Nimi: Laulaa tulevaisuudesta
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter
Vastuuvapautus: Rowling kirjoitti Potterit, minä vain lainaan. En hyväksy Rowlingin transfobiaa tai muitakaan pöljiä möläytyksiä.
Paritus: Luna/Neville
Tyylilaji: lempeä haikeus, toivo tulevasta
Haasteet: FF100 (082. Jos)
K/H: Tämä oli muistaakseni ihan ensimmäinen Neville/Lunani ja pidän kyllä tästä kovin edelleen.
*
Laulaa tulevaisuudesta
Sodan jälkeen he eivät ole samoja, kukapa olisi? Neville on hiljaisempi ja karheampi, silmät tummemmat. Katseessaan hän kantaa heijastuksia menneistä taisteluista, menetetyistä ihmishengistä, haaveista, joista ei puhuta enää edes ironiseen sävyyn.
Luna on silti keveä, edelleen, jalat irti maasta. Tuuli saa siivet lepattamaan, katse haparoi ohi ja hymy lehahtaa suupielille silloin kun sitä vähiten odottaa. Luna on raikas ja viileä kuin vuoripuro, lähettää kirjeitä ja kutsuu piknikille joenvarteen. Neville vastaa ei, mutta ilmaantuu paikalle ehdotettuna päivänä kuitenkin.
He kulkevat joenrantaa kauas, yhä pidemmälle kohti yläjuoksua, ohi harvenevien veneiden. Tie muuttuu kivetyksi poluksi, sitten nurmettuneeksi. Täällä joki on yksinäisten joki, surunsa hukuttavien joki, eksyneiden joki. Vesi on tummaa ja kohisee villisti, tuuli repii Lunan hiuksia ja tyttö tarttuu Nevillen käteen ja sitten he juoksevat.
He istuvat itkupajun varjoon, suvantokohtaan, ja pohjan hiekka kimaltaa auringossa. Nevillen katse hakeutuu kuitenkin teräviin kiviin, jotka sojottavat kauempana tyrskyissä kuin kynnet, kuin hampaat. Luna seuraa hänen katsettaan ja sanoo:
”Täällä usvakulkijat ja kelpiet houkuttelevat lapsia ja yksinäisiä miehiä jokeen.”
Neville katsoo Lunaa, katsoo kunnolla, ja vaikka tytön poskessa on hillotahra ja huulilla keveä hymy, silmät ovat hallansaartamat.
”Mietitkö sinä luovuttamista? Heittäytymistä virran matkaan, hyytävää vettä, pimeyttä, veden jylinää korvissa?” Neville kysyy.
”En”, Luna vastaa ja se on totta.
”Minä mietin”, Neville tunnustaa ja kuulostaa katkeralta.
”Mutta sinä jäit”, Luna sanoo. Sitä ei ole tarkoitettu lohduksi – niin vain on.
”Osa minusta jäi”, Neville vastaa. Virta kohisee ja laulaa ja Nevillen katse on syvä ja arvaamaton kuin virtakin. Luna ajattelee pojan kömpelöitä sormia, hätäisesti vaihdettuja suudelmia, pikkuruista mustelmaa aivan solisluun vieressä. Hän ajattelee tarkkaan valmistettua virmanunikkojuomaa, joka vaimensi kivut ja lopulta pysäytti sydämen, ajattelee pientä velhonalkua jonka kehon kirous oli repinyt verille ja Nevillen toivotonta katsetta. Hän ajattelee sitä, miten lempeys voi olla niin kuolettavaa.
”Sinä jäit”, Luna toistaa päättäväisesti. Hän suutelee suupieltä, sitten huulia, silittää sormillaan kaulaa. Neville vastaa suudelmaan vaikka lausumattomat sanat pakottavat rintakehässä ja sormenpäissä, vaikka silmät hokevat yhä uudelleen että älä, älä, älä, en minä pysty.
Taustalla joki laulaa menetetyistä eilisistä ja hallanhukuttamista haaveista. Taustalla joki laulaa tulevaisuudesta, joka kenties on tyynempi, lempeämpi. Taustalla joki hymisee kaikesta siitä, mitä Neville ei vielä kykene sanomaan ääneen.
