Kirjoittaja Aihe: Loppiaiskonsertti (S, Lily Evans)  (Luettu 1909 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Loppiaiskonsertti (S, Lily Evans)
« : 06.01.2023 17:41:17 »
Nimi: Loppiaiskonsertti
Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Päähenkilö: Lily Evans
Tiivistelmä: Tylypahkan kuoro järjestää loppiaiskonsertin.
Kirjoittajan sana: Halusin kirjoittaa jotakin lempeän jouluista, mutta lopulta tekstiin tuli aika synkkä pohjavire. Inspiraationa oli se kanonista tuttu ajatus, että Lily ja James kohtasivat Voldemortin muutamaan kertaan ennen kohtalokasta kurpitsajuhlan yötä.
Tämä teksti menee Sataseen sanalla loppu sekä Sana/kuva/lause -haasteeseen seuraavalla sitaatilla: ”He olivat vanhoja ja rönsyileviä köynnöksiä, toisiinsa juuttuneita.”
Joulun jälkeen tämän saa siirtää Notkoon.


LOPPIAISKONSERTTI

Loppiaisaamu oli aurinkoinen. Tai oikeastaan kello näytti jo pitkälle aamupäivää, mutta Lily Evans ei jaksanut välittää kellosta juuri nyt. Juuri nyt kukaan ei kaivannut häntä, ja se tuntui ihmeellisen ihanalta.

Lily oli ollut killan töissä koko joulun ja vielä vuodenvaihteenkin. Pimeän voimat eivät levänneet joulunakaan, sen Lily oli oppinut varsin kipeällä tavalla. Mutta nyt, hänen venytellessään pehmeissä haiskulakanoissaan, tuntui kaikki paha hyvin kaukaiselta. Ikkunalaudalla oleva ilmiskooppi oli liikkumatta, Lilyllä oli jalassaan hänen ystävänsä Marlene McKinnonin neulomat joululahjavillasukat ja yöpöydällä höyrysi kanelilta tuoksuva teekupillinen. Lilyn pienen yksiön nurkassa seisoi joulukuusi, jota koristivat punaiset pallot ja kultaiset köynnökset. Latvassa torkkui pieni keiju.

Lilyn ollessa lapsi, oli loppiainen merkinnyt joulun loppumista. Lilyn äiti oli heti aamusta alkanut riisua joulukuusta ja iltaan mennessä joulu oli pakattu kolmeen suureen laatikkoon, jotka isä oli kantanut autotalliin. Petunia oli ollut onnensa kukkuloilla saadessaan siivota koko päivän, mutta Lilystä loppiainen oli tuntunut aina surulliselta. Matka seuraavaan jouluun oli tuntunut tolkuttoman pitkältä.

Mutta nyt, asuessaan yksin, Lilyllä ei ollut pienintäkään aikomusta siivota joulua pois vielä loppiaisena. Ei, tänään hän viettäisi elämänsä parhaan loppiaisen!

Lily kurotti yöpöydältään taikasauvansa ja loitsi valon ikkunallaan roikkuvaan suureen tähteen. Sitten hän otti teekupin ja Päivän profeetan. Päättäväisesti hän hyppäsi yli kaikkien ikävien uutisten ja selasi viihdeaukeamalle. Lilyn katseen vangitsi kuva Tylypahkan kuorosta. Kuva oli suuresta salista, jota koristi lukemattomilla kynttilöillä koristeltu joulukuusi sekä tuuheat havuköynnökset ikkunoilla. Lily tunsi ikävän pistoksen sydämessään. Voi Merlin, miten hän kaipasi Tylypahkan joulua! Vielä viime vuonna hän oli saanut nauttia notkuvista herkkupöydistä, joululauluja laulavista haarniskoista ja upeista koristeista, joita riitti linnan jokaiseen huoneeseen.

Ikävästä huokaisten Lily alkoi lukea lehtijuttua, jossa haastateltiin Tylypahkan kuoroa johtavaa professori Lipetitiä. Lipetit kertoi kuoron ohjelmistosta sekä siitä, miten tärkeä rooli musiikilla oli varsinkin näinä synkkinä aikoina. Lily kiljahti puoliääneen lukiessaan haastattelun viimeisen kappaleen:

”Professori Lipetit kertoo, että yleensä Tylypahkan kuoro esiintyy vain koulun omalle väelle, mutta tänä jouluna niin moni kuoron jäsen jäi kouluun pyhien ajaksi, että kuoro päätti rehtori Dumbledoren suostumuksella järjestää avoimen konsertin loppiaisiltana kello 18.00. Konsertin tuotto ohjataan Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalalle.”

Innosta hehkuva Lily heitti lehden lattialle ja syöksyi kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Selestina Taigorille.

XXX

”Olen pöyristynyt siitä, ettei minulle henkilökohtaisesti kerrottu tästä konsertista. Minulle, joka olin seitsemän vuoden ajan kuoron kantava voima!” Selestina raivosi ja kiskoi valkoisen turkkinsa kaulusta ylemmäs. Turkki eittämättä suojasi Skotlannin kylmältä talviviimalta, mutta oli myös tuhannen yliampuva asuste koulun joulukonserttiin.

”Ehkä Lipetit pelkäsi, että alat johtaa hänen puolestaan”, Lily hymyili ja veti syvään henkeä. Skotlannin talvi tuoksui talvelta, pakkaselta ja lumelta, kaikelta siltä, mitä Lily oli niin kovasti kaivannut.

Lily ja Selestina olivat ilmiintyneet kymmenien muiden velhojen ja noitien tapaan Tylypahkan porteille ja seisoivat nyt odottamassa sisäänpääsyä. Lily antoi katseensa kiertää kaikessa hänelle niin rakkaassa; portteja vartioivissa pahkasioissa, Hagridin mökissä ja jouluvaloissa kylpevässä Tylyahossa.

”Ihanaa olla taas täällä”, Lily henkäisi, kun jono alkoi liikkua madellen eteenpäin. Vahtimestari Voro sekä professorit Kuhnusarvio ja McGarmiwa suorittivat kaikille perusteellisen turvatarkastuksen, mikä tietysti oli tarpeellista näinä aikoina.

”Minä en voi ymmärtää, miten jaksat juhlia nyt, vain pari päivää sen jälkeen, kun kohtasit Tiedät-kai-kenet”, Selestina kuiskasi samalla, kun Lily vilkutti yhtä hymyä olevalle Kunhusarviolle, joka muita tarkastaessaan huikkasi etsivänsä Lilyn käsiinsä konsertin loputtua.

”Juuri nythän juhlia ja hyvää mieltä vasta tarvitseekin”, Lily sanoi ja nosti vaistomaisesti kätensä oikealle poskelleen, joka oli turvonnut ja mustelmien peitossa. Lily olisi voinut toki taialla saada vammansa näyttämään paremmalta, mutta oli valinnut olla tekemättä niin. Jotkin asiat saivat näkyä, niiden piti näkyä.

”Lily ja Selestina, tervetuloa! Ilahduttavaa nähdä teitä. Ovatko James ja Sirius tulossa?” Minerva kysyi, kun Lily ja Selestina tulivat hänen luokseen turvatarkastukseen.

”Eivät valitettavasti, heillä on poikien ilta Vuotavassa noidankattilassa”, Lily sanoi kulkiessaan rauhallisena pysyvän ilmiskoopin vierestä.

”Eli voit olla rauhassa, ei kepposia tänään”, Selestina nauroi Minervalle, joka vastasi hymyyn. Lilykin hymyili, mutta nopeasti hänen hymynsä kuoli. Linnaan johtavien portaiden ylärapulla hän oli ollut näkevinään tutun hahmon. Mutta… mutta ehkä hän oli kuvitellut. Kyllä, niin sen täytyi olla. Lily säpsähti, kun Minerva tarttui häntä käsivarresta ja kumartui sanomaan hänelle puoliääneen:

”Kuulin, mitä toissapäivänä tapahtui. Olit hyvin rohkea.”

Lily hymyili entiselle opettajalleen ja seurasi sitten Selestinaa, joka oli jo ehtinyt portaille asti. Suuren salin ovella Selestina riisui turkkinsa, heitti sen kotitontulle ja katseli ahnaasti, keitä salissa istui. Lily auttoi raskaan turkin alle lyhistyneen kotitontun seisaalleen ja vei sekä turkin että oman ulkoviittansa itse naulakkoon. Kun hän palasi Selestinan viereen, oli Selestinalla jo hyvä käsitys salin henkilöistä:

”Katso, tuolla on Gwenog Jones, hän on näköjään leikannut hiuksensa. Ja hyvä Merlin, Emmeline Vance on kohta yhtä pitkä kuin Dumbledore”, Selestina sanoi kurkotellen päätään joka suuntaan ja näytti ihan Petunialta kyttäämässä naapureitaan.

”Lopeta ihmisten arvostelu ja auta etsimään meille hyvät paikat”, Lily sihahti ja veti parhaan ystävänsä sisään suureen saliin.

Selestina ei kuitenkaan ollut ainoa, joka kurkotteli nähdäkseen paremmin. Lily tunsi selässään, miten ihmiset katselivat häntä ja supattivat keskenään hänen kulkiessaan ohi. Nopeasti Lily päätti luopua ajatuksesta hyvistä paikoista ja veti Selestinan istumaan toiseksi viimeiselle penkkiriville, joka oli vielä täysin tyhjä.

”Ei tästä näe mitään”, Selestina nurisi ja tutkaili salia jälleen kaula pitkällä.

”Et sinä voi mennä yhtään lähemmäs kuoroa. Lapsiparat jäykistyvät kauhusta, jos näkevät sinut eturivissä.”

Kuten yleensäkin, kehuminen sai Selestinan tyytyväiseksi, ja hän lopetti nurinan. Sen sijaan hän avasi käsiohjelman ja syventyi tutkimaan sitä aina välillä tuhahdellen ”Taas tuo sama iänikuinen sovitus Hyvää joulua, hevoskotkista” -tyylisiä kommentteja.

Nyt oli Lilyn vuoro antaa katseensa kiertää salissa. Kaikki näytti niin tutulta, niin rakkaalta, ettei Lily voinut olla hymyilemättä leveästi, vaikka se sattuikin posken ruhjeeseen. Hän vilkutti Hestia Jonesille, joka tuli saliin käsikkäin Regulus Mustan kanssa. Lilyn nähdessään Hestia hätkähti ja veti nopeasti kätensä irti Reguluksen kädestä. Jonkin hymyntapaisen seitsemäsluokkalainen rohkelikko sai huulilleen kuitenkin taiottua vilkuttaessaan Lilylle takaisin. Lilyltä ei jäänyt huomaamatta, että vuotta nuorempi noita oli nopeasti tarkistanut, kenen vieressä Lily istui.

Tiesiköhän James, että yksi hänen parhaista ystävistään seurusteli Siriuksen pikkuveljen kanssa? Tuskin, olisi hän varmasti kertonut asiasta Lilylle. Regulushan oli sitä paitsi Luihuisen etsijä ja Hestia Rohkelikon jahtaaja. Lily hymähti. James menisi suunniltaan kuullessaan tämän uutisen. Ja sen verran Petuniaa Lilyssä oli, että hän todellakin kertoisi tämän mehukkaan huispausjuorun eteenpäin. Lily kääntyi kohti Selestinaa kysyäkseen häneltä, mahtoiko Sirius tietää Reguluksen kuvioista, mutta ei ehtinyt avata suutaan, kun Selestina hypähti seisaalleen:

”Merlin varjele, miten tuo kuorolainen roikottaa sammakkoa! Ei kurnutus kuulu mihinkään, jos sammakko roikkuu noin, sen pitää olla rennosti!” Selestina raivosi, ja ennen kuin Lily oli ehtinyt sanoa mitään, Selestina viiletti jo kohti kuoroa ja sitä epäonnista ensiluokkalaista, jonka tehtävänä oli pitää konsertissa käsiohjelman mukaan sooloa laulavaa sammakkoa. Lapsiparka ei voinut aavistaakaan, minkä pyörremyrskyn uhriksi aivan kohta joutuisi.

”Oletko sinä kunnossa?” Lily kuuli takaansa äänen, joka oli hyvin tuttu. Ja samassa hän tiesi, kenet oli portaiden yläpäässä nähnyt. Hitaasti Lily kääntyi kohtaamaan Severuksen katseen.

Severus käänsi katseensa sivuun nähdessään Lilyn murjotun posken.

”Miten sinä kehtaat näyttäytyä täällä?” Lily sihahti. Severus ei vastannut mitään, vaan painoi katseensa alas.

”Etkö sinä pysty edes katsomaan minua? Severus, katso, mitä sinun hieno mestarisi minulle teki. Olet varmasti ylpeä isännästäsi. Et tiedäkään, miten vähällä oli, että en olisi enää tässä. Jos James ei olisi…”

Ja silloin Severus nosti katseensa ja katsoi Lilyä suoraan silmiin. Severuksen tummat silmät olivat täynnä kyyneleitä ja hänen äänensä värisi hänen sanoessaan:

”Kiitä Potteria puolestani.”

Sitten Severus nousi ja askelsi viitta hulmuten ulos suuresta salista. Lilyn teki mieli seurata häntä, mutta hän ei saanut itseään liikkeelle. Hän tunsi, miten kyyneleet nousivat hänenkin silmiinsä. Vihaisena hän taisteli kyyneleitä vastaan ja rypisti konsertin käsiohjelmaa nyrkissään.

Severus Kalkaros oli kuraa. Ei mitään muuta kuin haisevaa kuraa. Ja silti… silti Lily olisi halunnut juosta hänet kiinni ja rutistaa hänet halaukseen. Ja saattoihan olla, että ilkeät puheet eivät pitäneet paikkaansa, ja että ehkä Severus olisi vielä pelastettavissa killan puolelle, jos vain…

Mutta siinä samassa suuren salin ovia alettiin sulkea. Viimeiset tulijat, Alice ja Frank Longbottom, istuutuivat Lilyn taakse, mutta olivat niin keskittyneitä keskusteluun, etteivät huomanneet Lilyä.

”Juttelin professori Verson kanssa siitä vanhasta köynnöksestä, joka meillä on eteisessä”, Alice sanoi Frankille samalla, kun professori Lipetit astui kuoronsa eteen ja kumarsi yleisölle. Hänen saamansa suosionosoitukset olivat äänekkäät, mutta siitä huolimatta Lily kuuli Alicen sanat:

”Verso sanoi, että toisiinsa juuttuneita köynnöksiä on mahdotonta erottaa. Ne kuihtuvat ilman toisiaan.”

Silloin kuoro alkoi laulaa Hyvää joulua, hevoskotkia, ja Lily antoi kyynelten tulla.

Kun sammakon soolon vuoro tuli, Lily nousi tuoliltaan ja pujahti eteiseen. Ehkä hän voisi vielä löytää Severuksen.

Mutta Severus ei ollut suuren salin eteisaulassa. Harmistuneena Lily istahti kiviportaille ja hautasi päänsä käsiinsä.

Ehkä joulu sittenkin loppui loppiaiseen.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 754
Vs: HP: Loppiaiskonsertti (S, Lily Evans)
« Vastaus #1 : 06.01.2023 18:32:07 »
Eiiih, mikä surullinen loppu! Mutta kyllähän sinä siitä varoitit, joten menkööt. Ja oikeastaan mietin jo ficin lukemisen aikana, että jouluun kuuluvat kaikki tunteet ja joulu ei mieti ajoitustaan vaan saapuu joka vuosi samaan aikaan - joten turha sitä on harmitella :D Myös ficin tausta on tosi mielenkiintoinen! Minäkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Lilyn ja Jamesin mainitaan kohdanneen Voldemort muutaman kerran aiemmin, joten oli todella jännittävää saada lukea tällainen teksti, joka sijoittuu muutamaan päivään kohtaamiseen jälkeen. Etenkin tuo Lily olisi voinut toki taialla saada vammansa näyttämään paremmalta, mutta oli valinnut olla tekemättä niin. Jotkin asiat saivat näkyä, niiden piti näkyä. jäi vahvasti mieleen.

Onneksi Voldemortia ja ensimmäistä velhosotaa tasapainottaa ajatus joulukonsertista Tylypahkassa ja Selestinan diivailua oli kovin viihdyttävää lukea :D Yliampuva turkis, joka painaa niin paljon, että kaataa pahaa aavistamattoman kotitontun sekä kauhea läksytys sammakon oikeaoppisesta pitelystä naurattivat. En yhtään ihmettele, että Lipetit jätti kertomatta konsertista Selestinalle. Hän taisi arvata, ettei Selestina pystyisi pysyttelemään kauempana konserttivalmisteluista :D Pidin myös kaikista hahmomaininnoista ja huispausjuorut olivat hauska yksityiskohta! Etenkin tämä: Ja sen verran Petuniaa Lilyssä oli, että hän todellakin kertoisi tämän mehukkaan huispausjuorun eteenpäin.

Loppu onnistui kuitenkin särkemään sydämeni. Koko tuo Severus-Lily-kuvio on niin kauhean surullinen ja tässä ficissä ilmeni hieman pienemmässä mittakaavassa se, mitä seitsemännessä kirjassa paljastuu. Varsinkin, kun Severus pyytää kiittämään Potteria, on kyllä iso asia hänelle ja onneksi Lily tajuaa sen. Harmi, että hän lähtee Severuksen perään vasta myöhemmin. Siitä tuli kyllä hieno, vaikkakin surullinen loppu ficille - ja myös ajatuksesta, että joulu päättyisi loppiaisena. Myönnettäköön, että onhan tässä päivässä jo vähän joulun loppumisen tunnelma, vaikka joulukonvehteja on vielä jäljellä ja joulukortitkin ovat esillä. Mutta tässä tuo loppulause (ja Sana/kuva/lause -haasteen lause!) tuntuu aivan erityisen surulliselta.

Kiitos tästä, tämä oli tosi hieno ja monisävyinen ficci! Ihanaa, että kirjoitit ♥

between the sea
and the dream of the sea

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Vs: Loppiaiskonsertti (S, Lily Evans)
« Vastaus #2 : 01.03.2023 16:08:08 »
Hiddenben, kiitos ajatuksistasi <3!

Tuo on niin totta, että jouluna kaikki tunteet ovat mahdollisia ja useinpa vielä enemmän pinnassa kuin tavallisena arkena. Menneitä jouluja (olivat ne millaisia tahansa) kantaa aina mukanaan ja niihin peilaa väistämättä käsillä olevaa joulua.

Oon nyt viime aikoina kirjoittanut vain surullisia loppuja, mutta toivottavasti lähestyvä kevät tuo vähän iloisempia värejä myös kirjoittamiseen.

Kiitos vielä <3.