Kirjoittaja Aihe: FMA: Tunnottoman tuska (S, Al & Ed, oneshot)  (Luettu 2118 kertaa)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
FMA: Tunnottoman tuska (S, Al & Ed, oneshot)
« : 12.10.2020 11:47:37 »
Title: Tunnottoman tuska
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hagane no Renkinjutsushi (Fullmetal Alchemist)
Characters: Alphonse Elric, Edward Elric
Genre: Angst (lopussa kevenee)
Rating: S
Disclaimer: Arakawa Hiromu omistaa oikeudet hahmoihin ja alkuperäisen sarjaan. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: ”Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas oikeasti itkeä.”

A/N: Osallistuu haasteisiin Multifandom IV sekä Sana/kuva/lause10 #2, lauseena ”Sade on kietonut kaiken kosteaan viittaansa”.

Oon pyöritellyt tätä jo jostain alkuvuodesta, kun en vain ole saanut kirjoitettua eteenpäin. Lopulta tuli valmista ainakin jotenkuten :D FMA on semmoinen fandom, että aihetta angstiin kyllä riittää.



Tunnottoman tuska


Alphonse katseli ulos pimeyteen avonaisesta ikkunasta. Syysyö oli sateen jäljiltä kylmä ja märkä, mutta Alphonse ei sitä tuntenut, tiedosti vain. Oli ulkona sitten jäätävä tuuli tai hiilloksen lailla paahtava aurinko, Alphonse ei voinut mitenkään sitä aisteillaan tuntea. Hänellä kun ei ollut jäljellä enää mitään muuta tuntevaa kuin sielunsa, ja ehkä juuri siksi siihen sattuikin niin, jok'ikisenä hetkenä.

Ruumista hänellä ei enää ollut, oli vain se vanha haarniska, johon Edward oli omalla verellään sinetöinyt hänen sielunsa. Alphonse syytti itseään kehonsa menettämisestä päivittäin, eikä sen aiheuttama tuska jättänyt häntä rauhaan. Voisi ajatella olevan helppoa olla vain haarniskaan sidottu sielu: ei tarvinnut koskaan tuntea nälkää, janoa, väsymystä tai fyysistä kipua, olisi ikuisesti terve ja iätön, käytännössä kuolematon. Mutta Alphonse olisi antanut melkeinpä mitä vain, jotta olisi saanut taas tuntea kehollaan ja sydämellään, koska hänen sielunsa oli ollut jo pitkään pahasti ylikuormitettu.

Yöt olivat pahimpia. Kun kaikki muut nukkuivat, Alphonse jäi yksin tuskansa kanssa. Ei hän voinut nukkua. Ei hänellä ollut ruumista, jota lepuuttaa, ja sielut eivät koskaan nuku. Muille yöt merkitsivät niin fyysistä kuin henkistäkin lepoa ja hetkellistä ajatusten nollaamista, todellisen maailman unohtamista, mutta Alphonselle ne tarkoittivat tuskaisia tunteja yksinäisyydessä. Hän kadotti itsensä ja ihmisyytensä niihin hetkiin, hukkui tunnottomuutensa tuskaan.

Joskus Alphonse havahtui ympäristönsä ääniin ja sai nostettua itsensä ylös siitä kivusta, johon hän oli joka yö hukkumaisillaan. Toisinaan Edward heräsi kesken uniensa, piteli hampaat irvessä olkaansa tai jalkaansa ja valitti hiljaa. Vaikka automailit olivatkin kätevä ja elämää helpottava keksintö, Alphonse tiesi, että raajojen menettäminen ja korvaaminen metallilla oli kaikin puolin kivulias kokemus. Alphonse ei halunnut, että veli joutui kärsimään kipua, joka oli välillä niinkin sietämätöntä että pakotti hereille, mutta samalla hän tiedosti hieman kadehtivansa Edwardia. Hulluahan se ehkä oli, sillä veli kantoi henkisenä taakkanaan sen saman kuin hänkin, ja joutui elämään keho pahasti vaurioituneena, joskin korjattuna. Mutta tällä kuitenkin oli niin ruumiinsa kuin sydämensä jakamassa kaiken sen tuskan sielunsa kanssa.

Yleensä Alphonse pysytteli yöt sisätiloissa, odotti muiden heräävän, vaikka käytännössä oli kai yksi ja sama, missä hän yönsä vietti. Sillä kertaa hän kuitenkin päätti lähteä ulos. Märkä syysyö tuntui kutsuvan häntä. Hän sulki avonaisen ikkunan ja varmisti, että Edward nukkui yhä, ei ollut herännyt ikkunasta sisälle vyöryneeseen koleuteen tai raajojensa särkyyn. Mikään ei onneksi häirinnyt veljen unta, joten Alphonse saattoi poistua huoneesta edes sen asian suhteen helpottuneena. Hän yritti liikkua mahdollisimman hiljaa, kadota yön pimeään äänettömyyteen.

Ulos päästyään Alphonse huomasi, että satoi jälleen. Musta taivas oli piilossa paksun, sumuisen harmaan pilvipeitteen takana, ja maa litisi hänen askeltensa alla. Hän kuuli yön kostean, hiljaisen kohinan ja näki haarniskalle putoilevat vesipisarat. Hän tökki niitä kevyesti metallisormillaan, yritti turhaan koskettaa. Mutta mitään hän ei oikeasti koskenut, tuntenut, kuuli vain hiljaiset kalahdukset, kun metalli osui metalliin. Se oli kuin ilkeä muistutus siitä, mitä hänestä enää oli jäljellä, ja hän laski haarniskan kädet surkeana alas.

Voi miten Alphonse olisikaan halunnut itkeä, puhdistaa väsyneen ja tuskaisen sielunsa, keventää mielensä. Mutta hän ei voinut. Vaikka hänen sielunsa valittikin kokemaansa kärsimystä ja tuskaa päivittäin, jokaisena hetkenä, helpotusta se ei hänelle suonut. Itku paransi, puhdisti, tyynnytti mieltä vain kehon kautta, eikä vanhaa haarniskaa voinut edes hyvällä tahdolla kehoksi sanoa, ei vaikka hänen sielunsa olikin siihen sinetöity.

Sadepisarat putoilivat yhä tasaisesti alas maahan, ja osa niistä jatkoi haarniskan kylmää, puolivillaista huuhtelua. Vettä valui myös pitkin kypärää, Alphonse tiesi sen, vaikka ei pisaroita voinutkaan nähdä saati tuntea, ja nimitti ne kyynelikseen. Koska hän ei itse voinut itkeä, hän antoi yön tehdä niin puolestaan, kastella hänet kylmillä kyynelillään.

Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas oikeasti itkeä, Alphonse mietti surumielisenä. Hän tiesi ettei saisi rauhaa ennen sitä, tiesi ettei Edwardkaan saisi, ja se sai hänen sielunsa suremaan taas kahta kauheammin.

Alphonse seisoi yksin sateessa, yön itkussa, niin kauan kunnes sää alkoi hiljalleen seljetä. Ohut kaistale tummaa yötaivasta kurkisti harmaiden pilvikerrosten välistä, mutta sää pysyi yhä kylmänä ja kosteana – vaikka yhdentekevää se Alphonselle käytännössä olikin. Hän alkoi kävellä edestakaisin talon viertä pitkin, kuunteli jalkojen alla litisevää ja lätsähtelevää märkää nurmea. Jos hän ei voinut tuntea, hän voisi edes kuulla.

Kun yö alkoi pikkuhiljaa taittua aikaiseen aamuun, Alphonse suuntasi märät askeleensa talon portaille. Metalli kolahteli kiveä vasten, kun hän nousi askelmat yksi kerrallaan. Kun hän kurottautui avaamaan oven, hän pysähtyi hetkeksi katsomaan haarniskakättään. Suurin osa sadevedestä oli jo valunut pois, mutta pienenpieniä pisaroita erottui pistemäisinä sarastavan aamun hämärässä. Kyyneleet, jotka yö oli valuttanut hänen puolestaan, olivat yhä läsnä, aivan kuten oli hänen tunnoton, turta tuskansakin.

Sisällä Alphonse löysi Edwardin vuoteesta, kuten oli olettanutkin. Tämä kuitenkin oli jo hereillä, istui olkaansa pidellen ja oli selvästikin vain hetkeä aiemmin katsonut ikkunan suuntaan. Kolina ovella sai tämän kuitenkin kääntämään katseensa heti tulijan suuntaan.

”Olet jo hereillä”, Alphonse totesi veljen herkeämätön, kultainen katse itsessään kiinni.

”Joo”, Edward mutisi vastaukseksi ja laski kätensä. ”Olka pakotti hereille.”

Alphonse katsoi veljensä metallin peittämää olkaa, josta automail-käsi alkoi, ja mietti, millaista sen aiheuttama kipu oikein olikaan.

”Eikä tässä oikein enää viitsi uniakaan jatkaa”, Edward jatkoi. ”Kohtahan sitä heräisi joka tapauksessa.”

”Niin.”

”Missä sinä muuten oikein olit?” Edward kysyi sitten ja antoi katseensa kulkea pitkin haarniskaa. ”Olet märkä ja kurainen… Kävit ulkona vai?”

”Joo, pihalla vähän haistelemassa ilmaa”, Alphonse vastasi hieman ympäripyöreästi. ”Ei sitä aina jaksa sisälläkään kyhjöttää.”

Edward nyökkäsi vaiteliaasti, ja muutaman asteen synkemmäksi painuneesta ilmeestä Alphonse päätteli veljen muistavan, että tosiaan, eihän hän pelkkänä sieluna voinut nukkua muiden tavoin. Sanaton myötätunto sai hänen olonsa hieman kevyemmäksi.

”Lähdetään tänään Winrylle”, Edward vaihtoi sitten puheenaihetta. Hänen ilmeensä oli taas kutakuinkin normaali. ”Haluan hänen katsovan tätä hieman.” Hän taputti automail-olkaansa ja niin tehdessään irvisti kivusta.

”Hän pyysi meitä muutenkin käymään useammin”, Alphonse totesi. ”Eikä vain silloin kun raajasi joutaisivat romuttamolle.”

”No, ilahdutetaan hänet tällä kertaa”, Edward tuumasi ja laski jalkansa lattialle. ”Ellen sitten ehdi hajottamaan kättäni ennen sitä.”

”Se on hyvin todennäköistä”, Alphonse vastasi, ja hänen sielunsa hymyili keskustelun tuomalle turvallisuudelle.

Vaikkei Alphonse halunnutkaan, että kipu herätteli veljeä unen aikana, hän oli iloinen, että tämä oli herännyt, koska ei sen myötä joutunut enää olemaan yksin. Hän oli taas selvinnyt yhdestä yksinäisyyden täyttämästä tuskan yöstä, ja vaikka hän tiesi, että niitä oli tulossa lisää, elämä näytti taas hetken verran vähän valoisammalta. Edward oli hänen vierellään ja pelkällä läsnäolollaankin muistutti, että hänkin oli yhtä lailla ihminen senhetkisestä tilanteesta huolimatta, että se kaikki oli vain totta vain toistaiseksi.

Vielä jonakin päivänä he saisivat etsimänsä rauhan.

Vielä jonakin päivänä hänkin voisi taas oikeasti hymyillä.
« Viimeksi muokattu: 05.06.2021 18:38:47 kirjoittanut Larjus »
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 520
  • 707
Rakastan FMA angstia ja sarjahan antaa sille mitä erinomaisimmat puitteet! Alin yksinäiset yöt antavat hyvin mahdollisuuksia itkettää lukijaa, kun Al itse ei kykene  itkemään. Itsekin tullut käytettyä elementtinä Alin kykenemättömyyttä itkeä, joka toimii kyllä hyvin useilla eri variaatioilla.

Pidin siitä, miten syksyinen tämä oli, vaikka syksyä ei suoraan kuvailtukaan, mutta kolea sade ja yö, jotenkin siitä tuli todella lohduton tunnelma, vaikka Al haki nimenomaan lohtua ulkoilmasta. Hieno ficci, jossa kuitenkin oli mukavan lämmin loppu, kun aamu sarasti ja Ed heräsi. Pidin myös siitä, että heitit pientä vitsiäkin kädenhajottamisesta lopussa, vaikka tunnelma itsessään oli hyvin synkkä läpi tekstin. :) Myös Winryn mukaanottaminen oli hyvä!

Kaikin puolin maistuva ja riipaiseva ficci, joka oli kiva pongata Kommiksesta, kun pitkään aikaan en ole lukenut ficcejä juuri ollenkaan. :) Kiitos!


“People can have lovers.
They can have friends. They can be together.
But when you think about it,
you’ll see that originally, we’re alone.”

Linne

  • ***
  • Viestejä: 696
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tämä on hirmuisen kaunis mutta surullinen kohtaus. Al pääsee turhan harvoin parrasvaloihin, joten oli kiva löytää ficci, joka oli kirjoitettu vain Alin näkökulmasta. Tuntuu luonnolliselta, että Al nuoresta iästään huolimatta kokee monenlaisia tunteita, kuten tässä kateutta Ediä kohtaan ja sitten taas surua veljen puolesta. Tässä oli myös paljon kauniita kielikuvia, kuten tunnottomuuden tuska ja yön itku jotka saivat ihan todella tuntemaan riipivää surua Alin puolesta. Lopun kevennys oli kuitenkin hauska eikä tuntunut yhtään väkinäiseltä, vaikka usein tunnelman kohottaminen angstin lopussa ei oikein toimi.
Kaunis ficci, kiitos tästä juuri sopivan kokoisesta palasta angstia <3
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Odo: Itse en pääsääntöisesti hirveesti perusta angstista, mutta aina toisinaan ja vähän fandomistakin riippuen se maittaa. FMA mahdollistaa kyllä angstin todella hyvin vaikka miten monesta hahmosta! Al joutuu todella paljon tuskailemaan sen kanssa, kun hänestä on jäljellä vain sielu (missä hänen ihmisyytensä alkaa ja mihin se loppuu), ja siinä onkin hyvät ainekset angstiin.

Syksyisyys tuli vähän niin kuin vahingossa mukaan tuon inspiraatiolauseen myötä :D Aloittelin tätä tosiaan jo alkuvuodesta, mutta silloin oli käytännössä samanlainen sää kuin nytkin, joten tunnelma on pysynyt kohdillaan koko ajan XD Sopii myös angstiin hyvin, olishan joku lämmin valoisa kesäyö vähän erilainen miljöö tällaiseen.

Lopusta halusinkin vähän valoisamman, koska yhyy on herkkis joka kestää angstia niin huonosti :D Aamun sarastus ja Edin herääminen luovatkin hyvin kontrastia Alin yksinäisyyden öihin, että taas hetkeksi helpottaa. Siksikin halusin Edin tuolla lailla hyvin pienesti vitsailemaan kätensä hajoittamisesta ja puhumaan Winryn luona käymisestä. Yksinäisyys väistyy, ja tilalle tulee ihmisiä, jotka välittävät :)


Linne: Noh, eihän angst kovin iloista voikaan olla ;D Vaikka loppua kohden vähän helpottikin. Olisin toki voinut jättää Alin yksin yöhön ficin lopussakin, mutta kuten tossa Odolle just vastasin, en mä juurikaan kestä angstia (ainakaan itse kirjoitettuja) ilman edes vähän valoisempaa loppua. Ne ei toki aina toimi, mutta mä panen ne sit toimimaan vaikka väkisin XD Tässä se toi myös osaltaan kontrastia Alphonsen öihin, kun ei enää aamun sarastaessa tarvitsekaaan olla yksin vaan läheistensä luona ja seurana. Ei pääse oma ihmisyys ihan unohtumaan kokonaan.

Alphonse on aivan ihana hahmo, ja hänelläkin on kuormanaan paljon tuskaa, siksi olikin kiva päästä kirjoittamaan hänen näkökulmastaan! Ristiriitaiset ovat tunteet, minkä kyllä ymmärtää, kun ottaa hänen koko tilanteensa huomioon. Niitä oli kiva ruotia, ja kielikuvia oli kiva keksiä. Tuo paradoksi siitä, että kokee tuskaa, vaikkei periaatteessa voikaan tuntea, oli mukana heti alusta alkaen, ja luonnollisestikin päätyi otsikoksikin asti.

Kiitokset molemmille oikein paljon ihanista kommenteista ^^

お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 808
Nyt kun olen tätä ennen lukenut yhden tämän fandomin fikeistä ja hieman tönkinyt fandomin taustaa, onkin helpompi lukea toinenkin fikki.  :)
Tykkään fikeistä, johon on valittu jokin yksi pieni hetki tai aika - tässä tämä sateinen yö - ja pureudutaan siihen.

Lainaus
Suurin osa sadevedestä oli jo valunut pois, mutta pienenpieniä pisaroita erottui pistemäisinä sarastavan aamun hämärässä. Kyyneleet, jotka yö oli valuttanut hänen puolestaan, olivat yhä läsnä, aivan kuten oli hänen tunnoton, turta tuskansakin.
Tässä on kivasti kiteytettynä tuo Alphonsen tilanne elää sieluna, joka on ottanut (joutunut ottamaan) näkyväksi hahmoksi haarniskan. Kaipa sitä etsii sijaisitkijää, kun itse ei voi kuin tuntea sielusa rypistyvän itkemättömän itkun alla.

Ja opin uuden terminkin. Automail. Tässä ei tarvinnut jäädä sitä sen kummemmin ihmettelemään, fikki antoi selkeästi ymmärtää mitä se tarkoittaa. Ja uuden fandomin lukijakin pysyy mainiosti kärryillä.
               

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Fairy tale: Tervetuloa vain! :D Kiva kuulla, että olet päätynyt tutustumaan vähän uuteen fandomiin. Minustakin on kiva lukea (ja kirjoittaa) ficejä, joissa keskitytään hetkeen. Aina ei tarvi paljon tapahtumia ja runsasta toimintaa, joskus pieni hetkikin on tarpeeksi.

Alphonsen tilanne on kyllä rankka, varsinkin kun muistaa, että hän on vielä lapsi. Hänen kengissään haluaisi vähemmästäkin itkeä, ja onhan se raskasta, kun ei sitä voi itse tehdä. Voi vain kuvitella muiden itkevän puolestaan.

Kiva myös kuulla, ettei uusi termi aiheuttanut sen kummemmin ihmetystä tai vaikeuttanut tekstin joidenkin juttujen ymmärtämistä. Tässä kyllä tuli aika selvästi esille, mitä automailit ovat, vaikka mikään asian selittely ei ollut agendanani, onhan ficeissä vähän se ennakko-oletus, että fandom hahmoineen ja kommervenkkeineen on tuttu. Mutta onhan se aina kiva, kun vähän vieraammasta fandomista lukeminen ei tyssää siihen, että jää ihmettelemään että niin mikä oli :D

Kiitokset kommentista! ^^

お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 090
  • Kurlun murlun
Voi Al pieni kulta! ;_;

Lainaus
en mä juurikaan kestä angstia (ainakaan itse kirjoitettuja) ilman edes vähän valoisempaa loppua
Meinasin tulla rutisemaan siitä, miten angsti ilman onnellista loppua on silkkaa kauhistusta, ja sitten näin tämän ja huokaisin helpotuksesta. Tietää olla odottamatta liian tuskaisia kokonaisuuksia tulevaisuudessa. Ei sillä ettei tuskannälkäinen sieluni niistä viehättyisi, mutta. xD Tämän kohdalla hurrasin kun toiveikkuutta oli otettu mukaan, koska Al jos kuka ansaitsee pelkkää hyvää elämäänsä. <3 Komppaan jokaisen edellä kommentoineen ajatuksia rumpukapuloiden kanssa.

Ja niin ihana otsikko. D: <3 Olisi ihan hirveää, jos tekisi mieli itkeä, tarvitsisikin itkeä ja purkaa pahaa oloa, ja sitten siihen ei pystyisikään. :<  Nyyh, niin surku mutta ihastuttava teksti.

- Mai
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Maissinaksu: Hei, oonhan mä joskus aiemminkin inissy sulle siitä, mikä herkkis nyyhkis pehmo oon angstin suhteen, pakkohan lopussa on oltava edes vähän helpotusta :D (vaikka okei, oon mä kirjoittanut yhden angst-ficin, joka vaan paheni loppua kohden... 😅 Mutta siis näin pääosin!)

Al todellakin ansaitsee kaikkea hyvää! Hän on niin sellainen kanelipulla, liian hyvä ja puhdas maailmaansa. Hyvä "uhri" angstille siis, mutta kyllä hänelle on pakko antaa edes vähän toivoa elämään, vaikka muuten rankkaa onkin. Onneksi hänellä on elämässään rakkaita ihmisiä tukena ♥

Kiva kuulla että otsikko on ihana! Otsikoiden keksiminen on vaikeaa (nytkin tuskailen yhden ficin kanssa, olisi muuten käytännössä valmis), mutta tuon kun keksin, olin oikein tyytyväinen. Se sopii mielestäni hyvin Alille ja sille, mitä tässä ficissä halusin tuoda esille.

Vaikka en mikään ruumiiton sielu olekaan, mä oon tosi huono itkemään :< Se on aika kamalaa etenkin silloin, kun haluais (omaa oloa helpottaakseen), mutta ei vaan onnistu :/ Tätä kirjoittaessa tuo oma ongelmani ei tosin ollut mielessä, mutta kyllähän sen myötä tulee vähän samaistuttua Aliin.

Kaunis kiitos jälleen ihana kommentista ^^ Kyllä mun mieltä aina niin lämmittää, että jaksat lukea ja kommentoida mun tekstejä ♥
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Voih, olipa tämä surullinen! Tajusin, että jotenkin sitä aina unohtaa välillä, mitä kaikkea Alin tilanne käytännössä oikeasti tarkoittaa: hän ei voi nukkua, ei syödä, ei tuntea mitään kehollaan. Tämä pitkää ja yksinäistä yötä ja sen aikana päähän vyöryviä ajatuksia kuvaava tarina jotenkin avasi silmät sille ihan eri tavalla. Tässä oli monia hienoja oivalluksia, kuten heti alussa tämä Hänellä kun ei ollut jäljellä enää mitään muuta tuntevaa kuin sielunsa, ja ehkä juuri siksi siihen sattuikin niin, jok'ikisenä hetkenä - koska Al tosiaan on niin nuori, hänen sieluunsa tilanne sattuu varmasti kahta kauheammin. Samoin tykkäsin siitä, miten hän kiinnittää tarkasti huomiota ympäristöönsä, vaikkei voikaan tuntea esim. sään vaihteluita ja maan kosteutta. Se toi lukijallekin ympäristön elävänä mieleen. Suosikkikohtani oli kuitenkin tämä:
Lainaus
Vettä valui myös pitkin kypärää, Alphonse tiesi sen, vaikka ei pisaroita voinutkaan nähdä saati tuntea, ja nimitti ne kyynelikseen.
Voi apua, miten ihanasti ja surullisesti sanottu tuo nimitti ne kyynelikseen :'( Onneksi lopussa oli valoisampaa, kun Ed olikin jo hereillä ja heitettiin vähän vitsiä romuttuneista raajoista ja muuta :) Lämmitti myös sydäntä tuo Alin ajatus, että Ed on aina hänen vierellään ja muistuttaa, että hän on yhä ihminen. Veljen kanssa Al selviää mistä vaan <3

Kiitos tästä, olipa ihana ja liikuttava teksti! Olisi ihanaa lukea lisääkin tästä fandomista sinulta :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Thelina: Alin tilannetta kun vähän tarkemmin miettii, niin se tosiaankin on kamala, ja henkisesti niin rankkaa. Hänellähän on sarjankin aikana kipuilua mm. oman ihmisyytensä kanssa, ja yöt varsinkin ovat raskaita, kun muut nukkuvat ja on pakko selvitä yksin. Vaikka sen miettiminen onkin rankkaa, siitä oli oikeastaan kiva (vaikkakin hankala) kirjoittaa.

Minä itsekin tykkäsin tuosta mainitsemasti kohdasta :D Yö saa itkeä Alin puolesta kun hän itse ei voi.

Loppuun piti saada vähän jotain valoisampaa, koska lohduttomat loput jättää mut aina niin surulliseksi, ja kuitenkin pohjimmiltani haen kirjoittamisesta itselleni hyvää mieltä. Ja Al on niin kanelipulla, se ansaitsee vain kaikkea hyvää. Aamuvarhaisella herännyt Ed oli luonteva tapa saada Alin tuskallinen yö päätökseen, ja Ed on muutenkin Alille ihan erityinen henkilö ja auttaa selviämään mistä vain. Heidän veljessuhteensa on kyllä lempijuttujani FMA:ssa, se on niin vahva ja monipuolinen, niin aito... ♥

Kiitos kovasti kommentistasi! 😊 En lupaile mitään tulevien FMA-ficien suhteen (vähän köyhältä näyttää kyllä toistaiseksi), mutta jos jokin idea alkaa mielessäni kehkeytymään, niin en ole sitä romukoppaan heittämässä!
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: FMA: Tunnottoman tuska (S, Al & Ed, oneshot)
« Vastaus #10 : 02.12.2023 02:21:19 »
Tervehdys Vaihdokkaista! :) Oi, täytyy todeta että tämä teksti sopii tällaiseen pimeään vuodenaikaan (ja samalla Vaihdokkaiden teemaan) loistavasti. Tempauduin heti mukaan alun melankolisiin tunnelmiin, varsinkin kun satun vielä rakastamaan sadetta ja yön pimeyttä. Samalla tämä teksti antoi tosi paljon ajattelemisen aihetta ja valoi lopulta minuun sellaista tyynnyttävää lohtua ja luottamusta!

Tämä fandom ei ole minulle tuttu - olen joskus ainakin jotain Kaatosateen kirjoittamaa tästä lukenut, mutta itse fandom on vieras. Se ei kuitenkaan tuttuun tapaan haitannut yhtään! Tekstin lomassa tulee mielestäni juuri sopivasti taustatietoa niin, että veljesten nykytilanteesta maalautuu selkeä kuva. Ja voi miten symppaankaan Alphonsea tässä! Sitä voisi tosiaankin äkkiseltään ajatella niin, että pelkkänä sieluna oleminen olisi helppoa, kun ei tarvitsisi huolehtia mistään kehollisista tarpeista eikä kärsiä mitään ruumiinvaivoja - mutta sehän tarkoittaisi samalla sitä, että ihan mielettömän iso osa ihmisenä elämistä ja olemista jäisi pois. Tämä tarina saa käsittämään sen riipaisevalla tavalla Alphonsen (meinaan itsepintaisesti kirjoittaa Alphonso, haha :D) näkökulmasta. Eihän sitä jäisi paitsi pelkästään kivusta ja tuskasta, vaan myös monesta hyvästä ja kauniista asiasta - sellaisistakin, joita pitää herkästi ihan itsestäänselvyyksinä. Niin kuin vaikka sade, sadepisaroiden tuntu ja kastuminen! Miten arkisia asioita, mutta Alphonselle niin kaukaisia ja niin saavuttamattomissa. Vaikka hän kirjaimellisesti seisoo sateessa, hän ei pysty sitä tuntemaan. Tuntoaisti on vieläpä niin olennainen osa ihmisyyttä, tai niin sen koen. Onhan se onni, että osa aisteista on tallella, mutta sekään ei varmaan ole sama asia, kun oma keho sydämineen on poissa.

Mutta Alphonse olisi antanut melkeinpä mitä vain, jotta olisi saanut taas tuntea kehollaan ja sydämellään, koska hänen sielunsa oli ollut jo pitkään pahasti ylikuormitettu.
Tämä on tosi kiintoisa ja herätteleväkin ajatus. Ei ihme, että sielu ylikuormittuu, kun kuormaa ei voi jakaa ruumiin kanssa. Rupesin miettimään, miten usein sitä tulee rauhoittaneeksi tai keventäneeksi omaa mieltään juuri kehon avulla, joko tietoisesti tai tiedostamatta - voi halata tai heijata itseään tai vaikka huhkia hikitreenin. On vaikea kuvitellakaan, millaista olisi, jos sellaista mahdollisuutta ei enää olisi. Puhumattakaan siitä, jos ei voisi enää nukkua. Alphonsen tilanteessa minua riipaiseekin erityisesti hänen yöllinen yksinäisyytensä ja se, miten hän ei saa edes hetken lepoa, vaikka muilla on mahdollisuus lepuuttaa joka yö niin mieltään kuin kehoaankin. Samaten riipaisevaa on se, miten Alphonse ei voi purkaa kuormaansa myöskään itkemällä. Vaikkakin täytyy todeta, että on jollain tapaa lohdullinen ja kaunis ajatus, että yö itkee Alphonsen puolesta. ♥

Musta taivas oli piilossa paksun, sumuisen harmaan pilvipeitteen takana, ja maa litisi hänen askeltensa alla. Hän kuuli yön kostean, hiljaisen kohinan ja näki haarniskalle putoilevat vesipisarat.
Miten upeaa, eläväistä kuvailua. Aistit ovat vahvasti läsnä, vaikka tuntoaisti uupuukin joukosta. Erityisesti minua viehättää yön kostea kohina, koska kuulen sen oitis päässäni. Plus siinä on jotain kaunista, suorastaan runollista!

Kiintoisasti Alphonsen tilanne vertautuu myös Edwardin tilanteeseen. Molemmilla on omat alituiset haasteensa, eikä jatkuvien kolotustenkaan kanssa eläminen ole varmastikaan helppoa, mutta ottaisiko sitä kuitenkin ennemmin tuskan kuin tunnottomuuden, jos saisi valita? Tunnottomuuden sielullinen tuska on joka tapauksessa niin suurta. Tällä tekstillä on muuten kerrassaan upea ja tarinaa mainiosti kuvastava nimi!

Vaikka nautin tämän tarinan melankoliasta, olen hyvilläni siitä, miten tunnelma kevenee lopussa. ♥ Olen hiukan kehno kestämään lohduttomuutta ja onnettomia loppuja, ja minusta on ihanaa, miten Alphonsen taakka tuntuu selvästi kevenevän sen myötä, kun Edward on hereillä ja juttelee hänen kanssaan ja kaksikko tekee yhteisiä suunnitelmia päiväksi. Tuntuu kuin yhdessä hetkessä pilviverho alkaisi rakoilla ja pimeys taittua enemmän hämärään. Minusta on ihanaa, miten veljen läsnäolo muistuttaa Alphonsea ihmisyydestä, joka hänessä yhä on jäljellä. Erityisen lohdullinen on minusta se ajatus, että vaikka yksinäisiä öitä tulee lisää, yhden sellaisen selättämisellä on merkitystä. Tämä teksti olisikin varmasti hyvä palata lukemaan joskus, kun on erityisen heikko hetki! Niin lohdullinen lukukokemus tämä on.

Hieno tarina, pidin paljon - kiitos! :-* -Walle


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: FMA: Tunnottoman tuska (S, Al & Ed, oneshot)
« Vastaus #11 : 04.02.2024 11:34:35 »
Waulish: Sattuikin sitten sopivasti, että satut rakastamaan sadetta ja yön pimeyttä, joita tässä tekstissä riittääkin :D Itse pidän enemmän kesän valoisista öistä, enkä oikein ole vesisateenkaan ystävä. Poutasää on kivempaa. Toisaalta sellainen yhdistelmä ei ihan ehkä olisi tähän ficiin sopinut.

On se hyvä ettei pohjimmiltaan vieras fandom haitannut tälläkään kertaa! Lähtökohtaisestihan sitä aina kirjoittaa sillä ajatuksella, että lukijatkin tietävät etukäteen, mistä oikein on kyse (sillee kokonaisvaltaisesti), mutta hyvä että löysit tekstistäkin vähän taustatietoa tilanteesta. En itse edes muista, mitä kaikkea olen sinne kirjoittanut :D Pitäisi varmaan lukea tämäkin fici uudestaan.

Lainaus
Sitä voisi tosiaankin äkkiseltään ajatella niin, että pelkkänä sieluna oleminen olisi helppoa, kun ei tarvitsisi huolehtia mistään kehollisista tarpeista eikä kärsiä mitään ruumiinvaivoja - mutta sehän tarkoittaisi samalla sitä, että ihan mielettömän iso osa ihmisenä elämistä ja olemista jäisi pois.
Joo, teoriassa helppoa ja kivutonta, mutta käytännössä kamalaa :/ Tulee itselle mieleen se miten sanotaan, ettei iloa voi tuntea tuntematta myös surua, että ilman surua ilokin menettää merkityksensä. Se sama ydin varmasti pätee myös siinä, ettei elämästä voi kunnolla nauttia ilman myös sen "hidasteita" ja "haittapuolia".

Lainaus
Rupesin miettimään, miten usein sitä tulee rauhoittaneeksi tai keventäneeksi omaa mieltään juuri kehon avulla, joko tietoisesti tai tiedostamatta - voi halata tai heijata itseään tai vaikka huhkia hikitreenin.
Totta! Mieli ja keho ovat niin kiinteästi yhteyksissä toisiinsa. Eihän se ole ihmekään, että Alphonsen sielu on niin kuormittunut :<

Lainaus
Vaikka nautin tämän tarinan melankoliasta, olen hyvilläni siitä, miten tunnelma kevenee lopussa. ♥ Olen hiukan kehno kestämään lohduttomuutta ja onnettomia loppuja, ja minusta on ihanaa, miten Alphonsen taakka tuntuu selvästi kevenevän sen myötä, kun Edward on hereillä ja juttelee hänen kanssaan ja kaksikko tekee yhteisiä suunnitelmia päiväksi.
Mulla on sama "ongelma", en oikein tykkää lohduttomista ja onnettomista lopuista, kun niistä tulee niin paha mieli. Siksi mulle oli luontevaa kirjoittaa tämä etenemään vähän valoisampaan suuntaan. Eiväthän yötkään kestä ikuisesti, aamu valkenee kyllä lopulta, ja silloin Alphonsekin voi elää taas edes vähän samanlaisempaa elämää kuin kaikki muutkin. Isoveljen seurassa olo on luonnollisestikin paljon parempi :3

Lainaus
Tämä teksti olisikin varmasti hyvä palata lukemaan joskus, kun on erityisen heikko hetki! Niin lohdullinen lukukokemus tämä on.
Awww, kiitos ♥ Ihana kuulla että pidit tätä sellaisena tekstinä, josta voi heikkoina hetkinä palata hakemaan lohtua! Sellaisia kehuja on todella mukava saada omiin ficeihinsä. Kiitos myös tosi paljon koko muustakin kommentista! Se oli taas kerran niin ihanan pitkä ja syvällinen.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中