Kirjoittaja Aihe: Syvälle maan alle | S | Sylvia Rastas | osa 2/2  (Luettu 104 kertaa)

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 1 303
    • H.E.R. – Things In Focus
Nimi: Syvälle maan alle - eli salaseuran ensimmäinen seikkailu
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne
Ikäraja: S
Genre: seikkailun tuoma jännitys, ystävät, suklaakeksit ja amerikanpastillit
Hahmot: Sylvia, Konsta ja Aatos sekä yksi mörkö
Haasteet: FF1000 sanalla etsivä ja Originaalikiipeily sanalla aavistus
Yhteenveto: Tänä iltapäivänä bunkkerin ovet aukeavat heille, joko kiltisti tai sitten pakottamalla, ja he ottavat selvää, mikä siellä piileskelevä hirviö oikein on.

A/N: Tämä on suoraa jatkoa tarinalle Mörköjä pimeydessä (S), mutta tämän pystyy lukemaan myös itsenäisenä tarinana. Tässä seikkailussa palataan jännittävän mysteerin äärelle bunkkerille, mutta onko hirviö oikea hirviö - vai onko sitä edes olemassa? Tästä tuli vähän vahingossa pisin Sylvia Rastas -tarinani, minkä takia julkaisenkin sen kahdessa osassa, mutta toivottavasti mysteerit maistuvat! :P


Syvälle maan alle
eli salaseuran ensimmäinen seikkailu


Osa 1


”Taskulamppu?”

”On.”

”Entä köysi?”

”Ainakin kymmenen metriä hyvää ja joustavaa.”

”Hyvä. Linkkuveitsi?”

”On.”

”Amerikanpastilleja? Suklaakeksejä? Vesipullo? Puhelin?”

”Ovatko suklaakeksit mielestäsi tärkeämpiä kuin puhelin?” Konsta kohottaa katseensa listasta ja rypistää otsaansa.

He istuvat kyykyssä salaseuran majan sisässä. Ulkona ujeltaa tuuli, mutta oksista rakennetut seinät pitävät viiman tiukasti ulkopuolella, oikein kieltävät sitä sujahtamasta niiden muutaman rakosen välistä, jotka ovat jääneet tukkimatta kangaspaloilla. Sylvia pyöräyttää silmiään.

”Ei siellä bunkkerissa kenttää ole. Ei me tehdä puhelimella mitään, kun päästään sinne. Ja jos satumme eksymään sen sokkeloisiin käytäviin, keksit ovat kymmenen kertaa tärkeämpiä kuin yksikään puhelin.”

”Ookoo”, Konsta mutisee ja tarkistaa makuualustan päälle levitetyt tavarat. ”Keksejä on, vettä on ja meillä kaikilla on puhelimet. Ja ostin amerikanpastilleja irtokarkkihyllystä viidellä eurolla. Näitä on melkein kilo” - Konsta kohottaa raskasta muovipussia, jonka sisällä on suuria vaaleita ja oransseja suklaanappeja - ”, joten ehkä me pärjätään. Missä Aatos on?”

”Tulossa”, Sylvia sanoo ja vilkaisee puhelintaan, mutta näytöllä ei ole yhtään uutta viesti-ilmoitusta. ”Aatoksella kestää yleensä aina hetki ennen kuin hän pääsee lähtemään.”

Konsta alkaa pakata tavaroita kangasreppuun, jonka hopeiset soljet kilahtavat, kun hän vetää ne tiukasti kiinni. Sylvia laittaa omaan reppuunsa vesipullon ja omat keksinsä (siltä varalta, jos he sattuisivat lähtemään bunkkerissa eri suuntiin, mitä toivottavasti ei tapahdu). Pienen linkkuveitsen hän sujauttaa taskuunsa.

Tänä iltapäivänä bunkkerin ovet aukeavat heille, joko kiltisti tai sitten pakottamalla, ja he ottavat selvää, mikä siellä piileskelevä hirviö oikein on.

On kulunut kolme päivää siitä, kun Aatos ja Sylvia olivat marssineet aavistuksen perässä metsään pimenevässä illassa ja kohdanneet jotain hiusjuuria nostattavan kauheaa. Bunkkerin ikkunan rikkonut hirviö oli yrittänyt pusertaa itsensä vapaaksi sen puristuksesta ja hyökätä heidän kimppuunsa. Sylvialla ei ole vaikeuksia palauttaa mieleensä olennon mustaa olemusta - ihoa, silmiä ja kieltä unohtamatta. Heidän onnekseen hirviö ei ollut päässyt ikkunasta ulos ennen kuin he olivat päässeet pakenemaan.

Sylvia ei usko, että oli koskaan juossut niin kovaa.

Mutta metsässä olikin tosi kyseessä.

Aavistus oli vienyt heidät sinne, ja nyt aavistus nykii heitä takaisin. Sylvia oli arvannut sen jo sinä iltana, kun Aatoksen isä oli antanut hänelle kyydin kotiin. Vaikka kotona käsissä ja hiuksissa oli vielä tuoksunut uunituoreiden kanelipullien makea täyte, vatsanpohjaa oli jo alkanut kutitella. Siksi hän oli heti seuraavana päivänä ehdottanut pojille uutta käyntiä bunkkerissa mahdollisimman pian.

”Ennen kuin se ehtii karata”, Sylvia oli korostanut pojille, jotka olivat molemmat katsoneet häntä epäröiden. Aatos siksi, että ei millään haluaisi kohdata hirviötä uudelleen, mikä on Sylvian mielestä hyvin ymmärrettävää, ja Konsta siksi, että hän ei oikein osannut uskoa koko seikkailua.

”Minusta vähän tuntuu, että pimeys teki teille tepposet”, Sylvia oli kuullut Konstan sanovan hiljaa Aatokselle välituntikellojen soidessa heidän kävellessä takaisin luokkiinsa. Ennen kuin Sylvia oli ehtinyt kääntyä ja alkaa väittää vastaan, Aatos oli vakuuttanut Konstan siitä, että he todella uskoivat olevansa oikeassa. Sen ansiosta Konstakin oli lopulta suostunut tulemaan mukaan ja Sylvia on siitä iloinen. Konstaa tarvittiin tällaisessa tehtävässä. Aavistuskin tuntuu olevan siitä hyvillään.

Reput pakattuina Sylvia ja Konsta istuvat makuualustoille odottamaan salaseuran kolmatta jäsentä. Lopulta kallioilta kuuluvat rivakat saappaiden äänet, ja Konsta nousee raottamaan majan ovea.

”Moi”, Aatos sanoo kumartuessaan hieman päästäkseen majaan. ”Oletteko te jo pakanneet kaiken?”

”Joo”, Sylvia vastaa ja tekee Aatokselle tilaa vieressään. ”Meillä on vesipullot ja keksejä. Tuossa on sinun. Sitten on myös taskulamppu, köyttä ja linkkuveitsi tiirikointia varten.”

”Hyvä idea”, Aatos hymyilee ja avaa oman reppunsa. ”Toin myös korvapuusteja. Ne ovat ehtinyt jo vähän kuivahtaa, mutta maistuvat varmaan pimeässä ihan hyvältä.”

Konstan silmät syttyvät pullan tuoksun kohotessa Aatoksen repusta. Heitä kaikkia naurattaa vähän.

”Tästä tulee mahtava seikkailu”, Sylvia julistaa. ”Mutta nyt lähdetään ennen kuin tulee liian pimeä.”



Mitä lähemmäs pururataa ja sen kuntolaitteita he pääsevät, sitä hitaammaksi heidän kävelynsä muuttuu ja keskustelu hiljenee. Yhtäkkiä tuntuu turhanpäiväiseltä puhua matikasta tai uskonnon tunneilla Sylviaa ärsyttävästä pojasta, jonka kanssa hän ajautuu jatkuvasti väittelemään milloin mistäkin asiasta, ihmisoikeuksista sotien käymiseen ja kirkkohistoriaan (mutta minkä hän sille voi, että Lipponen alkaa aina väittää hänelle vastaan, vaikka Sylvia tietää olevansa oikeassa?).

Ärsyttävä luokkakaveri jää toiseksi bunkkerin hirviölle, kun he ovat kuntolaitteiden kohdalla ja pysähtyvät hetkeksi paikoilleen. Konsta katsoo kärsivällisesti ensin Sylviaa, sitten Aatosta, sitten jälleen Sylviaa.

”Minä en tiedä, missä se hirviö on, joten teidän pitää näyttää oikea polku”, Konsta lopulta sanoo kulmiaan kohottaen. ”Ettekö te haluakaan löytää sitä?”

”Jos olisit ollut paikalla, t-tietäisit kyllä, miksi me epäröidään”, Aatos sanoo hiljaisesti ja vilkaisee Sylviaa nopeasti. Aatos on ihan oikeassa, mutta Sylvia ei voi sietää Konstan epäilevää ilmatta, joten hän pyyhkäisee äidin letittämät ranskanletit olkansa yli ja lähtee marssimaan kohti metsää, sitä samaa polkua pitkin, jonne aavistus hänet viimeksi johdatti ja johdattaa jälleen.

”Nyt mennään eikä meinata”, Sylvia sanoo ääneen ja yrittää kuulostaa rohkealta. Hän ei ole ihan varma, miten onnistuu siinä, mutta Aatos ja Konsta seuraavat perässä ja se on tärkeintä.

Matka polkuja pitkin on lyhyempi kuin miltä se oli tuntunut pimeässä. Sylvia näkee väistää juurakkoja ja paksuja oksia, jotka vahva syystuuli on lennättänyt alas puista lokakuun aikana. Konsta ja Aatos juttelevat hänen takanaan liikuntatunneista, jotka ovat rinnakkaisluokkalaisilla pojilla yhteiset samoin kuin tytöillä. Jalkapallojutut menevät kuitenkin Sylvian korvien ohitse, kun hän yrittää muistaa, mitä on ehtinyt lukea metsään jääneistä bunkkereista, joita on sota-aikaan käytetty päämajoina tai tavaroiden säilytykseen. Hän oli kysynyt asiasta myös luokanopettajalta välitunnilla, että mitä metsässä olevat bunkkerit ovat. Opettaja oli vahvistanut Sylvian tiedot ja kertonut vielä lisäksi, että maan pinnalle näkyy vain pieni osa isoa rakennusta, joka on täynnä sokkeloisia, pitkiä käytäviä ja lukuisia huoneita, joihin voi eksyä, jos ei tiedä, mitä tekee tai minne on menossa (eksymisestä opettaja ei tosin ollut sanonut vaan se on Sylvian oma tulkinta kuulemastaan).

Bunkkerin sokkeloisuus antaa hirviölle etulyöntiaseman, Sylvia miettii kävellessään katse mäntyjen latvoihin suunnattuna. Varsinkin, jos se on ollut siellä pitkään ja tuntee piilopaikkansa. Mutta toisaalta heitä on kolme ja hirviötä vain yksi - se saattaa antaa heille etulyöntiaseman.

Vai antaako sittenkään?

Pian bunkkeri kuitenkin kohoaa heidän edessään eikä Sylvia ehdi miettiä suunnitelmaansa enempää. Sylvia ja Aatos pysähtyvät molemmat paikoillaan edelliskerran pelon muistuessa mieleen. Pelko painaa jalat lyijyn lailla kiinni maahan. Konsta ei kuitenkaan osaa pelätä vaan jatkaa matkaa rohkeasti aivan bunkkerin viereen ja jää tutkimaan uteliaana sen seinämään kirjoitettuja tekstejä.

”Nämä ovat oikeastaan aika hienoja, jotkut näistä”, Konsta sanoo ääneen ja huomaa vasta sitten ystäviensä jääneen kauemmas. ”Äh, tulkaa nyt. Ei täällä mitään ole.”

”Niin mekin luultiin viime kerralla”, Sylvia huutaa takaisin, mutta vilkaisee Aatosta ennen kuin jatkaa kohti bunkkeria ja sanoo hiljaisemmin: ”Älä huoli, aavistus ei ole yhtä huono kuin viimeksi. Ehkä se tarkoittaa sitä, että hirviö ei ole enää siellä.”

”Tuo ei lohduta yhtään, koska missä se sitten on?” Aatos supattaa takaisin, mutta Sylvia kohauttaa olkapäitään. Kun he pääsevät Konstan luo, tämä näyttää heille erään erityisen hienon graffitin.

”Katsokaa tätä! Tämä on isoveljeni kaverin tunnus.”

”Oikeasti?” Aatos kysyy ja pelko tuntuu katoavan hänen olemuksestaan uteliaisuuden ottaessa vallan. Sylvia kurtistaa kulmiaan. Miksi pojat unohtavat niin helposti tärkeät, kesken olevat tehtävät ja harhautuvat ihailemaan jotain täysin turhanpäiväistä?

Kun pojat puhuvat graffitista ja ihailevat siihen käytettyjä värejä ja tekniikkaa, Sylvia kiertää bunkkerin toiselle puolelle katsomaan, onko ikkuna on edelleen rikki. Vaikka aavistus hänen vatsanpohjassaan on edelleen elävä ja iloinen siitä, että he ovat jälleen bunkkerilla, jokin Sylviassa on viime päivät pohtinut, onko kaikki kuitenkin vain kuvitelmaa. Oli kuitenkin lokakuu ja pimeää, aavemaista. Hän ja Aatos olisivat voineet kuvitella kaiken. Eivätkö olisikin?

Ovi on kuitenkin edelleen lukossa ja se, mitä ikkunasta on jäljellä, makaa sirpaleina maassa. Ikkunakehykseen jääneisiin teräviin reunoihin on tarttunut verta, joka on kuivunut rusehtavaksi. Sylviaa värisyttää. Tarkoittaako veri, että olento pääsi ikkunasta ulos vai ei?

Ikkuna on hieman liian korkealla, että hän näkisi sisälle. Hänen pitäisi päästä Konstan tai Aatoksen reppuselkään, jotta voisi kurkistaa, miltä bunkkerin sisällä näyttää. Sylvia huomaa pelkäävänsä - hänen lukemissaan kauhukirjoissa ikkunoista sisään kurkistaminen voi olla kohtalokas teko. On parempi avata bunkkerin lukko ja kulkea sisään sitä kautta. Silloin hänellä on ainakin pakoreitti.

Hän palaa takaisin metallisille kaksoisoville, joita uutuuttaan kiiltelevä hopeinen lukko pitelee kiinni. Kaikki on täällä kuten viimeksikin. Aatos ja Konsta puhuvat edelleen innokkaasti, vaikka puheenaihe onkin vaihtunut graffiteista jälleen jalkapalloon. Sylvia kuuntelee Konstan otteluselostusta puolella korvalla ottaessaan linkkuveitsen taskustaan, avaa siitä pienen veitsen ja ujuttaa sen lukkopesään. Hän ei ole ikinä tiirikoinut lukkoa, mutta on tätä varten katsonut netistä lukuisia videoita. Niissä lukoilla leikkiminen näyttää aika yksinkertaiselta ja ne avautuvat helposti oikeilla välineillä. Pitää vain osata keskittyä ja kuunnella. Sylvia huomaa ilokseen, että aavistuksesta on tällä kertaa enemmän hyötyä kuin haittaa: se värähtelee tietyllä tavalla, kun Sylvia tekee oikein ja jos hän tekee väärin, vatsaa vääntää. Hän ja aavistus tekevät yhteistyötä hiljaisuudessa, kun linkkuveitsi etsii oikeita liikahduksia lukkopesässä. Sylvia puree alahuulta ja keskittyy niin, että unohtaa kaiken muun ympärillään - myös oven toisella puolella odottavat kauheudet.

Lopulta aavistus värisee voimakkaammin kuin aikaisemmin ja lukko napsahtaa auki. Sylvia huudahtaa innosta ja ujuttaa avautuneen sangan irti oven kiinnikkeistä. Konsta ja Aatos kiirehtivät hänen luokseen.

”Onko kaikki hyvin?” Konsta kysyy. Sylvia näyttää kädessään olevaa auki olevaa lukkoa voitonriemuisesti.

”Tiirikoitko sinä sen jo?” Aatos kysyy ihailua äänessään ja Sylvia tuntee kasvavansa pituutta. Hän nyökkää.

”Aavistus auttoi löytämään oikeat kulmat ja lopullisen ratkaisun, mutta minä tein sen. Ensimmäinen lukko, jonka olen tiirikoinut!”

Hetken kaikki ovat edistymisestä innoissaan, mutta sitten he hiljenevät. Kun lukko on avattu, heillä ei ole enää syitä jäädä seisomaan metsään.

Heidän täytyy mennä sisälle.

Sylvia vilkaisee poikia, jotka katsovat häntä. Vaikka aavistus onkin innoissaan, Sylviaa jännittää ja jalat eivät millään tahdo liikkua.

”Syödäänkö korvapuustit ennen kuin mennään?” Aatos ehdottaa, ja Konsta nyökkää heti.

”Syödään vaan”, hän sanoo, salaa helpottuneena, ja ottaa repustaan vesipullon. Lukon ja linkkuveitsen hän ujuttaa takaisin taskuunsa. ”Pimeässä tulee helposti nälkä.”

Kanelin ja kardemumman suloinen tuoksu auttaa rauhoittamaan mieltä hetken verran. Ensin kukaan ei puhu mitään, mutta sitten Konsta rikkoo hiljaisuuden.

”Mitä te luulette, että tuolla sisällä on?”

”Toivottavasti ei mitään”, Sylvia aloittaa, mutta jää sitten miettimään sanojaan. ”Mutta toivottavasti kuitenkin jotain, mikä selittäisi sen, mitä me Aatoksen kanssa näimme.”

”Niin kuin mitä?”

”Mitä vain, mikä kertoo hirviöstä jotain. Miten se nukkuu tai mitä se syö tai tekee.”

Konsta näyttää epäileväiseltä. Sylviaa ärsyttää, vaikka hän tietääkin, että juuri tuollainen Konsta on. Hän ei usko helposti mitään ellei ole itse nähnyt sitä omin silmin tai saanut riittävän hyviä vastauksia kysymyksiinsä. Oikeastaan se on hyvä asia: se tekee Konstasta järkevän ja luotettavan. Siksi Sylvia yrittää niellä ärtymyksensä ja jatkaa:

”En tarkoita, että siellä olisi homeinen patja, jonka päällä on kulunut viltti ja puoliksi palanut kynttilä lattialla. En usko, että hirviö lukee Harry Potteria päivisin ja odottaa lapsia pyörimään bunkkerin ympärillä öisin niin, että voi pelotella.”

Aatos hymähtää samalla, kun haukkaa suun täydeltä pullaa.

”Mitä sinä sitten uskot?” Konsta haastaa.

”Mistä minä tiedän!” Sylvia huudahtaa turhautuneena. ”Meidän pitää mennä katsomaan! Siellä voi olla mitä tahansa. Senhän takia me täällä ollaan, että otamme mysteeristä selvää.”

Konsta mulkoilee Sylviaa ja Sylvia tuijottaa silmät sirrissä takaisin. Lopulta Aatos heilauttaa kättään heidän välillään, rikkoen tuijotuskilpailun. ”Sitten meidän pitää varmaan vaan m-mennä.”

Sylvia katsoo Aatosta, jonka kasvoille on kohonnut päättäväinen, vaikkakin hermostunut ilme. Se valaa Sylviaan hieman uskoa ja hän nyökkää, varistaa sormistaan raesokerin ja pienet pullanmurut ja nousee seisomaan.

”Olet ihan oikeassa. Oletteko valmiita?”

Alltid redo”, Aatos sanoo ja nousee Konstan kanssa seisomaan.

Sylvia katsoo heitä hetken, ojentaa sitten oikean kätensä kämmenpuoli alaspäin heidän muodostaman kolmion keskelle . Hän odottaa, kunnes pojat laittavat omat kätensä hänen kätensä päälle ja sanoo sitten:

”Julistan salaseuran ensimmäisen seikkailun alkaneeksi. Hii-op!

Hii-op!” pojat toistavat hänen perässään ja he lennättävät kätensä korkealle ilmaan.

Kaikkien kolmen kasvoille kohoaa hymy, jota ei pidättele poissa erimielisyydet tai edes pelko hirviöstä.


                               
Kun reput on pakattu ja taskulamput otettu esiin, Sylvia johtaa heidän pienen ryhmänsä ovelle. Hän sujauttaa sormensa toisen oven kiinnikkeen läpi ja yrittää vetää, mutta metallinen ovi on raskas eikä liikahda senttiäkään, vaikka hänen suustaan pääsee ärähdys yrityksen voimasta. Konsta tulee auttamaan ja he saavat vedettyä ovea sykäyksin auki niin, että lopulta kaikki kolme voivat tarttua oven reunaan ja vetää sen yhteisvoimin auki.

Iltapäivän pilvien välistä paistava aurinko valaisee bunkkerin sisäosaa hieman, mutta oven takana ei ole paljoakaan nähtävää. Heidän edessään on vain yksi pitkä käytävä, jota luonnonvalo ei valaise kuin muutaman metrin verran.

Kaikki kolme naksauttavat taskulamput päälle ja astuvat sisään.

Kaikkialla on hiljaista, mutta aivan eri tavalla kuin silloin, kun tulee yksin kotiin koulun jälkeen. Kotona ainakin on huriseva jääkaappi ja seinällä tikittävä kello, jotka tekevät kaikesta elävää. Bunkkerissa on kuitenkin aivan hiljaista, kuin kuollutta. Tajutessaan sen Sylviaa värisyttää. Hän tiukentaa otettaan taskulampusta, yskäisee kuivasti. Pojat hänen sivuillaan ovat aivan hiljaa. Aatos hengittää suun kautta.

Sylvia joutuu pakottamaan itsensä ottamaan ensimmäisen askeleen. Hän saa itsensä ottamaan yhden askeleen, pakottaa sitten vielä toisen. Kolmas askel on jo helpompi ja pian Sylvia on jo laskenut kymmeneen. Hän kääntyy katsomaan taakseen ja varmistaa, että bunkkerin ovi on vielä auki. Sen valo rauhoittaa hänen hakkaavaa sydäntään hiukan.

He kävelevät vielä kymmenen askelta lisää, mutta silloin Sylvia kavahtaa: ”Melkein unohdin! Ne amerikanpastillit. Konsta?”

Hänen huudahduksensa kaikuu pitkässä käytävässä oudolla, kummallisella tavalla. Sylviaa kaduttaa heti, ettei kuiskannut.

”Ai niin”, Konsta sanoo vaimeasti ja kääntää repun etupuolelle, avaa kilahtelevat soljet ja kaivaa repustaan rapisevan, raskaan muovipussin. Aatos valaisee pussia ja tuijottaa hetken ennen kuin hänen kasvoilleen kohoaa ymmärryksen valo.

”Merkitsemään reittiä?”

Sylvia nyökkää ja ojentaa kätensä Konstalle, joka nostaa pussista kourallisen amerikanpastilleja ja pudottaa ne hänen käteensä. Poikien jäädessä odottamaan Sylvia kävelee takaisin ovelle ja kääntyy takaisin, tiputtaen sopivin välein yhden pastillin maahan. Nyt he löytäisivät takaisin bunkkerin oviaukolle, jos sattuvat eksymään.

”Toivottavasti hirviö ei tykkää suklaasta”, Konsta kommentoi, kun Sylvia tulee takaisin. Sylvia yrittää nauraa, koska vitsi on oikeasti ihan hauska, mutta hän ei saa naurua tulemaan. Käytävässä on niin pimeää ja niin hiljaista, että edes aavistus ei voi vakuuttaa Sylviaa siitä, että tämä on hyvä idea.

Silti hän pakottaa itsensä jatkamaan eteenpäin.

Käytävä jatkuu pidemmälle kuin mitä taskulamput pystyvät heidän tietään valaisemaan. Kaikki on betonia: lattia heidän allaan, seinät heidän ympärillään, jopa katto, kun he ovat kulkeneet hieman eteenpäin. Käytävän molemmin puolin avautuu huoneita, joissa ei ole ovia vaan vain oviaukkoja korkealla betonikynnyksellä. Joka kerta, kun taskulamppu valaisee uutta huonetta, Sylvia pidättää hieman hengitystään, odottaen kohtaavansa lampun valossa mustan hahmon sen mustine silmineen ja inhoine äänineen. Huoneet ovat kuitenkin tyhjiä.

Sylvia tiputtaa maahan jälleen pastillin, tällä kertaa oranssin. Sen hehku erottuu soraisesta betonilattiasta rohkaisevana, ja he jatkavat matkaa.

On vaikea sanoa, kuinka kauan he ovat kävelleet käytävää pitkin. Tällaisessa hiljaisuudessa ja pimeydessä aika kulkee eri tavalla. Sylvia on kuitenkin melkein varma, että käytävä viettää jatkuvasti hieman alaspäin. Hän kysyy asiasta Konstalta, joka nyökkää. ”Ei paljon, mutta vähän. Alaspäin mennään.”

Ja vain vähän myöhemmin käytävä päättyy ja heidän edessään on valinta: he voivat joko mennä portaat alas tai jatkaa oikealle. Kolmikko seisoo hetken paikoillaan ja katsoo toisiaan.

”Missä hirviö todennäköisimmin asuisi?” Aatos kysyy avuliaasti, kun Sylvia nielaisee niin, että kuuluu.

”Alhaalla.”

Aavistus hymisee onnellisesti vatsanpohjassa.

”Sitten mennään sinne”, Konsta sanoo ja siirtyy joukon johtoon, mutta ennen kuin he ehtivät laskeutua yhtäkään rappusta alas, juuri sieltä

alhaalta

kuuluu kirskahdus.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2020 18:21:57 kirjoittanut hiddenben »

© Waulish

kartanon hiljaisuus koskematon / yö sen kietoo lailla kapalon
joku varjoissa odottaa, huomaatko sen? / se on hirmuisen kauhea hiddenben

(runo: Kaarne)

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 1 303
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Syvälle maan alle | S | Sylvia Rastas | osa 1/2
« Vastaus #1 : 15.11.2020 18:21:34 »
Osa 2


Konsta astuu heti yhden askeleen taaksepäin ja kääntyy katsomaan Sylviaa ja Aatosta silmät suurempina kuin yleensä. Sylvia yrittää nielaista uudelleen, mutta ei saa kurkkuun ilmestynyttä möykkyä pois. Aatoskin on aivan hiljaa, melkein kuin ei hengittäisi lainkaan.

”Ha-halutaanko me edelleen mennä alas?” Konsta kysyy sanoissaan takellellen. Sylvia haluaisi sanoa ei, voi kuinka hän haluaisikaan sanoa ei, mutta se ei ole mahdollista. Heidän pitää ottaa mysteeristä selvää. Ja siksi hän nyökkää.

”Minä voin mennä ensin.”

”Sylvia -”, Aatos aloittaa, mutta Sylvia kohottaa kätensä.

”Minun aavistukseni, minun ideani. Jos hirviö hyökkää ensin minun kimppuuni, te ehditte paeta.”

Sanat kuulostavat kohtalokkailta, ja jos Sylvia olisi missä tahansa muualla kuin täällä, missä he eivät missään nimessä oikeasti saisi olla, hän varmasti tuntisi olonsa aikuiseksi sanoessaan niin. Mutta nyt on tosi kyseessä. Pelko saa hänen sormenpäänsä tuntumaan kummallisilta: aivan kuin hän ei ihan tuntisi niitä enää. Aatos näyttää hetken siltä kuin miettisi vastalauseita, mutta nyökkää sitten.

Sylvia astuu metallisten portaiden ensimmäiselle askelmalle mahdollisimman hiljaa. Hän kääntyy tiputtamaan vielä yhden amerikanpastillin likaiselle lattialle, varmuuden vuoksi. Sitten hän astuu seuraavalle askelmalle, ja seuraavalle ja seuraavalle. Pojat seuraavat rappusen verran hänen perässään. Taskulamppu valaisee aina kierreportaiden seuraavaan mutkaan eli ei kovinkaan kauas, ja Sylvian sydän hakkaa niin lujaa, ettei hän tiennyt sen voivan hakata niin.

Korvat tuntuvat kuuntelevan erityisen tarkkaan kaikkia ääniä ympärillä. Kirskahdusta ei kuitenkaan kuulu enää uudelleen eikä alhaalta kuulu muutenkaan ääniä. On vain heidän pidätetyt hengityksensä ja kevyen kevyet askeleet portailla.

Lopulta portaat päättyvät ja he seisovat toisenlaisen betonilattian päällä. Sylvia valaisee isoa huonetta ympärillään, yrittäen päättää, minne he lähtisivät seuraavaksi. Aavistus on ihmeellisen hiljaa. Pojat valaisevat omilla taskulampuillaan huonetta. Sieltä lähtee neljä ovea neljään eri suuntaan, mutta Sylvia epäilee, että ne kaikki johtavat käytäviin. Silloin hänen korvansa havaitsevat rahisevan äänen, kuin askeleen lattiaa pitkin, ja hän osoittaa taskulampullaan äänen suuntaan. Hän ei uskalla kysyä pojilta ääneen mitään, sillä hänestä tuntuu, että he ovat lähellä. Taskulamppu valaisee yhtä oviaukoista heidän oikealla puolellaan. Sylvia siristää hieman silmiään ja kavahtaa nähdessään liikahduksen oviaukon takana avautuvassa pimeydessä.

Tähän asti häntä on pelottanut suunnattomasti, mutta nyt, kun tietää olevansa lähellä mysteerin selvittämistä, jonkinlainen outo rohkeus täyttää hänen rintakehänsä ja rauhoittaa hakkaavan sydämen ja vellovan vatsan.

”Kuka siellä on?” Sylvia kysyy ja yrittää saada ääneensä niin paljon päättäväisyyttä ja vaatimusta kuin vain mahdollista. Hän matkii parhaansa mukaan isänsä ääntä, kun tämä puhuu työasioita puhelimessa ja haluaa saada tahtonsa läpi.

Hän ei saa kysymykselleen vastausta. Hiljaisuus on kuitenkin erilainen kuin ylhäällä, se ei ole yhtä kuollutta. Tässä kerroksessa on joku tai jokin.

 Aatos asettaa kätensä hänen ranteelleen ja puristaa sitä hieman, kuin rohkaisuksi. Sylvia vilkaisee ystäviään ja kohottaa kulmiaan kuin kysyen, seuraavatko he häntä, jos hän vie heidät eteenpäin. Pojat nyökkäävät. Konstan suu on tiukka viiva, huulia ei näy melkein lainkaan. Aatoksen otsalla on päättäväisyyden ryppy. Sylvia nyökkää ja ottaa muutaman askeleen lähemmäs huonetta, jossa nyt tietää jonkun olevan.

”Meillä on linkkari”, Sylvia huudahtaa varoittavasti. ”Eikä me pelätä käyttää sitä!”

Silloin he kuulevat laahaavia, rahisevia askelia lattiaa pitkin siitä huoneesta, jota kohti he ovat kävelleet. Sylvia miettii bunkkerin ikkunasta karkuun yrittänyttä petoa ja miettii, haluaako todella kohdata sen nyt, haluaako aivan totta nähdä sen kamalan mustan olennon aivan läheltä, aivan kosketusetäisyydeltä?

Ajatus saa hänet pysähtymään sekunniksi paikoilleen, mutta sitten hän ottaa jälleen askeleen.

Näyttäydy!” Sylvia huutaa niin kovaa kuin vain saa irti äänihuulistaan. Aatoksen ote hänen ranteessaan tiukentuu aivan kuin tämä olisi koska tahansa valmis vetämään hänet pois hirviön käsien ulottuvilta.

Silloin pimeydestä kuuluu vastaus:

”Ette te linkkuveitsellä paljon vahinkoa tee.”

Sanat lausuu tumma, matala ja rauhoittava ääni - aivan päinvastainen kuin se kirskahteleva tai rahiseva, kamala ääni, johon Sylvia oli valmistautunut. Tämä ääni ei kuulu hirviölle, hän tajuaa. Se on ihmisen ääni. Jonkun aikuisen.

”Kyllä sillä voi tehdä, jos tietää, mitä tekee”, Konsta vastaa uhmakkaasti Sylvian puolesta.

Pimeydestä kuuluu naurahdus. ”Tehdäänkö niin, että te pidätte linkkuveitset taskuissa ja minä lupaan olla kiltisti, ja me näyttäydymme toisillemme?”

”H-h-haluatko sinä p-pahaa?” Aatos pakottaa sanat ulos suustaan.

”En halua. Haluatteko te?” ääni vastaa.

Sylvia vilkaisee ystäviään ja vastaa sitten kaikkien puolesta. ”Ei me haluta.”

”Hyvä on.”

Sylvian, Aatoksen ja Konstan taskulamput osoittavat suoraan oviaukolle ja seuraavat henkeään pidätellen, kun pitkä, laiha hahmo ilmestyy sen toisesta reunasta heidän näkyviinsä. Sylvia on tiputtaa taskulamppunsa sillä sekunnilla, koska hahmo heidän edessään on musta - mustat vaatteet, mustat kädet, mustat kasvot.

Mutta eivät ihan samalla tavalla mustat kuin silloin illan pimeydessä.

Oviaukossa seisovan miehen kämmenet ovat vähän vaaleammat, melkein Sylvian ihon väriset. Tämän silmissä on valkoista, kuten tavallisten ihmisten silmissäkin. Tällä on päällä resuiset, mutta ihan oikeat ihmisen vaatteet. Hiukset ovat paksut rastat, jotka ovat kiinni isolla ponihännällä. Mies katsoo heitä hetken, seisten aivan paikoillaan ennen kuin avaa suunsa:

”Voitteko laskea vähän noita task- ”

Silloin Sylvia parahtaa: miehellä on pikimusta suu -

se on se sama hirviö,
se sama kauhistuttava olento,
se, joka ähisi ja yritti syödä heidät.

Hän astuu lukuisia askelia taaksepäin, astuu Konstan varpaille ja ryntää jo kohti portaita, kun miehen terävä ääni keskeyttää heidät.

”Ottakaa ihan rauhallisesti nyt! Lapset! Pysähtykää! En minä halua teille pahaa.”

”Mutta sinun suusi”, Sylvia huudahtaa portailta ja osoittaa miestä taskulampulla. Mies kohottaa kämmenensä ilmaan.

”Se on musta, tiedän sen. Mutta sille on luonnollinen syy ja kerron sen teille mielelläni, jos vain lakkaatte olemasta niin säikkyjä ja annatte minun selittää.”

Sylvia katsoo miestä pitkään, oikein tutkii katseellaan päästä varpaisiin ja kysyy aavistukseltakin, mitä mieltä se on miehestä. Aavistus on hyvillään ja hymisee aivan hiljaa. Sylvia puuskahtaa, pidätettyään hengitystään kauan. Konsta ja Aatos ovat seuranneet hänen jalanjäljissään ja kaikki kolme seisovat puolivälissä portaita, valmiina pinkomaan ne ylös.

”Mitä mieltä te olette?” Sylvia kysyy hiljaisesti ystäviltään irrottamatta katsettaan miehestä.

Molemmat pojat miettivät lyhyen hetken, mutta sitten Aatos sanoo: ”M-minun mielestäni me voimme jäädä.”

Joten he jäävät. Heidän laskeutuessa rappuset takaisin alas, mies katoaa hetkeksi näkyvistä hakeakseen jotain ja astuu ulos huoneesta siihen tilaan, jossa hekin seisovat. Hänellä on mukanaan myrskylyhty, jonka hän sytyttää, ja Sylvia, Aatos ja Konsta sammuttavat taskulamppunsa. Sitten mies ojentaa jokaiselle jotain, millä istua: tyynyn, viltin, istuinalustan. Sylvia istuutuu kuitenkin portaille. Hän haluaa varmistaa, että he voivat koska tahansa paeta, jos vaikuttaa siltä, että mies haluaakin heille pahaa.

”Kerro, kuka olet”, hän sanoo vaativasti, kun kaikki ovat istuneet alas.

Mies katsoo heitä yksitellen vuoron perään, kohottaa kätensä rintakehälleen ja vastaa: ”Nimeni on Daniel.”

”Miksi sinä olet täällä?”

Mies katsoo häntä hetken ja hymähtää ennen kuin aloittaa.

He saavat tietää, että Daniel on koditon jouduttuaan työttömäksi tehtyään jonkin ison virheen töissä. Sylvia huomaa sen kaduttavan Danielia, vaikka tämä ei kerrokaan tarkemmin, mitä tapahtui, vaikka hän kysyy. Tämä työskenteli lähihoitajana kaupungin toisella puolella, mutta kun hänellä ei ollut varaa vuokraan, hän oli joutunut lähtemään asunnostaan ja oli vaeltanut paikasta toiseen, päätyen kuitenkin lopulta bunkkeriin asumaan vähin tavaroin.

”Siitä on nyt hieman yli puoli vuotta.”

”Eikö täällä ole ihan kamalaa olla?” Konsta kysyy.

”No, ei tämä kunnon kotia korvaa”, Daniel vastaa ja katsoo ympärilleen. ”Mutta on tämä parempi kuin moni muu paikka, jossa yövyin. Päivisin kävin syömässä ja hakemassa ruokatarvikkeita vähävaraisille eräästä paikasta.”

”Etkö sitten käy enää?”

Danielin ääneen eksyy jotain synkempää, kun hän vastaa: ”Kävisin, jos en olisi jäänyt tänne jumiin. Yhtenä aamuna yritin lähteä täältä siitä ovesta, mistä te tulitte, mutta en enää päässyt.”

”Siinä on uusi lukko”, Sylvia kertoo ja ottaa sen taskustaan. ”Minä tiirikoin sen.”

”Taitavasti tehty”, Daniel naurahtaa. ”Kiitos. On mukava päästä takaisin päivänvaloon.”

”M-miten sinä olet oikein pärjännyt täällä?” Aatos kysyy.

”En kovinkaan hyvin”, Daniel myöntää. ”Itse asiassa minulle meinasi käydä todella huonosti.”

Ja silloin he saavat vihdoin tietää, miksi Danielin suu on pikimusta. Hän kertoo löytäneensä jostain päin bunkkeria jotain, mikä näytti syötävältä.

”Se oli typerä virhe, oikein saakelin hölmöä. Ihan hävettää kertoa siitä teille”, mies pudistelee päätään. ”Mutta oli kulunut jo muutama päivä ja olin hirvittävän nälkäinen. Minulla oli tuskin mitään enää jäljellä, vain vettä ja sekin jo useita päiviä pullossa seissyttä. Joten söin lattialta sen, mitä löysin. Pian tajusin, että löytämässäni ruoassa oli oltava rotanmyrkkyä. Aloin voida huonosti, oikein todella kurjasti, mutta onneksi minulla on mukanani lukuisia lääkkeitä. Yksi niistä on aktiivihiili.”

”Mitä se on?” Sylvia kysyy otsaa rypistäen.

”Se on lääkettä, joka auttaa myrkytyksiin. Mutta kaikki, mihin lääke koskee, se värjää mustaksi. Onnistuin saamaan sitä käsillenikin juodessani koko pullon. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan niin kuin olin laskelmoinut. Olin niin huonovointinen, että pelkäsin kuolevani. Silloin yritin lähteä täältä, rikkoa ikkunan ja kiivetä ulos.”

”M-me näimme sinut”, Aatos sanoo hiljaisesti. ”Sinä näytit ihan hirviöltä. Pidit outoa ääntä ja kielesi oli p-pikimusta, silmäsi kuin r-riivatut.”

”Ah, se ei siis ollutkaan unta”, Daniel sanoo ja heidän ilmeensä nähdessään remahtaa kovaan nauruun. ”Taisin todella pelästyttää teidät. Olen pahoillani siitä. Mutta mikä ihme sai teidät palaamaan?”

”Me ajattelimme sinun olevan jonkinlainen hirviö”, Aatos vastaa. ”Ja halusimme tulla katsomaan, m-millainen hirviö on kyseessä.”

”Ja varmistaa, ettei se pääse täältä ulos”, Sylvia täydentää.

Daniel katsoo heitä hetken ennen kuin hymähtää: ”No, toivon, että olette jo huomanneet minun olevan aivan tavallinen ihminen. Koditon, kyllä, ja työtön, mutta muuten ihan tavallinen.”

”Onko sinulla nälkä?” Konsta kysyy aivan yllättäen ja avaa reppunsa. Sylvia ymmärtää heti ja avaa itsekin reppunsa, Aatoksen tehdessä samoin. Pian Konsta ojentaa suklaakeksejä, Sylvia vesipulloa ja Aatos korvapuustia Danielille, joka katsoo tarjoiluja hämmentyneenä.

”Pidätkö suklaasta? Tai korvapuusteista?”Aatos kysyy.

”Itse asiassa pidän molemmista. Paljonkin”, Daniel vastaa, nyt paljon hiljaisemmalla, pienellä äänellä. Hän ottaa ruoat ja vesipullon vastaan hellävaroen ja avaa keksipussin. Sieltä kohoava tuoksu saa hänet sulkemaan hetkeksi silmänsä ja ensimmäinen puraisu on hidas, oikein nautiskeleva.

Tuo on kyllä parasta mahdollista käyttöä suklaakekseille, Sylvia toteaa katsoessaan, kuinka paljon Daniel näyttää nauttivan niiden mausta. He jakavat kolmistaan loput keksit ja mutustelevat niitä hiljaisina bunkkerin lattialla istuen. Se on hassu hetki, mutta myös kovin hauska, sillä Daniel alkaa pian kysellä heistä kaikenlaista. He kertovat hänelle koulusta, kuinka Aatos ja Sylvia tutustuivat toisiinsa ja miten he viestivät toisilleen salakirjoituksella. Sylvia kertoo ylpeänä myös salaseurasta ja heidän tekemästään valasta sekä majasta.

”Mutta sen paikkaa emme kyllä kerro, se on salainen”, Sylvia lisää päättäväisesti, koska johonkin heidän pitää vetää raja. Jos kertoo kaiken salaseurasta, se ei ole enää salainen.

Danielia se ei tunnu haittaavan.


                                                                                                   
Kun keksit ja loput korvapuustit on syöty, Konsta katsoo puhelintaan (ei kenttää, hän huomauttaa) ja ilmoittaa kellon olevan yksinkertaisesti liikaa. ”Se on jo seitsemän illalla.”

”Meidän pitää mennä nyt kotiin”, Sylvia sanoo Danielille ja alkaa kiireesti pakata tavaroita takaisin laukkuun. Daniel ojentaa loppuja keksejä ja vesipulloa, mutta Sylvia käskee pitämään ne. ”Meillä on paljon vesipulloja kotona. Ja rahaakin, että voidaan ostaa lisää.”

Siihen Daniel naurahtaa, jolloin Sylvia keksii kysyä: ”Haluatko, että me tuotaisiin sinulle jotain?”

”Ei teidän tarvitse”, Daniel vastaa. ”Teitte jo suurimman mahdollisen palveluksen, kun tiirikoitte tuon lukon. En usko kenenkään tulevan tarkistamaan sitä useaan kuukauteen, joten pääsen liikkumaan kuten ennenkin. Mutta jos joskus haluatte tulla tervehtimään, saatte sen mielellään tehdä. On mukavaa puhua muidenkin kuin vain toisten kaltaisteni kanssa.”

Daniel saattaa heidät bunkkerin ovelle ja tulee haistelemaan lokakuun kosteaa, syksyistä ilmaa. Ulkona on jo pilkkopimeää. Hän näyttää kuitenkin perinpohjin tyytyväiseltä, vaikka hänen kielensä on vieläkin musta ja hän on kamalan laiha. Mutta ehkä Sylvia voisi tuoda hänelle jotain syötäväksi?

”Tykkäätkö sinä minestronekeitosta?” Sylvia keksii kysyä juuri ennen kuin he lähtevät.

Daniel vastaa, ettei ole koskaan maistanut, ja Sylvia nyökkää tyytyväisenä. Täydellistä.

He vilkuttavat hyvästiksi, ja pian bunkkeri katoaa metsän pimeyteen, kun he kulkevat jo melkein tutuksi muodostunutta polkua pitkin takaisin pururadalle. Kukaan ei puhu. Sylvia on syvällä ajatuksissaan miettien, millaista olisi olla ilman kotia ja ilman mitään muutakaan paikkaa, minne mennä. Sylvialla sentään on koti ja sänky ja koulu, jossa hänen pitää joka päivä olla paikalla ja jossa hän saa olla Konstan ja Aatoksen kanssa. Danielilla ei ole näistä asioista mitään.

Hiljaisuus kestää edelleen, kun he palaavat pururadalle ja kulkevat sitä pitkin takaisin kävelytielle. Lopulta he pysähtyvät tienkulmaan, josta Aatos kääntyy yhteen suuntaan ja Sylvia ja Aatos toiseen.

Konsta ottaa taskustaan amerikanpastillipussin ja kohottaa sitä ilmaan.

”Näille ei tullutkaan kauheasti käyttöä.”

”Ei niin”, Sylvia sanoo. ”Vaikka Daniel suklaasta pitikin.”

Ketään heistä ei oikein naurata eikä Sylviakaan tunne helpotusta siitä, että mysteeri on selvitetty. Bunkkerin hirviö on paljastunut aikuiseksi, jonka elämä on aivan erilaista kuin heidän kolmen.

”Minä luulen, että menen viikonloppuna bunkkerille moikkaamaan Danielia uudelleen”, Sylvia sanoo hetken asiaa pohdittuaan.

”Minä tulen mukaan”, Konsta sanoo, ja he molemmat katsovat Aatosta, jonka katse on suunnattuna katukivetyksen märkiin keltaisiin syyslehtiin. Sekunnit venyvät eikä tämä vieläkään sano mitään. Sylvia on jo esittää asiansa uudelleen, jos Aatos ei vaikka ymmärtänyt kaikkea, mutta silloin tämä kohottaa päänsä ja katsoo häntä päättäväisesti:

”Minäkin tulen. Jokainen ansaitsee ystävän, myös kodittomat ja työttömät.”

Siitä he ovat kaikki yhtä mieltä ja vihdoin pieni hymykin kohoaa kasvoille. Sitten Aatos sanoo hyvästit ja kääntyy omalle kotikadulleen Sylvian ja Konstan jatkaessa toiseen suuntaan omiin koteihinsa.

Ja niin heidän salaseuransa ensimmäinen seikkailu päättyy: perin pohjin onnistuneesti.




A/N2: Halusin vielä tähän loppuun kirjoittaa ajatuksen, jota olen pyöritellyt tätä toista osaa kirjoittaessani. Mietin pitkään, haluanko Sylvian ja poikien seikkailujen olevan taianomaisia ja fantasiaelementtejä sisältäviä kertomuksia, jossa esimerkiksi päädyttäisiin toisenlaisiin maailmoihin, mutta tätä kirjoittaessa päädyin kuitenkin yhä vahvemmin siihen lopputulokseen, että aavistus saa olla tämän tarinan maaginen elementti ja muu on tuttua. Siksi olisikin erityisen kiva kuulla, mitä tykkäsit tästä tarinasta! :) Tämä nimittäin on mielestäni hieman erilainen kuin aikaisemmat Sylvia-tarinat, vaikka tämä osa niitä onkin. Ja kiitos, että luit!

© Waulish

kartanon hiljaisuus koskematon / yö sen kietoo lailla kapalon
joku varjoissa odottaa, huomaatko sen? / se on hirmuisen kauhea hiddenben

(runo: Kaarne)

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 1 206
Vs: Syvälle maan alle | S | Sylvia Rastas | osa 2/2
« Vastaus #2 : 22.11.2020 19:34:52 »
Olipa kivaa vihdoin ja viimein syventyä tähän kunnolla! Näitä lukiessa on vähän samaa tunnelmaa kuin pienenä uutta Viisikkoa tai vastaava seikkailukirjaa aloittaessa ja ruokaakin kolmikolla oli pakattu mukaan sen mukaisesti :D Vaikka Amerikanpastilleille tulikin sitten muuta käyttöä. Hyvä keksintö, koska vähän jo ihmettelin, mihin niitä niin paljon tarvittiin ja miksi Konsta ei ollut ostanut muitakin karkkeja samalla, jos kerran oli ostanut pastillit irtokarkkihyllystä.

Tässä toimi tosi hyvin taas tuo kolmikon porukka: tomera ja kaikkeen varautuva Sylvia, epäileväinen Konsta ja rauhallisempi, mutta tiiviisti mukana oleva Aatos, joka oli koulussakin vakuutellut Konstalle hirviön olevan totta. Jännitys tiivistyi tarinan myötä, kun odoteltiin Aatosta, pakkailtiin tavaroita, tiirikoitiin lukkoa (hyvä Sylvia!) ja hiivittiin bunkkeriin. Huvitti lukea, kun Sylvia närkästyy poikien grafitti-ja jalkapallojutuista ja haluaisi, että he keskittyvät seikkailuun :D samoin pullien syöminen ennen bunkkeriin menoa oli hauska yksityiskohta, ihan tottahan se on, että seikkaillessa varmasti tulee nälkä!

Minusta oli hyvä ratkaisu, että tämä mysteeri ei paljastunut miksikään yliluonnolliseksi, vaan selvisikin että hirviö oli ihminen. Onneksi ystävällinen sellainen! Jotenkin tuo fantasiaelementtien jättäminen vähemmälle toi tähän juuri sitä Viisikko-tunnelmaa, koska niissähän mysteereille löytyy aina myös jokin looginen selitys :)

Kiitos tästä, seuraavaa tarinaa odotellessa! Tämä on ihana ja hyvän mielen tuova sarja :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥