Title: Onhan meillä heinäkuu
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: söpöily-teiniromanssi-liibalaaba-höttö
Rating: S
Disclaimer: Minulla ei ole oikeuksia hahmoihin tai muuhun lähdemateriaaliin, vain tähän itse tekstiin. En ole saanut rahallista korvausta tämän kirjoittamisesta
Summary: ”Olisipa aina näin”, Yuri sanoi hiljaa.
”Olkoot siis aina näin”, Otabek vastasi ja silitteli hellästi Yurin hiuksia.A/N: Mukana haasteessa
Kepeitä kesäromansseja, biisinä Hurriganesin
I Will Stay. Mähän en todellakaan tartte mitään tekosyitä kirjoittaa lisää Otayuria, mutta toi haaste tarjos mahiksen siihen kuitenkin
OTP-feelsit on kovat. + Siitä on yli kuukausi ku oon viimeks julkaissut Otayuri-ficin, ja se tuntuu ikuisuudelta! Vaikka oon kyllä tässä välissä kirjoitellut niistä kaikenlaista ja ylipäätään uhrannut niille hyvin paljon aivokapasiteetistani.
Vaihteeksi taas tämmöstä ällönlöllönlässynlää söpistelyä ilman mitään syvempää ja hienompaa merkitystä, koska mä todella tartten tätä. No better self-care than writing OTP fluff.
Ton
I Will Stayn lisäksi kuuntelin tätä kirjoittaessa tooosi paljon Ellie Gouldingin
Love Me Like You Dota. Siitä on tullut mulle joku Otayuri-biisi
(itse asiassa aika monestakin biisistä on… ^^’’) Iskee niihin OTP-feelseihini kovaa.
Mielessäni kytken tämän samalle jatkumolle kuin
Välimatka on vain fyysinen este (S) ja
Kaipuuta kahdessa kaupungissa (K-11) (sekä yksi kolmas fici, joka mulla on keskeneräisenä koneella sadan muun WIP:n kanssa OTL ja pari muuta kirjoittamatonta ideaa). Tää nyt ei mitään
suoraa jatkoa ole, vaikka jotain pientä viittausta sinne edeltävään onkin. Sijoittuu niitä ficejä seuraavaan kesään, joten Yurikin on ehtinyt jo täyttää 16.
Onhan meillä heinäkuuVaikea Yurin oli sitä uskoa, mutta totta se kuitenkin oli. Kesäkuun vaihtuessa heinäkuuhun, kun luistelukausi oli hiljaisimmillaan, Otabek oli päättänyt nauttia tyhjästä kisakalenteristaan parhaalla mahdollisella tavalla: hän oli lentänyt Pietariin Yurin luo ja ilmoittanut, ettei palaisi kotiin Almatyyn kuin vasta elokuussa. Yuri, joka oli ehtinyt jo pienen ikuisuuden ikävöidä Otabekia, ensimmäistä ystäväänsä ja rakkauttaan, saisi nyt tämän luokseen kokonaiseksi kuukaudeksi. Enää ei tarvinnut uneksia.
Kaikki se aika, jonka Yuri sai viettää yhdessä Otabekin kanssa, oli hänelle korvaamatonta. Hän ei välittänyt juurikaan siitä, mitä he tekivät, kunhan he vain todella olivat yhdessä, joskin ihokontaktin ylläpitäminen tuntui erityisen tärkeältä – liian pianhan taas tuhannet kilometrit erottaisivat heidät toistensa syleilystä. He viettivätkin paljon aikaa kiinni toisissaan: käsi kädessä kulkien, sylikkäin söpöstellen ja toisiaan suukotellen ja hyvänä pitäen, rakastellen. Heidän lempensä ja intohimonsa toisiaan kohtaan oli nuorta ja kiihkeää, ja monen kuukauden kaipuu oli saanut sen puhkeamaan vehreimpään, kauneimpaan kukoistukseensa.
Vaikka Yuri olisikin ollut valmis viettämään vaikka koko heinäkuun vuoteessa Otabekin syleilyssä, kunhan vain saisi pitää tämän lähellään, Pietarin kesä oli lämmin ja valoisa ja suorastaan kutsui kuluttamaan päivät ulkona. Niinpä he olivat alkaneet kuljeskella yhdessä pitkin Pietarin katuja toisiaan kädestä kiinni pitäen, pistäytyivät välillä erinäisissä liikkeissä ja kahviloissa kävelyjensä aikana. He saivat luistelu-uristaan huolimatta pysytellä hyvin pitkälti omissa oloissaan: keskiverto kansa ei tunnistanut heitä nimettöminä ihmispaljouden seassa, ja lehdistökin tuntui kisakauden ulkopuolella joko nukkuvan tyystin tai keskittyvän muihin lajeihin. Se sopi heille paremmin kuin hyvin, saivatpahan keskittyä toisiinsa ja onneensa sataprosenttisesti.
Aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla ja paahtoi kaikkea alapuolellaan. Ilman pientä tuulenvirettä sää olisi voinut olla kovinkin epämukava. Korkeat talot tarjosivat jonkin verran varjoa, ja jäätelö ja limonadi virkistivät tehokkaasti – ja todellisuudessa Yuri ja Otabek olivat toistensa ajatuksissa niin kokonaisvaltaisesti, että he tuskin olisivat huomanneet, vaikka koko Pietari heidän ympärillään olisi syttynyt tuleen.
Heillä ei ollut mitään päämäärää kävelylleen, kunhan vain nauttivat toisistaan ja heinäkuun lämmöstä. Teoriassa oli paikkoja, jotka Yuri olisi halunnut näyttääkin Otabekille, mutta nyt, kun hänellä olisi ollut siihen mahdollisuuskin, hän ei jaksanut välittää. Oli oikeastaan ihan sama, minne he menisivät ja mitä he näkisivät. Ja olihan Otabek ennenkin Pietarissa käynyt, asunutkin siellä jonkin aikaa, joskin siitä oli jo vuosia.
Päämäärätön kiertely johdatti heidät pois korkeiden rakennusten välistä pieneen puistoon. Upeasta säästä huolimatta puistossa oli harvakseltaan ihmisiä, mikä oli Yurista vain hyvä. Olihan se mukavampi, kun ei ollut vaaraa siitä, että muut kävelisivät päälle.
Jalkoja pakotti jo pidemmänaikainen kävely, ja puiston tiheä nurmi ja suurien puiden tarjoama varjo alkoivat tosissaan vetää heitä puoleensa. Harvat vapaat penkit olivat suoraan auringon porotuksen kohteena – niille ei istuisi hullukaan. Kuin yhteisestä päätöksestä he suuntasivat askeleensa kohti vanhaa, suurta tammea ja perille päästyään rojahtivat sen juurelle. Otabek nojautui tammen paksua runkoa vasten etsien hyvää asentoa. Automaattisesti Yuri käpertyi lähemmäs – kuumuudesta huolimatta – ja painoi päänsä hänen olalleen. Sitten Yuri alkoi kuljettaa sormiaan Otabekin vatsalla ja näpertää tämän paidanhelmaa.
”Sinä todella olet siinä”, Yuri totesi hiljaa kuin ei olisi aistejaan uskonut.
”Niinhän me olemme jo todenneet”, Otabek vastasi. ”Ja tässä myös pysyn, kuun loppuun asti.”
”En haluaisi edes ajatella sitä”, Yuri sanoi. ”Kunpa olisit tässä aina.”
”Yura”, Otabek sanoi hellästi, ”vaikka joudunkin lopulta palaamaan Almatyyn, en minä oikeasti lähde luotasi mihinkään. Olen kanssasi aina, välimatkasta viis.”
”Varmasti?” Yuri kysyi.
”Tietysti. Olemmehan pitäneet koko ajan yhteyttä joulusta alkaen, eikä se siitä mihinkään muutu nytkään. Rakkaus kyllä katkoo kaikki välimatkat.”
”Rakkaus? Sinä todella siis-”
”Sanoin sen ensimmäisen kerran joulukuussa”, Otabek supisi Yurin vaaleiden hiussuortuvien sekaan, ”ja se pätee yhä. Tietenkin se pätee. Olin jo silloin rakastunut sinuun, ja rakastan sinua edelleen, Yura. Nyt ja aina.”
”Minäkin, Beka”, Yuri vastasi hiljaa. ”Minäkin ra... rakastan sinua. Aina.”
Hän painautui lujemmin Otabekia vasten ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hänen kasvojaan kuumotti, ja sydän tuntui heittävän kärrynpyörää.
Otabek rakasti häntä. Sen kuuleminen omin korvin tuntui maailman kauneimmalta asialta etenkin, kun hän tunsi itsekin samoin Otabekia kohtaan. Hän oli onnellinen, kun sai jakaa Otabekin kanssa paitsi sen kauniin hetken (ja tietenkin koko heinäkuun), myös omat tunteensa ja toivottavasti myös koko loppuelämänsä.
”Sano se uudestaan”, Yuri pyysi hiljaa.
Otabek hymyili lempeästi ja suukotti Yurin päälakea.
”Minä rakastan sinua”, hän kuiskutti. ”Rakastan sinua niin kovin paljon.”
Yuri nosti päänsä Otabekin olalta ja katsoi suoraan tämän tummiin silmiin. Otabek vastasi katseeseen samalla intensiivisyydellä ja lämmöllä.
”Uudestaan”, Yuri sanoi. Hän halusi kuulla ne sanat toistamiseen ja samalla unohtaa itsensä Otabekin syvänruskeisiin silmiin, siihen rakkauteen, joka niistä heijastui.
”Rakastan sinua, Yura.”
”Voi Beka”, Yuri voihkaisi onnessaan. Oli ihme, että hänen sydämensä oli vielä paikoillaan. ”Minäkin. Minäkin rakastan sinua, voi miten paljon rakastankaan.”
Sen sanottuaan hän kurottautui lähemmäs Otabekin kasvoja. Tämä ymmärsi välittömästi, mitä Yuri oikein halusi, ja pian heidän huulensa olivatkin jo painuneet yhteen. Se suudelma oli pehmeä ja kevyt, ja vaikka Yuri olisikin mielellään kaatanut Otabekin alleen ja suudellut tätä intohimon vimmalla, se hetki oli täydellinen juuri sellaisenaankin.
Yuri kapusi Otabekin syliin ja hamusi tämän huulia takaisin omiaan vasten. Sitä seuraavat suudelmat olivat edeltäjäänsä intensiivisempiä mutta yhä pohjimmiltaan viattomia, täynnä hellää rakkautta. Lopulta Yuri hautasi kasvonsa Otabekin kaulaan, hengitti tämän tutun turvallista ja rakasta tuoksua ja antoi huuliensa hipoa kevyesti päivettynyttä ihoa.
”Olisipa aina näin”, Yuri sanoi hiljaa.
”Olkoot siis aina näin”, Otabek vastasi ja silitteli hellästi Yurin hiuksia.
”Pysy aina luonani.”
”Pysyn. Pysythän sinäkin minun luonani.”
”Tietenkin pysyn. Olet rakas.”
”Niin olet sinäkin.”
Yuri hymyili itsekseen Otabekin kaulaa vasten ja suukotti sitä kevyesti. Hänen teki yhä mieli kaataa Otabek alleen ja edetä asioissa pidemmälle, mutta tekisi sen vain ilman minkäänlaista potentiaalistakaan yleisöä. Taisi siis olla jo korkea aika palata takaisin sisälle.
”Beka”, Yuri sanoi hiljaa nostaen hieman päätään. ”Mennään.”
”Minne?”
”Minun luokseni. Minä haluan sinua, Beka. Haluan... rakastella, mutta
en täällä.” Yuri silmäili puistoa siristetyin silmin kuin se olisi henkilökohtaisesti loukannut häntä.
Otabek hymähti. ”Luulenpa, että joku soittaisi poliisit paikalle, jos edes yrittäisimme”, hän tuumasi, ”enkä todellakaan kaipaa ylimääräisiä osapuolia mukaan. Haluan vain sinut, Yura. Mennään.”
Yuri hymyili ja painoi pienen suukon Otabekin leualle. Sitten hän kiepsahti pois tämän sylistä, ja he nousivat yhteistuumin ylös. Sen päivän aikana oli kävelty jo enemmän kuin tarpeeksi, joten he suuntasivat läheiselle bussipysäkille seuraavaa sopivaa linja-autoa odottamaan. Heidän kätensä olivat yhä kuin toisiinsa kiinni liimatut, ja Yuri lepuutti päätään Otabekin olkaa vasten.
”Sinä todella olet siinä”, Yuri sanoi, aivan niin kuin oli sanonut jo puistossa, kun he olivat nojailleet puuhun. ”Hyvä.”
”Ja hyvä, että sinä olet siinä, rinnallani”, Otabek vastasi ja puristi kevyesti Yurin kättä.
Yuri nyökkäsi hymyillen ja painoi silmänsä kiinni lepuuttaakseen niitä hieman. Hän halusi nauttia tästä hetkestä, näistä päivistä, jotka sai viettää Otabekin kanssa. Hän ei odottanut sitä aikaa, jolloin heidän täytyisi taas turvautua teknologiaan voidakseen edes puhua toisilleen, kun välimatka kasvaisi tuhansien kilometrien pituiseksi ja ylittäisi valtionrajatkin. Hän muisti kuitenkin Otabekin sanat, lupauksen siitä, että tämä kyllä pysyisi hänen luonaan aina, etäisyydestä viis.
Rakkaushan katkoisi kaikki välimatkat. Tunnetasolla he olisivat aina yhdessä, silloinkin, kun fyysinen kontakti ja koskettaminen olivat mahdottomia.
Mutta vielä nyt se kaikki oli onneksi mahdollista. Olihan heillä heinäkuu.
