Kirjoittaja Aihe: Täällä Pohjantähden alla: Hyvästeistä | S, Aleksi Koskela/Valenti Leppänen  (Luettu 739 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Nimi: Hyvästeistä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Pehmeää haikeilua
Ikäraja: S niin kuin sallittu
Paritus: Koskelan Aleksi/Leppäsen Valenti
Yhteenveto: Juhlat ovat loppumaisillaan. Aamulla Valenti lähtee kohti Amerikkaa.
Vastuunvapaus: Hahmot ja Täällä Pohjantähden alla yleensä kuuluvat Väinö Linnalle.

A/N: Halusin kirjoittaa Pohjantähdistä jotakin kevyttä, kivaa ja pehmeää. Tästä tuli aika pehmeä, ja on tämä meikäläisen Pohjantähtificcien keskiarvolla kevyt ja kivakin - mutta koska rima on tasolla "tässä ei puhuta sanaakaan väkivallasta tai kuolemasta", eivät keveys ja kivuus tarkoita, etteikö tämäkin ficci olisi hiukan melankolinen. Fanficsataseen sanalla 012 (oranssi).

Muuttolinnuista (k11) on jatkoa tälle. Koko skenaariolle on oma soittolista Spotifyssa.

Tämä löytyy myös Archive of Our Ownista.





HYVÄSTEISTÄ




Työväentalon avonaisesta ikkunasta kantautuu huudahtelua ja posliinin kilinää. Juhlat ovat loppusuoralla; aurinko on painumassa koko ajan syvemmälle puiden latvojen taa, ja suurin osa vieraista on lähtenyt jo tunteja sitten. Jäljellä on enää niitä, joilta ei koskaan lopu puhe, ja niitä, jotka ovat tunnelman vapautuessa alkaneet ottaa viinaa.
 
Koskelan Aleksi ei kuulu kumpaankaan porukkaan, eikä kuulu Leppäsen Valentikaan. Siksi kai Valenti ei näytä lainkaan yllättyneeltä, kun hän kääntää päätään kuullessaan lähestyvät askeleet sivullaan ja tunnistaa Aleksin. Kapeilla huulilla käväisee nopea hymy ja pieni nyökkäyksen aavistus, kuin tervehdys ja kutsu, ja Aleksi laskeutuu istumaan Valentin viereen. Hänen ei tarvitse varmistaa erikseen, onko penkki varmasti kuiva ja riittävän sileä, että housut pysyvät hyvänä. Valentista ei ehkä koskaan tullut räätälimestaria, mutta hän pitää silti vaatteistaan tunnollista huolta. Se, että hän istuu uudessa hyvässä puvussaan tällä penkillä, kertoo Aleksille tarpeeksi.

Valenti katosi juhlien hälinästä joitakin aikoja sitten. Vaikka hän on mieltynyt dramaattisiin eleisiin ja sananpainoihin, osaa hän halutessaan olla liikkeissään huomaamaton. Aleksista tuntuu, että hän on istunut täällä jo jonkin aikaa.
 
Aleksi ei kerro hänelle lähteneensä itse siksi, koska täällä on rauhallista ja sisällä ei. Hän ei kerro, että Akselin äkäinen tuijottelu ovensuussa sai hänet hämilleen, kun tuntui kuin mulkoilu olisi koko ajan osunut häneen, vaikkei Akseli tosiasiassa olisi katsellut häneen päinkään. Humalaiset miehet eivät häntä ahdista, joten niistäkään ei ole kertomista. Eikä Aleksi kerro sitäkään versiota, jossa livahti salin avoimesta ovesta heti huomattuaan, että Valentin paikka peräpenkissä oli tyhjä. Aleksi painaa päänsä ja vilauttaa vuorostaan pienen hymyntapaisen. Vilkaisee laskevaa aurinkoa, jonka viimeiset säteet osuvat hänen silmiinsä terävinä ja räikeinä kuin avotuli. Hän siristää silmiään ja vilkaisee Valentia, jonka seesteiset kasvot lämmin valo saa hehkumaan. Häntä on melkein yhtä vaikea katsoa kuin aurinkoa, ja hämillään Aleksi laskee katseensa kämmenilleen.

Hän ei kysy, mihin aikaan Valenti aamulla lähtee. Hän ei kuitenkaan pääse saattamaan.

”Kaunis ilta”, Valenti lausuu hetken kuluttua. Hänen äänensä on tasainen ja unelmoiva. Pehmeä kuin ilme hänen kasvoillaan. Sanat eivät painosta Aleksia puhumaan, ja Aleksi hymyilee. Tämä hymy tulee jo ensimmäistä helpommin. Valenti on sellainen. Aleksin on helppo olla hänen seurassaan. Eikä vain sitä, vaan Aleksilla on hänen seurassaan hyvä olla. Siksi hän koettaa ajatella juuri niin päin, että Valenti tuli tänne hengähtämään Kiviojan Laurin hääjuhlista, eikä omista läksiäisistään Amerikkaan lähdön aattona.

Se kaihertaa. Tuntuu helpommalta katsoa taas auringonlaskua kuin miettiä sitä.

Oikeastaan Aleksi haluaisi myös sanoa jotakin. Se tuntuu tarpeelliselta. Huomenna ei ehdi enää. Hän ei tiedä, ehtiikö tämän illan jälkeen enää koskaan. Sanat eivät kuitenkaan tahdo tulla, eikä Aleksi tahdo sanoa mitään turhaakaan. Hän ei halua pilata hetkeä, josta on tulossa kaikki, mitä hänelle jää.
Valentikaan ei puhu pitkään aikaan. He vain istuvat penkillä rinnakkain pyhäpuvuissaan. Valenti on riisunut Halmeelta jäähyväislahjaksi saamansa säämiskähansikkaat. Hiljaisuus ei ole kiusallinen tai raskas, eikä Aleksin olo ole levoton. Aleksi on harvoin todella levoton, eikä Valentin vierellä koskaan. Kun Aleksi vilkaisee häntä silmäkulmastaan, hän katsoo kauas metsän ja painuvan auringon yli ja ajattelee jotakin. Aleksi ei kysy mitä. Kun Valenti katsoo mitään näyttäen siltä kuin nyt ja ajattelee, kasvaa hänen mielessään yleensä uusi runo.

Lempeä ilme ja auringon viime säteet korostavat Valentin piirteiden siroutta. Hänellä on suuret silmät ja paljon kalpeita pisamia, jotka saavat hänet näyttämään hauraammalta versiolta sisarestaan. Vielä vuosi sitten se tuntui Aleksista selittävän kaikki omat hämmennyksensä ja tuntonsa. Olihan Aune se, josta pojat aina puhuivat. Koskelassa Elinan koko naama nyrpistyy edelleen, kun hän tulee puheeksi, ja Akseli on paljonpuhuvasti hiljaa. Koskelassa ei sen sortin asioista puhuta suoraan, ja se sai hiljaisen ja ujon Aleksinkin kuvittelemaan mielessään yhtä ja toista. Pitkään hän suhtautui Auneen mielessään jonkinlaisella uteliaalla kiinnostuksella.

Kuitenkin kun jonkin kerran Aune eksyi Aleksin kanssa puheisiin, hän tunsi itsensä vain vaivautuneeksi. Aune on hänestä kai aivan mukava, mutta muuta hän ei tunne. Jotakin kai pitäisi tuntua, mutta Aunen lähellä kaikki oli Aleksista kuin aina, niin kuin kädenlämpöistä vettä. Ei hänen tee mielensä yhtikäs mitään Aunen kanssa. Ja kun hän sitten talvella vieraili Halmeella hakemassa uutta pyhätakkiaan ja toimittamassa joitakin Akselin asioita, Valenti taitteli huolekkaasti takin hänelle kääröksi, jossa se olisi helppo viedä kotiin mutta pysyisi hyvänä. Valenti sanoi hänelle ainoastaan ”ole hyvä”, ja Aleksi meni siitä hämilleen. Valentin vakavilla kasvoilla käväisi aivan pieni kare, kohtelias ja arka niin kuin aina, ja Aleksin suu kävi rutikuivaksi. Vatsassa möyri vuorotellen jotakin hyytävän kylmää ja kiehuvan kuumaa.

Lähdettyään Halmeelta ei hän ollut ehtinyt kulkea jäisellä tiellä kuin parisataa metriä, kun takaapäin hihkaistiin hänen nimensä. Valenti sieltä lähestyi huojuvin, varovaisin askelin, ja niin hitaasti, että Aleksi palasi jonkin matkaa takaisin häntä vastaan. Halme ei ollut huomannut antaa Aleksille mukaan jotakin suljettuun kuoreen piilotettua viestiä Akselille vietäväksi, ja sen viestin Valenti sai henkilökohtaisesti toimittaa Aleksin käteen. He kävelivät rinnakkain rauhalliseen tahtiin aina Töyryn tienhaaraan asti. Valenti ei sitä ehdottanut eikä Aleksi sitä pyytänyt. Mitään muitakaan sanoja he eivät liukkaalla tiellä tallustellessaan vaihtaneet. Vasta Töyryn kohdalla he pysähtyivät kuin yhteisestä päätöksestä.

”No”, Valenti rykäisi paikallaan keinahdellen. ”Minun lienee palattava mestarin tykö.”

”Niin”, Aleksi sanoi. Hän tunsi itsensä hölmöksi, kun ei keksinyt muuta sanottavaa, mutta Valenti hymyili silti kirkkaammin kuin taivaalla säkenöinyt tammikuun aurinko. Aleksi vastasi hymyyn ensin huterasti, ja sitten varmemmin.
 
”Hei ny sitten”, hän toivotti vielä. Hän tajusi sisällään velloneen kiehunnan ja pakkasen häränpyllynheiton jossakin vaiheessa tasoittuneen. Miten tuntuikin niin hölmöltä.

Tuli kevät ja suojasää, ja suojasään jälkeen kylälle vievälle tielle kohosi pölyn nostama utu. Kun kevät kasvoi ja aurinko paistoi enemmän, tulivat Valentin pisamat paremmin esille. Hän istui työväentalolla Aleksin viereen, ja usein tuli pitkästi samaa matkaa sieltä lähtiessä. Valentin hymy valaisi koko kylätien, kun Aleksi joskus onnistui rentoutumaan ja hymyilemään tai puhumaan ajattelematta itseään kesken kaiken hiljaiseksi.

Kourallinen Valentin runoja julkaistiin sinä keväänä työväen lehdissä, ja kaikessa hiljaisuudessa käytti Aleksi osan tarkasti säästämistään käyttörahoista siihen, että osti itselleen jokaisen julkaisun, jossa runoja oli. Hän säästi runot ja piilotti loput sivut tarkasti isän silmistä, poltellen niitä vähitellen kevään mittaan hellaa lämmitellessään.

Hän otti myös tavakseen kiertää illan tullen kotiin järven kautta, koska niihin aikoihin Valenti otti yhä vakinaisemmaksi tavakseen kävellä rantaan ja vain olla siellä, kauan, sanomatta mitään. Aleksi pysyi yleensä pienen matkan päässä. Valenti tutkaili järvenselkää keskittynyt viiva kulmiensa välissä, kädet tiukasti puuskassa ja lakki nyrkissä. Aleksi istui parin metrin päässä kivellä, joka oli siinä kuin merkitsemässä heinikon ja hiekan rajaa.

”Runoako”, Aleksi joskus arvasi. Hän oli katsonut Valentia siinä vaiheessa pidempään kuin halusi myöntää. Nähnyt tanaan painuvan leuan ja kevyen haara-asennon. Joskus Valentin silmät siristyivät kuin hän tunnistaisi jotakin kaukaisuudessa. Päässä jauhavat rattaat melkein kuuluivat.
 
”Runoa”, Valenti vastasi. Hänen äänensä oli etäinen, kuin hän olisi ollut jossakin kaukana, toisessa maailmassa.

Aleksi ei puhunut enempiä. Hän ei tahtonut häiritä. Toisinaan hän seurasi Valentin katsetta ja yritti pohtia, mitä hän näki. Aleksi ei koskaan nähnyt kuin vettä ja vastarannan puut.

Mutta kerran, auringon laskiessa vastarannan puiden taa saaden järven aallot läikehtimään tulen lailla, Valenti kääntyi katsomaan häntä. Leimuavassa valossa hänen pisamansa eivät erottuneet, mutta hänen piirteensä näyttivät pehmeämmiltä, lempeämmiltä, ja hänen tuulen tuivertamat hiuksensa olivat kuin sädekehä. Aleksin oli pakko räpytellä silmiään ja katsoa pian pois. Hän melkein säikähti sitä, miten paljolta Valenti siinä hetkessä tuntui.

Sinä yönä, kun hän koetti saada nukuttua Akun kuorsatessa hänen vieressään, hänen olonsa oli haikea. Samalla huolestutti ja hämmensi. Hän ei ajatellut liikaa, muttei voinut olla ajattelemattakaan. Aleksi ei koskaan ole ollut sellainen poika, joka puhuu asioistaan kenellekään mitään, mutta kummallisen terävästi pisti häntä silti ajatus siitä, että tällä kertaa hän ei voisi kertoa mitään, vaikka haluaisikin. Hän tiesi, ettei voisi tässä elämässä saada Valentia itselleen. Hän oli yrittänyt Valentin vierellä nähdä horisontin taa, ja tiesi, miten syvältä vapauden kaipuu häntä runteli. Se näkyi Valentin suupielissä kevään mittaan, kun taas yhdet puheet kisällinäytteistä olivat jääneet kasaksi kangasta Halmeen pöydälle. Ja kun hänen viimeinen Kansan Lehdessä julkaistu runonsa kiinnitti viranomaisten huomion, oli hänen päätöksensä sinetöity. Hän lähtisi, ja Aleksin ei auttaisi kuin antaa hänen lentää.

Painokanne pelotti Valentia. Aleksi tiesi, ettei Kansan Lehden runo ollut edes hänen kiivaimpiaan; joku oli vain sattunut lukemaan juuri tätä numeroa tavallista tarkemmalla silmällä. Rannalla Valenti käänsi selkänsä horisontille ja veti käsivartensa tiukkaan puuskaan kuin olisi syleillyt itseään. Hänen silmiensä alla oli varjo, ja hän keinahteli hermostuneesti päkiöillään.

”Entä jos ne…”, Valenti aloitti, ja sulki suunsa hetkeksi tiukasti. Huulet kalpenivat, kun hän puristi niitä yhteen. Hän nielaisi ja katsoi Aleksin olan yli metsää. Aloittaessaan uudestaan hän madalsi äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Entä jos ne vievät minut ennen kuin ehdin pois?”

”Ei ne sinua minkään vie”, Aleksi sanoi yksinkertaisesti. ”Niitten pitää päästä minusta ohi ensin.”

Aleksi ei uskonut, että kukaan todella etsi Valentia muutaman painetun säkeen vuoksi. Valenti kuitenkin uskoi, mutta uskoi hän sentään myös Aleksia. Hän puuskahti helpottuneesti ja hymyili. Aleksin teki mieli vetää hänet viereensä istumaan, mutta sen sijaan hän vain katsoi, kun Valenti kääntyi takaisin järveä kohti, hartiat rennommassa asennossa kuin äsken. Valenti seisoi siinä kauan ja hengitteli syvään. Oli jo hämärtymässä, kun hän lopulta kääntyi, mutta hänen ilmeensä lämmitti Aleksia.

”Runoko”, hän kysyi.

”Runo”, Valenti vahvisti.

Kun Valenti luki sen runon – jäähyväisrunonsa – läksiäistensä aluksi, Aleksi istui Elinan vieressä toisella puolen taloa ja tuijotti hämillään lähintä seinää. Hetken hän ymmärsi, miksi herkimmät pillittivät tällaisissa tilaisuuksissa. Kun hän oli koonnut itseään tarpeeksi, että saattoi taas kiinnittää kunnolla huomiota muihin juhlavieraisiin, oli Valenti ehtinyt mennä.

Nyt Valenti huokaa hänen vierellään ja kääntyy häneen päin. Kauan he vain katsovat toisiaan silmiin. Sinä aikana ehtii joitakin vieraita lähteä kotiinpäin. Kukaan ei tule puhumaan Valentille, mutta lisääntynyt liikenne saa hänet silti epämukavan näköiseksi. Laiskasti astellen he siirtyvät työväentalon toiselle seinustalle, jossa ei enää tähän aikaan ole ketään. 

”No”, Aleksi lausuu vähän kiusaantuneella äänellä. Hän ei ole hyvä puhumaan. Hän ei osaa jäähyväisiä. ”Hyvää reissua sitten vaan.”

Ja pidä ittes terveenä, hän lisää mielessään. Katto minne menet ja miten olet. Kaikenlaista kulkijaa sielä on, enkä minäkän sua sielä pysty täältä enää suojeleen. Valentin pisamat erottuvat vähässäkin valossa, kun hän on näin lähellä. Hän puristaa Aleksin kättä lämpimällä kädellä.

”Hyvästi nyt”, Valenti toivottaa niin pehmeästi, että se on melkein kuiskaus vain. Hän painaa huulensa Aleksin poskelle, eikä hänen tarvitse lisätä, että tarkoittaa oikeasti sanoa näkemiin.
« Viimeksi muokattu: 11.01.2021 16:32:36 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 350
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! En ole vielä koskaan kommentoinut tekstejäsi enkä myöskään lukenut, sillä niin Tuntematon sotilas kuin Täällä Pohjantähden alla ovat jääneet minulta lukematta. Nyt olen kuitenkin erittäin iloinen, että arpa osui kohdallesi, sillä päätin joulukuussa, että vuosi 2021 olkoon se vuosi, kun vihdoin syvennyn Linnan klassikoihin. Tämä oli täydellistä lämmittelyä (vaikka paritukset eivät Linnan mukaan menisikään, tai mistäs minä tiedän :P)!

Kävin vähän selailemassa etukäteistietoa hahmoista ja sen perusteella, mitä luin, tavoitat molempien luonteen todella hyvin tässä ficissä. Aleksi todella on erittäin ujo ja hiljainen, Valentista puolestaan huokuu tuo runollisuus ja kyky nähdä asioita toisella tavalla kuin muut. Erityisesti tämä lause jäi mieleen:

Lainaus
Toisinaan hän seurasi Valentin katsetta ja yritti pohtia, mitä hän näki. Aleksi ei koskaan nähnyt kuin vettä ja vastarannan puut.


Pidän siitä, kuinka paljon hiljaista viestintää kaksikon välillä on ja miten hyvin Aleksi on oppinut tuntemaan Valentin, vaikka he eivät ole voineet olla niin paljon yhdessä kuin ehkä haluaisivat. Kerrot näiden tarinan hienosti ja elävästi, lopussa tunsin samanlaista haikeutta Valentin lähdöstä kuin Aleksikin. Tykkäsin hurjasti siitä, miten Aleksi vertaa Valentia Auneen ja kuinka erilaiseksi hän kokee olonsa näiden kahden seurassa. Tuo, miten luonnolliseksi Aleksi kokee Valentin seuran, on niin jotenkin sydäntä särkevän ihanaa - että on niin helppo ja hyvä olla jonkun ihmisen seurassa. Tässä tosiaan tuo rakkaus tulee esiin hurjan hienosti :) Samalla tässä tulee käsiteltyä sitä, miten vaikeaa heidän on olla yhdessä, miten yhteiskunta, kotikylän piirit ja normit sen estävät. On myös mielenkiintoista, miten he molemmat sen hyväksyvät. Se on ehkä jokseenkin virkistävääkin, että tässä ei ole sellaista kapinallisuutta vaan enemmänkin... ajan henkeä, jotain, mikä oli pakko tuohon aikaan hyväksyä, että niin vain asiat olivat. Lopun poskisuudelma ja tuo aivan viimeinen lause antavat kuitenkin lupauksen jostain paremmasta ja siitä pidin kovasti :)

Toivon, että saan kirjat tänä vuonna luettua niin voisin tulla lukemaan sinulta tekstejä enemmänkin! Tämä oli varsin mainio lukukokemus, joten suuri kiitos siitä! :)

between the sea
and the dream of the sea

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Kiitos paljon, hiddenben! Pohjantähtien rivien välissä on onneksi niin paljon tilaa, että sieltä saa ujuteltua ja löydettyä jos jonkinlaista seikkailua, oli se sitten Linnan tarkoitus tai ei. Kuvittelemassahan tässä ennen kaikkea ollaan. :D Ajan hengestä mietin lähinnä, että vaikka kuinka itse tykkään välillä siitä vallitsevia arvoja vastaan kapinoimisesta ja muusta, niin aina se ei ole realistisin tai turvallisin ratkaisu, varsinkaan jossain pienessä kylässä hämäläisellä maaseudulla vuonna 1914. Ja Aleksi varsinkin on minusta sellainen tyyppi, joka hyväksyy, että näin tämä toistaiseksi on, vielä kun siinä on muitakin, usempia ihmisiä koskevia ihmisoikeuskysymyksiä ratkottavana :D

Mukava kuulla, että pidit, ja ilo toimia pehmeänä laskuna näiden teosten maailmaan! Lukuiloa niihin <3
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 967
  • Peace & Love
Olen minä sinulta muitakin Täällä Pohjantähden alla -fikkejä lukenut, mutta jotenkin en nyt vain saa koskaan kommentoineeksi. Alusmateriaalin lukemisesta on kuitenkin minulla jo jonkin aikaa, joten en nyt enää muista tai osaa sanoa kuinka in-character olet... minusta tuntui kuitenkin, että tavoitit tunnelman. Niin kuin hiddenben tuossa aikaisemmin sanoi, niin Valentista tulee niin sellainen runollinen taiteilijasielu mieleen. Hän niin kuin pyörii Aleksin ympärillä ja häipyilee pois, kuin keijukainen <3

Tuo oli jotenkin tavattoman romanttista ostaa lehtia ja säilyttää niistä runoja omana pikkusalaisuutenaan <3 Sellainen kohta, joka sai sydämeni pakahtumaan. Ja haikehan tämä tosiaan on! Jää sydäntä kouristamaan. Ehkä juuri niin oikein pitääkin. Sellaiset tekstit ovat hyviä, joista jää jälkikäteen sellainen maku, että voi kun se olisi jatunut vielä! Se minulle tästä tuli, että oi joi, kirjoita vielä kappale tai kaksi <3

Ihana. Lukemistäsi tämän fandomin fikeistä paritus on ehkä eniten minulle mieleen. Valenti on niin kiva hahmo ja sillä viisiin. Kiitos tästä.

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Lämpimät kiitokset kommentista, jossujb! Kyllä mie pyrin olemaan ainakin sen verran in character, että hahmot tunnistais omaks itsekseen, vaikka toisaalta muiden kuin Akselin ja tyyliin Vilhon kohdalla se onkin Pohjatähdissä vähän semmosta, että aika paljon pystyy rakentamaan niiden annettujen luonteenpiirteiden päällekin ilman, että hahmojen vois suoraan väittää olevan täysin ooc :D Hyvä siis kuulla, että onnistuin mielestäsi tavoittamaan tunnelmia.

Itsekin oon kovin mieltynyt näihin kahteen, kun nyt oon niistä vähän kirjoitellut ja makustellut tätä dynamiikkaa. Ehkä näistä tulee joskus lisää! Mitään en lupaa, mutta kenties joskus inspiraatio iskee just oikein. <3
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 746
Kommenttiarpajaisista hei :)
Olipa tämä taas ihana! Tykkään ihan mielettömästi sun Aleksi/Valenti-teksteistä, ja tästä parista on tullut ihan lemppari näiden kirjojen suhteen. :)

Tästä huokuu sellainen haikea eroon joutumisen tunnelma, mutta samaan aikaan loppu jättää myös odottavan ja toiveikkaan fiiliksen, että vaikka nyt Valenti lähtee, hän tulee vielä takaisin. Poikien suhdetta kuvaat myös musta tosi hyvin. Aleksin ajatukset, ettei hän voi katsoa Valentin perään ja suojella tätä enää lähdön jälkeen, kertoo jo tosi paljon. Samoin heidän yhteinen, välillä sanatonkin yhteys kuvastuu tosi hyvin. Tuntuu ihan, että kumpikin tietää, mitä toisen mielessä liikkuu, vaikkei kumpikaan sanoisi suunnilleen sanaakaan. Tavallaan jotenkin lohdullistakin, että näiden välillä tuntuu olevan näin vahva yhteys, kun miettii, että se kestää Valentin lähdönkin ja pitkän etäisyyden.

Nautin myös lukea näitä, koska tavoitat musta todella hyvin alkuperäisen teoksen tunnelman. Ympäristön kuvaus ja kerronnassa sekä hahmojen repliikeissä käytetty kielikin on jotenkin niin osuvaa ja Pohjantähtiin sopivaa. Näitä on tosiaan ilo lukea, ja erityisesti tällä parituksella voisi lukea vaikka kuinka paljon.
Isot kiitokset tästä. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 490
  • just a lad :-)
    • tumblr
Kiitos kovasti, Sielulintu! <3 Ihana että tykkäät, ja ilo olla kanssa tämmönen trendsetteri näiden paritusten suhteen :D Näen itse myös, että näillä kahdella on just niin vahva yhteys, ettei näiden tarvitsekaan puhua liikoja, ja varmaan silläkin on osansa sitten siihen, kuinka vahvana tämä yhteys pysyy niiden pitkien vuosien läpi, kun Valenti on poissa.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua