoimin. Siinä on jotakin väkivaltaista, melkein raakaa. Aivan kuin hän ei kykenisi pidättelemään itseään. Se ei ole Alatin tapaista. Hän on aina kaikessa itsekkyydessäänkin varovainen ja lempeä, eikä anna mielellään kesälleen periksi. Nyt kesä kuohuu kuitenkin Alatin pyynnöstä, hänen yllyttämänään.

Vähitellen Alatin ajatuksista tulee selkeämpiä. Hän alkaa purkaa niitä kuin monimutkaista kudelmaa, ja silloin ymmärrän: kyse on meidän tarinastamme, siitä osasta menneisyyttä, joka on yhteinen. Ja jostain muustakin, sillä Alatilla on minun omia muistojani, vaikka en käsitäkään, miten hän on ne voinut itselleen saada.

Osa niistä on pelkkiä auringonvaalentamia ja haalistamia varjoa, osa rispaantuneita ja hiutuneita, osa litistyneitä ja kolhuilla. Mutta monet ovat häkellyttävän teräviä ja ehjiä, ja ne asettuvat minuun luonnostaan, aivan kuin loksahtaisivat tutulle paikalleen. Vahvimpia ovat muistot viimeiseltä puolelta vuodelta, mutta joukossa on myös vanhempia: ensikohtaamisemme keskikesällä vähän yli vuosi sitten; lapsena hautaamani kylmän kangistama, kuollut varpunen; Muiston kärsivällisyys soittotunneillani. Isäni laulamat kehtolaulut ja niiden viileät sanat, vierasta kieltä kaukaa meren takaa. Hiuksiini solmitut lumiköynnösten vaatimattomat kukat ja paljaita jalkojani näykkivä pakkanen, kun kiipesin taivaanlakea kohti hakemaan talveani.

Ne muistot, jotka tekevät minusta minut. Sen Kaihon, joka olin – joka minun kuuluu olla.

Se tekee kipeää. Joudun kohtaamaan ylpeyteni, talveni pelon ja vikuroinnin, Alatia satuttaneen pakkasen. Epäluottamuksen ja kolhut välillämme. Hänen kesänsä torjunnan keskikesällä, maahan viskatun tuomiseppeleen, Kivilabyrintin pimeyden, pimeän ahmimat uneni.

En tiedä, haluanko sitä kaikkea takaisin.

Tietenkin haluan.

En kestä sitä painoa.

Minun on pakko.

Mutta taakka on raskas, ja kun Alati yrittää kaikkien takaisin vuodattamiensa muistojeni jälkeen kertoa taikuutensa kautta myös omista tunteistaan, sivallan yhteytemme katki.

“En kestä enempää”, sanon suoraan. “En nyt.”

Hän katsoo minua ja nyt tunnen koko sen painon, yhteiset ja yksin tehdyt virheet, omat väärät valintani. Asetan käteni Alatin rintakehälle ja työnnän hänet lempeästi kauemmas.

“Tarvitsen aikaa”, minä sanon. Käännän hänelle selkäni ja tuijotan pitkään kesäyön seinälle maalaamia varjoja ennen kuin nukahdan.





Hellekuun viimeisenä aamuna taivas on harmaa ja hiljaisuudesta raskas. Kun herään, Alati on jo noussut, ja keittiöstä leijailee kaurapuuron tuoksu. Makaan puuvillapeiton alla ja katselen mielessäni kahta kuvajaistani: mennyttä Kaihoa ja uutta. En minä ole sama kuin olin ennen pimeyttä ja muistinmenetystäni, enkä voi koskaan olla.

Minun pitäisi olla vihainen. Tiedän, että Alatin kesä varasti minulta muistoni, että hän on pelkuruudessaan syyllinen tähänkin.

Mutta uudet muistot ovat vahvoja nekin. Ilman niitä en ehkä osaisi enää hymyillä, enkä uskoisi, että minusta on keittämään vihannessoppaa tai hoivaamaan uupunutta Alatia. Kaikkien talvenpolttamien vuosieni varrella olin menettänyt itsestäni jotakin pehmeää ja lempeää, haudannut sen taikuuteni kiivaamman ja kinostuneen kylmyyden alle. Olin antanut itseni ajatella, että talventaittajien voima tulee pakkasesta ja viimasta. Että meidän on selvittävä yksin, jotta emme vetäisi ketään muuta samaan pimeään.

Vaikka onhan talvipäivien aurinko kirkas ja sen nietosten pintaan maalaamat värit usein pehmeitä ja lämpimiä nekin. Pakkaspäivän ilma on raikasta hengittää ja selvittää ajatusten solmut, ja juuri keskitalven juhlassa kaikki kokoontuvat yhteen ja unelmoivat tulevasta vuodesta, kertovat tarinoita ja hakevat turvaa toisistaan.

Alati vei minulta itseni, koska ei kestänyt kohdata tekoaan ja sen seurauksia heti. Samalla hän kuitenkin tietämättään houkutteli esiin sen Kaihon, joka oli eksynyt syvälle omaan talveensa, eikä enää muistanut reittiä pimeän sokkelosta.

Minä –

“Puuro on valmista”, Alati ilmoittaa ovensuusta. Hänen äänensä on hiljainen.

– ajattelen sitä myöhemmin.





“Syksynsaartoon on kolme viikkoa”, sanon puuroa lusikoidessani. Alati on polttanut sen pohjaan. “Luuletko, että voisit antaa minun olla rauhassa sen ajan? Voisimme puhua kaikesta sitten rituaalin jälkeen.”

“Millä tavoin haluaisit olla rauhassa?” Alati välttelee katsettani.

“Sillä tavoin kuin sinä itse olet aiemmin paennut.” Puhun lempeästi, mutta Alati irvistää sanoilleni silti. Hän huokaa ja kysyy:

“Haluatko, että laitan silti ruokaa?”

“Haluatko sinä laittaa?”

“Jonkun se pitää hoitaa”, Alati sanoo ja hymyilee toisella suupielellään. Minun oma hymyni syttyy hitaasti, sillä sitä pitää edelleen herätellä, mutta onnistun silti. Alatin silmät laajenevat.

“Minä voin auttaa välillä”, sanon, ja hän onnistuu vetämään kahvinsa väärään kurkkuun.





Rytmi syntyy helposti. Emme puhu vaikeista asioista, vaan keskitymme opettelemaan yhdessäoloa uusin säännöin. Toisinaan minä kastelen puutarhan vihannekset ja kukat, ja kertaalleen yritän leipoa leipää. (Siitä ei tule mitään, joten en yritä toiste, vaikka Alati sanookin, että tuntuma löytyy kokeilemalla ja kärsivällisyydellä. Mutta minulla on tuhat vuotta aikaa, eikä se ole ensimmäinen asia, jonka tahdon oppia.)

Alati korjaa mökkimme pärekaton ja minä autan. Niinä muutamana päivänä ilma tuoksuu helteeltä ja tervalta, ja Alati ohjaa taikuudellaan tyynesti sateet kauemmas mökkimme yltä. Enimmäkseen hänen kesänsä on kuitenkin hiljaa ja pysyttelee minusta kohteliaan etäisyyden päässä. Tunnen silti, että se haipuu päivä päivältä, kun vuodenkierto hiipii lähemmäksi syksyä. Alati ei kuitenkaan vaikuta surulliselta, joten minäkään en jaksa olla huolissani. En halua tuhlata aikaamme sellaiseen.

Alati opettaa minut laittamaan madon koukkuun ja kalastamaan ahvenia ja taimenia joesta. Paistamme niitä ulkona nuotiolla, koska sillä tavoin kala kuulemma maistuu paremmalta kuin liedellä ja pannulla valmistettu.

Minä opetan häntä soittamaan talviharppuani. Tällä kertaa hänellä ei ole apunaan yhteyttä välillämme, ja siksi musiikki – jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua – on karmeaa kuunneltavaa. Alati ei kuitenkaan anna periksi, ja elokuun puoliväliin mennessä hän osaa jo soittaa joitakin yksinkertaisia lastenlauluja. Kerrankin Alatin itsepäisyys pääsee hyvään käyttöön, sillä hänen sävelkorvansa on surkea.

“Ehtiihän sitä tässä hioa”, hän toteaa, kun huomautan asiasta. Vaihtamamme hymy on samaan aikaan huvittunut ja kitkerä.

Alati ei palmikoi hiuksiaan kertaakaan, vaan antaa niiden olla auki. Ne ovat kuin syötti, houkutus jostakin syvemmästä.

En lankea siihen.

Kolme viikkoa kuluu nopeasti. Kumpikaan meistä ei mainitse lähestyvää syksynsaartoa, ei edes viimeisenä päivänä. Käperryn Alatin syliin, kun elokuinen ilta himmenee mökkimme ulkopuolella, ja nukahdan hänen sydämensä tasainen syke suojanani.





Muisto ja Siro saapuvat valmistelemaan meitä syksynsaarron aamuna. Yllätyksekseni Sanelma tulee heidän mukanaan. Kohtaan hänen katseensa suoraan, vaikka se onkin vaikeaa. Sanelman silmissä ei kuitenkaan ole lainkaan katkeruutta. Hän on leikannut mustat hiuksensa lyhyemmiksi, ja nyt ne ovat lyhyttä mustaa kiharaa, aivan kuin lampaanvillaa. Sanelman iho on päivettynyt. Hän näyttää tavalliselta. Onnelliselta, mutkattomalla ja arkisella tavalla.

“Tulin auttamaan”, hän toteaa sen kummemmin selittelemättä, ja viittoo minut mukanaan makuuhuoneeseen. Muisto seuraa meitä, mutta asettuu huoneen nurkkaan ja ryhtyy virittämään harppuani, joka on Alatin harjoitusten jäljiltä pahasti epävireessä.

“Pyysin, että saisin olla pukemassa sinua”, Sanelma sanoo. “Ajattelin, että meidän olisi hyvä puhua.”

“Olen pahoillani”, vastaan heti. Hän pudistaa päätään ja hymyilee. Se hymy ei ole muuttunut, vaikka niin moni muu asia on. Ylpeä ja varma, Sanelman oma.

“Älä ole”, Sanelma vastaa ja alkaa kammata hiuksiani sen kummempia kyselemättä. “En kadehdi teitä lainkaan, enkä juurikaan ikävöi talveani. Pahimmilla helteillä kyllä, koska silloin oli suorastaan mahdoton nukkua ja kylvin hiessä ja lemusin kamalalta, mutta… Minä tiesin jo aikaa sitten, että joutuisin luopumaan siitä.”

“Alati sanoi, että sinä olit taivaanlukija.”

“Mm”, Sanelma setvii erityisen hankalaa takkua. En ole muistanut harjata hiuksiani pitkään aikaan, sillä olen uppoutunut arkisiin askareisiin niin tarmokkaasti, että sellaiset asiat ovat unohtuneet. “Niin olin. Sitä sinä et tainnut taikuudeltani saada?”

“En usko”, pudistan päätäni. “Se… Minun talveni joutui syömään sinun taikuutesi elääkseen.”

“Niin arvelinkin”, Sanelma huokaa. Ensimmäistä kertaa hän kuulostaa surulliselta. “Mutta se oli väistämätöntä. Minä näin myös tähtieni sammuvan. Ajattelin ensin, että se tarkoitti omaa kuolemaani, mutta kyse olikin talvestani.”

Kohotan käteni olkapäälleni ja Sanelma tarttuu siihen, puristaa sitä lyhyesti. Sitten hän jatkaa kampaamista.

“Pelkäätkö sinä?” hän kysyy.

“Syksynsaartoa?”

“Sitäkin. Kaikkea.”

Kuuntelen talviharpun kielten epävireisiä nuotteja ja ajattelen kysymystä. Nyökkään lopulta.

“Tietenkin. Mutta en liikaa.”

“Hyvä”, Sanelma sanoo. Hän ryhtyy letittämään hiuksiani kruunuksi pääni ympärille. Se muistuttaa minua keskikesästä, sillä silloin Sanelma olisi palmikoinut omat hiuksensa samalla tavoin.

“Miltä se tuntuu? Elämä ilman taikuutta?”

“Ilman talvea”, Sanelma korjaa. Sinun kesänkaatajasi kertoi minulle, että elämä itsessään on taikuutta. Se on käynyt minullekin selväksi tässä viimeisen kuukauden aikana.”

“Hän ei ole minun –”

“Höpsis”, Sanelma keskeyttää. “Tai ehkei vielä, koska te kiertelette toisianne kuin tanssisitte jotakin karmeaa klausuuralaista hovitanssia. Mutta kyllä Alati on, jos haluat. Ja sitä paitsi –”

Sanelma vaikenee ja miettii hetken. Hänen käsiensä liike pysähtyy.

“Hmm?”

“Muistatko, mitä kerroin sinulle keskikesällä?” hän kysyy lopulta. “Perinteistä ja kesänkaatajista?”





Sanelman kysymys soi kaikuna mielessäni, kun kiipeämme Alatin kanssa vuorenrinteelle. Meidän pukumme ovat vielä silloin kesänvihreää puuvillakangasta, koruttomat ja käytännölliset. Sopivia metsästämiseen. Tiedän, että niiden väri muuttuu kyllä pian.

Minä olen surkea metsästäjä. En voi millään voittaa. Se on huono enne, sillä syksynsaarrossa talven kuuluisi olla niskan päällä. En silti jaksa välittää, sillä mitäpä minä huonoista enteistä? Jossakin kohtaa sellaiset menettävät merkityksensä.

Alatin hiukset hehkuvat elokuisen auringon viistossa valossa. Minun otsani ja kainaloni hikoavat, sillä en anna talveni viilentää oloani. Säästelen sen voimia tulevaa koitosta varten. Villi taikuus tarjoaa kyllä kerkeästi apuaan, mutta tönin sitä aina taaemmas, jos se yrittää tuppautua etualalle.

Syksynsaarto alkaa koivulehdosta. Puiden lehdet ovat vielä enimmäkseen vihreitä, mutta jotkin ovat jo alkaneet kellastua. Taivas on huikaisevan sininen ja vuoripuro välkehtii kirkkaana valovirtana. Ajattelen Alatin kertomusta Aluyamasta ja pohdin, onko tämäkin näky heijastusta siitä, millainen taikuuden syvin olemus on: puhdasta valoa.

Muisto kertaa rituaalin kulun: öisin minä olen saalistaja ja Alati saalis, päivisin roolimme vaihtuvat. Syksynsaarto käynnistyy varsinaisesti vasta iltahämärissä, mutta meillä on joitakin tunteja aikaa asettua kumpikin tahollemme ja valmistautua tulevaan. Rituaalin aikana meidän ei tule puhua kenellekään, ei edes toisillemme. Kun kohtaamme, saalistajan on vuodatettava saaliin verta lahjaksi tulevalle syksylle, ja sitten vuodenkierto pääsee virtaamaan eteenpäin.

Minä kuuntelen ja katson Muiston seesteisiä kasvoja. Nietoskuussa hän oli vielä paras ystäväni, mutta nyt emme ole puhuneet keskenämme kuukausiin. Tiedän, että se johtuu siitä, että kaiken tyyneytensä alla hän pelkää puolestani. Vuodenkierto on hauras ja vääristynyt. Hän ajattelee varmaankin, etten selviä.

Villi taikuus mutkistaa tietenkin asioita, sillä se tuskin antaa meidän kuolla. Sitä Muisto ei tiedä, enkä aio siitä hänelle – tai kenellekään muulle – puhuakaan. Mihin tehtävämme minut ja Alatin sitten viekin, se kaikki saa odottaa siihen asti, että meidän roolimme vuodenkierron kantajina on ohi.

Pelkään jo nyt sitä hetkeä. En usko, että mikään määrä puhetta tai vatvomista tekee kohtalostani sen helpompaa kestää, enkä osaa nähdä sen valtavuuden takana mitään.

Siksi katson Muiston toisella puolella seisovaa Alatia, hänen vakavia kasvojaan ja suoraa ryhtiään, ja ajattelen tulevan sijaan sitä, miten Alati laittoi aamupuuroomme hermostuksissaan liikaa suolaa.





Kun Muisto lähettää meidät kummatkin tahollemme, minä vilkaisen olkani yli Sanelmaa. Hän hymyilee minulle ja nyökkää, joten metsän syvään siimekseen kävelemisen sijaan käännyn ja valitsen sen polun, joka johtaa takaisin mökillemme. Siellä on jotakin sellaista, mitä tarvitsen.
« Viimeksi muokattu: 11.04.2021 15:56:11 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 12/17?
« Vastaus #29 : 04.04.2021 22:41:17 »
Hygge edelleen best. ♥ Pidin lisäksi suuresti siitä, millä tavalla Kaihon muistoihin liittyvä tarinakaari sai tässä päätöksensä, ainakin osaltaan: sekä vanhoilla että uusilla muistoilla on oma merkityksensä, eikä niiden tarvitse sulkea toisiaan pois. Ilman niitä en ehkä osaisi enää hymyillä, enkä uskoisi, että minusta on keittämään vihannessoppaa tai hoivaamaan uupunutta Alatia. Tämä kaikki kytkeytyi minusta samalla hienosti Kesänkaadon kymmenenteen osaan ja Kaihon pohdintaan siinä, ja koska se on edelleen yksi lempiosistani, ilahduin luonnollisesti tästä paljon. Tämäkin oli kaunis ajatus:

Lainaus
Vaikka onhan talvipäivien aurinko kirkas ja sen nietosten pintaan maalaamat värit usein pehmeitä ja lämpimiä nekin. Pakkaspäivän ilma on raikasta hengittää ja selvittää ajatusten solmut, ja juuri keskitalven juhlassa kaikki kokoontuvat yhteen ja unelmoivat tulevasta vuodesta, kertovat tarinoita ja hakevat turvaa toisistaan.
Ah, tässä lainauksessa on niin monta hyvää asiaa, alun kuvailu ja tuo keskitalven juhlan merkitys talvisaikaan, kerrotut tarinat ja turva.

Mutta tosiaan, hyggeily ja se että Alati ja Kaiho ovat semihyvissä väleissä, vaikkei vaikeista asioista ääneen puhutakaan, nyyh. ♥ Ilahdutti aiempien vaikeuksien jälkeen ehdottomasti, varsinkin kun kuvaat heidän arkeaan todella lämpimästi, vaikka toki mukana on väistämättä haikeuttakin: leivän leipominen ja kalastaminen, pärekaton korjaus, Alatin harpunsoiton opettelu. Uudenlainen yhdessäolon opettelu välittyy ehdottomasti. 

Lainaus
“Ehtiihän sitä tässä hioa”, hän toteaa, kun huomautan asiasta. Vaihtamamme hymy on samaan aikaan huvittunut ja kitkerä.
Heh, en kestä, Alati ja Kaiho bondaamassa tästä asiasta! Mahtava kohta, vaikka samalla sydän toki vähän särkyy.

Lainaus
Alati ei palmikoi hiuksiaan kertaakaan, vaan antaa niiden olla auki. Ne ovat kuin syötti, houkutus jostakin syvemmästä.
En lankea siihen.
Tämä oli heti perään hieno myös, ensinnäkin palmikoimattomien hiusten merkitys, mutta toisaalta myös mielikuva Alatista hiukset auki. :D

Oli myös tosi ilahduttavaa kuulla Sanelmasta, etenkin tällaisena: Sanelman iho on päivettynyt. Hän näyttää tavalliselta. Onnelliselta, mutkattomalla ja arkisella tavalla. Toki se ei tee Alatin ja Kaihon teosta sen parempaa, mutta hienoa silti, että Sanelma on mitä ilmeisimmin onnellinen. Kieltämättä hymähdin tuolle helle-kommentille, koska se tuntui jotenkin niin hänelle ominaisen pragmaattiselta. Tykkäsin myös siitä, miten Sanelman ja Kaihon kohtauksessa tultiin jälleen palattua keskikesän tapahtumiin aina hiusten letittämistä myöten, sen lisäksi että he kävivät tuon tärkeän keskustelun Sanelman talvesta.
Lainaus
“Höpsis”, Sanelma keskeyttää. “Tai ehkei vielä, koska te kiertelette toisianne kuin tanssisitte jotakin karmeaa klausuuralaista hovitanssia. Mutta kyllä Alati on, jos haluat."
Hyvä, että joku on sanomassa tämän ääneen, methinks. Ja kukapa muukaan kuin Sanelma. :D

Lainaus
Muisto kertaa rituaalin kulun: öisin minä olen saalistaja ja Alati saalis, päivisin roolimme vaihtuvat. Syksynsaarto käynnistyy varsinaisesti vasta iltahämärissä, mutta meillä on joitakin tunteja aikaa asettua kumpikin tahollemme ja valmistautua tulevaan. Rituaalin aikana meidän ei tule puhua kenellekään, ei edes toisillemme. Kun kohtaamme, saalistajan on vuodatettava saaliin verta lahjaksi tulevalle syksylle, ja sitten vuodenkierto pääsee virtaamaan eteenpäin.
Ah, tämä oli hurjan kiehtova kuvaus syksynsaarron kulusta. Innolla odotan jatkoa, kuten aina! Yksi kohta pitää vielä lainata, ennen kuin unohdan: Käperryn Alatin syliin, kun elokuinen ilta himmenee mökkimme ulkopuolella, ja nukahdan hänen sydämensä tasainen syke suojanani. Niin haikeaa ja pehmeää.

Niin, ja tämä koko osan paras kohta vielä:
Lainaus
Siksi katson Muiston toisella puolella seisovaa Alatia, hänen vakavia kasvojaan ja suoraa ryhtiään, ja ajattelen tulevan sijaan sitä, miten Alati laittoi aamupuuroomme hermostuksissaan liikaa suolaa.
Hermostuksissaan liikaa suolaa, voih. ♥ Tällaisiin arkisiin yksityiskohtiin ja niiden huomaamiseen kiteytyy minusta tosi paljon, ja ne toimivat usein tehokkaammin kuin jokin dramaattisempi kuvaus. Tässä oli ehdottomasti niin. Kiitos paljon luvusta!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 12/17?
« Vastaus #30 : 10.04.2021 18:26:54 »
Heipodei, täällä taas  :D

Lainaus
Alati vei minulta itseni, koska ei kestänyt kohdata tekoaan ja sen seurauksia heti. Samalla hän kuitenkin tietämättään houkutteli esiin sen Kaihon, joka oli eksynyt syvälle omaan talveensa, eikä enää muistanut reittiä pimeän sokkelosta.

Minusta tämä kohta oli oivaltava ja avasi hienosti Kaihon menneisyyttä, sekä häntä hahmona. Lunastit kyllä odotuksiani  :) Sattumoisin pidin myös kinostuneesta kylmyydestä.

Ja komppailen Okakettua, hygge on ihanaa ja on kiva saada tällaista vähemmän dramaattista ja angstista osaa luettavaksi välillä. Vaikka ei minulla mitään sitäkään vastaan ole...  ::)

Lainaus
Alati ei palmikoi hiuksiaan kertaakaan, vaan antaa niiden olla auki. Ne ovat kuin syötti, houkutus jostakin syvemmästä.

En lankea siihen.

Tämä  ;D  Kaiho pysyy lujana, eikä mutkista asioita turhaan. Vai...? Ja lisäksi ilahduttivat Sanelma, sekä tietysti siirtyminen uuteen vaiheeseen, syksynsaartoon.

Lainaus
Kun Muisto lähettää meidät kummatkin tahollemme, minä vilkaisen olkani yli Sanelmaa. Hän hymyilee minulle ja nyökkää, joten metsän syvään siimekseen kävelemisen sijaan käännyn ja valitsen sen polun, joka johtaa takaisin mökillemme. Siellä on jotakin sellaista, mitä tarvitsen.

Kävin tietysti tarkastamassa mitä Sanelma oli sanonut, mitään enää muista  ;D ::)  Ja nyt luonnollisesti odotan seuraavaa osaa ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #31 : 14.04.2021 16:24:39 »
Okakettu: Nyt ei muuten sitten ole luvassa hyggeä, olen pahoillani. :P Eikä edes suolaista puuroa, rip. Mutta suosikkivuodenaikani meininkiä on, ja kosolti taikuutta, joten ehkä tämä luku välttää kuitenkin! Kiitos paljon kommentista ja siitä, että olet jaksanut kannustaa tämän koko syksynsaartoon johtaneen kaaren ajan, on meinaan ollut yksi jäätävä savotta, se. :D En tiedä, että olisiko tämä tarina muutenkaan oikeasti ikinä edennyt tähän tahtiin saati sitten valmistuisi joskus ilman sinua! ❤️

Isfet: Heipodei vaan itsellesi! ❤️ Sanelman sanojen sisältö on varmasti pohdituttanut itse kutakin, muun muassa minua. :D Piti tarkistaa se tuon Sanelman repliikin jälkeen myös, koska minä en ikinä muista, että mitä on tullut loruiltua, vaikka hahmot muistaisivatkin, heh. Ja jee, nyt sitä syksynsaartoa! Kiitos taas kerran paljon kommentista. ❤️

K/H: Tsadam, olemme päässeet vuodenkierrossa eteenpäin! Samalla päivitin osien lukumäärän yhdellä alaspäin. Voi olla, että se vielä muuttuu, mutta ainakin tällä hetkellä tämä vaikuttaa aika koherentilta kokonaisuudelta, joten! Jäljellä on yhteensä kahdeksan osaa (tämä ja Kesänkaadon osat mukaan lukien). Kesänkaadon puolelle lisäsin tänään myös puolikkaan luvun, kun pilkoin tämän kahteen osaan, joten käykää pliis lukemassa se ensin. :D klik, (K-11). Tätäkin osaa olen hionut ja säätänyt, ja siitä on lähtenyt ja siihen on lisätty vaikka mitä juonikaaria ja juttuja, mutta no. Tässä viimeisessä versiossa mennään aika koruttomalla linjalla, koska tulin siihen lopputulokseen, että tämä tarina on lopulta...

*

13

Alati

Laskevan auringon viimeiset säteet saavat vaatteideni värin muuttumaan. Verenpunainen väri leimahtaa hihoista ja lahkeista alkaen ja peittää lopulta viimeisetkin rippeet vihreästä.

Minusta on tullut saalis.

Kesäni kavahtaa, vaikka se tiesikin, mitä on tulossa. Emme ole koskaan olleet osa tätä rituaalia, mutta syksynsaarron aikaan jokainen kesänkaataja on silti levoton. Me näemme unia hiipuvasta auringosta ja rankkasateista, jotka hukuttavat alleen kaiken. Vaikka minulle syksyn viileys ja sen suoma rauha ovatkin helpotus, jaan silti kesäni surun. Onhan se osa minua, ulottuu kenties syvemmälle kuin mikään muu.

Paitsi villi taikuus.

Kun ajattelen sitä, taikuus havahtuu. Se kuulostelee hetken kesäni pelkoa ja minun tyyneyttäni, maistelee tunteita.

Mikset sinä pelkää?

“Pelkään minä”, mutisen ääneen. Metsä ympärilläni on hiljainen, eikä sen hiljaisuus ole enää ystävällistä. “Mutta siitä ei ole nyt apua. Syksy haluaa ajaa meidät pakokauhun valtaan, jotta juoksisimme suoraan ansaan. Siihen en aio suostua.”

Taikuus pohtii sanojani. Sitten se ajattelee Kaihoa: hallaterää hänen käsissään, kömpelöä otetta sen pronssisesta kahvasta. Äänekkäästi rasahtelevia oksia Kaihon jalkojen alla. Häntä tärisemässä jossakin yksinään.

“Syksy pitää hänestä huolen”, minä murahdan. “Se ei anna hänen epäröidä. Eikä Kaiho ole heikko.”

Vaikkei pärjääkään sinulle.

“Vaikkei pärjääkään minulle”, toistan. Hetken mietin antautumista. Se olisi ehkä kaikkein turvallisin tapa:  syksy saisi haluamansa, enkä minä satuttaisi Kaihoa. Mutta kesäni pillastuu pelkästä ajatuksesta ja sen kauhu saa minut kompastelemaan. En tiedä, kuinka pahasti ratkoisin välit omaan taikuuteeni, jos pakottaisin sen antautumaan.

Mieleeni kohoaa pyytämättä kuva Kaihosta keskellä lumimyrskyä. Sanelman taikuudesta, joka vikuroi häntä vastaan, ja jonka villi taikuus tarjosi uhriksi Kaihon talvelle.

Vavahdan, kun kesä minussa ulvahtaa kauhusta.





Yö on kirpeä, lehtometsässä kiemurtelee usvaa. Kosteus imeytyy puuvillakankaan läpi ja saa minut toivomaan, että uskaltaisin sytyttää nuotion. Pysähtymisen sijaan kävelen kuitenkin ripeästi ja pidän itseni liikkeellä, lihakseni lämpiminä.

Pysähdyn haistaessani taivaanmarjan imelän tuoksun. Tähän aikaan vuodesta sen marjat ovat jo kuivuneet tai kerätty, mutta nyhdän muutaman kasvin juurineen. Pesen ja puhdistan juuret metsälammessa ja kuorin ne hallaterällä. Syksy varmasti paheksuisi moista käyttötarkoitusta, mutta öisin sillä ei ole minun ylitseni valtaa, ja taivaanmarja auttaa minua pysymään virkeänä. Sen juuret ovat ruokkineet kylämme asukkaita monena talvena, kun ravinto on muutoin käynyt vähiin ja lumimyrskyt pelotelleet kauppiaat tiehensä.

Ajattelen ensimmäistä kertaa viikkokausiin äitiäni. Hänellä on tapana keittää taivaanmarjasta mehua ja hilloa jo hellekuussa. Silloin kun isäni eli, he valmistivat yhdessä myös pullon viiniä, ja sen me avasimme vuoden lyhyimpänä päivänä. Viinissä oli helteisten päivien ja lempeiden öiden helmeilevä maku, ja isäni väitti, että se lohdutti hänen kesäänsä silloin, kun taikuus oli heikoimmillaan.

Ehkä se on totta, sillä minunkin pelkoni hälvenee, kun pureskelen taivaanmarjan juuria. Ne ovat kovia ja puisevia, eikä maku ole lainkaan samanlainen kuin kesäviinin. Siinä on silti jokin tuttu vivahde, kuin hereille hiipivää hehkukuuta.

Kesä tarjoutuu sekin pitämään minut lämpimänä, mutta pudistan sille päätäni. Meidän on säästettävä voimiamme, sillä sitten kun joudumme vastatusten Kaihon kanssa, kauhu ruokkii varmasti hänen talveaan.

Torkun suuren vaahteran oksien suojissa muutaman tunnin juuri ennen aamunkoittoa. Silloin se on turvallisinta. Kukaan ei pääse yllättämään minua pimeässä ja kesäni on valppaampi, kun auringonnousu lähestyy.





Herään talvihaikaran kaikuvaan huutoon.

Aamun valjetessa yö on sirotellut helmensä kasteeksi ruohonkorsille ja ratamonlehdille, ja aurinko saa ne kimaltamaan. Minä räpyttelen silmiäni ja venyttelen niskaani, joka on jumissa kehnossa asennossa nukkumisen jäljiltä. Hieron käsivarsiani, jotta saan veren kiertämään. Sitten kiipeän verkkaan alas vaahterasta.

Kun jätän sen lehvästön suojaavat varjot, aurinko tarttuu vaatteideni verenpunaiseen ja korventaa sen mustaksi. Syksy saapuu kuin halla: hyytäen ja hiljaa.

Se ei kuitenkaan ole niin julma kuin odotin. Vaikka minuun asettuva saaliinhimo onkin vahvaa ja villiä, siinä on jotakin melkein leikkisää, jopa hilpeää. Keveyttä: sellaista kuin keltaisia vaahteranlehtiä tanssittava tuuli tai kurkien tanssi sumuisella pellolla. Kirpeää: pihlajanmarjojen kirkas punainen, karpaloiden kitkerä raikkaus kielellä.

Olen odottanut sinua, syksy sanoo. Koko kesän olen odottanut.

Painan pääni ja annan syystaikuuden täyttää minut kokonaan. Enää en pelkää, sillä tiedän, että syksy ei ole pahantahtoinen. Se tahtoo vain elää, aivan kuten minun kesäni.

Kauan sitten, kuin toisessa elämässä, sanoin Kaiholle jotakin sellaista, jonka opin omalta isältäni:

“Talvi luopuu jäästä ja lumesta, jotta kevät saa niihin vangitun veden puroiksi, joilla se kastelee maan. Kevät taas luopuu vuorostaan öidensä pimeydestä, jotta kesällä on kahdesti yhtä paljon aikaa kukoistaa. Kesä luopuu koristuksistaan ja elämänsä hehkusta, jotta syksy voi peitellä maan lepoa varten värikkäin lehdin, joista kevät aikanaan saa multaa versojaan varten. Ja syksy polttaa värinsä ja valonsa loppuun, jotta talven on turvallista palata pimeytensä suojissa. On luovuttava, jotta voi antaa.”

Nyt on syksyn vuoro elää.





Syksy nuuhkii taikuutta kuin saalistaja ilmaa. Se moittii minua siitä, että olen paennut näin kauas. Tyydyn hymähtämään vastaukseksi, sillä tiedämme molemmat, että se oli yöllä minun osani.

Venyttelemme yhdessä. Kesä on aina tehnyt minusta varmajalkaisen ja sulavan, mutta syksyn vikkelyys on erilaista, ovelampaa. Kun se ponnahtaa liikkeelle ja juoksemme metsän läpi, syystaikuus virnistää minulle, ja vastaan paljastamalla hampaani.

Me tulemme hyvin toimeen, paljon paremmin kuin minä ja kesäni koskaan. Ehkä siinä on kyse rehellisyydestä. Syksy on paljon rehellisempi. Se ei valehtele tai lupaa, vaan kertoo sekä pimeydestään että valostaan suoraan. Ruskan hehkuvat värisävyt ja sateiden käheä laulu ovat kauniita, mutta kaikki tietävät, että niillä on hintansa. Halla vie syksyn lunnaat, osansa sadosta. Yöt ovat kuulaita, melkein kuin voisi hengittää tähtien kirkasta valoa. Silti niissäkin piilee varoitus pakkasista ja metsän nälästä.

Jos voisin olla syksynsaartaja, ehkä olisin juuri sitä.

Syksy nauraa ajatukselleni. Kuvittelen, miten taikuus leiskauttaa ohrankultaisia hiuksiaan ja nakkelee niskojaan. Se haluaa olla vapaa, eikä koskaan suostuisi kenenkään kannettavaksi pitkäksi aikaa kerrallaan.

Olen kanssasi nyt, se muistuttaa. Ja sitten minä menen. En kuulu sinulle, en kenellekään.

“Niin on varmasti hyvä”, minä vastaan.

Mutta palaan mielelläni vuoden kuluttua, syksy sanoo. Sen väreihin kietoutuu kujeilua. Sinä olet sorja ja notkea. Osaat metsästää, muttet ole julma. Kelpaat hyvin.

Ajattelen Kaihoa ja hetken olen huolissani, mutta syksy pysäyttää minut. Se virnistää jälleen. Hän on nokkela, paljon sinua ovelampi. Älä ole huolissasi. Saalistamme hänet, voitamme kyllä, mutta hän – hän ei ole niin avuton kuin kuvittelet.

Singahdamme jälleen liikkeelle, ja metsä taipuu vihreäksi ja varjoiksi ja valoksi ympärillämme, kun juoksemme sen halki ja metsästämme yhdessä.





Kaihon tuoksu on selkeä, ja kun tavoitan sen, sydämeni jättää lyönnin väliin. Syksy ei silti anna minun edes epäröidä, vaan usuttaa minua eteenpäin. Kaihon talvessa on pelkoa, mutta se ei ole läheskään niin terävää kuin kesäni kauhu. Tunnistan pakkassoinnut, joista Kaiho on kutonut pehmeän kilven taikuutensa ja pelkonsa väliin. Hän on soittanut harppuaan ja pakottanut sillä talven talttumaan.

Ovela, syksy toistaa tyytyväisenä. Viisas.

Nyökkään ylpeänä. “Kaiho on.”

Me hidastamme tahtia, sillä tunnemme, että Kaiho on lähellä. Syksy punoo varjoja ympärillemme, saa minut sulautumaan paremmin osaksi hämärää. Hiipiessämme eteenpäin kierrän sormeni hallaterän kahvan ympärille.

Vasta silloin huomaan, että syksy on tuonut minut tuttuun paikkaan. Polut täällä ovat vuosien saatossa painautuneet syviksi ja ilmassa on vuodenajasta riippumatta aina kesätaikuuden häivähdys, kokonsavun kitkeryyttä ja uhmakasta riemua. Mielessäni soi kuiskaus siitä sävelmästä, jonka tahdissa tanssitin Kaihoa.

Pysähdyn aukion reunalle. Elokuun lopussa se on koruton: kokkojen paikalla on edelleen hiiltynyttä puuta, mutta sateet ovat huuhtoneet tuhkan pois. Ilta on tulossa, ja sen punahehkuisessa valossa metsänraja on terävä, melkein kuin muuri. En haluaisi astua paljaan taivaan alle.

Alati! Kaihon taikuus huutaa nimeni.

Käännyn. Kaiho seisoo aukion toisella puolella ja katsoo minua ja syksyä suoraan silmiin. Hänen hiuksensa ovat täynnä takkuja ja verenpunaisen paidan toinen hiha on repeytynyt. Silti hän on kauniimpi kuin koskaan: tyyni ja peloton.

Nyt, syksy murahtaa, ja me syöksähdämme Kaihoa kohti.

Hän ei peräänny tuumaakaan, vaan ojentaa kätensä eteenpäin ja –

– tarjoaa minulle syysruususeppelettä.





Pysähdy! Yllätyksekseni syksy tottelee. Kaikesta kärsimättömyydestään huolimatta se osaa olla myös lempeä.

Minä tuijotan Kaihoa ja seppelettä hänen käsissään. Syysruusujen joukkoon on pujoteltu tupasvillaa ja kanervankukkia. Se ei ole täydellinen, sillä kehä on horjuva ja osa ruusunoksista katkeilleita, mutta solmittu lupaus on silti vilpitön ja täynnä ikivanhaa taikuutta.

Seison paikoillani hengittämättä, hievahtamatta. Ehkä syksy on houkutellut Kaihon pettämään minut tällä tavoin: lupauksella, jota kaikki minussa kaipaa. Ehkä seppele on pelkkä syötti.

Sillä ei ole merkitystä. Vaikka niin olisikin, olen viimeinkin varma siitä, mitä itse haluan. Haluan Kaihon.

Tiedän, että rakastan häntä.

Siksi polvistun ja painan pääni. Syksy odottaa, katselee kaikkea uteliain ketunsilmin.

Kaihon kädet tärisevät, kun hän laskee seppeleen hiuksilleni.



*


K/H: ...rakkaustarina, sitten kuitenkin. :P
« Viimeksi muokattu: 14.04.2021 23:13:23 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #32 : 14.04.2021 16:52:54 »
Nyt sanon ihan vain nopeasti, että juuri tätä tarvitsinkin sen jälkeen, kun olin jälleen yrittänyt kommentoida Ævintyriä ja feilannut totaalisesti  ::)

Kiitos, tässä oli paljon kaikkea hyvää jota kommentoin myöhemmin ❤️
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #33 : 14.04.2021 16:57:14 »
Isfet: Tavoitteeni elämässä on olla Ævintýrin aiheuttamien tunnekurimusten vastavoima. ❤️  ;D Mätä hiiteen ja Reina pataan. 😆
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #34 : 14.04.2021 22:18:41 »
Huh, ei ollut tosiaan hyggeä eikä suolaista puuroa, mutta kaikkea muuta upeaa kyllä. ♥ Tästä taisi tulla uusi lempilukuni tähän mennessä, en vain kerta kaikkiaan pääse yli tuosta lopusta...! Ja ylipäätään siitä, miten erilaiseksi syksynsaarto sitten lopulta muotoutui tuosta saalistajan ja saalistettavan tematiikastaan huolimatta:  Enää en pelkää, sillä tiedän, että syksy ei ole pahantahtoinen. Se tahtoo vain elää, aivan kuten minun kesäni. Se oli hyvällä tavalla yllättävää, mutta tuntui silti ehdottomasti sopivalta, varsinkin kun kolmannessa osuudessa palattiin noihin Alatin Kaiholle alussa kertomiin sanoihin luopumisesta ja antamisesta. Muutenkin tässä osassa oli hieno tunne ympyrän sulkeutumisesta monelta osin, kuten miten Alati ja Kaiho kohtaavat lopussa tutulla keskikesän aukiolla. Jälleen kerran pitää vähän itkeä ilosta sen suhteen, miten paljon he ovat kokeneet yhdessä ja ovat viimein tässä pisteessä. 😭

Syksyn kuvaus oli tässä aivan hurjan hienoa, ja kuten muidenkin vuodenaikojen osalta tässä tekstissä, pidin siitä, miten tämä samalla tuntui tutkielmalta siitä, miten moninaisia asioita eri vuodenajat oikeastaan ovat: "Keveyttä: sellaista kuin keltaisia vaahteranlehtiä tanssittava tuuli tai kurkien tanssi sumuisella pellolla. Kirpeää: pihlajanmarjojen kirkas punainen, karpaloiden kitkerä raikkaus kielellä." Ja siltä osin etenkin tämä kohta:

Lainaus
Syksy on paljon rehellisempi. Se ei valehtele tai lupaa, vaan kertoo sekä pimeydestään että valostaan suoraan. Ruskan hehkuvat värisävyt ja sateiden käheä laulu ovat kauniita, mutta kaikki tietävät, että niillä on hintansa. Halla vie syksyn lunnaat, osansa sadosta. Yöt ovat kuulaita, melkein kuin voisi hengittää tähtien kirkasta valoa. Silti niissäkin piilee varoitus pakkasista ja metsän nälästä.
Pidin ensinnäkin tästä kokonaisuudesta kuvailuna (melkein kuin voisi hengittää tähtien kirkasta valoa) mutta myös ajatusketjuna todella paljon. Kuten jo sanoin, niin ylipäätään tämä luku veti tunnelmansa puolesta niin vahvasti mukanaan, että suorastaan häkellyin lukemisen jälkeen kevätauringon paisteesta. Olisipa jo syksy, taisin ajatella, heh. Myös Alatin ja virnistelevän, ovelan syksyn kanssakäyminen oli tässä todella mielenkiintoista, ja oli kiehtovaa mutta myös surullista, että Alati koki tulevansa sen kanssa toimeen paremmin kuin kesänsä.   

Lainaus
Ajattelen ensimmäistä kertaa viikkokausiin äitiäni. Hänellä on tapana keittää taivaanmarjasta mehua ja hilloa jo hellekuussa. Silloin kun isäni eli, he valmistivat yhdessä myös pullon viiniä, ja sen me avasimme vuoden lyhyimpänä päivänä. Viinissä oli helteisten päivien ja lempeiden öiden helmeilevä maku, ja isäni väitti, että se lohdutti hänen kesäänsä silloin, kun taikuus oli heikoimmillaan.
Ehkä se on totta, sillä minunkin pelkoni hälvenee, kun pureskelen taivaanmarjan juuria. Ne ovat kovia ja puisevia, eikä maku ole lainkaan samanlainen kuin kesäviinin. Siinä on silti jokin tuttu vivahde, kuin hereille hiipivää hehkukuuta.
Tästä välähdyksestä Alatin menneisyyttä pidin myös hurjan paljon, varsinkin kun siinä oli vähän hyggeilyäkin. :D Ei vaan, sen kautta tuo muisto tuntui hyvin elävältä, varsinkin kun mukana on tuo yksityiskohta, että viini lohdutti Alatin isää ja tämän kesää vuoden lyhyimpänä päivänä. Se, miten Alati palaa muistoon juuri taivaanmarjan juurien pureskelun kautta, oli minusta onnistunut: maku ei ole lainkaan samanlainen kuin kesäviinin. Siinä on silti jokin tuttu vivahde, kuin hereille hiipivää hehkukuuta.

Lainaus
Kun jätän sen lehvästön suojaavat varjot, aurinko tarttuu vaatteideni verenpunaiseen ja korventaa sen mustaksi. Syksy saapuu kuin halla: hyytäen ja hiljaa.
Tässä oli myöskin todella hienoa kuvailua, ja tuo vaatteiden värien vaihtuminen tällä keinoin oli todella vaikuttava elementti. Tämä kuvaus oli niin ikään hieno: metsä taipuu vihreäksi ja varjoiksi ja valoksi ympärillämme, kun juoksemme sen halki ja metsästämme yhdessä.
 
Lainaus
Ovela, syksy toistaa tyytyväisenä. Viisas.
Nyökkään ylpeästi. “Kaiho on.”
En näemmä osaa sanoa tästä mitään, mutta tulin äärimmäisen iloiseksi sekä syksyn tyytyväisyydestä että Alatin ylpeydestä. Myöski tuo, miten Kaihon tuoksu saa Alatin sydämen jättämään lyönnin väliin, ah.

Lainaus
Polut täällä ovat vuosien saatossa painautuneet syviksi ja ilmassa on vuodenajasta riippumatta aina kesätaikuuden häivähdys, kokonsavun kitkeryyttä ja uhmakasta riemua. Mielessäni soi kuiskaus siitä sävelmästä, jonka tahdissa tanssitin Kaihoa.
Pysähdyn aukion reunalle. Elokuun lopussa se on koruton: kokkojen paikalla on edelleen hiiltynyttä puuta, mutta sateet ovat huuhtoneet tuhkan pois. Ilta on tulossa, ja sen punahehkuisessa valossa metsänraja on terävä, melkein kuin muuri. En haluaisi astua paljaan taivaan alle.
Tämäkin oli aivan todella vaikuttava kuvaus, siitä jäi todella vahva mielikuva. Ensinnäkin tuo kesätaikuuden muisto ja Alatin muisto hänestä tanssittamassa Kaihoa, tämä: Ilta on tulossa, ja sen punahehkuisessa valossa metsänraja on terävä, melkein kuin muuri. En haluaisi astua paljaan taivaan alle. Myös tuo Alatin ajatus, epäröinti, oli todella puhutteleva ja tiivisti tunnelmaa.

Lainaus
Käännyn. Kaiho seisoo aukion toisella puolella ja katsoo minua ja syksyä suoraan silmiin. Hänen hiuksensa ovat täynnä takkuja ja verenpunaisen paidan toinen hiha on repeytynyt. Silti hän on kauniimpi kuin koskaan: tyyni ja peloton.
Nyt, syksy murahtaa, ja me syöksähdämme Kaihoa kohti.
Hän ei peräänny tuumaakaan, vaan ojentaa kätensä eteenpäin ja –
– tarjoaa minulle syysruususeppelettä.
😭  Miten Kaiho on tyyni ja peloton ja että saalistaminen muuttuukin joksikin aivan muuksi.

Lainaus
Syysruusujen joukkoon on pujoteltu tupasvillaa ja kanervankukkia. Se ei ole täydellinen, sillä kehä on horjuva ja osa ruusunoksista katkeilleita, mutta solmittu lupaus on silti vilpitön ja täynnä ikivanhaa taikuutta.
Seison paikoillani hengittämättä, hievahtamatta. Ehkä syksy on houkutellut Kaihon pettämään minut tällä tavoin: lupauksella, jota kaikki minussa kaipaa. Ehkä seppele on pelkkä syötti.
Sillä ei ole merkitystä, sillä vaikka niin olisikin, olen viimeinkin varma siitä, mitä itse haluan. Haluan Kaihon.
Tiedän, että rakastan häntä.
Siksi polvistun ja painan pääni. Syksy odottaa, katselee kaikkea uteliain ketunsilmin.
Kaihon kädet tärisevät, kun hän laskee seppeleen hiuksilleni.
Totesin, etten edes halua yrittää karsia tästä lainauksesta mitään; on niin paljon juttuja, joista sydän pakahtuu. 😭 Ensinnäkin se, että Kaihon seppele on epätäydellinen (koska totta kai se on) mutta silti vilpitön. Tuo, miten Alati oikeasti harkitsee, että ehkä seppele on syötti, mutta sillä ei ole merkitystä. Dramaattinen kursivointi, sori, mutta kun! Se, että Alati antaa itsensä tällaisella hetkellä ajatella rakastavansa Kaihoa on vaan niin, aaa. ♥ Ja tuo polvistuminen ja syksyn uteliaat ketunsilmät ja Kaihon tärisevät kädet! Ah, en malta odottaa jatkoa. Kiitos hurjan paljon hienosta osasta, kuten aina. ♥

// Jaahas, nyt kun ruusunpunaiset lasit ovat kadonneet silmiltäni, pystyn ottamaan huomioon myös tuon syötin mahdollisuuden. Sydämestä ottaa. 😔 Odotan jatkoa ja Kaihon näkökulmaa edelleen kärvistellen!
« Viimeksi muokattu: 16.04.2021 10:11:26 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

corvus

  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #35 : 17.04.2021 00:09:34 »
Ihana rakkaustarina♥

Syksy on myös ihana. Ei sellaisella hempeällä, vaaleanpunaisella tavalla ihana vaan rehellisesti sadekuurojen tuojana, lehtien värit räväkäksi muuttavalla tavalla. Pidän siitä kuinka hyvin Alati ja Syksy tulevat toimeen. Alatin toteamus syksynsaartajana olemisesta ja Syksyn pohtiminen Alatin luokse palaamisesta on kaunista luettavaa. Toki Alatin kesää käy hieman sääliksi, mutta onneksi Alati ei häntä ole hylkäämässä. Ja nyt kun muistan mainita, aiemmista luvuista se yksityiskohta kuinka Alati on pitänyt hiuksiaan auki viimeisten viikkojen ajan sulatti sydämeni, vaikka Kaiho sitä tavallaan syötiksi ajattelikin.

En nyt kaikkea lähde jokaisesta aiemmasta luvusta poimimaan, mutta täytyy nostaa aiemmista myös tuo kuinka Sanelma on valmis auttamaan Kaihoa menetyksestään huolimatta. Myös Kaihon ja Alatin kipuilu Kaihon talven uudelleen herättämisestä ja Kaihon muistojen palauttamisesta ansaitsevat maininnan, koska olet kirjoittanut niin sydäntä raastavasti molempien tunteista. Niin ja ehdoton lempparini on Kaihon löytämä hymy ja Alatin reaktiot Kaihon hymyihin, ne saivat hykertelemään.♥

Haluaisin vielä sanoa, että Kaihon ja Alatin tarina on saanut mut kiinnostumaan fantasiasta taas pitkästä aikaa. En ole moneen vuoteen lukenut uutta kaunokirjallisuutta, vaikka nuorempana luin fantasiaa tyylillä kirja päivässä. Opinnot ovat kuitenkin vieneet aikaa lukemiselta, joten useasti on tullut vain palattua vanhojen tuttujen, hyväksi todettujen kirjojen pariin. Toki fanfictionia on silloin tällöin tullut luettua, mutta tämä Vuodenkierto (ja Kellopelisydän!) on ensimmäinen kokonaisuus joka oikeasti on herättänyt innostukseni fantasiaa kohtaan uudelleen. Kiitos siitä!

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 13/16
« Vastaus #36 : 18.04.2021 16:48:38 »
No niin. *naksauttelee rystysiään*

Koontina tästä voisi sanoa monta asiaa. corvuksen kommentin ensimmäinen lause toimii hyvin, mutta, muita ytimekkäitä yhteenvetoja voisivat olla esimerkiksi:

- Toit kauniisti syksyn tunnelman kevään riemulaulun keskelle. Melkein haistoin hallantaittaman sateen tuoksun, ja tästä selvästi välittyy että syksy on sinulle rakas vuodenaika ♥

- Taikuuksien (?) ja Alatin vuoropuhelu on ihanaa luettavaa.

- Alatista löytyy monenlaista rohkeutta! (vaikka kriisinsä joskus itse kullakin)

Ja koska ranskalaiset viivat paljastivat jo tämän olevan laiska sunnuntai-iltapäivän kommentti, niin otan vielä kasan lainauksiakin  ;)

Lainaus
Laskevan auringon viimeiset säteet saavat vaatteideni värin muuttumaan. Verenpunainen väri leimahtaa hihoista ja lahkeista alkaen ja peittää lopulta viimeisetkin rippeet vihreästä.

Pidin tästä vaatteiden värin vaihtumisesta ja siihen liittyvästä kuvailusta muutenkin, myös tuossa Okaketun mainitsemassa kohdassa luonnollisesti.

Lainaus
Vavahdan, kun kesä minussa ulvahtaa kauhusta.

En osaa edes tarkemmin eritellä, miksi tämä oli minusta niin hieno kohta. Ehkä se johtuu taas taikuuden ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, ehkä vain siitä miten väkivahva kesä on niin avoimesti peloissaan talven vallan (ja Kaihonkin) edessä.

Lainaus
Siinä on silti jokin tuttu vivahde, kuin hereille hiipivää hehkukuuta.

Kaikki lapsuusmuistelut ovat aina tervetulleita, varsinkin hygge-sellaiset. Hereille hiipiminen oli myös kauniisti kuvattu. Isään liittyvä muisto oli myös kiva yksityiskohta, jäidenlähdöstä tuntuu kyllä olevan ikuisuus. Kaihokin oli vähän toinen, villi taikuus ei asunut Alatissa - ei ihme että tuntuu vähän toiselta elämältä.

Lainaus
Kaihon talvessa on pelkoa, mutta se ei ole läheskään niin terävää kuin kesäni kauhu. Tunnistan pakkassoinnut, joista Kaiho on kutonut pehmeän kilven taikuutensa ja pelkonsa väliin. Hän on soittanut harppuaan ja pakottanut sillä talven talttumaan.

Toki tätä seuraavakin vuoropuhelu oli ihana, mutta pidin kyllä nimenomaan tästä pätkästä terävän kauhun ja kilven kera.

Lainaus
Tiedän, että rakastan häntä.

Siksi polvistun ja painan pääni.

Mitä tähän nyt voi enää sanoa? Sydämeni laulaa toiveikkaana, ja Alatin eleessä oli jotakin todella kouriintuntuvaa. Koko kohtaus tuntui ylipäänsä hyvin visuaaliselta, vaikka kuvailua ei hirveästi ollutkaan.

Kiitos taas tästä sarjasta ♥


// ja voi hiisi, äsken tuli taas Ctrl + Z tarpeeseen, kun yritin kopioida ja päädyinkin liittämään  ::) Nämä on näitä, mutta ah, miten hyvää elämä voikaan olla  nyt kun töppäykset ovat korjattavissa  :D
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii