Kirjoittaja Aihe: Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 7/?  (Luettu 707 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Talventaitto, K-11, Kaiho/Alati, 7/?
« : 17.01.2021 19:21:07 »
Nimi: Talventaitto
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: vuodenkierto
Yhteenveto: kenpä ei kaipaisi lepoa talven / sen kirkasta, viileää pimeää? / ja ketä kesän ei ahneus huolettaisi? / sen rakkaus kaiken vie mennessään.
Haasteet: Originaalikiipeily (84. Kansanusko), Finfanfun1000 (543.  Harppu).

K/H: Tämän tekstin parissa olen nyt työskennellyt tällä viikolla ja kirjoitellut tätä valmiiksi pala palalta. Osia on yhteensä viisi ja julkaisen niitä yhden viikossa, todennäköisesti joko torstaisin tai lauantaisin. Tätä esinäytöstä lukuun ottamatta ne ovat suunnilleen 2000 sanaa / osa, ja - no, en tiedä, että mitä tässä löpisen. :D Vähän ehkä vaan jännittää, kun en ole kirjoittanut tekstiä ensimmäisessä persoonassa sitten vuoden käpy ja kivi. Vaan nytpä olen.

//Tällä tarinalla on myös sisarteksti, Kesänkaato, K-11, jossa sama tarina kerrotaan vastakkaisista näkökulmista.

//Huomautus 23.2.2021: Tarina ei tosiaan ole enää viiden osan mittainen. Sen loppu on valmis ja osien pituus asettunee jonnekin 10-12 välille, mutta nyt kun tämä on jo venynyt muutaman kerran, en uskalla luvata mitään varmaksi. Pahoittelen aiheuttamaani häiriötä. (Ja lupaan, että tämä kyllä valmistuu kevään aikana. :D )

*

Talventaitto

Sunday evening, winter morning,
November dusk.
We belong where love finds us.

— Anne Michaels, teoksesta “Infinite Gradation”


1

Alati

Talvi asuu Kaihon ihon alla. Hän on syntynyt vuoden lyhimpänä päivänä ja siksi pakkanen ja kylmä ovat jo alusta alkaen sekoittuneet hänen vereensä. Kaihon kasvojen kalpeuden takaa kuultaa vuoroin talviyön pimeys, vuoroin nietoskuun tähtien kaukainen valo. Hänen kasvonsa ovat kauniit, mutta huomaan miettiväni sitä, miten ne varmasti tekevät Kaihosta aina ulkopuolisen.

Kaiho soittaa harppua. Näen hänet selvästi salin toiselta laidalta asti, ja kun olen kerran antanut katseeni pysähtyä häneen, sitä on vaikea kääntää pois. Kaiho istuu suorana ja ryhdikkäänä, tuijottaa jonnekin kauas. Mustat hiukset valuvat vapaina alaselkään asti. Sekin on merkki siitä, että hän on talventaittaja. Kukaan muu ei kehtaisi pitää hiuksiaan auki näin juhlavassa seremoniassa, mutta hänen kaltaistensa ei tarvitse muodista tai säädyllisyydestä välittää, ja sitä paitsi kukaan ei heidän pukujaan tai koristuksiaan huomaisi kuitenkaan. Talven kosketus itsessään on niin vahva, että sen taakse on vaikea nähdä.

“Alati”, Siro sanoo. Käännän katseeni häneen ja hymyilen niin vilpittömästi kuin osaan. Olen väsynyt ja huoli tulevasta painaa niin paljon, että on vaikea saada ilosta kiinni, vaikka tekeekin hyvää nähdä hänet täällä.

“Jännittääkö sinua?” Siro kysyy. Hän pitelee viinilasia valtavassa kourassaan ja vaihtaa painoaan levottomasti jalalta toiselle. Näky saa minut jälleen kerran ajattelemaan Siron vanhempia, jotka varmasti odottivat tyttärestään jotakin aivan muuta kuin riuskaa ja leveäharteista puutarhuria.

“Olisin vento, jos ei jännittäisi”, minä vastaan. “Ketä ihmistä ei muka jännittäisi?”

“Äläpä sinä vennoista puhu”, Siro murahtaa. “Edes leikilläsi. Etenkin, kun joudut elämään yhden kanssa kokonaisen vuoden.”

“Eivät talventaittajat ole ventoja”, minä tuhahdan. “Heidän taikuutensa on vain erilaista. Et sinä kesänkaatajiakaan pelkää, vai pelkäätkö?”

Siro puuskahtaa. “Sinä et näytäkään tuolta”, hän sanoo ja katsoo Kaihoa niin pistävästi, että suorastaan yllätyn, että nainen jatkaa soittamista eikä tunnu huomaavan mitään.

Siro on kuitenkin oikeassa. Minä en näytä lainkaan samalta. Kesä on talvea lempeämpi: se punoo värinsä hiusten punaiseen kultaan ja sirottelee silmiin elonvihreää, mutta muutoin kesänkaatajat eivät juurikaan erotu joukosta. Sen verran vain, että saavat osakseen ihailua ja kaipaavia katseita. Vaan kukapa ei kesää rakastaisi?

“Minusta hän ei näytä hullumalta”, sanon ja yritän kuulostaa leikkisältä, vaikka todellisuudessa minua ei hymyilytä yhtään. Olen minäkin kuullut tarinat paleltumista rakastajien kaulalla tai kasveista, jotka kuolevat keskikesälläkin siellä, missä talventaittajat ovat kävelleet pellon poikki tai pysähtyneet keräämään itselleen maljakollisen ruusuja.

“Sinä oletkin aina ollut hyväuskoinen hölmö”, Siro tuhahtaa.

Ja sinä epäluuloinen, taikauskoinen ja kyräilevä, minä ajattelen, mutta en sano sitä ääneen. Siro tarkoittaa hyvää, eikä nyt ole oikea aika ryhtyä riitelemään. Sen sijaan ojennan käteni Siron viinilasia kohti ja hymyilen niin maanittelevasti kuin osaan. Siro mulkaisee minua.

“Hae oma lasisi.”

“Ja kulkisin väentungoksen läpi? Luuletko, että haluan osakseni enemmän huomiota kuin kohta saan?”

“Hmmph.” Siro ojentaa viinilasin ja kääntää jykevän selkänsä. Hän katoaa pylväiden taakse hakemaan uutta lasia, joten minä siemaisen viiniä ja katson taas Kaihoa. Kaihon sormet liikkuvat harpun kielillä keveinä, mutta varjot seuraavat niitäkin ja tuntuvat takertuvan musiikkiin ja tekevän siitä painavampaa. Olen kuullut talventaittajien soittavan ennenkin, mutta silloin musiikki oli kaunista ja kylmää, täynnä hankien kimallusta ja revontulien villiä hehkua ja helisevää taivasta. Kaihon soitto tuntuu kuitenkin olevan pimeämpää. Sen myötä koko salin ilma on viilentynyt ja valotkin himmentyneet.

Pohdin hetken, mitä tapahtuisi, jos alkaisin nyt laulaa. Minun sisälläni sykkivä kesätaikuus törmäisi Kaihon kutsumaan talveen ja kävisi sitä vastaan riehakkaana ja ystävällisenä, varmaankin suorastaan innoissaan. Harvoin kutsun kesää viimakuussa, kun se lepää lumen alla ja kerää voimiaan, mutta tiedän, että taikuus vastaisi kyllä. Kesä on aina utelias ja uskon, että se palaisi halusta tutustua Kaihoonkin.

Mutta ei. Kaiho vaikuttaa siltä, että hän ei pitäisi siitä, että joku vieras liittyisi pyytämättä osaksi hänen musiikkiaan. (Hän ei ylipäätään vaikuta siltä, että pitäisi yhtään mistään. Kaihon kasvot ovat niin ilmeettömät, että vaikka en sitä aio ääneen sanoakaan, se kylmää jopa minun sydäntäni, eikä minulla ole tapana pelätä.)

“Hei kuulehan”, Siro sanoo ja herättää minut ajatuksistani, “kaikki menee hyvin. Näytät siltä, että olet kävelemässä suoraan surman suuhun. Tiedän, että minä se vennoista puhuin, mutta ehkä tyttö on lopulta ihan mukava. Ja vaikkei olisikaan, teidän ei tarvitse viettää yhdessä vuotta pidempään.”

“Minä en ole huolissani”, vastaan, mutta kun otan taas kulauksen taas viiniä, se maistuu karvaalta suussani. “Olen varma siitä, että hän on suorastaan hurmaava. Kylmät kädet, lämmin sydän - tiedäthän sen sanonnan?”

Siro ei vastaa. Kumpikaan meistä ei halua jatkaa keskustelua, sillä se johtaisi väistämättä pimeään: viimeisten vuosien vuodenkierron oikutteluun. Kolmeen kuolleeseen talventaittajaan ja kesänkaatajaan. Siihen vieraaseen taikuuteen, joka tuntuu tihkuvan osaksi rituaaleja, vaikka se yritetään kaikin keinoin pitää poissa. Minäkin olen jo tuntenut sen kiertävän unieni laitoja. Mutta toisaalta: sitä villiä taikuutta minä en pelkää. Sillä ei ole pakkasen teräviä hampaita, eikä se lemua menetyksiltä.

(Kesänkaataja Kuiskeen mökki on edelleen kuoleman ja surun katkua täynnä, eikä kukaan meistä mene sen lähelle. Jos nyt menisin – nyt, kun olen jo lupaukseni tehnyt – se katku varmasti tarttuisi minuunkin. Pysähtynyt ja pinttynyt taikuus. Villin taikuuden vastakohta, vaikka sitä eroa ei kukaan haluakaan nähdä; on helpompaa tuomita kaikki tuntematon.)

Ehkä minäkin tuomitsen Kaihon liian helposti. Ehkä minun pitäisi todella yrittää uskoa siihen, että kaiken jään ja kylmyyden alla hän on vain tavallinen ihminen – tai niin tavallinen kuin meidän kaltaisemme voivat olla.

Ehkä annan huhujen ja juorujen sumentaa oman arvostelukykyni.

Ehkä väärää pimeää on jo pinttynyt minuunkin.

Pudistan ajatuksen mielestäni. Sen olisin kyllä huomannut, enkä aio tehdä sille tilaa. Aion antaa Kaiholle mahdollisuuden. Kyllä hän sen ansaitsee, jos kerran minäkin.

Mutta kun vaskitorviin lopulta puhalletaan ja minut ja Kaiho kutsutaan korokkeelle kaiken kansan eteen, tunnen lähinnä väsymystä. Jännitys on tiessään, samoin kaikki toiveikkuuden rippeetkin. Kaihon katseessa on pelkkää talviyön kylmyyttä ja pimeää inhoa. Kun hän ojentaa kätensä, tartun siihen niin lempeästi kuin osaan, mutta tiedän jo silloin, että seuraavana päivänä rannettani ja kämmentäni peittävät paleltumat.
« Viimeksi muokattu: tänään kello 14:22:58 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Talventaitto, K-11, 1/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #1 : 17.01.2021 20:52:00 »
Tulin nyt kirjoittamaan sen uhkaamani tägikommentin, parempi ilmaantuu sitten myöhemmin kunhan pidän kunnon kommentointipäivän. :D  Mutta, mahtavaa että aloit julkaista tätä, ja hienoa että niin hahmojen nimet kuin tarinankin ovat pysyneet samoina, sillä ovathan ne nyt hienot. Ei varmaan yllätä, että tätä oli ilo lukea, sillä aa, niin paljon lempijuttujani jälleen: kansanuskoa ja vuodenaikataikuutta ja muuta tällaista, best. Taikuuden kuvaus ilahdutti jälleen erityisesti. ♥ Ensimmäisen persoonan kertoja oli kieltämättä yllätys, mutta koska itse pidän siitä, niin ehdottomasti hauska sellainen. Kiitos aloituksesta, jään ehdottomasti seuraamaan!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Aionka

  • Vapaamatkustaja
  • ***
  • Viestejä: 1 294
Vs: Talventaitto, K-11, 1/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #2 : 19.01.2021 21:16:36 »
Olipa hienoja sanoja peräkkäin! Tässä alussa oli sellainen tunnelma, että tuntui, että jos sen lukisi ääneen, pitäisi se kuiskata. Jäin myös miettimään tuota, että 'kukapa ei kesää rakastaisi', koska olen monet kerrat miettinyt, että joskus talven arvostaminen vaatii enemmän sellaista sovintoa pimeän kanssa. Jään seuraamaan!

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Vs: Talventaitto, K-11, 1/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #3 : 22.01.2021 12:49:44 »
Okakettu: Sitten kun kirjoitan joskus fantasiatarinan, jossa ei käsiteltäisi kansanuskoa tavalla tai toisella, olen hämmentynyt. :D Rituaalit ja kansantarut best. Mutta minäkin olen alkanut pitää Kaihon ja Alatin nimistä, enkä kyllä osaisi niitä enää vaihtaa. Kiitos kommentista! ♥

Aionka: Oi, olipa ilo saada sinulta kommentti! Jännä huomio tuo ajatus kuiskaamisesta, mutta ehkä osuva, koska Alati joutuu tuolla pidoissa olemaan varpaillaan ja varuillaan Kaihon suhteen. Ja olen samaa mieltä tuosta talvesta, sitä teemaa tässä yritän käsitelläkin sitä mukaa kun tarina etenee. :) Kesä on paljon helpompi vuodenaika, mutta talvessa on hurjasti kauneutta. Kiitos paljon kommentista! ♥

K/H: Kirjoitin tämän luvun alun perin Alatin näkökulmasta, sitten Kaihon, ja päädyin nyt tähän Kaihoon. Varmaankin rakenne tulee menemään niin, että luvut 1, 3 ja 5 ovat Alatin lukuja ja 2 ja 4 Kaihon, mutta saapi nähdä. :D Ainakin tässä luvussa Kaihon näkökulma on minusta parempi.

*

2

Kaiho


Vihmakuussa taivas on kirkas ja talvi on lähdössä, ja se tekee kipeää tutulla tavalla, johon en totu koskaan.

Alati seisoo vieressä, hänkin on vakava mutta varmaan minun vuokseni, koska olenhan minä nähnyt, millainen hän oli ennen. En oikein siedä sitäkään, en tiedä miten olla.

Alatilla on mustat hansikkaat, jotka ulottuvat kyynärpäihin asti, ja tiedän kyllä miksi. Hetken kadun. Ajattelen hänen kuparinruskeaa ihoaan, sen lämmintä sävyä, ja sitten ranteiden ja käsivarsien vaaleampia arpia, jotka ovat minun syytäni. Lempeys on silti hänen virheensä, ei minun. Jos hän ei osaa pelätä talvea, hän on typerä, ja hänen olisi parempi pysyä kaukana. Aivan kuten meidän toisistamme: ei Alatilla ole minulle mitään annettavaa, ja minulla hänelle vielä vähemmän.

Veri jyskyttää minussa, kevät jään alla. Se haluaa jo pirstoa merta kahlitsevan lasipinnan, iskeä siihen railoja ja päästää auringon sisään. Tunnen, kuinka sen taikuus rimpuilee ja riuhtoo ja vikuroi, ja minun tekee mieli paljastaa hampaani, mutta pysyn hiljaa ja pakotan itseni liikkumattomaksi kuin jää, kuin pysähtynyt pakkanen.

“Ahdistaako tämä sinua?” Alati kysyy hiljaa.

En vastaa. Jossain takanamme Muisto valmistautuu soittamaan viulua, johtamaan meidät tanssiin jään ja siitä lohkeilevien lauttojen yli. Katson Alatia.

“Osaatko sinä tanssia?”

Alati hymähtää. “Tietenkin. Keskikesällä tanssitaan yön yli aamuun asti.”

“Mutta tällaista? Hitaampaa. Ei talvea voi hyvästellä miten tahansa”, minä vastaan. Kurtistan kulmiani, koska hän ei ymmärrä. Kylmä kipunoi sormenpäissäni.

“Sinä voit viedä”, Alati sanoo. “Ja minä seuraan. Luotan sinuun.”

“Sitten olet kaikin puolin typerys”, vastaan, ja pettymys ailahtaa Alatin valoisilla kasvoilla. Hänen suunsa vetäytyy tiukaksi viivaksi ja silmäkulmien naurunryppyihin kuroutuu ärtymystä. Minä ojennan käteni ja astun lähemmäs, Alati laskee toisen kätensä vyötärölleni. Suuttumuksesta huolimatta hänen kosketuksensa on lempeä, kesänkeveä. Se polttaa valkoisen leninkini läpi, tunkeutuu kaiken minussa olevan jään ja pimeän ohi sydämeen asti.

Minä yritän vastata samalla mitalla, mutta hänen paitansa on paksua villaa ja siihen on varmasti kudottu niin paljon kesää, että tuskinpa varjoakaan talvesta pääsee iholle asti. Tai ainakaan Alati ei ole huomaavinaan mitään, sillä hänen hartiansa ovat rennot ja kasvonsa jälleen tyynet.

Muisto aloittaa. Tiedän, että sävelmän pitäisi olla kirkas ja toiveikas, mutta minusta se kuulostaa silti surulliselta. Vaikka ehkä niin on kaiken musiikin suhteen, sillä ajattelen aina sitä seuraavaa hiljaisuutta, loppuja alkujen sijaan.

Otan ensimmäisen askeleen, toisen, kolmannen. Alati seuraa kömpelösti. En katso hänen kasvoihinsa, vaan olkapään yli merelle ja horisonttiin.

“Voimme tanssia vaikka koko päivän, mutta tällä tavalla ei kevättä maanitella”, Alati sanoo.

“Ei se kaipaa maanittelua”, minä vastaan ja otan varoittamatta askeleen vasemmalle. Alati horjahtaa. “Se kihisee jo raivosta. Emme voisi pysäyttää sitä, vaikka haluaisimme.”

“Olet väärässä. Et edes yritä kuunnella. Kevät on peloissaan, koska sinä vihaat sitä. Miksi?”

En vastaa. Olen tottunut tanssimaan tällä tavalla: tarkasti ja tahteja laskien, eikä Alati saa minua haparoimaan. Mutta minä saan hänet, ja se on sentään pieni voitto.

“Me emme voi pysäyttää sitä. Meidän pitäisi varmistaa, että se pääsee ulos ajoissa, avaa puiden silmut ja siunaa maan sateella ja valolla”, Alati sanoo. Hän pysyttelee mukana parhaansa mukaan.

“Kyllä minä tiedän.”

“Mikset sitten auta?”

Alati irrottaa hetkeksi kätensä. Hän riisuu mustat hansikkaansa ja viskaa ne jäälle. Ajattelen, että hän on typerä, mutta en sano mitään. Ehkä Alati kuvittelee, että jos hän antaa minun satuttaa itseään, suostun neuvottelemaan myös kevään kanssa. Tartun hänen käteensä. Alatin iho on lämmin, mutta juuri nyt en halua kiusata häntä. Tanssimisessa on jo tarpeeksi tekemistä, enkä tahdo haaskata kylmää ja pakkasta. Taikuus minussa on muutenkin väsynyttä.

“Minähän tanssin.”

“Mutta pidät taikuutesi tiukasti sisälläsi. Sekin on vihaista ja linnoittautuu ihosi alle. Kyllä minä näen, miten himmeä sinun taivaasi on juuri nyt.”

“Luuletko, että yritän estää kevättä koittamasta?”

“Luulen”, Alati vastaa, eikä hänen äänessään ole lainkaan epäilystä. En vaivaudu vastaamaan. En minä ole tarpeeksi voimakas sellaiseen. Vaikka talveni olisi kuinka syvä ja ääretön tahansa, sen aika alkaa olla ohi, enkä minä voi estää päivää pitenemästä ja öitä hupenemasta.

“Sinä taidat ajatella, ettei näitä rituaaleja tarvita mihinkään”, Alati sanoo. “Että vuosi etenee vääjäämättä ja taikuus saa aina lopulta haluamansa. Mutta olet väärässä. Rajat ovat niin syviä ja teräviä, että ne eivät rikkoudu itsestään. Jos taikuutta ei auteta, se kyllä runnoon itsensä läpi väkisin, mutta haavoittuu siinä samalla, ja on liian heikko pitämään väärää taikuutta loitolla. Etkö ole huomannut, miten se on alkanut pesiytyä pysähtyneisiin varjoihin ja niihin paikkoihin, joissa kukaan ei käy? Etkö tiedä, miten vaikeita viimeiset pari vuotta ovat olleet?”

Alati taivuttaa minua varoittamatta. Käännän vaistomaisesti katseeni hänen kasvoihinsa. Ne ovat vieläkin lempeät, mutta eivät sillä hiljaisella ja hyväntuulisella tavalla, johon olen jo tottunut. Alati on surullinen, enkä –

– tiedä –

– mitä tapahtuu. Hän on tiukentanut otettaan vyötäröltäni ja varastanut tanssin sellaisella varmuudella, että hämäännyn hetkeksi, ja sitten taistelu onkin jo hävitty. Alati on keväällä minua voimakkaampi, ja nyt ymmärrän, miksi hän riisui hansikkaansa. Kun hän vetää minut lähelleen ja kutsuu kesän ympärillemme, antaa sen virrata rytmiin ja musiikkiin ja tanssiin, minä seuraan ja inhoan jokaista hetkeä.

Jää räsähtää rikki jo kolmen sävelen jälkeen, ensimmäinen railo kiemurtelee meren lasipintaa pitkin kuin innokas verso, joka haarautuu uusiksi oksiksi ja kurkottaa kohti merenselkää. Aurinko tarttuu sen reunoihin ja saa sen kimaltamaan, täyttää ratkeaman valolla ja tervehtii kevättaikuutta, joka pulppuaa railosta kuin veri valtimosta.

“Ei”, Alati pudistaa päätään. “Ennemmin kuin vesi lähteestä”, hän sanoo, ja tajuan puhuneeni ääneen. Me tanssimme yhä, ja askeleemme saavat jään rakoilemaan ja taikuus takoo sitä nyt rikki yhä varmemmin, yhä ankarammin, ja minun sisintäni kirvelee. Alati tuntuu huomaavan sen – tietenkin – sillä hän hidastaa ja keventää taas otettaan. Avaa suunsa, varmaankin kysyäkseen haluanko minä nyt viedä, mutta pysäytän hänet.

“Älä.”

“Sinä teet tästä itsellesi niin kamalaa, että sitä on vaikea katsoa.”

“Älä sitten katso.”

“Vielä vaikeampaa on olla katsomatta. Sitten en tiedä, mitä tehdä.”

Käännän katseeni Alatin silmiin. Ajattelen syksyä ja sen siunattua pimeyttä, joka vielä himmentää hänen katseensa metsänvihreän ja sammuttaa niihin asettuneen auringon. Sitten tulee minun vuoroni. Sitten hän ei voi mitään.

“Huolehdi omasta osuudestasi. Minä huolehdin omastani.”

Alati ei vastaa. Me tanssimme kevättä, kunnes seisomme viimeisen jäälautan päällä niin lähekkäin, että Alatin lämmin hengitys kutittaa poskeani. Olemme vaiti. Olen vihainen sydämelleni, joka hakkaa villisti, ja talvelle, joka ei suostu inhoamaan Alatia sellaisella viimalla kuin sen pitäisi. Olen vihainen keväälle, joka huokuu iloa ja helpotusta, ja merelle, joka päästi sen ulos. Olen vihainen niille miehille, jotka soutavat hakemaan meidät. Olen vihainen, kun Alati irrottaa otteensa vyötäröltäni, ja hänen valonsa kirkkaus sisälläni himmenee ja katoaa, eikä omien tähtieni hohde tunnu sen jälkeen enää yhtä lohdulliselta kuin aiemmin.


*


Kun pidot viimein päättyvät, minun on hieman helpompi hengittää. Kevätyö on pimeä ja ilmassa on vielä pakkasta. Seuraan lyhtyä kantavaa Alatia polkua pitkin mökillemme ja ajattelen lepoa, unta, tulevia hiljaisia viikkoja. Seuraavan kerran meidän täytyy osallistua rituaaliin vasta yrttikuun lopussa, eikä kukaan voi pakottaa minua puhumaan Alatille sanaakaan ennen sitä, jos en halua. Ja hänkin on vapaa tulemaan ja menemään mielensä mukaan, rohkaisemaan virkoavaa kevättä ja suutelemaan oman hehkunsa sitä kaipaaviin ja koskettamaan tulevan kesän niiden iholle, jotka jo siitä haaveilevat, ja -

“Sinä puhut taas ääneen”, Alati murahtaa ja pysähtyy. Hän kääntyy katsomaan minua ja kallistaa hitaasti päätään. “Miksi ajattelet, että olen tuollainen? Miksi ajattelet, että haluaisin vietellä yhtään ketään?”

“Eikö se ole kesätaikuuden sydän? Rakkaus?”

“Sinäkö ajattelet, että rakkaus on vain villiä himoa?”

Kavahdan Alatin suoruutta, mutta sitten tajuan, että omat sanani ovat hänet tähän keskusteluun houkutelleet. Olen ollut hiljaa niin kauan, että kevät saa kai minutkin puhumaan vapaammin kuin haluaisin. Ajatus on vieras ja painava.

“En ajattele koko asiaa yleensä juurikaan.”

“Rakkautta?”

“Niin. Talventaittajat eivät yleensä ole – hyviä sellaisessa.”

Alati kohottaa kulmiaan. Hän näyttää aidosti hämmentyvän vastauksestani, ja totta puhuen hämmennyn siitä itsekin. Hän avaa suunsa, sulkee sen, pudistaa päätään. Kääntyy taas. Lyhdyn valo valuu polulle ja kulkee meidän molempien edellä aina mökille asti. Sen ikkunoiden takaa kajastaa tulen hehku ja hetken ajattelen, että Alatia ajatus lämmöstä varmasti lohduttaa. Minä kaipaan viileää pimeyttä, että saan taas sydämeni rauhoittumaan ja tutut tähtikuviot asettumaan aloilleen.

Kun astumme sisään, Alati kopistelee nuoskalumen jaloistaan ja kiskoo villapaitansa yltään. Pellavapaidassaan hän näyttää haavoittuvaisemmalta, pienemmältä, arkisemmalta. Siltä, että olisi riisunut kokonaisen haarniskan.

“Haluaisitko teetä?” Alati kysyy. “Tai hehkuviiniä?”

“Johan me tulimme pidoista.”

“Ei se tarkoita, että –”, Alati aloittaa ja vaikenee.

Minä käännän hänelle selkäni. Nyöritän nahkasaappaani auki ja irrotan helmin koristellut hiusneulat hiuksistani. Kun hiukseni vapautuvat nutturastaan, keveys rauhoittaa. Haluaisin viskata hiusneulat lattialle, mutta sen sijaan lasken ne pöydälle, sillä tiedän, että neuvosto haluaa ne takaisin seuraavaa vuotta varten. Enkä halua, että Alati pitää minua vain kiukuttelevana lapsena, vaikka –

“Sen suhteen on ehkä jo liian myöhäistä.”

Hätkähdän. Puhuinko taas ääneen?

“En ole varma”, Alati sanoo. Hän on istunut alas ja tuijottaa tuleen. Sen hehku viihtyy hänen kasvoillaan. “Ehkä taikuus sinussa puhuu, etkä sinä. Ehkä se kurkottaa minua kohti, aivan kuten omani sitä kohden.”

“Ei varmasti”, puuskahdan. “En minäkään kuule mitään.”

“Ehkä et kuuntele”, Alati ehdottaa. Hän ei sano sitä ivallisesti, toteaa vain. Siksi se ärsyttää kahta kauheammin.

“Minä menen nyt”, sanon ja käännyn. Kävelen makuuhuoneeseen, suljen oven ja istun harppuni ääreen. Soitan sitä niin pitkään, että sormiani kivistää, ja vähitellen tähtieni valo palaa taas kirkkaampana.


*


Alati makaa omalla puolellaan vuodetta. Vaikka olemme nukkuneet vierekkäin jo melkein kuukauden, hänen läsnäolonsa satuttaa minua edelleen. Tiedän, että hän pitää kesätaikuuden aisoissa parhaansa mukaan, vangitsee sen sisälleen ja hyrisee kehtolauluja, mutta lämpö ja valo tihkuvat silti uniini, ja herään liian aikaisin, kesän vaaleat varjot omaan talveeni sekoittuneina. Tiedän, että se kaikki vain pahenee, kun vuosi etenee.

Emme puhu juurikaan makuuhuoneessa. Emme puhuneet edes ensimmäisenä yönä, ja se oli helpotus. Alati ei tarjoutunut nukkumaan lattialla, ei viettämään yötään muualla, ja olen siitä lopulta iloinen. Kyllä minäkin tiedän, miten edellisille rituaaleihin valituille on käynyt. Kyllä minäkin pelkään, vaikka –

“Kaiho”, Alati huokaisee. Hänen äänensä on väsymyksestä samea.

Se siitä hiljaisuudesta.

“Voisitko vain nukkua? Sinun huolesi on hirveän raskasta kuunneltavaa.”

“Älä sitten kuuntele”, minä kivahdan ja ajattelen Alatin aiempia sanoja taikuudesta. Ne huolettavat minua. En halua, että hän kuulee, en halua, että –

“En halua minäkään.”

“Sulje minun taikuuteni sitten pois.”

“En voi. Haluaisin, mutta en voi. Uskon, että se olisi virhe ja vaarallista. Taikuuden pakottaminen vastoin sen omaa tahtoa on – no, johan minä kerroin tänään. Se ei tee hyvää sinulle, ei minulle, ei talvelle.”

Alati kääntyy ja kohottautuu kyynärpäänsä varaan. Tähtieni valossa näen hänen kasvonsa vain himmeästi. “Miksi sinä vihaat minua niin paljon?”

“Kaikki vihaavat talvea.”

“Ei tuo ole mikään vastaus”, Alati sanoo. “Ainakaan järkevä. Enkä minä vihaa.”

On hiljaista. Annan pakkasen kiristyä huoneessa ja katselen tarkasti Alatin kasvoja. Hän pysyy hiljaa eikä edes yritä vastata kesätaikuudellaan, vaikka tiedän, että hänellä on varmasti kylmä.

“Et saa minua vihaamaan sinua tuolla tavoin”, Alati sanoo. Hän kääntyy selin ja kiskoo peiton korviinsa asti. “Mutta vilustumaan kyllä varmasti. Voisitko lopettaa?”

“Pakota minut.”

“Miksi?” Alatin taikuus säpsähtää. Kesä haluaa vastata haasteeseen, mutta Alati suostuttelee sen pysymään aloillaan.

“Haluan, että teet niin. Haluan, että lopetat tuon. Että lakkaat säälimästä minua.”

“Minä en sääli sinua. Sinä olet itse päättänyt, että haluat olla yksin ja pysytellä talven suojissa. Se on sinun valintasi, eikä ole minun tehtäväni arvostella sitä. Jos se tekee sinut onnelliseksi, niin siitä vain. Mutta en kyllä pidä siitä, että tahallasi yrität satuttaa ja ärsyttää minua. Se käy kovin raskaaksi.”

“Pysy sitten kaukana.”

“Niinhän minä pysynkin, ainakin sen minkä voin. En vain oikein voi tässä vuoteessa mennä kauemmas”, Alati hymähtää ilottomasti.

“Ehkä sinä voisit nukkua öisin ja minä päivisin”, ehdotan. Alati kääntyy taas. Hän katsoo minua vakavin silmin ja tähtieni valo kimmeltää niiden kultahipuissa, silaa ne hopealla. Joku ehkä pitäisi sitä kauniina. Alati epäilemättä kuulee ajatuksen jälleen, sillä hänen suupielensä kohoaa aavistuksen. Sanat ovat kuitenkin vakavat:

“En halua jättää sinua yksin. En sinun itsesi vuoksi, mutta taikuutesi.”

“Kyllä minä osaan puolustautua.”

“Varmasti monia asioita vastaan”, Alati sanoo. “Minua. Kevättä. Rakkautta. Mutta pysähtynyttä ja pinttynyttä taikuutta? En olisi niin varma.”

“Miksi sinä sitten osaisit?” kysyn, vaikka Alatin sanat saavat minunkin huoleni heräämään jälleen.

“En minä osaakaan. Mutta en halua kohdata sitä yksin, enkä usko, että sinäkään haluat.”

Käännän selkäni, mutta annan pakkasen lauhtua. Se ei ole vastaus hänen sanoihinsa, tietenkään.

“Eipä tietenkään”, Alati mutisee.
« Viimeksi muokattu: 23.01.2021 16:42:28 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Röhkö

  • Otaku
  • ***
  • Viestejä: 1 159
  • Oot kuuma.
Vs: Talventaitto, K-11, 2/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #4 : 24.01.2021 12:28:26 »
Täällä ollaan kuten luvattua!
Kiteytetysti: kiinnostavinta tähän mennessä on Alatin ja Kaihon välinen suhde, omien (taika)rituaalien ohessa. Persoonallista tekstiä!

Tykkään itsekin käyttää tekstien alussa jonkinlaisia lainauksia runoista tai lauluista. Originaalissa lukija (tai ainakaan Röhkö) ei tiedä mistään mitään, joten runo saattaa mukavasti tarinan tunnelmaan. 

Alku herättää lukijassa (tai siis edelleen minussa) kysymyksiä: mikä seremonia? Keitä nämä tyypit ovat? Mikä on talventaittaja? Lukijalle ei anneta kaikkea valmiina. Uteliaisuuteni heräsi, mutta laiskana tyyppinä olisin kaivannut ehkä vähän enemmän asioiden avaamista. Sitten luin Okaketun kommentin ja päättelin, että ilmeisesti olet aiemminkin julkaissut samaan maailmaan sijoittuvan originaalin? Mutta yhä olen siis tietämätön hahmoista.

Tuore ajatus, että kauneus tekee henkilöstä ulkopuolisen kertojan mielestä. Ettei kauneus olekaan vain kadehdittava tai ihailtava ilmiö. Toisaalta en vielä tiedä miljööstä ja sen kulttuurista tarpeeksi sanoakseni, miten hahmosi määrittelevät tavoiteltavat asiat.

En ole ensimmäisen persoonan suurin fani, mutta tässä se toimii. Myös kiitos harvinaisten sanavalintojen, luonto oikein tirskuu tekstistä. Myönnettävä tyhmyyteni, en tiedä mikä on venno. Vuodenaikojen nimet toistuivat tässä omaan makuuni ehkä liian monta kertaa. Toisaalta tuli selväksi, miten tärkeä merkitys vuodenkierrolla hahmoille on.

Lainaus
Siltä, että olisi riisunut kokonaisen haarniskan.
Lempimetaforani tekstistä tähän väliin.

Jonkinlaista konkretiaa olisin kaivannut hieman lisää. Toisaalta sinulla on selvästi oma tyyli, jossa pysytään enemmän tunnelmassa kuin toiminnassa ja sen syissä.

Hahmojen nimet ovat aivan valloittavia!

Jäänpäs seurailemaan! Kauhealla vouholla tulin kommentoimaan pitkästä aikaa, toivottavasti jotain sait irti...
- Röh
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 553
Vs: Talventaitto, K-11, 2/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #5 : 24.01.2021 19:19:08 »
No niin! Pääsinpä lukemaan minäkin tämän tekstin ja yritän nyt organisoida ajatukseni jonkinlaiseen järkevään kommenttiin :) Pidän tästä kovasti! Sinulla on hieno taito tulkita eri vuodenaikoja (tai vuorokauden aikoja) (tai jumalia) (tai salamurhaajia) ja tässä vuodenaikojen tulkintaan tulee vielä lisää jännitystä ulkoa tulevasta uhkasta, mikä saattaa vuodenajat tekemään yhteistyötä ja se vasta mielenkiintoista onkin, sillä usein he vain antavat tilaa toisilleen, kuten vuodenkierron aikana kuuluukin. Ja koska olet tässä vuodenaikojen personifikaatioissa varsin taitava, tätä on todella kiehtovaa lukea :)

Olen Röhkön kanssa samaa mieltä siitä, että ensimmäisessä osassa juonen pääideaa olisi voinut tuoda hieman enemmän esiin (tai vaihtoehtoisesti yhteenvedossa, joka kuitenkin yleensä toimii takakansi-tyyppisenä avaavana tekstinä), sillä nyt lukijalle jää kovin vähän lankoja, joita pidellä käsissään. Tiedän, että Kaihon ja Alatin on tehtävä yhteistyötä auttaakseen vuodenkiertoa toimimaan mahdollisimman normaalisti, sillä sitä uhkaa jonkinlainen vaarallisempi pimeys kuin se, mitä Kaiho sisällään kantaa. Mutta tiedänkö riittävästi? Lukijana minulle jää pelko siitä, että jotain olennaista jää huomaamatta, kun osiakin on vain viisi :P Etenkin Alatin keskustelu Siron kanssa jäi mietityttämään, että ymmärsinkö kaiken.

Mutta samalla olen Röhkön kanssa samaa mieltä myös siitä, että Alatin ja Kaihon välinen suhde on todella antoisaa ja mielenkiintoista luettavaa! Erityisen paljon pidän tuosta eräänlaisesta taikuuden kautta esiintyvästä telepatiasta, jota kova ja kylmä Kaiho ei tajua ennen kuin sitä alkaa jatkuvasti Alatin seurassa tapahtua (telepatian ansiosta minä-kertojakin toimii erityisen hyvin!). Pidin muutenkin kovasti siitä, että Alati ottaa ohjat käsiinsä heidän tanssiessa jäällä ja että Kaiho vihdoin hieman... no, ei nyt rentoutunut, mutta luopui kontrollistaan hieman. Alati on muutenkin järjen ääni, kun taas Kaiho on vaikea. Mutta uskon hyvään hänessäkin! Eiköhän kaksikosta kehity vielä jotain varsin mukavaa ;)

Koko teksti on ihanan tuttua sinua ja punot lauseisiin todella upeita metaforia ja pidän siitä, että talvi tai kesä kulkee jatkuvasti tekstin mukana. Erityisesti ensimmäisessä osassa, kun Kaiho soittaa harppua, tämä kohta jäi mieleen:

Lainaus
Olen kuullut talventaittajien soittavan ennenkin, mutta silloin musiikki oli kaunista ja kylmää, täynnä hankien kimallusta ja revontulien villiä hehkua ja helisevää taivasta. Kaihon soitto tuntuu kuitenkin olevan pimeämpää.

Tässä on juuri sopivasti mysteeriä ja kutkuttavaa... eh, slow burnia? :D Loppupuolella Alati osoitti nimittäin kovin ihanaa suojelemisen halua, vaikka yrittääkin kietoa sen toisenlaisiin sanoihin! Pidän tästä kovasti ja odotan mielenkiinnolla jatko-osia! Ja sitä odotellessa voin käydä lukemassa Kesänkaadon ja ehkä viisastun vielä enemmän mysteerin suhteen. Kiitos jo nyt tästä! :)

between the sea
and the dream of the sea

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 223
Vs: Talventaitto, K-11, 2/5, Kaiho/Alati
« Vastaus #6 : 25.01.2021 13:16:08 »
Oi että, tykkään kyllä hirveästi tämän ja Kesänkaadon lukemisesta rinnakkain! Ihana tunne, että lukijana tietää kertojaa enemmän toisten hahmojen mietteistä :D

Maailmasi taikuus vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Kesän ja talven kontrasti saavat jo itsessään aikaan maagisen tunnelman ja tykkään siitä, että ne ovat tarinan taikuus (tai ainakin osa sitä?). Mielenkiinnon herätti myös Seremonia - millainen vaikutus sillä oikeastaan on ympäristöön, millä perusteella osallistujat valitaan? Ketä oikeastaan ovat talventaittajat ja kesänkaatajat? Ja mitä edellisille valituille on tapahtunut? Tulee sellainen tunne, että tässä on kyse joko rakastumisesta tai kuolemasta. :D

Lainaus
Jää räsähtää rikki jo kolmen sävelen jälkeen, ensimmäinen railo kiemurtelee meren lasipintaa pitkin kuin innokas verso, joka haarautuu uusiksi oksiksi ja kurkottaa kohti merenselkää.
Aivan upeita vertauskuvia ja kerrontaa! Rakastan tällaista sadunomaista kuvailua, jossa sanat sopivat yhteen täydellisesti ja jokainen virke tuntuu harmoniselta kokonaisuudelta.

Tähän tekstiin koukuttuu. Melkein pelottaa, riittääkö viisi osaa kaiken kertomiseen, kun näiden ensimmäisten osien perusteella lukisin mielelläni Kaihosta ja Alatista vaikka kokonaisen romaanin. Kiitos kuitenkin jo nyt näistä luvuista, odottelen innolla seuraavia ♥

bannu © Ingrid

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Vs: Talventaitto, K-11, 2/6, Kaiho/Alati
« Vastaus #7 : 28.01.2021 16:06:43 »
Röhkö: Kiitos kommentista! ♥ Nostamasi kritiikki oli hyödyllistä ja jos joskus kirjoitan tästä uuden version, täytyy tosiaan laittaa ensimmäisiin lukuihin jo enemmän taustoitusta. Jostakin pöljästä syystä x se on aina asia, joka tuppaa jäämään minulta tekemättä. :D Vento on suomalaisessa mytologiassa sellainen maaginen kaksoisolento, joka ottaa salaa jonkun henkilön paikan. Ilmeisesti niitäkin on tämän tarinan maailmassa. :D Kiitos paljon myös kehuista, ne ilahduttivat suuresti!

hiddenben: Telepatia on lempitrooppini, joten on ihanaa, että viimeinkin pääsen tässä käyttämään sitä. :D Ah! Ja Röhkölle jo vastasinkin, mutta jep, samaa mieltä siitä, notta ois pitänyt taustoittaa enemmän! Oppia ikä kaikki. (Ja slow burnia on kyllä luvassa, paitsi etten tiedä, että saako sitä kahteentoista osaan ihan kunnolla. :P (lasken tässä yhteen molempien tarinoiden osat, koska tämä on kuitenkin yhteistarina). Katsotaan!) Kiitos paljon kommentista! ♥

Hopearausku: Jee, ihanaa, että rinnakkaistekstit toimii! Niiden syntyminen oli puhtaasti vahinko, mutta iloinen sellainen, koska on aika hauskaa kokeilla tällaista tarinankerronnan muotoa. Taikuudesta sen verran, että erilaiset taikuussysteemit ovat vähän niinko minun tarinoissani yleensä ytimessä, ja tässä ne kytkeytyvät juuri vuodenkiertoon ja aikaan. (Ja laajemmin tässä maailmassa erilaisiin elementteihin, kuten tunteisiin, uniin ja nimiin.) Kiitos paljon kehuista, olen tosi iloinen että tarina on vienyt mennessään! ♥ Toivottavasti pidät myös siitä, mihin tässä lopulta päädytään. :D

K/H: No tätä olikin sitten hauska editoida. :D (Not.) Piti tarkistella kaikenlaisia juttuja ja miettiä, että mitenkäs tämä nyt suhteutuu muihin tämä universumin tarinoihin (koska ilmeisesti tungen aina kaikki samaan) ja pohtia, että toimiiko mikään ja no niin. Toivottavasti toimii!

*

3

Alati


Maanalainen kivilabyrintti on ikivanha, vanhempi kuin kylän takana kohoava Maailmanhaavojen vuoristo, niin kerrotaan. Osa siitä on sortunut ja laitimmaisten tunnelien pimeys on niin läpitunkevaa, että se asettuu muuriksi ulospääsyä etsivien tielle. Labyrintin kylmissä käytävissä kasvaa sellaisia kasveja, joiden nimet maailma on unohtanut, ja sen keskuksessa uinuu itse kesä, joka meidän on noudettava ja kannettava ulos.

Vain talventaittajat ja kesänkaatajat laskeutuvat labyrinttiin, ja hekin vain kerran vuodessa. En tiedä mitä tapahtuisi, jos joku muu joskus yrittäisi. Ehkä kivilabyrintti ei yksinkertaisesti päästäisi häntä sisään; ehkei se päästäisi häntä enää ulos. Kukapa osaisi lukea ikivanhojen taikalabyrinttien aivoituksia?

Minua pelottaa. Sen tunnustaminen ei edes hävetä, sillä vaikka olen aina tiennyt, että jonakin päivänä minut lasketaan alas pimeään, on labyrintti lopulta paikka, jonka sokkeloita ja salaisuuksia kukaan ei tunne. Rituaaleista selvinneet kesänkaatajat ja talventaittajatkin puhuvat siitä vähän, koska reitit muuttuvat ja pimeyttä ei kuulemma voi kuvailla sanoin. Sen tiedän, että suurin osa selviää, vaikka vuosi sitten talventaittaja ei palannutkaan. Kuiske hoippui ulos yksin, katse sameana ja kesä täynnä tummia varjoja, eikä hänkään tullut enää kotiin palattuaan ulos mökistään.

Syksy ja talvi joutuivat selviämään ilman rituaaleja, ja siksi tämäkin talvi oli edellisiä kylmempi ja kitkerämpi.

Minä pelkään, ja niin pelkää Kaihokin. Hänen huolensa jäytää ja järsii uniani kaikki yöt, ja me kääntyilemme vuoteessa ja laskemme päiviä.


*


“Uskotko, että saamme kannettua kesän ulos?” Kaiho kysyy. Me istumme mökin kuistilla juomassa kahvia. Aamu on vasta valjennut ja kaste kimmeltää viinimarjapensaan oksissa ja niiden hämähäkinseiteissä. Tuijotan seittejä ja ajattelen sokkelon haarautuvia käytäviä.

“Uskon.”

“Oikeasti?” Kaihon katse on suora. Tänään hän on taas nostanut muurinsa ja sitonut talven tiukasti soittamalla harppua aamukolmesta asti.

“Ehkä”, vastaan rehellisemmin. “Mutta mitäpä merkitystä sillä on? On yritettävä.”

“Vuosi sitten –”

“Vuosi sitten oli vuosi sitten. Nyt on nyt.”

“Vuosi sitten talventaittaja kuoli”, Kaiho jatkaa keskeytyksestäni välittämättä. “Aiotko antaa minun kuolla?”

Kohotan hänelle kulmiani. “Minä?”

“Sinä sanoit, että minä olin kevättanssissa sinua tärkeämpi. Sinä olet kesänkannossa. Sinun täytyy johdattaa meidät ulos.”

Kaihon äänetön syytös painaa raskaana sydäntäni, vaikka tiedän, ettei hänellä ole siihen mitään oikeutta. Emme me tätä valinneet. Pysyn silti hiljaa. Jos hänen on helpompi hengittää, kun hän voi sysätä oman vastuunsa minulle, olkoon niin. Riitely on viimeinen asia, jota nyt kaipaamme.

Minä kaadan loput kahvistani viinimarjapensaan juurelle ja nousen. Vilkaisen Maailmanhaavoja, joiden huippujen lumi hehkuu kevätauringossa häikäisevän valkoisena. Niiden sanotaan jakaneen maailman kahtia ja arpeuttaneen taikuuden pysyvästi. Jos niin on, ehkä kivilabyrintti on viimeisiä paikkoja, jossa se on kokonaan ehjää. Ja silloin sen pitäisi olla myös juuri se paikka, jota kesän minussa ei tarvitse pelätä.

“Mennään”, minä sanon ja ojennan hetken mielijohteesta käteni Kaiholle. Rohkaisuksi, muistuttaakseni häntä siitä, että olemme sentään yhdessä.

Hän ei tartu siihen.


*


Tällä kertaa kumpaakaan meistä ei pueta rituaalivaatteisiin. Meillä on molemmilla yllämme vihreä villapaita, mustat housut ja tukevat nahkasaappaat. Kaiho sanoi neuvoston vanhimmille monta kertaa, ettei halunnut villapaitaa, mutta he eivät antaneet periksi. Minä en jaksanut väittää vastaan, vaikka epäilin itsekin, ettei labyrintin kylmyys ole sellaista lajia, jonka tavallinen villapaita pystyisi pitämään loitolla. Olipa se sitten kesänkaatajan kutoma tai ei.

Me seisomme kuilun yllä riippuvalla puulavalla. Kun riittisanat on lausuttu ja hyvästit jätetty – Kaihoa saattamassa ei ollut ketään, minua sen sijaan äiti ja monta ystävää –, viisi miestä tarttuun valtavan vinssin kampeen ja alkaa pyörittää sitä.

Minä katson äitiäni silmiin niin pitkään kuin kykenen. Hänen ilmeensä on tyyni ja rohkaiseva, mutta tiedän katsomattakin, että mekon kangasta puristavien käsien rystyset ovat valkoiset. Isäni oli kesänkaataja, mutta hän eli vain kolme vuotta omien rituaaliensa jälkeen. Ei ihme, että äiti pelkää menettävänsä minutkin.

Vinssi kirskuu ja lavaa kannattelevat köydet natisevat. Kun olemme niin syvällä, etten näe kuilun reunojen yli, käännän katseeni kirkkaansiniseen taivaaseen. Kaiho vieressäni tuijottaa kuilun tummia seiniä ja ajattelee labyrintin pimeyttä. Haluaisin sanoa hänelle, että nyt on aika katsoa valoon, koska tämä voi olla viimeinen kerta, mutta jätän sanomatta. Turha ruokkia hänen pelkoaan kiroamalla tulevaa.

“Alati”, Kaiho sanoo. Hätkähdän kuullessani nimeni. Hän on aiemmin vältellyt sitä, vaikka en olekaan aivan varma, miksi.

“Hmm?”

“Uskotko, että saamme kannettua kesän ulos?”

Sama kysymys. Tiedän, että tällä kertaa hän ei halua rehellistä vastausta, joten pakottaudun hymyilemään ja katsomaan häntä. Kuilussa on jo hämärää. Pian ainoa valomme ovat Kaihon tähdet, sillä lyhtyjä Kivilabyrinttiin ei saa tuoda.

“Uskon.”

Kaiho nyökkää. Hän puristaa lavan puukaidetta. Kuulen, miten Kaihon ajatukset säntäilevät sinne tänne, eikä hän saa niitä rauhoitettua. Toivon, että en olisi koskaan kertonut epäilyksistäni.

Viimeinenkin kaistale taivasta katoaa ja tulee pimeää. Silti kuluu vielä monta minuuttia ennen kuin lava kolahtaa kivilattiaa vasten.

Tällä kertaa Kaiho on meistä se, joka ojentaa kätensä.


*


Labyrintissä kaikki sanamme tulevat ulos väärin. Ne taipuvat joko kuiskauksiksi tai huudoiksi, joten muutaman ensimmäisen yrityksen jälkeen emme puhu, ellei ole pakko. Kaihon tähdet ovat pelosta himmeitä ja hänen hengityksensä pinnallista, ja seisomme pitkään lavan vieressä kuin rohkeutta hakien. Kaihon käsi hohkaa kylmyyttä, mutta pidän siitä silti kiinni. Pimeys ympärillämme on levotonta, enkä tiedä, haluaako se pitää meidät yhdessä vai ajaa erillemme. Kaiho hokee yhä uudestaan mielessään vain yhtä lausetta.

Älä jätä minua tänne.

Älä jätä minua tänne.

Älä jätä minua tänne.


“En”, minä sanon lopulta ääneen, kun kehää kiertävän ajatuksen paino käy liian raskaaksi. Kaiku kimpoilee seinistä ja toistaa lupaukseni kymmeniä kertoja. Toivon, että voin pitää sen.

Kaiho nyökkää. Minä nykäisen hänen kättään kevyesti ja otan ensimmäisen askeleen. Suunnalla ei ole vielä merkitystä – tärkeintä on, ettemme jää seisomaan paikoillemme liian pitkäksi aikaa. Pelko lamaannuttaa.

“Etkö sinä voisi valaista pimeää kesätaikuudellasi?” Kaiho kysyy ääneti. Yllätyn jälleen. Hän ei ole aiemmin puhunut minulle suoraan ajatuksillaan, ei tarkoituksella, vaikka olenkin kuunnellut niitä nyt useamman kuukauden. Pudistan päätäni ja toivon, että voisin vastata samalla tavoin, mutta ainakaan vielä Kaiho ei ole kertaakaan osoittanut, että kuulisi minua kuten minä häntä.

“Sinun tähtiesi täytyy nyt riittää. Emme voi tietää, kuinka pitkään meidän on täällä selvittävä”, ääneni lempeys menee hukkaan, sillä labyrintti tarttuu jälleen sanoihini ja heittää ne meitä vasten. Emme voi tietää, emme voi tietää, kuinka pitkään, kuinka pitkään.

“Typerä labyrintti”, Kaiho ajattelee pisteliäästi. Se saa minut hymyilemään aavistuksen. Ainakaan pelko ei ole hukuttanut alleen kaikkea Kaihon ärtymystä. Se on hyvä – ehkä me tarvitsemme vielä sitäkin.

Minä kuulostelen taikuuttani, kun kävelemme eteenpäin. Ohitamme monta oviaukkoa ja kertaalleen joudumme hyppäämään maahan haljenneen railon yli. Se ei onneksi ole kovin leveä, mutta saa minut ajattelemaan sekä raskasta kiveä yllämme että murenevia seinämiä ja lattioita. Toisaalta: labyrintti on selvinnyt jo tuhansia vuosia. Tuskinpa se sortuu niskaamme nyt.

Tunnen kesän himmeän, kutsuvan valon jossakin satojen metrien päässä. Välissämme on lukemattomia seiniä ja umpikujia, mutta sentään se on siellä. Kaihon talvikin kurkottaa sitä kohden kuin turvaa hakien, mutta epäilen, ettei Kaiho huomaa sitä itse. Hän puristaa kättäni niin kovaa, että se tekee kipeää, ja tähdet kieppuvat villisti ja vaihtavat keskenään paikkaa. Pelkään, että Kaiho uupuu paljon ennen minua.

Ennen pitkää totun silti pimeään ja kuivaan ilmaan. Kaikkialla tuoksuu kiveltä ja muinaiselta taikuudelta, mutta vaikka se on elävää ja pimeää, enimmäkseen se ei tunnu vihamieliseltä. Torjuvalta, ehkä, ja väsyneeltä – mutta ei siltä, että tahtoisi meille mitään pahaa. Kertaalleen kurkotan jopa sitä kohti, mutta taikuus torjuu yritykseni viileän kohteliaasti. Ymmärrän heti miksi: tämä villi taikuus on paljon omaani syvempää ja sen juuret ulottuvat maailman ytimeen asti. Minun ei kuulu ammentaa siitä, sillä  se vain rusentaisi minut alleen.

“Alati”, Kaiho ajattelee niin terävästi, että pysähdyn. Hän tuijottaa eteemme katse vauhkona. Aluksi en ymmärrä, mutta sitten minäkin näen – tai pikemminkin olen näkemättä. Oviaukko edessämme huokuu pimeää, mutta se on erilaista kuin mikään muu ympärillämme. Se etenee hyvin hitaasti ja varovasti, kuin tunnustellen. Ajattelen kuulemiani kertomuksia pimeämmistä käytävistä, jotka ovat kesänkaatajilta suljettuja, mutta tiedän heti olevani väärässä. Tämä on jotakin muuta.

“Alati”, Kaiho ajattelee uudelleen ja ottaa askeleen taaemmas. Hänen ajatuksessaan on pakokauhua ja pelkoa.

“Se on Hohde”, Kaiho sanoo, nyt ääneen. Hänen äänensä on epäuskoinen, eikä labyrintti tartu siihen tällä kertaa. Pimeys liikahtaa laiskasti nimen kuullessaan. Kestää hetken, että ymmärrän – melkein liian pitkään. Mutta sitten tunnen etäisesti talven tuoksun ja pinttyneen pimeän katkun ja käännyn kannoillani.

Talventaittaja Hohde, joka katosi vuosi sitten: tai se, mitä hänestä on jäljellä. Pelkkää pimeää ja muisto talvesta, muodotonta pysähtynyttä taikuutta. Yritän kiskoa kesääni kauemmas, mutta Hohteen talvi tuntuu takertuvan siihen. Sen kärhät ovat mustia ja kylmiä ja repivät paljon syvemmältä kuin Kaihon pakkanen. Niissä ei ole enää lainkaan elämää, ei inhimillisyyttä, mutta jonkinlaista kyltymätöntä janoa kyllä.

Kaiho asettuu väliimme. Hän on kohottanut molemmat kätensä ja nostattaa talveaan muuriksi Hohteen omaa vastaan. Sen kylmyys leimahtaa kirkkaana teränä ja leikkaa Hohteen pimeän kiemurtelevat köynnökset katki. Niiden taikuuteeni tarranneet kärjet veltostuvat ja haihtuvat kuin savu, vaikka niiden varjo kirvelee edelleen.

“Se haluaa vain kesän”, Kaiho sanoo. “Vain kesän. Mene.”

En jää kysymään mitään. Käännyn kannoillani ja juoksen, ja vaikka tiedänkin häpeäväni myöhemmin, sillä hetkellä en ajattele Kaihoa lainkaan. Pelko jyskyttää minussa, sillä kesäni on kauhuissaan. Aiemmin se ei ole pelännyt mitään, mutta tätä pimeää taikuuteni kavahtaa.

En tiedä kauanko juoksen pimeydessä – tai valossa, sillä loppujen lopuksi en enää kestä, vaan pyydän kesäaurinkoa valaisemaan käytävät, ja se tottelee. Valo kumpuaa minusta ja täyttää tunnelit, heijastuu niiden mustista marmoriseinistä ja kiemurtelevista puiden juurista ja hopeisena mattona kasvavista hennoista kukista. Pysähdyn aukiolle ja seison pitkään aloillani villiintynyttä sydäntäni kuunnellen. Vähitellen valo alkaa himmentyä, mutta en anna sen sammua kokonaan.

“Alati”, Kaiho huhuilee minua ajatuksissani. Hän on kaukana, mutta vahingoittumaton, ja kerrankin hänen mielensä tunteminen täyttää minut helpotuksella. Vajoan polvilleni maahan ja tajuan sitten, ettei Kaiho varmaankaan kuule vastaustani, vaikka olen lausunut hänen nimensä mielessäni jo useamman kerran.

“Kaiho”, minä huudan, ja vaikka labyrintti vaimentaa ääneni pelkäksi kuiskaukseksi, se tuntuu sentään tarttuvan siihen ja kantavan nimen käytäviin. Niin me toistelemme toistemme nimiä: Kaiho ajatuksissaan, minä kunnes kurkkuni on huutamisesta karhea. Kun Kaiho viimein astuu aukiolle, minun tekee mieli koskettaa häntä, rutistaa ja tuntea hänen sydämensä syke, ja loppujen lopuksi teen niin.

Kaiho painaa kasvonsa hartiaani vasten. Hänen talvessaan on syytöstä, mutta myös helpotusta.

“Sinä lupasit, ettet jätä minua”, hän ajattelee terävästi, mutta tarrautuu villapaitaani kaksin käsin. “Sinä lupasit.”

“Sinä pelastit minun henkeni”, vastaan, enkä epäile sanojani lainkaan. Minä ja kesä minussa olisi kuollut, sen tiedän varmasti. “Olen pahoillani.”

Kaiho nyökkää. Hänen kasvonsa ovat tavallista kalpeammat ja tunnen, että talvi on lauhtumassa. Me olemme molemmat lopussa, sillä myös kesä minussa on himmennyt. Aurinkoni on palanut pimeässä liian pitkään, joten pakotan itseni sammuttamaan sen valon kokonaan. Me katsomme toisiamme Kaihon tähtitaivaan hohteessa. Lopulta nojaan otsani hänen otsaansa vasten.

“Me emme kuole tänne”, sanon, koska ne sanat Kaiho haluaa kuulla. Hän vetää syvään henkeä ja nyökkää.

“Etsitään kesä”, hän sanoo. Astumme erillemme ja etäisyys välillämme palaa heti. En ehdi tai jaksa surra sitä. Kuuntelen jo taikuuteni kompassia, joka kääntyy hitaasti mutta varmasti labyrintin ydintä kohden.


*


Käy ilmi, että olemme lähempänä kuin kuvittelinkaan. Ehkä jokin minussa haparoi vaistomaisesti turvaa kohden silloin kun pakenin, sillä kesä on vain muutaman käännöksen päässä. Se palaa kirkkaana liekkinä viileää vettä kumpuavan lähteen yllä. Kirkas aurinko kimaltelee tumman veden pinnassa ja pirstoo sen valohelmiksi. Kaiho polvistuu ja upottaa kätensä veteen ennen kuin ehdin varoittaa. Hän juo ahnaasti.

“Mitä jos sekin on –”, aloitan, mutta Kaiho pudistaa päätään.

“Tämä on taikuuden ydin”, Kaiho sanoo. Täällä äänemme eivät eksy ja hänkin kuulostaa taas itseltään. “Jos se – mikä Hohteen sitten muuttikin – olisi päässyt tänne asti, ei kesäkään olisi hengissä. Pimeys olisi syönyt sen elävältä.”

Kumpikaan meistä ei puhu enempää. Kysymykset painavat Kaihon ajatuksia ja saavat minut hengittämään raskaammin, mutta nyt ei ole niiden aika. Sen sijaan seuraan Kaihon esimerkkiä ja polvistun lähteen ääreen. Pesen kasvoni ja annan samalla veden viileyden huuhtoa osan kauhustani. Vaikka uupumus kalvaa luitani, olemme selvinneet tänne asti. Pahin on ohi, sillä täältä, ytimestä, meidän on enää kiivettävä portaat ylös. Kivilabyrintti kiertyy niiden ympärille ja asettuu joka kerta uudelleen, mutta reitti ulos on lopulta aina sama. Satoja portaita, joita pitkin kesä on kannettava pois maan syövereistä.

Katson liekehtivää taikuutta ja ajattelen sitä, miten se nukkuu yksin tässä pimeydessä kolme neljäsosaa vuodesta. En kuitenkaan tunne katkeruuden tai surun häivähdystäkään. Kesä ei murehdi tai syyttele – se vain on. Nytkin, vaikka vuodenkierto uhkaa suistua sijoiltaan, sen ydin on huoleton ja täynnä elämää.

Ojennan käteni ja liekki asettuu kämmenilleni. Sen polte on lempeää ja tuttua ja täyttää minut valolla. Tällä kertaa minun ei tarvitse kutsua aurinkoa, koska se polttaa ihoni alla itsestään. Hetken minä olen kesä.

“Mennään”, minä sanon ja käännän katseeni Kaihoon. Vasta silloin huomaan, että hän on laskenut päänsä käsiinsä ja käpertynyt oman pimeytensä sijaan. Kaihon tähdet ovat tuskin kuiskaus siitä, mitä niiden pitäisi olla.

Hän kohottaa katseensa ja puristaa huulensa tiukasti yhteen, jottei sanoisi niitä sanoja, joita ei kestä kuulla.

En jaksa kiivetä. En pysty siihen.

Ja sitten:

Älä jätä minua tänne.

“Sitten minä kannan sinut”, sanon. “Kesä kantaa meidät molemmat.”

Kaiho epäröi ja hetken pelkään, että vielä kaiken jälkeenkin, vielä pimeän ytimessäkin, hänen typerä ylpeytensä vie voiton.

Lopulta hän nyökkää. Minä kumarrun ja annan Kaihon kietoa kätensä niskaani. Kun nostan hänet syliini ja Kaiho painautuu minua vasten, en voi olla ajattelematta sitä, miten hitaasti ja haparoiden hänen sydämensä lyö.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 16:30:35 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 016
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Talventaitto, K-11, 3/6, Kaiho/Alati
« Vastaus #8 : 29.01.2021 11:36:14 »
Minun on tehtävä hupsu tunnustus. Minä yritin vältellä tätä tekstiä. En siksi, etten olisi halunnut lukea sitä, vaan pikemminkin päinvastoin. Pelkäsin että en kestä odottaa seuraavia osia jos hyppään heti mukaan kelkkaan, joten ajattelin fiksusti odottaa että niitä ilmestyy lisää... Kunnes lopulta tajusin joka tapauksessa odottelevani osien ilmestymistä (*facepalm*), luin kaikki tähän mennessä tulleet eilen illalla ja palasin sitten kommentoimaan.

Ja tietysti minä pidin näistä aivan hirveästi!  ;D

Ensinnäkin tässä on ihan paras genre, silläpä kuka nyt ei vuodenaikoja rakastasi? Itse asiassa minulla on varmaan joku fiksaatio niin, etenkin tällaisiin "henkilöitymiin". Ja nimi on aivan ihana, hienoa suomen kielen käyttöä on myös aina ihailtava. Lisäksi kuvailu ja tunnelmanluonti tuntuvat niin oikeilta tähän tarinaan, että tekee mieli vain maistella lauseita nautiskellen. Heti alussa on mukana jotain koukuttavan hyytävää, vaikka toisaalta lukeminen on kepeää.

Minä kyllä vastaavasti pidin siitä että alku oli niin hämärä, juoni kelaantuu auki hitaasti. Uteliasuus heräsi, mutta ei mitään sellaisia tyytymättömyyden tunteita, kuten "miksi tässä ei ollut enempää?!". Henkilökohtaisesti tämän asian kanssa tasapainoilu tuntuu minulle hirveän vaikealta kirjoittaessa, kun itse tietää niin paljon eikä halua tuutata alkuun liikaa informaatiota, mutta sitten joku seikka saattaa jäädä toiselle lukijalle ärsyttävän hämäräksi tai ristiriitaiseksi. Tämä oli kuitenkin ehjä.

Toisessa osassa ihmettelin aluksi miten kenenkään kielenkannattimet voivat olla niin tiedostamattoman löyhät, mutta tälle tulikin sitten järkevä selitys. Tai no, itse ainakin pidän taikayhteyttä järkevänä  :D Kolmannen osan kohdalla tämä on erityisen kutkuttava, koska ollaan taas Alatin näkökulmassa. Ja täytyy sanoa, että odotan pienellä kauhulla miten kuvailet kivilabyrintin tapahtumia Kesänkaadon puolella Kaihon näkökulmasta, kun kokemus oli tälle selvästikin raskas. Hohteen kohtalo tuntui kylmäävältä, vaikka onhan tässä jo aikaisemminkin tullut ilmi, että heidän todellisuudessaan on jotain pahasti vinoutunutta vapaana. Olen kyllä hirmuisen utelias, koska tässähän rakennettiin suhdetta oikein urakalla.

Tietysti juuri se Kaihon ja Alatin välinen kemia on hirveän kiehtova aihe. Tämä on yksi lempikohdistani, myös kuvailu on kaunista:

Lainaus
Olen vihainen, kun Alati irrottaa otteensa vyötäröltäni, ja hänen valonsa kirkkaus sisälläni himmenee ja katoaa, eikä omien tähtieni hohde tunnu sen jälkeen enää yhtä lohdulliselta kuin aiemmin.

Ja anteeksi vielä poukkoilevuudesta ja ehjien ajatusten puutteesta, syytä tästä sitä että kommentti on kirjoitettu ahdistavien avointen työhakemusten välissä.  Toisaalta ihan hyvä päästä kehumaan jotakin muutakin välillä  ;D :P

Pidän siis paljon, kiitos vielä! ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 553
Vs: Talventaitto, K-11, 3/6, Kaiho/Alati
« Vastaus #9 : 31.01.2021 16:19:51 »
Eih, en kestä, miten jännittävä tämä kolmas osa olikin! Mahtavaa työtä ♥ Tässä jännitys ja pelko on käsinkosketeltavaa ja iloitsen siitä, että Alati ja Kaiho löytävät turvaa ja tukea toisistaan. Tosin olen tietoinen siitä, että he saattavat ottaa kymmenen askelta taaksepäin takaisin päivänvaloon päästessään, mutta tässä osassa heidän välilleen rakentui jo jotain. Erityisesti se, miten Kaiho jäi vastustamaan Hohdetta ja puolustamaan siten Alatia, teki minuun vaikutuksen, vaikka samalla Kaiho myös syytti häntä myöhemmin jättämisestä.

Alatista puolestaan kuoriutui esiin jotain synkempää, mikä tulee omalla tavallaan esiin sisartekstissä, mutta tässä jokin pieni osa hänestä kuolee ja se on samanaikaisesti jännittävää ja kauhistuttavaa. Jään erittäin uteliaana odottamaan, mitä Minä ja kesä minussa olisi kuollut, sen tiedän varmasti oikeastaan tarkoittaa ja millaisia seurauksia se saa, vai onko se vain ennenaikaista, mutta perusteetonta epätoivoa. Hohde on myös jännittävä uusi hahmo, joka tosin taitaa onneksi jäädä kivilabyrinttiin (Atuanin holvihaudat best!), mutta hänen kohtalonsa on traaginen ja siksi mielenkiintoinen. Uhkaava pimeä taikuus todella kohtelee labyrinttiin laskeutuvia kaltoin. Alatin isän kohtalosta kuuleminen herätti myös kysymyksiä, sillä hänen kuolinsyynsä ei vielä tässä selvinnyt!

Ah, kysymyksiä, kysymyksiä! Onneksi nyt tulee luku Kesänkaatoa ja pian on taas torstai, joten ♥ Kiitos jälleen uudesta osasta!

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Talventaitto, K-11, 4/7, Kaiho/Alati
« Vastaus #10 : 04.02.2021 12:45:11 »
Isfet: Oivoi, välttely ei sitten onnistunut! :D No, minulle parempi näin, koska kommenttisi motivoi osaltaan puurtamaan tämän tekstin editoinnin parissa! ♥ Olen todella iloinen, että olet pitänyt vuodenaikataikuudesta ja että tarina on mielestäsi pysynyt ehjänä! Vuodenajat ovat minullekin yksi rakkaimmista kirjoitettavista aiheista – joskin kyllä myös aika vaikea :D – ja on aina helpottavaa kuulla, että ne tuntuvat lukijastakin onnistuneilta. :) Kaiho ja Alati ovat myös muodostuneet minulle hyvin rakkaiksi (ja siksi tämä tarina varmaan venyy ja vanuu tällaisille kummallisille slow burn -sivupoluille kuten tässä seuraavassa luvussa), joten iloitsen siitä, että heidän kemiansa toimii! Kiitos vielä paljon kommentista! ♥

hiddenben: JES! Ihanaa, että osa oli jännittävä, koska sellaista tiivistä tunnelmaa hainkin. Ja totta, että tässä on kyllä paljon Atuanin holvihautojen (ja itse asiassa myös Maameren velhon) kaikuja. Osittain myös tyylillisesti, sillä olen lukenut nyt Le Guinia niin paljon, että jotain tihkuu väistämättä mukaan. :D Toivottavasti pidät myös tästä seuraavasta osasta, vaikka siinä jännitys ilmenee ehkä vähän... Eri tavalla. :D Kiitos kommentista! ♥

K/H: Joo no joo. Olen kamppaillut tämän luvun editoinnin kanssa tiistaista asti. Tämä on siis se, joka aiemmin venytti tarinan kuudeksi osaksi viiden sijaan, ja nyt kävi ilmi, että se venytti vielä lisää, nimittäin luku on niin pitkä, että se on pakko katkaista kahtia. Tän luvun nimi Scrivener-tiedostossani on "Kaiholla on tunteita ja Alati on kuuma", joten jospa tykkäätte siitä joka tapauksessa. :P Olen lopputulokseen ihan tyytyväinen, mikä on hyvä, koska tätä on editoitu aika tavalla. Ja sunnuntaina julkaisen myös toisen osan Talventaittoa eli tämän keskikesäosuuden jälkimmäisen puoliskon, koska haluan saada Kaihon kokonaisuuden loppuun ennen kuin sama tarina kerrotaan Alatin näkökulmasta. Pahoittelen sitä, että tämä menee miten menee, mutta selkeys muodon edellä jne.

P. S. Keksin tähän lukuun pitkästä aikaa sananlaskun, kohta niitä alkaa olla Merenkehrän maailmasta kokonaisen kirjallisen tarpeiksi. (Ja jep, sen maailman nimi on nyt Merenkehrä. Onpa hianoo.)

*

4

Kaiho


Unissani minä hukun. Jää pettää altani ja putoan hyiseen pimeyteen, joka repii tiensä vaatteiden ja ihon läpi ja imee minusta kaiken valon ja lämmön.


*


Unissani minä palan. Aurinko koskettaa minua julmin käsin, polttaa ihoni täyteen savuavia reikiä ja saa vereni kiehumaan. Hiukseni roihahtavat tuleen. Ilma on täynnä mustaa savua. Se saa silmäni vettymään ja kärventää keuhkojani.


*


Unissani minä lakkaan olemasta. Katson sivusta, miten paloja minusta lohkeilee irti: pikkusormi, korvalehti, oikea käsivarsi. Ne putoavat maahan ja pirstoutuvat kimaltelevisiksi sirpaleiksi kuin särkyvä jää.



*


Herään aina samalla tavalla. Alatin taikuus ratkoo unen saumat ja valaisee painajaisen pimeimmätkin nurkat, kunnes sen on pakko perääntyä ja jättää minut rauhaan. Kun kiskon itseni hereille ja hengitän tätä maailmaa ahneesti, hän katsoo minua väsynein silmin, muttei sano mitään. Sanoisi ehkä, jos minä puhuisin ensin, mutta en osaa.

Makaamme molemmat hereillä ja tuijotamme kattoon. Hiljalleen hengitykseni tasaantuu ja Alati kääntää kylkeä. Ulkona yö on valoisa ja täynnä jasmiinin ja kesän julmaa tuoksua.



*


“Kaiho”, Alati sanoo viimein. On hehkukuun yhdestoista päivä. Hän on hakenut torilta tuoreita kananmunia ja keittänyt niitä aamiaiseksi. Minä istun vuoteessa ja tuijotan ulos ikkunasta, yritän olla kuulematta pyyntöä Alatin sanojen takana. Puhuisit nyt minulle. Antaisit minun auttaa.

Alati tyrkyttää minulle tarjotinta, jolle on aseteltu kahvikuppi, keitetty kananmuna ja puurolautanen. En tiedä mistä hän on onnistunut hankkimaan lasillisen omenamehua tähän aikaan vuodesta, mutta ehkä kesänkaatajat saavat hedelmätkin kypsymään etuajassa. Mistäs minä tiedän.

“Höpönlöpön”, Alati sanoo. “Se olisi aivan väärin. Omenapuu kestäisi ehkä vuoden tai kaksi, mutta sitten se kuihtuisi ja kuolisi sellaisesta ponnistuksesta. Tämä on puristettu varhaisomenista, jotka on tuotu Lasiaavikoiden rajalta.”

Otan tarjottimen vastaan. Kahvi tuoksuu hyvältä, mutta minun on vaikea juoda sitäkään. Kaikki lämmin kurkussani tuo mieleen unieni mustan savun.

“Jokin on vialla”, Alati huokaa. Hän haroo hiuksiaan turhautuneena. “Etkä sinä puhu minulle, joten en voi tehdä yhtään mitään. Katson vain sivusta, katson ja katson ja katson, ja sinä –”

“Teethän sinä. Joka yö”, minä keskeytän katkerammin kuin haluaisin.

“Ja tunnen suuttumuksesi joka kerta sen jälkeen. En tiedä oletko vihainen minulle, koska pelastan sinut, vai itsellesi, koska et itse siihen pysty, mutta kummin vain, se tekee kipeää.”

“Antaisit vain olla.”

“En voi”, Alati pudistaa päätään. “Sinun unesi valuvat minunkin uniini. Takerrut niihin hädissäsi, aivan kuin omat painajaisesi olisivat kiskomassa sinut pinnan alle. Ja ehkä ne ovatkin, koska kerta kerralta sinut on vaikeampi vetää ylös.”

Värähdän. Tiedän, että Alati on oikeassa, sillä oma taikuutenikin on peloissaan. Se on joka päivä hieman valjumpaa ja pimeyteeni on alkanut ilmaantua onttoja kohtia, kuin reikiä. Niiden kohdalla kalpea ihoni näyttää ympäröivän taikuuden hehkua vasten sairaalta, kuolleelta – vaikkei se tietenkään ole. Se on vain… tavallista ihoa. Sellaista kuin Alatin ja muiden.

“Minun talveni on vetäytymässä. Se pakenee minusta, enkä voi tehdä mitään”, sanon lopulta hiljaa. Alati nyökkää.

“Tiedän kyllä. Mitä voin tehdä?”

Kohotan hänelle kulmiani. “Miksi sinä voisit tehdä jotakin? Sinä olet kesänkaataja. Sinulla ei ole valtaa talven yli, tai jos onkin, juuri päinvastaista kuin minä tarvitsen. Talveni kaipaa rohkaisua. Hiljaisuutta, musiikkiaan. Harpunsoittoa”, pakotan sanat ulos, vaikka pelkkä ajatus soittamisesta täyttää minut kauhulla. Mitä jos se ei toimi? Mitä jos olen liian heikko? Jos unieni paino estää minua soittamasta?

“Anna minun soittaa”, Alati ehdottaa. Suuttumus tulvahtaa lävitseni niin terävänä, että se tuntuu melkein hyvältä.

“Jääharppua? Sinun?” ärähdän. “Miten sinä kuvittelet, että osaisit? Että talveni kuuntelisi?”

Alati hieroo leukaansa miettiessään. Hän vilkaisee soitinta huoneen nurkassa. Se on siirretty pois ikkunasta tulvivan valon ulottuvilta, varjoisimpaan kohtaan koko mökissä. Harpun hopeiset kaaret ja kielten himmeä kimallus täyttävät minut surulla. Kaipaan soittamista, mutta en pysty.

En pysty.

“Voin yrittää”, Alati sanoo. “Jos annat minun.”

Ajattelen riitasointuja ja Alatin suuria käsiä. Pelkkä kuvitelma saa minut irvistämään, mutta nyökkään silti. Ehkä minun täytyy antaa hänen kokeilla. Alati on kaikessa lempeydessäänkin niin jääräpäinen, että haluaa varmasti käyttää jokaisen oljenkorren, jotta saisi uneni irrottamaan otteensa. Varmaankin yhtä paljon itsensä kuin minun vuokseni, tosin, sillä väärä pimeys kalvaa meitä molempia.

Hän istahtaa tuolille harpun viereen ja ojentaa kätensä sen kielille. Alati istuu pää kumarassa ja pitkään hän vain hengittää ja kuuntelee huoneen hiljaisuutta. Kesätaikuus Alatissa on seisahtunut ja odottaa sekin. Mitä, sitä minä en tiedä, mutta huomaan pidätteleväni henkeäni itsekin.

Sitten ymmärrän, mitä Alati tekee. Hän kuuntelee minua, tunnustelee muistojani niin vaivihkaa, etten ensin huomaa sitä itsekään. Kosketus on samanlainen kuin silloin, kun Alati puhui Hohteen muistolle, mutta vähemmän pehmeä. Hän tuntuu neuvottelevan taikuuteni kanssa rajoista ja siitä, mitä talvi minussa suostuu hänelle antamaan. Haluaisin tyrkätä Alatin pois mielestäni ja kohottaa pakkasen taas välillemme, sillä tämä on liikaa. Hänellä ei ole mitään oikeutta koskettaa minua tällä tavoin. Hän ei saa koskettaa minua tällä tavoin.

Samaan aikaan olen vähällä itkeä helpotuksesta, sillä jokin minussa murtuu. Talvi kiertyy Alatin lempeyden ympärille ja syleilee sitä sellaisella kiihkeydellä, joka on minulle itsellenikin vierasta. Se tarvitsee häntä, ja ymmärrän vastahakoisesti, että niin tarvitsen minäkin.

“Minä soitan nyt”, Alati sanoo. Suljen silmäni ja nyökkään, ajattelen musiikkia ja oikeita sointuja, sitä tapaa jolla harppuni sävelet punoutuvat osaksi talvea ja sitovat sen pakkasen, tähtien loisteen, lumisateen ja hankien yli valuvat varjot yhteen kudelmaksi, joka kestää. Alati kuuntelee tarkasti ja antaa muistojeni ohjata sormiaan.

Soinnut kuulostavat kuitenkin aivan vääriltä: ne ovat vinoja ja kömpelöitä, koska Alatin kädet eivät tiedä, mitä niiden kuuluu tehdä. Hän kiskoo kieliä liian kovaa ja irrottaa otteensa niistä liian pian. Melodia on yhtä sekamelskaa. Liian lyhyitä nuotteja, yhteentörmäyksiä, taukoja väärissä kohdissa. Puren huultani, jotta en tiuskisi, ja näen, että Alatinkin hartiat kiristyvät.

“Entä jos sinä…” hän ehdottaa. Se on pelkkä kuiskaus, ja on suoranainen ihme, että hän uskaltaa mennä niinkin pitkälle. Se, mitä Alati minulle tarjoaa, on liikaa. En pysty siihen. En ole kuten hän.

Talveni on eri mieltä. Se kurkottaa edelleen häntä kohti. Suljen silmäni ja seuraan sitä kuin epätoivoinen vaeltaja tuttuja tähtikuvioita. Kun ylitän rajan oman mieleni ja Alatin mielen välillä, hän ottaa minut vastaan niin varmasti ja epäilyksettä, että se tekee kipeää.

Alatin kädet ovat suuret ja kömpelöt, enkä osaa käyttää niitä oikein, mutta tunnen rohkaisevan hymyn hänen huulillaan ja hänen sydämensä tasaisen sykkeen, ja vähitellen myös sen, kuinka hänen hartiansa rentoutuvat.

Meidän hartiamme, meidän kätemme. Me yhdessä.

Vedän syvään henkeä – tai me. Ja sitten soitamme, ja tunnen, miten viimeinenkin meitä erottava jäämuuri romahtaa.



*


En pysty katsomaan häntä silmiin sen jälkeen. Kaikki välillämme palaa normaaliksi, tai ainakin melkein. Pysyttelemme kaukana toisistamme, paitsi aamuisin, kun hän asettuu pyytämättä harppuni ääreen ja auttaa minua soittamaan sitä. Ensimmäisen viikon jälkeen minä pystyn siihen jo itsekin, eikä Alati ota jaettua taikuutta tai yhteyttämme enää puheeksi.

Painajaiset jatkuvat, mutta ne ovat heikompia ja vaimenevat pelkäksi kuiskaukseksi. Pystyn viiltämään ne nyt rikki itsekin, eikä Alatin tarvitse pelastaa minua.

Omenamehua hän ei enää tuo, ja se on kyllä harmi, koska unohdin kokonaan juoda sen silloin ensimmäisellä kerralla. Kun ajattelen asiaa, Alati tuhahtaa, mutta ei silti tartu puolikkaaseen sanattomaan pyyntööni, ja ehkä niin on hyvä. Parempi, ettei hän tee hyväkseni asioita, etten minä…

Niin. Mitä minä?

En yhtään mitään.


*


Keskikesä saapuu yllättäen. Olen ollut niin käpertynyt mökin hämärään ja talveeni, etten ole edes huomannut päivien kulumista, eikä Alati ole muistuttanut minua siitä. Tajuan asian vasta kun hän ottaa sen puheeksi kokkojuhlaa edeltävänä aamuna.

“Sinä tarvitset seppeleen”, hän sanoo. “Haluatko, että teen sen?”

“Sinä?” Kahvia läikkyy syliini. Tunnen punan lehahtavan poskilleni, mutta toivon, että pimeys peittää sen.

“Niin. Vai osaatko itse?” Alati kohottaa kulmiaan. Hän kohtelee minua eri tavalla kuin aiemmin. Itsevarmasti ja toisinaan kiusoitellenkin, haastaen. Pidän siitä, koska sellaiseen osaan jo vastata. Lempeys on vaikeampaa.

“Aina voin yrittää.”

“Ja epäonnistua”, Alatin toinen suupieli kohoaa. “Minä teen sen.”

Tuhahdan. “Siitä vain. Mutta älä näe liikaa vaivaa. Seppeleet eivät varsinaisesti merkitse minulle mitään.”

Alati hymähtää. Sanoistani huolimatta ajattelen hänen käsiään, kun hän solmii kukkia yhteen, ja tuttua keskittynyttä ilmettä. Mielikuva seuraa minua koko päivän.



*


Hehkujuhlan aamuna Alati herää aikaisin ja lähtee ulos, varmaankin keräämään kukkia tai suutelemaan naisia tai mitä nyt ikinä –

“Kaiho”, hän murahtaa ajatuksilleni ja pysähtyy oviaukkoon. “Minähän sanoin jo kerran, että en ole tuollainen. En perusta niistä kesäriiteistä lainkaan. En halua sellaista, en mitään siitä.”

Ajattelen Alatin käsiä, niiden haparointia harpun kielillä ja sitä tapaa, jolla hän tunnusteli tiensä muistojeni läpi. Ajattelen häntä silittämässä pihan omenapuiden kaarnaa. Ajattelen jälleen häntä solmimassa seppelettä.

“Mutta kesä sinussa haluaa, eikö totta? Se janoaa sellaista." Sanat tulevat suustani terävämpinä kuin on tarkoitus.

Alati katsoo minua huoneen poikki. Hänen vihreät silmänsä ovat vakavat.

“Niin.”

“Joten…”

“Joten mitä?”

“Etkö sitten aio olla sille mieliksi?”

Alati huokaa. Hänen oikea kätensä puristaa ovenkarmia, suupielet ovat kireät. “Ehkä”, hän vastaa lyhyesti. “Ehkä aionkin.”

Sitten hän kääntyy ja sulkee oven perässään.



*


Kun Alati palaa myöhään iltapäivällä, hänen aiemmasta synkkyydestään ei ole jälkeäkään, tai ainakaan minä en sitä huomaa. Tunnen kyllä, että hän on kohottanut omat muurinsa ja sulkenut taikuutensa minulta parhaansa mukaan, sillä kesän tuoksu hänen ympärillään on vaimeampi ja viileämpi, aivan kuin se välttelisi minua.

Alatilla on kädessään tuomiseppele, jonka tuoksu täyttää mökin keittiön. Minä olen pukenut ylleni perinteisen kirkkaanpunaisen mekon, joka sopii huonosti yhteen kalpean ihoni kanssa, ja letittänyt mustat hiukseni. Monille keskikesän kokkojuhla on se hetki vuodesta, jolloin kaikki on kauneimmillaan, ja pukeutuminen on tärkeä osa rituaalia. Minua se vain ahdistaa, sillä kesä puskee kaikkialta ympäriltäni minua vasten, tuntuu kahisevan mekon helmojen liikkeessä ja nostavan hikikarpaloita otsalleni. Keuhkojani puristaa.

Alati katsoo minua eikä sano mitään lohduttavaa, vaikka puolittain odotankin sitä. Sen sijaan hän tulee viereeni ja laskee tuomiseppeleen hiuksilleni. Seinäkello tikittää iltaa kohden.

Alati yskähtää. Hänkin on palmikoinut hiuksensa – tai ehkä joku on tehnyt sen hänen puolestaan – ja pukeutunut punaiseen. Hänen kuparinruskeaa ihoaan vasten väri tuntuu leimuavan elämää ja silmien vihreään sekoittuneet aurinkohiput hehkuvat nekin kuin tuli. Astun tahtomattani kauemmas kun katselen häntä.

Alatillakin on tuomiseppele. Se on paljon viimevuotista koruttomampi, mutta tuntuu sopivan hänelle paremmin. Muistan, että ajattelin jo silloin, ettei Alati kavahda kenenkään katsetta. Nyt se varmuus hänessä on hiljaisempaa ja pehmeämpää, muttei lainkaan heikompaa. Hän ei tarvitse seppeleen valkoisia ruusuja ja niiden piikkejä ottaakseen itselleen tilaa.

“Miksi tuomi?” minä kysyn lopulta.

“Kerron myöhemmin”, Alati vastaa. “Meidän pitää mennä. Kokot on jo sytytetty ja meitä odotetaan.”

Ajattelen tanssia tulen ympärillä, edellisen syksyn sadosta puristettua herukkaviiniä, kesäillan lempeää valoa. Haluaisin paeta sitä kaikkea, sillä en tiedä, mitä tapahtuu, kun nyt seuraan häntä ulos. Keskikesän polut voivat johtaa minne tahansa, sanotaan.

“Kaiho”, Alati sanoo ja kohottaa kätensä kuin koskettaakseen poskeani, mutta laskee sen jälleen. “Kaikki menee hyvin. Tämä on vain yksi ilta muiden joukossa.”

“Minä olen heikoimmillani”, vastaan suoraan, koska hänkin tietää sen kyllä. Pysähdyn mökin avoimelle ovelle.

“Ja minä vahvimmillani”, Alati vastaa. Hän on jo ulkona. En tiedä haluaako hän lohduttaa vai muistuttaa minua siitä, miten sanani päivällä satuttivat häntä.

Lopulta minä nyökkään ja astun kynnyksen yli kesään.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 16:30:52 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Talventaitto, K-11, 4/7, Kaiho/Alati
« Vastaus #11 : 04.02.2021 22:43:59 »
Kauheata miten minun kommentointi on jäänyt, vaikka olen aina lukenut joka luvun heti ilmestyttyään sekä tästä että sisartekstistä. Tämän tarinan vuodenaikoihin punoutuva taikuus ja kaikki muut siihen liittyvät elementit, miten Kaihon ja Alatin vuodenajat heissä itsessään ilmentyvät, esimerkiksi, on ollut minusta aina aivan äärimmäisen ilahduttavaa luettavaa. Tämä on todella aistivoimainen ja lyyrinen juuri sellaisella tavalla, josta tykkään sinun kirjoitustyylissä kauheasti - siitä tulee inspiroitunut olo, kuten jo muualla sanoin. Sitten kun mukana on vielä vuodenkiertojen oikutteluun liittyvä mysteeri ja muut synkemmät sävyt (Hohteen kohtalo oli todellakin kylmäävä, joskin onneksi mukana oli Kesänkaadossa kuitenkin myös lohtua) sekä ennen kaikkea Kaihon ja Alatin välinen slow burn, niin best. ♥

Tämä uusi osa oli ehdottomasti suosikkejani tähän mennessä, koska minusta käsittelit siinä todella kiehtovasti Alatin ja Kaihon monimutkaisia välejä, jotka tuntuvat aina vielä hiukan monimutkaisimmilta juuri Kaihon näkökulmasta; Kaiholla on tunteita, todellakin! Kaiken synkeytensä ja tylyytensä lomassa tuot minusta hänessä esiin hienosti myös haavoittuvaisuutta, joka näkyy selkeästi etenkin hänen suhteessaan Alatiin. Tässä luvussa se näkyi jälleen erityisen hyvin, hyvää kunnon piningia toki unohtamatta.

Joitain lainauksia ja muuta ruokatunnilla kirjoitettua:

Lainaus
Alatin taikuus ratkoo unen saumat ja valaisee painajaisen pimeimmätkin nurkat.
Niin hienon havainnollistavasti ja kauniisti kuvattu tuo unen saumojen ratkominen. Tämä teksti on kyllä muutenkin tällaisia kohta täynnä. ♥

Lainaus
En tiedä mistä hän on onnistunut hankkimaan lasillisen omenamehua tähän aikaan vuodesta, mutta ehkä kesänkaatajat saavat hedelmätkin kypsymään etuajassa. Mistäs minä tiedän.
“Höpönlöpön”, Alati sanoo. “Se olisi aivan väärin. Omenapuu kestäisi ehkä vuoden tai kaksi, mutta sitten se kuihtuisi ja kuolisi sellaisesta ponnistuksesta. Tämä on puristettu varhaisomenista, jotka on tuotu Lasiaavikoiden rajalta.”
Omenamehu oli myös ihana yksityiskohta, mukavan arkinen, ja silti mukana on taikuudenkin läsnäolo Kaihon miettiessä sen alkuperää. Tykkäsin lisäksi Alatin käytännöllisestä vastauksesta ja siitä, että Kaiho itse palaa omenamehuun vielä myöhemmin. Se korostuu minusta mainintana hyvin tuon soittokohtauksen jälkeen, jotenkin. Että näennäisesti pienilläkin asioilla on paljon merkitystä.

Lainaus
Suljen silmäni ja nyökkään, ajattelen musiikkia ja oikeita sointuja, sitä tapaa jolla harppuni sävelet punoutuvat osaksi talvea ja sitovat sen pakkasen, tähtien loisteen, lumisateen ja hankien yli valuvat varjot yhteen kudelmaksi, joka kestää. Alati kuuntelee tarkasti ja antaa muistojeni ohjata sormiaan.
Tämäkin on upea kuvaus! Tykkäsin toisaalta paljon myös siitä, ettei Alatin ensimmäinen soittoyritys ole ollenkaan tämän mukainen. Tuon kuvauksen myötä sitä ikään kuin tuudittautuu, että niin on (Kaihon varoituksista huolimatta), ja sitten palaa oivasti todellisuuteen. Muutenkin tuo oli hieno kohtaus alusta loppuun, se miten Alati ehdottaa soittamista kuinka Kaiho asiaan suhtautuu, mihin se päättyy:

Lainaus
Meidän hartiamme, meidän kätemme. Me yhdessä.
Tällaiset jutut ovat aina 👌. Pidin myös koruttoman yksinkertaisesta tavasta, jolla Kaiho tämän toteaa. Plus se, että he kykenevät tällaiseen yhteyteen, tekee slow burnista ja muusta kyllä erityisen kutkuttavan. Ei ihme, että Kaihoa hämmentää, mistä puheen ollen:

Lainaus
Parempi, ettei hän tee hyväkseni asioita, etten minä…
Niin. Mitä minä?

En yhtään mitään.
Tämä oli loistava! Tuo en yhtään mitään, ah. Kiinnitän aina paljon huomiota siihen, miten muut teksteissään hyödyntävät minäkertojaa, ja tämä oli minusta malliesimerkki loistavasta kohdasta sen suhteen. Myös tuo kursiivi oli valittu tuossa oivasti.

Lainaus
“Niin. Vai osaatko itse?” Alati kohottaa kulmiaan. Hän kohtelee minua eri tavalla kuin aiemmin. Itsevarmasti ja toisinaan kiusoitellenkin, haastaen. Pidän siitä, koska sellaiseen osaan jo vastata. Lempeys on vaikeampaa.
“Aina voin yrittää.”
“Ja epäonnistua”, Alatin toinen suupieli kohoaa. “Minä teen sen.”
Itsevarmasti ja toisinaan kiusoitellenkin, haastaen. ♥ Tässä tykkäsin myös tosi paljon tuosta dialogista, siitä että Alatin muuttunut asenne todella näkyy siinäkin. Mainita pitää luonnollisesti myös se, miten mielkuva Alatin keskittyneestä ilmeestä ja käsistä seuraa Kaihoa koko päivän (niin, ja seppeleet ovat aina tärkeitä!)

Lainaus
“Mutta kesä sinussa haluaa, eikö totta? Se janoaa sellaista." Äänensävyni on terävämpi kuin on tarkoitus, enkä tiedä syytä itsekään.
Alati katsoo minua huoneen poikki. Hänen vihreät silmänsä ovat vakavat.
“Niin.”
“Joten…”
“Joten mitä?”
“Etkö sitten aio olla sille mieliksi?”
Alati huokaa. Hänen oikea kätensä puristaa oven kaidetta, suupielet ovat kireät. “Ehkä”, hän vastaa lyhyesti. “Ehkä aionkin.”
Sitten hän kääntyy ja sulkee oven perässään.
Tämä oli todella kiehtova sananvaihto myös! Tämän osan kohdalla odotan kyllä erityisen innokkaasti Alatin näkökulmaa, joten onneksi sisarteksti on olemassa.

Lainaus
Alati yskähtää. Hänkin on palmikoinut hiuksensa – tai ehkä joku on tehnyt sen hänen puolestaan – ja pukeutunut punaiseen. Hänen kuparinruskeaa ihoaan vasten väri tuntuu leimuavan elämää ja silmien vihreään sekoittuneet aurinkohiput hehkuvat nekin kuin tuli. Astun tahtomattani kauemmas kun katselen häntä.
Alatillakin on tuomiseppele. Se on paljon viimevuotista koruttomampi, mutta tuntuu sopivan hänelle paremmin. Muistan, että ajattelin jo silloin, ettei Alati kavahda kenenkään katsetta. Nyt se varmuus hänessä on hiljaisempaa ja pehmeämpää, muttei lainkaan heikompaa. Hän ei tarvitse seppeleen valkoisia ruusuja ja niiden piikkejä ottaakseen itselleen tilaa.
“Miksi tuomi?” minä kysyn lopulta.
“Kerron myöhemmin”, Alati vastaa. “Meidän pitää mennä. Kokot on jo sytytetty ja meitä odotetaan.”
Molempien palmikoidut hiukset ja seppeleet, tuo tuomen arvoitus ynnä muu, myöhemmin se miten Alati melkein koskettaa Kaihon poskea. 👌 Tämä osa jäi todella kutkuttavaan kohtaan, odotan malttamattomana jatkoa! Tuo sananlasku oli minusta myös todella onnistunut, sopi sekä tuohon nimenomaiseen kohtaan että tähän tarinaan ylipäätään todella hyvin. Kiitos paljon uudesta osasta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Vs: Talventaitto, K-11, 4/7, Kaiho/Alati
« Vastaus #12 : 06.02.2021 13:07:06 »
Okakettu: Kiitos kommentistasi! Erityisesti ilahduttaa siinä (kaiken muun lisäksi, lol) se, että nostit esiin monta sellaista kohtaa, joita pyörittelin paljon. Ja heh, Kaihon tunteet ovat kyllä sellainen vyyhti, että kirjoittajanakaan en aina pysy niissä perässä. :D Onneksi Alati on hyvä avaamaan sellaisia solmuja. (Silloin kun ei mokaile jotain omiaan, rip.) Mutta: ei ikinä koskaan milloinkaan paineita kommentoinnista! ❤️ Ilahdun siitä aina, mutta ilahdun oikeasti jo siitä, että joku tätä lukee. On ihanaa kirjoittaa, mutta vielä ihanampaa kirjoittaa myös muille. Oot mainio! ❤️

K/H: Joo-o. Tästä ei kyllä nyt tule mitään, kun keskikesäosuus venyy ja vanuu kuin pullataikina, mutta katsotaan, että onko tämä nyt sen loppu vai pitääkö julkaista vielä yksi osa. (Riippuu siitä, miten saan Alatin osaa editoitua huomiseksi.) Oli miten oli, olen tämän osan tunnelmaan ihan tyytyväinen, vaikka joitakin osia olisi voinut pohtia ja viilata loputtomiin. Mennään nyt kuitenkin tällä.

*

5

Kaiho

Kokkoaukean ilma on täynnä musiikkia ja riemua, mutta minut se täyttää pakokauhulla. Mäntyhalkojen kitkerä savu tuntuu valuvan keuhkoihini, vaikka yritän pysyä tulesta kaukana, ja kokossa poltettavat raikkaat yrtit eivät auta häivyttämään mielikuvaa unissani palavasta pimeydestä.

Tunnen Alatin katseen, mutta tuijotan parhaani mukaan suoraan eteenpäin ja yritän pitää kasvoni tyyninä. Sydämeni pyrkii pakoon, sen syke on epätasaista ja painajaisen syvien varjojen saartamaa. En tajua, miksi en ajatellut tätä aiemmin. Minun olisi pitänyt varautua savuun, joka kiemurtelee kaikkialla kuin utelias humalaköynnös.

“Kaiho”, Alati sanoo hiljaa. Hän ojentaa kätensä minua kohti. Astun kauemmas.

“Mene. Sinun pitäisi olla mukana ensimmäisessä tanssissa, siunata alkava ilta”, sanon. Haen jo katseellani tuttua turvapaikkaani, metsänrajan hämärää.

Alati pudistaa päätään. “Sinunkin. Yksi tanssi, Kaiho. Sitten he ovat tyytyväisiä.”

“Minä olen tehnyt jo tarpeeksi. Enkö ole? Ja vuodenkierrossakin on vielä jäljellä kaksi rituaalia. Eivät he voi vaatia minulta tätä.”

“Eivät niin”, Alati sanoo. “Mutta vaativat silti.”

Puren hampaani yhteen. Talvi minussa kohottaa päätään ja tunnen, kuinka ruohonkorret jalkojeni alla huurtuvat.

“Auttaako, jos minä pyydän?” Alati kysyy hiljaa. “Jos ajattelet sitä vain yhtenä tanssina minun kanssani?”

“Miksi haluaisin tanssia sinun kanssasi yhtään sen enempää kuin rituaalin vuoksi?” kysyn ja pystyn hyvin kuvittelemaan kivun ja pettymyksen häilähdyksen Avatin kasvoilla. Hänen äänensä on kuitenkin edelleen pehmeä, kun hän jatkaa:

“Koska minä en ole he. Koska me olemme samalla puolella.”

Sanojensa vakuudeksi Alati laskee muurinsa hetkeksi. Kurkotan vaistomaisesti hänen mieltään kohti, vaikka tiedän, että kutsu on syötti ja ansa. Siitä huolimatta Alatin lempeä varmuus ja hänen muistonsa meistä soittamassa harppua yhteisin käsin saa sykkeeni tasaantumaan.

“Tuo ei ole reilua”, sanon. Alati hymähtää.

“Keskikesällä mikään ei ole reilua”, hän sanoo ja ojentaa kätensä. Ilma on niin sakeanaan kirkkaasta taikuudesta, etten voi olla hengittämättä sitä. Alatin taikuus on kuitenkin edelleen lempeää ja asettuu minuun kuin kotiin, ei pakota tai houkuttele.

Ensimmäiset viulun ja puuhuilun sävelet soivat jo ilmassa, ja koska talvi minussa kaipaa Alatin kesää, annan sormieni limittyä yhteen Alatin sormien kanssa.

“Yhden tanssin verran”, sanon niin tiukasti kuin osaan. Alati nyökkää.


*


Tanssi muuttaa kaiken välillämme. Sen sävelmä on loitsu ja siunaus, joka kutsuu kaiken keskikesän taikuuden hetkeksi keskellemme, ja Alatinkin kosketus muuttuu. Siitä tulee polttava ja vaativa, juovuttavan varma. Hänen taikuutensa helmeilee huulillani makeana kuin hunaja ja murskatuista rypäleistä valuva mehu. Hetkeksi unohdan talveni kokonaan, mutta se ei tunnu siitä pahastuvan, sillä tähteni palavat kirkkaina ja ihoni alla on pimeän sijaan kesäyön vaaleaa hämärää. Pelkään, että jos näkisin kuvajaiseni nyt, en tunnistaisi itseäni.

“Mm”, Alati äännähtää ajatuksilleni samalla kuin kiepauttaa minut kauemmas ja sitten taas lähelleen. “Enpä tiedä. Minusta sinä olet nyt vielä kauniimpi kuin aiemmin.”

“Koska olen täynnä kesää”, sanon, mutta en saa ääneeni sitä terää, jota etsin.

“Ei”, Alati pudistaa päätään. “Koska et ole vihainen tai katkera.”

Hätkähdän ajatusta niin, että sekoan askeleissani, mutta Alati nappaa minut kiinni vaivattomasti ja korjaa harhaliikkeen haparoimatta hetkeäkään. Hänen taikuutensa kuuntelee minua niin tarkasti, että se pelottaa, enkä uskalla kohdata Alatin katsetta. Sitten eksyisin keskikesän poluille enkä löytäisi enää takaisin.

“Luuletko, että antaisin sinun kadota sillä tavoin?” Alati kysyy hiljaa. Hänen äänensä on täynnä heinäkuisen yön kimaltavaa usvaa, raukean aamun aurinkoläikkiä. Haluaisin seurata sen kutsua, nojautua vielä lähemmäs, antaa talveni sulaa hetkeksi kokonaan.

Mutta sitten musiikki haipuu ja tanssi päättyy. Haistan taas savun ja pimeän, eikä Alati tajua rikkoa lupaustaan vaan päästää irti kädestäni. Hän pyysi minulta yhtä tanssia, enkä osaa itse pyytää enempää.


*


Palaan aukion laidalle voimattomin askelin. Alati jää tanssimaan ystävänsä kanssa varmistettuaan, että minulla on kaikki hyvin. Epäilen, että hänen kesätaikuutensa on nyt niin päihdyttävää, ettei hän siksi huomaa enää varjoja, jotka ovat taas kerääntyneet ihoni alle. Tai sitten hän on vain iloinen siitä, että tapaa ystävänsä.

Tai sitten hän ei missään vaiheessa halunnutkaan yhtä tanssia enempää. Ehkä sekin oli hänelle velvollisuus. Ehkä kuvittelin itse liikaa. Ehkä kesätaikuus sekoitti pääni, enkä –

“Sinun kesänkaatajasi on aikamoinen”, joku sanoo. Ääni on viileä ja siinä on häivähdys saapuvan pakkasen tuoksua.

Vaikka viimeisimmästä tapaamisestamme on jo useampi vuosi, tunnistan kyllä talventaittaja Sanelman. Silloin olimme korjaamassa liian aikaisin riehaantuneen kevään aiheuttamia tuhoja Maailmankaavojen laitamilla ja pysäyttämässä lumivyöryjä, jotka uhkasivat nielaista laaksojen pikkukyliä. En voi sanoa, että olisin pitänyt Sanelmasta erityisemmin, mutta kunnioitan häntä, ja se on jo paljon.

Sanelma on komea nainen. Hänen leukansa on jykevä, ryhtinsä suora ja pään ympäri palmikoidut mustat hiukset kuin yöstä punottu kruunu. Talvi hänen ihonsa alla on nyt leuto, mutta sen haaltuminen hämäräksi ei tunnu häntä vaivaavan. Sanelma on sovussa vuodenkierron kanssa. Kadehdin häntä.

“Hän ei ole minun kesänkaatajani”, vastaan ja vilkaisen Alatia. Tanssi on alkamassa ja värähdän, kun näen hymyn Alatin parin kasvoilla. Se on liian kirkas, liian avoin, liian huumaantunut. Pelkään, että näytin tuolta itsekin vain hetkeä aiemmin. Mutta tuskin kuitenkaan. En ole hymyillyt vuosiin, joten sen olisin kyllä huomannut.

Kai.

“Eikö?” Sanelma kohottaa kulmaansa. “Vaikka sinulla on tuomiseppele. Solmiko sen sinulle joku muu?”

Tuijotan häntä hämmentyneenä.

“Kesänkaatajat solmivat tuomiseppeleen vain silloin, kun haluavat antaa itsensä kokonaan valitulleen. Se on muinainen tapa, vala uskollisuudesta. He lupaavat kesän, ja sitten elokuun lopussa valittu solmii kruunun kanervista ja syysruusuista ja tupasvillasta ja lupaa olla kesänkaatajansa oma myös pimeän talven yli. Se saattaa kuulostaa pelkältä hempeältä loruilulta, mutta tuomiseppeleiden taikuus on syvää ja villiä. Luulisi, että hän olisi jo kietonut sinut pikkusormensa ympärille.”

Tuijotan Sanelmaa. Kurkkuani kuristaa, mutta tällä kertaa se ei johdu savusta. Kohotan käteni tuomiseppeleelle hiuksillani ja yritän ymmärtää. Miksi Alati on solminut sellaisen? Mitä hän oikein haluaa? Onko tämä ansa, jokin typerä peli, hänen tapansa kostaa aiemmat terävät sanani? Sellainen teko tuntuisi tarpeettoman julmalta, eikä lainkaan siltä Alatilta, jonka olen oppinut tuntemaan.

Ajatukseni singahtelevat edestakaisin ja välttelevät parhaansa mukaan viimeistä vaihtoehtoa, sitä, jonka yritän sysätä mahdollisimman syvälle.

Mitä jos Alati on solminut seppeleen tosissaan? Mitä jos hän tarkoittaa lupaustaan? Mitä jos hän haluaa minut?

“Minä en halua häntä”, pelko minussa sanoo. Riuhtaisen seppeleen hiuksiltani, puristan sitä niin että tuomenkukat musertuvat sormieni alla.

“Oletko varma?” Sanelma kysyy. Hänen talvensa tuntuu havahtuvan, tarkastelevan minua kiinnostuneena. “Kesänkaatajilla on näppärät sormet, eikä kukaan kosketa yhtä pehmeästi kuin he. Ja hän on vielä tämän vuoden siunaama ja sinuun solmittu. Et varmasti osaa edes kuvitella sitä, mitä kaikkea hänen kesänsä voisi sinulle tehdä.”

Osaan minä, liiankin hyvin. Ajattelen Alatin käsiä vyötärölläni, hänen huuliaan kaulallani, solisluillani, omilla huulillani. Ajattelen taikuutta, joka valuu minuun ja pyyhkäisee mennessään kaiken epäröinnin, kaikki pelkoni, yksinäisyyteni, ylpeyteni. Ajattelen sitä, miten kipeästi itse juuri nyt toivon ja haluan. Haluan, että Alati tarkoittaa lupaustaan. Haluan, että hän antaa kesänsä minulle kokonaan, että se on minun, että minä – että minä –

– olen hänen.

Seppele kirpoaa sormistani. Kohtaan Alatin silmät aukion yli, sillä tietenkin hän katsoo minua juuri nyt. Hänen kulmansa kurtistuvat, enkä ihmettele sitä, sillä taikuuteni on yltynyt talvimyrskyksi. Hän seisahtuu kesken tanssin eikä vilkaisekaan pariinsa, katsoo vain minua. Se on liikaa: kaikki aurinko ja valo ja lämpö ja se, että hän on siinä, että hän on minua varten.

Hän raottaa huuliaan, on aikeissa sanoa jotain. Astuu minua kohti siitä huolimatta, että tanssi jatkuu ja hänen parinsa nykii häntä hihasta loukkaantunut ilme kasvoillaan. Käännän katseeni pois.

“Olen varma. En halua häntä”, sanon Sanelmalle, koska muita sanoja en osaa. Käännyn ja pakenen metsän siunattuun, vehreään hämärään.


*


Kun juoksen polkua pitkin kauemmas aukiosta, odotan jatkuvasti, että Alati kutsuu minua. Jokin osa minussa – melkein kaikki minussa, jos olen rehellinen – toivoo sitä, mutta siitä huolimatta pakenen. En pysty kääntymään takaisin, ja vaikka pystyisin, en tiedä, veisikö polku enää hänen luokseen. Kesäyöhön ei ole luottamista.

Yö johdattaa minut koivulehtoon ja pienen metsälammen rantaan. Lysähdän polvilleni ja huuhdon kasvoni vedellä, aivan kuin pestäkseni pois Alatin kosketuksen, polttavat haaveeni, kesätaikuuden tuoksun. Jos uskaltaisin, kiskoisin mekon yltäni ja upottautuisin veteen kokonaan, piiloutuisin valolta. Mutta joku saattaisi nähdä, joten tyydyn sulkemaan silmäni ja makaamaan ruohikossa sydän jyskyttäen.

Huomaan itkeväni.

Kyyneleet maistuvat suolalta ja hieltä ja saavat varmasti silmäni punoittamaan, mutta ainakin ne huuhtovat pois osan painosta sisälläni. Tunne on vieras, mutta siinä on samaa valoa kuin merestä murtautuvassa keväässä. Aivan kuin suruni ja pelkoni pulppuaisivat ulos ja tekisivät tilaa jollekin muulle.

Ruoho kutittaa poskeani. Hengitän syvään. Koivunlehtien vihreää, juolukankukkia, aavistus metsäjärven mudanhajua. Tuttuja, murrettuja tuoksuja, joissa ei ole mitään päihdyttävää tai vaarallista. En ole koskaan pitänyt kesästä, mutta tämän osan siitä tunnen.

Se saa minut ajattelemaan myös Alatia, sillä hänessä on paljon samaa. Vaikka taikuus hänessä toisinaan hehkuukin villisti ja vetää minua puoleensa sellaisella tavalla, joka on minulle vieras, sama Alati korjaa tomaattien tukikeppejä puutarhassamme ja kiroaa polttaessaan puuron pohjaan. Sama Alati nukkuu vieressäni öisin ja potkii peittonsa lattialle unissaan. Sama Alati aikoo ostaa meille markkinoilta vuohen, jotta saan maitoa kahviini aamuisin.

Ajattelen Sanelman sanoja. Tuomiseppeleeseen sidottua valaa ja siihen vastaamista, syysseppeleen solmimista.

Elokuun lopussa. Siihen on melkein kaksi ja puoli kuukautta. Ehkä tuomiseppele oli kysymys vaatimuksen tai röyhkeän oletuksen sijaan. Ehkä se oli pyyntö ja lupaus, johon Alati halusi minun vastaavan omaan tahtiini.

Kohottaudun istumaan ja kuulostelen talveani. Se ei vastaa, mutta taivas ihoni alla tuntuu kirkkaammalta, varmemmalta. Ehkei vielä ole liian myöhäistä. Ehkä voin kysyä suoraan, ja Alati voi vastata.

Sitten tiedän, eikä minun tarvitse arvailla.


*


Kun seuraan auringon ja varjojen täplittämiä polkuja, kurkotan samalla taikuudellani Alatia kohti. En kuitenkaan saa vastaukseksi edes kuiskausta ja pelkään, että hän on minulle vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilen kesää ja pyydän sitä kääntämään polkunsa häntä kohti, auttamaan minut perille.

Kesä vastaa, mutta ei siten kuin toivoin.

Polku johtaa minut vanhoille raunoille, joita sireenipensaat varjostavat. Kivet ovat sammaloituneet ja aiemmin varmaankin komean kivikartanon seinät ovat romahtaneet sieltä täältä. Rakennuksen seinustalla kasvaa villiintyneitä ruusupensaita ja kurjenmiekkoja.

Alati seisoo sammaloituneen kiviseinän vieressä, mutta ei yksin. Hän on painanut Sanelman seinää vasten ja suutelee häntä. Alatin kesätaikuus hehkuu heidän ympärillään. Siinä ei ole häivähdystäkään epäröinnistä tai katumuksesta, ja tunnen myös sen, miten innokkaasti Sanelman taikuus vastaa ja sulaa Alatin kosketuksesta. Talven hämärä on lauhtunut entisestään ja jostain syystä olen varma siitä, että Alatin kesä nielaisee sen kokonaan. Talvesta ei jää mitään jäljelle, jos Sanelma ei ymmärrä vetäytyä ajoissa.

Hän ei pysty, ajattelen ja tiedän olevani oikeassa. Kukaan ei pystyisi vastustamaan Alatia nyt.

Haluaisin lähteä, mutta en kykene siihen. Sen sijaan katson voimattomana metsänrajasta, kuinka Alati taivuttaa päätään ja suutelee Sanelman kaulaa.

Alati on riisunut tuomiseppeleensä. Se sattuu.

Alati on niin keskittynyt ja kesä hänessä niin villiä, että taikuus minussa kurkottaa vaistomaisesti sitä kohti. Hetken tunnen Alatin huulet omalla kaulallani, hänen sormiensa varman otteen ranteistani, kiviseinän viileyden selkääni vasten.

Ei.

Sana on kirkas ja viiltävä ja kaikki mihin pystyn.

Se riittää. Alati hätkähtää ja astuu kauemmas, käännähtää ympäri kuin paremman saaliin havainnut harmaailves. Hänen katseensa löytää minut heti, eikä hän epäröi, vaan lähtee harppomaan luokseni.

Sanelma liikahtaa Alatia kohti, mutta kesätaikuus torjuu hänet kärsimättömästi, melkein sivaltaa.

“Kaiho”, Alati sanoo. Ääni on tumma ja villi eikä täysin hänen. Hänen katseensa polttaa.

“Alati”, Sanelma sanoo anovasti. Alati vilkaisee häntä olkansa yli ja pudistaa päätään.

“Mene”, hän kehottaa lempeästi, vaikka se sävy vaatii selvästi ponnistelua. Alati on kärsimätön. Sanelma ei edes yritä väittää vastaan, sillä tässäkin asiassa kesä voittaa. Sen kanssa ei voi tänä yönä neuvotella tai väitellä. Hehkukuun taikuus ottaa haluamansa, ja tajuan kauhukseni ja helpotuksekseni, että Alatin kesä haluaa edelleen minut.

Minä peräännyn epävarmana siitä, haluanko paeta, sillä Alati ei ole nyt se kesänkaataja, jonka tunnen. Tai ei sittenkään – pikemminkin hän on juuri kesänkaataja Alati, eikä vain Alati.

“Kaiho”, hän sanoo uudelleen. Suljen silmäni ja puristan käteni nyrkkiin. Alati seisahtuu eteeni, tunnen hänen varjonsa lankeavan kasvoilleni.

“Sinun täytyy pyytää”, hän sanoo. Ilma tuoksuu Alatilta ja tuomenkukilta, vaikka olen varma siitä, että aukion laidalla ei kasvanut yhtäkään tuomea. “Jotta kesä voi saada sinut, sinun täytyy antaa sille lupa.”

Sanoista hohtavan vaativan valon takana on jotakin muuta, pelkkä kuiskaus. Yritän lukea valon langettamiin varjoihin kudotut sanat ääneen lausuttujen sijaan.

Jotta kesä voi saada sinut.

Kesä. Ei Alati.

Kaiken minussa sykkivän halun ja kaipauksen läpi mielessäni välähtää muisto. Alatin käsi puristamassa ovenkarmia, kipu hänen äänessään.

“Minähän sanoin jo kerran, että en ole tuollainen. En perusta niistä kesäriiteistä lainkaan. En halua sellaista, en mitään siitä.”

“Kaiho”, kesä sanoo ja pirstoo ajatukseni. Avaan silmäni. Alatin katse on tumma ja täynnä himoa. Hän nojautuu lähemmäs, hengittää huuliani vasten.

Mutta onko halu hänen omaansa vai kesän?

“Alati”, minä sanon ja koskettamisen sijaan avaan mieleni hänelle.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 16:31:19 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Talventaitto, K-11, 5/7, Kaiho/Alati
« Vastaus #13 : 06.02.2021 23:03:35 »
Olipas upea luku! Tästä tulee nyt sitten pelkkä hehkutuskommentti, ei voi mitään. :D

Tämä oli kokonaisuudessaan tunnelmaltaan hienon intensiivinen, ja ennen kaikkea monella eri tavalla; on ensinnäkin Kaihon monimutkaiset tunteet ja hänen yrityksensä käsitellä niitä, Alatin tunteet, heidän keskinäinen tiivis jännitteensä ja kaipaus, joka välittyy etenkin tuosta tanssista mutta toki muutenkin, ja vielä tuo lopun kohtaus, joka on ihan oma lukunsa sitten. En oikeasti meinannut tohtia hengittää kun luin noita viimeisiä pätkiä. Minäkertoja ja nimenomaan Kaihon kerronta toi kaiken vielä hienosti lähelle, varsinkin kun tässä jatkui edelleen tuttu aistivoimainen ja lyyrinen tyyli; kaikki välittyy todella vahvasti, ja sen huomaa juuri tällaisessa osassa, joka on niin täynnä monenlaista tunnetta. Mitähän oikein yritän sanoa, hmm. Ainakin sen, että tämä on tosi immersiivinen lukukokemus, ja kun se on kerrottu näin kauniisti, nautin entistäkin enemmän! ♥

Tapahtumien puolesta tämä oli myös kiehtova käänne aikaisempaan siinä, miten Alati (tai ehkä pikemminkin kesä) tässä käyttäytyy. Se on hyvällä tavalla yllättävä, kun miettii Alatin hahmoa, mutta toisaalta ei liian, koska kyllähän viitteitä kesän villeydestä ja tahdosta on ollut jo aiemmin. Samalla se tuo Alatista uutta esiin, ja tulee olemaan todella mielenkiintoista nähdä, mihin tuo lopetus johtaa ja miten Kaiho ja Alati tulevat asiaa käsittelemään. Lähtökohdat jatkolle ovat joka tapauksessa herkulliset (joskin samalla, voihan nyyh noita kahta)!

Jälleen joitain lainauksia taas, joskin pitää sanoa, että tästä oli ihan oikeasti vaikea karsia niistä järkevää määrää, koska kaikki on vain niin 👌. Sanottakoon yleisesti, että juhlan tunnelma oli jälleen hienon elävästi kuvattu.

Lainaus
Mäntyhalkojen kitkerä savu tuntuu valuvan keuhkoihini, vaikka yritän pysyä tulesta kaukana, ja kokossa poltettavat raikkaat yrtit eivät auta häivyttämään mielikuvaa unissani palavasta pimeydestä.
Ensinnäkin, mäntyhalkojen kitkerä savu ja kokosssa poltettavat raikkaat yrtit. ♥ Toisekseen, tämä muistutus savun merkityksestä Kaiholle oli hieno ja samalla sydäntäsärkevä yksityiskohta. Pidin muutenkin siitä, miten asiaa ja Kaihon reaktioita kuvaat: Sydämeni pyrkii pakoon, sen syke on epätasaista ja painajaisen syvien varjojen saartamaa. En tajua, miksi en ajatellut tätä aiemmin. Minun olisi pitänyt varautua savuun, joka kiemurtelee kaikkialla kuin utelias humalaköynnös.

Lainaus
“Koska minä en ole he. Koska me olemme samalla puolella.”
Sanojensa vakuudeksi Alati laskee muurinsa hetkeksi. Kurkotan vaistomaisesti hänen mieltään kohti, vaikka tiedän, että kutsu on syötti ja ansa. Siitä huolimatta Alatin lempeä varmuus ja hänen muistonsa meistä soittamassa harppua yhteisin käsin saa sykkeeni tasaantumaan.
“Tuo ei ole reilua”, sanon. Alati hymähtää.
“Keskikesällä mikään ei ole reilua”, hän sanoo ja ojentaa kätensä. Ilma on niin sakeanaan kirkkaasta taikuudesta, etten voi olla hengittämättä sitä. Alatin taikuus on kuitenkin edelleen lempeää ja asettuu minuun kuin kotiin, ei pakota tai houkuttele.
Tässä oli kokonaisuudessa monta hyvää kohtaa, tuo Alatin puhe samalla puolella olemisesta, kirkkaasta taikuudesta sakea ilma, jota Kaiho ei voi olla hengittämättä, miten Aaltin taikuus asettuu häneen kuin kotiin. ♥ Mutta toisaalta myös, että keskikesällä mikään ei ole reilua, nyyh.
 
Lainaus
“Luuletko, että antaisin sinun kadota sillä tavoin?” Alati kysyy hiljaa. Hänen äänensä on täynnä heinäkuisen yön kimaltavaa usvaa, raukean aamun aurinkoläikkiä. Haluaisin seurata sen kutsua, nojautua vielä lähemmäs, antaa talveni sulaa hetkeksi kokonaan.
Mutta sitten musiikki haipuu ja tanssi päättyy. Haistan taas savun ja pimeän, eikä Alati tajua rikkoa lupaustaan vaan päästää irti kädestäni. Hän pyysi minulta yhtä tanssia, enkä osaa itse pyytää enempää.
Tanssikohtaus oli kokonaisuudessaan aivan upea, myös aloitus, jonka sain luettavaksi jo aiemmin. Sen sävelmä on loitsu ja siunaus, joka kutsuu kaiken keskikesän taikuuden hetkeksi keskellemme, ja Alatinkin kosketus muuttuu. Siitä tulee polttava ja vaativa, juovuttavan varma. Hänen taikuutensa helmeilee huulillani makeana kuin hunaja ja murskatuista rypäleistä valuva mehu. ♥ Alatin varmuus oli myös hienoa luettavaa, ja tuo hänen repliikkinsä! Heinäkuun yön kimaltava usva ja kaikki, mutta sitten se miten Alati ei tajua rikkoa lupaustaan, eikä Kaiho osaa pyytää tansseja enempää. Nyyh. 😭

Nyyh myös tuo Sanelman ja Kaihon keskustelu, ja voihan tuomen arvoitus! Sanelma on kokonaisuudessaan minusta kyllä mielenkiintoinen, ja pidin etenkin tästä kuvauksesta paljon:
Hänen leukansa on jykevä, ryhtinsä suora ja pään ympäri palmikoidut mustat hiukset kuin yöstä punottu kruunu. Talvi hänen ihonsa alla on nyt leuto, mutta sen haaltuminen hämäräksi ei tunnu häntä vaivaavan. Sanelma on sovussa vuodenkierron kanssa. Tykkäsin siitäkin, että Kaiho nimenomaan kunnioittaa häntä.

Lainaus
Osaan minä, liiankin hyvin. Ajattelen Alatin käsiä vyötärölläni, hänen huuliaan kaulallani, solisluillani, omilla huulillani. Ajattelen taikuutta, joka valuu minuun ja pyyhkäisee mennessään kaiken epäröinnin, kaikki pelkoni, yksinäisyyteni, ylpeyteni. Ajattelen sitä, miten kipeästi itse juuri nyt toivon ja haluan. Haluan, että Alati tarkoittaa lupaustaan. Haluan, että hän antaa kesänsä minulle kokonaan, että se on minun, että minä – että minä –
– olen hänen.
Seppele kirpoaa sormistani. Kohtaan Alatin silmät aukion yli, sillä tietenkin hän katsoo minua juuri nyt. Hänen kulmansa kurtistuvat, enkä ihmettele sitä, sillä taikuuteni on yltynyt talvimyrskyksi. Hän seisahtuu kesken tanssin eikä vilkaisekaan pariinsa, katsoo vain minua. Se on liikaa: kaikki aurinko ja valo ja lämpö ja se, että hän on siinä, että hän on minua varten.
Voi kun tuli taas pitkä lainaus, enkä osaa varsinaisesti sanoa tästä mitään, paitsi että !!!!. Ai niin, sen sanon, että tykkään tässä jälleen siitä, miten tuot esiin Kaihon tunteiden sekasorron ja hämmennyksen, sen miten hän ei vain kerta kaikkiaan uskalla antautua tunteilleen. Se on liikaa: kaikki aurinko ja valo ja lämpö ja se, että hän on siinä, että hän on minua varten. 😭 Pidin myös kohdasta, jossa todetaan, että nimenomaan pelko Kaihossa sanoo, ettei hän halua Alatia.

Kun juoksen polkua pitkin kauemmas aukiosta, odotan jatkuvasti, että Alati kutsuu minua. Jokin osa minussa – melkein kaikki minussa, jos olen rehellinen – toivoo sitä, mutta siitä huolimatta pakenen. En pysty kääntymään takaisin, ja vaikka pystyisin, en tiedä, veisikö polku enää hänen luokseen. Kesäyöhön ei ole luottamista.

Lainaus
Yö johdattaa minut koivulehtoon ja pienen metsälammen rantaan. Lysähdän polvilleni ja huuhdon kasvoni vedellä, aivan kuin pestäkseni pois Alatin kosketuksen, polttavat haaveeni, kesätaikuuden tuoksun. Jos uskaltaisin, kiskoisin mekon yltäni ja upottautuisin veteen kokonaan, piiloutuisin valolta. Mutta joku saattaisi nähdä, joten tyydyn sulkemaan silmäni ja makaamaan ruohikossa sydän jyskyttäen.
Huomaan itkeväni.
Kyyneleet maistuvat suolalta ja hieltä ja saavat varmasti silmäni punoittamaan, mutta ainakin ne huuhtovat pois osan painosta sisälläni. Tunne on vieras, mutta siinä on samaa valoa kuin merestä murtautuvassa keväässä. Aivan kuin suruni ja pelkoni pulppuaisivat ulos ja tekisivät tilaa jollekin muulle.
Ruoho kutittaa poskeani. Hengitän syvään. Koivunlehtien vihreää, juolukankukkia, aavistus metsäjärven mudanhajua. Tuttuja, murrettuja tuoksuja, joissa ei ole mitään päihdyttävää tai vaarallista. En ole koskaan pitänyt kesästä, mutta tämän osan siitä tunnen.
Lainaukset sen kuin pitenee, rip, mutta tämäkin oli taasen hieno; niin Kaihon tunteiden kuin luonnonkuvauksenkin puolesta. Etenkin itkukohtausten tunne on minusta toisinaan vaikea välittää vakuuttavasti, mutta tässä niin ehdottomasti oli.

Lainaus
Se saa minut ajattelemaan myös Alatia, sillä hänessä on paljon samaa. Vaikka taikuus hänessä toisinaan hehkuukin villisti ja vetää minua puoleensa sellaisella tavalla, joka on minulle vieras, sama Alati korjaa tomaattien tukikeppejä puutarhassamme ja kiroaa polttaessaan puuron pohjaan. Sama Alati nukkuu vieressäni öisin ja potkii peittonsa lattialle unissaan. Sama Alati aikoo ostaa meille markkinoilta vuohen, jotta saan maitoa kahviini aamuisin.
♥ En tiedä olenko jo sanonut, mutta tässäkin tekstissä minua viehättää hirmuisesti se, miten tuot arkisilla asioilla tosi hienosti eri piirteitä esiin hahmoista. Hyvää maanläheisyyttä taikuuden vastapainoksi. Tomaattien tukikepit ja pohjaan palanut puuro ja vuohi best.

Ja ja, mitäs tuosta lopusta sanoisin! Ensinnäkin, herkistelin vähän sille, että Kaiho päätyy Alatia ja tuomiseppelettä miettiessään juuri tähän lopputulokseen:
Lainaus
Ehkä tuomiseppele oli kysymys vaatimuksen tai röyhkeän oletuksen sijaan. Ehkä se oli pyyntö ja lupaus, johon Alati halusi minun vastaavan omaan tahtiini.
Kohottaudun istumaan ja kuulostelen talveani. Se ei vastaa, mutta taivas ihoni alla tuntuu kirkkaammalta, varmemmalta. Ehkei vielä ole liian myöhäistä. Ehkä voin kysyä suoraan, ja Alati voi vastata.
...mikä tekee sitten noista lopun tapahtumista toki entistä monismutkaisempia, ah. 👌😭

Lainaus
Alati on riisunut tuomiseppeleensä. Se sattuu.
Alati on niin keskittynyt ja kesä hänessä niin villiä, että taikuus minussa kurkottaa vaistomaisesti sitä kohti. Hetken tunnen Alatin huulet omalla kaulallani, hänen sormiensa varman otteen ranteistani, kiviseinän viileyden selkääni vasten.
Ei.
Sana on kirkas ja viiltävä ja kaikki mihin pystyn.
Se riittää. Alati hätkähtää ja astuu kauemmas, käännähtää ympäri kuin paremman saaliin havainnut harmaailves. Hänen katseensa löytää minut heti, eikä hän epäröi, vaan lähtee harppomaan luokseni.
Sanelma liikahtaa Alatia kohti, mutta kesätaikuus torjuu hänet kärsimättömästi, melkein sivaltaa.
“Kaiho”, Alati sanoo. Ääni on tumma ja villi eikä täysin hänen. Hänen katseensa polttaa.
Voih, kaikki tässä taas tuomiseppeleen riisumisesta Alatin tummaan ja villiin ääneen, joka ei ole täysin hänen, siihen miten Kaiho tuntee hetken Aaltin huulet kaulallaan ynnä muu. Tuo paremman saaliin havainnut harmaailves oli myös kuvauksena sellainen, joka toi heti oman sävynsä tähän ja korosti kesän villeyttä ja näin. Plus se, miten Alati käytännössä hylkää Sanelman Kaihon saavuttua paikalle.

Lainaus
“Kaiho”, kesä sanoo ja pirstoo ajatukseni. Avaan silmäni. Alatin katse on tumma ja täynnä himoa. Hän nojautuu lähemmäs, hengittää huuliani vasten.
Mutta onko halu hänen omaansa vai kesän?
“Alati”, minä sanon ja koskettamisen sijaan avaan mieleni hänelle.
Tuo miten kesä sanoo Kaihon nimen, ei Alati. 😭 Ja todellakin, ei tällaiseen kohtaan saa lopettaa kuule. >:( Kylläpäs tuli tekstiseinä, mutta toivottavasti välittyi, että pidin tästä osasta paljon, kiitos! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Vs: Talventaitto, K-11, 5/8, Kaiho/Alati
« Vastaus #14 : 14.02.2021 18:24:15 »
Okakettu: No voi nyt. :D Ihanaa, että luku herätti noin paljon tunteita! Sitä kirjoittaessa ja editoidessa koin niitä nimittäin itsekin, joten on hienoa tietää, että se välittyy myös lukijalle. En nyt osaa oikein vastata mihinkään, etenkään kun tämän luvun editoinnin jälkeen edeltävä luku näyttää taas niin erilaiselta, mutta. Niin. Olen lukenut kommenttisi monta kertaa ja otin sen talteen niitä päiviä varten, kun tuntuu, etten osaa kirjoittaa mitään. 😭♥ Olet paras, kiitos! ♥

K/H: No niin. Tämän luvun nimi on vuorostaan tiedostossani "Ehkä muistoa sateisesta juhannuksesta", koskapa Scandinavian Music Groupilla on erinomainen kappale, nimittäin tämä, ja sen tunnelma on jotakuinkin sitä, mitä tavoittelin viimeisessä kahdessa osuudessa. Kannattaa kuunnella lukemisen jälkeen. Luku on myös muita tarinan lukuja lyhyempi (paitsi ihan ensimmäistä), mutta josko tässä kohtaa kaiken venymisen jälkeen voidaan moinen sallia. :D  En nyt osaa sanoa tästä ihan hirveästi mitään, mutta todettakoon, että pidän tämän luvun (ja keskikesäkokonaisuuden) tunnekaarta yhtenä parhaista kirjoittamistani koskaan. Se on paljon sanottu, se, mutta niin. No niin. Hermostuttaa. :D

Ai niin ja! Hyvää ystävänpäivää kaikille tämän tekstin lukijoille, mikäpä olisikaan parempi tapa toivottaa sitä kuin surullinen slow burn. ♥

*

6

Alati

Ei.

Yritän sulkea mieleni ja perääntyä, kun Kaihon taikuus hyökyy minuun. Kesä minussa tervehtii sitä innokkaasti, kietoutuu talven ympärille kuin kuristava elämänlanka tai ruusuköynnös. En tiedä mitä Kaiho oikein ajattelee. Luuleeko hän, että antamalla taikuutensa tällä tavoin hän saa kesän luopumaan kaikesta muusta?

Hetkeä myöhemmin alan hahmottaa kaiken kaaoksen ja pyörteilevän taikuuden keskeltä jotakin muutakin. Kaihon taikuus ei ole pelkkää talvea, vaan jotain syvempää, sillä hän yrittää todella puhua kesälleni. Minun on vaikea kuunnella oman myrskyävän valoni ja helteen ja jyskyttävän, villin halun läpi. Yritän silti.

Aluksi kaikki on hyvin sekavaa, käsittämätöntä. Kaihon taikuus laulaa mullasta kynsieni alla, väsymyksen tummista varjoista silmissäni, lattian narahduksesta aamulla kun nousen varhain vuoteesta ja yritän hiipiä keittiöön valmistamaan aamiaista herättämättä häntä. Pienistä yksityiskohdista, arkisista ja mitättömistä, ja silti se kuvailee jokaisen yksitellen, huuhtoo muistojen merestä sopivia kuin kultahippuja etsien.

En ymmärrä lainkaan.

Mietteliäs ryppy kulmieni välissä. Punertava arpi leukapielessäni. Muutama kastanjanpunainen hius, jotka Kaiho löysi hiusharjastaan.

(En edes tiennyt, että hän huomasi minun lainanneen sitä.)

Kuorimieni mandariinien kirpeä tuoksu loppukeväästä. Käteni kosketus hänen vyötäröllään, kun valmistaudumme tanssimaan jäällä. Väsynyt katseeni keittiön pöydän yli sinä iltana, jona raahauduimme kotiin kivilabyrintista kiipeämisen jälkeen.

En ymmärrä.

Se tapa, jolla lausun hänen nimensä ärtyneenä. Se tapa, jolla lausun hänen nimensä, kun haluan hänen kuuntelevan. Se tapa, jolla lausuin hänen nimensä, kun tanssimme ainoaa tanssiamme tänä iltana.

En –

– ja sitten ymmärrän.

“Ota sitten”, Kaiho sanoo ääneen, muttei puhu minulle vaan kesälleni. “Ota kaikki, siitä vain.”

Käteni, kun hapuilen harpun kieliä ja soitan aivan väärin. Suupielteni kireys, kun olen vihainen, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Kaihon pelko, kun jätin hänet yksin kivilabyrintin pimeään.

Kesä minussa kuuntelee Kaihon taikuutta hämmentyneenä, yllättyneenäkin, enkä ihmettele: talvi on täynnä sellaista uhmaa ja kaipausta, etten ole ajatellut, että niin kylmä ja pimeä taikuus edes kykenisi moiseen. Mutta tietenkin olen väärässä, sillä valkoisia hankia vasten elämä hehkuu entistäkin kirkkaampana, eikä mikään kirvele sielussa niin syvästi ja suloisesti kuin talviyön yksinäisyys.

Minun taikuuteni, joka tuoksuu Kaihon mielestä hunajalta, puhtaalta valolta, sulavalta jäältä, nurmelta sateen jälkeen. Minun taikuuteni, jota kohti hänen omansa kurkottaa, jota se kaipaa ja janoaa.

Keskikesän riiteissä on kyse vallasta – alistamisesta ja alistumisesta. Ja Kaiho tuntuu ymmärtäneen sen, sillä jokainen hänen minua kohti sysäämänsä muisto on edellistä syvempi, kipeämpi. Haluaisin pysäyttää hänet, sillä en usko itsekään kestäväni niiden painoa, mutta kesä minussa kuuntelee ja se haluaa kaiken, joten seuraan sanattomana vierestä, kuinka Kaiho repii muisto muistolta omatkin muurinsa alas. Hän tuntuu itsekin hämmentyvän siitä, miten paljon on huomannut, miten paljon hänellä on ollut salattavaa, miten paljon hän on minulta piilottanut.

Kaihon viimeiset muistot ovat pelkkä haparoiva kuiskaus.

Tuomiseppeleen oksat, jotka pureutuvat hänen kämmeneensä, kun hän puristaa seppelettä. Sydämen kiivas, vauhko syke, joka käskee häntä pakenemaan, ja samaan aikaan juoksemaan luokseni kokkoaukean yli. Kaihon oivallus siitä, että kenties hän haluaisi vastata kysymykseeni, että hän –

Talvitaikuus pysähtyy ja vetäytyy takaisin niin nopeasti, ettei kesä minussa ehdi syöksyä sen perään. Kaiho seisoo paikoillaan kädet nyrkkiin puristuneina, huohottaen, villi katse silmissään. Talvi hänessä on paennut niin syvälle, että pimeydestä tai tähdistä ihon alla ei näy jälkeäkään. Kaiho on kalpea ja kaunis, enkä ole varma siitä, kertooko puna hänen poskillaan häpeästä vai uhmasta. Ehkä molemmista.

Kesä on vaiti, odottaa vain. Pohtii kaikkea kuulemaansa. On selvää, että Kaiho on antanut itsestään paljon, ja että hän on luopunut ylpeydestään. Mutta vielä on jotakin, jotakin mitä kesä haluaa, eikä se pidä siitä, ettei Kaiho ole valmis antamaan kaikkea.

Nyt riittää, minä ajattelen kesälle tiukasti. Anna hänen olla. Anna meidän olla.

“Kaiho”, kesä sanoo. Astun taas lähemmäs häntä, kohotan käteni hänen poskelleen. En haluaisi, mutta taikuus minussa uhkuu varmuutta. Se tietää olevansa niskan päällä, eikä epäröi.

Silitän Kaihon poskea ja tunnen, miten hän nojautuu kosketustani vasten, kuulen huokauksen. Kesänikin kuulee, ja siksi sen kosketus on hellä ja verkkainen, eikä se kiirehdi. Se tietää nyt, miten Kaihoa on kosketettava, mistä hän on haaveillut ja mitä kaivannut. Sormeni hyväilevät Kaihon kaulaa, tunnustelevat kiihtynyttä pulssia hänen viileän ihonsa alla. Kosketus houkuttelee esiin talven hänessä, kutsuu taas pimeän ja tähdet pintaan jokaisella hipaisulla. Kaihon talvi vastaa kutsuuni epäröimättä ja sen luottavaisuus tuntuu melkein rusentavalta, epäreilulta. On väärin, että kesä saa huijattua häntä tällä tavoin. On väärin, että kesä saa haluamansa, että kesä saa hänet, mutta minä en.

Kesä kutsuu häntä uudelleen nimeltä, mutta tällä kertaa äänensävy on tismalleen oikea. Se on lempeä ja lämmin, täynnä hellyyttä, ja juuri sitä mitä Kaiho kaipaa. Kaiho katsoo minua, antaa minun tarttua leukaansa ja kallistaa hänen päätään, kumartua häntä kohti.

“Haluaisitko, että suutelisin sinua?” kesä kysyy.

“Kyllä”, Kaihon ääni on niin hauras ja varovainen, että se sattuu. Kesä hymyilee ja irrottaa otteensa.

“Sitten sinun olisi pitänyt pitää kiinni seppeleestäsi”, se sanoo. Surukseni huomaan, että sanojen suuttumuksessa on edelleen jotain omaani.


*


Ajattelen Kaihoa koko loppuyön. Kesä torjui hänet saatuaan haluamansa, koska tällä kertaa se voitti juuri sillä tavoin: kieltämällä Kaiholta sen, mitä hän toivoi. Kaihoa ei tarvinnut maanitella tai lumota, koska hän oli jo tehnyt sen itse. Kaihon kesälle antamat muistot tekevät kipeää, enkä tiedä, miten niitä kantaisin. En usko, että rakastan häntä. En tiedä, rakastanko. En tiedä, osaanko rakastaa.

En tiedä.

Kokkoaukea on hiljainen. Sen maa on mutainen ja täynnä jalanjälkiä. Yö on jo pitkällä, mutta ilma on edelleen lämmin ja kostea, ja tiedän, että pian myrsky pyyhkii metsän ja kylän yli. Vielä nyt kokkojen hiillos kuitenkin kytee. Haistan savun, keveästi annetut lupaukset ja ne, jotka on rikottu vielä kevyemmin. Kesä minussa nuuhkii kaaosta, jalanjälkiin ja laonneeseen nurmeen kirjoitettuja muistoja. Se uhkuu varmuutta ja tyytyväisyyttä, eikä tunnu piittaavan surustani lainkaan.

Aukion laidalta minä löydän tuomiseppeleen. Sen oksat ovat katkeilleet ja kukista ei ole jäljellä paljoakaan, sillä lukemattomat jalat ovat kävelleet seppeleen yli. Ajattelen Sanelmaa, hänen itsevarmuuttaan ja sitä, kuinka hän ei edes katunut, vaikka on syypää tähän kaikkeen.

Onko? Etkö sinä itse ole?

Poimin seppeleen maasta. Hetken harkitsen, että pyytäisin kesää virtaamaan käsiini ja kuromaan jälleen ehjäksi sen, mikä on rikki ja tahraantunut. Mutta ei: menneen lukkoja ei voi tiirikoida.

Sen sijaan kävelen lähimmän romahtaneen kokon luo ja heitän seppeleen punaisena hehkuvaan hiillokseen.


*


Kaiho istuu mökkimme kynnyksellä ja odottaa minua. Hän on jo vaihtanut ylleen yövaatteensa, valkoisen pellavamekon, ja avannut hiuksensa. Hänen taikuutensa hapuilee omaani vastaan, joten tiedän, että hän on havainnut saapumiseni. Kaiho ei kuitenkaan kohota päätään. Hän pysyy vaiti, aivan kuin olisi häpeissään. Ehkä hän onkin.

Ympärillä yö humisee, sirkuttaa ja livertää. Taivas on pilvessä, joten on hämärää. Ilma tuoksuu tuomenkukilta, mutta tiedän, että se on vain kesäni julmuutta.

“Kaiho”, minä sanon. Hän tuijottaa käsiinsä eikä vastaa. Kaukana jyrähtää ukkonen.

“Mennään sisään”, minä sanon hiljaa. Hän nousee ja avaa oven, pujahtaa edelläni sisään. Kun astun kynnyksen yli, ensimmäiset sadepisarat ropisevat maahan. Myrsky pesee pois kesän hehkun ja poltteen, huuhtoo mökkimme seiniä ja täyttää minut puhtaalla uupumuksella. Pesen jalkani oven viereen asetetussa vadissa ja kuulostelen Kaihoa, joka on jo kiivennyt vuoteeseen ja kääntyilee peittonsa alla. Haluaisin mennä hänen viereensä, ottaa hänet syliini, sanoa jotakin varmaa ja lohduttavaa.

Mutta en osaa, eikä mikään minussa ole juuri nyt varmaa. Sen sijaan istun keittiössä ja kuuntelen myrskyä aamuun asti, eikä kumpikaan meistä nuku sinä yönä.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 16:31:36 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Talventaitto, K-11, 6/8, Kaiho/Alati
« Vastaus #15 : 14.02.2021 19:40:15 »
😭 Rip Okaketun sydän, todellakin.

Ah, olen kyllä vähän sanaton nyt. Voi Kaiho ja voi Alati ja voihan julma, julma kesä. Minäkertoja pääsi tässä taas ehdottomasti oikeuksiinsa; se miten Alati kokee Kaihon muistot ja tunteet ja oman kesänsä tuossa ensimmäisessä kohtauksessa oli minusta upeasti ja vahvasti kuvattu. Ja nuo Kaihon muistot...! Pidin ihan valtavasti siitä, miten niiden ydin tiivistyi juuri tähän: Kaihon taikuus laulaa mullasta kynsieni alla, väsymyksen tummista varjoista silmissäni, lattian narahduksesta aamulla kun nousen varhain vuoteesta ja yritän hiipiä keittiöön valmistamaan aamiaista herättämättä häntä. Pienistä yksityiskohdista, arkisista ja mitättömistä, ja silti se kuvailee jokaisen yksitellen, huuhtoo muistojen merestä sopivia kuin kultahippuja etsien. Myös kastanjanruskea hius harjassa oli ♥ (kuten sekin, ettei Alati ollut edes tiennyt Kaihon huomanneen hänen lainanneen sitä!) Tuosta kohtauksesta tekee erityisen vaikuttavan se, että juuri Kaiho asettaa itsensä siinä niin haavoittuvaiseksi, paljastaa tunteensa Alatille noin syvästi, ikään kuin. Sitä lukiessa tuli myös vähän mieleen heidän käymänsä luopumiskeskustelu Kesänkaadossa, vaikka konteksti onkin eri.

Lainaus
Minun taikuuteni, joka tuoksuu Kaihon mielestä hunajalta, puhtaalta valolta, sulavalta jäältä, nurmelta sateen jälkeen. Minun taikuuteni, jota kohti hänen omansa kurkottaa, jota se kaipaa ja janoaa.
Keskikesän riiteissä on kyse vallasta – alistamisesta ja alistumisesta. Ja Kaiho tuntuu ymmärtäneen sen, sillä jokainen hänen minua kohti sysäämänsä muisto on edellistä syvempi, kipeämpi. Haluaisin pysäyttää hänet, sillä en usko itsekään kestäväni niiden painoa, mutta kesä minussa kuuntelee ja se haluaa kaiken, joten seuraan sanattomana vierestä, kuinka Kaiho repii muisto muistolta omatkin muurinsa alas. Hän tuntuu itsekin hämmentyvän siitä, miten paljon on huomannut, miten paljon hänellä on ollut salattavaa, miten paljon hän on minulta piilottanut.
😭 Siis nimenomaan kaikki tämä. Rakastin myös tuota, miten Alati saa tietää, millaisena Kaiho hänen taikuutensa kokee; että Kaihon taikuus nimenomaan kaipaa ja janoaa sitä. It's all about yearning, jne. Voih minun sydän.
Lainaus
Kaihon viimeiset muistot ovat pelkkä haparoiva kuiskaus.
Tuomiseppeleen oksat, jotka pureutuvat hänen kämmeneensä, kun hän puristaa seppelettä. Sydämen kiivas, vauhko syke, joka käskee häntä pakenemaan, ja samaan aikaan juoksemaan luokseni kokkoaukean yli. Kaihon oivallus siitä, että kenties hän haluaisi vastata kysymykseeni, että hän –
Talvitaikuus pysähtyy ja vetäytyy takaisin niin nopeasti, ettei kesä minussa ehdi syöksyä sen perään. Kaiho seisoo paikoillaan kädet nyrkkiin puristuneina, huohottaen, villi katse silmissään. Talvi hänessä on paennut niin syvälle, että pimeydestä tai tähdistä ihon alla ei näy jälkeäkään. Kaiho on kalpea ja kaunis, enkä ole varma siitä, kertooko puna hänen poskillaan häpeästä vai uhmasta. Ehkä molemmista.
Tässä tykkäsin ensinnäkin siitä, että muistot ovat nimenomaan haparoiva kuiskaus, se tuntui todella kuvaavalta - ja sydäntäsärkevältä, kun miettii, että tuo muisto itsessään on Kaiholle varmasti hyvin voimakas (tai jotain, en tiedä saako tästä ajatuksesta kiinni). Plus, että nimenomaan tuohon Kaihon oivallukseen talvitaikuus viimein pysähtyy ja vetäytyy, pakenee. Kaihon häpeä/uhma särki sydäntä myös.

Lainaus
“Haluaisitko, että suutelisin sinua?” kesä kysyy.
“Kyllä”, Kaihon ääni on niin hauras ja varovainen, että se sattuu. Kesä hymyilee ja irrottaa otteensa.
“Sitten sinun olisi pitänyt pitää kiinni seppeleestäsi”, se sanoo. Surukseni huomaan, että sanojen suuttumuksessa on edelleen jotain omaani.
Huh! Samaan aikaan kamala ja hieno kohtaus. Minusta oli myös vaikuttava yksityiskohta, että sanojen suuttumus on kaikesta huolimatta osittain Alatin.

Lainaus
Ajattelen Kaihoa koko loppuyön. Kesä torjui hänet saatuaan haluamansa, koska tällä kertaa se voitti juuri sillä tavoin: kieltämällä Kaiholta sen, mitä hän toivoi. Kaihoa ei tarvinnut maanitella tai lumota, koska hän oli jo tehnyt sen itse. Kaihon kesälle antamat muistot tekevät kipeää, enkä tiedä, miten niitä kantaisin. En usko, että rakastan häntä. En tiedä, rakastanko. En tiedä, osaanko rakastaa.
En tiedä.
Toisto toimi tässä hirmu hyvin, tuo viimeinen en tiedä suorastaan huokuu lohduttomuutta ja väsymystä. Pidin paljon myös siitä, että Alati tahtoisi syyttää tapahtuneesta Sanelmaa, mutta ei loppujen lopuksi (ainakaan täysin) pysty tekemään niin.

Lainaus
Ympärillä yö humisee, sirkuttaa ja livertää. Taivas on pilvessä, joten on hämärää. Ilma tuoksuu tuomenkukilta, mutta tiedän, että se on vain kesäni julmuutta.
Tämä kuvaus ja ylipäätään tuo viimeinen osuus. ♥😭 Siinä on kyllä ehdottomasti samaa tunnelmaa kuin Juhannuksessa - jota en muuten ole kuunnellut pitkään aikaan, tulipa haikean nostalginen olo. Tämä keskikesäkokonaisuuden surullisuus tuo muuten hiukan mieleeni Scandinavian Music Groupilta myös Balladi 1:n, josta pidän todella paljon ("kesä on kaiklla/myös ylpeytensä menettäneillä" ja näin). Surullinen mutta hieno kokonaisuus, kiitos! Voih, ei ole enää montaa osaa jäljellä. :'( Odotan niitä kaikesta huolimatta innolla kuten aina. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 611
Vs: Talventaitto, K-11, 6/8, Kaiho/Alati
« Vastaus #16 : 17.02.2021 19:01:49 »

Moikku kommiksesta!

Tässä on jo sen verran paljon tekstiä ja mulla niin huono muisti, että kirjoittelen tässä lukumatkan varrella ajatuksia ylös ja sitten loppuun yritän tehdä jonkinlaisen koonnin.. katsotaan!

Alkuun hauska, koska kuvittelin, että Kaiho olisi poika! Joko jokin slasholetus tai sitten foneettisista syistä.. Kaiho vaan on kyllä mun korviini enemmän pojan kuin tytön nimi. Ehkä Kauno, Kai.. johdatteli mut luulemaan niin.

Jykevä Siro on hauska hahmo!

Ihanasti taikuus on punottu tässä heti alussa miltei joka lauseeseen. Oih viimakuu <’3 oispa kuukaudet oikeastikin nimeltään moisia! Kuurakuu, viimakuu, no, marraskuu on kaunis sellaisenaan. No mutta oh vihmakuu!

Lainaus
Veri jyskyttää minussa, kevät jään alla. Se haluaa jo pirstoa merta kahlitsevan lasipinnan, iskeä siihen railoja ja päästää auringon sisään. Tunnen, kuinka sen taikuus rimpuilee ja riuhtoo ja vikuroi, ja minun tekee mieli paljastaa hampaani, mutta pysyn hiljaa ja pakotan itseni liikkumattomaksi kuin jää, kuin pysähtynyt pakkanen.

Tämä koko lainaus oli kyllä yksi sanakarkkipussi!! Ihanaa luettavaa!

(Yrttikuu :3)

Muut olivat tässä vaiheessa kommentoineet, että tekstissä voisi olla enemmän konkretiaa, selitystä, mutta mä en ainakaan tuntunut kaipaavan yhtään enempää. On selvä homma että näillä kaatajilla ja taittajilla on tärkeä tehtävä luonnon balanssin ylläpitämisessä, auttamisessa. Tosin mua vähän häiritsee etten ihan keksi mistä pinttyneen taian uhkasta tässä on kyse.

Maailmanhaavojen vuoristo. Ensin tirskahdin, mutta sitten kirskahdin koska onhan se nyt sittenkin ihana kuten niin moni käyttämäsi sana tässä. On sanonta sana hallussa, mutta sulla t o d e l l a on, niinkuin vielä kirjaimellisemmin, tykkään tässä erityisen paljon siitä itsevarmasta otteesta mikä sulla on sanoihin. Tuntuu että sulla on voimaa tehdä niillä mitä haluat!

Lainaus
että olemme sentään yhdessä.

Hän ei tartu siihen.
kaihoooo : D tartunnnyyyt!


Nyt luvussa kolme ja labyrintin pimeydessä. Kiinnostaa kuinka konkreettisia ovat esim Kaihon töhdet, valaisevia ainakin? Kiven tuoksu on upee huomio ja mulle tosi tärkeä tuoksu!! Ihanaa että se sai maininnan.

(Hehkukuu :3. Hassu sattuma, pieni tyttäreni sanoi tänään, että kuukausille voisi antaa uudet nimet. Lumikuu oli hänen ehdotuksensa kuluvalle kuulle)

Kesän kaiho (kihih) herää kyllä nyt minussa! Oispa kesä. Mä oon kyllä sellanen perinteinen keskikesän auringossa kylpevä rapulapsi että! (Toisin kuin tuo edellämainittu lapseni, joka on talvesta syntynyt ja joka sanoo myös usein, että kaikki nyt tykkää kesästä, siksi me ollaan X:n kanssa niin onnekkaita että synnyttiin lumen aikaan, sen takia me tykätään talvesta myös.)

On vähän ikävä Alatin näkökulmaa! Ollut varsin Kaihopainotteista tämä loppupää. No, pitänee tämän jälkeen lukea myös kesänkaato, kiinnostaa kyllä miten maistuu ihan sama tarina uudelleen :) osaatko sanoa onko nää tekstit ns samanarvoisia vai onko tämä talventaitto jotenkin ns ensisijainen näkökulma?

Nyt luvussa 5. Taas vaan pysähtelen ihastelemaan sanoja! ”Savu kuin utelias humalaköynnös”, kuinka soma!

Taikuus tässä on niin animalistista, että luen sen tässä melkein samantyyppisenä kuin daimonit yms. Niillä on omat luonteet, mutta ne on tiukasti kiinni kantajissaan. Mielenkiintoista!

Eih luin vaan transsissa eteenpäin enkä ole muistanut laittaa ajatuksia ylös, mutta ensin ajattelin hieman ärsyyntyneenä kuinka se Kaiho ei nyt yhtään tajua mitä se Alati tuomiseppeleineen (ooh aika huumaavan tuoksuva seppele..!!) tarkoitti, mutta tulihan se mustasukkaisuuskohtaus sieltä!

Mutta voi ei! Kesä onkin ihan täyttänyt Alatin!

Lainaus
“Kaiho”, kesä sanoo ja pirstoo ajatukseni.

Tämä oli hieno ja kauhee oi ei auts! ;___;

Upea tämä luku!!! Wau! Oikein käsinkosketeltavan juhannuksinen!

Mutta voi jestas tätä viimeisintä, riipaisevaa ystävänpäivän lukua!!! Voi kuinka toivoin, että Alati olisi saanut pahan kesän syrjäytettyä ja mennyt Kaihon luo </3 mielenkiintoisella tavalla kesä vaikuttaa julmalta ja talvi jotenkin... hurjalta ehkä, mutta ei silleen julmalta... mutta en ehkä ekassa osassa niin kiinnittänyt siihen asiaan huomiota kun kaikki oli vielä uutta.

Mutta jään kyllä todellakin odottamaan loppuratkaisua! Ihana tää sun luomasi maailma ja hahmokaarti. Upean varmalta tuntuu sun oma maailmantuntemuksesi. Niin varmalta, että tämmöinen tunnelmoiva tyylikään ei saa tarinaa karkaamaan (hieman venymään vain :-* )

No joo! Oon todella, todella iloinen että sain tämän lukea! Ihanaa, paikoin kaameankin kaunista sanankäyttöä, suloinen ja sydäntäsärkevä tarina ja lumoavaa kerrontaa!

Ja siis! Miten onnekasta onkaan, että voin odotellessa alkaa lukea kesänkaatoa!Hihii! (Ja kyllä, nyt voin sanoa varmaksi että KIINNOSTAA lukea sama ”uudestaan” : Ddd todellakin!

Kiitos superisti tästä! Hienoa työtä!!

kaaos
words make worlds

S A N C T U A R U L   D R A G O N U L U I

uusin jatkikseni, lohikäärmedrarry (K18)



Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Talventaitto, K-11, 7/11, Kaiho/Alati
« Vastaus #17 : 22.02.2021 16:28:56 »
Okakettu: Ääwäääwää, kommenttisi oli kyllä ihana! 😭 Se motivoi minua hirveästi kirjoittamaan tätä tarinaa, joskin myöskin toki eksymään sivupoluille, krhm. Olen tosi iloinen, että luopumisparalleeli välittyi, koska se on yksi – ja ehkä tärkein – tämän tarinan kantavista teemoista. :) Olen myös samaa mieltä, että tuo SMG:n Balladi 1 sopisi luvun tunnelmaan myös. Jälleen kerran kiitos paljon kommentista, oot ❤️!

kaaos: Minua itse asiassa vähän jännitti lukea kommenttisi, juurikin koska olen lukenut sulta paljon (upeaa, btw!) slashia. :D Mutta oli ihanaa, että pidit tästä, ja että Kaihon ja Alatin matka herätti niin paljon tunteita! Erityisesti ilahdutti tuo maininta kuukausien nimistä, koska niitä olen pyöritellyt Merenkehrän maailmaan liittyen paljon. Voit kertoa pienelle tyttärellesi, että Merenkehrässä tammikuu on nietoskuu, helmikuu tylsästi kyllä vaan helmikuu. :D (Nietoskuu, helmikuu, vihmakuu, huhtikuu, yrttikuu, hehkukuu, hellekuu, elokuu, sirppikuu, hallakuu, marraskuu, viimakuu. Olipa hassua kirjoittaa noin monta kuuta peräkkäin. :D ) Kiitos paljon kommentista, se oli ihana ja inspiroiva ja sun ajatukset todella kiinnostavaa luettavaa! ❤️

K/H: Näppäräsilmäiset voinevat huomata, että osien lukumäärä hyppäsi taas. Siitä saa kyllä syyttää ihan vain Alatia ja Kaihoa, jotka keksivät asettaa esteitä matkalleen.  ::) Minä en tee mitään. Tämä seuraava osa on nyt sitten taas ihan oma seikkailunsa, joka ilmaantui tyhjästä tähän väliin. Mietin jo, että pitäisikö se jättää pois, mutta enpä jätä. :P Ähäskutti.

*

7

Kaiho

Kun astun makuuhuoneesta keittiöön seuraavana aamuna, se tuntuu kaikuvan tyhjyyttään. Alati on kietonut kahvipannun kesätaikuuteen, jotta kahvi pysyisi lämpimänä minua varten, ja jättänyt pöydälle pienen kulhollisen metsämansikoita. Niiden pinnassa on edelleen aamukastetta, vaikka päivä on jo pitkällä, ja epäilen, että sekin on kesän ansiota. Ajatteleepa Alati tai hänen taikuutensa sitten minusta miten tahansa, ainakin hän valmistaa minulle edelleen aamiaista. Ehkä silkasta velvollisuudentunnosta?

Istun alas ja kaadan kahvia mukiin. Keskikesä taittuu nyt syksyä kohti, mutta se uhkuu edelleen kosteaa lämpöä ja elämää. Syksynsaartoon on tarkalleen kaksi kuukautta, enkä halua ajatella sitä nyt.

Ajattelen silti, tietenkin. Alati on meistä varmajalkaisempi ja notkeampi, kotonaan metsässä. Vaikka kesä hänessä onkin silloin jo hiipunut, minunkaan talveni ei ole vielä herännyt kunnolla elokuun lopussa, ja olen varmasti helppo saalis. Tunnen jo melkein rituaaliveitsen kuparilla silatun terän kaulallani, kun se pureutuu ihooni.

Alati varmasti inhoaa syksynsaartoa. Se pakottaa meidät kääntymään toisiamme vastaan.

Pakenemaan ja saalistamaan toisiamme samaan aikaan.

Vaikka ehkä me teemme niin jo nyt, sillä Alati on poissa, ja minä haluaisin etsiä hänet käsiini ja toisaalta samaan aikaan kävellä pois, niin kauas, etten enää löytäisi takaisin.



*



Tuomenkukkien tuoksu ei suostu katoamaan. Se on punoutunut Alatin hiuksiin ja täyttää mökkimme keittiön aina kun hän astuu sisään. Vihaan sitä, enkä ymmärrä, miksi Alati haluaa satuttaa minua sillä tavoin. Siinä ei ole mitään järkeä. Minä tein yhden virheen, mutta ilmeisesti se oli liikaa, sillä nyt emme voi edes katsoa toisiamme silmiin. Hän ei nuku vieressäni, vaan pihapuiden väliin ripustamassaan riippukeinussa, paljaan kesätaivaan alla.

Haluaisin kysyä, mutta en saa puserrettua sanoja suustani, enkä rohkene kurkottaa Alatin mieltä kohti. En ole tuntenut hänen taikuutensa koskettavan omaani kertaakaan raunioaukiolla tapahtuneen jälkeen, vaikka aistinkin sen kaikuja kaikkialla: Viileydessä, jonka Alati on kutonut usvasta ja kesäaamun hämärästä, ja sitonut mökkimme ympärille verhoamaan sitä pahimmalta helteeltä. Pakkasmyrtistä ja hallajuuresta murskatussa voiteessa, jota hän jättää keittiön pöydälle, että levittäisin sitä iholleni ja suojautuisin siten paahteelta. Mökkimme seinustalla kasvavien ruusujen huumaavassa tuoksussa, joka taistelee tuomenkukkien itsepäistä tuoksua vastaan.

Me emme puhu toisillemme sanaakaan kahteen viikkoon, tuskin näemme toisiamme.

Painajaiset palaavat. Alati ei sitä huomaa.



*



Hellekuun yöt ovat edelleen kirkkaita, mutta väärä pimeys hiipii ihoni alle vähitellen. Se tunkeutuu sisään niistä keskikesän railoista ja haavoista, joita en ole saanut ommeltua umpeen, ja pesiytyy ensin unteni hämäriin nurkkiin, näkökenttäni rajamaille. Sitten siitä tulee röyhkeämpää, itsevarmempaa, ja se alkaa repiä talvestani riekaleita ja kursia rumin, räikein pistoin omaa tummaa karheuttaan taikuuteni sekaan.

Nousen edelleen vuoteesta aamuisin ja soitan harppuani, mutta tähteni himmenevät päivä päivältä.

Hellekuun kolmannen viikon viimeisenä päivänä ne sammuvat lopulta kokonaan.



*



Istun tyhjässä pimeydessä. Pimeä taikuus valuu keuhkoihini kuin musta hiekka, korventaa niitä kuin nestemäinen tuli. Hengitän sitä, vaikka kaikki minussa palaa, ja ajattelen vain ajatonta yötä, sen äärettömyyttä, viimeiseen kellonlyömään pysähtynyttä maailmaa.

Tiedän, että täältä minulla ei ole paluuta, joten annan periksi yhä uudelleen, mutta pimeys ei anna minun kuolla.

Sydämeni varmaankin sykkii edelleen, vaikka en sitä enää tunne. En tiedä miksi se pitää minut hengissä. Ehkä sydämeni on liian ylpeä ja itsepäinen, vaikka minä olenkin jo luovuttanut.



*



“Kaiho.”

Ääni on heikko ja hauras, pimeän samentama. Avaan suuni, mutta se on täynnä pinttynyttä taikuutta ja hiljaisuutta, enkä muista sitä nimeä, joka minun pitäisi lausua.

“Kaiho”, ääni toistaa, nyt itsepäisemmin. Jossakin toisaalta, siellä, missä aika on edelleen olemassa – ehkä minäkin? – joku koskettaa otsaani. Sormet ovat lämpimät, niiden kosketus tekee kipeää. Se on täynnä taikuutta: väärää, liian elävää, viiltävää valoa.

Kosketus repii pimeyttä rikki, runnoo auki rintakehäni ja kuorii yltäni ihon, valuttaa tukehtuneen yön pois minusta vereni mukana. Täyttää minut vähitellen kokonaan, vaikka en halua, en tahdo. Lopulta se tarraa kiinni sydämeeni, jonka syke on vain vaimea kuiskaus, pölyttynyt muisto elämästä.

Aurinko sykkii sisälläni, ja sen polte on kovin erilaista kuin pimeän: sulana hehkuvaa laavaa, suoniin versovaa kultaa, kirpeää elämää. Kesätaikuutta sen syvimmässä muodossa.

Avaan silmäni ja haukon henkeä, vaikka kaikki se valo tekeekin kipeää. Puoleeni nojautuneen miehen katse on vauhko ja pelon raatelema.

Olen joskus tiennyt hänen nimensä. Joskus olen osannut lausua sen.



*



“Sinä kuolit”, mies sanoo. Hän painanut molemmat kätensä rintakehääni vasten, ilmeisesti vuodattaakseen taikuutensa minuun. Tiedän, että juuri se on repinyt minuun pesiytyneen pimeyden rikki. “Sinä todella kuolit.”

Avaan suuni, mutta ääntäkään ei tule ulos. Kurkkuni on kuiva ja karhea, eivätkä varjot ole vielä sulaneet pois. Tartun kuitenkin miehen käteen, siirrän sitä aavistuksen ylemmäs, sydäntäni vasten. Liikkuminen väsyttää, mutta toivon, että sydämeni syke riittää rauhoittamaan hänet. Huoli ja miehen äänessä kuultava syytös kirvelevät liikaa.

Huone haisee ummehtuneelle, tai sitten se ole vain minä. Kaikki näyttää hämärältä, mutta tiedän, että ainakin se on väärin, sillä ikkunoista tulvii kyllä sisään auringonvaloa. Ehkä katseenikin on edelleen pimeän sumentama.

“Kaiho”, mies sanoo. Hänen silmänsä ovat metsänvihreää, kesänkultaa. Niiden katse on tuttu ja vieras, turvallinen ja täynnä vaaraa. Käännän katseeni vasempaan käteeni, joka lepää edelleen sängyn peitettä vasten. Oikealla kädelläni pitelen edelleen kiinni kesänkaatajan – sillä sellainen hänen on oltava – kädestä. Se on lämmin.

Jokin ihossani on väärin. Se on liian kalpea, melkein valkoinen. Erotan verisuonet ranteeni alla, vaikka nyt ne hehkuvatkin vaimeaa valoa ihon läpi kuultavan sinisen sijaan.

“Mikset sinä puhunut minulle? Mikset kertonut?” Kesänkaataja vetää kätensä pois.

Pudistan päätäni. Haluaisin vastata kysymykseen, mutta en edes tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. Mies kurtistaa kulmiaan, huokaa raskaasti. Hän miettii hetken.

Ulkona sirittää heinäsirkka.

“Saanko?” mies kysyy ja laskee kätensä poskelleni. Nyökkään, vaikka en tiedä, mitä hän tarkoittaa.

Kesänkaatajan taikuus on tällä kertaa pehmeämpää, varovaista. Hän koskettaa minua kuin pesästä pudonnutta pääskynpoikasta, yrittää kutsua jotakin mielessäni. Vastausta ei silti kuulu, vaikka tiedän, että tyhjyyden ja umpikujien takana on jotakin. Jokin himmeä hehku, huokaukseksi haipunut sointu.

“Sinä et muista edes minun nimeäni”, mies sanoo voipuneesti. “Et muista mitään minusta tai… tai meistä. Annoitko sen kaiken pimeydelle?”

Hän rojahtaa istumaan viereeni vuoteelle ja painaa päänsä käsiinsä. Ajattelen kysymystä ja pudistan hitaasti päätäni. En antanut pimeydelle mitään, en ainakaan vapaaehtoisesti. Se vain otti. Otti ja otti ja otti.

“Voi Kaiho”, kesänkaataja huokaa. “Olisit vain kertonut. Olisit vain – tai ei. Olisinpa minä.”

Hän tarttuu käteeni, puristaa sitä kevyesti. Jokin minussa, ehkä unohtuneen muiston varjo, haluaisi vetäytyä kauemmas, mutta pysyn paikallani. Kesänkaatajan suupielet vääntyvät kitkerään hymyyn.

“Vanha Kaiho olisi vähintäänkin säpsähtänyt”, hän sanoo kuin vastauksena ajatuksiini. Sitten hän katsoo minua pitkään, ajattelee, huokaa raskaasti. “Sinä olet maannut täällä pimeyteen vajonneena päiväkausia. Kesätaikuus pitää nälän kurissa ja ruokkii kyllä kehoasi, mutta likaa ja hikeä pesemään siitä ei ole. Suoraan sanottuna lemuat. Tule. Vien sinut kylpemään.”

Tunnen häpeän leimahtavan punaksi poskilleni, mutta pudistan silti päätäni. Tiedän, että en pysty kävelemään vielä. Jalkani ovat heikot ja kaikki minussa uupumuksesta raskasta.

Kesänkaataja hymähtää. “Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä. Pesutupaan on paljon lyhyempi matka kuin keväästä kesään”, hän sanoo ja nostaa minut syliinsä.



*



Ilta on täynnä tuleentuvan viljan tuoksua, puron villiä solinaa. Kesänkaataja kantaa minua sylissään varmana ja lempeänä, ja ajattelen hänen sanojaan. Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä.

Ehkä hän on puolisoni? Rakastajani? Ehkä hän –

“Minä olen vain Alati”, kesänkaataja vastaa vältellen. “En ole – tai ei. Puhutaan siitä myöhemmin.”

Alati.

Nimi on tuttu, sillä se saa lempeän kylmyyden häilähtämään sisälläni. Tunne on yllättävä. Pakkasen rintakehässä pitäisi kai tehdä kipeää, mutta tämä on toisenlaista, melkein kotoisaa.

Alati kantaa minut pesutuvan kynnyksen yli. Hän laskee minut seinustan puupenkille ja varmistaa, että jaksan istua paikoillani.

“Minä kannan kaivosta vettä. Odota siinä”, hän kehottaa ja vaikuttaa itsekin siltä, ettei oikein tiedä, mitä sanoillaan tekisi.

Minä katselen pesutupaa. Sekin on etäisesti tuttu: hirsiseinien tummat uurteet, suuri valkoinen amme, viileyttä hohkaava kivilattia. Ilma tuoksuu mäntysaippualta ja mehiläisvahakynttilöiltä; kotoisalta ja lämpimältä.

Alati palaa sankoja kantaen. Hän ammentaa kuupalla vettä ja ojentaa sen minulle. Juon ahnaasti, huuhdon alas kurkkuuni kuivuneita varjoja, mutta ääntäni ei edes kokonainen kuupallinen vettä saa palaamaan.

Alati tuntuu aistivan pettymykseni, sillä hän koskettaa kevyesti olkapäätäni ja alkaa sitten täyttää kylpyammetta. Se vaatii monta retkeä kaivolle ja takaisin. En jaksa laskea niitä. Sen sijaan keskityn hengittämään ja kuuntelemaan sydämeni sykettä, tunnustelemaan kivilattian karheutta paljaiden jalkojen alla. Ajattelemaan Alatin nimeä, joka on ainoa sellainen asia, jonka (melkein?) muistan.

“Tuo ajaa minut kohta hulluksi”, Alati murahtaa kaataessaan viimeistä sangollista vettä ammeeseen.

Katson häntä kysyvästi.

“Se tapa, jolla toistelet nimeäni mielessäsi”, hän sanoo. “Ikään kuin se olisi maailman ihmeellisin asia.”

Ehkä se on juuri nyt sitä, minä ajattelen uhmakkaasti. Alati tuhahtaa. Hän koskettaa veden pintaa kädellään, keskittyy. Tunnen kesätaikuuden kuohahduksen, kun se lämmittää ammeen veden sopivaksi kylpyä varten.

Ajattelen kylpemistä ja puren huultani. En –

“Minä autan”, Alati huokaa. “Tietenkin. Mutta älä viitsi ujostella. Olen minä nähnyt alastomia –”

Alati vaikenee. Kurtistan kulmiani ja ymmärrän: muita, muttei minua. Hän ei ole nähnyt minua alasti, joten me emme – emme ole –

“Kaiho”, Alati melkein älähtää. “Älä ajattele sitä. Ei nyt. Ei mielellään ikinä. Tai siis – tai siis ei ainakaan nyt.”

Tällä kertaa se on Alati, joka punastuu, vaikka sitä onkin vaikea huomata hänen ihonsa paahtuneen ruskean läpi. Hän kääntää minulle selkänsä, selvästi antaakseen tilaa riisuutumiselle. Pyöräytän silmiäni Alatin selälle. Pianhan hän näkee minut kuitenkin.

Kiskon hiestä ja kuluneista päivistä tahmean pellavamekon yltäni ja riisun alusvaatteeni. Nyrpistän niille nenääni, mutta työnnän häpeäni syrjään. Mitä pikemmin selviän kylvystä, sitä pikemmin tämä nöyryytys on ohi.

Alati kääntyy. Hän ei katso suoraan minuun, vaan antaa minun kietoa kätensä niskaansa. Sitten hän nostaa minut syliinsä edelleen katsettani vältellen, ja tällä kertaa tunnen, kuinka hänen aiemmin tyyni ja lempeä taikuutensa kuohuu ja myrskyää. Siitä huolimatta hän pitelee minua sylissään yhtä varmasti kuin aiemminkin ja laskee minut ammeeseen varovasti, kiirehtimättä. Vesi on lämmintä ja tuntuu suloiselta uupumuksesta raskasta kehoani vasten.

“Minä pesen hiuksesi”, Alati sanoo. “Suoriudutko sinä muusta?”

Harkitsen ja nyökkään sitten. Hetken tunnen helpotusta siitä, että en muista juuri mitään itsestäni, sillä Alatin epävarmuus värjyy välillämme raskaana ja tiedän, että sen taustalla on selvästi paljon kipua ja kireitä solmuja.

“Et osaa kuvitellakaan”, Alati sanoo. Hän alkaa valella hiuksilleni vettä. Olen hiljaa ja annan hänen työskennellä rauhassa, yritän olla ajattelematta mitään. Ensin se on vaikeaa, mutta kun Alati poimii hyllyltä saippuapalan ja alkaa pestä hiuksiani, pystyn keskittymään sentään johonkin: hänen kosketukseensa, sen lämpöön, sormiin jotka hierovat kevyesti päänahkaani ja avaavat hiusten takkuja. Suljen silmäni, sillä hetken minun on hyvä olla. Alatin kosketus on lempeä ja kiireetön, hänen taikuutensa pelkkää rauhoittavaa hyminää. Minä -

“Sinä hymyilet”, Alati sanoo ja saa minut säpsähtämään. Hänen äänensä on täynnä ihmetystä.

Käännän päätäni ja katson häntä. Hymy varisee huuliltani, kun näen Alatin hämmentyneen ilmeen. Onko hän harmissaan siitä, että nautin hänen kosketuksestaan? Pitäisikö minun –

“Ei!” Alati keskeyttää ja pudistaa kiivaasti päätään. “Älä. Sinun täytyy vain tietää, että… En ole koskaan aiemmin nähnyt sinun hymyilevän.”

Kohotan käteni vedestä ja kosketan huuliani, hapuilen uudelleen hymyäni. Nyt se on varovaisempi, mutta edelleen aito, ja Alatin taikuus suorastaan kehrää vastaukseksi. Tällä kertaa hänen omassa hymyssään ei ole lainkaan kitkeryyttä, kun hän hymyilee takaisin.

Sitten Alati vakavoituu. “Sinä et ole sama Kaiho”, hän sanoo. “Et ehkä juuri nyt Kaiho ensinkään. Sinun talvesi on poissa, ehkä lopullisesti. En saisi –”

Alatin syyllisyys kietoutuu hänen taikuuteensa. Keskeytän hänet pudistamalla päätäni.

Myöhemmin? Se on pyyntö, mutta ehkä myös kiitos. Kuka sitten olenkin, minä luotan Alatiin, enkä halua, että hän rypee syyllisyydessään juuri nyt.

“Sinun hymysi on kaunis”, Alati sanoo hiljaa. “Se sopii sinulle.”

Hän jatkaa hiusteni pesemistä, eikä kumpikaan meistä puhu kadonneesta talvestani, menetetyistä muistoista tai siitä, että en ole pystynyt lausumaan ääneen sanaakaan.


*


K/H: Tää on nyt tiedostossa kohtauksena nimellä Ævintýrissäkin oli kylpykohtaus, määkin haluan. :D Terkkuja vaan, Okakettu! Nimi voisi toki olla myös esim. Milloin ihmiset hajoaa Vehkan taipumukseen kirjoittaa nimistä tai Apua en ole koskaan kirjoittanut näin intiimiä kohtausta what is this sorcery.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 17:38:02 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Talventaitto, K-11, 7/11, Kaiho/Alati
« Vastaus #18 : 22.02.2021 22:46:18 »
Koska murehdin viimeksi sitä, että tämä loppuu pian, on erinomainen juttu, että osia tulee sittenkin enemmän. ♥ Ja sietääkin niitä kyllä olla, jotta Alati ja Kaiho saavat varmasti välinsä kuntoon ja pääsevät olemaan erittäin pehmeitä ja romantillisia yhdessä eikö. Kylläpä heitä, mutta etenkin Kaihoa nyt koetellaan. 😭 On se kun tässä osassa saatiin hymyilevä Kaiho, häkeltynyt ja punasteleva Alati sekä hienon intiimi yhteinen kylpyhetki, mutta millä hinnalla. 😔✊ 

Oli jännä kuulla, että osa oli suunnittelematon, koska minusta tuntui hyvin loogiselta, että pimeä ilmaantuu mukaan ennemmin tai myöhemmin, ja mikäpä sille parempi hetki kuin Kaihon ollessa alamaissa ja Alati etäinen. Voihh. Alussa jo särki sydämen tuo kesätaikuudella lämpimänä pidetty kahvi (aivan ihana yksityiskohta, arkiset asiat ja taikuuden yhdistäminen best) mutta toisaalta se, miten Kaiho miettii, pitääkö Alati hänestä huolta silkkaa velvollisuudentuntoaan. Maininnat syksynsaarrosta jäivät tuossa alussa luonnollisesti kiinnostamaan tosin myös, etenkin tämä: Se pakottaa meidät kääntymään toisiamme vastaan.
Pakenemaan ja saalistamaan toisiamme samaan aikaan.
Koska murheitahan näillä kahdella ei ollutkaan vielä tarpeeksi jne. 😭 (Oikeastihan odotan siis innolla visiotasi siitä!)

Tuo, miten pimeä saa vähän kerrallaan paremman otteen Kaihosta, oli kyllä... huhhuh. Teki vähän pahaa lukea sitä, mutta samaan aikaan se oli jälleen todella, todella hienosti ja vaikuttavasti kuvattu. Ihan jo tämä alku esimerkiksi:
Lainaus
Se tunkeutuu sisään niistä keskikesän railoista ja haavoista, joita en ole saanut ommeltua umpeen, ja pesiytyy ensin unteni hämäriin nurkkiin, näkökenttäni rajamaille. Sitten siitä tulee röyhkeämpää, itsevarmempaa, ja se alkaa repiä talvestani riekaleita ja kursia rumin, räikein pistoin omaa tummaa karheuttaan taikuuteni sekaan.
Nousen edelleen vuoteesta aamuisin ja soitan harppuani, mutta tähteni himmenevät päivä päivältä.
Hellekuun kolmannen viikon viimeisenä päivänä ne sammuvat lopulta kokonaan.
Vaikkapa nyt nuo keskikesän railot ja haavat, joita Kaiho ei ole saanut ommeltua umpeen. Siitä välittyy todella vahvasti se, miten paljon nuo tapahtumat Kaihoa oikein haavoittivat. Etenkin keskikesän railo oli minusta ilmauksena upea, koska siinä on hyvää ristiriitaa - ja toisaalta talveen liittyvä vertaus tuntuu hyvin osuvalta Kaihon tapauksessa. Pidin todella paljon myös tuosta ompelu-tematiikasta tässä yhteydessä, kursia rumin, räikein pistoin omaa tummaa karheuttaan oli myös sellainen, johon piti pysähtyä.

Lainaus
Sydämeni varmaankin sykkii edelleen, vaikka en sitä enää tunne. En tiedä miksi se pitää minut hengissä. Ehkä sydämeni on liian ylpeä ja itsepäinen, vaikka minä olenkin jo luovuttanut.
Kaihon ylpeä ja itsepäinen sydän. 😭

Lainaus
Kosketus repii pimeyttä rikki, runnoo auki rintakehäni ja kuorii yltäni ihon, valuttaa tukehtuneen yön pois minusta vereni mukana. Täyttää minut vähitellen kokonaan, vaikka en halua, en tahdo. Lopulta se tarraa kiinni sydämeeni, jonka syke on vain vaimea kuiskaus, pölyttynyt muisto elämästä.
Aurinko sykkii sisälläni, ja sen polte on kovin erilaista kuin pimeän: sulana hehkuvaa laavaa, suoniin versovaa kultaa, kirpeää elämää. Kesätaikuutta sen syvimmässä muodossa.
Avaan silmäni ja haukon henkeä, vaikka kaikki se valo tekeekin kipeää. Puoleeni nojautuneen miehen katse on vauhko ja pelon raatelema.
Olen joskus tiennyt hänen nimensä. Joskus olen osannut lausua sen.
Alatin kesätaikuuden vaikutus oli niin ikään kuvattu tässä upeasti, ah. Aioin lainata alkuun vain sen, mutta kyllä pitää ottaa mukaan tuo myös loppu, koska nimien lausuminen ja unohtaminen ja sen tematiikka nyt vaan on edelleen paras mahdollinen asia.

Lainaus
“Et muista mitään minusta tai… tai meistä. Annoitko sen kaiken pimeydelle?”
Hän rojahtaa istumaan viereeni vuoteelle ja painaa päänsä käsiinsä. Ajattelen kysymystä ja pudistan hitaasti päätäni. En antanut pimeydelle mitään, en ainakaan vapaaehtoisesti. Se vain otti. Otti ja otti ja otti.
Tämäkin särkee sydäntä kun miettii, miten aiemmin Kaiho nimenomaan halusi antaa muistonsa ym. Alatille, kun taas pimeys vain otti.

Voisin taas lainata Alatin ja Kaihon loppukohtauksista tähän suurin piirtein kaiken, voihan valinnan vaikeus. Mutta siis, ylipäätään tuo kylpeminen, miten Alati kantaa Kaihon ("“Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä"!) ja auttaa tätä, Kaihossa häilähtävä lempeä kylmyys, kun hän ajattelee Alatin nimeä... tämä:
Lainaus
Ehkä hän on puolisoni? Rakastajani? Ehkä hän –
“Minä olen vain Alati”, kesänkaataja vastaa vältellen. “En ole – tai ei. Puhutaan siitä myöhemmin.”
Tykkäsin ylipäätään myös siitä, että tämä uusi tilanne toi toisaalta vähän erilaista kanssakäymistä Alatin ja Kaihon välille; Kaiho ei ole yhtä varautunut kuin yleensä ja saa Alatin paikoitellen häkeltymään. Tuo punastuminen oli ♥ ♥. Ja siis tämä loppupuoli:
Lainaus
Suljen silmäni, sillä hetken minun on hyvä olla. Alatin kosketus on lempeä ja kiireetön, hänen taikuutensa pelkkää rauhoittavaa hyminää. Minä -
“Sinä hymyilet”, Alati sanoo ja saa minut säpsähtämään. Hänen äänensä on täynnä ihmetystä.
Käännän päätäni ja katson häntä. Hymy varisee huuliltani, kun näen Alatin hämmentyneen ilmeen. Onko hän harmissaan siitä, että nautin hänen kosketuksestaan? Pitäisikö minun –
“Ei!” Alati keskeyttää ja pudistaa kiivaasti päätään. “Älä. Sinun täytyy vain tietää, että… En ole koskaan aiemmin nähnyt sinun hymyilevän.”
Kohotan käteni vedestä ja kosketan huuliani, hapuilen uudelleen hymyäni. Nyt se on varovaisempi, mutta edelleen aito, ja Alatin taikuus suorastaan kehrää vastaukseksi. Tällä kertaa hänen omassa hymyssään ei ole lainkaan kitkeryyttä, kun hän hymyilee takaisin.
😭♥ Niin pehmeää, en kestä. Joskin edelleen, but at what cost? Kylpykohtaukset ovat muutenkin best, joten hienoa, jos  Ævintýr siihen insproi osaltaan. :D Kiitos paljon uudesta osasta! // Ai niin, unohdin sanoa Tärkeän Asian, eli odotan innolla Alatin näkökulmaa tästä! Vaikka sydän särkynee siinäkin tapauksessa, oivoi.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 22:48:40 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 223
Vs: Talventaitto, K-11, 7/11, Kaiho/Alati
« Vastaus #19 : 23.02.2021 09:35:18 »
Olen aina lukenut uudet osat tästä ja Kesänkaadosta heti ilmestymisen jälkeen, mutta kommentointi on jäänyt - anteeksi siitä! 

Tämä tarina tosiaan tempaa mukaansa ja maailma on aivan ihana, ihan mahtavaa saada enemmän osia ♥ Pakko kompata kaaoksen edellistä kommenttia, sinulla todellakin on sana hallussa! Kerronta on aivan ihanaa ja jokaikinen sana tuntuu istuvan täydellisesti omalle paikalleen.

Mutta voi Kaihoa! :( Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin ja hän saa palasia muististaan takaisin Alatin avulla (vaikka pakko myöntää, tämä osa oli ihan m-a-h-d-o-t-t-o-m-a-n söpö kaikessa musertavuudessaan ♥) Mitään syväanalyysiä ei minusta irtoa juuri nyt, koska tunteet kuohuu ja lujaa tätä lukiessa :D

Lainaus
“Sinun hymysi on kaunis”, Alati sanoo hiljaa. “Se sopii sinulle.”

;--; !! Tässähän ihan sydän sulaa. Eihän siihen tarvittu kuin muistinmenetys ja hetkellinen kuolema, että Kaiho vihdoinkin hymyilee Alatille... Ehkäpä nuo keskikesän tapahtumatkin alkavat vihdoin ja viimein keriytyä auki ja nämä kaksi puhuttua tunteistaan, kun kummallakin niitä varmasti on tai (ainakin toivottavasti!) tulee olemaan (vaikka Alati ehkä yrittäisikin sitä itseltään kieltää :D). Minäkin odotan kyllä innolla Alatin näkökulmaa tästä, voin vain kuvitella hänen järkytyksensä löytäessään Kaihon tajuttomana ja mätää täynnä.

Ja voi että, mitenköhän tämä kaikki vaikuttaa syksynsaartoon? Nuo maininnat toisiaan vastaan kääntymisestä eivät kyllä kuulosta hyvälle, kun Kaiho on tuossa tilassa. Ehkä on vain elettävä siinä toivossa, että hän saa itsensä takaisin ennen sitä. 

Kiitos tästä osasta (ja oikeastaan ihan koko tarinasta)! Näiden ilmestyminen piristää kyllä aina päivää, ihanaa, että uusia osia tulee näin tiheää tahtia (ja ihanaa, että osia tulee lisää, tätä tarinaa voisi lukea loputtomiin) ♥

bannu © Ingrid