Pakkasenpuremia (ja talven taikaa)
(S • talvinen tunnelmointi, romantiikka • 3 x raapale)
A/N: Kirjoittelin tuossa muutaman päivän aikana tällaisia pieniä talven tunnelmointeja aikani kuluksi ja haastoin samalla itseäni. Jokainen raapale on 100 sanaa pitkä (jos mitään suurempia virheitä ei löydy). Tämän myötä toivottelen kaikille hyvää joulua!
🎄
Näihin pätkiin liittyy myös pieni runo, jonka julkaisin jo aiemmin:
Talven rauhaa (S)
Ikkunassa on harmaita täpliä, jotka luovat särön sisään pyrkivään auringonvaloon. Syksyinen maisema on vaihtumassa talven riisuttuun asuun, mutta lumipeittoa ei ehkä kuulu hetkeen. Se antaa aina odottaa itseään ja luonto saa kylpeä syksyn ankeassa pimeydessä pitkään. Kaipuu lumihunnun peittämään maahan, kuuran maalaamiin oksiin ja huurteiseen hengitykseen on kova.
Sisällä talossa takka loimuaa oranssia valoa, lämpö väreilee iholle. Pöydällä on mukillinen kaakaota ja hieman haljennut lasipallo. Sen sisällä on pieni talvimaailma poroineen ja kuusineen. Se on nätti, mutta ei korvaa aitoa maailmaa ikkunan toisella puolen, kaipuuta kylmyyteen.
Katse on haikea, mutta sydämessä sykkii toivo.
Toivo valkeudesta, pakkasesta ja sen puremista iholla.
x – x
Pakkaslumi narskuu kenkien alla, hengitys lähettää huurrepalloja ilmaan, ja metsän keskellä mutkitteleva polku näyttää jatkuvan ikuisuuteen. Ympärillä puut kohoavat korkeuksiin, niiden oksia koristaa kimalle, jonka alta paikoin paljastuu häivähdys vehreyttä. Luonto hohkaa kauneutta ja mieli levähtää valkeudessa.
Pakkanen tarttuu poskiin, puna alkaa kipristellä iholla, mutta askeleet eivät kiirehdi.
Kaukaisuudessa kuuluu lintujen viserrystä, mutta muuten hiljaisuus on vallannut metsän. Tuntuu hyvältä vain mennä eteenpäin, hitaasti, nauttia omasta rauhasta ja talven maalaamasta maisemasta. Jokainen yksityiskohta piirtyy verkkokalvoille, painuu muistoksi uniikkiin tallennustilaan.
Hentoisia auringonsäteitä puskee läpi tiheän oksiston ja lämmin huokaus pakenee rohtuneiden huulten välistä.
Siinä hetkessä on hyvä elää, unohtaa muu maailma.
x – x
Hennon jäähunnun peittämä laituri lepää jalkojen alla ja talvinen järvimaisema avautuu edessä. Hämärä on jo tunteja sitten ottanut vallan maailmasta, mutta mökkitonteilla koristevalot loistavat kirkkaina, värien kirjomana nauhana. Lähellä olevien lyhtyjen kynttilät väräjävät lämmintä oranssia ympäristöön ja pian hiljaisuuteen tulee särö lähestyvien askelten muodossa.
Kädet kiertyvät ympärille takaapäin ja lämmin poski painuu vasten pakkasen punertamaa poskea. Pehmeä huokaus pakenee pakkasilmaan, kun hymy väreilee huulille. Halauksesta huokuu lempeys, rakkaus, joka yhä roihuaa kahdessa sydämessä.
Hiljaisuus on ystävä, jota ei ole tarvetta rikkoa sanoin. Siinä hetkessä, toisen lähellä, on kaikki, millä on merkitystä.
Maailma on täynnä pakkasenpuremia, mutta sydämiä asuttaa kaunis lempi.
