Kirjoittaja Aihe: Kunnes näemme jälleen | S | NKKTL-spinoff | Vitanius/Viena  (Luettu 1039 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Kunnes näemme jälleen
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Yhteenveto: Mitä mahtoi paholainen ajatella seikkailusta suomalaistyttöön verivalalla sidottuna?
A/N: Tämä on siis spinoff tarinalleni Niin kauan kuin tähdet loistavat (K-18) eikä luultavasti avaudu kovin hyvin ilman tarinan lukemista, mutta hei, tämä on aikalailla juonitiivistys kyseisestä tarinasta jos suomalaistytön ja paholaisen välinen (pakko)avioliitto kiinnostaa, mutta ei jaksa lukea 150k sanan tekstiä :D


Vitanius katseli epäluuloisena hänen eteensä tuotua demonia. Hän saattaisi jopa hieman kunnioittaa tuota olentoa, joka oli onnistunut löytämään hänen sydämensä ja purkamaan sen monimutkaiset suojaukset, jos tämä ei tärisisi pelosta. Mustaan röyhelömekkoon pukeutunut demoni oli selvästikin kauhuissaan hänen kohtaamisestaan. Parempi niin, ainakin adiberin keskuudessa kulki siis yhä pelkoa häntä kohtaan.

Mutta eniten Vitaniusta ärsytti se, että demonin aura oli lähes olematon. Hän joutuisi jakamaan elämästä tuon kanssa. Tuskin toinen pystyi edes muuttamaan ulkonäköään mitättömällä energiallaan.

Vitanius asteli lähemmäs naista – tai ehkä enemmänkin tyttöä. Miten noin nuori ja noin naurettavan auran haltija pystyi kaikkeen siihen? Hänellä oli varmasti ollut apua. Tai ehkä tämä olikin vain ovela juoni, jotta Vitanius ei kokisi häntä uhkana. Demoni pakottautui pitämään katseensa Vitaniuksessa, mutta mustat silmät olivat pyöreät pelosta.

”Lopeta tuo”, Vitanius huokaisi ärtyneenä.

”Mikä?” tyttö kysyi hiljaa, lähes vinkaisten ja vilkaisi häntä kulmiensa alta.

”Tuo jatkuva pelkääminen, se on rasittavaa”, Vitanius tuhahti. Tytön kulmat kurtistuivat epäuskoisesti ja ehkä vähän loukkaantuneesti.

Vitaniuksen mieleen syntyi kammottava epäilys… jotain tytössä oli vialla. Hän astui lähemmäs tyttöä ja mittasi tämän pulssin. Hän säikäytti tämän eleellään, mutta vielä enemmän säikähti Vitanius tuntiessaan sydämen sykkeen sormiensa alla.

Tyttö oli ihminen.

***

Ihminen. Hän oli suorittanut verivalan ihmiseen. Jos demonit tuntisivat fyysistä pahoinvointia järkytyksen johdosta, Vitanius tuntisi sitä varmasti nyt – ja nyt kun hän oli sidoksissa ihmiseen hän varmasti tulisikin tuntemaan roppakaupalla pahoinvointia, kipua ja muita vastenmielisiä tunteita.

Pahoinvointi tuli nopeammin kuin hän osasi arvatakaan. Se alkoi paniikkina, hankaluutena hengittää, ja pyörrytyksenä, aivan kesken kaiken, kun hänen edessään oli jono kuolemaa odottavia demoneja.

”Kaikki ulos!” Vitanius karjaisi ja pomppasi pystyyn. ”Fanhio!”

Autoon päästyä olo tuntui vielä pahemmalta. Vitanius puristi nahkaisen käsinojan rei’ille. Hän tunsi, kuinka vartalo tuntui kuumalta, nihkeältä ja inhottavalta. Rinnassa tuntui kipua ja näkökenttään alkoi muodostua mustia pisteitä.

Demonit eivät tarvitse happea, mutta Vitaniuksesta tuntui niin kuin hän tukehtuisi.

”Tuolla”, Fanhion ääni kuului ja samassa auto nytkähti pysähtyessään jalkakäytävälle. Vitanius ei saanut itseään liikkeelle, sillä hän hädin tuskin näki kunnolla. Sitten auton ovi avautuikin ja Fanhio työnsi pyörtyneen ihmistytön hänen syliinsä ja kiiruhti kuskin penkille.

Vitanius joutui räpyttelemään silmiään saadakseen mustat pisteet katoamaan näkökentästään. Hän ravisti tyttöä, mutta tämä ei herännyt. Tämän pulssi tuntui hitaalta – liian hitaalta ja epäsäännölliseltä.

Onneksi matka kiirastuleen ei kestänyt kauaa. Fanhio auttoi heidät sisälle, jossa Vitanius rojahti lattialle. Hän laski kätensä tytön otsalle. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta hänen oli pakko parantaa tyttö jotenkin – oli vain pakko. Hän ei voinut kuolla näin.

Ja omaksi ihmeekseen hänen olonsa alkoi tuntua paremmalta. Mustat pisteet näkökentästä katosivat. Olo ei tuntunut enää niin nihkeältä.

”Mitä tapahtui?” Vitanius kuiskasi järkyttyneenä katsellessaan yhä tajutonta tyttöä, joka makasi puoliksi hänen sylissään ja puoliksi lattialla.

”Hän ei varmastikaan löytänyt sydäntänne sattumalta”, Fanhio sanoi synkästi.

Vitanius nyökkäsi ja katseli tyttöä, joka tuntui hänen sylissään kovin hauraalta. ”Hän jääköön tänne, missä on turvallista.”

***

Kävi ilmi, ettei tyttö ollut iloinen sitä, että joutui jäämään. Vitanius ei ymmärtänyt sitä, sillä tytön ei tarvitsisi enää nostaa sormeaan minkään elämän vastenmielisen asian puolesta. Vitanius voisi luoda hänelle mitä tahansa hän halusikin. Tämä oli ehkä kiirastuli, mutta tytölle se voisi olla paratiisi. Silti tyttö oli krooninen huolehtija ja valitti vain siitä, että hänellä oli oikea elämä, ihmissuhteita ja velvollisuuksia, joita hän ei voisi hylätä. Typerää.

Tyttö oli kahdeksantoista. Sentään täysi-ikäinen, mutta Vitaniukseen verrattuna vasta lapsi. Silti tämä huolehti ihan liikaa, eikä osannut nauttia helposta tiestä, jonka Vitanius tarjosi. Heidän maailmansa olivat niin erilaiset, että Vitaniuksella oli hankaluuksia ymmärtää mitään tytöstä. Eikä hän edes halunnut. Hän halusi pitää tytön piilossa maailmalta ja itseltään.

Hänen oli varsinkin hankalaa ymmärtää, miten tyttö saattoi antaa tyhjyyden luikehtia sisälleen ja puristaa sisukset kasaan. Sen niin pakottavan kuolettavan tyhjyyden, joka ei antanut tilaa edes raivolle. Ehkä siksi hän ei yllättynyt aivan kauheasti löydettyään tyttö alttarihuoneesta veitsi ranteensa yllä. Tyttö oli valmis satuttamaan itseään, muttei koskaan ketään muuta – Vitanius huomasi kyllä syyllisyyden ja pelon, kun tyttö oli lyönyt Daoneria. Siinä asiassa he olivat kuin yö ja päivä. Vitanius ei ollut moneen sataan vuoteen välittänyt pätkääkään muista kuin itsestään.

Vitanius ajatteli liikaa mennyttä ihmiselämäänsä ja hän vihasi tyttöä sen takia. Hän ei halunnut ajatella kuinka paljon hän oikeasti kaipasi perhettään, jopa Veneriota, jota kohtaan oli kantanut kaunaa vuosisatoja. Hän kaipasi rakkautta, iloa, huolettomuutta ja se pelotti häntä, sillä hän tunsi jotain niistä tunteista tytön kautta.

Ja kun hän tunsi ja näki kaikki ne omituiset tunteet; surullisen ilon ja kiitollisuuden tytön – Vienan – kasvoilta heidän seisoessaan lumenpeittämällä tunturilla katsellen tähtiä, hänen mielessään kävi ensi kertaa, että ehkä, ehkä, ihmisyys ei ollutkaan ihan niin paha asia.

Hän tietysti ravisti mokomat toivekuvitelmat heti päästään ja päästi tytön lähtemään, jotta tämä olisi mahdollisimman kaukana hänestä. Se toimi hetken aikaa – tunteet eivät tuntuneet niin selviltä, kun heidän välissään oli ulottuvuuden verran etäisyyttä.

Mutta jotenkin hän joutui osaksi Vienan elämää. Tapasi perheen, eikä ihmeekseen vihannut sitä. Hänestä oli lähes hauskaa esittää hetken aikaa jotakuta muuta kuin itseään – Vienan hänelle antamaa roolia typerästä nimestä huolimatta. Hän tunsi jotain vitsaillessaan Vienan kanssa, vähän niin kuin olisi ystävä.

Hänellä ei ollut ollut ystävää pitkään aikaan. Hänellä oli suhteita ja alamaisia maassa, joiden kanssa hänen ei tarvinnut esittää ihan niin julmaa kuningasta, mutta nekin olivat esityksiä, ne muutamat ystävälliset sanat ihmisten keskuudessa. Joskus hän nautti esityksistä, mutta ne olivat silti velvoitteita, jotka täytyi suorittaa. Vienan kanssa ystävystyminen johti siihen, että huomaamattaan hän alkoi yrittämään vähän enemmän. Olla vähän ymmärtäväisempi, jos jokin ei sujunut ihan odotuksien mukaan. Maassa liikeasioita hoitaessa se vielä onnistui, mutta kiirastulessa ja helvetissä…

Ihmisyys oli heikkoutta siellä. Demonit vaistosivat. Huhu hänen liitostaan ihmiseen oli liikkunut hänen alamaistensa keskuudessa kuin liukas käärme, eikä Vitanius voinut antaa ihmisen vaikuttaa siihen, miten hän hoiti työnsä. Hän ei halunnut ihmisyyttä. Ei mitään siitä.

Mutta sitten, kun hän viimein sai suostuteltua Vienan rentouttamaan itseään, hän muutti mielensä. Hän halusi ihmisyyttä, jos se soisi hänelle edes silloin tällöin ihmisyyden nautinnollisimman tunteen. Mutta jos hän halusi edes jonkin osan ihmisyydestä, hänen oli haluttava kaikki osat siitä. Kaikki.

Vitanius katseli sohvalle nukahtanutta tyttöä. Tuntui pelottavalta, miten tämä hento ja pienenpuoleinen tyttö sai hänet tuntemaan niin vahvoja tunteita – tunteita, joita hän ei ollut tuntenut vuosisatoihin. Hän oli lopettanut sellaisten tunteiden kaipaamisen kauan sitten. Nyt Viena antoi hänelle toivoa… toivoa johonkin enempään, joka sai sydämen kaihertamaan kivuliaasti.

”Viena”, Vitanius kuiskasi puolivahingossa. Tyttö ei herännyt, ei edes liikahtanut. ”Viena”, hän kokeili uudestaan, maistellen sanaa suussaan. Toisen nimi, oikea nimi, kuulosti vieraalta hänen suussaan, mutta samalla jotenkin niin todelliselta, että se pelotti.

”Viena.”

Sillä nimellä Vitanius voisi hallita häntä, niin hän ainakin uskoi. Ehkä nimen sanominen ei vaikuttaisi häneen ihan niin vahvasti, olihan hän ihminen. Ei tyttö vielä ainakaan ollut ottanut puheeksi ongelmia, joita siitä olisi seurannut maassa eläessä, jossa kaikki tiesivät hänen nimensä. Nimen käyttö olisi kuitenkin liian vaarallista. Tyttö voisi tehdä saman Vitaniukselle, jos tietäisi kuinka paljon voimaa toisen nimi kantoi. Vitaniuksella ei ollut täyttä valtaa tytöstä, mutta tytöllä oli kaikki valta hänestä.

Vitaniuksen käsi nousi kuin itsestään kohti Vienan kasvoja, mutta sormet jäivät hapuilemaan senttien päästä ihosta. Ne tunsivat tytön tasaisen hengityksen ja sipaisivat sitten poskea. Hän ei halunnut, että tyttö heräisi, mutta silti hänen täytyi ottaa se riski jostain syystä. Iho tuntui lämpimältä. Sellaista lämpöä hän ei tuntenut usein. Hän kävi maassa silloin tällöin liiketoimien johdosta ja kätteli ihmisiä, mutta hän ei ikinä nähnyt ketään näin. Hän oli joskus yrittänyt tuntea jotain, kyllä hänellä liehittelijöitä riitti riesaksikin asti aina maalla vieraillessaan, mutta ei se tuntunut miltään muulta kuin turhautumiselta, kun mitään ei tapahtunut, mikään ei toiminut, mikään ei ollut tarpeeksi.

Hän voisi tuntea jotain Vienaa kohtaan. Ja pelottavinta oli, että hän oli ehkä jo alkanut tuntea.

***

Vienassa oli jotain valkeaa ja tummaa. Vitanius näki tämän sieluun ja se oli harmaalla alueella – mutta se ei ollut koko totuus. Sielut eivät ole värejä, ne ovat galakseja, niissä on syvyyttä: lämpöä ja kylmää, planeettoja ja tähtiä, pimeyttä ja valoa. Vitanius tunnisti Vienan sielusta osia, joita hänenkin omastaan löytyi: pyörteitä ja tuulia, jotka repivät kahteen suuntaan. Viena voisi ehkä ymmärtää. Ehkä.

Ja sen pienen hetken ajan, kun Viena tarttui hänen käteensä helvetissä ja katseli häntä silmillä, jotka helvetin liekehtivät seinät värjäsivät punaisiksi, Vitanius ajatteli, että ehkä sille oli syynsä, miksi juuri he kaksi päätyivät yhteen. Paholainen ei ollut vuosisatoihin uskonut kohtaloon, mutta ehkä… ehkä

Mutta Viena oli puhtaampi kuin Vitanius toivoi. Viena ei ymmärtänyt häntä, hänen patoutunutta vihaansa ja katkeruuttaan, joka luikerteli sisällä odottaen ulospääsyä. Viena ei suostunut alentumaan hänen tasolleen. Eikä Vitaniuksella oikeastaan ollut oikeutta olla vihainen siitä asiasta. Hän oli paholainen, joka oli yrittänyt turmella ihmistytön, koska oli niin helvetin yksinäinen.

Ja sitten Viena käveli suoraan sisään hänen sieluunsa. Hänen menneisyyteensä, jonka hän halusi unohtaa, mutta jonka ovi oli avautunut kiirastulen seinään sinä sekunnilla, kun Vitanius oli liittänyt itsensä ihmiseen. Ovi oli tullut näkyvämmäksi mitä enemmän Vitanius oli pohtinut ihmisyyttään ja vaikka Vitanius oli yrittänyt mitä, hän ei ollut päässyt eroon ovesta. Hän oli yrittänyt peittää sitä huonekaluilla, muuttaa huoneen muotoa, mutta sitten ovi oli vain ilmestynyt muutama metri kauemmas, joten hän oli antanut olla ja yrittänyt olla katsomatta sen suuntaan.

Hän ei ollut edes itse käynyt siellä, mutta kun hän katsoi Vienan silmiin tämän astuessa huoneesta, hän uskoi tietävänsä tarkalleen mitä tyttö oli nähnyt.

Ja hän pelkäsi.

Hän tunsi tunteita, joita ei ymmärtänyt. Tunteita, jotka tuntuivat etäisesti tutuilta ihmisajoista, mikä vain pahensi tilannetta, koska hän kaipasi, ihmetteli, vihasi, suri, pelkäsi – tunsi räjähtävänsä kaiken sen keskelle.

Hän ei tiennyt mitä halusi ja samalla tiesi.

Hän haki lohtua viinapullosta – Vienalta varmaan tulisi valitusta – mutta kun ei tarvinnut hengittää, viinapulloja tyhjentyi kolme muutaman minuutin sisään.

Kun olo oli turta alkoholista, hän rysähti sohvalle ja jäi tuijottamaan sinisiä valoja katossa.

Tähtiä. Ne olivat olleet tähtiä jo ennen Vienaa, vaikka tämä olikin tuonut sen symboliikan mukanaan. Vitanius ei halunnut toivoa, eikä sitä kipua, jota se toi mukanaan. Ei hän kuitenkaan voinut tehdä asialle mitään… mitään muuta kuin yrittää eristää itsensä Vienasta.

***

Eikä se toiminut – tietenkään. Viena on itsepäinen ja rasittava tapaus, ihan niin kuin Vitaniuskin, eikä Vitaniuksen olisi kai pitänyt yllättyä, että tämä karkaisi hänen apureiltaan ja hankkiutui hankaluuksiin.

Kun Vitanius jälleen kerran katseli tajutonta tyttöä, jonka hän oli juuri laskenut sängylle ja peitellyt, ei hän voinut olla enää vihainen, koska hän ymmärsi olevansa itserakas paskiainen, hirviö, ja kaiken järjen mukaan Vienan olisi pitänyt karata aikoja sitten.

”Teidän on tehtävä kompromisseja”, Fanhio Vitaniuksen vierestä huomautti varovasti.

”Ilmeisesti”, Vitanius myönsi. Viena näytti rauhalliselta nukkuessaan. Hiukset valuivat silmille ja Vitaniuksen teki mieli sipaista hiukset sivuun, mutta tietenkään hän ei voisi… Fanhio seisoi vieressä… eikä hänellä muutenkaan ollut oikeutta koskea. Saastuttaa toista verisillä käsillään, jotka vain näyttivät puhtailta.

Miksi hän halusi koskea?

”Se ei olisi välttämättä huono asia.”

Vitanius kääntyi katsomaan Fanhiota. ”Mikä ei olisi?”

Fanhio nyökkäsi Vienaa kohti. ”Te kaksi.”

Vitanius kääntyi nopeasti ympäri, järkyttyneeltä siitä, että oli päästänyt niin paljon ilmi kasvoiltaan. Hän hieraisi leukaansa ja teki sen virheen, että katsoi ikkunaa, joka paljasti taas aivan liikaa: Vitanius ja Viena seisoivat alttarin edessä suorittamassa verivalaa, eikä se tällä kertaa ollut siksi, koska heidän oli pakko. He eivät pelänneet, vaan katsoivat toisiaan silmissään…

Vitanius sähähti terävästi ja käänsi katseensa muualle. Fanhio oli onneksi tarpeeksi kohtelias, ettei jäänyt katsomaan ikkunaa vasten hänen tahtoaan, vaan Vitanius sai sen muutettua siniseksi.

”Se on ihan ymmärrettävää”, Fanhio huomautti.

”Ei, ei se ole”, Vitanius kivahti ja alkoi tuntea sisällään ahdistusta. Hän istui alas nojatuolille ja hautasi kasvonsa käsiinsä. ”En halua sitä”, hän huokaisi toivottomana.

”Saanko kysyä miksette?”

”Sinä tiedät miksi”, Vitanius mutisi käsiinsä.

”Koska se tekee teistä heikon? Kaikella kunnioituksella kuninkaani, mutta se on tekosyy”, Fanhio sanoi.

Vitanius nosti katseensa häneen hivenen kimmastuneena. Hän piti Fanhiosta siksi, että tämä tiesi yleensä, milloin kannatti kertoa totuus ja milloin kiertää sen ympäriltä, mutta tämä oli vakava asia, eikä se ollut tekosyy.  Oli aivan perusteltu huolenaihe, että hänen alamaisensa vaistoaisivat heikkoutta.

Fanhion katse oli kuitenkin ymmärtäväinen. ”Minusta tuntuu, että olisitte pitänyt hänestä, jos olisitte tavanneet hänet ihmiselämässänne.”

Vitanius käänsi katseensa Vienaan. Ehkä hän olisi. Heidän ensitapaamisensa oli tapahtunut aika ikävissä merkeissä, mutta hän ei voinut olla miettimättä, miten se olisi tapahtunut, jos he olisivat olleet elossa samaan aikaan 1100-luvun lopun Venetsiassa.

Ehkä Viena olisi pihistänyt torikojusta omenan ja olisi ollut vähällä jäädä kiinni. Ehkä Vitanius olisi vetänyt hänet mukaansa ja johdattanut heidät halki Venetsian kapeiden kujien, ohuiden kanaalien yli… ehkä he olisivat tanssineet katolta toiselle, parvekkeen kautta kellarikäytävälle ja pysähtyneet raskaasti hengittäen varjoihin katselemaan toisiaan.

Ehkä Viena olisi punastunut hieman ja puraissut omenasta palasen piilottaakseen kasvonsa, kiittänyt kauniisti niiaten ja kutsunut häntä jollain typerällä, mutta ei pilkallisella nimellä. Ehkä Viena olisi juossut sitten pois, huikaten heidän tapaavan vielä. Ehkä Vitanius olisi jäänyt tuijottamaan tytön palmikkoa, josta olisi karannut suortuvia tuulen pyöriessä tytön ympärillään kuin Viena olisi hallinnut sitä. Ehkä Viena olisi tiennyt, että Vitanius jäisi katselemaan tuulen tanssissa liehuvia hiuksia ja mekonhelmoja.

Vitanius oli aina pitänyt kuvitelmista ja niinpä tarinat jatkuivat hänen mielessään. Hän ei kerta kaikkiaan päässyt irti niistä. Hän jäi kuvittelemaan toisia mahdollisia kohtaamisia toisissa mahdollisissa maailmoissa – mitä jos he olisivat olleet naapureita Vitaniuksen lapsuudessa? Mitä jos he olisivat tavanneet tällä vuosituhannella? Mitä jos he olisivat kivunneet kiirastulen vuorta vierekkäin? Mitä jos Viena olisi hänen alamaisensa ja uskaltaisi silti haastaa häntä? Olisivatko he missään niissä kuvitelmissa päätyneet oikeasti yhteen?

Vitanius hätkähti hereille kuvitelmistaan, kun Viena vingahti ja työnsi itsensä istumaan sängylle. Fanhio oli lähtenyt kauan sitten ja Viena ryntäsi kylpyhuoneeseen oksentamaan.

***

Kun Viena huonojen yöunien jälkeen teki lettuja, Vitaniuksen oli hankala olla kuvittelematta lapsuuden ajan keittiötään ja sitä, miten Viena olisi mahtanut liikkua siellä sekoittaessaan lettutaikinaa. Olisiko hän pyörähdellyt samalla tavalla laittaessaan kuppia tiskialtaaseen tai hakiessaan lastaa. Olisiko hän selittänyt ohjeita samalla tavalla ääneen, itsekseen välillä hymyillen.

Olisiko Vienan märästä palmikosta karannut suortuvia silmille, joita hän kämmenselällä pyyhkäisi. Olisiko hän hymyillyt samalla tavalla yllättyneenä, kun Vitanius heilautti pannulla olleen letun ympäri täydellisesti. Olisiko hän katsonut Vitaniusta samalla tavalla lempeästi, kun Vitanius repäisi letusta rapean reunapalan ja laittoi sen suuhunsa tunteakseen sen rapeuden.

Niinpä Vitanius alkoi kertoa lapsuudestaan ihan huomaamatta. Ehkä, koska sillä hetkellä hänestä tuntui, että hän oli kotona. Että Viena oli tyttö, jonka hän oli tavannut torilla ja nyt he söivät hänen pienessä keittiössään lettuja, jotka hän melkein saattoi haistaa ja maistaa. Viena tuoksui suokasveilta, joita hän oli kerran markkinoilla jonkun kaukaa pohjoisesta matkanneen kauppiaan kojulla haistanut, ja ihan niin kuin silloinkin, Vitanius ei voinut ymmärtää miten jokin tuoksui niin ihmeellisen pirteältä ja maanläheiseltä.

Mutta hän ei voinut elää menneisyydessä ikuisesti. Hänellä oli paljon tehtävää ja Viena oli nukkunut huonosti, joten ehkä hän oli liian suorasukainen ehdottaessaan, että Vienan pitäisi rentouttaa itseään. Asia sai Vienan vaivaantumaan ja vaikka Vitanius jollain tasolla ymmärsi, hän oli myös kärsimätön. Ei eletty enää 1100-luvun loppupuolta ja periaatteessa he olivat naimisissa…

Periaatteessa… Fanhio oli ollut oikeassa. Hän olisi pitänyt Vienasta, jos olisi tuntenut tämän eläessään, ehkä jopa tarpeeksi pyytääkseen tämän kättä. Hän olisi säästynyt paljolta surulta ja tuskailuilta, jos ei olisi yrittänyt tavoitella veljensä kanssa samaa tyttöä. Muistikuvat Martinasta tuntuivat hatarilta Vienaan verrattuina – mitättömiltä. Oliko hän edes pitänyt Martinasta vai oliko hän vain halunnut kilpailla veljensä kanssa?

Vitanius piti Vienasta nytkin, tässä ajassa. Hän valehtelisi, jos ei olisi ajatellut miltä tuntuisi kuljettaa kättä pitkin tytön vaaleaa ihoa, miltä tuntuisi tuntea toisen sydämenlyönnit ja lämmin iho omaa kylmää, hiljaista rintaa vasten… miltä tuntuisi laueta yhdessä henkäyksessä. Mutta Vienaa häiritsi jokin, eikä Vitanius ymmärtänyt. Hän oli tuntenut Vienan halut, jotka hän oli saanut aikaan.

Minä en pidä sinusta. Aluksi Vitanius luuli Vienan tarkoittavan, että hänen ulkomuodossaan oli jotain valittamisen aihetta, joka ei haitannut kauheasti, sillä hän pystyi näyttämään miltä halusi. Sen pystyisi vielä korjaamaan, mutta Viena oli nuori ja kokematon ja rivien välistä Vitanius ymmärsi, ettei Viena luottanut häneen.

Minä en pidä sinusta. Viena ei pitänyt Vitaniuksesta. Ei halunnut häntä. Viena saattoi viehättyä hänen ulkomuodostaan ja charmistaan, mutta fyysiset halut eivät olleet sama asia kuin psyykkiset halut. Viena näki yhä hänet paholaisena, johon ei voinut luottaa. Ehkä Viena pelkäsi, että Vitanius satuttaisi häntä ja se ajatus sai Vitaniuksen vatsan solmulle.

***

Siksi häntä yllättikin, kun Viena vasta hetken päästä lohdutti häntä luolabaarin tiskillä, eikä näyttänyt pelkäävän. Sanoi, niin kauan kuin tähdet loistavat. Se hämmensi, pelotti, lohdutti… ja kun Vitanius katsoi Vienaa, hän halusi niin paljon olla 1100-luvun lopun Venetsiassa yhdessä Vienan kanssa, jotta voisi pyytää tätä vaimokseen oikealla tavalla ja elää tämän kanssa ihmiselämänsä onnellisena loppuun asti.

Mutta niin ei voinut käydä, joten Vitanius nousi ylös ja yritti vakuuttaa sekä itsensä että Vienan siitä. Ja sitten hän näkikin täysin uudenlaisen puolen Vienasta, rohkean, päättäväisen ja kaikin puolin ärsyyntyneen siihen, että Vitanius oli pelkuri, eikä uskaltanut sanoa sitä, mitä oikeasti halusi.

Kun Viena säntäsi kiukuspäissään pois, Vitaniuskin oli vihainen jaettujen tunteiden takia, mutta enemmän hän häpesi ja tunsi olonsa syylliseksi siitä, että hänen piti tehdä kaikki niin vaikeaksi Vienalle, joka ansaitsisi paljon parempaa. Sen takia hän uskalsi päästää hieman omia tunteitaan esiin ja tunnustaa, että halusi tuntea Vienan.

Ja hän tunsi olonsa vielä syyllisemmäksi, kun hän näki Vienan hämmennyksen – että Vienalle ei ollut tullut mieleenkään, että paholainen voisi pitää tästä.

***

Siksi Vitanius vetäytyi taas kuoreensa, yritti pitää etäisyyttä, koska Viena ansaitsi parempaa. Vienan sielu oli harmaalla, mutta Vitaniuksen niin mustalla kuin olla voi, joten Vienalla voisi olla vielä mahdollisuus – jos tämä pysyisi kaukana Vitaniuksesta. Mutta kun Vienan yritys etsiä parempaa päätyi siihen, että hänet huumattiin, Vitanius antoi itselleen luvan olla vähän enemmän ihminen Vienan seurassa.

Ja se tuntui ihanalta, kun he saattoivat keskustella, vitsailla ja jakaa menneisyyttä. Olla lähekkäin pianon jakkaralla, hevosen selässä ja lummelammen rannassa. Hän piti siitä, kun sai Vienan hymyilemään antamalla tälle niinkin pienen asian kuin kukkaseppeleen ja häkeltyi siitä, kun Viena kutsui hänen mielikuvitustaan kauniiksi. Viena kutsui paholaisen mielikuvitusta kauniiksi. Senkin jälkeen, kun oli nähnyt helvetin, hän saattoi yhä nähdä Vitaniuksen mielikuvituksen kauniina.

Se pelotti ja sattui, koska Vitaniuksesta tuntui, että hän saattaisi ehkä jopa melkein rakastaa, kun vaaleanvihreän ruohon päällä Vienan pikkurilli siirtyi koskettamaan hänen omaansa.

Vitanius oli ollut yksin niin kauan – tottunut elämään elämää, jossa kehenkään ei voinut täysin luottaa – että ajatus siitä, että hän saattoi helpottaa jonkun toisen yksinäisyyttä ihan vain olemalla läsnä… se tarkoitti liikaa. Aivan liikaa.

Eikä Vitanius halunnut sen loppuvan koskaan. Hän vei Vienan Kreikkaan illalliselle ja halusi näyttää kaikki muutkin maailman maat. Mutta aikaa ei ole loputtomiin edes helvetissä, missä aika ei liiku.

***

Vitanius ei ollut nauranut oikeaa naurua niin moniin vuosiin, että ääni kuulosti vieraalta, kun se tuli ulos hänen suustaan. Kuka olisi uskonut, että pikkulapsille tarkoitettu eläinkirja olisi tuottanut hänelle niin paljon iloa. Ei se muuten olisikaan, ellei sen olisi antanut Viena.

Viena, joka vienosti pyysi kutsua karnevaaleihin, joihin riskistä huolimatta Vitanius suostui. Vitanius halusi Vienan paikalle. Hän halusi näyttää tälle vähän enemmän maailmastaan ja saada selville osaisiko Viena tanssia.

Viena osasi tanssia, ei mitenkään erityisen hyvin, mutta tarpeeksi, jotta pystyi sulautumaan joukkoon. Heidän tanssiessaan Vitanius uppoutui taas kuvitelmaan toisesta maailmasta, jossa he molemmat olisivat elossa. Siinä kuvitelmassa hän ei olisi vain rakennusmestarin poika, vaan itse Venetsian doge, jotta voisi tarjota Vienalle kaiken tämän ja enemmän. Enemmän ihmisyyttä, mutta yhtä paljon rikkauksia.

“Luulin, etten ole kuninkaasi.”

“Haluatko olla?”

En, koska haluan olla enemmän,
Vitanius tajusi ja pelästyi jälleen kerran omaa ihmisyyttään.

Vielä enemmän hän pelkäsi, kun Dubain taivaan täyttävien ilotulitteiden alla Viena suuteli häntä, koska se oli kaikki mitä hän halusi, eikä hän voinut saada sitä. Suudelmat kuuluivat haavekuvitelmiin ja ruusunpunaisiin satuihin, jotka eivät olleet paholaisen oikeus.

Vielä pahemmalta tuntui Vienan sisuksia korventava häpeä, jonka hän tunsi sisällään. Hän halusi kertoa kaiken, totuuden. Mutta hän oli pelkuri, eikä saanut suutaan auki, ei saanut sormeakaan liikkeelle, vaan tuijotti vain edessäpäin räiskyviä raketteja, kunnes Viena oli se, jolla oli rohkeutta pyytää päästä pois kiusallisesta tilanteesta.

***

Vitanius ei voinut kohdata Vienaa sen jälkeen. Ei vaan voinut. Aina kun hän ajatteli Vienan kohtaamista, hänen jäsenensä muuttuivat pelosta jähmeiksi ja hänen mielensä huusi pelkuri, pelkuri, pelkuri.

Hän oli aina ollut pelkuri, eikä edes Viena voinut muuttaa sitä. Hän ei ansainnut Vienaa.

Vienassa kuitenkin riitti rohkeutta heidän molempien edestä, koska hän päätti tulla kiirastuleen omin nokkineen. Hän päihitti sielujen altaan, vastaanottokeskuksen ja ehti vielä jonkun sektion virastoon asti, ennen kuin Vitanius ehti löytää tämän.

Viena vaati selitystä ja Vitanius yritti kaikkensa, jottei joutuisi antamaan sitä. Lopulta hänen oli kuitenkin kohdattava se, ettei Viena luovuttaisi ja hän tunnusti, että pelkäsi yhä muutosta, joka tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Mutta Viena vakuutti, että hän pystyisi siihen. Eikä Vitanius kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miten Viena saattoi vieläkin, kaiken tämän jälkeen, uskoa häneen niin vahvasti, kun hän ei ollut Vienan uskon arvoinen. Silloin hän katsoi syvälle Vienan sieluun ja huomasi, että se oli puhtaampi kuin viimeksi, kun hän oli katsonut.

Vienan sielussa oli yhä valkeaa ja tummaa, mutta pyörteet ja tuulet, jotka olivat ennen repineet Vienaa kahteen eri suuntaan, olivat tasoittuneet. Ne olivat muuttuneet laineiksi, rauhalliseksi mereksi, jonka aallot suuntaavat aina kohti rantaa, mistä tahansa ilmansuunnasta sitten onkin kyse.

Tuntui täysin nurinkuriselta ajatukselta, että heidän liittonsa aikana Vienan sielu oli puhdistunut. Niin paljon kaikkea kauheaa, jota Vitanius oli laittanut Vienan kestämään… silti tämä oli vahvistunut ja puhdistunut. Ehkä jos se on mahdollista paholaisen morsiamelle… ehkä se voisi olla mahdollista myös paholaiselle itselleen.

Kun Vitanius kosketti Vienan poskea, hänestä tuntui viimein, että hänellä oli siihen lupa. Että ehkä hän ei ollut läpikotaisin mätä, jos Viena kerran saattoi nähdä hänessä valoa.

Silti Viena ei luottanut, ei täydellisesti. Vitanius ymmärsi sen. Hänellä oli vielä pitkä matka kuljettavaksi, että hän saisi myrskyt sisällään rauhoitettua, eikä ollut reilua vetää Viena mukaan siihen sotkuun.

Harmi vain, että Vienan oli vaikeampi päästää irti, kun heidän elämänsä tuli hetkeksi aikaa senttien päähän päättymisestä. Vitanius tunsi sielua korventavaa syyllisyyttä siitä, että hänen kätensä vastoin hänen tahtoaan melkein kuristivat elämän Vienasta, mutta Viena ei silti jostain syystä jähmettynyt hänen kosketustaan, vaan antoi Vitaniuksen syleillä itseään. Eikä Viena halunnut lähteä – koskaan.

Mutta Vienan oli pakko lähteä ja lopulta Vitanius sai Vienan hyväksymään sen. He seisoivat maahan avatun oven edessä ja katselivat tähtiä, jotka Vitanius olo luonut eteissalin kattoon. He ehtivät jakaa liian vähän suudelmia, mutta tähtien alla jaettu suudelma oli kuitenkin niistä kaikista paras, vaikka hyvästit maistuvatkin sivumakuna. Se oli silti yhteisymmärrys, sopimus; ci vediamo – kunnes näemme jälleen. 

Ja kun ovi sulkeutui Vienan takana, Vitanius nosti katseensa ylös tähtiin ja toivoi, että pystyisi muuttumaan siksi henkilöksi, joka ansaitsisi Vienan.
« Viimeksi muokattu: 19.05.2020 19:35:11 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Viimeinkin pääsin koneen ääreen kommentoimaan, luin tämän heti ilmestymisen jälkeen, mutten viitsinyt kännykällä naputella ajatuksia ylös. :) Ihanaa, että tämä ilmestyi jo nyt, niin tälläkin viikolla sai vielä pysytellä NKKTL-fiiliksissä. Olen lukenut viimeisen luvun useampaan kertaan kun se oli niin hyvä. ♥ Tässä tykkäsin tosi paljon siitä, miten tämä kattoi Vitaniuksen ajatuksia pitkältä aikaväliltä ihan tarinan alusta asti, sillä niin pääsi todella konkreettisesti näkemään hänessä tapahtuvan muutoksen. Tuli halu lukea alkuperäinen tarina alusta lähtien nyt, kun on tietoisempi myös Vitaniuksen mietteistä. Olin esimerkiksi kokonaan unohtanut, että hän kuvitteli Vienan olevan ensin demoni. :D Tuo, miten Vitanius alkaa tuntemaan ihmistunteita, kaipaamaan sen myötä asioita jotka hän on jo kauan sitten unohtanut, oli tosi hienosti kuvattu, ja tietyltä osin Vitaniuksen vastahakoisuutta Vienan ja heidän sidoksensa suhteen on myös helpompi ymmärtää. Mutta toisaalta sekin, miten hän alkaa tuntea samalla enemmän Vienaa kohtaan ja toivoa aivan uusia asioita itsensä ja tämän suhteen, aa my heart:
Lainaus
Vitaniuksen käsi nousi kuin itsestään kohti Vienan kasvoja, mutta sormet jäivät hapuilemaan senttien päästä ihosta. Ne tunsivat tytön tasaisen hengityksen ja sipaisivat sitten poskea. Hän ei halunnut, että tyttö heräisi, mutta silti hänen täytyi ottaa se riski jostain syystä. Iho tuntui lämpimältä. Sellaista lämpöä hän ei tuntenut usein. Hän kävi maassa silloin tällöin liiketoimien johdosta ja kätteli ihmisiä, mutta hän ei ikinä nähnyt ketään näin.

Hän voisi tuntea jotain Vienaa kohtaan. Ja pelottavinta oli, että hän oli ehkä jo alkanut tuntea.

Lainaus
Vienassa oli jotain valkeaa ja tummaa. Vitanius näki tämän sieluun ja se oli harmaalla alueella – mutta se ei ollut koko totuus. Sielut eivät ole värejä, ne ovat galakseja, niissä on syvyyttä: lämpöä ja kylmää, planeettoja ja tähtiä, pimeyttä ja valoa. Vitanius tunnisti Vienan sielusta osia, joita hänenkin omastaan löytyi: pyörteitä ja tuulia, jotka repivät kahteen suuntaan. Viena voisi ehkä ymmärtää. Ehkä.

Ja sen pienen hetken ajan, kun Viena tarttui hänen käteensä helvetissä ja katseli häntä silmillä, jotka helvetin liekehtivät seinät värjäsivät punaisiksi, Vitanius ajatteli, että ehkä sille oli syynsä, miksi juuri he kaksi päätyivät yhteen. Paholainen ei ollut vuosisatoihin uskonut kohtaloon, mutta ehkä… ehkä…

Mutta Viena oli puhtaampi kuin Vitanius toivoi. Viena ei ymmärtänyt häntä, hänen patoutunutta vihaansa ja katkeruuttaan, joka luikerteli sisällä odottaen ulospääsyä. Viena ei suostunut alentumaan hänen tasolleen. Eikä Vitaniuksella oikeastaan ollut oikeutta olla vihainen siitä asiasta. Hän oli paholainen, joka oli yrittänyt turmella ihmistytön, koska oli niin helvetin yksinäinen.
Kauhian pitkä lainaus taas, mutta tämä oli yksi suosikkikohdistani ja toi taas lisää näkökulmaa Helvetti-osuuteen, pidin todella paljon! Lisäksi tuo alun kuvaus Vienan sielusta oli todella hieno, ehdottomasti yksi lempikohtiani koko tarinaa ajatellen, kuten myös se, miten Vitanius viittaa loppupuolella sielun tilan muuttumiseen: Vienan sielussa oli yhä valkeaa ja tummaa, mutta pyörteet ja tuulet, jotka olivat ennen repineet Vienaa kahteen eri suuntaan, olivat tasoittuneet. Ne olivat muuttuneet laineiksi, rauhalliseksi mereksi, jonka aallot suuntaavat aina kohti rantaa, mistä tahansa ilmansuunnasta sitten onkin kyse. Oli tosi hienoa lukea tällä tavoin myös Vienan kohtaamasta muutoksesta, ja että sidos Vitaniuksen kanssa ei ole suinkaan ollut niin huono asia kuin mitä Vitanius (ihan aiheellisesti) pelkäsi. Tässä oli muitakin hienoja ja toisaalta sydäntäsärkeviä kohtia, kuten Vitaniuksen ajatukset mahdollisuudesta ehkä jopa melkein rakastaa, hänen hämmennyksensä sen suhteen, että hän tahtoisi koskettaa Vienaa, hän vei Vienan Kreikkaan illalliselle ja halusi näyttää kaikki muutkin maailman maat, kaikki tällainen. Erityisen paljon pidin myös noista Vitaniuksen kuvitelmista siihen liittyen, että mitä jos Viena ja hän olisivat tavanneet Vitaniuksen menneisyydessä. Tällaiset 'ehkä toisessa elämässä kaikki olisi ollut paremmin' -tyyliset jutut ovat aina heikkouteni. ♥
   
Lainaus
Ehkä Viena olisi punastunut hieman ja puraissut omenasta palasen piilottaakseen kasvonsa, kiittänyt kauniisti niiaten ja kutsunut häntä jollain typerällä, mutta ei pilkallisella nimellä. Ehkä Viena olisi juossut sitten pois, huikaten heidän tapaavan vielä. Ehkä Vitanius olisi jäänyt tuijottamaan tytön palmikkoa, josta olisi karannut suortuvia tuulen pyöriessä tytön ympärillään kuin Viena olisi hallinnut sitä. Ehkä Viena olisi tiennyt, että Vitanius jäisi katselemaan tuulen tanssissa liehuvia hiuksia ja mekonhelmoja.

Kun Viena huonojen yöunien jälkeen teki lettuja, Vitaniuksen oli hankala olla kuvittelematta lapsuuden ajan keittiötään ja sitä, miten Viena olisi mahtanut liikkua siellä sekoittaessaan lettutaikinaa. Olisiko hän pyörähdellyt samalla tavalla laittaessaan kuppia tiskialtaaseen tai hakiessaan lastaa. Olisiko hän selittänyt ohjeita samalla tavalla ääneen, itsekseen välillä hymyillen.

Olisiko Vienan märästä palmikosta karannut suortuvia silmille, joita hän kämmenselällä pyyhkäisi. Olisiko hän hymyillyt samalla tavalla yllättyneenä, kun Vitanius heilautti pannulla olleen letun ympäri täydellisesti. Olisiko hän katsonut Vitaniusta samalla tavalla lempeästi, kun Vitanius repäisi letusta rapean reunapalan ja laittoi sen suuhunsa tunteakseen sen rapeuden.
Tällaisissa toiveissa on jotenkin aina aivan erityistä kaihoa ja kauneutta, mikä kertoo hienon paljon Vitaniuksen tunteista tässä kohtaa. ♥ Tämä loppukohta pitää lainata vielä myös:
Lainaus
Mutta Vienan oli pakko lähteä ja lopulta Vitanius sai Vienan hyväksymään sen. He seisoivat maahan avatun oven edessä ja katselivat tähtiä, jotka Vitanius olo luonut eteissalin kattoon. He ehtivät jakaa liian vähän suudelmia, mutta tähtien alla jaettu suudelma oli kuitenkin niistä kaikista paras, vaikka hyvästit maistuvatkin sivumakuna. Se oli silti yhteisymmärrys, sopimus; ci vediamo – kunnes näemme jälleen.
Italian käyttö oli hieno ratkaisu tuossa kohtaa, ja sopiva viittaus Vitaniuksen menneisyyteen myös. Tästä tuli nyt vähän hajanainen kommentti, mutta pidin paljon, kiitos että päätit kirjoittaa myös Vitaniuksen näkökulmasta. Paljon tsemppiä ja inspiraatiota kakkososan kirjoittamiseen. :)

// Unohdin sanoa, että yksi lempikohdistani tässä oli myös tuo Vitaniuksen ikkunakuvitelma! Hieno parallel Vienan näkymään, ja korostaa entisestään sitä, että molemmat haaveilevat samantyylisistä asioista tahollaan, vaikka uskovatkin ne mahdottomiksi.
« Viimeksi muokattu: 23.05.2020 20:14:13 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Okakettu: Oih, ihana kuulla että olet jopa lukenut viimeisen luvun useampaan kertaan! Kun aloin kirjottamaan tätä, en edes ajatellut että tästä tulisi mitään itsenäistä kokonaisuutta, vaan ajattelin vaan tämän harjoitukseksi, jotta pääsisin sisälle Vitaniuksen hahmoon enemmän. Ja oli kyllä avaava kokemus itsellekin, joten hauskaa että sait tästä paljon irti :) Nyt vaan lukemaan sitte koko NKKTL uudestaan ennen kakkososan ilmestymistä, ehtii hyvin ;) Tässä tarinassa tuli sivuttua asioita, joita varsinaisessa NKKTL en ole (vielä ainakaan) sisällyttänyt, kuten tuo miten Vitanius näkee sielut, kiva jos pidit sen kuvailusta :) Hih, ehkä jopa melkein on yksi mun lempparikohdista tässä one-shotissa :D Se kuulosti jotenkin niin hauskalta liialliselta vähättelyltä koska Vitanius ja tunteet :D Vitaniuksen kuvitelmia oli kyllä hauska keksiä, aloin jopa pohtimaan vähän pitäiskö kirjottaa AU tyyppinen tarina jossa näin olisikin tapahtunut. Ehkä joskus jos saan aikaseks :D Viena varmasti pitäsi siitä tiedosta, että Vitaniuksellakin käy lipsahduksia ikkunoiden kanssa :D Kiitos tsempeistä ja ihanasta kommentistasi <3 Kyllä tämä kakkososakin alkaa muodostua hiljalleen :D

Never underestimate the power of fanfiction