Ikäraja: K-11
Tyylilaji: maaginen realismi, angst
Hahmot/paritus: Reino, Aro ja Vili/Toffe
Haasteet: Väripaletti II (valkoinen), FinFanFun1000 (334. katumus) Originaalikiipeily (113. paniikki) ja Sana/kuva/lause10 #2 (haluaisin olla perhonen, kaunis mutta vain hetken kestävä.)
A/N: Woo, oon ollut ihan liekeissä tänään! Oon kirjoittanut yhteensä yli 3000 sanaa eri teksteihin (suurimman osan tähän shottiin) ja oi, kun tuntuu hyvältä. Tuo perhoslause inspiroi voimakkaasti tähän ja tykkään siitä, mitä lopputuloksesta tuli. Lukuiloa! :3
Salaisuuksien kahinaa
Reino heräsi omituiseen ääneen. Se muistutti suhinaa tai lepatusta. Aivan kuin seinän toisella puolella olisi kuhissut parvi vihaisia sudenkorentoja. Mies makasi sängyllä ja kuunteli hetken yrittäen keksiä, mistä ääni voisi olla peräisin. Ehkä ikkuna oli jäänyt auki. Tai ehkä seinässä oli ampiaispesä, mutta eivätkö ampiaiset kuulostaneet erilaisilta? Nehän pikemminkin surisivat kuin kahisivat. Tämä oli jotain muuta, jotain vieraampaa. Reino ei tiennyt, mitä se olisi edes voinut olla.
Kahina oli elävää ja epäsäännöllistä. Siinä oli jotain pahasti vialla. Reino nousi ja käveli olohuoneeseen. Vastaan lensi tusinan verran kellertävänvalkoisia perhosia. Ne hehkuivat himmeää, valkoista valoa. Kaikki niissä oli valkoista: siivet, pörröinen vartalo ja tuntosarvet. Ne eivät olleet peräisin tästä maailmasta. Mies perääntyi yllättyneenä ja säikähdyksissään ja kolautti itsensä kivuliaasti seinään. Hänen sydämensä ryskytti pelkoa ja paniikkia. Se halvaannutti raajat ja painoi keuhkot kasaan. Reino kavahti tajutessaan, ettei kahina ollut peräisin perhosten siivistä. Ne
kuiskailivat. Reino kuunteli ja sai selvää sanojen pätkistä:
”– väsyttää vitusti asua sen kanssa –”
”– katoin vaan vierestä, kun se –”
”– en oo kertonut tätä kenellekään –”
”– se on yks kusipää –”
”– älä kerro Toffelle –”
Kyseessä ei ollut vain yksi ääni, vaan monia ja jokaisella oli oma, ainutlaatuinen salaisuus, jota ne kuiskivat uudelleen ja uudelleen. Reinoa puistatti rajusti, vaikka hän nyt jo tiesikin, mistä perhoset olivat peräisin ja sen, etteivät ne olleet todellisia. Se ei auttanut hänen ahdinkoonsa. Tähän friikkisirkukseen oli mahdotonta tottua.
Reino hätyytti valkohehkuisia perhosia, vaikka hän tiesi, ettei se auttanut. Ne eivät olleet tietoisia ympäristöstään eivätkä ne siten reagoineet häneen. Oli hyvin häiritsevää kävellä lepattavan perhospilven lävitse, kun ei nähnyt mitään muuta kuin valkoista ja korvat puuroutuivat kymmenistä salaisuuksista. Reino otti tukea seinästä ja sulki silmänsä. Niin oli parempi. Hän johdatti itsensä kohti Aron makuuhuonetta. Kuiskaukset kasvoivat, mitä lähemmäs Reino tuli. Hän kopeloi oven auki ja avasi samalla silmänsä.
Reino ei nähnyt muuta kuin pellavaa ja norsunluuta ja lepattavaa liikettä loputtomiin. Kuiskaukset olivat maanisia ja intensiivisiä. Perhoset toivat hänen mieleensä kuoleman. Niiden valkoisuudessa oli jotakin kelmeää ja elotonta. Ääni oli itse hulluutta. Reinon täytyi tehdä siitä loppu.
”Vili!” Reino kajautti kovaan ääneen, mutta hänen äänensä hukkui suhinaan. ”VILI!”
Vilille tapahtui aina jotakin, kun hän näki illuusiounia. Hän vajosi tajuttomuuden kaltaiseen tilaan eikä reagoinut helpolla ympäröiviin ääniin. Viliä olisi vaikea herättää huutamalla kuiskauskuoron ylitse. Perhoset olivat illuusioita eikä niiden läsnäolo olisi pitänyt estää hänen äänensä kantautumista Vilin nukkuviin korviin, mutta niitä oli enemmän ja jokaisella niistä oli oma ääni ja salaisuus, jota kuiskuttaa. Miten Aro ei ollut herännyt tähän meteliin? Sitten Reino tajusi. Aivan, pikkuveljellä oli melkein aina korvatulpat ja tämä nukkui muutenkin kuin kuollut.
Reino kopeloi huonekaluja ja yritti löytää sängyn, jossa Aro ja Vili nukkuivat. Vili oli aiemmin riidellyt luuseripoikaystävänsä kanssa ja oli siksi yötä heillä. Aro oli hoitanut lohduttamisen ja halinallena olemisen. Reino oli vain todennut, että Kokko oli kontrolloiva kusipää ja saanut Vilin itkemään. Sen jälkeen Reino ei ollut sanonut mitään, osittain Aron käskystä. Reinon oli mahdoton suunnistaa perhosmyrskyssä. Se muistutti ahdistavalla tavalla lumimyräkkää. Kuiskailu oli kuitenkin se, joka varsinaisesti kiusasi miestä. Se karmi häntä sydänjuuria myöten. Reino tahtoi kääntyä ja paeta asunnosta. Adrenaliini poltteli jaloissa niin vaativasti, että vaati kaiken itsekurin jatkaa eteenpäin. Hyvä, tässä oli seinä. Reinon ilmaa harovat sormet osuivat lipaston lakattuun pintaan. Nyt mies tiesi, missä hän oli.
Reino konttasi kohti sänkyä ja piti silmänsä auki, vaikka ainoa, mitä hän näki, oli vain kuvottavasti räpiköivää valkoista perhosmassaa. Reino tunsi patjan, kun yksi salaisuus kiinnitti hänen huomionsa. Perhosella oli Aron käheä ääni, ja se lausui hänen nimensä:
”Reino on yksi sydämetön kusipää. En pysty asumaan sen kanssa enää tai muuten Reinon katkeruus kuluttaa pian mutkin loppuun. Välillä oikeesti vihaan sitä.”
Välillä oikeesti vihaan sitä.Reino tunsi vajoavansa lattialle yhtä voimattomana kuin joku olisi puukottanut häntä vatsaan. Tylppä, raskas kipu naulitsi Reinon aloilleen. Aro vihasi häntä. Hänen oma veljensä vihasi häntä. Reinon oli vaikea hengittää. Hän tärisi. Mies tunsi hukkuvansa perhosiin. Reino melkein tunsi niiden hauraat ruumiit kielellään ja ohuet siivenpalaset takertuneina kurkussaan. Tästä maidonniljaisesta painajaisesta ei ollut ulospääsytietä. Reino saattoi vain odottaa, kunnes hän särkyisi.
”Ja vitut.” Kuiskaus oli karhea, ja se melkein hukkui kalmaperhosten kahinaan, mutta Reino tiesi, että se oli juuri hän – oikea hän – joka oli puhunut. Viha sai yliotteen pelosta ja järkytyksestä. Mies aikoi tehdä tästä mielipuolisuudesta lopun, tuli, mitä tuli. Reino kompuroi pystyyn, huusi ja huitoi perhosia. Hän repi ja kynsi sänkyä, kunnes sai käsiinsä lämpimän vartalon. Reino tarttui siihen kovakouraisesti ja ravisti.
”Herää, jumalauta!” Reino karjui ja läimäytti nukkuvaa Viliä. Se tehosi. Perhoset katosivat ja huone pimeni, mutta Reino kuuli yhä ne kammottavat kuiskaukset korvissaan. Vili heräsi henkeään haukkoen ja yritti vaistomaisesti paeta hänen otteestaan. Reino jatkoi ravistelua. Hän oli niin helvetin vihainen. Vilillä oli ihan vitun sairas alitajunta, kun se kehitteli hänen kotiinsa näin vinksahtaneen painajaisen.
”Lopeta!” Vili huusi ja yritti potkia Reinoa pois. Aro heräsi hälyyn ja patjan ryskeeseen. Mies sytytti yövalon nähdäkseen, mitä tapahtui.
”Reino!” Aro huusi järkyttyneenä ja hyppäsi väliin. He kaikki kolme painivat huutaen. ”Päästä Vilistä irti!”
”Mä luulin, että sä hallitset ton paskan!” Reino karjui ja rysäytti Vilin patjaa vasten kerta kerralta lujemmin. Vili yritti kammeta hänen käsiään irti itsestään, mutta Reinon ote pysyi raudanlujana. ”Oot yks vitun sekopää!”
”Päästä mut irti”, Vili itki. Hän rimpuili ja vääntelehti. ”Oon pahoillani. En tiedä, mitä – oon oikeesti pahoillani!”
”Et oo, et vielä”, Reino murisi ja nosti nyrkkinsä valmiina lyömään.
”Reino, lopeta!” Aro komensi ja iski Reinoa kyynärpäällä vatsaan, jotta hänen kovakourainen otteensa Vilistä heltiäisi. Vili perääntyi vauhdilla ja olisi varmaan juossut huoneesta, ellei Aro olisi saanut häntä kiinni. He lysähtivät lattialle. Vili haukkoi paniikissa henkeä ja itki. Mies oli aivan poissa tolaltaan ja se oli täysin Reinon vika. Aro piteli Viliä, hyssytti ja vakuutti, että kaikki oli hyvin. Reino vajosi lattialle rajusti vavisten ja oli järkyttynyt omasta toiminnastaan. Hän oli käynyt käsiksi parhaaseen ystäväänsä ja syyttänyt tätä asiasta, joka ei ollut Vilin hallinnassa. Reino todella oli sydämetön kusipää.
”Soitanko Toffelle?” Aro kysyi, kun Vili ei millään rauhoittunut. Tämä vain hytisi huoneen nurkassa Aron käsivarret tiiviisti ympärillään.
”Ei se halua nähdä mua nyt”, Vili vollotti. ”Se vihaa mua.”
”Eikä vihaa, pönttö. Teillä oli vain riita, joka sekin lähti siitä, että Toffe oli huolissaan susta. Se kyllä tulee, jos mä soitan. Tuu mukaan.”
Aro vilkaisi Reinoa kuin peläten, että hän hyökkäisi taas sokean raivon vallassa Vilin kimppuun. Reino käänsi katseensa häpeissään. Hän ei ymmärtänyt omia tekojaan ja äskeistä hallitsematonta ja väkivaltaista vihanpurkausta. Reino nosti vapisevat kädet kasvoilleen. Hän tässä oli se sekopää.
Aro vei Vilin pois. Reinon sydäntä särki kuulla, miten Vili itki seinän takana, mutta hän ei uskaltanut liikahtakaan. Reino ei luottanut omaan ruumiiseensa ja siihen, että se olisi taas hänen hallinnassaan. Vilin itkun lisäksi kuului valtava äänien kakofonia. Illuusiot olivat vaihtaneet muotoaan. Vili todella oli tolaltaan, koska yleensä hän hallitsi mielensä heijastukset hereillä ollessaan. Aro soitti Kokolle. Puhelu oli lyhyt. Reinolla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Kokko kulkisi vaikka liekkimuurin läpi päästäkseen Vilin luokse. Kokko oli mäntti, mutta hän todella välitti Vilistä, ja siitä se heidän riitansakin oli saanut sytykkeensä.
Viime viikonloppuna Reino ja Vili olivat pelleilleet kännissä ja Vili oli vetänyt hänen prätkällään nurin. Ei siitä onneksi seurannut mustelmia pahempaa vahinkoa, mutta Vili oli tiennyt, että Kokko hermostuisi, jos kuulisi, kuinka vastuuttomasti hän oli toiminut. Asian oli pitänyt jäädä heidän välisekseen, mutta aiemmin tänään he olivat keskustelleet Reinon moottoripyörän korjauskustannuksista ja Kokko oli kuullut. Riita oli leimahtanut välittömästi. Vili oli paennut välikohtausta heidän luokseen. Reino naurahti synkästi. Ei todellakaan olisi kannattanut.
”Hei”, Aron tiukka ääni sanoi ovensuusta. Reino kohotti päänsä. Jopa vaaleanpunaisella hiuskuontalollaan Aro onnistui näyttämään hurjalta. ”Mene pyytämään Vililtä anteeksi. Nyt heti tai mä jumalauta vannon, että –”
Aro vaikeni ja hänen nyrkkinsä vapisivat tunnekuohun voimasta. Hänen pettymyksensä repi Reinon haavoille, mutta hän suojasi itseään tutulla panssarilla: katkeruudella.
”Sä mitä? Heität mut pihalle? Senkus. Tiiän jo senkin, että sä vihaat mua”, Reino sylkäisi. ”Anna mennä. Hylkää mutkin.”
Aro näytti hämmentyneeltä. Mies hieroi otsaansa ja yritti päästä tilanteen tasalle. Reino ei aikonut auttaa häntä.
”En mä sua vihaa”, Aro sanoi ponnistellen pitääkseen itsensä rauhallisena, ”mutta sä käyttäydyt nyt sen verran paskamaisesti, että ehkä mun mieli vielä muuttuu. Mut tässä ei oo kyse meistä vaan Vilistä.”
Vilin nimi viilsi Reinon omatuntoa niin syvältä, että hän vavahti.
”En halunnut satuttaa sitä”, Reino sanoi hiljaa, ”mutta sä et – te ette nähneet, mitä Vili sai aikaan. Se oli kammottavaa. En kestänyt sitä. Mä – mä flippasin.”
”Ei se ollut Vilin vika”, Aro ärähti. ”Sä tiedät, ettei Vili hallitse itseään, kun se nukkuu, ja nyt se oli vielä riidellyt Toffen kanssa. Me tiedettiin, että oli olemassa se riski, että jotain tapahtuu. Voin ymmärtää sen, että sä säikähdit ja toimit ajattelemattomasti, mutta jumalauta – se on
Vili. Jos sä et toimi nyt, sä menetät sen.”
Reino painoi päänsä. Hän ymmärsi ja tiesi, että Aro oli oikeassa. Ajatus Vilin menettämisestä oli kuin jäätä hänen suonissaan. Reino ei voinut antaa sen tapahtua. Hän nyökkäsi ja nousi. Vili istui pää käsissään olohuoneen sohvalla. Mies nyyhkytti, kakisteli ja keinutti itseään pakonomaisin liikkein. Hänen ympärillään välkkyi kuvia ja puolittaisia kohtauksia. Ympäristö muuttui koko ajan. Vilin sisäinen maailma oli kaaoksessa ja se läikkyi yli. Reino käveli varovasti lähemmäs.
”Vili?”
Vili kavahti hänen ääntään ja loikkasi sohvan taakse. Illuusiot särkyivät ja vaikenivat. Tuli uhkaavan hiljaista. Vili kyyristyi, mutta piti Reinoa tarkasti silmällä. Hänen suurentuneet silmänsä toivat Reinon mieleen vauhkoontuneen eläimen. Reino inhosi itseään, koska Vili näytti tuolta hänen takiaan. Hänen kurkkuunsa koski. Reino tahtoi ottaa tekonsa takaisin.
”Oon niin pahoillani”, Reino sanoi käheästi. Syyllisyys poltti ankarasti hänen sydäntään. Häntä itketti. ”Mä en tiedä, mikä muhun meni. Ne sun perhoset saivat mut vaan niin sekaisin, että mä – mä sekosin ja sä sait kärsiä. Musta tuntuu kamalalta... Ootko sä kunnossa?”
”Mitäs luulet?” Vilin ääni oli tumma ja kova. Mies perääntyi hänen luotaan. Reino veti vapisten henkeä. Hän tunsi Vilin loittonevan. Pian Reino ei enää ylettäisi häneen, ja mitä hän sitten tekisi?
”Vili...”
”Älä puhu mulle”, Vili käski. ”Mene pois. En halua, että sä olet samassa huoneessa mun kanssa.”
Reino vilkaisi ahdistuneena Aroon, joka vain nyökkäsi synkästi. Vilillä oli oikeus pyytää Reino poistumaan. Reino aikoi totella, mutta sitten ovikello soi ja ovea paukutettiin heti perään. Ääni oli vaativa. Aro meni avaamaan ja Torsti Kokko juoksi sisälle valmiina mihin tahansa.
”Toffe”, Vili ulvaisi ja juoksi huoneen poikki suoraan Kokon ojennetuille käsivarsille. Vili purskahti uudestaan rajuun itkuun, mutta Kokko piteli ja heijasi häntä eikä säpsähtänyt ollenkaan siitä ääni- ja kuvamyrskystä, mikä heidän ympärilleen räjähti Vilin tunnekuohun mukana.
”Rakas”, Kokon ääni vapisi. ”Ootko sä kunnossa?”
”En, en oo...” Vili itki ja halasi Kokkoa lujemmin.
”Reino”, Aro sanoi hiljaa ja nyökäytti päällään Reinon huoneeseen. ”Annetaan niille hetki.”
”Oon niin pahoillani”, Vili vaikersi Kokon jykevään rintakehään. ”Mun olisi pitänyt kertoa siitä moottoripyöräjutusta sulle heti, kun se tapahtui, mutta mua hävetti... Se oli niin typerää. Anteeks...”
”Hei, ei sillä ole väliä”, Kokko tyynnytteli. ”Tai on, mutta me voidaan unohtaa se nyt hetkeksi. Kerro, mitä täällä tapahtui.”
Reino seurasi Aroa vikkelästi, koska hän tiesi, että ihan pian Kokko yrittäisi murhata hänet. He menivät Reinon huoneeseen. Aro sulki oven.
”Joten... perhosia?” pikkuveli kysyi kulmat koholla. Reino tuhahti ja pudisti päätään.
”Turpa kiinni. Sä et nähnyt tai kuullut niitä. Ne oli ihan vitun karmivia. Ne kuiskaili. Salaisuuksia. Ja niitä oli satoja.”
”Satoja salaisuuksia?” Aro vihelsi. ”En tiennytkään, että meidän Vili on venäläisten vakooja.”
”Ne kerto mulle, että sä vihaat mua”, Reino ärähti. ”Ettet sä halua enää asua mun kanssa, koska mä kulutan sut loppuun omalla katkeruudellani. Vieläkö vittu naurattaa?”
Ei naurattanut. Aro oli muuttunut vakavaksi eikä hän enää uskaltanut kohdata Reinon katsetta.
”Väitätkö, ettet oo sanonut mitään sellaista?” Reino haastoi. Aro huokaisi ja katsoi häneen. Silmät olivat surulliset ja ilme totinen. Reino terästi itsensä. Hän oli valmis iskuun.
”En. Se on ihan oikea keskustelu mun ja Vilin välillä, mutta siitä on kauan. Meillä oli silloin tosi paskat ja tulehtuneet välit. Nyt asiat on paremmin. En oo enää sitä mieltä. Usko mua, että mä olisin lähtenyt, jos todella olisin halunnut.”
Reino puristi kätensä nyrkkiin. Mies yritti estää itseään vapisemasta. Häntä palelsi ja kuvotti.
”En vihaa sua”, Aro vakuutti lempeästi. ”Sä oot mun perhettä.”
Reino veti vavahtaen henkeä, mutta hänen olonsa ei ollut silti järin helpottunut. Tuntui tarpeeksi pahalta, että Aro oli edes harkinnut sitä. Oliko Reino todella niin hankala ihminen sietää?
Ovi avautui voimalla ja Kokko marssi sisään musta ilme kasvoillaan. Aro asettui välittömästi Reinon eteen, vaikka veli oli häntä huomattavasti hoikkarakenteisempi. Suojeleva ele oli vaistomainen, ja se vahvisti Aron äskeiset sanat. Reino oli hämillään ja otettu.
”Toffe!” Vili kiirehti ottamaan Kokkoa kädestä ja veti miestä kauemmas huoneesta ja heistä. ”Ei enää rähinää, jooko? Mennään vain kotiin.”
”Ei. Mä en anna ton ryökäleen paeta vastuuta. Reino kävi suhun käsiksi”, Kokko murisi. Miehen silmät salamoivat Reinon suuntaan. ”Teen susta vittu tulitikkuja.”
”Et tee”, Aro sanoi jämäkästi ja kohtasi Toffen pelottomasti, vaikka mies oli häntä pään pidempi ja puolet leveämpi. ”Kuuntele Viliä.”
”Rakas”, Vili painosti. Kokko empi ja horjui. Reino melkein pidätti hengitystään eikä uskaltanut kääntää katsettaan Kokon tummista silmistä. Lopulta miehen katse etsiytyi Viliin, jonka ilme oli vetoava.
”Hyvä on”, Kokko murahti. Reino yritti tavoittaa Vilin katseen, mutta Vili piti silmänsä visusti poikaystävässään. Reino toivoi, että olisi voinut sanoa vielä jotain, jotta Vili tietäisi, kuinka paljon häntä kadutti ja painoi se, miten hän oli käyttäytynyt. Kokko ja Vili lähtivät käsi kädessä. Kun ulko-ovi paukahti, Reino haukkoi henkeään ja nojasi raskaasti polviinsa.
”Vittu, mikä yö”, hän ähkäisi.
”Jep”, Aro sanoi synkästi kuin kaikki tapahtunut olisi maistunut pahalta hänen suussaan. ”No, mä meen takas nukkumaan.”
”Odota”, Reino pyysi, kun Aro astui kynnyksen ylitse. Pikkuveli katsoi häntä kysyvänä. Reino ei tiennyt, miten sanoa asiansa, joten hän ei sanonut sitä. Hän harppoi Aron luokse ja halasi häntä tiukasti. ”Hölmö. Mitä sä oisit tehnyt, jos Kokko oiskin lyönyt sua?”
”Ei se ollut ees mahdollisuus. Toffe ei oo väkivaltainen, paitsi silloin, jos joku tekee sen rakkaille pahaa.”
”Olin poissa tolaltani...”
”Mä tiiän, ja kyllä Vilikin sen tietää. Jos Vili oikeesti vihais sua, se ei ois äsken puuttunut tilanteeseen. Kyllä kaikki vielä järjestyy.”
Reino hengitti syvään ja päätti uskoa veljeään, joka oli paljon häntä viisaampi, mitä tuli elämään ja ihmissuhteisiin. Hän halasi Aroa vielä hetken ennen kuin päästi irti. Kaikesta huolimatta Aro hymyili. Se oli väsynyt ja venytetty hymy, mutta hymy kuitenkin. Se antoi Reinolle toivoa siitä, että ehkä Vilikin antaisi hänelle vielä anteeksi.
