Vihdoinkin kanssasi (Hr/R, Hr/H, H/G, het, drama, K-11) 6/?

[Aivohome]

// Alaotsikko: KUUDES osa ilmestynyt!!

VIHDOINKIN KANSSASI

Nimi: Vihdoinkin kanssasi
Kirjoittaja: Chihiban
Beta: Ei ole
Päähenkilöt: Ron/Hermione, Hermione/Harry, Harry/Ginny
Ikäraja: K-11
Genre: Het, draama, fluffy
Summary: Mitä käy, kun kaksi temperamenttista hahmoa kiinnostuu toisistaan? Entä, kun mukaan tulee muita hahmoja? Mikä on Hermionen valinta, seuraako hän sydämensä ääntä vai tekee niin kuin pitäisi? Entä Harry? Antaako Ron anteeksi? Mitä mieltä Ginny on tapahtuneesta?
Varoitukset: Niitä ei oikeastaan ole.
A/N: No, tälläsen täs aattelin laittaa. Tämä löytyy myös Vuotavasta noidankattilasta, sielläkin nimimerkkini on Chihiban. Vuotava noidankattila Kommenttii?


OSA 1
Harry ja Hermione olivat Ronin ja Ginnyn luona kylässä jo toista viikkoa. Elämä oli nyt paljon helpompaa kun oli loma työharjoitteluista (kaikki neljä pyrkivät auroreiksi) ja Voldemort oli kuollut ja kuopattu. He siis olivat huoletta saaneet tehdä kaikkea, mitä vain olivat ehtineet: käyneet Viistokujalla, pelanneet shakkia, ulkoilleet, pelanneet huispausta… Ja ihme kyllä, tänään Hermionekin suostui mukaan viimeiseen. Hänen lentonsa oli huteraa, mutta kuten rouva Weasleyllä oli tapana sanoa, kukaan ei ole Merlin syntyessään. Hermionella oli aina jotenkin syyllinen olo, kun hän lensi Fredin luudalla, joka kyllä oli hyvä, mutta muistutti liikaa vanhoista tuskista, Fredin kuolemasta.

Nyt Hermione oli suihkussa rankan huispauspelin jälkeen. Huispaus oli ihan kivaa, mutta niin kuin Hermione oli harmillisesti joutunut toteamaan, ei ollenkaan hänen lajinsa. Hän avasi suihkun, astui sen alle ja sulki silmänsä. Vesi ropisi ihanasti hänen kasvoilleen ja valui läpi koko vartalon. Mutta sitten, kenenkään sanomatta, kenenkään varoittamatta ovi aukesi ja Ron astui sisään. Hermione pelästyi, loikkasi suihkun alta, veti pyyhkeen tiukasti ylleen ja sammutti sen tehden kaiken tuon mahdollisimman nopeasti. Mutta liian myöhään: ovella olevan Ronin kasvoista näki, että hän oli nähnyt.
”Herm… Sori”, tämä sopersi hämmentyneenä. Hermione katsoi poikaa, joka veti pyyhettä tiukemmin lanteilleen.
”Eikö me olla sovittu, että tarkistetaan, onko joku suihkussa ennen kun tullaan sisään?!” Hän sähähti.
”Eikö me olla sovittu, että tarkistetaan onko ovi lukossa?” Ron sanoi ja kohautti olkiaan.
”Mitä sinä sitä paitsi täällä teet?” Hermione tiukkasi.
”Menen saunaan…” Ron vastasi hämmästellen typerää kysymystä.
”No, niin minäkin!” Hermione sanoi ja mietti, kuinka paljon Ron oli ehtinyt nähdä.
”No… Mennäänkö yhdessä?” Ron kysyi varovasti.
”Mitä?” Hermione pöyristyi, vaikka hiljaa mielessään tiesi, mitä mieluiten vastaisi: kyllä.
”Ei mitään…” Ron sanoi nopeasti ja paukkasi ovesta ulos jättäen hämmentyneen Hermionen paikoilleen.

Ron lysähti sängylleen. Hänestä ilmeisesti näki, että hän oli hämmentynyt omista sanoistaan ja jotenkin sekaisessa olotilassa, koska huoneessa lukeva Harry kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Minä… Hermione oli siellä…” Ron empi.
”Niin?” Harry rohkaisi tätä jatkamaan.
”Ja hänkysyimitäteenjasanoinmenensaunaanjakysyinmennäänköyhdessä ETTÄOLENKINTYHMÄ!!!!” Ron sanoi kaiken putkeen ja lopetti hengästyneenä.
”Hei ootas nyt. Näitkö sinä…?” Harry tyrskähti. Ron nyökkäsi totisena. Harry vihelsi Ronin näyttäessä hapanta naamaa.
”No?” Harry tivasi.
“Mitä no?” Ron tuhahti edelleen vihaisena itselleen. Harry pyöräytti käsiään edessään elehtien erittäin selvästi, mitä no.
”Äh, älä viitsi…” Ron huokasi ymmärtäessään, mitä Harry tarkoitti.
”Viitsin minä. Oliko se nyt sitten noin paha pettymys??”
”Ei! Ei, vaan hän on tosi… Harry, älä pakota minua sanomaan sitä!” Ron murahti. Ja niin Ron vaihtoi pyjaman ylleen, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti.


//destine muokkasi ikärajan otsikkoon

[Aivohome]

A/N: Vaikka kukaan ei kommentoinutkaan, niin julkaisen nyt toisenkin osan täällä. Tässä se siis.

Osa 2

Aamulla, kun Ron heräsi, kaikki oli hiljaista. Hänen jäsenensä olivat puuduksissa, joten hän tassutti alakertaan katsomaan, josko joku muukin olisi jaksanut jo pikkuhiljaa heräillä. Keittiössä oli kuitenkin se henkilö, jonka kahdenkeskeistä tapaamista Ron oli parhaansa mukaan yrittänyt vältellä: Hermione. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, joten Ron astui keittiöön ja toivotti hyvät huomenet, aivan kuin eilistä suihkussa tapahtunutta välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
”Huomenta”, tyttö vastasi irrottamatta katsettaan lukemastaan Päivän Profeetasta, vaikka kiinnostava artikkeli oli jo loppunut ennen kun Ron tuli keittiöön.
Se tuntui kuitenkin luontevammalta kuin Ronin silmiin katsominen, jota hän oli yrittänyt vältellä. Ja hyvästä syystä: joka kerta kun hän katsoi noihin silmiin, hän tunsi hukkuvansa yhä uudelleen ja uudelleen, syvemmälle ja syvemmälle.


”Tahdotko kahvia?” Hermione kysyi, kun Ron istahti häntä vastapäätä.
”Joo, kiitti”, Ron vastasi ja Hermione kurotti kaatamaan kahvia pöydällä olleeseen lasiin.
Hermionen ojentaessa lasia heidän sormensa koskettivat ohikiitävän hetken ajan toisiaan. Ronin varpaat kihelmöivät ja Hermione punehtui railakasti. Vain jotain tehdäkseen hän otti kaapista lasin ja kaatoi siihen maitoa, jottei joutuisi katsomaan hämmentynyttä Ronia.
Hänen kätensä tärisi ja maito läikkyi pitkin pöytää. Hermione huokasi, haki rätin ja ryhtyi kuuraamaan maitoa pois. Hän ei hermostukseltaan pystynyt keskittymään tekemäänsä, joten maito vain levisi yhä enemmän.
”Äh, anna minä”, Ron sanoi, hymyili hieman ja asetti kätensä tytön käden päälle tarkoituksenaan auttaa tätä; hän oli toisena vuotenaan saanut siitä melkoisesti kokemusta Voron kanssa, ikävä kyllä.


Hetkessä kummatkin ymmärsivät, mitä olivat tekemässä. Kädet pysähtyivät, mutteivät irronneet toisistaan. Silmien katseet vakavoituivat, kun he lähestyivät toisiaan.
Huulet kohtasivat huulet, ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jo toistensa tiukassa syleilyssä. He upottautuivat toisiinsa, hukkuivat tuohon tukahdutettuun rakkauteen.


Mutta se hetki, kuten ihanilla hetkillä yleensä on tapana, särkyi nopeasti. He irrottautuivat toisistaan, vaikka molemmat olisivat halunneet jäädä niin vielä hetkeksi.
”Ron-”, Hermione sanoi hiljaa avuttomalla äänellä.
”Shh”, Ron suhisi ja painoi etusormensa tytön pehmeille huulille tarkoituksenaan hiljentää tämä.
”Älä sano mitään.”
”En.”
Ja juuri kun he olivat parin tuuman päässä toisistaan, hyräilevä rouva Weasley tuli keittiöön. Ron ja Hermione kavahtivat kauemmas toisistaan ja ryhtyivät kumpikin touhuamaan ties mitä, jotta rouva Weasley ei huomaisi, että jotain omituista on tekeillä; Hermione puhdistamaan pöytää ja Ron tiskaamaan. Ensin vaikutti siltä, että he olivat onnistuneet, mutta sitten rouva Weasley kuiskasi Hermionelle Ronin kuulematta:
”On siitä rakastumisesta hyötyäkin. Vihdoinkin Ronald tiskaa oma-aloitteisesti.”
Hermione hymyili vaivaantuneena.

[Peikonsukka]

Kuvausta voisi tulla hieman enemmän ja luvut voisvat olla hieman pidempiä. Kirjoitusvirheitä huomasin vain yhden;

”Eikö me olla sovittu, että tarkistetaan, onko joku suihkussa ennen kun tullaan sisään?!” Hän sähähti.

eli lauseen jälkeen hän pitäisi alkaa pienellä.
Fic oli ihan hyvä, vaikken R/Hr  parituksesta oikein perustakkaan. Jatka kirjoittamista vain ja kuvaile ja pitkitä hieman tapahtumia, niin voisin ehkä jatkaa lukemista.

[Aivohome]

A/N: Yhden kommentin turvin, tässä osa 3


Osa 3

Hermione istuskeli Kotikolon kuistilla auringonpaisteessa. Hän mietti Ronia, taas. Hän sulki silmänsä ja nautti auringosta ja sen lämmöstä.
Sitten varjo tuli hänen yläpuolelleen, ja joku istuutui hänen viereensä.
Hermione katsoi tulijaa. Harry.


”Mitä mietit?” Poika kysyi.
”En oikeastaan mitään”, Hermione valehteli. Eihän hän nyt Harrylle voisi kertoa…
”Mietitpäs. Kyllä sinä nyt minulle voit sanoa.”
Hermione mietti hetken, mutta sanoi sitten hiljaa:
”Ronia…”
”Miksi niin?”
”No kun… Sinähän juttelet Ronin kanssa paljon vähän kaikesta?”
”No… Joo, miten niin?” Harry ihmetteli.
”Mitä – mitä mieltä Ron on minusta?”
Hermionen ihmetykseksi Harry purskahti nauruun.
”Että mitäkö? Hän on aivan lääpällään sinuun. On aina ollut. Miten niin?”
”Ei mitenkään”, Hermione sanoi häivä tyytyväisyyttä äänessään.
”No, huomaan ettet aio kertoa minulle”, Harry sanoi ymmärtäväisesti ja hymyili.
”Tosin ei se kyllä minun asiani olekaan. Mutta – voisitko olla kertomatta Ronille siitä mitä puhuimme? Tai siis kun hän ei varmaan hirveästi tykkää, jos saa tietää, että paljastin sinulle kaiken.”
Hermione nyökkäsi.
”Hmm. Hyvä.” Ja niin Harry lähti.


Hermione istui siinä melko kauan, ennen kuin Ron tuli hänen luokseen.
”Minä – meidän pitäisi jutella”, poika sanoi ja istuutui paikalle, jossa Harry oli istunut noin puoli tuntia sitten.
”Niin kai.”
"Olemmeko me nyt sitten niin kuin tavallaan yhdessä?"
"Kai... Luulin sen olevan sinulle selvää?"
”Se mitä aamulla tapahtui – kadutko sinä sitä?”
”En, miten niin?” Hermione kummasteli omituista kysymystä.
”No kun sinähän olet Vikinkin kanssa”, Ron sanoi hivenen kylmästi.
”Älä taas aloita! Hänen nimensä on Viktor, enkä minä seurustele hänen kansaan. Sinä olet minulle ainoa!” Hermione tulistui. Miksi Ron jauhoi aina tuota samaa, vaikkei se edes ollut totta?
”Niin, muuten vaan hän nuoleskeli sinua kolmivelhoturnajaisten aikana ja kirjoittelette kirjeitä ja vierailette toistenne luona!” Ron kivahti.
”Se aika on mennyttä, Ron. Me olemme vain ystäviä, Ron, ystäviä!” Hermione tiuskaisi vihastuneena.
”Niinhän ne aina sanovat!” Ron ärähti. Kummatkin nousivat seisomaan.
”Miksi sinun pitää aina olla tuollainen mustankipeä idiootti! Minä en halua Viktorista mitään muuta kuin ystävyyttä, eikä hän minusta!” Hermione kivahti itku kurkussa.
”Vai nyt minä olen mustankipeä idiootti!” Ron korotti ääntään.
”Olet aina ollut!! Minä en ymmärrä sinua!” Hermione huusi kyyneleet silmissä.
”Jos kerran olet sitä mieltä niin lopetetaan! Se on loppu nyt!” Ron huusi.
”Hyvä on! Lopetetaan! Ei meistä ikinä mitään olisi tullutkaan, kun olet tuollainen!” Hermione parahti.
”Nyt olet varmaan tyytyväinen kun voit rauhassa kutea sen Vikisi kanssa!!”
"Ron, lopeta jo!!"


Ja enää sanaakaan sanomatta Ron ryntäsi sisälle ovet paukkuen.

[Peikonsukka]

Vahvistan nyt edellistä kommenttiani; enemmän kuvailua, pidempiä lukuja, aj huomasin nyt tässäkin luvussa samanlaisen virheen, kuin luvussa yksi, eli puheosuuden jälkee tulee pieni alkukirjan, ellei kyseessä ole nimi:
Ei näin: ”Mitä mietit?” Poika kysyi.
Vaan näin: ”Mitä mietit?” poika kysyi.
Mutta pistäppä jatkoa ja krjaile virheitäsi.

[Herski]

Hei!

Jee,mukava lukea välillä R/Hr parituksellakin! (toinen lempiparitukseni )
Minusta tuo juoni on ihan mukava. Luvut kyllä saisi olla ehkäpä hieman pidempiä.
Mutta tämä ficci vaikuttaa ihan mukavalta ja tätä olisi kiva lukea enemmänkin.

Jatkoa siis vain tulemaan!

[Aivohome]

Osa 4

Hermione istui sängyllään, tai oikeastaan patjallaan, kun ovelta kuului koputus.
”Sisään?” Tyttö huokaisi.
”Hermione? Tuletko minun ja Harryn kanssa Viistokujalle?” Ginnyn iloiset kasvot pilkistivät ovenraosta.
”En. Menkää te vaan”, Hermione vastasi ja yritti hymyillä.
”Onko jokin vinossa? Sinä ja Ron olette molemmat outoja. Ronkaan ei suostunut tulemaan. Tapahtuiko jotain?” Ginny kysyi häivä huolestuneisuutta äänessään ja astui sisään.
”Ei, ei tapahtunut. Eikä mikään ole vinossa. Älä minusta murehdi, kaikki on hyvin”, Hermione valehteli sutjakasti ja hymyili, vaikka olo oli mitä oli.
”Oletko varma?”
”Aivan varma. Mene nyt, ja pitäkää hauskaa”, Hermione sanoi.
”Hyvä on. Tulemme sitten viimeistään ruoalle”, Ginny sanoi, kääntyi ja meni ovelle.
”Oletko ihan varma, että kaikki on hyvin?”
”Olen, olen. Pitäkää hauskaa!” Hermione sanoi, hymyili vaikeasti ja heilautti kättään ovesta poistuvalle Ginnylle.
”Olkoot. Heippa!”
”Hei …”

Hetken päästä ovi paukahti kiinni, ja tuli aivan hiljaista. Hiljaista lukuun ottamatta lähestyvien askelten kumua. Ovi aukesi taas.
”Hermione?” Ronin ääni kysyi, ja poika astui sisään. Hermione huokasi. Nyt se alkoi. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, onhan kaikki hyvin? Se meni aina niin. Aina Ron teki typeryyksiä ja pyysi sitten anteeksi. Aina.
“Hermione, olen pahoillani. En olisi saanut sanoa niin. Anna anteeksi.” Juuri näin. Tätä Hermione aavistelikin.
"Ron, en tiedä voinko. Tästä on puhuttu jo satoja kertoja. Aina sama juttu. Teet typeryyksiä, anelet anteeksi, ja sitten luulet kaiken olevan hyvin. Se ei mene niin! Et voi aina vaan tehdä niin. Et vaan voi."
"Anna minulle vielä yksi mahdollisuus. Jos lupaan-"
"Ron, lupaat aina jotain, muttet toteuta mitään", Hermione huomautti.
"Ole kiltti... En minä sitä tahallani, olen vain hieman... Öh... Omalaatuinen?" Ron ehdotti.
"Tästä on omalaatuisuus kaukana", Hermione tuhahti.
"Anteeksi, Hermione, anteeksi. Anna vielä yksi mahdollisuus? Minä rakastan sinua!"
"Hyvä on, hyvä on. Yksi mahdollisuus. Mutta vain yksi. Muistakin se."
"Muistan", Ron sanoi ja halasi Hermionea.
"Viistokujalle?" Hän kysyi.
"Joo", Hermione vastasi, ja niin he kaikkoontuivat käsi kädessä. Hänen mieltään kuitenkin painoi eräs asia: hän tiesi, ettei yksi mahdollisuus riitä. Ron ei ikinä muuttuisi, ei ikinä. Hän olisi aina Ron.

[Aivohome]

Osa 5

Harrylla, Ronilla, Hermionella ja Ginnyllä oli ollut mukava päivä siihen asti, kunnes he tulivat takaisin Kotikoloon ja rouva Weasley ilmoitti, että rikkaruohot piti kitkeä, samoin menninkäiset. Niinpä nelikko suuntasi puutarhaan (”Voi, Hermione- ja Harry-kullat, ei teidän tarvitse, kyllä Ron ja Ginny ne hoitavat”) Ronin ja Ginnyn mutistessa ties mitä, vaikka Harryn ja etenkin Hermionen mielestä oli mielenkiintoista nähdä, millaisia rikkaruohoja Weasleyn kodin puutarhassa kasvoi.
”Kitketään ensin rikkaruohot, se on tylsempää”, Ginny sanoi. Muut nyökkäilivät.
”Ööh… Mitkä noista ovat rikkaruohoja?” Hermione kysyi hiljaa katsellen eriskummallisten hajuisten ja näköisten kasvejen valtaamaa kukkapenkkiriviä.
”Nuo pinkit. Joskus ne voivat olla vähän liilojakin. Esimerkiksi tämä”, Ron valisti kiskaisten ruman värikirjon täplittämän kasvin maasta. Siitä tuprahti esille sininen savupilvi, joka pisti varomattomat Harryn ja Hermionen yskimään.
”Ai niin, tuosta unohdin varoittaa: ne sylkevät tuollaisen savupilven, kun sellaisen vetäisee maasta”, Ron tokaisi ja nykäisi uuden.
”Silloin on parempi olla hengittämättä, se yskittää”, Ginny ohjeisti savun hälvennyttyä.
”Asia selvä”, Harry sanoi ja nykäisi yhden kasvin mullan ja kukkasten seasta.


Pian rikkaruohot oli kitketty ja heitetty aidan yli. Niin he ryhtyivät hoitelemaan menninkäisiä. Aluksi Hermione toimi tismalleen niin, kuin Harrykin ensimmäisen kerran niitä kitkiessään, eli vain tiputteli niitä aidan yli. Pian Hermionekin oppi olemaan säälimättä niitä, ja menninkäisiä lensi aidan yli tiuhaa tahtia yhä kauemmas ja kauemmas.

Kun sekin oli tehty, yltä päältä multaiset Harry, Ron, Hermione ja Ginny lampsivat sisään syömään Weasleyn äidin omatekemää pastaa. Ilta hämärtyi ikkunoiden takana auringon pikkuhiljaa vaipuessa mailleen. Syötyään Harry ja Ginny lähtivät iltakävelylle katselemaan auringonlaskua. He kävelivät käsi kädessä iloisesti rupatellen erään joen rannalle, istahtivat siihen ja nojasivat toisiinsa.
”Silloin, kun olin pieni, olin aina Fredin, Georgen ja Ronin kanssa täällä uimassa. Percy ei koskaan tullut. Hän on aina ollut jotenkin omituisen aikuismainen”, Ginny kertoi.
”Älä? En olekaan huomannut”, Harry sanoi pilke silmäkulmassa. Ginny töytäisi tätä kevyesti olkapäähän.
”Fred ja George meinasivat kerran melkein hukuttaa Ronin. He leikkivät kaikista syvimmässä kohdassa ’kuka uskaltaa hakea pohjamutaa’ - leikkiä. Ron on aina ollut huono häviäjä, hän melkein hukkui kun yritti sukeltaa pohjaan asti, etteivät kaksoset vain voittaisi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että he olivat loitsineet mutansa kutsuloitsulla käsiinsä. Arvaa suuttuiko äiti, kun Ron kanteli heistä huomattuaan sen?” Ginny naureskeli vanhoille muistoille.
”Varmasti. Ronista puheen ollen, oletko huomannut jotain hänen ja Hermionen välillä?” Harry kysyi jo hetkisen pohtimaansa asiaa.
”Noh, lupasin kyllä Hermionelle, etten kerro, mutta…” Ginny sanoi hieman epäröiden. Harry nyökkäsi.
”Arvelinkin, että jotain on meneillään”.
”Voitaisiinko puhua jostain muusta, nyt kun olemme kerrankin kahdestaan?” Ginny ehdotti.
”Tai sitten ei puhuta ollenkaan”, Harry sanoi ja suuteli Ginnyä.


Samaan aikaan toisaalla Ron ja Hermione loikoilivat sylitysten Ronin sängyllä. Ron epäröi hetken, mutta sanoi sitten:
”Oletko koskaan… Tai siis… Tiedäthän…”
Hermione katseli enemmän varpaisiinsa kuin Roniin. Hänen olisi aika kertoa totuus…
”Kerran”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta kadun sitä nyt. Minun olisi pitänyt odottaa oikeaa aikaa ja ihmistä. Mutta olin silloin typerä, enkä voi sille enää mitään”, hän jatkoi edelleen puhuen varpailleen.
”Olisiko nyt oikea aika ja ihminen?” Ron kuiskasi hiljaa tytön korvaan ja suuteli häntä.
”Päättele itse”, Hermione sanoi ja vastasi suudelmaan.

***

Myöhemmin illalla juuri ennen Harryn ja Ginnyn tuloa Hermione hiippaili omaan huoneeseensa, rojahti patjalleen ja nukahti autuas hymy huulillaan.

[biotdf]

Aluksi ajattelin, että enpä kommentoi ollenkaan, mutta ajattelin sitte kuitenkin.
En pitänyt tästä. Liian lyhyet luvut, liian vähän kuvailua... Lisäksi kaikki kolme paritusta ovat inhokkejani.

No, kaikkia ei voi miellyttää.

[story^]

Otsikko ja Summary houkuttelivat lukemaan, mutta täytyy tosiaan toistaa muita kommentoijia, että luvut voisivat olla pidempiä. Myös tapahtumat kulkevat toisinaan turhan nopeaa tahtia, joten niitä voisi pitkittää ja kuvailla hahmojen liikkeitä, tuntemuksia ja kasvojen ilmeitä. Tähän asti on ollut vain juonen kerrontaa eteenpäin ja siitä, miten hahmot sanoivat jonkin asian, jos ymmärrät, mitä tarkoitin tuolla... 
Viidennen luvun alkuun tai neljännen luvun loppuun olisit voinut kertoa Hermionen, Ronin, Harryn ja Ginnyn päivästä Viistokujalla, sielläkin olisi voinut tapahtua jotain, eikö vain? 
Elikäs, jos juonen nopea tempo hiukan hidastuisi ja yksittäiset tapahtumat kestäisivät pidempään, tämä olisi todella loistava ficci! Kirjoitat kyllä hyvin, mutta edellä mainittuja (kuvailu, lukujen pituus & tapahtumien pitkittäminen) parantelemalla tekstistä voisi tulla vielä tasokkaampaa. Silti minusta juoni oli hhyvin keksitty ja kyllä minä ainakin odotan tulevia tapahtumia, vaikka annoinkin hiukan kritiikkiä. 
Kaiken lisäksi rakastan noita kaikkia parituksia (R/Hr<3, Hr/H<3 & H/G<3), erityisesti Harry/Hermionea... 

ja vielä näin loppuun virhebongaus:

He kävelivät käsikädessä iloisesti rupatellen erään joen rannalle, istahtivat siihen ja nojasivat toisiinsa.

He kävelivät käsi kädessä... Nuo kaksi sanaa siis erilleen! 
-story^

[Justinee]

paritukset sai kiinnostumaan, H/Hr:ää ei kauheesti täältä finistä löydy, vaikka laatupari onkin  ihan kivalta vaikuttaa ja vakkari lukijaksi ilmottaudun! 

[Aivohome]

Osa 6

Vihdoinkin Hermionesta tuntui, että hänen elämänsä oli pitkästä aikaa sellainen, minkälaisena hän halusi sen pysyvän. Hänen elämäänsä oli syttynyt uusi aurinko: Ron.
Hermione ei ikinä tulisi unohtamaan niitä aikoja, kun he varastivat yhdessä aikaa öisin, kun kukaan ei huomannut, tai päivisin verukkeenaan hakea Viistokujalta uusi kaapu tai sulkakynä.
Ainoa ongelma oli se, että salailu oli tuskallista ja vaikeaa: kukaan muu kuin Ginny ei tiennyt.
Ainakaan kenellekään muulle Hermione ei ollut kertonut, ja tuskin Ronkaan, paitsi ehkä Harrylle.


Sitä aikaa oli kulunut jo yli kaksi viikkoa, kunnes kaikki kääntyi päälaelleen: Kun Ron, Ginny ja muut Weasleyt joutuivat lähtemään Muriel-tätinsä luo lounaalle, Harry ja Hermione jäivät kahdestaan Kotikoloon. Ron oli ilmoittanut, että he eivät viipyisi kauempaa kuin tunnin, ja tulisivat sitten takaisin.
”Jos olemme vielä hengissä, kun pääsemme sen peikon kynsistä”, George oli lisännyt ja saanut äidiltään kovat nuhteet. Hermione hymyili pienesti ajatellessaan sitä.


Joka tapauksessa, ensin kaikki oli sujunut hyvin. Hän ja Harry olivat pelanneet kitakiveä, räjähtävää näpäystä ja shakkia. Hermionen muistikuva siitä oli hämärä, koska ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Sitten Hermione oli päättänyt kysyä Harrylta hänestä ja Ginnystä:
”Miten sinulla ja Ginnyllä menee? Hän on ollut tänään vähän outo…?”
Harry oli hetken hiljaa ja katsoi jalkoihinsa. Sitten…
”Me riitelimme eilen”, hän sanoi hiljaa.
”Miksi? Mistä?”
”Minä – en tahtoisi puhua siitä, okei?”
”Totta kai”, Hermione sanoi ja hymyili. Sitten hän lohdutti Harrya sanomalla, että kaikki kääntyy hyväksi. Hän otti Harrya kädestä, ja huomasi kohta istuvansa hajareisin pojan sylissä.
Sitten se tapahtui: harkitsematta, ajattelematta, miettimättä ollenkaan seurauksia. Se vain tapahtui.
”Harry? Mitä me oikein olemme tekemässä?” Hermione kysyi heikosti suudelmien lomasta.
”En tiedä, mutten tahdo lopettaakaan”, Harry vastasi.
”En minäkään, mutta tämä on väärin”, Hermione sanoi.
”Tiedän”, Harry vastasi. Hermione suuteli Harrya ja antoi tapahtuman jatkua.
Myöhemmin he sopivat, että tapahtunut ei toistu, eikä siitä puhuta, vaan ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niin olisi kaikille parempi.
Mutta silti he tiesivät, ettei kumpikaan pystyisi unohtamaan. Ei ikinä.


Hermionen olo kävi tukalaksi: hän ei pystynyt katsomaan Ronia tai Ginnya silmiin tuntematta omantunnonvihlausta, eikä sen paremmin Harrya punastumatta.
Eikä siinä kaikki: joka kerta, kun hän ja Ron suutelivat, hän kuuli korvissaan Harryn äänen ja melkein tunsi uudelleen pojan kosketuksen ihollaan… yhä uudelleen ja uudelleen.
Joka kerta kun hän ja Ron rakastelivat, hän näki silmiensä edessä itsensä ja Harryn, heidän kiihkon hetkensä. Se oli sietämätöntä, eikä vähiten siksi, että Hermione tiesi hänen ja Harryn hetken olleen jotain aitoa, kummankin suunnalta, eikä vain toisen suunnalta, niin kuin hän oli joutunut harmikseen Ronin kanssa huomaamaan. Tietenkin hän rakasti Ronia, muttei tarpeeksi.
Hänen tunteensa olivat heränneet, mutteivät Ronia kohtaan…
…vaan Harrya.


Hermionen tietämättä Harry ajatteli samoin kuin hän: hän ei enää nauttinut Ginnyn kanssa olemisesta niin kuin ennen, mikä sai hänet tuntemaan vihlovaa omantunnontuskaa, sillä hän ei halunnut satuttaa Ginnya kertomalla tälle, eikä Ronia viemällä hänen tyttöystäväänsä.
Hän ei vaan voinut. Hänen täytyi päästä eroon siitä omituisesta tunteesta, joka syttyi hänen sisällään aina kun hän näki Hermionen. Hänen vatsassaan lepattavat perhoset, niitä ei saisi olla, ei ainakaan silloin, kun hän näkee Hermionen. Miksi juuri minä olen rakastumassa häneen? Harry mietti maatessaan sängyssään hereillä. Miksi?


Mutta myös Hermione pyöriskeli sängyssään nukahtamatta. Häntä piinasi omituinen tunne, että tästä ei kyllä seuraa hyvää. Ja hän oli oikeassa. Elämä Kotikolossa oli kääntymässä päälaelleen…
…ja siitä tosiaan ei seurannut mitään hyvää. Ei todellakaan.

[story^]

Uuu, nythän tämä muuttui jännäksi! 
Harry/Hermione on ihana paritus, mutta olisi sääli rikkoa Harry/Ginnya tai Ron/Hermionea, kun ne kaikki ovat minusta ihan mukavia parituksia, kun olen aika kaikkiruokainen... 

Vihdoinkin Hermionesta tuntui, että hänen elämänsä oli pitkästä aikaa sellainen, minkälaisena hän halusi sen pysyvän. Hänen elämäänsä oli syttynyt uusi aurinko: Ron.

Hihii, Ron on meidän kaikkien oma aurinko - sille päälle sattuessaan! 

Häntä piinasi omituinen tunne, että tästä ei kyllä seuraa hyvää. Ja hän oli oikeassa. Elämä Kotikolossa oli kääntymässä päälaelleen…
…ja siitä tosiaan ei seurannut mitään hyvää. Ei todellakaan.

Loppu oli jännittävä, pistää odottamaan jatkoa.

Eli tosiaankin, seuraisin tätä vielä ihan mielelläni, joten jatkon tuleminen on sallittua! 
-story^

[Justinee]

apua  en mää ihan näin ajatellu tän tapahtuvan. mutta joo, kelpaa  tietysti jatkan lukemista jos vain suvaitset lahjoittaa meille nöyrille lukijoille uusia lukuja.
eli jatkoa tässä odotellen

Justinee[/color][/glow]