Title: Pelkkää peliä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Doubutsu no Mori (Animal Crossing)
Characters: MC (player), Tom Nook
PoV: MC (player)
Genre: kertokaa mulle, en tiedä itsekään
Rating: S
Disclaimer: Pelisarja kaikkine hahmoineen ja kommervenkkeineen kuuluu Nintendolle. Kirjoittelen tuttuun tapaan ilman rahallista tai muuten materiaalista hyötyä.
Summary: En tiedä, ymmärränkö vieläkään, mutta – – minuun iskee pakottava tarve saada totuus selville.A/N: Mukana haasteissa
Multifandom IV ja
Pelihaaste.
En ois kyl koskaan uskonut, että päädyn kirjoittamaan ficin Animal Crossingista, mutta toisin pääsikin käymään ¯\_(ツ)_/¯
Mulle tuli nimittäin mieleen New Horizonsissa lazy-tyypin kyläläisten mahdollinen dialogipätkä, jossa ne puhuu huhuista, joiden mukaan kaikki olisikin vain peliä! (Mutta lopulta kyllä myöntää, että se olikin pelkkää vitsiä.) Alta voi lukea (englanniksi) kokonaisuudessaan sen, mitä ne sanoo:
There’s a weird rumor goin’ around… Some folks? They’re saying none of this is real. None of it.
They say the island is just a game. And everything we say? Or do? It’s just to amuse somebody else. And… I dunno. I kinda maybe believe it? SO many more things would make more sense, ya know? Have ya ever thought fruit grows way too fast? And ain’t it weird that trees all have three kinds of wood? And have ya ever noticed there’s pretty music everywhere? It’s great, but it’s weird.
And does Tom Nook make ANY kind of sense to you?! ”Yeah I’ll buy your seashells so you can give me back my own money to pay off a house I’m selling to you!” I mean… WHAT? It’s all so obvious! Our lives are fake! We all shoulda saw it a loooong time ago! A long old time ago…
A huh huh huh! I’m joking! It’s a joke. Nobody said that! You oughta see the look on your face!
Tuon pohjalta tämä fici sitten sai alkunsa joskus keskellä yötä. Teksti on kyllä ihan päiväsaikaan kirjoitettu (ainakin suurimmilta osin), mutta yöllisten aivoitusten vaikutus on vahva
Ja joo tää on nimenomaan New Horizons -fici.
Pelkkää peliäPoimin käteeni omenan, joka on pudonnut maahan. Ravistelin puuta juuri äskettäin voidakseni kerätä hedelmät, jotka se on kasvattanut oksilleen. Saisin niistä hyvät rahat Nook’s Crannyssa, sillä omenat eivät luonnostaan kasva saarellani (olen itse ne sinne istuttanut), ja Timmyä ja Tommya ne kiinnostavat kaupallisessa mielessä huomattavasti enemmän kuin päärynät, joita saari on ollut pullollaan jo kauan ennen kuin me sinne muutimme.
Katson omenan punaista, kiiltävää pintaa mietteliäänä. Se on käytännössä identtinen kaikkien muidenkin omenoiden kanssa. Ihan vasta muutama päivä sitten olen viimeksi ravistellut hedelmät alas puista ja myynyt ne Nook’s Crannyssa. Ne kasvavat takaisin todella nopeasti. Itse asiassa suorastaan epätavallisen nopeasti.
En ole muistaakseni koskaan ihmetellyt asiaa, mutta kun se nyt jälleen palasi mieleeni, muistan hämärästi, että olen puhunut siitä joskus jonkun kanssa. Muistoni ovat hyvin epäselviä ja hataria, kuin olisin joskus tarkoituksella unohtanut ne, haudannut ne mieleni syövereihin toivoen, että ne pysyisivätkin poissa.
Poimin toisen omenan maasta ja pinnistän muistini äärimmilleen. Mieleeni alkaa piirtyä utuinen, ruskea eläinhahmo. Onko se Fauna? Ei, tällä hahmolla on sarvet. Mutta jokin peurankaltainen se joka tapauksessa on.
Jatkan hedelmien keräämistä, siirryn toisen puun kohdalle ja ravistelen sitä lujasti. Omenat putoavat pehmeästi nurmikolle, ja kumarrun poimimaan niitä. Peuranhahmo mielessäni selkeytyy pikkuhiljaa, nyt olen saanut sille sarvien lisäksi uneliaat, siniset silmät.
Beau.Puhuin hedelmien nopeasta kasvutahdista
Beaun kanssa, silloin kun vielä asuimme samalla saarella. Beau kai muutti pois jo aikapäiviä sitten. En tiedä, mitä hän nykyään tekee tai missä hän on. Mutta joskus hän asui samalla saarella kanssani, jahtasi perhosia, torkkui puiden alla, unelmoi maistavansa kaikkia maailman herkkuja ja jutusteli lattiansa alla asuvien ötököiden kanssa. Ja puhui minun kanssani siitä, että hedelmät kasvavat puihin aivan liian nopeasti.
Mitäköhän muuta Beau oli silloin sanonut? Olen varma, että se keskustelu ei ollut alkanut ja loppunut hedelmäpuihin.
Vanhoja, unohdettuja muistoja mietiskellessäni tajuan, että saari ei olekaan äänetön, niin kuin olen aina sen olettanut olevan. Tai kyllähän saarella nyt aina
jotain ääniä kuuluu, ei se mikään tyhjiö ole, mutta nyt kuulen musiikkia, enkä ymmärrä, mistä se oikein kantautuu. Lähistöllä ei ole radiota tai minkäänlaista musiikkisoitinta, ei niin yhtään mitään, mutta jostain musiikkia kuitenkin kuuluu.
Kävelen ympäriinsä puiden välissä kuunnellen tarkkaan tuota mystistä musiikkia. Se ei hiljene eikä voimistu, ihan sama mihin suuntaan lähden. En mitenkään pysty paikantamaan sen alkuperää, vaikka yritänkin. Kylmät väreet alkavat kulkea selkääni pitkin. Tämä on ihan kuin jossain kauhutarinassa. En kai sentään kuule harhoja?
Nyt kun olen turhankin tietoinen siitä, että jossain – tai oikeastaan kaikkialla – soi musiikki, muistan, että sekin oli niitä asioita, joista puhuin Beaun kanssa. Kaunista musiikkia, joka soi kaikkialla, minne vain menikin.
”Kiva juttuhan se on, mutta silti outoa.” Niin Beau oli sanonut silloin, kun oli saarella vielä asunut.
Oliko jotain muutakin vielä? Varmasti on. Pinnistelen jälleen muistiani, ja mieleeni putkahtaa lisää asioita, joita Beau minulle kerran kertoi.
Tom Nookin kaupankäynnissä ei ole mitään järkeä. Hän ostaa minulta, ja niillä tismalleen samoilla rahoilla minä puolestani ostan häneltä (tai no, Timmyltä ja Tommylta, mutta käytännössä silti Tomilta) ja maksan myös asuntolainani. Eihän siinä todellakaan olekaan mitään järkeä. Tai minullehan sellainen järjestely sopii varsin hyvin, mutta mitä Tom siitä oikein hyötyy? Loogisesti ajateltuna ei mitään.
Se kaikki on vain valhetta.
Elämämme on valhetta.
Tämä saari on pelkkä peli.Yhtäkkiä minusta tuntuu kuin kaikki, mitä Beau on minulle ikinä kertonutkaan, vyöryy mieleeni kuin raivokas hyökyaalto. Omena, jota olin laittamassa taskuuni, putoaa maahan. Oloni on täysin lamaantunut.
Kaikki on vain yhtä suurta valhetta, pelkkää peliä. Niin Beau minulle sanoi! Ja pian sen jälkeen hän jo muutti pois, tai ainakin lähti, katosi jonnekin, ja minä unohdin käymämme keskustelut ja lopulta melkein Beaunkin kokonaan. Oliko se merkki jostain, merkki, jota en ollut vielä silloin ymmärtänyt?
En tiedä, ymmärränkö vieläkään, mutta nyt kun muistan taas Beaun sanat, minuun iskee pakottava tarve saada totuus selville. Nostan pudottamani omenan maasta, sullon sen taskuuni muiden tavaroiden joukkoon, ja lähden juoksemaan kohti saaren keskusaukiota. Minun on saatava puhua Tom Nookin kanssa.
Tom istuu tuttuun tapaan pöytänsä ääressä, kun juoksen sisään asukaspalvelujen toimitiloihin. Hän ei sano mitään, ei koskaan sano, ei ennen kuin minä puhun. Isabelle ei ole paikalla, mikä on hyvin omituista, koska hän on aina paikalla, mutta olen niin kiihtynyt, etten ehdi jäädä pohtimaan asiaa sen enempää.
”Tom!” huudan ja ryntään tiskin eteen. En istu tuolille niin kuin yleensä, vaadin vain Tomin paikalle. ”Meidän on puhuttava!”
”Niin, niin”, Tom toteaa tyynesti ja astelee eteeni tiskin toiselle puolelle. ”Miten voin auttaa?”
”Tom, onko tässä, elämässämme tällä saarella, mielestäsi mitään omituista?”
”Omituista?” Tom toistaa ihmeissään. ”Miten niin? Mistä sinä oikein puhut?”
”Tajusin juuri jotain. Tässä saaressa on jotain todella outoa. Eikä vain tässä saaressa, vaan kaikessa muussakin”, vastaan kiihtyneesti.
”Selitä.” Tomin katse ei ole enää uneksivan rento. Se on vaativa.
”Hedelmät kasvavat puihin muutamassa päivässä”, aloitan ja vedän taskustani esiin omenan, joita olin aiemmin poimimassa. ”Ja niin kasvavat itse puutkin! Kaikkialla soi musiikki, jolla ei ole alkuperää. Uusia fossiileja ilmestyy tyhjästä päivittäin, ja jos kiven iskee rikki, seuraavana päivänä jostain on ilmestynyt uusi tilalle.”
”Mitä”, Tom tokaisee. Mutta siinä ei ole mitään kysyvää. Hänen äänessään kuultaa epäusko.
”Ja sinä maksat minulle hedelmistä, simpukoista ja muista, mitä vain myynkin, ja saat ne samat rahat takaisin, kun maksan pois asuntolainaani”, jatkan. ”Mitä kaupankäyntiä se muka on?”
Tom pudistelee päätään. ”Ei, ei”, hän toistelee. ”Tuossahan ei ole mitään järkeä.”
”Ei olekaan!” huudahdan. ”Ja kun nyt kerta oli asunnostani puhe: miten sinä edes onnistut rakentamaan siihen uusia huoneita
päivässä? Ja vieläpä niin, että ulkopuolelta talo on aina täysin samannäköinen!?”
Epäusko haihtuu pikkuhiljaa Tomin silmistä. Oletan hänen kauhistuvan sitä kaikkea, aivan niin kuin minäkin.
Mutta Tom näyttääkin suuttuvan.
”Kenen kanssa sinä oikein olet puhunut?!” Tom sähähtää, mikä saa minut hätkähtämään ja peruuttamaan askeleen. ”Vai tajusitko tuon kaiken muka itse?”
”Puhuin siitä Beaun kanssa”, vastaan enkä pysty enää katsomaan Tomia silmiin. ”Silloin kun hän vielä asui täällä. Hän sanoi, että tämä on valhetta, pelkkää peliä, ja minä alan uskoa häntä. Ja siitä tulikin mieleeni – mitä edes tapahtui Beaulle? Yhtenä päivänä hän vain oli poissa, ei kertonut minne meni, ei hyvästejä, ei mitään.”
En odota Tomin vastaavan. Kun hän sitten tekeekin niin, vereni seisahtuu.
”Beau tiesi liikaa.”
”Mitä!?”
”Ja niin tiedät näköjään sinäkin.”
”Tom, mistä sinä oikein puhut? Mitä sinä teit Beaulle!? Ja missä Isabelle on?!”
”Olisi ollut parempi, jos et olisi keksinyt totuutta”, Tom puhelee, ja hänen yleensä niin leppoisa (ja jopa suloinen) äänensä kuulostaa nyt ilkeältä ja uhkaavalta. ”Aiheutat minulle vain ylimääräistä työtä, tiedäthän.”
”Vastaa minulle!” huudan. Olen raivoissani mutta samalla kauhuissani. Tom on tiennyt asiasta koko ajan! On siis totta, että elämämme on pelkkää peliä! Ja mitä hän oikein on tehnyt Beaulle? Ja mihin Isabelle on kadonnut?
Ja mitä hän aikoo tehdä
minulle?!
”En haluaisi tehdä tätä”, Tom jatkaa puhumistaan ja ohittaa kaikki kysymykseni, ”mutta et jätä minulle vaihtoehtoja.”
Hän kumartuu kaivamaan laatikostaan esiin jotain.
”Mitä?! Ei, Tom – ei, älä tee sitä – lopeta – Tom, ole kiltti, minä pyydän – lop-”
***
Näkökenttäni on aluksi pelkän mustan pimeyden jälkeen sumea, mutta pikkuhiljaa alan hahmottaa ympäristöäni. Olen sisällä jossain rakennuksessa – paikka muistuttaa matkatoimistoa tai lentokenttää. Seison valkoisen, kiiltävän tiskin edessä. Olen aluksi yksin, mutta pian eteeni kiirehtii kaksi keskenään täysin identtisen näköistä supikoiraa. En tiedä, muista, miksi olen siellä, missä edes olen, ja keitä nuo supikoirat ovat. Toivon, että saisin pian vastaukset kysymyksiini.
”Hyvää iltapäivää”, toinen niistä tervehtii minua kohteliaasti. ”Olemme niin iloisia, että olet täällä!”
”...olet täällä!” toinen toistaa sanat perässä.
”Olkaamme ensimmäisiä, jotka saavat onnitella sinua viisaasta päätöksestäsi olla mukana tässä seikkailussa”, minusta oikeanpuoleinen supikoira jatkaa.
Seikkailussa?Minulla ei ole aavistustakaan, mistä supikoirat oikein puhuvat. Vaikka tiedottomuuteni on varmasti luettavissa kasvoiltani, supikoirat eivät välitä vaan jatkavat puhumista. Vasta niiden sanojen myötä muistan, mistä on kyse – tai ainakin luulen muistavani. Olen ostanut Tom Nookilta – eräältä kolmannelta supikoiralta – aution saaren aikomuksenani asuttaa se, luoda siitä oma toimiva pieni yhteiskuntansa. Sitä tosin en muista, milloin oikein päätinkään tehdä niin.
Supikoirat esittelevät itsensä Timmyksi ja Tommyksi. Kun kuulen nimet, ne tuntuvat heti tutuilta – kuin olisin kuullut ne joskus aiemmin. Kuin olisin
tavannut heidät aiemmin. Se ei kuitenkaan voi olla mahdollista. Ehkä vain mieleni sekoittaa heidät Tomiin.
”No niin, aloitetaan!” supikoirista se Timmy-niminen sanoo iloisesti.
Nyökkään.
Minulla ei ole mitään muistikuvia siitä, milloin ja miksi tähän seikkailuun ryhdyin, mutta eihän enää tässä vaiheessa voi perääntyä. Olen kerta saaren jo ostanut, eikä sitä tekoa saa enää tekemättömäksi. Oikea elämä kun ei toimi niin kuin peli, jonka voi vain nollata ja aloittaa kaiken alusta.
A/N: Kun olin päässyt tämän kanssa loppuun, mulle tuli jostain The Good Place -vibat
Ja tosiaan tuo loppukohtaus on käytännössä sama kuin New Horizonsin alku, kun aloittaa kokonaan uuden pelin.
