Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, 11/52  (Luettu 2134 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/32
« Vastaus #20 : 12.08.2020 18:16:28 »
Ilahduttavaa, että olet löytänyt taas aikaa kirjoittamiselle! :) Minusta tämän luvun hahmovetoisuus oli vain hyvä juttu, ja pidin todella paljon asioista, joita tässä tuli ilmi - ne tuntuivat ehdottomasti tärkeiltä, vaikkei pääjuoni niistä niin paljon etenisikään. Ylipäätään tykkään myös siitä, että olet antanut Adelen trauman käsittelylle aikaa. Viitan läsnäolo oli mielenkiintoinen, koska tässä versiossahan Adelea ei ole oikeastaan haastanut vielä kukaan muu kuin Marras hänen tehtävänsä ja roolinsa suhteen. Välittyy hyvin, miten Viita on tietyllä tapaa armottomampi, eikä kaihda ottamasta esiin vaikeitakin asioita Marrasta hanakammin. "Mutta sinullakin on heikkoutesi. Ehkä vuodet karsivat ne, tai sitten eivät." Hmm hmm, näinpä. Tämä kohta on myös pakko lainata, koska aa, mielikuva:
Lainaus
“Jos sinulla on sanottavaa johtamistavastani, voit kyllä kertoa sen kasvotusten”, Marras huomautti. Hän seisoi keittiön ovella essu yllään ja käsivarret kyynärpäitä myöten jauhossa.
Ja sitten tuo Adelen nimiasia! Kuten sanottu, puhun tästä nimien merkityksellisyydestä koko ajan, mutta tykkään todella paljon siitä myös näin päin, että pohditaan Adelen kellopelimurhaajanimen merkitystä hänelle. Tämä osio oli todella hieno, varmaankin yksi lempikohtiani tähän mennessä:
Lainaus
"Voisit olla Halla”, Marras ehdotti. “Se on pehmeä nimi, muttei silti vaaraton tai lempeä.”
Adele kohautti olkiaan ja yritti näyttää välinpitämättömältä, vaikka nimi solahtikin paikalleen niin kivuttomasti, että se hämmensi häntä itseäänkin. Sen takana tuntui olevan paljon enemmän merkityksiä. Halla toi joka vuosi mukanaan muutoksen, erotti kesän syksystä ja kylmetti viimeiset kesäkukat. Nimi tuntui olevan liian kylmä ja armoton Adelelle, mutta ehkä Marras ehdotti sitä juuri siksi: jotta se muistuttaisi häntä jatkuvasti uudesta elämästä ja siitä, ettei hän ollut enää sama ihminen.
Ahh, olisin voinut lainata kyllä myös heti tuon jälkeisen osuuden marraskuusta ja hallakuusta, my heart. ♥ Se oli myös erinomaisen tapa esitellä se, että tällä tarinalla omat kuukautensa. Todella hieno yksityiskohta, ja se miten se tuli esiin vielä tässä lopussa: He eivät puhuneet sen enempää, mutta vähän myöhemmin Marras alkoi hyräillä leipoessaan. Sävelmä oli tuttu: sitä laulettiin aina syysmyrskyjen alkaessa, hallakuun vaihtuessa marraskuuksi. Edelleen, tällaiset hahmovetoiset kokonaisuudet toimivat tässä tarinassa todella hyvin. Oli hienoa saada jatkoa, kiitos!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/32
« Vastaus #21 : 12.08.2020 20:27:18 »
Okakettu: Nimet on tärkeitä! :D Oon jostain miniskidistä asti kirjoittanut tarinoihin nimikikkailua (sitä tais olla tyyliin kolmannessa koskaan kirjoittamassani tarinassa, joka oli myöskin Maameri-fanfic), joten eipä ihme, että sitä riittää edelleenkin. :P Ehkä joskus vielä kirjoitan tarinan, jossa nimet ovat "vain" nimiä, mutta tämä ei selvästikään ole se. Ja ehkä jossain kohtaa en enää keksi mitään sanottavaa Adelen ja Marraksen nimistä, mutta no, vielä ei olla siellä. Ehkä sitten kolmoskirjassa. Eiku... Kiitos paljon kommentista! ♥

K/H: Noh. Piti kirjoittaa taas jotain ihan muuta, mutta sitten kirjoitinkin - no, jotain ihan muuta ihan muuta kuin piti. :D Voipi olla, että tätä seuraavaa ekskursiota (joka jatkuu sitten oletettavasti vielä seuraavassa Adelen näkökulmaluvussa) ei tule lopulliseen teokseen, mutta koska tämä tarjoaa Herkullisia Mahdollisuuksia, niin meen tällä ja testaan, miltä se tuntuu. (90% tästä editointiprosessista tuntuu nyt olevan sitä, että tarina laajenee ihan mystisiin suuntiin, mutta yritän antaa sen olla häiritsemättä, koska aiempi Kellopelisydämen versio oli monin kohdin liian nopeatempoinen. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että tosiaan kirjoitan melkein jokaisen luvun alusta alkaen uusiksi, ja no, tällaiset sivupolut joko päätyvät tai olevat päätymättä lopulliseen tarinaan. Julkaisen tämän nyt vielä tänään, koska edeltävä luku ja tämä ovat oikeastaan samaa kokonaisuutta. En ole vielä varma siitä, onko seuraava "luku" vielä samaa vai tulevatko väliin Eebenin ja Eliorin näkökulmaluvut, mutta sittenhän se nähdään. Heh.)

*

Adele

Muistojuhlaa vietettiin lopulta viimakuun kolmantena viikkona. Sääntö oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä, joten kaikki yhdeksän salamurhaajaa olivat viimeinkin koolla. Myöhemmin he kokoontuisivat yhdessä tupahuoneen pöydän ääreen ja söisivät juurespataa, tuoretta leipää ja kuivattuja hedelmiä, mutta sitä ennen Adelen pitäisi vielä luopua nimestään.

Hän oli aina ajatellut, että kyseessä olisi symbolinen ele: pelkkä lupaus siitä, ettei hän enää käyttäisi vanhaa nimeään kenenkään kuullen. Raskas lupaus, tietenkin, ja sitova - mutta kukaan ei voisi pakottaa häntä olemasta itse itselleen Adele.

Kaksi päivää ennen seremoniaa Tiima oli kuitenkin kertonut, että vanhan nimen hautajaisissa luopuminen olisi todellisempaa. Se olisi viimeinen asia, joka hänen pitäisi vielä antaa kellopelisydämelle. Viimeinen pala menneisyydestä, jonka sydän oli vienyt, kun hänet oli esitelty sille sinä päivänä, jona Haave oli tuonut Adelen kellotorniin.

Adele ei muistanut siitä päivästä paljoakaan. Hän muisti loputtoman sateen ja luihin asti pesiytyneen kylmyyden, Haaveen lämpimät kädet ja pehmeän äänen, tämän tumman ihon sävyt Karunkan syrjäkujien savuttavien lyhtyjen valossa. Silti sekin oli jo paljon, sillä ne hajanaiset kuvat olivat matkalta kohti kellotornia, ja usein sydän ei säästänyt niinkään paljoa.

Haave oli taluttanut kylmästä tärisevän Adelen torniin ja sitten Sääntö oli kantanut hänet ylös loputtomia kierreportaita. “Liian pienikokoinen ja laiha. Ei hänestä saa kunnollista murhaajaa, ja jos hän kuolee jo oppitunneilla, joudut etsimään uuden hyvin pian”, mies oli murahtanut Haaveelle olkansa yli. Ne sanat kuultuaan Adele oli yrittänyt rimpuilla irti, mutta turhaan.

Hän ei muistanut Haaveen vastausta. Sen sijaan hän muisti surun Haaveen pyöreillä kasvoilla ja Säännöstä huokuvan tyytymättömyyden.

Ja sitten he olivat tulleet sydänkammioon, jossa Tiima oli seissyt odottamassa kellopelisydän käsissään. Sääntö oli pysähtynyt suuaukkoon ja yhtäkkiä kaikki olivat aivan hiljaista, vain sydämen verkkainen tikitys kaikui kiviseinissä. Adele muisti, että oli alkanut kaikesta huolimatta itkeä vasta sillä hetkellä.

Tiima oli siitä huolimatta kävellyt hänen luokseen ja painanut kellopelisydämen hänen rintaansa vasten, ja niin Adele - kuka hän sitten oli aiemmin ollutkaan - oli lakannut olemasta, ja jäljelle oli jäänyt vain kylmästä värisevä tyttö, jolla ei ollut menneisyyttä.

Nimensä hän oli saanut vielä silloin pitää. Jostakin syystä sydän ei vienyt sitä heti, vaan vasta vuosia myöhemmin, ensimmäisen murhan jälkeen. Se oli vanha rituaali - niin vanha, ettei edes Sarastuksen varjelemissa kellopelimurhaajien kronikoissa ollut mainittu nimihautajaisten alkuperää. (Sen sijaan jokaisen salamurhaajan menettämä nimi oli kirjattu niihin, mutta kukaan kulloistakin kronikoitsijaa huolimatta ei saanut niitä nimiä lukea. Kellopelimurhaaja sai nimensä takaisin vasta kuollessaan.)

“Mikä on nimesi?” Tiima kysyi. Tällä kertaa hänellä ei ollut käsissään kellopelisydäntä ja naisen hiuksissa oli jo enemmän valkeaa kuin mustaa, mutta kasvot olivat yhtä ilmeettömät ja kylmät. He kaikki seisoivat kellotornin katolla. Oli pakkasta, mutta taivas oli pilvessä, ja pimeys ympäröi heidät joka puolelta. Säännöllä oli kädessään soihtu, mutta sen savuttavassa valossa Adele ei erottanut muuta kuin Tiiman kasvot.

“Adele”, hän vastasi ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että kynnet kaivautuivat kipeästi ihoon. Ja se tulee olemaan minun nimeni. Siitä nimestä minä en luovu. En suostu.

“Adele”, Tiima toisti ja nyökkäsi. Hänen suupieliensä juonteissa oli väsymystä. “Se sinä olit, ja siitä nimestä on nyt tullut aika luopua. Minkä nimen olet valinnut uudeksi nimeksesi?”

Adele ei vastannut. Hän tunsi katseensa sumenevan, mutta kyyneleet pysyivät kuitenkin poissa. Sydän rinnassa tikitti niin tyynesti ja verkkaisesti, että se tuntui pilkkaavan Adelen sisällä kiristyvää vihan, kivun ja voimattomuuden solmua.

“Halla”, Marras vastasi lopulta hänen puolestaan. Adele ei ollut kuullut hänen käyttävän uutta nimeä sen illan jälkeen, jona he olivat puhuneet siitä keittiön ovella, mutta hän muisti hyvin Marraksen lempeämmän sävyn silloin. Nyt siitä ei ollut tietoakaan. Marras lausui nimen värittömästi, eikä Adele erottanut hänen ilmettään pimeässä.

Adelen sydän sykähti kerran, kun uusi nimi otti paikkansa, ja vanha lipesi hänen otteestaan.
« Viimeksi muokattu: 12.08.2020 22:09:20 kirjoittanut Vehka »
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6½/32
« Vastaus #22 : 12.08.2020 21:45:19 »
Oi, kaksi lukua saman päivän aikana, meitähän vallan hemmotellaan. ♥ Ja Herkullisia Mahdollisuuksia todellakin, enpä olisi voinut itse paremmin sanoa! :D Minusta kellopelimurhaajien konseptiin sopii todella hyvin se, että entinen nimi menetetään ihan konkreettisesti; siinä on samaa julmaa lopullisuutta kuin itse kellopelisydämessäkin, vaikka toki pelkkä symbolinenkin taso toimi hyvin. Mutta, nyt entisen nimen mahdolliselle muistamiselle tulee ihan uudella tavalla painoarvoa, enkä malta odottaa, miten tulet tätä tulevaisuudessa hyödyntämään Adele/Marrakseen liittyen erityisesti. Adelen puolesta tuli tätä lukiessa kyllä todella surullinen olo, hänen tuntemuksensa välittyivät todella hyvin: Sydän rinnassa tikitti niin tyynesti ja verkkaisesti, että se tuntui pilkkaavan Adelen sisällä kiristyvää vihan, kivun ja voimattomuuden solmua. Kuvailun suhteen pidin paljon myös tästä kohdasta:
Lainaus
Hän muisti loputtoman sateen ja luihin asti pesiytyneen kylmyyden, Haaveen lämpimät kädet ja pehmeän äänen, tämän tumman ihon sävyt Karunkan syrjäkujien savuttavien lyhtyjen valossa. Silti sekin oli jo paljon, sillä ne hajanaiset kuvat olivat matkalta kohti kellotornia, ja usein sydän ei säästänyt niinkään paljoa.
Kiitos jälleen uudesta osasta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Ilona Bell

  • Hogwarts student
  • ***
  • Viestejä: 77
  • pitkät ficit😘😘
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6/32
« Vastaus #23 : 12.08.2020 22:07:55 »
Tiima oli siitä huolimatta kävellyt hänen luokseen ja painanut kellopelisydän hänen rintaansa vasten, ja niin Adele - kuka hän sitten oli aiemmin ollutkaan - oli lakannut olemasta, ja jäljelle oli jäänyt vain kylmästä värisevä tyttö, jolla ei ollut menneisyyttä.
kellopelisydämen


Ja minun mielestä se on vain hyvä, jos tulee välillä "epäolennsisempia" asioita, koska muuten tulee sellanen olo niinkuin olisi kiire jonnekin. Ja ei nämäkään luvut ollut mun mielestä mitenkään liian sivupolkuja, koska vaikka ei menisi kirjaan lopulta, niin on aina muelenkiintoista oppia uutta erilaisista maailmoista:)

Ilona Bell
💗Estrella💗
💗Madelein💗
💗Scarlett💗

btw, kirjoitan kaiken kännykällä

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6½/32
« Vastaus #24 : 13.08.2020 14:00:18 »
Okakettu: Bestest! Oon tosi iloinen, että tämä nimikikkailu sinusta toimi, koska no, omille lempitroopeilleen on välillä sokea. ^^; Toivottavasti osaan hyödyntää sitä hyvin myös tarinan myötä.

Ilona Bell: Kiitos typokorjauksesta! Oon edelleen niiden kanssa välillä sokea, joten on aina loistavaa, jos joku niistä huomauttaa. Kiitos myös kommentista muuten, on helpottavaa tietää, että tämä ei ole tuntunut turhalta täytehötöltä. <3

K/H: Ihmeiden aika ei ole ohi, nimittäin tämä jatkuu edelleen. Nyt vuorossa on kyllä sitten muutaman päivän tauko, ettei teille tule ihan ähkyä, mutta julkaisen nimikokonaisuuden loppuun tässä kohtaa. :)

*

Nimihautajaisten jälkeen Halla oli lopen uupunut ja turta. Hän ei ollut saanut alas haarukallistakaan juuresmuhennoksesta, eivätkä edes Säännön ja Marraksen soittamat laulut olleet sinä iltana pystyneet lohduttamaan. Tulisijassa oli roihunnut tuli koko illan, mutta katolla suoritetun rituaalin jälkeen Hallasta tuntui siltä, että uuden nimen myötä kylmyys oli pujahtanut hänen ihonsa alle ja päättänyt asettua taloksi, eikä sieltä enää lähtisi.

Hän oli istunut muiden joukossa, antanut Haaveen ja Lohdun palmikoida hiuksensa juhlavasti ja pakottanut kasvoilleen hymyn kiitokseksi Viidan ojentamasta kaneliomenateestä. Sarastus oli viittonut heille illan päätteeksi vanhan tarinan merihirviöistä ja seireeneistä, ja Sääntö oli säestänyt sitä luuttunsa kieliä näppäillen, mutta Halla ei muistanut kertomuksesta enää mitään. Koko ilta oli hänen muistissaan reunoilta rispaantunut ja epätarkka, kuin hätäisesti luonnosteltu hiilipiirros.

Kun hän viimein pääsi vetäytymään huoneeseensa ja sulkemaan oven perässään, jäljellä ei ollut kuin loputon väsymys. Joku - ehkä Lohtu, se olisi ollut aivan hänen tapaistaan - oli sytyttänyt valmiiksi myrskylyhdyn yöpöydälle ja jättänyt sen viereen piparminttumakeisia. Kuin pienelle lapselle, joka mököttää, Halla ajatteli kitkerästi.

Hän käpertyi vuoteeseensa jaksamatta edes riisua vaatteitaan. Huoneen hämärässä tuntui olevan kaksi kerrosta: se tuttu ja turvallinen, jonka hiljaisuuteen Halla oli vuosinaan kellotornissa kasvanut, ja uusi, vieraampi sävy, joka tukahdutti entisen alleen ja peitti näkyvistä tulevaisuudenkin. Halla veti viltin ylleen ja valitsi kolmannen pimeyden: karhean ja villantuoksuisen.

Huoneen ovi narahti. Halla tunnisti Marraksen jo askelista, aivan kuten muutkin salamurhaajat. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ei edes silloin kun Marras istui vuoteen laidalle. Marraksen mukana pimeyteen ilmaantui kuitenkin uusi sävy: tuttu ja rauhoittava.

“Se on aina aluksi raskasta”, Marraksen ääni oli laulamisesta käheä. “Mutta totut kyllä. Minä lupaan.”

“Et voi luvata sellaista. Sinä et ole minä”, Halla vastasi huopansa alta. Hänen ei olisi tarvinnut kätkeytyä, mutta puhuminen viltin tarjoaman suojamuurin takaa tuntui silti helpommalta.

“Kaikenlaista voi luvata”, Marras vastasi seesteisesti. “Jos voisin luvata vain sellaisia asioita, joista olen täysin varma, en koskaan lupaisi mitään. Lupaisitko itse?”

Halla ei vastannut mitään. Marras huokaisi.

“Minun olisi pitänyt pysyä poissa ja antaa sinun surra rauhassa. Olen pahoillani - en tiedä, miksi tulin. Ehkä Viita on oikeassa ja minä olen todella liian pehmeä.”

“Ei”, Halla vastasi niin painavasti, että säpsähti itsekin sanojaan. “Saisit olla enemmänkin! Saisit - voisit - sinun pitäisi -”

“Pitäisi mitä?” Marras kohotti kulmiaan. Halla ei nähnyt sitä, mutta hän tunnisti äänensävyn ja näki siihen liittyvän eleen mielessään viltistä huolimatta.

“Olla jotain ihan muuta. Jossain ihan muualla. Et sinä ansaitse tällaista, eikä kukaan meistä. Tämä on niin monella tavalla väärin, että joskus minä… Haluaisin vain luovuttaa. Antaa periksi. Sydän vie lopulta kaiken, joten eikö paras tapa olisi vain olla antamatta sille mitään?”

“Mm”, Marras äännähti ja tuntui pohtivan asiaa. Hän ojensi kätensä viltin alle ja silitti Hallan hiuksia. “Minäkin ajattelin noin pitkään. Ajattelen toisinaan vieläkin. Mutta…”

Halla odotti. Marraksen sormet avasivat verkkaisesti takkuja hänen hiuksissaan.

“Sinun ei pitäisi. Sinä olet aina ollut se, joka kysyy oikeita kysymyksiä.”

“Mutta siitä ei silti ollut mitään apua. Sydän voitti. Sinä ja muut - annoitte sen viedä minunkin nimeni. Ja jos kuolisin, etsisitte jonkun muun. Niinhän tämä toimii: kellopelisydän tekee meistäkin koneiston, joka tikittää loputtomiin, eikä pysähdy.”

Marraksen sormet pysähtyivät.

“Sinä puhut kuten minä”, hän sanoi hiljaa. Äänensävy oli niin surullinen, että hetken Halla katui sanojaan. Mutta ne olivat totta: hänkin oli hävinnyt, vaikka oli vuosia rimpuillut vastaan.

“Sinun pitäisi lähteä”, Halla huokaisi. “Mennä soittamaan sitä banjoasi ja lääkitsemään suruasi, että voit huomenna olla taas arvokas ja tyyni ja viileä ja - no, kaikkea marrasmaista.”

“Ei Marras soita banjoa.”

“Olen nähnyt ja kuullut sinun soittavan”, Halla tuhahti. “Turha väittää, ettet olisi niin herkkä. Kerroit itsekin, että kun sait sydämen, soitit suruusi koko -”

“Lyon soittaa”, Marras keskeytti tyynesti, vaikka hänen kätensä tärisikin hieman. Halla säpsähti ja kiskoi viltin yltään. Lyhdyn hämärässä valossa Marraksen - Lyonin - kasvot olivat hyvin vakavat.

“Ja vaikkei pitäisi, vaikka se on vastoin sääntöjä, niin hänelle - minulle - sinä olet lopulta aina Adele.”
« Viimeksi muokattu: 13.08.2020 15:47:28 kirjoittanut Vehka »
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6¾/32
« Vastaus #25 : 13.08.2020 22:50:39 »
Lainaus
“Ei Marras soita banjoa.”
“Olen nähnyt ja kuullut sinun soittavan”, Halla tuhahti. “Turha väittää, ettet olisi niin herkkä. Kerroit itsekin, että kun sait sydämen, soitit suruusi koko -”
“Lyon soittaa”, Marras keskeytti tyynesti, vaikka hänen kätensä tärisikin hieman. Halla säpsähti ja kiskoi viltin yltään. Lyhdyn hämärässä valossa Marraksen - Lyonin - kasvot olivat hyvin vakavat.
“Ja vaikkei pitäisi, vaikka se on vastoin sääntöjä, niin hänelle - minulle - sinä olet lopulta aina Adele.”
♥ ♥ Olipa versio mikä tahansa, niin tämä Marraksen oikean nimensä paljastaminen ja pitäytyminen Adelessa Hallan sijasta jaksaa aina sykähdyttää - vieläkin enemmän nyt, kun asialla on entistäkin enemmän painoarvoa ja merkitystä. Marraksen käden tärinä ja kaikki, aaa. Silti tämä kohtaus oli nimenomaan hienon vähäeleinen, samalla kun pinnan alla väreilee kaikenlaista, mistä tykkäsin todella paljon. Alussa oli myös hieno efekti tuo, kun Adele on muuttunut omassa näkökulmakerronnassaankin Hallaksi, se tehosti jälleen Adele-nimen kadottamisen vaikutelmaa. Tässä oli minusta myös jotenkin erityisen hienoa kuvailua Adelen tuntemuksiin liittyen - koko ilta oli hänen muistissaan reunoilta rispaantunut ja epätarkka, kuin hätäisesti luonnosteltu hiilipiirros, huoneen hämärässä tuntui olevan kaksi kerrosta, se miten Marraksen mukana pimeyteen ilmaantuu tuttu ja rauhoittava sävy. Niin, ja tuo miten Marraksen ääni on laulamisesta käheä. Adelen ja Marraksen keskustelu oli myös jälleen kerran kiehtova lukea, pidin lopun lisäksi erityisesti  Marraksen “Jos voisin luvata vain sellaisia asioita, joista olen täysin varma, en koskaan lupaisi mitään" -repliikistä. Tästä kohdasta myös, toivottomuudesta huolimatta siinä on mukana Adelelle ominaista uhmaa siitä, että asioiden pitäisi olla toisin:
Lainaus
“Ei”, Halla vastasi niin painavasti, että säpsähti itsekin sanojaan. “Saisit olla enemmänkin! Saisit - voisit - sinun pitäisi -”
“Pitäisi mitä?” Marras kohotti kulmiaan. Halla ei nähnyt sitä, mutta hän tunnisti äänensävyn ja näki siihen liittyvän eleen mielessään viltistä huolimatta.
“Olla jotain ihan muuta. Jossain ihan muualla. Et sinä ansaitse tällaista, eikä kukaan meistä.”
Kiitos jälleen jatkosta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 6¾/32
« Vastaus #26 : 27.08.2020 13:53:41 »
Okakettu: Keskustelu asioiden lupaamisesta oli filosofista löpinää, mutta hei, onneksi pidit siitä. :D Ei ollut siellä turhaan! Iloa tuotti muutenkin se, että kohtaus oli sinusta onnistunut, koska minulle se on ymmärrettävästi yksi tarinan tärkeimpiä, ja haluaisin, että siitä tulisi mahdollisimman hyvä. Kiitos paljon kommentista! ❤️

K/H: Arvatkaapas, että eteneekö tässä juoni mihinkään? :) No ei!

*

Elior

Viimakuukauden lyhimpänä päivänä Elior istui kallioilla kutittavaan villahuopaan kääriytyneenä ja tuijotti merelle. Yhdenkään kalastaja-aluksen lyhty ei valaissut aaltoja, mutta niiden tasainen kumahtelu kiviä vasten kertoi, ettei meri nukkunut. Pakkasta oli miltei kaksikymmentä astetta, mutta Akatemian jyrkimpien kallioiden ympärillä pyöreilivät kiivaat virtaukset, eikä se kohta jäätynyt yleensä edes nietoskuun kylmimpinä päivinä.

Eliorin varpaita ja sormenpäitä pisteli. Hän ei kuitenkaan halunnut nousta, sillä se olisi tarkoittanut veneeseen palaamista, ahtaita seiniä ja riippumatossa valvomista aamuyöhön asti.

Tänään oli Selesten syntymäpäivä. Tai olisi ollut. Tai oli - ei päivä kai lakannut olemasta sitä, vaikka Seleste olikin kuollut. Ehkä Eliorin pitäisi kysyä Eebeniltä, mitä lasintekijät asiasta ajattelivat, sillä tällä olisi varmasti jokin nokkela ja leikkisän syvällinen vastaus valmiina.

Elior mutristi huuliaan. Hän ei ollut puhunut Eebenille kunnolla melkein kuukauteen. He olivat edelleen istuneet vierekkäin ruokasalissa, mutta yhteiset opiskeluhetket ja myöhäisillan keskustelut olivat päättyneet sinä iltana, jona Elior oli työntänyt Eebenin pois. Hän ei ollut silloin erottanut Eebenin ilmettä kunnolla pimeässä, ja se vaivasi Elioria enemmän kuin hän tahtoi myöntää.

Oliko Eeben loukkaantunut? Suuttunut? Täysin välinpitämätön?

Ja entä Elior itse - mitä hän ajatteli? Vasta Selesten kuoltua hän oli todella ymmärtänyt, miten tunteeton ja kylmä Eeben osasi olla. Hän kätki laskelmointinsa hyvin keveiden hymyjen ja leikkisien huomautustensa taakse, mutta Selesten kuolinyönä Eeben oli ollut niin keskittynyt ja intensiivinen, että hän oli unohtanut naamionsa. Ja se oli saanut Eliorin ajattelemaan ja muistelemaan tarkemmin heidän yhteistä menneisyyttään.

Eeben oli aina osannut sanoa oikeat sanat ja muistanut juuri oikeat yksityiskohdat tehdäkseen vaikutuksen opiskelutovereihinsa. Hän oli vikitellyt sekä tyttöjä että poikia, mutta ei koskaan sitoutunut sen syvemmin keneenkään - ja silti kukaan ei koskaan osannut olla Eebenille vihainen. Elior oli ajatellut, että kyse oli vain huolettomuudesta ja keveästä viehätysvoimasta, mutta nyt hän erotti tarkemmin lukemattomat langat Eebenin kutomassa ihmissuhdeverkossa.

Helenen lainaamat muistiinpanot juuri ennen rohtomestari Kleon karsintakoetta neljä vuotta sitten. Mikalin väärentämän häivemestarin allekirjoituksen, kun Eeben halusi poistua Akatemian alueelta Karunkan sydäntalvirituaaliin osallistuakseen. Selestelle kohdistetut, tarkoin valitut kehut ja rohkaisun sanat, jotka avasivat Eebenille tien lääkintäsiiven rohtovarastoihin ja yrttipuutarhaan.

Mutta mitä Eeben hänestä halusi? Mitä annettavaa Eliorilla oli? Hän oli kalpea ja hontelo, kömpelö, liian hidas ajattelemaan ja toivoton luomaan sellaisia ihmissuhteita, joista Eeben olisi hyötynyt tippaakaan. Suurimman osan ajastaan Elior vietti muutenkin itsekseen, ja senkin enimmäkseen opiskellen ja kirjoihin hautautuneena. Eikä Eeben tarvinnut apua opinnoissaan tai edes kirjojen pänttäämisessä.

Missä Eeben ylipäätään tarvitsi?

Elior huokaisi. Tähän kysymykseen hän ei saisi vastausta pelkästään ajattelemalla. Ehkä oli viimeinkin aika puhua Eebenille suoraan.
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 7/32
« Vastaus #27 : 27.08.2020 20:21:14 »
Kyllä pittää välillä olla myös filosofista löpinää. :D Ja juoni ei ehkä edennyt, mutta saatiin tähän kohtaan oikein sopiva katsaus Eliorin mietteisiin ja millaiseksi hän kokee suhteensa Eebeniin aiemmin tapahtuneen jälkeen. Tuossa alussa miljöötä oli kuvattu jälleen muuten hienon tunnelmallisesti: Yhdenkään kalastaja-aluksen lyhty ei valaissut aaltoja, mutta niiden tasainen kumahtelu kiviä vasten kertoi, ettei meri nukkunut. Pakkasta oli miltei kaksikymmentä astetta, mutta Akatemian jyrkimpien kallioiden ympärillä pyöreilivät kiivaat virtaukset, eikä se kohta jäätynyt yleensä edes nietoskuun kylmimpinä päivinä. Etenkin tuo tasainen kumahtelu kiviä vasten oli elävä yksityiskohta. Eliorin suru Selesten kuolemasta tuli tässä myös hyvin esiin, esimerkiksi tuo syntymäpäivä-pohdiskelu oli sydäntäsärkevä - ja toisaalta sekin, miten Elior mietti, mitä mieltä Eeben asiasta olisi. Minusta on hyvä, että Elior pohtii tässä vaiheessa jo tällä tavoin Eebenin tarkoitusperiä ja pyrkii näkemään naamion taakse, eikä ole vain tämän vietävissä, kuten jo aiemmin sanoin. Se asettaa heidät vankemmin samalle viivalle keskenään, ja tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten Elior sen myötä jatkossa Eebeniin ja tämän toimiin suhtautuu. Missä Eeben ylipäätään tarvitsi? siinäpä ehdottomasti olennainen kysymys, ja hienoa että Elior aikoo selvittää sen puhumalla Eebenin kanssa. Kiitos paljon uudesta osasta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 7/32
« Vastaus #28 : 03.09.2020 11:13:07 »
Okakettu: Tosi hienoa, että pidit myös tuosta edellisestä osasta, koskapa sen kirjoittaminen oli niin haastavaa. :D Eliorin ja Eebenin suhde on minustakin kiinnostava, mutta en kyllä tajua sitä yhtään... No, ehkä sekin tässä tarinan aikana pikkuhiljaa hahmottuu.

K/H: Suuri päivä! Juoni etenee! :o I'm shocked.

*

Eeben

Eeben istui Akatemian kappelin ikkunasyvennyksessä ja katseli merelle. Talvisaikaan kappeli oli enimmäkseen kiinni, joten siellä oli koleaa ja hiljaista. Eebenin lyhty oli ainoa valonlähde ja sen häilähtelevä liekki loi varjoja kiviseiniin kaiverrettuihin reliefeihin, joihin oli kuvattu Karunkan ja Akatemian historiaa.

Pohjoispäädyn ikkunan vieressä oleviin reliefeihin oli kuvattu Akatemian perustaminen. Viisi alkuperäistä mestaria seisoivat kukin paikoillaan kantaen oman oppiaineensa tunnuksia: rohtomestari neilikkaa, tuomarimestari vaakaa, riittimestari lyhtyä ja kronikoitsija sulkakynää. Häivemestarin sormissa tanssivat liekit ja se sai Eebenin hymyilemään aavistuksen, kun hän ajatteli Elioria. Reliefeihin kuvattujen mestareiden kasvot olivat häivemestaria lukuun ottamatta vakavat, mutta tämä hymyili vinosti, ja siksi Eeben oli aina pitänyt häivemestarista eniten.

Kauempana, mestareiden takana ja Eebenin lyhdyn valokehän laidalla, seisoi vielä yksi hahmo: leveäharteinen nainen, jonka kasvoille oli ikuistettu ihmettelevä ilme. Kronikoitsija oli kertonut, että hahmo kuvasi karunkalaisia, mutta viime aikoina Eeben oli alkanut epäillä perimätietoa, sillä yksi pieni yksityiskohta hahmossa vaivasi häntä.

Naisen oikea käsi ei ollut kohollaan mestareiden tavoin, vaan riippui sivulla, mutta jotakin pilkisti silti hän sormiensa välistä, eikä esineen muodosta voinut erehtyä. Se oli kellokoneiston ratas.

Eeben oli huomannut rattaan jo vuosia sitten, mutta vaikka se olikin yksityiskohtana herättänyt hänen uteliaisuutensa, hän oli työntänyt asian mielestään ja arvellut, että ehkä kuvanveistäjä oli ottanut mallia kelloseppävaimostaan tai jotakin vastaavaa. Nyt veistos oli kuitenkin palannut Eebenin mieleen Selesten siskon ja tämän ruumiin luota löytyneen rattaan myötä, eikä se suostunut jättämään häntä rauhaan.

Hahmo oli sijoitettu selvästi syrjään siten, että edes päivällä ikkunoista tulvehtiva valo tai kappelin sisällä poltettujen kynttiläkruunujen loiste jättivät sen varjoon, pois valokeilasta. Aivan kuten nainen olisi tarkoituksella haluttu unohtaa tai kätkeä, vaikka hänet oli ollut pakko kaivertaa mukaan syystä tai toisesta.

Mutta miksi?

Kappelin ovi narahti. Eeben valpastui, sillä yleensä kukaan ei vieraillut siellä tähän aikaan vuodesta. Hän ei erottanut tulijan kasvoja hämärässä, mutta askelten rytmi ja paino saivat pian Eebenin rentoutumaan, vaikka hän olikin edelleen yllättynyt. Elior.

“En odottanut sinua”, Eeben kohotti kulmaansa, kun Elior pysähtyi hänen eteensä ja kiipesi sen kummemmin tervehtimättä ikkunasyvennykseen häntä vastapäätä.

“En odottanut tulevani”, Elior vastasi. “Mutta ajattelin, että löytäisin sinut täältä, ja…” hän kohautti olkiaan.

“Miksi?”

“Miksi mitä?”

“Ajattelit, että löytäisit minut täältä”, Eeben oli aidosti yllättynyt.

“En… En tiedä. Tämä ei ole yhtään sellainen paikka, jossa sinun olettaisi olevan, mutta - ehkä juuri siksi. Olet aina siellä, missä kukaan ei kuvittelisi sinun olevan”, Elior hymähti. “Joten ajattelin, että täältä olisi hyvä aloittaa.”

Eeben hymyili ja tällä kertaa se ulottui sydämeen asti. Elior ei ollut puhunut hänelle viikkoihin ja jännite heidän välillään oli tuskastuttanut Eebeniä, mutta hän oli tiennyt, etteivät sukkelat sanat tai laskelmoitu huomaavaisuus lepyttäisi Elioria kuitenkaan. Oli siis pitänyt vain odottaa, ja vaikka Eeben olikin kärsimätön, näemmä se oli ollut oikea ratkaisu. Elior tuntui edelleen olevan hermostunut, mutta hänen kasvoillaan ei enää ollut ärtymystä tai torjuvaa ilmettä.

“Minä olen ajatellut -”

Molemmat aloittivat yllättäen samaan aikaan ja hiljenivät myös tismalleen samalla hetkellä. Elior hieroi hämillisenä niskaansa. Hänen nenänpäänsä ja poskensa olivat pakkasesta punaiset.

“Sano sinä ensin”, Elior sanoi lopulta. Eeben olisi mieluummin kuullut Eliorin ajatukset ennen omiaan - varsinkin, kun hän ei ollut vielä varma päätelmistään, kaukana siitä - mutta nyt ei ollut oikea aika painostaa. Sen sijaan Eeben nyökkäsi.

“Luulen, että meidän pitää aloittaa kirjastosta. Paljon kauempaa kuin ensin ajattelin, sillä murhaaja ei jättänyt juurikaan jälkiä. Katolta oli tosiaan irronnut sammalta, joten se teoria oli oikea, mutta muuten - kaikesta kyselemisestäni huolimatta en ole löytänyt juuri mitään, mistä saisin otetta. Kukaan Akatemiassa ei tuntunut nähneen tai kuulleen mitään poikkeavaa. Mutta…”

Elior katsoi Eebeniä toiveikkaana. Eeben sormeilli hajamielisesti yhtä leteistään ajatellessaan.

“Mutta jos murhaaja ei olekaan jättänyt jälkiä tällä kertaa, joku heistä on varmasti jättänyt aiemmin. Kellopelimurhaajista kerrotaan tarinoita läpi Karunkan historian. Ja minusta tuntuu, että jos kaivaudumme tarpeeksi pitkälle menneisyyteen, saamme lopulta jonkun heistä kiinni. Menneen tai nykyisen.”

“Mitä hyötyä on jonkun jo kuolleen salamurhaajan löytämisestä?” Elior kysyi.

Menneen jäljet kulkevat tulevan läpi”, Eeben lainasi kronikoitsijamestaria. “Ja jostakin meidän on aloitettava. Kerrohan - oletko sinä koskaan katsonut tämän kappelin reliefejä kovin tarkasti?”
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 8/32
« Vastaus #29 : 03.09.2020 12:02:11 »
Aa, tuo reliefi-yksityiskohta ja siihen mahdollisesti kätkeytyvä mysteeri on niin hyvä elementti! Rakastan kaikkea tällaista maailmanrakennusta ja miljöötä syventäviä juttuja, joista ilmenee kuitenkin myös juonelle tärkeitä asioita, etenkin jos niihin liittyy jotakin kauempaan menneisyyteen liittyvää. Ihastelin vastaavaa juuri The Mirror Visitor -sarjan uusimmassa osassa, joten oli tosi hauska törmätä vähän vastaavanlaiseen myös Kellopelisydämessä, sopii tähän erittäin hyvin. :) Varsinkin kun tämä kuvauksena luo tosi vahvan mielikuvan tuosta reliefin mysteeristä:
Lainaus
Kauempana, mestareiden takana ja Eebenin lyhdyn valokehän laidalla, seisoi vielä yksi hahmo: leveäharteinen nainen, jonka kasvoille oli ikuistettu ihmettelevä ilme. Kronikoitsija oli kertonut, että hahmo kuvasi karunkalaisia, mutta viime aikoina Eeben oli alkanut epäillä perimätietoa, sillä yksi pieni yksityiskohta hahmossa vaivasi häntä.
Naisen oikea käsi ei ollut kohollaan mestareiden tavoin, vaan riippui sivulla, mutta jotakin pilkisti silti hän sormiensa välistä, eikä esineen muodosta voinut erehtyä. Se oli kellokoneiston ratas.
Tykkäsin myös siitä, miten Eliorin ja Eebenin välienselvittely tässä samaan aikaan eteni kohti jonkinmoista sovintoa, vaikka he eivät varsinaista konfliktiaan (vielä) ottaneetkaan esiin. Oli myös hienoa, miten Elior pääsi yllättämään Eebenin osumalla oikeaan tämän olinpaikasta, ja kuinka se Eebeniä myös ilahdutti.
Lainaus
“Minä olen ajatellut -”
Molemmat aloittivat yllättäen samaan aikaan ja hiljenivät myös tismalleen samalla hetkellä. Elior hieroi hämillisenä niskaansa. Hänen nenänpäänsä ja poskensa olivat pakkasesta punaiset.
Tämä oli myös ihanan sympaattinen kohta, varsinkin kun etenkään Eebeniä ei helposti kuvittelisi puhumaan tällä tavoin kenenkään päälle. Pidin paljon, kiitos! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 8/32
« Vastaus #30 : 07.09.2020 11:30:14 »
Okakettu: Reliefit best! Ja kivaa, että tuo päällekkäin puhuminen toimi. Ajattelin sen niin, että vaikka Eeben onkin hyvä lukemaan ihmisiä, Elioriin hänellä liittyy tiettyä ennakoimattomuutta, koska tunteet tulevat häiritsemään. :P Heh. Ja hauskaa myös, että The Mirror Visitorissakin on tällaista, koskapa se on minulla vielä edessä, ja on kiva tietää, että on monia hyviä asioita odottamassa. :)

K/H: No niin, johan sitä juonta edistettiin tarpeeksi edellisessä luvussa. :P
*

Adele

Marras hakkasi avantoa jäähän tuuralla. Adele hieroi lapasten peittämiä käsiään yhteen ja hypähteli jalalta toiselle. Päivä oli kirkas ja tyyni, ja Karunkan talojen piipuista kohoava savu tuoksui selvästi vielä näin kaukana rannasta.

He olivat lähteneet laskemaan verkkoja. Aiempina kertoina Sääntö oli aina tullut mukaan, mutta tänä vuonna hän oli lähtenyt omille teilleen heti viimakuun vaihduttua nietoskuuksi, joten Marraksen ja Adelen oli pärjättävä kahdestaan. He olivat vetäneet verkot, työkalut ja uittoriu’un mukanaan ahkiossa, ja vaikka rehkiminen olikin lämmittänyt, pysähtymisen jälkeen pakkanen tunkeutui Adelen paksun villaviitankin läpi nopeasti ja sai hänet palelemaan.

“Pärjäätkö?” Marras kysyi iskujen lomassa. Adele nyökkäsi hampaat kalisten. Hän haaveili jo nyt kellotornin takkatulesta ja lämpimästä katajanmarjamehusta.

Marras sai avannon valmiiksi ja ryhtyi pujottamaan verkkoa riu’un päähän. Hän oli riisunut lapasensa, mutta kylmyydestä huolimatta vaaleat sormet työskentelivät näppärästi. Marras tarkasteli kiinnitystä ja nyökkäsi tyytyväisenä.

“Minä hoidan tämän pään. Sinun pitää kulkea riu’un kärjen mukana.”

Adele nyökkäsi - hän muisti kyllä ohjeet aiemmilta kerroilta - ja lähti liikkeelle. Puuriuku erottui hyvin läpikuultavan jään läpi, mutta sen vaaleus tummaa vettä vasten sai Adelen myös muistamaan, miten syvä meri hänen allaan oli. Kävellessään kauemmaksi Marraksesta hän ajatteli kirkkaan taivaan äärettömyyttä yläpuolellaan ja hyistä syvyyttä askeltensa alla, ja hetken maailma tiivistyi niiden kahden rajapintaan ja jäähän, joka tuntui yllättäen kovin ohuelta.

“Kyllä se kantaa”, Marras huikkasi kuin hänen ajatuksensa lukien. “Sitä on useampi metri, vaikkei siltä tunnukaan.”

Adele pudisti päätään. Ei hän jään särkymistä tai hukkumista pelännyt, päinvastoin. Täällä, kaukana Karunkasta, oli helpompi hengittää, sillä hetken ajan hänen omat murheensa ja huolensa tuntuivat tavallista pienemmiltä.

*

Kun he olivat laskeneet verkot ja lähteneet takaisin kaupunkia kohti, ilta alkoi jo hämärtää. Nietoskuussa pimeä laskeutui varhain, mutta sen hämärän saapuessa maailma oli hetken sinertävä ja epätodellisen kaunis.

“Aavevaloa”, Marras sanoi ja vilkaisi Adelea ahkion yli. “Viilto kertoi joskus, että sen aikana kuolleet sielut jäävät jumiin tämän maailman ja seuraavan väliin. Se on aika surullista, sillä hän kuoli juuri tällaisena talvi-iltana.”

Viilto oli se salamurhaaja, jonka sydäntä Adele kantoi. Vielä muutama vuosi sitten Adele oli tuntenut katkeruutta aina tuntematonta naista ajatellessaan, mutta nykyään tämän nimi oli vain yksi pitkässä ketjussa, johon he kaikki kuuluivat.

“Minä en usko, että niin on”, Adele vastasi ja yllättyi itsekin sanojensa varmuudesta. “Pikemminkin päinvastoin. Minusta tuntuu, että hämärässä raja on helpompi ylittää.”

“Mm-mmh”, Marras äännähti. Hän katseli hetken Karunkan siluettia. Jää narahteli ja lauloi heidän ympärillään.

“Sitten kun kevät tulee, me voisimme mennä katsomaan jäiden lähtöä yhdessä”, Marras ehdotti. Hänen äänessään oli varovaisuutta - aivan kuin sanatkin olisivat tunnustelleet tietään ohuella jäällä. Adele hidasti askeleitaan ja katsoi Marrasta, tämän vakavia kasvoja ja teräviä kasvonpiirteitä.

“Pelkäätkö, että kannan kaunaa?” hän kysyi. “Nimestä?”

“En tiedä”, Marras pudisti päätään. “En oikein… En tiedä. Tämä on vaikeampaa kuin ajattelin.”

Adele nyökkäsi, koska tiesi sanojen vähäisyydestä huolimatta, mitä Marras tarkoitti. Hän ajatteli taas jäätä, tummia virtoja ja huikaisevaa syvyyttä. Rajapintoja ja sitä, miten pohjaan asti ei saattanut nähdä. Sitä osaa heistä, joka oli pakko kätkeä hyvin syvälle, jos sitä ei suostunutkaan hukuttamaan.

“Lyon”, Adele pysähtyi. Nimi helähti yhtä kirkkaana kuin pakkasilta heidän ympärillään. Marras säpsähti, mutta katsoi sitten Adeleen harmaat silmät valppaina.

“Minä tulen mielelläni. Jos sinä pyydät”, Adele sanoi. Sinä etkä Marras, hän lisäsi, mutta vain mielessään.

“Minä pyydän”, Marras sanoi hiljaa. Hän ojensi kätensä ahkion yli ja hipaisi Adelen poskea. Villalapasen kosketus kutitti ja Adele hymyili. Hämärä syveni pimeydeksi heidän ympärillään, mutta taivas oli edelleen pilvetön, ja tähtien himmeä valo saattoi heidät kotiin saakka.
« Viimeksi muokattu: 07.09.2020 14:05:03 kirjoittanut Vehka »
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 9/52
« Vastaus #31 : 07.09.2020 13:58:03 »
Voi että, sydän oli pakahtua tätä lukiessa, ihan hirmuisen kaunis osa! Ehdottomasti yksi suosikeistani. ♥ Tämä oli ensinnäkin visuaalisesti todella vahva, mielikuva Adelesta ja Marraksesta laskemassa kaksin verkkoja merenjäällä ja kauempana taustalla näkyy Karunkan kaupunki, se miten päivä hiljalleen pimenee. Talvisen hämärän kuvaus oli minusta tuossa loppupuolella erityisen kaunista:Nietoskuussa pimeä laskeutui varhain, mutta sen hämärän saapuessa maailma oli hetken sinertävä ja epätodellisen kaunis. Ja sitten tuo sen kutsuminen aavevaloksi ja siihen liittyvä lore, ja kuinka Adele on sitä mieltä, että hämärässä raja on pikemminkin helpompi ylittää. Niin paljon hienoja juttuja jälleen!

Lainaus
Kävellessään kauemmaksi Marraksesta hän ajatteli kirkkaan taivaan äärettömyyttä yläpuolellaan ja hyistä syvyyttä askeltensa alla, ja hetken maailma tiivistyi niiden kahden rajapintaan ja jäähän, joka tuntui yllättäen kovin ohuelta.
“Kyllä se kantaa”, Marras huikkasi kuin hänen ajatuksensa lukien. “Sitä on useampi metri, vaikkei siltä tunnukaan.”
Adele pudisti päätään. Ei hän jään särkymistä tai hukkumista pelännyt, päinvastoin. Täällä, kaukana Karunkasta, oli helpompi hengittää, sillä hetken ajan hänen omat murheensa ja huolensa tuntuivat tavallista pienemmiltä.
Tämä oli minusta vaikuttava kohta, vaikka samalla sydän myös vähän särkyy. ♥

Lainaus
“Lyon”, Adele pysähtyi. Nimi helähti yhtä kirkkaana kuin pakkasilta heidän ympärillään. Marras säpsähti, mutta katsoi sitten Adeleen harmaat silmät valppaina.
“Minä tulen mielelläni. Jos sinä pyydät”, Adele sanoi. Sinä etkä Marras, hän lisäsi, mutta vain mielessään.
“Minä pyydän”, Marras sanoi hiljaa. Hän ojensi kätensä ahkion yli ja hipaisi Adelen poskea. Villalapasen kosketut kutitti ja Adele hymyili. Hämärä syveni pimeydeksi heidän ympärillään, mutta taivas oli edelleen pilvetön, ja tähtien himmeä valo saattoi heidät kotiin saakka.
Olisin oikeastaan halunnut lainata taas tämän sananvaihdon kokonaisuudessaan, mutta koetin nyt vähän tiiviistää. Joka tapauksessa kohta, mikä oli luettava moneen kertaan koska se oli niin hyvä. Ihan jo alussa tuo, että Marras vähän epäröiden pyytää Adelea katsomaan jäiden lähtöä yhdessä, ja miten Adele kysyy suoraan, pelkääkö tämä hänen kantavan kaunaa. Aaa, voi näitä kahta. Tämä on vaikeampaa kuin ajattelin tuntui Marraksen repliikkinä myös todella paljonpuhuvalta. Ja sitten luonnollisesti tuo nimijuttu myös! ♥ Niin, ja pitää vielä kuitenkin nostaa esiin myös tämä: Hän ajatteli taas jäätä, tummia virtoja ja huikaisevaa syvyyttä. Rajapintoja ja sitä, miten pohjaan asti ei saattanut nähdä. Sitä osaa heistä, joka oli pakko kätkeä hyvin syvälle, jos sitä ei suostunutkaan hukuttamaan. Ihan viimeisen virkkeen synnyttämä mielikuva oli sekin todella kaunis. Kiitos paljon hienosta osasta. :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 9/52
« Vastaus #32 : 12.09.2020 10:06:25 »
Okakettu: Ihanaa, että tykkäsit! Minullekin tuosta luvusta muodostui hyvin rakas, sillä sen tunnelma oli viimeistä piirtoa myöten selvänä mielessäni kun sitä kirjoitin, ja vaikka en olekaan koskaan seissyt katsomassa kaupungin siluettia kaukaa mereltä talvipäivänä, jostain syystä minulla oli siitä hyvin vahva valemuisto. Siitä se visuaalisuuskin ehkä kumpusi. Eniten iloitsen näiden lukujen kirjoittamisesta aina silloin, kun maailma tulee hyvin lähelle, juuri tuossa luvussa niin kävi. :) Kivaa myös, että dialogi tuntui onnistuneelta, sillä sitäkin mietin tavallista pidempään. Kiitos jälleen kerran paljon kommentista!

K/H: Aiemman luvun fiilistelyn jälkeen edetään taas juonessa. Ainakin vähän. Tämä luku on jossain määrin erilainen kuin sen aiempi versio, mutta kuitenkin Selesten murhan jälkeen ehkä lähinnä alkuperäisen Kellopelisydämen lukuja tähän mennessä, joten sen tapahtumat saattavat tuntua tutuilta. En ole tähän ihan tyytyväinen, mutta koskapa yritän varovasti saada tarinan kokonaisena ulos, on vain julkaistava nekin osiot, jotka ovat vielä vähän haparoivia. Korjaillaan editointivaiheessa sitten (ja toivotaan, etten taas ala kirjoittamaan kaikkea uusiksi). :D


*

Elior

Elior seisoi kirjaston ovella ja puristi lupalappuaan kämmenet hermostuksesta hikisinä. Eeben seisoi hänen vieressään eikä näyttänyt tippaakaan huolestuneelta, vaikka he olivat huijaamassa tiensä yleensä ainoastaan kronikoitsijoille tarkoitettuun osaan kirjastoa. Vaikka kaikille noviiseille opetettiinkin Karunkan ja Akatemian historiaa, vain hyvin rajattu joukko maageista pääsi oikeasti käsiksi niihin kirjoihin, jotka aihetta käsittelivät.

Eeben oli kuitenkin onnistunut hankkimaan heille lupalaput liehittelemällä viimeisen vuoden opiskelijaa, Miroa, joka oli taitava piirtäjä ja kirjuri. Miro oli vaihtanut lupalaput suudelmiin - tai niin Elior oli Eebenin omahyväisestä hymystä päätellyt - ja yhteen oivallisesti kirjoitettuun ja viitteistettyyn esseeseen, jonka Eeben oli kursinut kasaan yhdessä ainoassa illassa.

Vaikka lupalaput näyttivät täysin aidoilta, he pelasivat silti vaarallista peliä. Heidän nimensä kirjattaisiin kävijäluetteloon, ja jos jonkun mestarin tai ylemmän kronikoitsijan päähän pälkähtäisi käydä sitä tarkemmin läpi, molemmat jäisivät kiinni. Rangaistus tuskin olisi kovin leppeä, sillä muiden oppiaineiden tontille tunkeutumista ei Akatemiassa siedetty. Se oli taas yksi osoitus on tiukoista säännöistä ja rajoituksista, joiden tarkoituksena oli ylläpitää järjestystä ja annostella tietoa myös maagien kesken.

Ajatus tiedon rajoittamisesta ja kahlitsemisesta sai kapinamielen syttymään Eliorinkin rintakehässä ja hän pakotti sormensa rentoutumaan. He pysähtyivät vastaanottotiskin eteen ja ojensivat lupalaput kronikoitsijoiden tummanvihreään kaapuun pukeutuneelle nuorelle naiselle. Tämä tuskin vilkaisi niitä lukemansa kirjan takaa. Hän työnsi pöydän yli lehtiön, johon vierailijat kirjasivat nimensä, ja Eeben kirjoitti siihen huolellisesti jotain ihan muuta kuin piti. Elior räpäytti silmiään Eebenin valitsemalle väärälle nimelle - Theodorille - ja tarttui kynään tärisevin käsin. Hänen aivonsa löivät kuitenkin tyhjää, kun Elior yritti miettiä, mitä kirjoittaisi. Kaksinkertainen huijaus tuntui vielä pahemmalta.

“Felix”, Eeben yskähti, “älä aikaile. Ketään ei kiinnosta se, miten nätisti kirjainten kiehkurat piirrät.”

Elior vilkaisi Eebeniä kiitollisena ja raapusti väärän nimen paperiin. Vasta kun he olivat päässeet vastaanottoaulasta syvemmälle kirjastoon, hänen kiivaasti hakkaava sydämensä alkoi rauhoittua.

“Tuo oli -”, Elior aloitti. Eeben kohotti sormensa huulilleen eikä sanonut mitään, mutta Elior sulki suunsa ja tyytyi pudistamaan päätään. Vaikka hän ei huijaamisesta pitänytkään, tehty oli jo tehty, ja ainakin he olivat sisällä.

Kirjasto olisi auki myöhäiseen iltaan saakka, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Kirjaston historialle omistettu siipi oli valtava ja sen hyllyissä oli rivin jälkeen samanlaisia, paksuja mustia niteitä, joiden tummat silmät tuntuivat suorastaan ilkkuvan heitä. Siipi oli hämärästi valaistu ja ilma oli kuumaa ja kuivaa. Eliorin kurkkua kutitti jo nyt.

“Mistä me oikein aloitamme?” hän kysyi kuiskaten.

“Aivan alusta. Ensimmäisistä kirjoista”, Eeben vastasi. “Mistäpä muualtakaan?”

“Emme me edes tiedä, ovatko kellopelimurhaajat -”

“Kukapa tietäisi?” Eeben keskeytti jälleen ja vilkaisi ympärilleen. Heidän lisäkseen siivessä oli sillä hetkellä vain kaksi maagia, jotka olivat kumartuneet paksujen kirjojen ääreen yhdellä seinusta pöydistä. Oli lauantai, eikä kovin moni tullut pimeinä talviaamuina kirjastoon heti sen auettua. “Mutta sitähän me tulimme selvittämään.”

Elior seurasi häntä hyllyrivistöjen syövereihin. Eeben eteni niin varmasti, että Elior arveli hänen olleen täällä ennenkin. Sekään ei häntä enää yllättänyt, sillä varmasti Eeben oli vuosien varrella keplotellut tiensä myös historiasiipeen. Jos ei muuten, niin silkkaa uteliaisuuttaan.

He pysähtyivät aivan siiven perukoille. Hylly ei eronnut muista mitenkään, mutta sen niteet olivat selvästi hyvin vanhoja ja niiden selkämykset lukemattomien käsien kosketuksesta kuluneita. Eeben poimi varovasti ensimmäisen ja istui kapean ikkunan eteen sitä lukemaan. Elior tarttui seuraavaan, vaikka tehtävän valtavuus tuntuikin kuristavalta.

He lukivat ainakin tunnin verran hiljaisuuden vallitessa. Sitten Eeben sulki kirjansa huolellisesti.

“Tämä ei ole ensimmäinen”, hän sanoi tyynesti. “Se on myöhempi kopio.”

“Hmm?” Elior kohotti katseensa kirjastaan. Hänen lukemansa historia oli pääpiirteissään tuttua, mutta hän oli silti uppoutunut niin syvälle sanoihin, että Eeben joutui toistamaan lauseensa.

“Tämä ei ole alkuperäinen kronikka, vaan kopio.”

“Mikä saa sinut ajattelemaan niin?”

“Monikin asia”, Eeben kurtisti kulmiaan. “Paperi on liian uutta. Se on valmistettu puusta lumppujen sijaan. Muste ei ole syöpynyt, kuten sen pitäisi, sillä kahdeksansataa vuotta sitten käytettiin paljon rautapohjaisia musteita ja ne tihkuivat sivujen läpi. Akatemiassa vähemmän, mutta koristeellisissa alkukirjaimissa käytettiin niitäkin, ja siksi niiden kohdat on lähes aina korjattu jälkikäteen.”

“No, eihän siinä sitten ole mitään ihmeellistä”, Elior vastasi. “On vain ollut helpompaa kopioida koko kirja pelkkien kirjainten korvaamisen sijaan.”

“Niin minäkin ensin ajattelin”, Eeben nyökkäsi. “Mutta ei - siitä ei ole kyse. Tästä puuttuu sivuja. Kymmeniä, useista kohdista.”

“Ehkä ne on vain numeroitu väärin?”

“Niin minäkin ensin ajattelin”, Eeben toisti ja hymähti. “Vaan ei. Niiden kohdalle jää selvästi aukkoja. Esimerkiksi viittä mestaria käsittelevien viiden luvun jälkeen kirjasta puuttuu juuri kymmenen sivua - eli sen verran, mitä puuttuvassa kuudennessa luvussa olisi. Sama toistuu: kun kerrotaan mestareiden vaiheista, lähes aina kaikkien viiden käsittelyn jälkeen seuraa aukko. Aivan kuin…” Eeben odotti.

“Heitä olisi ollut kuudeskin”, Elior täydensi ja pudisti päätään. “Kuvittelet. Miksei kukaan muka olisi huomannut sitä aiemmin?”

“Miksi kukaan olisi?” Eeben kohautti olkiaan. “Me opimme alusta alkaen, että heitä on viisi. Oppiaineet täydentävät toisiaan lähes täydellisesti, eikä mitään tunnu puuttuvan. Ja jos heitä olisikin ollut kuusi, määrän vakiintuminen viiteen on varmasti tapahtunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa, sillä en ole koskaan kuullut yhtäkään tarinaa, jossa kuudes mainittaisiin, ja kansantarinat ovat usein kronikoita parempia säilömään menneisyyttä. Mutta reliefi - se häiritsee minua edelleen. Nainen rattaan kanssa on liian lähellä muita mestareita, ja nyt nämä puuttuvat sivut - entä jos kuudes mestari on ollut olemassa?”

“Mitä hän olisi opettanut? Mitä Akatemiasta muka puuttuu?”

“Teknologia”, Eeben vastasi varmasti. “Koneistot. Karunkassa ei ole koskaan oltu kovin taitavia sellaisten kanssa, mutta eikö se ole oikeastaan aika erikoista? Lasintekijöiden keksinnöt saapuvat tänne meren yli, mutta Akatemia vaatii niistä kalliita tullimaksuja ja säätelee tarkasti sitä, mihin pääsemme käsiksi. Muualla maailmassa ollaan vuosikymmeniä meitä edellä.”

“Mutta miksi?”

“Se on hyvä kysymys”, Eeben nyökkäsi. “Ja väitän, että se saattaa olla jopa tämän arvoituksen avain. Minä nimittäin uskon, että puuttuva mestarimme oli juuri koneistojen, rattaiden ja teknologian taitaja.”

“Paljon johtopäätöksiä kahden hyvin epäselvän todisteen pohjalta”, Elior huomautti.

“Se on totta”, Eeben hymyili tyynesti. “Mutta oli hän sitten kuka tahansa, hän on kadonnut jättämättä melkein jälkeäkään. Ja kappas vain, ketkä muut katoavat sillä tavoin ja jättävät merkiksi ainoastaan kellokoneiston rattaita?”
lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 10/52
« Vastaus #33 : 12.09.2020 20:10:26 »
Voi Elioria, kun tässä vaiheessa väärän nimenkin antaminen tuntuu  kovin hankalalta. :´) Toisaalta se on ehdottomasti osa hänen hahmoaan, enkä toivoisikaan, että asia olisi (ainakaan vielä?) toisin. Minulla on mielikuva, että tämä pätkä taisi olla jossain muodossa myös viime versiossa, ja pidän siitä paljon edelleen: Ajatus tiedon rajoittamisesta ja kahlitsemisesta sai kapinamielen syttymään Eliorinkin rintakehässä ja hän pakotti sormensa rentoutumaan. Onhan se merkityksellistä, että nimenomaan tuollaiset asiat saavat hänet kapinoimaan. ♥ Eebenin tekemisiä on tällaisissa vähän hämärähommissa aina jotenkin hauska seurata, hän tuntuu olevan niissä aina niin elementissään. Tuokin, miten hän hoiti heille lupalaput ja pelasti Eliorin nimi-ongelmassa. :D

Lainaus
“Mutta reliefi - se häiritsee minua edelleen. Nainen rattaan kanssa on liian lähellä muita mestareita, ja nyt nämä puuttuvat sivut - entä jos kuudes mestari on ollut olemassa?”
“Mitä hän olisi opettanut? Mitä Akatemiasta muka puuttuu?”
“Teknologia”, Eeben vastasi varmasti. “Koneistot. Karunkassa ei ole koskaan oltu kovin taitavia sellaisten kanssa, mutta eikö se ole oikeastaan aika erikoista? Lasintekijöiden keksinnöt saapuvat tänne meren yli, mutta Akatemia vaatii niistä kalliita tullimaksuja ja säätelee tarkasti sitä, mihin pääsemme käsiksi. Muualla maailmassa ollaan vuosikymmeniä meitä edellä.”
“Mutta miksi?”
“Se on hyvä kysymys”, Eeben nyökkäsi. “Ja väitän, että se saattaa olla jopa tämän arvoituksen avain. Minä nimittäin uskon, että puuttuva mestarimme oli juuri koneistojen, rattaiden ja teknologian taitaja.”
Olin näemmä taas kerran lainata tähän ensin koko keskustelun, muttamutta, tykkään todella paljon nyt siitä, miten Eeben ja Elior lähtevät ratkomaan tätä arvoitusta tuon reliefin mysteerinaisen kautta. En äkkiseltään muista, oliko tuo teknologia-yksityiskohta edellisessä versiossa, mutta se oli jälleen mielenkiintoinen, ihan jo Karunkan maailmanrakennuksenkin kannalta. Kiitos paljon uudesta osasta! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 774
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, 10/52
« Vastaus #34 : 16.09.2020 10:53:23 »
Okakettu: Elior on kyllä symppis! Mutta surkeaakin surkeampi valehtelija.  ::) Ja ehkä tosiaan hyvä niin! Teknologiajuttua ei itse asiassa ollut aiemmassa versiossa (tai edes versioissa), vaan se on kokonaan uusi! Olen vasta nyt alkanut pohtia sitä, miten tässä maailmassa eri kolkkien teknologia ja taikuus toimivat ja limittyvät, ja totesin, että näin saan taas yhden juonikokonaisuuden toimimaan loogisesti. En kyllä ole vielä(kään) ihan varma siitä, että millainen kokonaisuudesta tulee, mutta sittenpähän se selviää. Kiitos paljon kommentista!

K/H: Uusi hahmo! Kappas vaan. :D

*

Eeben

Eeben palasi kirjastoon vielä neljästi. Hän ei maininnut asiasta sanallakaan Eliorille, koska tämä olisi todennäköisesti vain esittänyt painavia vastalauseita ja murehtinut itsensä kuoliaaksi. Sen sijaan Eeben hymyili aina aurinkoisesti vastaanottotiskin takana istuvalle naiselle, kirjasi joka kerta eri nimen ja käveli historiasiiven syövereihin.

Viidennellä kerralla kronikoitsija kohotti katseensa kirjastaan ja vilkaisi Eebeniä terävästi.

“Luulet olevasi kovinkin nokkela”, hän totesi hiljaa, “mutta tiedän kyllä, mitä teet. Yksi tai kaksi kertaa voin katsoa tuollaista sormieni läpi, mutta nyt riittää. Rikot sääntöjä liian usein. Jos jäät kiinni, seurauksia koituu paitsi sinulle, myös minulle.”

Eeben huokaisi. Hän oli aliarvioinut naisen.

“Olen pahoillani”, Eeben taiteili kasvoilleen lammasmaisen hymyn. “Minä olen vain kovin kiinnostunut historiasta.”

“Varmasti”, kronikoitsija vastasi kuivasti. “Mutta siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt yrittää ryhtyä yhdeksi meistä tai pitäytyä niissä kahdessa hyllyssä, joihin teillä on vapaa pääsy. Tämä saa luvan olla viimeinen kerta tänä vuonna.”

Eeben nyökkäsi ja lisäsi hymyynsä aimo annoksen kiitollisuutta. Kronikoitsijan sinisissä silmissä oli kuitenkin pistävä katse, jota hymy ei liennyttänyt tippaakaan.

“Kuulehan”, tämä siristi silmiään mietteliäästi, “minä voisin ehdottaa sinulle vaihtokauppaa, josta me molemmat hyödymme.”

“Olen pelkkänä korvana”, Eeben vastasi.

“Tavataan huomenna Talviomenassa. Sinä saat luvan tarjota minulle hehkuviiniä ja jotakin purtavaa.”

Eeben virnisti. “Vähempää en odottaisikaan”, hän sanoi, ja kronikoitsijankin suupieli kohosi aavistuksen.

*

Kävi ilmi, että naisen nimi oli Avanlea ja hän oli valmistunut täysivaltaiseksi kronikoitsijaksi jo muutama vuosi sitten. Hänen ruskeat hiuksensa oli leikattu käytännöllisen lyhyiksi ja tummavihreässä kaavussa ei ollut lainkaan kirjailuja, vaikka usein juuri kronikoitsijoilla oli tapana kirjoa suosikkilainauksiaan kiertämään kaapujensa hihoja.

“Mitä sinä haluat?” Avanlea meni suoraan asiaan. Hän oli kiertänyt pitkät sormensa hehkuviinituopin ympärille ja tuijotti edelleen Eebeniä suoraan ja peittelemättä.

“Tietoa”, Eeben vastasi ja hymyili. Avanlea tuhahti.

“Älä viitsi leikkiä. En tullut tänne pelaamaan pelejä.”

“Kaikki pelaavat pelejä. Tai sitten häviävät niissä suoraan.”

“Hyvä on. En tullut tänne pelaamaan pelejä sinun säännöilläsi”, Avanlea korjasi.

Eeben puntaroi hetken vastaustaan. Hänen olisi säännösteltävä tarkkaan sitä, kuinka paljon tietoa Avanlealle antaisi. Toisaalta tämä tuskin tyytyisi puolitotuuksiin tai ympäripyöreisiin vastauksiin.

“Yritän löytää tietoa kellopelimurhaajista”, Eeben sanoi lopulta. Avanlea kohotti toista kulmaansa.

“Siinäpä onkin sinulle arvoitus”, hän hymähti. “Kellopelimurhaajista ei ole kirjoitettu kirjan kirjaa. Kaikki huhut ja tarinat ovat pirstaleina siellä täällä. Heitä ei käsitellä edes kronikoitsijoiden syvemmissä opinnoissa, koska kukaan ei tiedä heistä tarpeeksi. Monet eivät usko kellopelimurhaajien olevan edes olemassa.”

“Mutta sinä uskot?”

“Heistä on tarpeeksi jälkiä kautta Karunkan historian. Ja tarpeeksi monien suurien tapahtumien takaa löytyy kellopelimurhaajien kädenjälki. Olisi typerää olla uskomatta - mutta on myös typerää kuvitella, että pääsisit heidän jäljilleen. He ovat pysyneet piilossa satoja ja taas satoja vuosia. Jotkut arvoitukset on parasta jättää rauhaan.”

“Kuvittelisi, että kronikoitsija olisi uteliaampi.”

“Saahan sitä kuvitella kaikenlaista”, Avanlea vastasi. “Mutta minä käytän mieluiten aikani sellaisiin asioihin, joihin voin perehtyä pohjia myöten. En halua seurata pelkkiä ilmaan katoavia johtolankoja.”

“Mutta voisit auttaa minua keräämään siruja? Murusia tiedosta sieltä ja täältä?”

Avanlea haukkasi palan vaaleasta leivästä ja nyökkäsi. “Toki. Luen paljon, joten väistämättä törmään kellopelimurhaajien varjoihin silloin tällöin. Mutta en voi luvata, että siitä olisi mitään hyötyä.”

“En minä sellaista odotakaan. En ole tyhmä.”

“Et”, Avanlea hymyili ja tällä kertaa se ulottui silmiin asti. “Et ole kertonut edes nimeäsi. Sitä oikeaa.”

“Eeben”, Eeben ojensi kätensä pöydän yli. Avanlea tarttui siihen ja puristi. Ote oli yhtä luja kuin hänen katseensa.

“Olenkin kuullut sinusta”, Avanlea kuulosti huvittuneelta. “Rohtomestarin lemmikki ja Akatemian nuori sydäntenmurskaaja. Olisi pitänyt arvata.”

“Nyt sinä tiedät nimeni ja mitä haluan”, Eeben päätti jättää kiertelyn sikseen. “Mutta minä en vieläkään tiedä, mitä itse odotat tästä vaihtokaupasta saavasi. Voin vakuuttaa, että pystyn kyllä kaikenlaiseen, mutta -”

“Oi, niin varmasti pystytkin”, Avanlea keskeytti huvittuneena. “Mutta en tiedä, että onko sinusta siihen, mitä minä haluan.”

Eeben kohotti kulmiaan ja odotti. Hetken Avanlea tuijotti hohtoviinituoppiinsa kuin rohkaisua hakien. Sitten hän kohotti jälleen katseensa. Siinä oli uhmakkuutta ja haastetta.

“Minä haluaisin sinut ystäväkseni”, Avanlea totesi viimein. “Olen kyllästynyt lukemaan kirjoja kaiken vapaa-aikani, mutta ihmiset eivät pidä minusta. Olen liian -”

“Kuiva? Terävä? Suorasukainen?” Eeben hymyili vinosti. Avanlea huokaisi.

“Niin. Varmasti noita kaikkia. En ole koskaan ollut hyvä ystävystymään, mutta nyt kun vietän suurimman osan ajastani kirjastossa, se tuntuu suorastaan mahdottomalta. Ainoa ystäväni lähetettiin kronikoitsijaksi Virvasaarelle, joten nyt minulla ei ole ketään. Ja se on väsyttävää: palata joka ilta tyhjään kotiin, lukea ilta toisensa jälkeen. Et varmaan ymmärrä, ainakaan jos maineesi pitää paikkansa, mutta -”

“On olemassa monenlaista yksinäisyyttä”, Eeben keskeytti. Tällä kertaa hän oli lähes täysin vilpitön. “Luulen, että kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan.”

“Ehkä.”

“Mutta voin yrittää”, Eeben naputti tyhjän hehkuviinilasinsa reunaa sormellaan. “Yhden illan viikossa.”

“Kaksi”, Avanlea tinki.

“Puolitoista”, Eeben vastasi. “Minulla on… Paljon tehtävää. Ja opinnot vievät aikaa.”

“Varmasti myös paljon muita ystäviä.”

“Ehkä”, Eeben vastasi harkiten. “Tai sitten ei. Riippuu, miten ystävän määrittelee.”

Avanlea hymyili ohuesti. “Siitä me voimmekin ottaa selvää.”


lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös meidän surullinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 136
Vs: Kellopelisydän, K-11, 11/52
« Vastaus #35 : 16.09.2020 18:59:42 »
Mietinkin, että teknologiaosuus taisi olla kokonaan uusi, se oli erittäin hyvä lisä. Ja oi, Avanlea on näin ensivaikutelman perusteella mahtava! ♥ ♥ Jokainen hahmo, joka pyrkii haastamaan Eebeniä tämän charmista huolimatta, on automaattisesti erinomainen (sanon tämän kaikella rakkaudella Eebeniä kohtaan :D). Ylipäätään oli hauska, että juuri edellisen osan välinpitämätön kronikoitsija nosti tässä itsensä aktiiviseen rooliin tällä tavoin. Pidin myös hänen terävästä suorasukaisuudestaan, kuten Eeben kuvaa, mutta lempikohtani oli ehdottomasti tuo toteamus, että hän haluaa Eebenin ystäväkseen - se oli hyvällä tavalla yllättävä ja inhimillinen käänne, ja toi paljon lisää myös Avanleaan hahmona.
Lainaus
“Mutta voin yrittää”, Eeben naputti tyhjän hehkuviinilasinsa reunaa sormellaan. “Yhden illan viikossa.”
“Kaksi”, Avanlea tinki.
“Puolitoista”, Eeben vastasi. “Minulla on… Paljon tehtävää. Ja opinnot vievät aikaa.”
“Varmasti myös paljon muita ystäviä.”
“Ehkä”, Eeben vastasi harkiten. “Tai sitten ei. Riippuu, miten ystävän määrittelee.”
Avanlea hymyili ohuesti. “Siitä me voimmekin ottaa selvää.”
Tämä lopetus oli mainio, ylipäätään mielikuva Eebenistä ja Avanleasta tinkimässä noista päivistä ja Eeben toteamassa, että hänen ystäviensä määrä riippuu sen määritelmästä. Vähän traagistakin kyllä - jään nyt kaipaamaan spinoffia tästä ystävyysvaihtokaupasta sekä kenties Avanlean muista yrityksistä ystävystyä ihmisten kanssa, mikäli niitä ei päätarinassa ymmärettävästi ehditä kovin tarkkaan puimaan. :D Mielenkiinnolla odotan, millaista tietoa Avanlea mahdollisesti löytää ja kuinka pahasti hän tähän arvoitusten vyyhteen sotkeutuu. Kiitos paljon uudesta osasta!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala