Kirjoittaja Aihe: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut  (Luettu 449 kertaa)

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« : 23.12.2020 23:27:54 »
Nimi: Serpent Noir
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Paritus/ päähenkilöt: Narcissa Musta/ Lucius Malfoy, Bellatrix Lestrange, Druella Musta, Cygnus Musta, Walburga Musta, Pollux Musta/ Irma Crabbe, Abraxas Malfoy, Draco lapsena (sekä taustalla lymyten Regulus, Sirius ja Andromeda)
Pituus: Kolme lukua, n. 8000 sanaa
Genre: Draama, kai.
Vastuuvapaus: Kaikki, jonka voi tunnistaa J. K. Rowlingin omaksi, on hänen.
Yhteenveto: Mitä Mustan ja Malfoyn suvun jäsenet halusivat ja mitä lopulta saivat? Kasvaako pikku-Dracosta Musta, Malfoy vai jotakin muuta? Ficin tapahtumat sijoittuvat vuosille 1974-1989.

A/N: Ensimmäinen julkaisuni, jännittää hirveästi. Laitathan kommenttia, jos todella luit tämän!  :) Juonen keksin joulusiivotessani.
PS. J.K. Rowlingin laatiman Mustan sukupuun tulkinnassa olen ottanut joitain vapauksia.  Sen mukaan Pollux Musta syntyi 1912 ja hänen lapsensa Walburga ja Cygnus vuosina 1925 ja 1938 (Alphard on sutattu, eikä syntymävuotta mainita). Cygnuksen tytär Bellatrix taas syntyi 1951. Rowling on myöntänyt, ettei matematiikka ole hänen vahvuutensa… Olen itse tulkinnut Rowlingin tarkoittaneen Cygnusin syntymävuodeksi 1928, joten Pollux on tässä teini-isä, Cygnus ei. Joissain netin sukupuuversioissa tällaista muutosta myös näkee. Ficissä ei vuosilukuja enää luetella, tämä on vain ennakkotieto, jos joku on sukupuuhun perehtynyt ja asiaa tulee ihmettelemään.  :)

Miljoonat kiitokset sinulle, joka äänestit Serpent Noiria vuoden 2020 draamatekstiksi!<3 Jaettu kakkossija arvostamieni kirjoittajien joukossa lämmitti suuresti!




Serpent Noir



1. Vaikea luonne


Jos Narcissa Musta ja Lucius Malfoy olisivat saaneet kahdestaan sopia avioliitostaan, olisi kihlajaisia juhlittu alta aikayksikön. Tätä ei suinkaan pidä lukea moitteeksi Luciusta kohtaan. Lucius jos kuka oli tarkasti selvillä valittunsa vanhempien pankkiholvin koosta, olihan hän ottanut asian ensi kertaa puheeksi jo Tylypahkan lajittelujonossa. Liioin Narcissaa ei pidä katsoa liian karsaasti. Luonnon aateluus, velhosukututkimus kertoi, ettei Malfoyn perheeseen ollut syntynyt surkkilapsia kahdeksaansataanviiteentoista vuoteen – sen pidemmälle suvun vaiheita ei luetettavasti voitu seuratakaan. Narcissa osasi Malfoyn sukulinjaa koskevan luvun ulkoa.

Mutta puhdasverisissä suvuissa, joiden jäsenet olivat vuosisatojen saatossa kiistelleet milloin vaarnasaparoja kuhisevan metsän jahtiluvista, milloin istumapaikoista Tylypahkan pikajunassa ja yleensä vain siitä kummalla oli enemmän omaisuutta, asiat eivät voineet sujua yksinkertaisesti. Mustien ja Malfoyiden katkerimpia riitoja tuskin edes yleisesti tunnettiin. Näin ollen Narcissan ja Luciuksen avioliittoneuvottelut muodostuivat mitä piinallisimmaksi kädenvääntöotteluksi kahden hyvin ylpeän ja itseriittoisen suvun välillä.


”Hiivatin Andromeda!” puuskahti Druella Musta omaa sukuaan Rosier erään hyvin kiusallisen päivällisen jälkeen.

Se oli ensimmäinen (ja viimeinen) kerta, kun hänen suustaan pääsi ruma sana. Mutta Abraxas Malfoy oli kerrassaan sietämättämän pöyhkeä! Miten hän kehtasi epäillä, että hän, Druella Musta, kasvattaisi löyhämoraalisia tyttäriä! Kaikki oli Andromedan syytä.

”Narcissa ei ole mitenkään piilotellut sitä, että haluaa Malfoyn pojan”, lausui Walburga Musta omaa sukua Musta rikkiviisaasti. ”Se tässä on suurin ongelma.”

Niin paljon kuin Druellaa inhotti myöntää, Walburgan moite piti paikkansa. Abraxas Malfoy oli huomannut Narcissan rakastuneen ja käytti sitä nyt häpeilemättä kiristyskeinona. Mitä hyödytti vedota Rookwoodeihin, Gampeihin tai Lestrangen nuorimpaan poikaan, kun tyttöpahanen ei saanut silmiään irti Malfoyn platinanvaaleasta kuontalosta.

”Hiivatin Narcissa!” Cygnus Musta vuorostaan karjahti.

”Siisti suusi!” kivahti Druella.

Jos Abraxas Malfoylla oli otsaa väittää, ettei Narcissa polveutunut tarpeeksi hienosta suvusta, sellaiset väitteet piti osoittaa vääriksi heti alkuunsa. Druella kohotti leukaansa ja suipisti suutaan. Aivan ensiksi piti hillitä itsensä ja lopettaa kiroilu. Myöskään Andromedan nimeä hän ei lausuisi enää koskaan.

”Yksi keino voisi tepsiä”, puuttui Orion Musta puheeseen. Hän asetteli sanansa rauhallisesti.

Tässä on todellinen Musta, mietti Druella. Orion ei koskaan kiihtynyt. Herrasmies hatunkuvusta kiillotettuihin kengänpohjiin!

”Meidän pitää lisätä myötäjäisiin Serpent Noir.”

Cygnus ja Walburga mulkoilivat hetken ääneti Orionia. Druella puolestaan tärisi ihastuksissaan tuolillaan. Miten erinomainen ratkaisu! Miten ylväs! Harvan tytön myötäjäiset käsittivät kartanoa tiluksineen! Miltä tieto näyttäisikään painettuna Velhosukukunnan vuoden 1974 merkkihetkikatsauksessa!

Cygnus ja Walburga mulkoilivat Orionia toisenkin hetken. Serpent Noir, Serpent Noirko annettaisiin pois suvusta! Kartano itsessään ei herättänyt sisaruksissa mitään kiintymyksen saati rakkauden tunteita. Serpent Noir sijaitsi Etelä-Ranskassa, jonka ilmasto oli heidän makuunsa aivan liian aurinkoinen. Cygnus oli muuttanut kartanosta potkupukuikäisenä, eikä ollut sen jälkeen siellä käynyt. Walburgan edellisestä vierailusta oli vierähtänyt viisi vuotta ja silloinkin hän oli inhonnut jokaista hetkeä. Mutta silti Serpert Noir kuului heille – perintökartanon luovuttaminen suvun ulkopuolelle olisi käsittämätön pyhäinhäväistys.

Druella vilkaisi aviomiestään haastavasti ja sitten kälyään hieman varovaisemmin. Tällaista tilaisuutta herättää huomiota hän ei saanut menettää.

”Jos Sirius naitetaan parin vuoden päästä Megara Yaxleylle, Yaxleyt eivät kehtaa olla lisäämättä myötäjäisiin taloa. Heillähän on aivan ihastuttava villa Italiassa.”

Walburga loi Druellaan pitkän ja alentavan silmäyksen. Villa Italiassa! Druellan typeryys vajosi vuosi vuodelta alemmille tasoille. Miten kukaan saattoi verrata Yaxleyn villaa Italiassa edes Mustan suvun lahoimpaan viinikellariin saati perintökartanoon, johon kuului maata melkein kaksitoista neliömailia!

Mutta Cygnus ja Orion nyökyttelivät jo kumpikin, Cygnus hieman vaisummin.

”Mieti nyt Walburga. Isä elää enää korkeintaan kymmenen vuotta. Ei meistä kukaan halua asua Serpent Noirissa, eikä paikkaa voi jättää pelkkien kotitonttujen huostaan”, Cygnus sanoi.

”Mutta se on ollut meidän suvullamme –”

”Ei kovinkaan kauaa”, Cygnus keskeytti. ”Hädin tuskin seitsemänkymmentä vuotta. Ei sillä ole samanlaista perintöarvoa kuin vaikka Kalmanhanaukiolla.”

Walburga avasi suunsa väittääkseen vastaan. ”Me synnyimme siellä!” hänen teki mieli sanoa. Mutta hän vaikeni jo ennen kuin ajatus ehti kunnolla muotoutua hänen mielessään. Vaikkei asiasta koskaan puhuttu, kaikki tiesivät, miksi Walburga, Alphard ja Cygnus syntyivät Serpent Noirin kätköissä. Jotkin asiat oli parempi unohtaa.
 
”Hyvä on”, Walburga myöntyi. ”Näkeepähän Malfoy, että Mustilla riittää kartanoita tyttärillekin.”

Druella hieroi käsiään onnellisena yhteen. Nyt tarvittiin enää Pollux Mustan suostumus.


   
      ***

Polluxilta kysyttiin tietenkin vain muodon vuoksi. Vaikka Walburgan ja Cygnuksen isä yhä edelleen asui Serpent Noirissa, oli talo jo kauan ollut hänen lastensa omistuksessa. Alphard oli joutunut parikymppisen huithapelin tilapäisessä rahapulassa myymään osuutensa sisaruksilleen, joten hänenkään mielipidettään ei tarvittu, vaikka hän oli ainoa, joka Serpent Noirissa viihtyi.

Walburga kirjoitti isälleen lyhyen viestin, jossa selitti tilanteen. Mustan suvussa kukaan ei kirjoitellut jaarittelukirjeitä, oli edellisestä tapaamisesta kuinka kauan tahansa.

”Ei käy!” Pollux jyrähti.

Vahvistaakseen sanomaansa hän matkusti Lontooseen, mitä hän ei ollut tehnyt yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Druella ei uskaltanut itkeä appensa nähden. Itkeminen sai hänen kasvonsa laikukkaiksi ja Pollux vihasi rumia naisia.

”Sehän on pelkkä muodollisuus”, Cygnus vakuutteli.

Pollux mulkoili jälkikasvuaan kuin he olisivat mielenvikaisia.

”Kalmakoiran kallo teidän kanssanne, hiivatin paukapäät”, hän kajautti.”Abraxas Malfoyta pitäisi muistuttaa kuka tässä naimakaupassa voittaa ja kuka tyytyy vähään.”

Druella halusi käpertyä kasaan. Jopa Walburgan ikiaikainen kopeus horjui hieman, hänen silmäkulmaansa nyki epämiellyttävä elohiiri.
 
”En minä teistä matelijoita kasvattanut! Jos Narcissa haluaa Malfoyn, Malfoyn hän saa!”


Niine hyvineen Pollux marssi Malfoyn kartanoon. Aivan yhdentekevää, kutsuiko vanha herra Abraxas häntä sisälle vai ei, hän meni silti. Kovin hilpeä näiden kahden vanhan koulutoverin kohtaaminen tuskin oli. Abraxas oli koko elämänsä ajan haaveillut hetkestä, jona repisi Polluxin ennen mustat nykyään valkeat, mutta edelleen sileät, edelleen lainehtivat, sietämättömät silkkihiukset mahdollisimman kivuliaasti tämän typerästä päästä ja puhkoisi sauvallaan korkeat poskipäät lommoille. Lyhyesti sanottuna Pollux oli henkilö, jota Abraxas eniten maailmassa inhosi. Pollux ei arvostanut kahta vuotta itseään vanhempaa Abraxasta sen korkeammalle, joskaan ei pitänyt häntä vihansa arvoisena. Vanhemmiten kumaraselkäiseksi muuttunut ja päälaelta kaljuuntunut, valjun kalpeakasvoinen Abraxas loukkasi Polluxin kauneudentajua. Hän piti yleensä silmänsä kiinni, kun puhui Abraxasille tai Abraxasista. Kun Abraxas kuvitteli, millaisia näkyjä Polluxin suljetut silmäluomet kätkivät taakseen, hänen vihansa roihahti entistä voimakkaampana.

Kukaan ei saanut koskaan tietää, mitä Pollux Abraxasille sanoi, mutta asia oli selvä kahdessakymmenessä minuutissa.

”Lucius on kohtalaisen älykäs poika. Hyvä ryhti ja sileä iho. Hiusten väristä tulee mieleen haltija. Minulla ei ole melkein mitään häntä vastaan”, Pollux tokaisi Narcissalle.

Narcissa riemuitsi niin paljon kuin hänen hillitty sydämensä kykeni.

Häihin isoisällä ei ollut aikaa jäädä. Oikeastaan hänellä oli kiire jo nyt. Hänen hellyydellä vaalimansa musta yksisarvinen varsoisi pian.

”Odota!” huusi Cygnus ja kiiruhti epä-mustamaisesti isänsä perään.

Vanhuksen käsittämätön arvovalta äkäpussi-Malfoyhin sokaisi Cygnuksen hetkeksi luulemaan, että tämä saisi Andromedankin järkiinsä.
 
”Etkö voisi pyytää häntä kotiin?” Cygnus rukoili niin hiljaa, ettei hääpuvusta vouhottava Druella kuullut.

”Pystyn itsestäänselvyyksiin, en ihmeisiin”, Pollux sanoi. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja kaikkoontui.


         ***


Mustan suvun perinnäistapojen mukaisesti häät vietettiin loppuvuodesta. Näin saatiin varmistettua, ettei kuluvan vuoden aikana yksikään puhdasverinen perhe ollut lahjoittanut tyttärelleen suurempia myötäjäisiä kuin Mustat aikoivat myöntää.

Druella oli niellyt pettymyksensä Serpent Noirin kohtalosta nopeasti. Kartano menisi kai aikanaan Regulukselle, kun kahta vuotta vanhempi Sirius perisi Kalmanhanaukion. Paljon parempi niin, Narcissa jäisi Englantiin upean Malfoyn kartanon emännäksi ja Regulus voisi aikanaan opetella syömään aamiaiseksi patonkeja, kuka poikaa täällä kaipaisikaan!

Narcissan myötäjäisiin kannatti todellakin satsata kaljuunoita. Cygnus ja Druella lahjoittivat kernaasti puolta enemmän kuin Malfoyt lopulta vaativat. Eihän Mustien ollut tarvinnut maksaa mitään Andr – eihän nuori pari tulisi toimeen aivan vähällä, kun lapsia toivottavasti syntyisi parin vuoden sisään useampi.

Druellalle toisen ihmisen rakastaminen tarkoitti jotakuinkin sitä, että hän oli tästä ylpeä. Hän rakasti tyttäriään erityisen palavasti silloin, kun he saivat hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi henkilöksi. Näin ollen Narcissan hääpäivä oli hänen elämänsä rakkaudentäyteisin. Vieraita saapui kolmisen sataa ja taikaministerikin oli kutsuttu. Malfoyn sukuun todella kannatti naida.

”Narsissit olivat oikein kauniisti nupullaan, kun Narcissa syntyi”, Druella selitti muutamalle erittäin hienosti pukeutuneelle rouvashenkilölle. ”Aivan, siitä hän sai nimensä. Teillä on erinomaisen terävä huomiokyky rouva Toffee. Tyttäreni Andr – Bellatrix nimittäin alkoi kutsua häntä Nupuksi heti, kun tyttö syntyi ja siitä me nimen keksimme. Nuppu taisikin olla Bellatrixin ensimmäinen sana. Hienostunut varhaismaku sanavaraston suhteen hänellä olikin, eikö totta rouva Kyyry?”

Bellatrix tuhahti hihaansa ja siirtyi kauemmas vanhempien rouvien seurueesta. Ei kai kukaan ottaisi äitiä tosissaan! Hän oli kutsunut Narcissaa Kitisijäksi, eikä se todellakaan ollut hänen ensimmäinen sanansa. Andromedankin ensimmäinen sana oli ollut huihai, niin isä ainakin oli väittänyt silloin, kun Andromedan nimen sai vielä mainita. Mutta äidille huihai ei kai ollut tarpeeksi hienostunut ollakseen mikään sana.

Bellatrix hillitsi haukotuksen. Sylvie Lestrange näkyi silmäilevän Bellatrixin mustaa juhlakaapua pöyristynyt ilme kasvoillaan. Kyllähän Bellatrix tiesi, ettei häissä käytetty mustaa, mutta hän ei sanottavammin välittänyt muista väreistä. Vai tarkkailiko anoppi näkyikö Bellatrixin vartalossa mitään merkkejä...? Pisteliäs katse ainakin vaelteli vatsan seudulla. Bellatrixin teki mieli kirota joku. Ei tietenkään näkynyt mitään merkkejä! Hänen mielessään olivat aivan muut asiat! Koko velhomaailma seisoi murroksen, pimeän vallankumouksen portailla, mutta täällä sen jaloimmat edustajat vain juorusivat, löpisivät vauvoista ja vertailivat juhlakaapujensa hintoja. No, Narcissa oli sentään nainut kuolonsyöjän, niin Bellatrix ainakin oletti. Lucius Malfoy oli liukas luikku, joka pokkuroi jokaiseen suuntaan ja vannoi uskollisuutta puhtain sydämin vain itselleen. Bellatrix halveksi lankoaan, mutta ylenkatseeseen sisältyi myös ihailua. Pimeyden lordi piti Luciusta arvossa. Lucius oli Tylypahkan valvojaoppilaana toimiessaan levittänyt puhdasverisyyden ilosanomaa niin tehokkaasti, että yhä nuoremmat ja nuoremmat poikaset tarjosivat itseään Pimeyden lordin palvelukseen. ”Armoitettu Pimeyden lordi, herra Lucius Malfoy lienee maininnut, miten uskollisesti teitä ihailen…” kirjeissä lähes poikkeuksetta luki.

Sivusilmällään Bellatrix huomasi Narcissan ja Luciuksen valmistautuvan häävalssiin. Bellatrixin pitäisi kiireesti kaikkoontua ennen kuin äiti sysäisi hänet tanssimaan herra Kyyryn tai Horatius Kuhnusarvion kanssa. Vaikka olisihan toki hupaisaa mainita tekopyhälle Kyyrylle, että Bartemius nuorempi kirjoitti Pimeyden lordille useammin kuin kukaan muu.


         ***


Puhdasverisen rouvasväen illanviettokerhossa riitti juoruiltavaa Narcissan häistä melkein puoleksi vuodeksi. Abraxas Malfoy oli murahtaen suostunut tanssimaan leskirouva Traversin kanssa, havittelikohan hän toista vaimoa? Nerissa Malfoyn kuolemasta taisi olla kuusitoista vuotta, eikä Abraxas ollut häntä liiemmin surrut. Ainahan Abraxas oli ollut jörö. Mutta antelias, oliko totta, että hän antoi pojalleen häälahjaksi kullatun haarniskan täynnä jalokiviä?

Kuusi umpikultaista haarniskaa”, Druella korjasi. ”Täynnä jalokiviä, kyllä.”

 Ja eikö Eugenia Jenkins näyttänytkin riutuneelta? Taikaministeriksi ei todellakaan olisi pitänyt valita naista! Huhuttiin, että hän piti lemmikkinä rupikonnaa! Entä Narcissan hääpuku – tilattiinko se Pariisista? Montako kotitonttua hääkakun kantamiseen tarvittiin?

Druellan taivaallinen onni jatkui useita kuukausia. Ja vielä parin vuoden päästäkin onnesta oli jäljellä isoja hippuja. Kaikkia seuraavia häitä verrattiin Narcissan juhliin -- ihme, että kukaan kehtasi enää häitä järjestää, sen verran vaatimattomiksi puitteet jäivät.

Mutta eihän kuolevaisen koskaan sallittu leijailla pilvissä liian kauaa.


”Joko Bellatrix on pieniin päin?” tiedusteli rouva Flint ei mitenkään liian kohteliaaseen keskustelusävyyn.

Kaksikymmentäviisi ryppykulmaista silmäparia vaihtoi ivallisia katseita.

Druella yritti kohottaa leukaansa kuin aito Musta ainakin, mutta se tuntui vaikealta.

”En ole tavannut Bellatrixia vähään aikaan”, hän sanoi.

Lisää tietäväisiä silmäyksiä, Druella tunsi punertavat laikut kasvoillaan.

”Huhutaan sellaistakin”, aloitti rouva Rowle nautiskellen, ”että Rodolphuksella olisi rakastaja.”

 ”Rakastajatar?” Druella painoi käden suunsa eteen. Noin kauheaa sanaa, vulgaaria sanaa, hän ei ollut koskaan lausunut ääneen.

”Rakastaja”, korjasi rouva Flint ja ynisi merkitsevästi puheenvuoronsa perään niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, kuinka monta tavua sanaan kuului.

”Mitä eroa niillä on?” sopersi Druella kauhuissaan.

Walburgan silmät laajenivat. Viimeaikoina hän ei ollut pahemmin näyttäytynyt Rouvasväen kerhossa, mutta tänään hän oli epäonnekseen suostunut kälynsä pyyntöön. Druella tarvitsi luotettavaa paria hämy-bridgeen, Lucinda Yaxley nimittäin pelasi itsekkäästi.
 
”Ettekö koskaan ihmetelleet, miten Lestranget huolivat Bellatrixin niin helposti? Kulissiavioliittoon kelpaa kuka tahansa. Tytöllähän – anteeksi Bellatrixhan taitaa olla jo lähemmäs kolmekymmentä? – Bellatrixillahan on tunnetusti vaikea luonne”, rouva Flint jatkoi säälittelevällä äänensävyllä.

Vaikea luonne! Tämän Druellakin ymmärsi. Miten hänen suloisesta tyttärestään oli liikkeellä tällainen huhu!

”Hmp”, Walburga korskahti. ”Puvussasi on tahra Elizabeth. Liekö pikku-Marcuksen kuolaa?”

Rouva Flint katsahti kaapunsa etumusta niin kiireesti, että neulepuikko osui häntä kipeästi leukaan.

”Toivottavasti se on vain kuolaa”, Walburga jatkoi. ”Pojanpoikaasi kuuluu olevan vaikea opettaa sisäsiistiksi.”

Rouva Flint punastui. Olisi pitänyt säästää Druellan piinaaminen johonkin iltaan, jolloin Walburga ei asettunut järkähtämättömän lujaan kuningatarhahmoonsa, vaan ulvoi jossain Kalmanhanaukio kahdentoista tiiveimmin tilkityssä kellarissa, itki kadotetun esikoispoikansa perään – näin ainakin väitettiin. Mutta nyt rouva Flint tiesi, että keskustelu jatkuisi tästä eteenpäin Walburgan ehdoilla. Kohta Walburga muistuttaisi kaikille, että Flinteissä huhuttiin olevan peikonverta.

”Olisiko erä hämy-bridgeä paikallaan?” rouva Flint ehdotti kiireesti.

Walburga nautti nöyryytyksen värinästä naisen äänessä.


         ***


Regulus Mustan artikkeleja julkaistiin eri sanoma- ja aikakauslehdissä tasaiseen tahtiin. Velhoväestön huolestuttava väestönkehitys ja Velhokunnan pyhimmät alueet hautautuneet jästilähiön alle olivat tietysti erinomaisia artikkeleja, joiden jokaiseen väitteeseen Mustan suku saattoi yhtyä. Cygnus jopa siteerasi niitä mielellään ja Druella meni niin pitkälle, että heilutteli Miten saada puhdasveristen määrä nousuun –artikkelia Bellatrixin nenän edessä.

”Enemmän kuin kaksi lasta on kansalaisvelvollisuus!” Druella vaakkui.

Mutta oliko siltikään sopivaa, että Mustan miessukulinjan viimeinen toivo antautui vaivaiseen toimittajantyöhön? Suvun historia pursui erinäisiä perinnäistapoja, joiden nojalla esimerkiksi muutenkin eksentrisen Alphard Mustan oli annettu tienata elantonsa eläintentäyttäjänä. Mustathan olivat kuuluisia seinälle ripustettujen kotitontun päiden kokoelmastaan. Kirjoittamiseen ei kukaan Musta ollut kuitenkaan koskaan tuntenut pienintäkään taipumusta. Ja suvun vaiheet pystyttiin sentään kartoittamaan miltei tuhannen vuoden päähän!

Pian selvisi, että Regulus julkaisi artikkeleitaan ainakin epäsuorasti Pimeyden lordin palveluksessa. Aivan, poika siis petasi asemiaan tulevaisuuden varalle. Koko Mustan suku uskoi, että vuosia levinnyt jästisyntyisten ja verenpettureiden salaliitto saataisiin pian lakaistua maton alle ja valta jaettaisiin uudelleen niiden kesken, jotka sen syntymässään olivat ansainneet. Regulus työskenteli oikean asian puolesta, mutta ammatti kalskahti silti halvalta. Pienen painostuksen jälkeen – Rouvasväen kerhossa Mustan lasten alennustilasta oli juoruiltu jälleen – Orion suostui siirtämään osittain omistamansa Lontoon laitamilla sijaitsevan Sankarteko-nimisen majatalo-baarin Reguluksen valvontaan. Majatalon johtaja kuulosti heti paljon paremmalta avioliittomarkkinoilla.

Druella ehdotteli Walburgan miniäksi jos jonkinlaisia tyttöjä, mielellään sellaisia, joiden naiminen ei tullut kuuloonkaan, sillä olihan toki hauskempaa ruotia mahdollisten morsianten huonoja kuin hyviä ominaisuuksia. Jatkossa olisi ihanaa kuulla Walburgan haukkuvan jotakuta toista Druellan sijaan!

Druella innostui niin paljon Reguluksen naittamisesta, että teki tikusta asiaa ja vieraili Kyyryillä lainaamassa Cecilia Kyyryn kuuluisan,  liekitetyn lohikäärmevanukaan reseptiä. Puolihuolimattomasti hän tiedusteli nuoremmalta Bartemiukselta, joka sattui olemaan kotona, millaisten tyttöjen kanssa Regulus oli Tylypahkassa mahtanut liikkua.

”Ei kai hänellä koskaan varsinaista tyttöystävää ollut”, Bartemius nuorempi sanoi hämillään. ”Huispausotteluiden jatkoilla hän joskus pussai – jutteli joidenkin tyttöjen kanssa. Ambrosia Rowleyn kanssa ainakin.”
 
Ambrosia Rowley? Tyttö ei missään tapauksessa tulisi kyseeseen, suvussa vilisi surkkeja!

”Entä muita?” Druella uteli.

”No Harper Piper tietysti juoksee Reguluksen perässä.”

Piper? Sellaisesta suvusta Druella ei ollut koskaan kuullutkaan. Kai tyttö sentään oli Luihuinen?

”On hän. Mutta en ole ihan varma, onko Piper suku- vai etunimi. Hänen nimensä voi olla myös Piper Harper.”

Druella hillitsi silmien pyörityksen. Avioliittoasioita ei todellakaan voinut jättää jälkikasvun huoleksi. Kunhan Walburga kuulisi, miten leväperäisessä seurassa näinkin hyväsukuiset pojat liikkuivat. Edes sukunimestä ei saatu varmuutta! Druellaa todellakin tarvittiin. Reguluksen asioilla juokseminen piti hänet kiireisenä ja samalla saattoi levittää muitakin uutisia. Narcissa nimittäin oli viimeinkin siunatussa tilassa!

”Hänelle minä tätä reseptiäkin tulin hakemaan. Narcissa nimittäin ei muuta söisikään kuin lohikäärmevanukasta!”

Narcissa oli kieltänyt äitiään hössöttämästä, äidin seura sai hänen päänsä särkemään. Päänsärky ei ollut hyväksi vauvalle. Koska hössöttäminen oli ainoa asia, jonka Druella osasi hyvin, oli hänen kohdistettava tarmonsa Regulukseen.

Druellan ei sallittu kertoa Kyyryiltä nyhtämiään tietoja Walburgalla vielä sinä päivänä. Ruma kotitonttu käännytti hänet Kalmanhanaukio kahdentoista ovelta ja väitti, että rouvalla oli kiireitä.

Druella pöyristyi. Kotitonttuko hänen käski lähteä tiehensä! Hän oli aina pelmahtanut vieraisille milloin halusi, olihan Kalmanhanaukio pyhä Merlin sentään koko suvun päämaja!

”Rouva ei ota tänään vastaan”, kotitonttu väitti ja sulki oven.

Walburga oli tietysti viime vuodet käyttäytynyt kummallisesti. Druella ei enää kehdannut pyytää Walburgaa mukaansa Puhdasverisen rouvasväen kerhoon sen verran arvaamattomasti kälyn mielialat heittelehtivät. Olihan Druellakin joskus vihainen – kun Lucinda Yaxley huijasi häntä hämybridge-pelissä tai Cygnus ei muistanut käyttää hattua aamukävelyllään – mutta hänen mielialansa olivat aina ennustettavissa ja tasaantuivat nopeasti. Walburga oli toisenlainen.

”Hän vihaa ja rakastaa eniten samaa ihmistä. Vihaa koska rakastaa ja rakastaa, koska vihaa ja se saa hänet vain vihaamaan enemmän”, Bellatrix koetti selittää tätinsä käytöstä.

Druella ei ymmärtänyt alkuunkaan. Kai ihminen joko rakasti tai vihasi? Ja kumpaakin vain harkitusti. Hän ja Cygnus esimerkiksi lakkasivat rakastamasta Andromedaa 14.7.1972 kello 14.52 iltapäivällä.

”Sen jälkeen”, Druella sanoi omahyväisesti, ”emme ole häntä ajatelleetkaan.”

”Minä vihaan Andromedaa”, tuhahti Bellatrix.

”Sinulla onkin kuulemma vaikea luonne”, Druella sanoi pisteliäästi, mutta pisto ei osunut Bellatrixiin mitenkään kipeästi. Äiti oli kai puhunut Sylvie Lestrangen kanssa.

”Sinun pitäisi liittyä Puhdasverisen rouvasväen illanviettokerhoon, Bellatrix-kulta. Tietäisit, mistä nykyään puhutaan”, Druella ehdotti.
 
Bellatrixin teki mieli sanoa jotakin, jotakin oikein ilkeää. Mutta jostain hänen mieleensä hiipi yllättävä, pehmeä ajatus, joka sai hänet nielaisemaan sanansa ja vain tuhahtamaan välinpitämättömästi. Kun kaikki muut Mustat kärsisivät, kituisivat, samalla odottaisivat ja kuitenkin pelkäisivät kuolemaa, Druella Musta eläisi yhä omassa yksinkertaisessa maailmassaan, ei koskaan tuntisi voimakasta sydäntä kappaleiksi raastavaa kipua, mikään ei saisi hänen sieluaan repeytymään rikki. Vaikka Bellatrix sen vuoksi halveksi äitiään, oli ajatus kuitenkin jollain tapaa lohdullinen.






2. Serpent Noir


Druella Musta ei voinut koskaan ymmärtää, miksi hänen tyttärensä piti avata suunsa oikeudenkäynnissään. Eikä varsinkaan, miksi Bellatrix päästi suustaan sellaista soopaa, että hänen vapauttamistaan oli turha edes anoa. Miksi hänen ylipäätään oli pitänyt pidättää? Sitä Druella kaikkein vähiten saattoi ymmärtää. Lucius Malfoy oli selvä todiste siitä, että Azkabanin pystyi välttämään. Kunniallisen puhdasverisen miehen ei tarvinnut alistua tyhjänpäiväisille laeille, miksi sitten naisen olisi pitänyt! Jos Bellatrix olisi muikistanut suutaan, levitellyt hieman ennestäänkin suuria silmiään ja työntänyt toista olkapäätään viehkosti eteenpäin – Druella tiesi, että tytär osasi tämän tempun! – eikö kuka tahansa olisi uskonut, että tyttö oli viaton?

”Kiltti herra Kyyry, en ymmärtänyt mistään mitään. Rodolphus pakotti minut mukaan!” Bellatrixin olisi pitänyt sanoa.

Druella ei vaivannut päätään sillä, mistä tytär oli tuomittu. Viisikymmentä vuotta sitten Edvard Longbottom oli nimennyt jalostamansa haarahäntäisen aasilajin Phineas Nigellukseksi, eikä Mustien suvussa ollut sen jälkeen Longbottomeista perustettu. Tuskaa aiheutti, että tytär oli valinnut elämän kurjassa sellissä, kääntänyt selkänsä kaikille unelmille, joita äitipoloinen oli hänen varalleen elätellyt.
Lestrangejen hulppea sukukartano pakkolunastettiin taikaministeriölle. Sen avarat sisätilat lohkottiin pieniksi huoneistoiksi ja myytiin vuokra-asunnoiksi. Druella värisi ajatellessaan tyttärensä upeaa kotia sekaveristen, epäilemättä köyhistä suvuista polveutuvien opiskelijaplanttujen vuokraparakkina!

Ja miten Druella olikaan haaveillut pienistä suloisista lapsenlapsista, mustakiharaisista pikkupojista, jotka olisivat saaneet Walburga Mustan pihisemään kateudesta! Niitä lapsenlapsia Bellatrix ei koskaan synnyttäisi! 

Druella havahtui apeista mietteistään, kun Cygnus patisti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä ylös nojatuolista.

”Tätä ei ainakaan oteta mukaan”, Cygnus puhisi ja katoutti raskaan ruskealla sametilla verhotun sohvakaluston olemattomiin ennen kuin Druella ehti ilmaista olevansa eri mieltä. Sitten Cygnus siirtyi loihtimaan särkymättömyys-loitsuja kirjahyllyn lasiesineisiin.
 
”Ranskassa suositaan kevyempää sisustusta”, Cygnus vakuutti nähtyään vaimonsa pettyneen ilmeen.

”Ja kevyempää vaatetusta, kevyempää moraalia…” Druella aloitti, mutta Cygnus alkoi puhua kärsimättömästi päälle.

”Mustan käärmeen kita on komein kartano koko Euroopassa!”

Serpent Noir”, Druella tuhahti vastaukseksi.

”Montako kertaa minun on sanottava, että se on Mustan käärmeen K-I-T-A. Kukaan ei pakota meitä puhumaan Ranskaa, voimme olla aivan kuin kotonamme.”

Cygnus nappasi hyllystä valokuva-albumin ja ryhtyi lisäämään huomaamattomia piilopaikkoja niihin kuviin, joissa oli Bellatrix. Ei tytärtä voinut suvusta häätää, vaikka hän olikin vankilassa. Mutta ei siitä tarvinnut ketään muistuttaakaan.

Valokuvien Bellatrix vaati voimakasta suostuttelua ennen kuin suostui ahtautumaan vaatekaappiin tai sohvan taakse.

”Kiipeä puuhun Bellatrix kulta, Pimeän lordi istuu ylimmällä oksalla…” Cygnus maanitteli.

”Emmekö vain kerää lisää huomiota, jos muutamme pois?” Druella yritti vielä soperrella, vaikka tiesi sen turhaksi.
 
”Isä tarvitsee seuraa. Kukaan ei ole käynyt Serpe – Kidassa Alphardin kuoleman jälkeen. Ja jäähän Walburga Englantiin.”

Cygnus murahti itsekseen. Walburga oli todella melkein vankilassa viruvaa tytärtä suurempi syy lähteä lipettiin.
 
”Entä Narcissa? Abraxas Malfoy saa taas uuden syyn nälviä häntä.”

”Narcissa tulee pian perässä”, Cygnus vakuutti.

”Ei jos hänen appensa saa päättää”, Druella lisäsi hiljaa mielessään. ”Abraxas kasvattaa Dracon Malfoyksi, meistä hän ei saa tietää edes etunimiä.”

Druella yritti urhoollisesti siirtää ajatuksensa pikku-Dracoon, ainoaan lohtuun tässä epätoivoisessa tilanteessa. Lapsenlapsi oli jotain mitä Walburga Musta ei koskaan saisi. Druella huokaisi hieman piristyneenä ja alkoi lajitella Velhosukukunnan merkkihetkikatsauksia kultakoristeiseen matka-arkkuun.


         ***


Serpent Noir oli suuri empiretyylinen kartano Etelä-Ranskassa vain vajaan tunnin kävelymatkan päässä Biarritzin jästikaupungista (jonne kukaan Musta ei tietenkään koskaan kävellyt). Tilukset olivat laajat ja aikojen saatossa niille oli ehditty rakentaa navettoja ja aitauksia jos jonkin näköisille taikaeläinristeytyksille; tähtitorni, joka nyt jo oli ehtinyt sortua sekä viimeisimpänä eräänlainen luudalla selvitettävä puolen mailin pituinen esterata, joka sekin käyttämättömänä ränsistyi.

Alun perin kartano oli kuulunut jästeille, mutta Phineas Nigellus Musta oli ostanut tai kavaltanut sen itselleen vuosisadan vaihteessa. Viimeisinä vuosinaan hän vetäytyi Serpent Noiriin viettämään eläkepäiviään Tylypahkan rehtorin virasta. Kanaali takasi, että Phineas sai olla rauhassa niin rasittavalta rahaa kinuavalta jälkikasvultaan kuin myös niiltä kiukkuisilta taikaministeriön ja Tylypahkan virkavelhoilta, joiden mielestä hän oli jättänyt koulun retuperälle. Viimeisenä vilunkinaan Phineas oli siirtänyt puolet Tylypahkan kotitontuista oman kartanonsa palvelukseen, mikä jo yksistään olisi riittänyt jättämään hänet historiaan koulun kaikkien aikojen inhotuimpana rehtorina. 

Kartanon päärakennuksessa ei riippunut ainuttakaan muotokuvaa sen ensimmäisestä Mustan sukuisesta isännästä sen enempää kuin hänen lukuisista lapsista tai lapsenlapsistakaan. Alati kauneudenjanoinen Pollux, keräili vuosikymmenten saatossa kartanon täyteen maisemakuvia, haarniskoita, posliinilintuja, kivipaasia jopa heikkoina hetkinään muutamia abstrakteja taideteoksia, joista kukaan ei tiennyt mitä ne esittivät. Oman hämmentävän lukunsa muodosti Alphard Musta –vainaan mittava, täytettyjen taikaeläinten kokoelma, johon kuului kaikkea puhpalluroista kaksipäähevoskotkiin.  Tuon sekamelskan keskellä roikkui vain yksi ainoa muotokuva: ruokasalissa kaunis vaalea noita silmäili salaperäisenä talon uusia asukkaita. Hän näytti kerta kaikkiaan liian nuorelta kartanon emännäksi, mutta sellainen hän oli joskus ollut: Serpent Noirin ensimmäinen valtiatar Irma Musta omaa sukua Crabbe.

Druella vältteli teini-ikäisen anoppinsa muotokuvan katsetta parhaansa mukaan. Tytönhumpukka – eli  syvästi kunnioitettu, autuaasti edesmennyt rouva Irma Musta tuntui nauravan hänelle. Druella ei muutenkaan tiennyt mitä ajatella sellaisesta tytöstä. Vaikka Druella oli ainoa elävä nainen Serpent Noirissa (”Mikä halvatun kita! Kartanon nimi on Serpent Noir!”), tuntui, että emännyys lymyili jossain hänen saavuttamattomissaan.

Druella yritti vältellä myös Polluxia, mikä olikin helppoa, sillä appi vietti edelleen lähes kaiken valveillaoloaikansa talleilla. Vaimonsa ennenaikaisen kuoleman jälkeen Pollux oli omistanut elämänsä erilaisten taikaeläinten, enimmäkseen lämminverihevosten ja yksisarvisten risteytysten kasvattamiseen ja jalostamiseen. Hän ei elänyt aivan niin eristäytynyttä elämää kuin Cygnus ja Druella olivat pelänneet, vaan piti edelleen yhteyttä muihin taikaeläinjalostajiin, apoteekkiketjuihin, joille oli aiemmin toimittanut ylihinnalla lääketarpeita sekä muutamiin paikallisiin velhoihin, joilla sattui olemaan poikkeuksellisen kaunis rouva. Ikäisekseen Pollux vaikutti hyväkuntoiselta. Vaikka hän olikin vuosien saatossa saanut eri puolille kehoaan jos jonkinmoisia kavionpotkuja ja puremia, pystyi hän yhä kulkemaan tiluksillaan ryhdikkäänä kuin todellinen Mustan suvun isäntä ainakin. Pollux Musta herätti niin suurta kunnioitusta tai pelkoa, ettei kukaan laukonut suoria mielipiteitä hänen kuultensa.

Polluxin tuttavat eivät kyselleet Druellan ja Cygnusin vanhimman elinkautisvankityttären sen paremmin kuin toiseksi vanhimman jästinrakastaja-verenpetturinkaan perään. Suloinen pikku-Draco sen sijaan kiinnosti heitä kovasti ja he tiedustelivat innoissaan, milloin chic Narcissa saapuisi tervehtimään vanhempiaan. Yllätyksekseen Druella huomasi viihtyvänsä uudessa kodissaan melko hyvin. Miten kätevää, että kotitonttuja oli yhden sijaan nelisenkymmentä! Patongeista Druella piti tavattomasti! Rouva Flintiä, rouva Yaxleyta tai oikeastaan ketään Puhdasverisen rouvasväen kerhon noita-akkaa hän ei kaivannut vähääkään, Walburgasta puhumattakaan. Jos Pollux vain kohtaisi tarpeeksi kohtalokkaan kavioeläimen ja anopin muotokuvan voisi siirtää ullakon hämärään, silloin kaikki olisi täydellistä.


         ***


Lucius, Narcissa ja nelivuotias Draco seurasivat Druellaa ja Cygnusta Serpent Noiriin niin pian kuin Luciuksen liiketoimet antoivat myöden. Kutsuja saapua vieraiksi raikkaaseen Ranskan maalaisilmaan oli jätetty kaikille Britannian vähänkin merkittäville noidille ja velhoille taikaministeristä alaspäin. Millicent Bagnoldia Lucius ei ollut tietenkään vaivautunut kutsumaan. Nainen oli hautaan valmis, vaikka joutui suosionsa ylläpitämiseksi teeskentelemään tarmokasta. Hänen elvytyspakettinsa sodasta toipuvalle Britannian taikayhteisölle suututti Luciusta, sillä Bagnold aikoi korottaa erityisesti rikkaiden perintöveroa.

”En halua sitä haahkaa kuolemaan kynnykselleni”, Lucius tuhahti isälleen, joka oli kerrankin samaa mieltä, joskin Abraxaksen syyt poikkesivat hieman Luciuksen motiiveista. Hän ei halunnut kuulla poikansa matelevan kenenkään naisen edessä, oli nainen sitten taikaministeri tai Mustan suvun rikas perijätär.

Lucius sai juonittua itselleen helpon mutta suurituloisen työpaikan Kansainvälisen taikayhteistyön osastolta. Hänen piti järjestää muutamia ystävyysotteluita Ranskan ja Britannian huispausmaajoukkueiden välille sekä suunnitella jonkinlainen vuosittainen kiertoajelu taikaministeriön henkilökunnalle. Lucius ei taloutensa puolesta olisi oikeastaan tarvinnut työtä, mutta se kävi tekosyyksi poistua Britanniasta joksikin aikaa. Tilanne sodan jälkeen oli yhä kireä. Vaikka Lucius oli välttänyt Azkabanin ja anteliaasti lahjoittanut kälynsä kartanon taikaministeriön käyttöön, osa taikaväestä, erityisesti ministeri Bagnold, katsoi Malfoyta yhä karsaasti. Lehdissä kirjoiteltiin vihjailevasti vangitsematta jääneiden kuolonsyöjien lonkeroista, jotka pitäisi pikimmiten katkaista. Luciuksella ei ollut Reguluksen katoamisen jälkeen enää ketään, jolle hän olisi voinut maksaa nasevan vastineen kirjoittamisesta, itse hän ei ajatellutkaan tarttuvansa sulkakynään. Anteliaista kaljuunalahjoituksista mikään merkittävä taho ei tietenkään kieltäytynyt, mutta Pyhän Mungon hyväntekeväisyystanssiaisissa auroriviraston johtajan rouva oli vaihtanut pöytää nähdessään Narcissan lähestyvän.

Tilanteen aiheuttama stressi oli kaiketi Narcissalle liikaa. Vaikka Malfoyt olivat jo kahden vuoden ajan toivoneet, Narcissa ei tullut uudelleen raskaaksi. Tätä asiaa ei haluttu kuuluttaa julkisesti, mutta ehkä Narcissan olisi parempi muualla. Appiukon asenne miniäänsä kohtaan ei ainakaan auttanut asiaa. Abraxas Malfoyn ainoita huveja oli vertailla Malfoyn sukua Mustiin, luetella missä Mustat olivat vuosisatojen saatossa epäonnistuneet. Pahin isku suvulle oli ollut sen sekaantuminen Crabbe-Goyle-Bulstrodeihin.
 
”Crabben veri ajoi Mustat perikatoon”, Abraxas toisteli. ”Mielipuoli-Walburga, sahanpuru-Alphard, raivohullu-Bellatrix, viitankääntäjä-Sirius, jästinrakastaja-verenpetturi-Andromeda ja se yksi tyhjäntoimittaja, joka toimitti itsensäkin tyhjiin… ”
 
Narcissan totisesti olisi parempi äitinsä kanssa.


         ***


Serpent Noir oli ihmeellinen. Draco ei lakannut kummastelemasta täytettyjen eläinten raivoisia ilmeitä, vielä elävien kavioeläinten toinen toistaan kauniimpia varsoja ja isoa, kolkonnäköistä, käyttämätöntä navettarakennusta, johon häntä tavan takaa kiellettiin menemästä. Kaikkein merkillisintä Serpent Noirissa oli kuitenkin isoisoisä. Pollux viihtyi yleensä parhaiten itsekseen, mutta marmoriotsainen Draco ei ärsyttänyt häntä ollenkaan niin paljon kuin iholtaan laikukas Druella ja keskivartalolihavuuteen taipuvainen Cygnus. Polluxia ei haitannut, jos poika kulki hänen perässään talleilla.

”Jalostus on taitolaji”, Pollux selitti Dracolle. ”Yksisarviset välttelevät ihmisiä. Mutta kun yksinsarvisen kanssa risteyttää lipizzanhevosen, varsasta tulee kesympi. Lusitanokin kelpaa, sukulinjaan kannattaa mieluiten risteyttää molempia. Friisiläistammalla olen saanut jalostettua mustat yksilöt, mutta valitettavasti joukkoon eksyy aina muutama rautiaskin varsa. Ne olen myynyt heti vieroituksen jälkeen eteenpäin. Kastroituina tietysti.”

Draco ei ymmärtänyt isoisoisän puheista kymmenesosaakaan, mutta hänestä oli mukavaa syöttää hevosille omenoita.

”Sisäsiittoisuutta pitää pyrkiä välttämään. Tarvitaan laaja pohja kantasukuja. Sama juttuhan se on velhoperheissä. Kolkot taantuivat maahisten tasolle, kun heidän sukusiitosasteensa alkoi lähennellä täyttä vastaavuutta. Crabbe-Goyle-Bulstrodet ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa myötäjäisiin. Sen vuoksi he vaihtelevat tyttäriä keskenään. Muodottomia limppuja sekä miehet että naiset, samannäköisiä edestä ja takaa, kaikki kauneusgeenit haihtuivat jo 1700-luvulla.”

Pollux piti hetken taukoa ja katseli, kun hänen suosikkiyksisarvisensa, musta Merlin puski Dracoa lempeästi turvallaan.

”Mutta tiesitkös, että kerran vuosituhannessa peikkojenkin sukuun syntyy keijukainen? Siksi jalostus ei olekaan pelkkää tiedettä, vaan mitä suurimassa määrin taikuutta.”


Nuori nainen ruokasalin muotokuvassa puolestaan oli Dracon isoisoäiti. Isoisoäiti oli vielä merkillisempi kuin isoisoisä.

”Eikö hänen pitäisi olla vanha?” Draco kummasteli.
 
”Ei hän elänyt vanhaksi”, isoisoisä Pollux vastasi. ”Keijukaiset eivät voi vanheta.”

Draco katseli usein kuvaa. Tuntui hassulta ajatella, että nainen oli isoisoisän vaimo. Jos Dracon olisi pitänyt arvata, olisi hän voinut uskoa naisen olevan enemmin äidin pikkusisko, ehkä jopa Dracon serkku, sillä nainen näytti äitiäkin paljon nuoremmalta. Dracolla oli epämääräinen muistikuva, että joku oli joskus maininnut, että hänellä oli jossain täti ja serkku tai ehkä pelkkä täti, Draco ei ollut aivan varma.

”Huihai”, Cygnus-vaari vastasi, kun Draco uskaltautui kysymään häneltä asiasta. ”Kaikki sukulaisesi löytyvät illalla tämän ruokapöydän äärestä. Paitsi isoisäsi Malfoy, joka asuu hienossa kartanossa Englannissa.”


         ***


Olosuhteiden pakosta Polluxin piti laittaa Draco nukkumaan. Narcissa oli nimittäin vuoteenomana. Dracon sänky oli siirretty idänpuoleiseen kamariin, jotta äiti saisi toipua rauhassa. Vanhempien makuuhuone sijaitsi länsisiivessä. Se oli hyvin kaunis, suuri-ikkunainen huone, jonka valtavassa korukankain kirjotuin pylväsverhoin koristellussa sängyssä Lucius ja Narcissa viettivät yönsä. Muut huonekalut olivat Serpent Noirin kalustoa, mutta suuren monin taioin suojatun kassakaapin Lucius oli tuonut mukanaan Englannista. Kassakaapissa säilytettiin joitain voimakkaita taikaesineitä.

”Siellä voi olla vaikka avain salaisuuksien kammioon”, Lucius sihahti Druellalle, joka kihisi uteliaisuudesta kurkistaa Malfoyn suvun aarrearkkuihin.

Pollux ei tiennyt lastenhoidosta juuri mitään. Hän oli käynyt vielä Tylypahkaa, kun Walburga ja Alphard olivat olleet pieniä. Koulun lomat kestivät lyhyen aikaa. Silloin Pollux halusi viettää kaiken aikansa Irman kanssa, pelkän Irman, aivan kuin hän olisi aavistanut, että heidän yhteinen aikansa jäisi lyhyeksi. Irman kuoltua Cygnuksella kasvanut lapsilauma oli tyrkätty Polluxin äidin hoteisiin. Siihen aikaan miehillä oli parempaakin tekemistä kuin hoitaa lapsia, jalostuksen opiskelu esimerkiksi. Suoritettuaan alan tutkinnon Pollux palasi Serpent Noiriin, Britannian jalostuslait olivat nimittäin aivan naurettavan tiukat Ranskan lakeihin verrattuna. Pollux lähti yksin, ja lapset jäivät muun suvun kasvatettavaksi. Polluxille lähetettiin säännöllisesti kuvia uusista vaimoehdokkaista, suku suorastaan vaati häntä ottamaan uuden vaimon – rikasta äitipuoltahan lapsiressut tarvitsivat, kun Irman myötäjäiset olivat olleet niin mitättömät, kaksi tuhatta kaljuunaa, eihän sitä kehdannut sanokaan. Pollux ei leskeksi jäädessään ollut vielä kahtakymmentäkään ja surumielisistä kasvoistaan huolimatta, tai niiden takia, erittäin komea mies. Mutta Pollux tuikkasi avioliittotarjoukset suoraa päätä tuleen.

Pollux pesi Dracon pienet maitohampaat vaahtoavalla kuurausloitsulla, jota tiesi kotitonttujen käyttävän lattioiden jynssäykseen ja käski pojan sitten vaihtaa yöpukuun.

”Missä yömyssysi on?” Pollux ihmetteli. Ei, hän ei tiennyt velholapsista hölkäsenpöläystä. Dracolle pitäisi kai kertoa satu, sitten hän nukahtaisi helpoiten.

”Kerran vuosituhannessa peikkojen sukuun syntyy keijutytär”, Pollux aloitti. ”Keijulajeja on sadoittain. Kaikilla niillä on omat luonnevikansa: hämykeijut ovat katalia, pengerkeijut kitsaita, viiksipaatsamakeijut juovat kissojen ja koirien verta. Mutta peikkojen sukuun syntyneellä keijulapsella ei ole mitään näistä piirteistä. Se on vain oma itsensä. Tietysti se on aivan käsittämättömän kaunis. Kaunein olento maan päällä. Ja ylpeä. Sillä kauneinkaan olento ei näytä kauniilta, jos ei ole ylpeä siitä, että on kaunis. Muista se Draco, ylpeys on tärkein ominaisuus!”

Draco huokaisi. Isoisoisän tarina vaikutti tylsältä. Luultavasti satu ei etenisi ollenkaan, vaan Pollux alkaisi luetella kaikkia seikkoja, jotka vaikuttivat lajien sukuperimään. Mutta äiti oli sairas ja isä ja mummi olivat käskeneet Dracoa pysymään poissa jaloista. Draco sulki silmänsä.

”Kaikki halusivat keijutyttären vaimokseen. Aivan kaikki. Erityisesti häntä himoitsi ruman kotitonttukuninkaan poika.”

”Onko kotitontuilla kuninkaita?” Draco havahtui.

”Täytyyhän niilläkin olla. Tämä kotitonttukuningas oli iso ja valjunaamainen, kalpea suorastaan. Se oli valmis laskemaan kaikki aarteensa peikkojen jalkojen juureen, jos vain saisi keijutytön poikansa puolisoksi.”

 ”Yök!” Draco sanoi unisesti. Kotitontut olivat rumimpia olentoja, joita hän oli nähnyt.

”Sanopa muuta. Niin keijukin ajatteli. Jos kotitonttuprinssin ja keijun risteyttää keskenään, millainen mutaatio siitä syntykään! Keijun kauneus menee aivan hukkaan.”

Muuta Draco ei enää kuullut. Hän oli nukahtanut. Pollux huokaisi helpotuksesta. Lastenhoito oli hirvittävän raskasta.


         ***


Narcissa oli sairastellut pian Ranskaan muuton jälkeen. Draco ei tiennyt, mikä äitiä vaivasi. Poika vietti päivät yksikseen pihalla, sillä mummillakaan ei ollut aikaa hössöttää hänen kimpussaan. Äitiä ei voinut uskoa kotitonttujen käsiin, sehän oli selvä. Pollux puolestaan tarvitsi taukoa lastenhoidosta laitettuaan Dracon kerran petiin, eikä Draco uskaltanut lähestyä häntäkään.

Vasta monen päivän kuluttua mummi etsi Dracon navetan ylisiltä ja pyysi hänet mukaansa joen rantaan. Ensin hän tietysti torui Dracoa.
 
”Mustat eivät pelehdi heinissä!” hän ohjeisti nennänsä nyrpistäen.

Vähänpä Druella tiesi siitä, missä hänen rakas, säädyllinen miehensä oli saanut alkunsa.

”Siistitäänpä sinut!”

Mummi imuroi jonkinlaisella loitsulla heinät Dracon hiuksista ja kaavusta.

”Missä hattusi on?”

Mummi lähetti kutsuloitsun itäisen kamarin ikkunaa kohti ja sieltä lensi hyvin hieno sotilasmallinen lastennoidanhattu. Vaikkei kukaan katsellut, hienon perheen pojan piti aina näyttää sukunsa arvoiselta. Etenkin nyt, kun talossa vietettiin suruaikaa.

 Joen rannassa oli pieni suojaisa hautausmaa. Mummi itki hillitysti.

”Istutetaan orjanruusu veljesi haudalle”, hän sanoi ja kaivoi taikasauvan taskustaan. Mustat eivät lapioineet.
 
Draco katsoi ihmeissään pientä kiveä.

”Miksen ole koskaan nähnyt häntä?”

”Hän syntyi enkelinä ja lensi tiehensä.”

”Miksi hänellä sitten on hauta?”

”Jotta voisimme muistella häntä.”


Vuosien kuluessa pikkuveljen haudan viereen ilmestyi myös pikkusiskon hauta. Mummi itki häntä yhtä hillitysti. Dracokin itki. Miksi sisko ja veli saivat lennellä keskenään, kun hän oli täällä aivan yksin? Dracon ainoa lohdutus oli, ettei äiti koskaan käynyt hautausmaalla enkelilastensa luona, vaan kohdisti kaiken rakkautensa Dracoon.
 
”En tarvitse enempää lapsia”, Narcissa sanoi Luciukselle.

Hänen kauniille kasvoilleen oli ilmestynyt kaksi syvää juonnetta, joita mikään Druellan ehdottama ihonheleytyshoito ei enää saanut siliämään. Hidas näivetys pesiytyi Malfoyn tikkusuoraan sukupuuhun.

”Crabben veri”, mutisi Abraxas Malfoy yksin isossa kartanossaan.


         ***


Äiti tosiaan rakasti Dracoa hellästi.

”Ei tee hyvää rakastaa lasta liikaa. Muista Walburgaa!” mummi varoitteli.

Draco koetti viettää vähemmän aikaa äidin kanssa. Hän ei halunnut Walburgan vievän häntä.

Draco ei aivan tiennyt, mikä Walburga oli. Kerran hän oli kuullut vaarin ja mummin keskustelevan pitempään Walburgasta ja sen jälkeen pelännyt sitä ehkä eniten maailmassa, enemmän kuin kuolemaa tai, että joku luulisi häntä köyhäksi. Dracon ei tietenkään olisi pitänyt kuulla vaarin ja mummin keskustelua, mutta hän istui ruokasalin pöydän alla ja piirteli lohikäärmeitä. Druellan maun mukainen, siveellisesti lattiaan asti ulottuva pöytäliina peitti Dracon näkyvistä ja hän jäi siten isovanhemmilta huomaamatta.

”Pitäisikö meidän hakea Walburga tänne?” vaari oli kysynyt hiljaisella äänellä.

 ”Ei tietenkään. Draco ei uskaltaisi enää olla hetkeäkään yksin. Enkä minäkään uskaltaisi jättää lapsiraukkaa vahtimatta, ei sen puoleen!” mummi parahti kauhuissaan.

”Navetassa on tiloja, joihin Walburgan voisi laittaa, ei meidän tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä”, vaari sanoi edelleen rauhallisesti.

”Se inhottava tonttuko häntä hoitaisi? Luuletko, että Yljy jättäisi Kalmanhanaukion?” Mummi kuulosti kiihtyneeltä.

”Tontun nimi on kai Oljo.”

”Vähät siitä!” mummi kivahti. ”Täällä yöpyy Taikaministeriön osastopäälliköitä, Vuoden liemimestareita ja jopa Selestina Taigori kävi ottamassa aurinkoa! Tämä on hieno kartano, ei tänne kaivata mitään hirviöitä!”

Hirviötä! Draco väritti vahingossa ohi paperin.

”Liioitteletkohan nyt hieman?”

”En.”

Vaari huokaisi. Druellan kanssa puhuessa tuli helposti huokailleeksi enemmän kuin oli terveellistä.

”Taikaministeriö ei tietenkään saa tietää, mikä hänen tilansa on, se on selvää. Mutta hänet olisi helpoin piilottaa tänne.”


         ***


Draco lensi Linnunrataa: sen niminen nimittäin oli Serpent Noirin maille rakennettu lentoranta. Lentäminen oli puhdasverisen kartanonperijälle sopiva harrastus. Ainakin jos ymmärsi välttää hikoilua ja niin holtitonta kieppumista, että hattu putosi päästä. Rata oli hankala, mutta Dracon onnistui selvittää se läpi putoamatta luudanvarreltaan. Draco yritti vielä kiihdyttää vauhtia loppusuoralla, mutta menetti luudan hallinnan ja tumpsahti päin puuta. Häntä harmitti.

”Älä ilku tai Walburga vie sinut!” hän huusi näkymättömälle veljelleen.

Viime aikoina Draco oli alkanut kuvitella, että pikkuveli ja ˗sisar juoksivat hänen perässään pihalla. Toisinaan, jos Draco ei ollut jutellut koko päivänä kenellekään, hän puheli sisaruksilleen pitkiäkin aikoja. Silloin, kun Serpent Noirissa kävi vieraita esimerkiksi. Tänään kylässä oli joitain mummin vanhoja ystäviä.

Pahaksi onneksi Sylvie Lestrange sattui katsomaan ulos Serpent Noirin avarasta ikkunasta kesken teenjuonnin. Druella esitteli erittäin haurasta maahishopealla koristeltua posliiniastiastoa. Mutta koska nuori rouva Bellatrix oli kerran kiukustuessaan paiskonut palasiksi erään Sylvien hienoimmista teekannuista, rouva Lestrangella ei ollut pienintäkään halua kuunnella saati katsella. Kiusasiko Druella Sylvietä tahallaan? Ennen Druella oli ollut liian tyhmä sellaiseen, mutta ehkä häneen oli tarttunut joitakin ranskalaisia tapoja. Sylvie käänsi mielenosoituksellisesti päätään aivan vastakkaiseen suuntaan Druellan sirosta sokerikosta. Ja silloin rouva Lestrangen yleensä likinäköiset, mutta mitä tahansa juorunaiheeksi kelpaavaa havaitessaan tarkat silmät huomasivat, että pikku-Draco puhui puulle! Ja pian Puhdasverisen rouvasväen kerhon jokainen jäsen tiesi, että Narcissa Mustan nuorimmainen – anteeksi, eihän hänellä ole kuin yksi lapsi – oli vähä-älyinen.


Isoisoisä tuli joskus katselemaan Dracon touhuja. Varsinkin silloin, jos ruokasali oli tungettu täyteen toinen toistaan kurttukuonoisempia noita-akkoja. 

”Lentorata rakennettiin Siriukselle ja Regulukselle. Regulus antoi sille nimeksi Linnunrata. Poika nimittäin rakasti tähtiä melkein yhtä paljon kuin lentämistä. Sirius piti enemmän Alphardin koiralauman kanssa leikkimisestä. Kaunis poika, kaunein meidän suvussamme. Kasvot kuin marmoria. Eikä Reguluskaan ruma ollut, liian pienikokoinen vain. Mutta kai hän siitä kasvoi vielä, tiedä häntä”, Pollux muisteli Dracolle.

”Regulus oli hyvä huispaaja. Pienestä koosta on etsijälle etua, vaikkei heiveröisyys jalostuksellisesti muuten ole yleensä toivottavaa.”

”Ei sellaisia lapsia ole meidän suvussamme koskaan ollut. Isoisoisäsi puhuu omiaan”, mummi kivahti, kun Draco tiedusteli, millainen luuta Reguluksella oli ollut. 

”Ovatko Sirius ja Reguluskin enkeleitä?” Draco kysyi näkymättömiltä sisaruksiltaan. Vai oliko Walburga vienyt heidät?


         ***


Eräänä iltapäivänä Draco istui taas mielipaikassaan ruokasalin suuren pöydän alla. Tällä kertaa hän luki kirjaa, sillä yllätyksekseen hän oli vähän aikaa sitten huomannut osaavansa lukea. Pöydän alla oli mukavaa. Valoisalla säällä saattoi valkean pöytäliinan alta melkein erottaa isoisoäidin nuoret kasvot ruokasalin seinällä. Draco muisti jokaisen kukkasen niityltä, jolle isoisoäiti oli maalattu.
 
”Päivänkakkara, toinen, leinikki, kolmas, apilaakin muutama”, hän rallatteli.

Välillä Draco raotti pöytäliinaa ja iski isoisoäidille silmää. Isoisoäiti iski takaisin. Joskus hän jopa irvisti Dracolle illallisella silloin, kun ruokana oli ruusukaalia tai lanttusosetta. Tietenkin vain silloin, jos kukaan muu ei nähnyt, yleensä hänen ilmeensä oli tyyni ja salaperäinen. Mutta Draco tiesi, että isoisoäiti teeskenteli ja oikeasti nauroi rauhallisten kasvojensa takana. Hän tuntui oikeastaan vuosi vuodelta enemmän isosiskolta kuin kaukaiselta esiäidiltä.

Draco luki kirjastaan tarinaa itsepäisestä velhosta, joka leijutti talonsa, sikalansa ja kanalansa jästien rautatien päälle, koska näiden puuhat ärsyttivät häntä. Draco nauroi itsekseen. Hyvä, että velho näytti jästeille mitä kuului ja kuka käski. Draco sulki silmänsä ja kävi makuulle pöydän alla. Hän kuvitteli, miten leijuttaisi Serpent Noirin koko matkan meren yli Englantiin. Sitten hänen ei tarvitsi erota äidistä, näkymättömistä sisaruksistaan ja isoisoäidin kuvasta, kun menisi kouluun. Serpent Noirin voisi sijoittaa Tylypahkan naapuriin.

Draco tunsi kevyen kutituksen kasvoillaan. Aivan kuin jokin kangas, ehkä pitkä pöytäliina, hipoisi hänen nenänpäätään. Draco avasi silmänsä. Ruokasalin suuri pöytä leijaili muutaman tuuman korkeudella hänen yläpuolellaan. Draco kirkaisi kauhuissaan ja pöytä putosi maahan, parin jalan päähän alkuperäisestä sijainnistaan. Draco konttasi äkkiä kauemmas pöydästä. Hän katseli peloissaan ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään.

”Sinä taiot juuri. Oliko se ensimmäinen kerta?” ilkikurinen ääni kysyi jostain.

Draco kääntyi ympäri ja hänen sydämensä löi pari kertaa tyhjää. Isoisoäiti katseli häntä taulustaan.

”Älä pelkää”, isoisoäiti sanoi.

”Siirsinkö minä pöytää?” Draco kuiskasi vieläkin henki kurkussa.

”Tietysti!”
 
”Vau”, Draco sanoi hitaasti. Hän sulki silmänsä ja koetti siirtää pöydän takaisin paikalleen. Mitään ei tapahtunut. Isoisoäiti kikatti.

”En tiennyt, että osaat puhua”, Draco sanoi ja kääntyi taas muotokuvan puoleen.

”Puhun vain kerran vuodessa”, isoisoäiti sanoi. ”Tänään sattuu olemaan tammikuun kolmas. Nyt Pollux saa koko vuoden maanitella minua puhumaan ja pettyy päivä toisensa jälkeen.”

Draco tuijotti isoisoäitiä ihmeissään.

”Onko tuo jokin kirous? Mikset voi puhua useammin?”

Tyttö nauroi taas.

”Ei minua ole kirottu. Voin puhua vaikka koko ajan, jos haluan, mutta en halua. Ei pidä olla liian helppo, katsos. Pollux on edelleen täysin minun lumoissani, vaikkei hänellä ole muuta kuin tämä vanha taulu.”

Isoisoäiti hymyili vastustamattomasti ja vilkutti taas ilakoiden silmää.

”Minusta on toinenkin muotokuva, mutta siinä olen luvannut vierailla vain kerran sadassa vuodessa. Silti eräs epätoivoinen ihailijani osti taulun kahdella tuhannella kaljuunalla. Voitko kuvitella? Maksoi omaisuuden siitä mahdollisuudesta, että joskus sadan vuoden päästä ehkä näkisi minut!”

Isoäiti nauroi tikahtuakseen. Hänellä oli selvästi ollut ikävä nauramista.  Sitten hän äkkiä vakavoitui, kuulosteli hetken jotakin, nosti leukaansa ylemmäs ja ikään kuin pyyhki silmänräpäyksessä kaikki ilmeet kasvoiltaan.

”Kuka täällä puhuu?” Druella ihmetteli ovelta.

Draco säikähti taas. Toruisiko mummi häntä?

”Minä vain. Minä tuota… minä taisin taikoa. Pöytä liikkui tuonne, enkä tiedä miten saisin sen takaisin maton päälle. Koitin miettiä loitsua..” Draco soperteli, mutta mummin riemunkiljahdus keskeytti hänet.

”Taioit!” Druella henkäisi. ”Ja olet vasta kuusivuotias! Voi miten lahjakas sinä olet Draco Mus – Malfoy!” Druella hihkui haltioissaan.

Hänen olisi kirjoitettava heti Elizabeth Flintille, Sylvie Lestrangelle, Lucinda Yaxleylle ja… Cecilia Kyyry oli kuollut… Abraxas Malfoylle ei kai kannattanut kirjoittaa… mutta Rosierin siskoksille nyt ainakin…

”Voi Draco, oma aarrelapseni!” Druella toisteli ja pyyhki kyyneleitä. Voi, eihän hän saisi itkeä…

Draco kääntyi ja iski mummin huomaamatta silmää isoisoäidilleen. Isoisoäiti irvisti takaisin.


         ***


Draco oli epäilemättä yksinäinen Serpent Noirissa. Toisinaan Druella kuuli lapsen höpisevän pihalla itsekseen. Kai hän harjoitteli loitsuja, mutta kuitenkin, eihän tuollaista voinut ottaa tavaksi. Ja taas hän käyskenteli ulkona ilman hattua! Hövelit tavat ja hulluus kulkivat käsi kädessä.

”Draco sekoaa, ellei saa seuraa”, Druella julisti Cygnukselle ja Narcissalle. Lucius oli työmatkalla, hänen tai Polluxin kuullen Druella ei olisi uskaltanut mitään sanoakaan.

Pollux sai kuitenkin jostain tietää Dracon orastavasta hulluudesta. Isoisoisä neuvoi laittamaan Dracon paikalliseen velholasten taikaliemikerhoon. Sen nimi oli Flameliaanit kuuluisan alkemistin Nicolas Flamelin mukaan, sillä hän toimi kerhon suojelijana. Myrkkyjen keittäminen kuului Mustien perinnäistapoihin ja jostain pitäisi aloittaa. Draco puhui ranskaa vain auttavasti, mutta hänelle palkattiin lyhyeksi ajaksi kotiopettaja ja Draco oli nopea oppimaan. Näin ollen Dracon saattoi lähettää kerhoon.

Dracoa ei kuitenkaan laitettu Flameliaaneihin ystävystymään muiden lasten kanssa. Päinvastoin kaikille oli ensimmäisestä päivästä alkaen selvää, että Draco asui isossa kartanossa, Ranska oli hänelle vain lomanviettopaikka – koska hänellä oli varaa asua vuosia ulkomailla – ja hänen tulevaisuutensa johtaisi paljon hienompiin piireihin. Näin ollen muut lapset arastelivat Dracoa ja Draco, vaikkei näyttänyt sitä, arasteli heitä.

”Maailmassa on muitakin velhoja kuin meidän perheemme”, isä selitti. ”On tärkeää, että he ymmärtävät, että on olemassa meidän kaltaisiamme velhoperheitä. Heille on etuoikeus, jos he saavat tutustua sinuun. Tutustu vain niihin, joista voit hyötyä. Jos he tappelevat seurastasi, anna tapella.”

Luciuksen odotukset pojan suhteen olivat korkeat. Dracoa ei kasvatettu joutavaa lapsuutta varten, vaan täyttämään Malfoylle sopivaa tulevaisuutta.

Onnekseen Draco menestyi Flameliaaneissa hyvin. Lapset valmistivat lähinnä yksinkertaisia litkuja, joista useimmilla ei edes ollut mitään mainittavia taikaominaisuuksia. Aivan ensimmäiseksi keitettiin suklaakastiketta. Draco oli luonnostaan huolellinen ja pikkutarkka, ehkä se johtui siisteydestä vouhottavasta mummista tai ehkä se oli Mustan suvun perinnäistapoja. Poika valmisti vaivatta ruusuvirkistettä, pöpönpipiä ja hullun kissan lientä.

”Draco hyvä. Poika lahjakas”, yritti kerhoa pitävä noita huonolla englannillaan selittää Luciukselle.

”Hmp”, Lucius tuhahti. Hän ei kaivannut roskaväen kehuja.

Mutta Draco oli lakannut puhumasta itsekseen.


”Puhun teille tästä lähtien vain kerran vuodessa”, Draco sanoi näkymättömälle veljelleen ja yhtä näkymättömälle sisarelleen. ”Teidän ei katsokaas pidä luulla, että olisin olemassa vain teitä huvittaakseni. Minä olen meistä vanhin – korjaan: vanhempi kuin te. Minun ei tarvitse välittää teistä ellen halua.”

Draco nosti nenänsä pystyyn ja marssi sisälle ryhdikkäänä kuin hiilihanko. Seuraavaksi hän sanoisi mummille, mitä ajatteli hatun käytöstä!



« Viimeksi muokattu: 03.03.2021 15:57:43 kirjoittanut marieophelia »
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
3. Kotitonttukuninkaan poika


Kelvoton Millicent Bagnold oli viimein jäämässä eläkkeelle! Kerrankin Päivän Profeetta toi hyviä uutisia!
 
”Toffeesta pitää saada uusi taikaministeri!” Lucius touhotti.

”Toffee? Cornelius Toffeeko? Se tärkeilijähän on tyhmempi kuin päätön kyhmi! Niin lyhyen miehen pitäisi ymmärtää pysytellä hoikkana. Sellaisilla vartalonmittasuhteilla ei näytetä arvokkaalta edes pelleparaatissa”, tuhahti Pollux.

”Tietysti hän on tyhmä”, selitti Lucius rauhallisesti. ”Taikaministerin tärkein ominaisuus on olla tyhmä. Siksi hän tarvitsee ympärilleen joukon velhoja, jotka estävät häntä näyttämästä tyhmyyttään kaikelle kansalle.”

Lucius ja Narcissa alkoivat valmistella Englantiin muuttoa. Parin vuoden päästä se olisi ollut muutenkin edessä, sitten kun Dracon koulu alkaisi.

”Pojan voisi laittaa Durmstrangiinkin”, Lucius pohti. ”Muistathan mitä Igor sanoi, kun kävi täällä lomallaan. Loppukokeissa valvojan kiroamisesta saa lisäpisteitä!”

Mutta Narcissa ei halunnut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hän halusi tietää poikansa nukkuvan turvallista unta Luihuisen makuusalissa, kuten kaikki menneet sukupolvet ennen häntä.

”Perinteet ovat paras turva”, Narcissa painotti.


Draco piti tutustuttaa verisäädyltään puhtaiden, vanhojen velhosukujen lapsiin ennen kouluun menoa.

”Crabbe ja Goyle. Tiedäthän ne serkukset, joiden vaimotkin ovat siskoja keskenään, vai miten se nyt meni. Heillä on Dracon ikäiset pojat”, Lucius tokaisi.

Narcissa kalpeni sen verran kuin pystyi. Totta kai hän tiesi Crabbe-Goyle-Bulstrodejen suvun!

 Reinhold Crabbe ajaa taikataksia”, hän sanoi inhoten. ”Ja Simon Goyle, käykö hän edes töissä?”
 
Lucius näytti edelleen tyytyväiseltä. ”Toffee tarvitsee henkivartijan. Jonkun, joka pitää silmällä keitä hän tapaa. Lisäksi hän tarvitsee autonkuljettajan.”

Narcissa sulki suunsa, mutta nyrpisti yhä nenäänsä. Lucius suunnitteli aina siirtonsa vuosiksi eteenpäin. Heti sodan jälkeen Lucius oli pelastanut kaksi itselleen ennestään tuntematonta rivikuolonsyöjää, Reinhold Crabben ja Simon Goylen, elinkautiselta tuomiolta Azkabanissa laskemalla liikkelle huhun, että Regulus Musta oli sytyttänyt tuhopolton, josta Crabbea ja Goylea syytettiin. Lucius halusi varmistaa, että kaikki Mustan omaisuuteen oikeutetut Narcissaa lukuunottamatta olisivat varmasti poissa häiritsemästä, kun perintöä jaettaisiin. Siltä varalta, että Regulus vielä näyttäisi naamaansa – kukaanhan ei tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut, jotkut huhut väittivät hänen elävän jästinä Nepalissa – piti kaiken varalta hankkia Reguluksellekin oma elinkautistuomio. Mustan nimi oli niin huonossa huudossa pahamaineisen Siriuksen jäljiltä, että huhu muuttui helposti totuudeksi. Crabbe ja Goyle, joiden Lucius kyllä tiesi palon sytyttäneen, vapautettiin syytteistä. Miehet olivat näin ollen Luciukselle koko elämänsä velkaa. Mitä vain Lucius pyytäisi, Crabbe ja Goyle tottelisivat. Ja nyt Draco tarvitsi seuraa.

Näin Malfoyn perheessä solmittiin ystävyyssuhteita.

Mutta Simon Goylen poika! Toki, jos Goyle työskentelisi taikaministeriössä, Narcissan ei tarvitsisi hävetä poikansa ystävien perheitä. Mutta eikö Goylesta liikkunut huhu, että hän komennutti erehdyksessä serkkunsa Crabben, kun hänen oli käsketty kirota, eräs roteva jästiministeri! Miten sellainen henkilö pääsisi kenenkään henkivartijaksi etenkään tulevan taikaministerin?

”Älä huoli, asia hoidetaan”, Lucius vakuutti. ”Sitä paitsi ei Toffeeta kukaan ole tappamassa.”

Hän tarkasteli hetken kynsiään ja lisäsi sitten välinpitämättömästi: ”Ainakaan vielä.”


         ***


Narcissa ei erityisesti surrut lähtöä Serpent Noirista, joskaan ei ollut siitä niin innoissaan kuin Lucius. Yksinäinen hän olisi kaikkialla. Sitä paitsi hän oli huolissaan vanhemmistaan. Oli tietenkin luonnollista, että Pollux vanheni nopeasti, mutta Cygnus ja Druella tuntuivat ottavan isoisän kiinni ikävuosissa, jopa ohittavan. Aivan kuin jokin näivettävä kirous olisi kalvanut Serpent Noirin asukkaita.

Varsinkin Druella höpertyi hälyttävää tahtia.

”Meidän pitää adoptoida Harry Potter”, hän jankutti. ”Sirius on hänen kummisetänsä! Poika kuuluu meille.”

Druellan silmiin nousi kauan sitten hiipuneen unelmoivan katseen hehku.

”Draco ja Harry Musta. Vaalea ja musta pää vierekkäin kaksosrattaissa, tiedätkö suloisempaa näkyä Narcissa-kulta? Siitä saat Walburga! Maailman kaunein poika muka, pah!”

Onneksi Serpent Noirissa ei enää käynyt vieraita. Narcissan oli pakko viedä Druella useita kertoja päivässä virkistävälle kävelylle kartanon tiluksille. Yksin häntä ei voinut missään tapauksessa päästää vaeltelemaan.

”Äiti, Draco täytti juuri yhdeksän vuotta. Häntä ei voi panna rattaisiin”, Narcissa selitti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran.

Druellan pakkomielle Harry Potterista meni joskus niinkin pitkälle, että hän herätti Narcissan ja Luciuksen keskellä yötä.

”Se nainen ei saa ottaa häntä!” Druella hönki kuin kuristustaudin kourissa.

”Mistä Merlinin nimessä hän puhuu?” tivasi Lucius.
 
”Vale-Lilystä”, kuiskasi Narcissa. Hän talutti äitinsä keittiöön ja käski kotitontun hakea kellarista rauhanjuomaa.

Muutamaa vuotta aikaisemmin Pyhän Mungon taikatautien ja vammojen sairaalaan oli tuotu pahan iskun päähänsä saanut nainen. Kukaan ei tiennyt naisen henkilöllisyyttä, mutta tämä itse vakuutti olevansa Lily Potter. Päivän Profeetta julkaisi Vale-Lilyn tarinan sunnuntailiitteessään ja se sai paljon huomiota. Muitakin sodassa kuolleeksi luulleita oli vielä vuosien päästä ilmestynyt takaisin elävien kirjoihin. Moni halusi uskoa Vale-Lilyn olevan oikea Lily. Vale-Lily ja hänen tukijansa vetosivat jopa taikaministeri Bagnoldiin saadakseen Harry Potterin palautettua oikean äitinsä syliin. Naisella oli toki punainen tukka ja vihreät silmät. Mutta typeryskin näki, että hän oli vähintään kolmekymmentäviisivuotias ja osasi hädin tuskin valois-loitsun. Miten hän meni kellekään läpi Lily Potterista? Vale-Lilyn epätoivoinen kampanjointi oli kuitenkin viimeinen asia, johon Druella jaksoi todenteolla perehtyä. Nainen, joka kaipasi epätoivoisesti lastaan, liikutti jotakin Druellan säntillisen sydämen salaisinta sopukkaa.


Cygnus taas vaipui vuosi vuodelta syvempään melankolian kuiluun. Hän vanheni melkein silmissä, eikä tuntenut enää ylpeyttä tai ylenkatsetta tai mitään muitakaan tunteita, joita Mustien rajalliseen tunneskaalaan kuului.

”Druella taitaa olla menetetty tapaus”, Lucius yritti vitsailla apelleen, kun Narcissa vei äitinsä päivän kolmannelle kävelylenkille.

”Huihai”, Cygnus tokaisi. ”Koko minun elämäni on menetetty tapaus.”


Ranskassa sijaitsi muutama erinomainen hoitokoti vanhemmalle velhoväestölle. Sellaiseen myös Cygnus ja Druella Musta sijoitettiin. Pollux halusi kuolla Serpent Noirissa. Hoitokodin nimi oli vapaasti käännettynä Thestralin kuiskaus.

”Näkemiin äiti, näkemiin isä”, Narcissa sanoi arvokkaasti ja kätteli vanhempansa viimeistä kertaa.

Narcissa Malfoy oli viimeinen todellinen Musta. Hieno nainen hatunkuvusta kiillotettuihin kengänpohjiin.

”Huihai”, sanoi Cygnus.

”Näkemiin Nuppu”, sanoi Druella. Hänellä oli vaihteeksi melkein selväjärkinen päivä.


         ***


Draco itki, kun koitti aika hyvästellä Serpent Noir. Hän ei mahtanut sille mitään.

”Älä vikise”, Lucius komensi. ”Tämä rotisko on sinun jonain päivänä. Sitten voit asua täällä, jos vielä haluat.”

Lucius kuulosti vihaisemmalta kuin tarkoittikaan. Vasta paria päivää aikaisemmin hänelle oli selvinnyt, että Dracon lempipaikka Serpent Noirissa sijaitsi ruokasalissa – 

”PÖYDÄN ALLA! Pöydän alla! Iljaiset irvikuvat, voi jästin jäkätys! Mitä minä sinun kanssasi teen!”

Lucius ei ollut vielä ehtinyt antaa pojalleen anteeksi näin epämalfoymaista käytöstä. Kunhan he pääsisivät Englantiin, poika oppisi keiden paikka oli pöydän alla ja keiden ei.


”Hyvästi isoisoäiti”, Draco kuiskasi.

Hän tiesi isoisoisän toivovan, että Irman muotokuva haudattaisiin hänen mukanaan. Draco ei näkisi isoisoäitiä enää koskaan. Tyttö taulussa lähetti Dracolle lentosuukon.

”Tuosta hyvästä moni mies tappaisi sinut”, Pollux sanoi. ”Mutta minä annan tällä kertaa anteeksi.”

Pollux vietti yhä pidempiä aikoja yksin ruokasalissa. Vuosi läheni loppuaan, eikä Irma ollut vielä sanonut sanaakaan. Pollux ei ollut väittänyt vastaan, kun Lucius oli myynyt yksisarviset ja muut hevoset yhteensä lähes miljoonalla kaljuunalla taikaeläinvälittäjälle. Pollux ei enää jaksanut välittää kuin Irmasta.

”Hyvästi isoisoisä”, Draco sanoi.


Kansainvälinen porttiavain oli tilattu Lontooseen. Malfoyt yöpyisivät ensin Kaljuunaputous-nimisessä luksuskylpylässä ja matkustaisivat sitten toisella porttiavaimella Malfoyn kartanoon.

”Oletko varma, että Draco perii Serpent Noirin?” kysyi Narcissa hiljaa, kun koko perhe istui suoraselkäisinä porealtaassa – polskiminen tai minkään sorttinen veden loiskuttelu ei sopinut heidän eikä Kaljuunaputouksen tyyliin.

Poreiden pauhu esti Dracoa kuulemasta Narcissan sanoja.

Lucius vilkaisi vaimoaan melkein vihaisesti. Jos Sirius joskus vapautuisi, jos Regulus ei ollutkaan kuollut, jos Bellatrix suuttuisi Lestrangejen sukukartanon pakkolunastuksesta…

”Se on hänen”, Lucius sanoi lyhyesti. Mustat eivät hyppisi hänen silmilleen.


Isoisä Abraxas otti poikansa, miniänsä ja pojanpoikansa vastaan tavanomaisella vuodatuksellaan: ”Pollux Musta sitten elää vielä? Mitä hän tekee? Risteyttää fletkumatoja ja sulmukolikoita? Ehkä hän saa viimein aikaan otuksen, joka vetää turhuudessa vertoja hänelle itselleen!”

Isoisä tuijotti Dracoa tuimasti. ”Muista, että olet Malfoy, poika. Et mikään mielipuoli-Walburga, sahanpuru-Alphard, raivohullu-Bellatrix, viitankääntäjä-Sirius, jästinrakastaja-verenpetturi-Andromeda tai mikä-lienee-tyhjäntoimittaja!”


Elämänsä ensimmäiset vuodet Draco oli kuullut pohjautuvansa kahdesta ihmeellisestä suvusta, Britannian parhaista taikasuvuista Mustista ja Malfoyista. Mutta nyt hän oppi, ettei suinkaan polveutunut kahdesta yhtä hyvästä suvusta.

”Crabben veri”, Abraxas Malfoy mutisi.

Kaikki oudot ja pelottavat hahmot, joiden varjot vielä vaeltelivat Serpent Noirin kätköissä, olivat paitsi olleet joskus olemassa myös Dracon sukulaisia.

”Mustan suku on pelkkä puolityhjä sikolätti nykyään. Salaisuuksia salaisuuksien perään”, Abraxas selitti. ”Niin hienoa, niin hienoa. Marmoriotsia ja sileitä silkkihiuksia! Mutta mitä heistä tuli? Mielipuolia, viitankääntäjiä, jästinrakastajia, verenpettureita…”

Onneksi Malfoyn suvulla ei ollut omia salaisuuksia.


         ***


Draco vaelteli päämäärättömästi Malfoyn kartanon käytävillä. Useimmat huoneet olivat prameasti sisustettuja vierashuoneita, joissain säilytettiin riveittäin myrkkyjä tai jotain jäykistyneiden sisäelinten näköisiä esineitä. Dracolle ei tullut mieleenkään, ettei hän olisi vapaa kulkemaan kaikkialla, tämähän oli viimein Malfoyn kartano, hänen kiistaton perintökartanonsa. Malfoyn sukuun ei kuulunut arvaamattomia elinkautisvankeja tai avaruuden nielaisemia serkkupoikia. Vaitonaiset, kalpeakasvoiset muotokuvat katselivat Dracon harhailua käytävien seiniltä. Muotokuvien kohteet makasivat takuuvarmasti syvällä haudoissaan, ehkä heidän ilmeensä siksi näyttivät niin ylpeiltä.

Käytävän päässä oli vielä yksi makuuhuone. Draco huomasi nuoren munkinkaapuun pukeutuneen miehen häviävän juoksujalkaa kehyksistään, kun hän avasi huoneen oven. Huone oli hyvin samanlainen kuin edellisetkin, mutta näytti asutulta. Sängyn päätyyn oli törkätty tuhkakuppi, josta levisi pistävä tuoksu muutenkin ummehtuneeseen ilmaan. Lattialla lojui kirjoja huiskinhaiskin selkämys levälleen avattuna. Sänkyä vastapäätä Draco näki kullatut kehykset, joiden varaan pingotetulle kankaalle oli maalattu niittymaisema. Muotokuvan kohde oli ilmeisesti lähtenyt kävelylle. Malfoyn kartanossa muotokuvien asukeilla oli runsaasti paikkoja, joissa kyläillä. Jokin niittymaisemassa herätti Dracon kiinnostuksen. Aivan kuin hän olisi katsellut sitä tuhansia kertoja aikaisemminkin, vaikkei ollut koskaan käynyt huoneessa.

”Päivänkakkara, toinen, leinikki, kolmas, apilaakin muutama”, Draco laski ihmeissään.

Yhtäkkiä ovelta kuului raivokasta kolinaa. Draco ei ehtinyt edes kirkaista, kun jokin eläimellinen, kalpea ja kyhmyinen olento tarttui häneen suonikkailla kourillaan. Kotitonttukuningas, oli Dracon ensimmäinen pelon sokaisema ajatus.

Pojan sliipatuista hiuksista ei saanut kunnollista otetta, joten Abraxas Malfoy tarttui pojanpoikaansa korvasta. Draco kiljui kuin syötävä, jolloin vanha mies läimäytti häntä.

”Opitkos siitä!” Abraxas heitti Dracon kovakouraisesti käytävälle. ”Tähän huoneeseen sinulla ei ole mitään asiaa!”

Näytti siltä kun Abraxas aikoisi jatkaa huutamistaan, ehkä jopa potkaista Dracoa mutta sitten jokin makuuhuoneessa kiinnitti hänen huomionsa. Joku liikkui aiemmin tyhjän taulun kehyksissä. Abraxas henkäisi syvään ja tuijotti taulua. Suonikas käsi kohosi puristamaan sydänalaa. Kuusikymmentäviisi katkeraa vuotta hän oli tuijottanut kauan sitten kuihtunutta tyhjää niittymaisemaa. Ja nyt –   

”Kuinka sinä uskallat koskea minun poikani tyttärenpoikaan!” nuori nainen huusi raivoissaan. ”En olisi koskaan antanut käsiesi koskea minuun ja sama koskee jälkeläisiäni! Pidä iljettävät kourasi erossa minun lapsenlapsenlapsestani!”

Draco makasi hetken lamaantuneena ja tuijotti Kotitonttukuninkaan pojan kumaraa selkää. Sitten hän äkkiä tajusi, ettei kannattanut jäädä odottamaan toista tilaisuutta paeta. Hän otti jalat alleen ja juoksi koko matkan aina ulos asti.


Draco ei koskaan kertonut äidilleen tai isälleen, mitä isoisän huoneessa oli tapahtunut. Vanha Malfoy näyttäytyi alakerrassa vain harvoin, mutta sitä ei tuntunut kukaan ihmettelevän. Joskus hän pudisteli pettyneenä päätään silmiensä eksyessä ainoaan lapsenlapseensa.

”Crabben veri”, hänen teki mieli mutista.

Mutta hän ei sanonut mitään.




« Viimeksi muokattu: 03.03.2021 16:03:52 kirjoittanut marieophelia »
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Ihan ensiksi: ihanaa saada lukea Mustien suvusta! Kaikkien hahmojen luonteita ei hirveästi Pottereissa avattu, mutta olet todella upeasti saanut luotua heistäkin ehjiä ja uskottavia hahmoja (ja ihanaa perhedraamaa heidän välilleen!)

Kerrontatyyli sopi tähän tarinaan kuin nenä päähän. Lukiessa tuli mieleen, että tämä ficcihän voisi hyvin olla ote jostain 1900-luvun alkupuolella kirjoitetusta kaunokirjallisesta teoksesta, ja mikä sopisikaan sen paremmin kahdesta wanhasta ja kunnioitettavasta velhosuvusta kertovaan tarinaan? Tykkäsin rönsyilevästä kuvailusta ja yksityiskohdista, ja ylipäätään glamouria hehkuvasta mutta samalla synkästä tunnelmasta, joka oli läsnä ficin alusta loppuun asti.

Druellan kipu kahden tyttären menetyksestä on kuvattu hienosti kahdessa ensimmäisessä luvussa. Se, että Andromedan ajatteleminen on lopetettu tuosta vain, mutta samalla kumminkin muistetaan minuutilleen kyseisen hetken kellonaika, kertoo siitä, että pinnan alla on jotain muutakin kuin välinpitämättömyyttä. Myös tuo Bellatrixin piilottaminen kuvista oli hieno idea, ja vaikka kyseisen kohdan olikin surullinen, huomasin silti hihitteleväni itsekseni ajatukselle Druellasta ja Cygnuksesta maanittelemassa tytärtään puuhun Pimeyden lordin perässä :D

Puhdasveristen rouvien illanviettotilaisuudet olivat kyllä niin herkullista luettavaa, ai että! Voin hyvin kuvitella, että tuollaisia juorukerhoja on kokoontunut näissä "paremmissa piireissä". Vähän kyllä kävi sääliksi Bellatrixia, kun hänen äitinsä ystävät tuolla tavoin spekuloivat hänen lapsensaantiaan ja parisuhde-elämäänsä.

Druellan ja Walburgan suhde kehittyi todella mielenkiintoisesti. Ensiksi Walburga on puolustaa Druellan tytärtä Juorukerhon huhumyllyltä, sitten välit viilenevät, ja tarinan loppupuolella Walburgasta on jo muodostunut hirviö, jolla (vahingossa) jopa pelotellaan pikku-Dracoa. Surullista lukea tällaisesta etääntymisestä, mutta se kyllä lisäsi ficciin uuden, mielenkiintoisen tason.

Lainaus
”Eikö hänen pitäisi olla vanha?” Draco kummasteli. 

”Ei hän elänyt vanhaksi”, isoisoisä Pollux vastasi. ”Keijukaiset eivät voi vanheta.”
En jotenkin osannut edes kuvitella, että Pollux rinnastaisi vaimonsa keijukaisiin! Tämä kertonee siitä, että Pollux ja Irma todella rakastivat toisiaan. Tämä kohta avarsi kuvaa hahmosta minulle, ja käy vähän Polluxia jopa sääliksi, kun rakkaansa joutui nuorena menettämään. Polluxista kehittyi muutenkin ehkä lempihahmoni koko tarinassa: teini-isistä saa harvemmin lukea. Hieman surullista, että vaimon kuoleman jälkeen lapset tyrkätään suoraan omille vanhemmille, ja sitten vielä yritetään taivutella uusiin naimisiin :( Olisikohan jotain mennyt toisin, jos Pollux olisikin joutunut tuossa iässä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi? Kohta, jossa hän laittoi Dracon nukkumaan, oli mielestäni hirmuisen suloinen, vaikka kumpikaan osapuoli ei siitä hirveästi tainnut nauttia – harmi, että Polluxin lastenhoitokokemukset jäivät siihen, olisin mielelläni lukenut tästä kaksikosta vielä lisää :D (Myös tallikohtaus oli ihana, vanha höpsähtänyt mies höpisemässä hevoseläinten jalostamisesta ja pikku-Draco-parka, joka vain haluaa syöttää eläinkavereille omenoita <3 luin kyseisiä kappaleita sydämenkuvat silmissä, isovanhempi-lapsenlapsi on ehdottomasti suosikkini ihmissuhdekuvioista, joista ficcejä kirjoitetaan.)

Kaiken kaikkiaan tämä oli todella hieno lukukokemus, kiitos siitä! Ja olen kyllä samaa mieltä Druellan kanssa, Serpent Noir on paljon parempi nimi kuin joku Mustan käärmeen kita ;D

bannu © Ingrid
ava © Felia

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« Vastaus #3 : 24.01.2021 18:00:57 »
Kiitos kommentistasi Hopearausku!<3 Kiitos tuntuu oikeastaan aika riittämättömältä ilmaisulta, koska olin aivan haltioissani silloin, kun huomasin, että joku on tämän lukenut ja sitä kommentoinutkin. Jotenkin pelkäsin, että tekstini on näkymätön kaikille muille paitsi itselleni :)

Todella tarkasti olitkin hahmoja mietiskellyt. Druellasta ja Walburgasta ajattelisin itse niin, että he eivät välttämättä perhepiirissä pitäneet toisistaan mainittavammin, mutta suvun tuli toki pitää yhtä muita vastaan. (Samoin varmaan, jos joku Rouvasväen kerhon ulkopuolinen olisi mennyt haukkumaan jotakuta kerhon jäsentä, olisivat Druella ja Walburga häntä puolustaneet :))) Ja Walburgahan on kanonissa esitetty sekopäisenä huutavana muotokuvahahmona, joten ajattelen, että hänen mielenterveytensä on täytynyt jossain vaiheessa pettää, ei kai muotokuva muuten voisi olla niin kauhea.

Kauniisti kirjoitit Polluxista. Tuo Pollux Dracon lapsenvahtina oli myös itselleni lempikohtia kirjoittaa.

Mitä sanoit 1900-luvun alkua muistuttavasta kerrontatyylistä lämmitti myös erityisesti: ajattelen Mustat jotenkin aikansa eläneiksi puhdasverisyysvimmoineen, joten kaivelin tyyliin inspiraatiota joistakin 1900-luvun aateliston vallan rappeutumista kuvaavista teoksista, asetelma on mielestäni samankaltainen. Tuntui jotenkin luonnolliselta kirjoittaa Mustista tällaiseen tyyliin, joten ihana kuulla, että se toimi lukijallekin.

Olin lukenut Finin säännöt jotenkin superhypervarovaisesti ja ajatellut, ettei omiin aloituksiin pidä vastailla -- mutta sehän koski tietysti tuplapostausta, eikä kommentteihin vastaamista! Siksi kiitos on viipynyt!
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 045
  • En kaipaa teksteihini parannusehdotuksia tms.
    • twitter
Vs: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« Vastaus #4 : 28.03.2021 16:40:52 »
Tätä lukiessa mulle tuli mieleen, että täähän on kuin jotain 1800-1900-luvuille sijoittuvaa saippuasarjaa katsoisi :D En oo pahemmin perehtynyt Mustien tai Malfoyn sukuun, joten aina en kunnolla muistanut, kuka on kukin, mutta sopii hyvin tunnelmaan (= ihan kuin minä joskus 2006-2007 kun seurasin Anastasiaa/Bednaya Nastyaa siskon kanssa tv:stä, ja mulla kesti ikuisuus muistaa kaikki hahmot ;D ja siskolla meni hermot mun kaa).

Oot luonut koko suvulle mielenkiintoista draamaa ja jänskiä persoonia (sen pohjalta, mitä heistä tiedetään), ja niistä on mukava lukea. Fanifiktiossa on aina niin kivaa, kun voi täydentää alkuperäismateriaalia haluamallaan tavalla. Oot saanut mukaan paljon kivoja yksityiskohtia, kuten Irman muotokuvan, se että muistetaan kellonlyömäkin jolloin Andromedasta lakattiin puhumasta, Polluxin hevosharrastelut (sain pientä lisähupia siitä, että mun lapsuudessa oli hevoskirjakerho nimeltään Pollux :D) ja Draco puhumassa kuolleille sisaruksilleen (ja myöhemmin ilmoittavan, että puhuu heille vain kerran vuodessa). Minuakin ilahdutti pätkä, jossa Pollux laittaa Dracon nukkumaan, vaikka hahmot itse eivät siitä selvästikään perustaneet :D Ehkä se olisi sujunut helpommin, jos Pollux olisi voinut huolehtia omista lapsistaan silloin aikoinaan. Mut ainakin talleilu yhdessä vaikutti menevän ihan mukavasti, vaikka Draco ei jalostusasioista välittänytkään vaan halusi ainoastaan ruokkia hevosia.

Puhdasverisyysleima tuli tässä kivasti esiin, onhan se näille velhosuvuille erittäin tärkeä asia. Paitsi kehutaan omaa sukua, mollataan muita ja pohditaan hirveän tarkkaan sitä, keille lapset sopii naittaa. Myötäjäispohdinnat yms. sopii siihen rinnalle hyvin, onhan Mustat kaikin puolin kuin jotain aatelisia ihan tälleen "jästistandardienkin" mukaan. Ovelaa juonittelua myös niiden kautta, että annetaan kartano myötäjäisiin että saadaan joku kiva huvila itsellekin. Erittäin laskelmoivaa kaupankäyntiä. Kaiken seassa mua kyllä ilahdutti, että Narcissa oli ihan selvästi menossa rakkaudesta naimisiin (mä niin tykkään Lucius/Narcissa-parituksesta) :3 Ihan kaiken ei sentään tarvitse pohjautua puhtaasti järkeen (tai pikemminkin pöyhkeilyyn), vaikka Luciuskin Mustien mittapuulla varsin hyvästä suvusta on.

Lainaus
”Hiivatin Narcissa!” Cygnus Musta vuorostaan karjahti.

”Siisti suusi!” kivahti Druella.
Tää nauratti, kun Druella oli juuri hetkeä aiemmin kironnut samalla tavalla :D

Kuten sanottu, tätä oli oikein mukava lukea. Todella pitkähän tämä oli, mutta tästä riittikin mulle lukemista useammalle päivälle :) Kiitos!

Жүрегім сені таңдады.

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« Vastaus #5 : 29.03.2021 10:08:51 »
Larjus: Kiitokset, kun valitsit tämän kommenttikampanjasta! Alkoi jossain vaiheessa vähän mietityttää, oliko multa aivan kelju temppu heittää sinne tämmöinen eepos! Vertaus Anastasia-sarjaan ei ole ollenkaan kaukaa haettu (mun pappa oli aikanaan koukussa siihen). Aloinkin miettiä, ettei välttämättä edes Siriuksen vanhempia ole mainittu kirjoissa nimeltä eli oikeasti vaatii aika paljon ylimääräistä pohjatietoa, että muistaa, mitä sukua kukakin on kellekin :D Kiva, että jaksoit silti lukea.  :) Enää en tätä kampanjaan heitä, täytyy vaan toivoa, että epookin ystävät löytää tän omin neuvoin ja jättää vielä kommenttejakin. Tämä on mun eka ficci ja siksi itselleni rakas, mutta tässä kyllä näkyy, että oon pelännyt, etten enää ikinä kirjoita toista ficciä: pakko tunkea kaikki mahdollinen samaan paikkaan :D

Ja joo Polluxille kun mietin ammattia tuli mullekin hevoskerho ensin mieleen eli se oli ihan tahallista hauskuutusta :D Toki Pollux on myös kreikkalaisessa mytologiassa hevosmiestaidon jumala, mistä kerhokin nimensä sai. Kiva, jos tykkäsit myötäjäisjuonitteluista, Irman muotokuvasta ja Dracon leikeistä🙂 Kiitos paljon kommentista!♥️
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 658
Vs: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« Vastaus #6 : 31.03.2021 09:02:20 »
Oi että, mikä lukukokemus! Tämähän oli aivan mahtava ficci! Myönnän, että tämän pituus piteli minua pitkään etäällä. Olen niin huono lukemaan pitkiä tekstiä tietokoneen näytöltä, haluaisin tällaiset ficit aina paperiversioina tai sitten e-kirjana :D Mutta on kuitenkin niin, että aloittaminen on aina vaikeinta ja heti kun pääsin vähän pidemmälle ensimmäisen luvun kohdalla, ficci vetäisi mukaansa ja luin kaksi osaa eilen illalla ja kolmannen nyt aamulla. Ensimmäisestä luvusta tuli mieleen, että tämähän on kuin velhoversio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jossa Druella on rouva Bennett :D Sama mainio tyyli jatkui myös toisissa osissa, mutta en oikein tiedä, kenelle olisin kertojan silloin antanut.

En tiedä Malfoyn suvusta paljoakaan, en ole koskaan oikein innostunut kirjoittamaankaan heistä oikein mitään, mutta se ei haitannut lukukokemusta lainkaan. Pikemminkin otin kaikki faktat mielenkiinnolla vastaan! Olet tehnyt hienon ja tarkan taustatyön ja luonut todella hienon sukupolvikertomuksen Malfoyn ja Mustan suvun ympärille. Tapahtumat etenivät sopivan vauhdikkaasti enkä sekoillut ihan kauheasti nimien kanssa, vaikka muuten olenkin aika surkea sopeutumaan tarinoihin, joissa hahmokaarti on jo ensimmäisessä luvussa todella laaja :D Onneksi tässä oli sentään tuttuja nimiä, ehkä se auttoi! Toisaalta tämä hahmokaartin laajuus kertoo Malfoyn ja Mustien suvun mahtavuudesta, mikä taas tuo lisää aitoutta tarinaan ;)

En oikein tiedä, mitä voisin sanoa tästä! Larjus ja Hopearausku kirjoittivat jo todella hyvät kommentit ja olen heidän kanssaan samaa mieltä. Oli hauskaa lukea, mitä kohtia heidän mieleensä oli jäänyt ja huomata, että kyseiset kohdat jäivät myös minun mieleeni. Druella ja Walburga olivat huvittavasti molemmat jossain vaiheessa tarinaa aivan yhtä höpöjä, kun taas Abraxas ja Pollux taisivatkin olla enemmän samanlaisia kuin olisivat halunneet myöntää :D Kotitonttukuninkaan poika -sivujuoni oli aivan mahtava ja nautin hurjasti siitä, kuinka langat ikään kuin yhdistyivät lopussa! Pidin myös Serpent Noirista paikkana noin ylipäätään, oli siellä sitten jokin kirous tai ei :D

Aatelisuus ja puhdasverisyys tulivat vahvasti esiin tarinassa. Pidin siitä, kuinka Dracolle opetettiin hiljalleen erilaisia periaatteita, jotka tulevat niin vahvasti esiin myöhemmin kirjoissa. Dracon hahmoon toi mielenkiintoista syvyyttä tuo Irmalle juttelu, kuolleet sisarukset sekä Dracon lapsekkuus, josta ei ole kauheasti enää jäljellä ensimmäisen Tylypahka-vuoden alkaessa. Tarinaa lukiessa tein myös huomion siitä, että samalla tavalla kuin Draco on Malfoyn suvun ainoa jatkaja, niin on periaatteessa myös Narcissa, Mustan suvun puolelta. Molemmat joutuvat kantamaan taakan suvun jatkamisesta ollessaan niiden "ainoita" kunniallisia jäseniä. Mielenkiintoinen sattuma, joka siirtyy perintönä seuraavalle. Draco taisi itsekin saada vain yhden pojan, joten perinne jatkuu.

Voisin varmasti puhua tästä ficistä vielä mitä, mutta en oikein tiedä, miten saisin kaiken tiivistettyä :D Joka tapauksessa tiedä, että nautin tästä valtavasti! Tämä oli värikäs ja viihdyttävä tarina täynnä nokkelaa sanailua ja kinastelua, mielenkiintoisia yksityiskohtia taikamaailman yhteiskunnasta ja todella oivallinen kuvaus Mustan ja Malfoyn sukujen elämästä. Pidin tästä todella paljon! Nyt voin hyvillä mielin mennä lukemaan ensimmäiset osat Tähtitorni romahtaa -ficistä ;) Kiitos! ♥

between the sea
and the dream of the sea

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Serpent Noir, (S) Mustan ja Malfoyn suvut
« Vastaus #7 : 01.04.2021 09:24:26 »
hiddenben: Suuret kiitokset kauniista kommentistasi!♥

Rouva Bennett on ehdottomasti yksi Druellan esikuvista! Hauskaa, että se tuli sinulle mieleen, koska hyvin samantyyppinen alkukohtaushan tässä on, kun mietitään Narcissan naittamista. Ihan kaikkia sukutietoja ei sitten kannata ottaa faktana, koska paljon jouduin/ sain keksiä itse! Ja minähän keksin!:D

Hauskaa, että kiinnitit myös huomiota Dracon kasvatukseen, sillä se minulla oikeastaan oli ensin mielessä, kun lähdin kirjoittamaan. Ihan alkujaan minun piti kirjoittaa tästä (lyhyt) tarina, jossa Lucius kiristää Crabbea ja Goylea Dracon kavereiksi :o Mutta siihen tuli niin paljon sisältöä, että en usko lasten sellaisia juttuja miettivän.. Mutta ehdottomasti halusin kirjoittaa ficin, jossa Draco saisi edes hetken olla lapsi. Vaikka hänelle sitten asetetaankin paljon paineita olla sukunsa/ sukujensa edustuskelpoinen jäsen.

Ihanaa, että pidit Kotitonttukuninkaanpoika-juonesta. Ihan hirveästihän tarinassa on kaikkia elementtejä, mutta hyvä, että tajusit sivussa kulkevan syyn sille, miksi sukujen suhteet ovat vaikeat. Ja kiva, että Serpent Noir paikkana miellytti! En varmaan osaisi enää kirjoittaa Mustista tai Malfoysta ilman Serpent Noiria! :D

Ihanaa, ettei pituus pidellyt sinua loputtomiin loitolla! :) Ja jaksoit vielä lukea Tähtitorni romahtaa heti perään! Olin ihan ihmeissäni, mutta iloinen tietysti! Kiitos vielä paljon! (Ja kiitos myös arvasta Kommenttiarpajaisiin! En ikinä itse voita mitään, joten ehkä sun arvalla on parempi onni :) )
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid