Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, 18/x  (Luettu 3223 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Kellopelisydän, K-11, 18/x
« : 01.05.2020 19:17:17 »
Nimi: Kellopelisydän
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: souda puuvene syksyiselle ulapalle / älä katso taaksesi / meri ei palauta rakastajiaan
Yhteenveto: Kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, myös Adele sai sydämensä 15-vuotiaana.

K/H: Once more with feeling! Tämä on nyt Kellopelisydämen ehdottomasti viimeinen Finissä julkaistava versio, sillä kunhan tämä teksti on täällä julkaistu loppuun, se lähtee kustantamolle harkittavaksi. Mitään takeita siitä, että kirjaa ikinä tulee, ei tietenkään ole - mutta hei, tarina on tarinana valmis ja sen voi lukea täältä ensin, koska niin minä lupasin ja lupaukseni myös pidän. Julkaisupäivät tulevat olemaan lauantai ja keskiviikko (tällä viikolla poikkeuksellisesti perjantai ja sunnuntai, jotta päästään aikatauluun), ja koko tarina on (toivottavasti) editoitu ja julkaistu elokuun loppuun mennessä. Sen jälkeen se on mahdollista lukea vielä kahden viikon ajan, ennen kuin poistuu foorumilta lopullisesti. Yhteensä tätä on tosiaan suunnilleen 32 lukua.

Aiemmin Kellopelisydäntä lukeneet: tarinassa on hyvin paljon samaa, mutta myös varmaan suunnilleen puolet ihan uutta. Lähinnä olen lihavoittanut juttuja, muuttanut juonirakenteita ja no, kirjoittanut tarinan valmiiksi. Editoinnin myötä moni palanen saattaa vielä vaihtaa paikkaa, muuttua tai jäädä kokonaan pois, mutta no, se on sitten sen ajan murhe. Ja jos mietitte, että kuka hiton Elior ja mitä täällä tapahtuu, niin ei hätää: se on vanha tuttu Orfeus, jonka nimi on nyt muutettu kokonaisuuteen sopivammaksi. ;)

Ei mulla muuta. :D Lupaan, että tämä on viimeinen kerta! (Neljäs kerta toden sanoo.)

Ja tuota: seuraavien neljän kuukauden aikana muut mun jatkikset eivät varmaan hirveästi edisty, kun pitää takoa tätä. Kiitos ja anteeksi!

//Edit: Ai niin ja! Tämä tarina on erityisesti omistettu Okaketulle, jota ilman koko tekstiä en olisi jatkanut, ja Lauchuolle, moodroselle, Lyralle, hiddenbenille, Juulialle, sugaredille, Fiorellalle, Crystedille ja kaikille teille muille, jotka ovat eri versiota lukeneet ja kommentoineet Finissä vuosien ajan.

*

Ensimmäinen luku

Adele

Kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, myös Adele sai sydämensä 15-vuotiaana. Vaikka tietenkin hänellä oli ollut sydän myös ennen sitä: verta ja lihasta, sykkivä ja lämmin. Mutta siitä päivästä lähtien, jona Tiima oli tuonut itkevän ja kalpean Adelen kellotorniin, sillä sydämellä ei ollut enää merkitystä.

Kellopelimurhaajan sydän oli kone, metallinen ja hitaasti raksuttava. Se sai veren kiertämään suonissa ja piti kantajansa elossa aivan kuten kuuluikin, mutta vain yhdellä ehdolla: elämä elämästä, vuosi vuodesta. Ellei kellopelimurhaaja maksanut sydämelleen vaadittua veriuhria, vuoden täyttyessä se pysähtyi ja kellopelimurhaajan elämä päättyi. Sydämet olivat ikivanhoja, siirretty aina murhaajalta toiselle edellisen kuoltua, eikä kukaan tarkalleet tiennyt, kuinka kauan kehä oli jatkunut ja koneistojen tarkka ja erehtymätön kello tikittänyt.

Seitsemän muuta kellopelimurhaajaa olivat hänen kuultensakin puhuneet sydämistään, mutta vasta kun Adele heräsi Seremonian jälkeen tarkasti tikattu viiltohaava rinnassaan ja metallinen raksutus kylkiluidensa alla tikittäen, hän sai kuulla totuuden Vuosista ja niiden painosta.

Elettiin elokuuta. Kellopelimurhaajien johtaja, Marras, oli sytyttänyt tulen hellaan, sillä loppukesän helteisistä päivistä huolimatta yöt olivat vielä jo koleita ja kellotornissa veti aina. Adele istui tulisijan ääressä huopaan kietoutuneena ja tuijotti liekkejä peläten jo valmiiksi sitä, mitä Marras hänelle kertoisi. Sydämen hiljainen raksutus kaikui jatkuvasti hänen ajatustensa taustalla ja sai tytön värisemään kylmästä siitäkin huolimatta, että tuli lämmitti ja loi lempeitä varjoja keittiön seinille.

“Sinun sydämesi on kuin tiimalasi, jonka varassa elämäsi tästä lähin on. Joka vuosi joudut suorittamaan murhan, ja ellet sitä tee, vuoden tullessa täyteen sydämesi pysähtyy”, Marras lisäsi puhuessaan yrttejä tulen yllä riippuvaan pannuun, jossa vesi jo kiehui.

“En minä halua murhata ketään.”

“Olet aina tiennyt, että sinun on ennemmin tai myöhemmin pakko”, Marras vastasi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan sääliä.

Adele huokaisi ja tuijotti Marraksen sijaan liekkeihin. “Miten se toimii? Kun… tapan jonkun. Kuinka sydän tietää sen?”

“Edes Tiima ja Haava eivät tiedä, vaikka heidän tehtävänsä on pitää kellopelisydämet kunnossa”, Marras kohautti olkiaan. “Sydän vain tietää. Ja kun uhri on kuollut, vuotesi alkaa alusta.”

“Aina vain alusta?” Adele puuskahti. “Enkö voi edes ansaita toista?”

“Et”, Marras katsoi häntä tyynesti. Hänen sanoissaan oli aavistus surua. “Sydän ei toimi niin. Sitä ei voi huijata, ei maanitella, sen kanssa ei voi neuvotella. Aina vuosi eteenpäin murhasta ja siinä se. Muita sääntöjä ei ole.”

“Eikö se ole vähän epäreilua?”

“Ihmisten tappaminen ei ole kovin reilua”, Marras vastasi kuivasti. Hän nosti pannun tulen yltä ja kaatoi yrttiteetä kahteen mukiin. Adele haistoi kamomillan makean tuoksun ja nyrpisti sille nenäänsä. Marras oli väärässä, jos ajatteli, että se auttaisi häntä nukahtamaan.

Adele veti syvään henkeä. “Mistä minä löydän ensimmäisen toimeksiantoni?”

“Siinäpä se: et välttämättä löydä. Me olemme Akatemian omaisuutta, mutta silloin kun Akatemia ei tarvitse meitä, olemme omillamme. Meidän on itse päätettävä, kenet murhaamme.”

“Mutta…” Adele aloitti kauhistuneena. “En minä voi noin vain päättää jonkun toisen elämästä. En suostu sellaiseen. Kuolen mieluummin.”

“Kuoletko?” Marras kysyi hyvin hiljaa. “Kuoletko tosiaan?”

Adele painoi päänsä eikä vastannut.

*


Elior

Luokkahuoneessa oli hämärää. Ilma tuoksui savulta ja mehiläisvahalta, sillä vähäinen valo oli peräisin maagiopiskelijoiden tuohusten liekeistä. Häivemestari Lilith piti varjoista ja tulesta, sillä molemmat olivat illuusiomaagien työkaluja, ja siksi oppitunnit pidettiin usein illan jo laskeuduttua.

Lilith oli siro ja pienikokoinen, mutta aina kun häivemestari astui huoneeseen, jokainen silmäpari kiinnittyi häneen. Lilithin jokainen liike oli vangitseva ja hallittu: terävää tai sulokasta, hillittyä tai dramaattista - muttei koskaan turhaa. Hänen mestarinkaapunsa oli syvänharmaa, sillä se väri sulautui osaksi Karunkaa ja sen kallioita, sateenpieksämiä taloja ja meren oikuttelevia aaltoja. Illuusiotaikuudessa olikin kyse tasapainosta: siitä, miten vangita huomio ja kuitenkin kadota taustalle. Saada katsoja uskomaan taikuuteen ja sen olemassaoloon, vaikkei sitä ollut olemassakaan.

Se oli Akatemian kiviseinien taakse jäävä suuri salaisuus: että maageilla ei todellisuudessa ollut mitään muuta kuin kirjastojensa kirjoihin sidottu vuosisatainen tieto, näppärät sormet ja huolella punotut valheet. Elior oli tullut osaksi salaisuutta jo kymmenen vuotta aiemmin, mutta siitä huolimatta hän ajatteli sitä jatkuvasti. Poika ei ollut koskaan ollut kummoinenkaan valehtelija, joten uskomuksille ja puolitotuuksille rakennettu Akatemia tuntui hänestä vankilalta, ja jos hän olisi voinut jättää sen taakseen, niin ehkä -

Mutta vain ehkä. Eliorin tiedonjano oli loputon, ja vaikka kerran Akatemian kasvateikseen ottamat olisivatkin voineet sieltä lähteä, ei hän lopulta olisi kyennyt siihen kuitenkaan. Ajatus maailmasta ilman sanoja, kirjastoa ja tietoa oli lohduton. Elior halusi ymmärtää, ja vaikka hänen oman tietonsa ja ymmärryksensä hintana oli koko Karunkan kansan tietämättömyys, ei Elior olisi kyennyt vaihtamaan paikkaansa kenenkään ulkopuolisen kanssa tai luopumaan maaginkaavustaan.

Siksikin tämän vuoden elokuun pimenevät illat ja lähemmäs hiipivä syksy hiersivät Eliorin rintakehässä. Hänen olisi saatava noviisinkaapunsa ennen talvenseisausta tai jätettävä Akatemia taakseen ja jäätävä pahaiseksi kirjuriksi jonnekin Karunkan syrjäisemmistä saarista, ellei jopa kauppalaivan rahanlaskijaksi.

Eeben, joka istui Eliorin vieressä ja näytti perin pohjin tympääntyneeltä, oli saanut tunnuksensa heistä ensimmäisenä. Huhuttiin, että sekä Lilith että rohtomestari Kleo olisivat lähestyneet häntä samana iltana, mutta kukaan ei tietenkään voinut vahvistaa moisia juoruja. Joka tapauksessa Eeben oli pukeutunut mustaan rohtonoviisin kaapuun jo neljä vuotta sitten ja aloittanut erikoistumisen itseään monta vuotta vanhempien opiskelijoiden seurassa samalla, kun muut hänen ikätovereistaan kamppailivat edelleen mestareiden huomiosta.

Elior ei ollut koskaan ollut erityisen kilpailuhenkinen. Hän ei loistanut missään oppiaineista, vaikka arvosanat olivatkin kelvollisia ja tehtävät tulivat tehdyksi ajallaan. Eliorilla ei ollut Eebenin terävää mieltä tai siskonsa rauhoittavaa läsnäoloa, joka oli tehnyt vaikutuksen rituaalimestari Laureliin. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin perinpohjainen, ymmärrystä kohti kurkottava mielensä, ja se oli Akatemian ankarassa maailmaan liian hidas ja taipuisa.

Synkkiin mietteisiinsä vaipunut Elior säpsähti, kun Lilith lausui hänen nimensä. Häivemestarin kasvoilla oli jo valmiiksi tyytymätön ilme, joten Elior yritti epätoivoisesti muistaa, mistä he olivatkaan puhuneet.

“Hiillospulveri”, Eeben totesi laiskasti. “Ne ovat paras tapa varastoida liekkejä silloin, kun tulitaikuutta tarvitsee samassa näytöksessä useampaan otteeseen.”

“Oikein”, Lilith nyökkäsi. “Mutta en kysynyt sinulta.”

“Elior olisi kyllä tiennyt asian myös. Minä vain olin kärsimätön ja tahdoin tehdä vaikutuksen”, Eeben vastasi ja iski silmää. Lilithin suupieli nytkähti ja hän pudisti päätään Eebenin röyhkeälle hymylle.

Mutta vastaus ei ole oikein, Elior ajatteli, ja sitten: Vaikka onhan se. Ei vain niin yksinkertainen. On oltava jotain parempaa.

*

Kuusi viikkoa ja kolme päivää myöhemmin Elior keksi, miksi Eebenin vastaus ei ollut paras mahdollinen. Ulkona satoi kaatamalla ja Karunkan talot olivat käpertyneet tiukemmin toisiaan vasten kuin lämpöä jakaakseen. Akatemian sisällä oli aina lämmintä, mutta Eliorin veneessä sen sijaan oli kosteaa ja koleaa. Sen kyljet olivat paikoin sammaloituneet ja merirokkojen täplittämät, eikä Seleste malttanut olla valittamatta terveyshaitoista vieraillessaan, mutta Eliorille vene oli koti. Siellä hän sai olla rauhassa, vain aaltojen tasainen liplatus ja niiden kumahtelu veneen kylkiin seuranaan.

Eliorin vene oli sidottu kiinni kelottuneeseen puuhun Akatemian sataman laidassa, eikä sen läheisyydessä ollut edes kesällä juuri liikennettä. Oikealla veneestä katsottuna nökötti puoliksi lahonnut venevaja, vasemmalla taas kivikkoinen ranta, joka muuttui kauempana laitureiden täplittämäksi. Kävelymatka kampukselle oli pitkä ja tuulinen, ja liukkaat kalliot hirvittävät Selesteä, joten sisko vieraili harvemmin talvisaikaan. Elior oli kuitenkin oppinut varmajalkaiseksi ja nautti yksinäisyydestään, jonka turvin hän sai rauhassa lukea ja ajatella.

Veneen sisällä hänellä oli pieni kamina - “Paloturvallisuusriski”, Seleste muistutti joka kerta - ja sen päällä keittolevy. Elior nukkui hytin päästä päähän ripustetussa riippumatossa, säilytti kolmea vaatekertaansa nurkassa olevassa matka-arkussa ja peseytyi meressä kesät talvet.

Eebenkin nauroi hänen askeettiselle elämälleen, mutta Elior ei kaivannut enempää. Hän viihtyi kirjojensa parissa paremmin kuin hyvin.

Sinä iltapäivänä he istuivat Eebenin kanssa veneen lattialla kumpikin omalla puolellaan. Eeben laski unettomuusrohtojen sekoitussuhteita ja Elior yritti kirjoittaa esseetä lyhtyjuhlaan liittyvistä rituaaleista, kun oivallus yllättäen iski.

“Roihukiteet”, Elior sanoi. Eeben kohotti välittömästi katseensa kirjasta ja kallisti päätään. Hän ei kysynyt mitään, mutta tummissa silmissä oli rohkaiseva katse. Eeben oli vuosien saatossa oppinut, että mikäli Eliorin keskeytti, tämä ei välttämättä koskaan saanut ajatustaan ilmaistua loppuun.

“Hiillospulveri syttyy huonosti kosteassa ja savuaa liikaa. Roihukiteet ovat paljon varmempi tapa varastoida tulta.”

“Mutta niiden särkeminen on vaarallista. Sirpaleet rikkovat ihon, joten tulta ei voi tanssittaa yhtä hyvin. Hiillospulveria on helpompi käsitellä”, Eeben vastasi. Hän kallisti päätään mietteliäs ilme tummilla kasvoillaan.

“Mutta sen mittaaminen on vaikeampaa. Roihukiteet on helppo jaotella ja punnita koon mukaan, niiden vahvuutta voi säädellä ja tuli myös palaa pidempään. Sirpaleet ovat ainoa ongelma.”

“Mutta iso sellainen.”

“Entä ne räyhdykelehdet, joita te käytätte palovammojen hoidossa? Ne pitää murskata salvaksi ja piikit tunkeutuvat läpi villasta ja pellavasta, joten tavalliset hansikkaat eivät käy. Hylkeennahka taas on liian vahvaa, mutta -”

“- illuusionisti voisi käyttää seittisilkkihansikkaita. Hämärässä eroa ihon ja seittisilkin välillä ei edes huomaisi”, Eeben nyökkäsi hitaasti. “Mutta oikea illuusiomaagi työskentelee paljain käsin. Se on perinne.”

“Perinne, jonka minä aion nyt lopettaa. Jos Lilith piittaa enemmän hansikkaista kuin kaikin muin tavoin paremmasta harhankudonnasta, koko illuusiotaikuudessa ei ole mitään järkeä”, Elior vastasi ja hymyili niin, että hymykuopat pilkahtivat esiin.

Kaksi päivää myöhemmin hän puki ensimmäistä kertaa ylleen noviisinkaapunsa, ja vaikka se oli yhtä harmaa kuin marraskuu heidän ympärillään, Eliorin katse oli kirkkaampi kuin vuosiin.
« Viimeksi muokattu: 22.11.2020 10:23:41 kirjoittanut Kaarne »
tick tock, says the heart

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 946
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/32
« Vastaus #1 : 01.05.2020 22:14:21 »
Hei nyt mä ehdin tähän mukaan kerrankin! Viimeeks lukeminen vähän jäi ihan oman elämän takia ja sit en vaan jaksanut hypätä takas kelkkaan :( mut nyt! Ja vielä kun tulee lukuja noin tiheellä tahdilla niin ei pääse unohtuu tapahtumat! Kännytägi mut eka heh :D

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 202
Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/32
« Vastaus #2 : 01.05.2020 23:22:47 »
Ihanaa, että Kellopelisydän on mahdollista päästä lukemaan vielä näin kertaalleen finissä! :) Kiitos myös paljon omistuksesta. ♥ Oli tosi ilahduttavaa palata jälleen Karunkaan, kellotorniin ja Akatemian käytäville ja Eliorin veneeseen - uusi nimi sopii hänelle tosi hyvin. Maailmanrakennukselliset yksityiskohdat ja tunnelmanluonti olivat tässä ensimmäisessä luvussa jälleen hirmu antoisia, ja pidin todella paljon esimerkiksi tuon luokkahuonetilanteen ja Lilithin kuvailusta sekä siitä, miten Elinor ratkaisi liekkien varastoimisen ongelmaa. “Perinne, jonka minä aion nyt lopettaa", näinpä juuri. Tämä Marraksen ja Adelen sananvaihto on yhä edelleen myös sellainen, joka on jäänyt vahvasti mieleeni, joten onneksi sisällytit sen myös tähän versioon:
Lainaus
“Mutta…” Adele aloitti kauhistuneena. “En minä voi noin vain päättää jonkun toisen elämästä. En suostu sellaiseen. Kuolen mieluummin.”
“Kuoletko?” Marras kysyi hyvin hiljaa. “Kuoletko tosiaan?”
Adele painoi päänsä eikä vastannut.
Tsemppiä vielä kertaalleen editointiin ja kiitos tästä aloituksesta, jään odottamaan innolla seuraavia lukuja. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 903
Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/32
« Vastaus #3 : 04.05.2020 00:14:28 »
Hei, olen lukenut kellopelisydäntä niin moneen kertaan, että on hienoa kuulla että tämä on nyt se viimeinen ennen (mahdollista) julkaistua kirjaa!! Sanoit että tahtoisit erityisesti kuulla jos tekstissä pitäisi kertoa jotain lisää/on jotain epäloogisuutta tai häröä/on jotain turhaa, joten yritän tässä kommentoidessa keskittyä sellaiseen enemmän.

Adelen ensimmäinen osa on edelleen nätti ja hieno. Pidän tässä tekstissä ehkä eniten tuosta alkulauseesta, se on vetänyt mua puoleensa jokaisessa versiossa. Kuten Okakettu sanoikin edellä, on hienoa että tuo Marraksen ja Adelen tärkeä keskustelu on pysynyt mukana tänne saakka, tuo on tämän tekstin yksi suuri helmi. Adelen osassa on myös hienoa se miten siinä määritellään koko hahmo, ongelma ja tavoitteet. Adelen pitää murhata säilyäkseen elossa, se tulee heti alussa ilmi ja on oleellinen osa hahmoa. Tykkään, hyvä!

Mistä päästäänkin sitten siihen, mikä ei musta niin napannut tässä ekassa osassa eli Orfeus/Eliorin ensimmäinen pätkä. Ensinäkin kaksi kertojaa vie ekassa luvussa ainakin mun mielestä hieman liikaa tilaa. Uudelle lukijalle on ehkä hankalampi eläytyä hahmoon, kun samassa lyhyessä alkupätkässä eteen heitetään kaksi aivan erilaista hahmoa. Olisin ehkä toivonut, että kuten aikaisemmissa luvuissa, näillä olisi ollut omat osansa, se antoi lukijalle tilaa tottua hahmoihin. Nyt kaikki tuntui vähän tiukkaan pakatulta. Ymmärrän kyllä että ensimmäiset luvut voi sitten tuntua vähän liian lyhyiltä. Adelen pätkä tuntui vähän hukkuvan tärkeällä infollaan tuon pitkän Eliorin osan alle. Adelen osassa on selkeästi tärkeää tietoa ja sitten tulee melkein tuplasti pidempi pätkä Elioria. Olisin kaivannut aikaa hengittää näiden kahden välissä.

Lisäksi mulla oli Eliorin pätkää lukiessa koko ajan mielessä, että miten tämä liittyy Eliorin tarinaan. Toisinkuin Adelen ensimmäisessä osassa, Eliorin ensimmäisessä osassa ei tullut esiin selkeää koko tarinan motiivia ja tarkoitusta. Eliorin ensimmäinen pätkä tuntuu vähän turhalta täytteeltä ja sellaiselta kerrotaanpa nyt akatemiasta osalta. Mulla on sellainen muistikuva että aikaisemmin Orfeus/eliorin ensimmäinen osa oli Selesten kuolema ja tykkäsin siitä siksi, koska siinä tuli hyvin ilmi Eliorin motiivit ja mitä hänelle on tärkeää, tämä versio jäi vähän vaisuksi. Lukisin kyllä mielelläni tällaista jossain muussa kohtaa tarinaa, mutta ensimmäisenä Eliorin pätkänä se ei oikein tuonut mulle mitään sellaista, mihin tartun lukijana.

Täytyy kyllä vielä sanoa lopussa ihan mielipideasiana, että tykkäsin kyllä Orfeuksesta enemmän kuin Eliorista. (Varsinkin kun Elior ja Eeben kuulostaa enemmän veljeksiltä kuin rakastavaisilta :D)

Tykkään kyllä ihan hirveästi tästä ideasta, salamurhaajista ja kellopeleistä. Karunka on aivan ihana kaupungin nimi ja maailmanluonti sulla on kyllä osunut aivan kohdalleen. En malta odottaa, mitä muutoksia tähän tarinaan on tällä kierroksella tullut ja että päästään viimein lukemaan loppuratkaisu! <3

ps. sano vaan suoraan jos tämä ei nyt ollut aivan sitä millaisen kommentin olisit halunnut <3

//muoksin nyt tähän koska unohdin eilen sanoa ja tämäkin on tosi mielipidejuttu, mutta kun hän-kertojalla käytetään "itsestä" sanaa tyttö tai poika niin se on mulle vähän turn off, mieluummin aina hän. mutta kuten sanoin niin mielipidejutska!
« Viimeksi muokattu: 04.05.2020 16:11:24 kirjoittanut Lyra »

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 213
    • En runotyttö, ehkä ihminen -kirjoitusblogi
Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/32
« Vastaus #4 : 04.05.2020 15:31:04 »
No niin. Minun historia tämän tarinan kanssa on sellainen, että olen lukenut tuon Adelen ensimmäisen näkökulman miljoonaan kertaan, mutta en ole siitä sitten päässyt koskaan pidemmälle. Nyt mukaan hyppäämiseen on kuitenkin pienempi kynnys, kun vasta aloitat taas uudelleenjulkaisua (ja koska tiedän, että oot kirjoittanut tämän jo valmiiksikin ;D). Tarinan tapahtumista en tiedä hölkäsen pöläystä entuudestaan, paitsi sen mitä oot muualla tarinasta kertonut. Muistini on kuitenkin hyvin huono, kun ei ole ollut kontekstia, johon yhdistää kaikki pienet juonipaljastuksesi, joten olen niin sanotusti neitseellinen lukija nyt! Aion kommentoida tätä vähän se mielessäni, mitä asioita toivoisin itse bongattavan omasta käsiksestäni, kun sen joskus antaisin jollekin luettavaksi ennen kustantamoon lähettämistä.

Tämä ensimmäinen luku oli vasta pieni maistiainen tähän Kellopelisydämen maailmaan, mutta pidän siitä jo! Tässä on sellainen maanläheinen tuntuma, josta tykkään kirjoissa. Pienet yksityiskohdat tekee aina tarinasta ja sen maailmasta todentuntuisemman, miksi siihen onkin helpompi samaistua / ihastua. Adelen osa herätti paljon kysymyksiä salamurhaajista. Ehkä päälimmäisenä kiinnostavin kysymys itelleni on tällä hetkellä se, miksi Adelesta tehtiin salamurhaaja. Valitsiko hän tiensä itse? Kuinka pienestä se on salamurhaajaksi kasvanut? Miksi se on jäänyt? Mikä tai kuka sen päättää, keistä tulee salamurhaajia... jne. Paljon mielenkiintoisia kysymyksiä kutkuttamassa uteliaisuuttani!

Eliorin osa taasen oli tosi rauhallinen, mutta Adelen osaa vaikeammin tartuttava. Siinä esitellään paljon kaikenlaista: taikuutta, mestareita, noviiseja, illuusioita... Osa jäi minusta vähän vajaaksi, että olisin päässyt kunnolla Eliorin kyytiin mukaan. Sama juttu Adelen osan kanssa. Olisin toivonut enemmän matskua Adelesta, ennen kuin näkökulmaa jo vaihdettiin. Nyt se tuntui vähän siltä, että kättelin jotakuta, joka häippäsi saman tien kertomatta edes nimeään. Lyra puhui tuossa aikaisemmin siitä, ettei Eliorin osa tunnu liittyvän hänen tarinaansa. Minä en Eliorin tarinaa tunne, joten siihen en osaa sinällään ottaa kantaa, mutta ymmärrän hyvin, mistä sellainen tuntuma voisi tulla! Tuntui, että olisin lukenut sekä Adelen että Eliorin kohdalla vain puolet tai yhden kolmanneksen siitä, mitä heidän esittelyluvuissaan olisi pitänyt olla. En siis tarkoita, että näitä kohtauksia itsessään olisi pitänyt paisuttaa, vaan että kohtauksia olisi pitänyt olla enemmän samalle lukukerralle. Toivottavasti saat ajatuksesta kiinni :D

Olen ehkä hieman kateellinen Eliorin venelle. En minä välttämättä haluisi asua homeisessa paatissa, mutta jokin siinä estetiikassa vaan viehättää. Miinus kesät talvet meressä kylpeminen... Olen herkkähipiäinen, tarvitsen kuuman suihkun mukavuuden :D

Lainaus
“Perinne, jonka minä aion nyt lopettaa. Jos Lilith piittaa enemmän hansikkaista kuin kaikin muin tavoin paremmasta harhankudonnasta, koko illuusiotaikuudessa ei ole mitään järkeä”, Elior vastasi ja hymyili niin, että hymykuopat pilkahtivat esiin.
Pidin tästä Eliorin lopusta. Hän on oikein nokkela poika! Koska siis, tottahan jo se, että käyttää hanskoja mutta saa sen näyttämään siltä, ettei käytä, on jo illuusio itsessään! Ehkä sekin jo voisi syventää sitä, öh, illuusion voimaa?

Kivaa vihdoin lukea tätä ja nähdä, millainen tarina on luvassa!


"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 1/32
« Vastaus #5 : 06.05.2020 14:08:54 »
Crysted: Oi, ihanaa, että olet taas megessä! :) Tervetuloa viimeiseen kierrokseen!

Okakettu: Jee, ihanaa, että olet taas megessä. <3 Vielä vikan kerran! :D Vaikka tuntuukin koko ajan enemmän, että tässä on sikana hiottavaa, mutta ei se haittaa - tärkeintä, että saan tarinan täällä kerrottua loppuun ja sitten sitä voi vielä työstää. Olen tosi iloinen, että pidit tuosta Eliorin uudesta luvusta, ja myös siitä, että uusi nimi toimii, koska sitä sai kyllä pyöritellä... Kiitos paljon kommentista!

Lyra: Oli todella hyvää palautetta, suurkiitos! <3 (Ärsyttää, kun en voi laittaa niitä pieniä kivoja sydämiä, mutta tällä läppärillä ei ole erillistä numpadia. Life sucks.) Erityisen ilahtunut olin noista rakentavista kommenteista Eliorin osaan ja täytyy miettiä, että mitä sille voisi tehdä. Voi olla, ettei se kirjassa haittaa niin paljon, kun tämä Eebenin osa tulee heti sen jälkeen ja tarinassa päästään eteenpäin, mutta ehkä jonkinlainen isompi koukku olisi tarpeen. Jos vaikka korostaisi vielä sitä, miten paljon Eliorilla on pelissä tuon noviisinkaavun suhteen. Tässähän Eliorin ja Adelen pätkien on tarkoitus olla hyvin vastakohtaiset: Adelen elämässä alkaa sellainen vaihe, jota hän ei kuolemakseenkaan halua, ja Eliorilla taas jotain, minkä eteen hän on joutunut todella taistelemaan. Tätä vastakkainasettelua voisin vielä korostaa.

Adelen osa on tarkoituksella tosi lyhyt, koska sen on tarkoitus olla sellainen "punch in the gut", eli sisältää vain olennaisin ja kertoa, että nyt on tällä hahmolla todella kurjat lähtökohdat. :D Se on myös sikäli metka, että on säilynyt about tuollaisena ihan alusta asti. Mutta täytyy pohtia, että tarvitsisiko se vielä muutaman lauseen verran lihavoittamista.

Tuo hän-juttu on sellainen, että olen siihen yrittänytkin kiinnittää huomiota ja vähentää. Nyttemmin käytän tyttöä ja poikaa ja mitä lie lähinnä silloin, kun tuntuu, että tulee ihan liikaa toistoa. Pitäisi ehkä vaan luottaa siihen, että teksti ei töksähtele, mutta :D Oon kasvanut sellaisten kirjojen parissa, joissa tuo oli tosi tyypillistä, niin ehkä oon vaan liiaksi tottunut. No, se olkoon sitten viimeisen oikolukukierroksen heiniä.

Kiitos erittäin paljon rakentavasta palautteesta, se oli kullanarvoista!

Avaruuspiraatti: Joo, ehkä kivempi lukea multa sellaista jatkista, joka ei ole kesken. (Kröhöm :DD ) Ihanaa myös saada sultakin rakentavaa kritiikkiä, koska kunnioitan ja arvostan sua kirjoittajana ihan hurjasti! (Ja niin btw myös teitä muita tätä kommentoineita, Lyra, Okakettu ja Crysted. <3 ) Eliorin vene on kyllä best! (ja meillähän ei omenapuutalossa tule kuumaa vettä suihkusta, joten samaistun häneen sikäli :P )

 Ja ajattelen, että Eliorin osaa mun täytyykin vielä laajentaa varmaan ehkä jopa sivulla, koska se on nyt tosi tiivis, ja siksi(kin) lukija voi olla vaikea saada tunnepuolesta kiinni. Adelen osaan en siinä mielessä varmaan enää koske, mutta uskon, että sen lyhyys ratkeaa sillä, että kirjassa lukija pystyy lukemaan useamman osan kerrallaan. Katsotaan, josko lauantaiksi saisin julkaistua neljä eri näkökulmapätkää, niin näkisi, miltä sellainen lukijoista tuntuu. Kiitos paljon kommentista ja tervetuloa mukaan! <3

K/H: Jaahas, sunnuntain osa jäi postaamatta, kun oli pari niin huonoa päivää! Mutta tässä se nyt on, ja koska totesin, että heitän nyt vielä tuon lukurakenteen menemään ja julkaisen nämä vain tällä nimivaihtelulla, niin voin kuroa sitten umpeen julkaisemalla joku kerta tuplasti osia. :) Tämä on kuitenkin juonellisesti järkevää pätkäistä tuohon kohtaan, joten siksi vain yhden hahmon näkökulma luvassa.

*

Eeben

Eeben istui Eliorin veneen nurkassa ja joi yrttiteetään ystävänsä kasvoja katsellen. Elior harjoitteli ensimmäistä näytöstään varten, ja vaikka hänen ei tarvinnutkaan suunnitella kokonaisuutta itse, Elior oli selvästi hermostunut. Hänen kalpeat kasvonsa olivat niin keskittyneet, että Eeben uskalsi tuskin hengittää. Elior kannatteli pientä liekkiä seittihansikkaiden peittämillä kämmenillään ja mumisi kotiinpaluuriitin sanoja. Vaikka hänen äänensä oli hiljainen, Eeben erotti silti siinä kaikuvan epävarmuuden. Eliorin hartiat olivat jännittyneet ja suupielet kireät, eikä Eeben uskonut tämän selviävän riitissään loppuun ilman virhettä.

Ongelma ei varsinaisesti ollut osaamattomuudessa: jos Elior olisi herätetty keskellä yötä, hän olisi todennäköisesti kyennyt luettelemaan rituaalin jokaisen vaiheen etu- ja takaperin. Elior oli niin tunnollinen, että hän vietti suurimman osan ajastaan kirjojensa parissa silloinkin, kun oli lukenut ne tenttiin jo kerran tai kaksi. Tietoa ja muistia Eliorilla kyllä oli, mutta itsevarmuutta sen sijaan… No, tuskin nimeksikään.

Eebeniä Eliorin hermoilu ärsytti ja huvitti samaan aikaan. He olivat opiskelleet yhdessä jo melkein kymmenen vuotta, eikä Elior ollut missään vaiheessa alkanut luottaa omiin kykyihinsä. Hänen suurissa sinisissä silmissään oli aina epävarma katse ja juuri se veti Eebeniä puoleensa kuin ratkaisematon arvoitus: miksi Elior jatkoi, jos kerran pelkäsi epäonnistumista niin paljon? Mikä sai hänet rakastamaan juuri illuusioita, jotka veivät maagin yleisön eteen ja vaativat suurta tarkkuutta ja huolellisuutta?

Eeben ei koskaan kysynyt, koska se olisi pilannut kaiken. Hän piti enemmän siitä, että selvitti vastaukset itse, ja Eliorin hermostuneesti kurtistuvien kulmien ja tärisevien käsien alla oli pakko olla jotakin syvempää. Jotakin, johon hän pääsisi käsiksi ennemmin tai myöhemmin.

Kesken Eebenin kolmannen teekupillisen ja Eliorin kolmannen yrityksen veneen kansiluukkuun koputettiin. Eeben mulkaisi luukkua pahansuovasti, sillä Eliorin rituaali oli kerrankin edennyt hyvin, mutta palautti sitten tyynen ilmeen kasvoilleen. Elior nousi ja avasi luukun.

“Mikä hätänä?” hän kysyi.

“Seleste on kuollut”, tulija sanoi. Tyttö kuulosti hengästyneeltä - hän oli varmaankin juossut suurimman osan matkasta siitä huolimatta, että lopputalvesta kallioilla oli petollisen liukasta. Eeben nousi välittömästi seisomaan ja kiirehti Eliorin viereen. Ilmeestä päätellen tämä ei ollut vielä käsittänyt kuulemaansa.

“Kuollut?” Elior toisti hitaasti, aivan kuin olisi lausunut vieraan kielen sanaa, jota ei täysin käsittänyt.

“Niin. Murhattu”, viestinviejä pusersi sanat huuliensa välistä vaivoin. “Olen hirveän pahoillani.”

“Minun täytyy ajatella”, Elior töksäytti ja sulki sen enempää sanomatta luukun. Sitten hän istui takaisin lattialle ja tuijotti mitään sanomatta veneensä lattiaa. Viestinviejä koputti vielä muutamaan otteeseen, mutta sitten tämän askeleet kopisivat pois. Eeben istui Eliorin viereen ja odotti.

*

Puoli tuntia myöhemmin Elior oli viimein päässyt liikkeelle. Ulvova tuuli ja jääkylmä tihkusade tuntuivat sopivan hyvin yhteen sen myllerryksen kanssa, joka taisteli hänen kasvoillaan. Mereltä palaavien harvojen kalastajaveneiden valot heiluivat pimeyttä vasten.

“Sano, jos haluat minun lähtevän”, Eeben sanoi.

Elior säpsähti. Hän oli ilmeisesti ollut niin keskittynyt valoihin ja sopivien jalansijojen löytämiseen, ettei ollut edes muistanut Eebenin läsnäoloa.

“Tuletko mukaan?” Elior vastasi kysymyksellä. Eeben nyökkäsi.

“Rikospaikalle?”

“Niin.”

He eivät puhuneet enempää. Eeben sovitti askeleensa Eliorin vauhtiin. Kalliot olivat liukkaat ja yö pimeä, mutta kumpikaan heistä ei horjahtanut kertaakaan. Molemmat olivat kulkeneet saman matkan veneeltä Akatemialle ja takaisin tuhansia kertoja, mutta koskaan se ei ollut tuntunut yhtä pitkältä.

*

Seleste oli murhattu huoneeseensa. Hänen ruumiinsa oli lyyhistynyt huoneen nurkkaan ja pää retkotti epäluonnollisessa asennossa. Selesten kaula oli viilletty sotkuisesti katki ja hänen vaalealle pellavamekolleen oli roiskunut verta. Tytön hiekanruskeat hiukset oli palmikoitu ja sidottu kiinni purppuranvärisillä nauhoilla. Purppura oli viimeistä vuottaan opiskelevien rituaalimaagien väri.

“Hän on ollut harjoitteluvuorossa”, Eeben huomautti samalla kun ajatteli jo seuraavaa asiaa. Heidät oli päästetty huoneeseen kahden vartijan ohi, mutta näiden ilmeet olivat kertoneet, etteivät opiskelijat - edes omaiset - olleet tervetulleita sotkemaan rikospaikkaa.

Elior nyökkäsi huomiolle, mutta Eeben epäili, ettei tämä välttämättä kuunnellut. Siksi hän itse keskittyi painamaan kaiken mahdollisimman tarkasti mieleensä:

Selesten yllä olevaa yksinkertaista pellavamekkoa käytettiin lähinnä potilaiden kanssa työskennellessä. Tytön vuoteella oli laventelikimppu: hän oli siis ollut karkottamassa pahoja henkiä tai rauhoittamassa kuolevien sieluja. Ikkunan eteen oli valunut vettä, joten ikkuna oli todennäköisesti ollut auki, mutta nyt se oli kiinni. Joko Seleste, murhaaja tai vartijat olivat sulkeneet sen.

Huoneessa ei näkynyt kamppailun jälkiä. Kuka sitten olikaan Selesten tappanut, oli päässyt yllättämään tämän täysin. Tai ehkä kyse oli ollut jostakusta, jonka Eliorin sisko oli tuntenut ja johon tämä oli luottanut?

“Murhaaja tuli sisäkautta”, toinen vartijoista kertoi. “Ulkona ikkunan alla ei ollut lainkaan jalanjälkiä. Selvitämme parhaillaan, josko joku muista asuntolan opiskelijoista olisi nähnyt jotain epätavallista.”

Elior olisi halunnut käydä tarkemmin läpi siskonsa tavarat - niitä ei ollut kovin paljon, siinä suhteessa he olivat aina olleet samanlaisia - mutta sitä hänen ei annettu vielä tehdä. Karunkan vartiosto suorittaisi ensin perusteellisen tutkimuksen, ja sitten Elior saisi pitää kaiken sellaisen, mitä ei pidettäisi johtolankoina tai todistusaineistona. Toisin sanoen todennäköisesti juuri ne esineet ja asiat, joihin Eeben olisi kipeimmin halunnut päästä käsiksi, olivat heidän ulottumattomissaan.

“Saammeko suorittaa nopeasti kuolinriitit? Emme koske ruumiiseen”, Eeben kysyi. Elior vilkaisi ystäväänsä kummastunut ilme kasvoillaan, sillä pyyntö oli eriskummallinen. Kuolinriitit oli tapana suorittaa vasta sitten, kun hengen katsottiin todella lähteneen ruumiista, eli ruumiin polttamisen aikana.

“Se on Eliorin suvussa tapana. Niin vanha tapa, että edes sanat eivät tavoita alkuperää”, Eeben lisäsi. Karunkassa sukujen vanhoja perinnäistapoja kunnioitettiin, eikä niitä helposti uskallettu kyseenalaistaa. Hän tarkkaili vartijoiden ilmeitä ja näki heidän taistelevan saamiensa määräysten ja sovinnaisuuden välillä. Elior taas oli onnistunut pyyhkimään hämmennyksen kasvoiltaan ja nyökkäsi Eebenin valheelle.

Eeben polvistui muitta mutkitta Selesten ruumiin viereen vartijoiden vastausta odottamatta. Elior seurasi hänen esimerkkiään.

 “Lausuisitko sinä hänen veljenään kuolinsanat, vai onko se liikaa?” Eeben kysyi.

Elior nyökkäsi automaattisesti ja alkoi lausua kuolinsanoja rutiininomaisesti. Eeben epäili, että tällä hetkellä Elior oli niin shokissa, että ei osannut ajatella juuri mitään. Siksi hänen äänensä oli tavallista rauhallisempi ja tuttuja liikkeitä toistavat kädet kerrankin vakaat. Akatemiassa kuolinriitit opetettiin jo toisena opiskeluvuonna, koska yksi maagien tärkeimmistä tehtävistä oli niiden hoitaminen. Karunkassa kuolleet poltettiin ja tuhka siroteltiin saarien pienille pelloille, jotta se voisi tarjota kasvupohjan viljalle ja muille kasveille, joita kansa tarvitsi elääkseen. Vain maagien tuhkat heitettiin tuuleen tai mereen, koska niistä taikuus oli lähtöisin.

Eeben oli ujutti nenäliinan taskustaan ja pyyhki siihen huomaamattomasti lattialle jo puoliksi hyytynyttä verta. Vartijoiden huomio oli täysin Eliorissa, joten Eeben sai mahdollisuuden silmäillä huoneen läpi vielä kertaalleen. Hänen ajatuksensa kuitenkin harhailivat, sillä lattialle valuneen veren joukossa oli ollut pikkuruinen kellokoneiston ratas, ja se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa.
tick tock, says the heart

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 1 213
Vs: Kellopelisydän, K-11, 2/32
« Vastaus #6 : 09.05.2020 19:11:39 »
Onpa kivaa päästä seuraamaan tätä! Ehdin jo vähän odottaa jatkoa ensimmäisen osan jälkeen ;)

Tässä Eebenin luvussa pysyi tosi hyvin mukana myös tällainen ensikertalaislukijakin, se kertonee siitä, että viimeistään nyt alkaa kivasti päästä sisään tarinaan. Ihan ensimmäinen (Adelen) osa on aika lyhyt, mutta todella hyvä ja sisältää koukuttavan mielenkiintoista tietoa, Eliorin osassa taas oli enemmän tietoa kerralla ja osa menikin ensimmäisellä lukukerralla vähän ohi, esimerkiksi tuo noviisikaavun saamisen tärkeys. Kuitenkin siinäkin esitellään välittömästi monta juttua, joista haluaa tietää lisää, esimerkiksi Akatemia, illuusiot ja loput päähenkilöt. Eebenin osassa tykkäsin tuosta alun teenjuonnista ja Eliorin harjoittelusta, koska milloin teenjuonti nyt ei olisi kivaa, ja lisäksi siinä tuli mielestäni hienosti ilmi näiden kahden luonne-erot, kun Eeben tarkkailee Eliorin touhua.

En muista, oletko selittänyt aiemmin jotain tuosta, miten Elior reagoi uutiseen siskonsa kuolemasta, mutta hän ei vaikuta surun murtamalta, ei kiellä tapahtunutta, ei vaikeroi eikä itke. Eebenkään ei oikein sano mitään. Tulee tunne, niin kuin he olisivat osanneet odottaa tätä, kun tietävät heti suunnata rikospaikalle - jos tapahtuma olisi ollut yllätys, olisin odottanut hieman voimakkaampaa reaktiota.

Tykkäsin siitä, miten Selesten murhan myötä tarinaan saatiin mukaan mysteeri, jota arvatenkin lähdetään selvittämään. Kuolinriitit sekä tuhkan sirottelu olivat sellaisia yksityiskohtia, joissa kerrotaan kuin huomaamatta mukavasti lisää tästä maailmasta ja Karunkasta. Loppu jäi todella jännään kohtaan, joten nyt äkkiä lisää!!

Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 202
Vs: Kellopelisydän, K-11, 2/32
« Vastaus #7 : 09.05.2020 19:15:54 »
Ehdinpäs onneksi kommentoida tätä uusinta osaa ennen seuraavan julkaisua, olen ollut niin kiinni opinnoissa, ettei muusta ole tullut oikein mitään. :) Ensinnäkin, ohh, Eebenin näkökulma jo tässä kohtaa! Todella mielenkiintoinen muutos aiempiin versioihin, ja minusta ainakin tämän perusteella oikein toimiva - Eeben on kuitenkin sen verran keskeinen hahmo ja monet asialla liikkeelle pistävä voima tässä tarinassa, että hänen näkökulmansa tuntuu minusta oikein perustellulta. Tulee olemaan jännä nähdä, miten hänen päänsä sisään pääseminen tällä tavoin aikaisemmassa vaiheessa mahdollisesti muuttaa sitä, millaisena hahmona hän näyttäytyy. Toki hän varmasti pysyy yhtä eebenmäisenä kuin ennenkin, mutta viime versiossa häneen ja hänen motiiveihinsa liittyi Eliorin näkökulmasta myös paljon omanlaistaan arvoituksellisuutta, joten odotan mielenkiinnolla, tulevatko tietyt seikat hänestä selvenemään lukijalle aikaisemmin.

Merkittävä juttu tässä on toki myös se, että nyt Elioria päästään näkemään enemmän hänen kauttaan. Pidin todella paljon siitä, miten esittelet Eebenin näkökulmasta Eliorin nimenomaan arvoituksena: Eeben ei koskaan kysynyt, koska se olisi pilannut kaiken. Hän piti enemmän siitä, että selvitti vastaukset itse, ja Eliorin hermostuneesti kurtistuvien kulmien ja tärisevien käsien alla oli pakko olla jotakin syvempää. Jotakin, johon hän pääsisi käsiksi ennemmin tai myöhemmin. Lukijana sitä alkaa jakaa Eebenin kiinnostuksen - ainakin omalla kohdallani näin kävi - ja miettiä, mitä asiassa on taustalla. Minusta oli myös toimiva ratkaisu, että Selesten murhapaikkaa kuvattiin tässä juurikin Eebenin analyyttisin silmin, koska hän varmasti kiinnittäisi huomioita juuri sellaisiin asioihin, joita tuossa nousee ilmi. Eeben huomautti samalla kun ajatteli jo seuraavaa asiaa kertoi hänestä myös paljon. Eliorin tunnereaktio Selesten kuolemaan jäi tässä vielä melko vähäiseksi, mutta uskon sen liittyvän tuohon shokkiin. Sitä, miten Eeben Selesten kuolemaan suhtautui, jäin tässä vähän pohtimaan. Hänhän käsittelee tässä asiaa lähinnä vain Eliorin kautta, keskittyen siihen, mitä oikein on tapahtunut, eikä tässä selviä, onko hän itse tuntenut Selesteä kuinka hyvin.  Heidän olettaisi olevan edes jonkinlaiset tutut Eliorin kautta. Koskettiko kuolema häntä itseään mitenkään, vai onko hänelle kyse tässä vain Eliorista?

Loppuun vielä pari lainausta muista kohdista, joista erityisesti pidin:
Lainaus
Eeben mulkaisi luukkua pahansuovasti, sillä Eliorin rituaali oli kerrankin edennyt hyvin, mutta palautti sitten tyynen ilmeen kasvoilleen. Elior nousi ja avasi luukun.
Noh, tämä pitää nostaa esiin ihan siksi, että niin eebenmäistä. :D

Lainaus
Akatemiassa kuolinriitit opetettiin jo toisena opiskeluvuonna, koska yksi maagien tärkeimmistä tehtävistä oli niiden hoitaminen. Karunkassa kuolleet poltettiin ja tuhka siroteltiin saarien pienille pelloille, jotta se voisi tarjota kasvupohjan viljalle ja muille kasveille, joita kansa tarvitsi elääkseen. Vain maagien tuhkat heitettiin tuuleen tai mereen, koska niistä taikuus oli lähtöisin.
Tämä kuvaus oli aiemmassakin versiossa muistaakseni, mutta silti, hienon elävä maailmanrakennuksellinen kohta yhä vain.

Kiitos paljon tästä osasta! ♥
« Viimeksi muokattu: 09.05.2020 23:48:26 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 2/32
« Vastaus #8 : 28.05.2020 12:20:24 »
Thelina: Tuohon Eebenin ja Eliorin tunteettomuudelta vaikuttavaan käytökseen palataan seuraavassa Eliorin osassa, joka ilmestyy toivottavasti sitten sunnuntaina - jos vaikka saisin pysyttyä aikataulussa vähän paremmin... Mutta ihanaa, että juoni on vienyt mukanaan, ja että murhan ratkaisu kiinnostaa! Musta tuntuu, että tosi iso osa lukijoista tietää tarinan käänteistä niin paljon, että on kyllä kivaa, että mukana on sellaisiakin, joille jutut ovat suurimmaksi osaksi uusia. Kiitos paljon kommentista!

Okakettu: Heh, ehdit tosiaan. :D Toivottavasti opintokiireet ovat näin kesää kohden helpottuneet! Eeben on tosiaan noussut tämän uudelleenkirjoituksen myötä kolmanneksi henkilöksi ja ainakin toistaiseksi se on auttanut minuakin jäsentämään tarinaa. Lupaan, että Eebeninkin reaktiota Selesten kuolemaan avataan tuossa Eliorin seuraavassa osassa, ja sitä itse asiassa pohdinkin aika paljon. Jännä nähdä, että toimiiko se lukijoiden mielestä sitten mitenkään. Mutta kiitos paljon taas kerran kommentista!

K/H: Tuotatuota. Näyttää tosiaan pahasti siltä, että minun editointiaikatauluni ovat menneet ihan mäsäksi kahdesta syystä: a) uusi työ on ihan hirveän rankkaa ja syö aivot ja b) päädyn aina kirjoittamaan luvut melkein täysin uusiksi, joten koeta tässä nyt sitten olla. :P Nyt siis luvassa Adelen uusi osa, josta ehkä jotain 90% on uutta. Tietyt jutut eivät ole minusta ihan yhtä vaikuttavalla tavalla kerrottuja kuin aiemmissa osissa, mutta siinä on osittain kyse siitä, että olen halunnut rakentaa A:n & M:n suhdetta vähän rauhallisempaan tahtiin (eheheh, kolmen kirjan mutual pining ei vielä riitäkään eiku) ja siksi tässäkin meno on chillimpää. En oikein osaa sanoa tästä mitään, koska aina kun saan luvun editoitua, tulee sellainen olo, että se on ihan kuraa, ja ääh. No. Ehkei tämä nyt silti ole. Pffft.

*


Adele

Adele värisi tulisijan lämmöstä huolimatta. Hän istui sen edessä karhea viltti ympärillään ja yritti olla ajattelematta, vaikka se olikin mahdotonta.

 Lohtu oli valmistanut hänelle lämpimän yrttikylvyn heti nähtyään veriroiskeet tytön mekon miehustassa ja käsivarsilla, mutta hinkkaamisesta huolimatta niiden aavejäljet tuntuivat pinttyneen hänen iholleen. Adele oli istunut ammeessa niin pitkään, että hänen sormenpäänsä olivat kuivuneet kurttuisiksi ja vesi ehtinyt viilentyä. Kun hän viimein oli noussut ja pukeutunut, oven takana odottanut Lohtu oli välittömästi käärinyt hänet vilttiin ja taluttanut takan eteen. Vaikka Lohdulla olikin usein tapana rupatella muita salamurhaajia piristääkseen näiden ollessa allapäin, tänään hänkin oli hiljaa. Lohdun hiljaisuus oli kuitenkin täynnä myötätuntoa ja ymmärrystä, eikä Adele sillä hetkellä muuta yhtä kipeästi kaivannutkaan.

Marraskaan ei ollut puhunut muutamaa sanaa enempää heidän paluumatkallaan kellotornille, murahdellut vain ohjeita ja kysynyt kahdesti, oliko Adele kunnossa. Adele oli nyökkäillyt, vaikka tietenkään hän ei ollut kunnossa. Miten hän olisi voinut olla, kun nuori nainen oli juuri kuollut hänen vuokseen? Murha ei ehkä ollut täysin hänen omansa, mutta silti niin paljon, että kellopelisydän oli sen hyväksynyt.

Marras astui sisään huoneeseen edelleen hiuksiaan kuivaten. Hänen ilmeensä oli väsynyt ja harmaiden silmien katse suuntautunut Adelen sijaan tuleen. Marraksen suu oli puristunut tiukaksi viivaksi.

“Oletko sinä vihainen?” Adele kysyi. Marras pudisti päätään.

“Ensimmäinen murha on aina vaikein.”

“Mutta minä epäonnistuin. Sinun ei olisi pitänyt joutua -”

“Meillä on kummallakin omat roolimme. Minä olen vastuussa sinusta ja muista”, Marras keskeytti. Hänen kosteat hiuksensa olivat sekaisin ja pellavapaita rypistynyt, mutta siitä huolimatta hän näytti sillä hetkellä viimeistä tuumaa myöten siltä johtajalta, joka oli. Marras oli vasta kahdenkymmenen, mutta Sääntö ja Tiima olivat kasvattaneet häntä alusta alkaen sille paikalle, joka oli jäänyt tyhjäksi edellisen johtajan, Vaaran, kuoltua.

Adele nyhti nukkaa viltistä. Marras hieroi niskaansa ja käveli sitten täyttämään teepannun. Se sai hymyn häivähtämään Adelenkin huulilla: oli tilanne sitten mikä tahansa, Marras keitti aina teetä tai kahvia. Se oli hänen täsmäaseensa ongelmien käsittelemiseen.

“Mutta toistan: ensimmäinen murha on aina vaikein”, Marras kääntyi katsomaan Adelea. Nyt hänen ilmeensä oli jo pehmeämpi. “Ei siihen ole koskaan täysin valmis, vaikka kuinka olisi kasvanut salamurhaajaksi.”

“Jos olisin saanut vähän enemmän aikaa, niin -”

“Mutta kun et saanut”, Marras keskeytti taas. “Tämä ei mene niin. Jos jäät kiinni, olemme kaikki pulassa. Jos murha epäonnistuu ja uhri muistaa kasvosi, se tekee kaikesta paljon vaikeampaa. Jossittelu ei auta. Voit miettiä syitä siihen, miksi epäonnistuit, ja pohtia, mitä voit tehdä seuraavalla kerralla paremmin, mutta älä anna itsesi takertua menneisiin murhiin. Se ei auta sinua keskittymään tai kehittymään.”

“Miksi sydän ylipäätään hyväksyi sen? Sinä ohjasit minun kättäni. En olisi kyennyt tappamaan sitä tyttöä ilman sinua”, Adele ajatteli Marraksen sormia ranteensa ympärillä ja kiskaisua, joka oli saanut terän viiltämään kuolettavan haavan. Marras oli toiminut niin nopeasti nähdessään Adelen epäröivän ja käyttänyt hyödyksi ne pari sekuntia, jotka haparointi olisi muutoin maksanut. Ilman Marrasta Seleste olisi ehkä edelleen hengissä ja Adelen tehtävä toteuttamatta.

“Sinä jossittelet”, Marras huomautti. “Lopeta se.”

“Etkä sinä vastannut kysymykseen.”

“En tiedä vastausta. Kellopelisydämet ovat oikukkaita. Ehkä ne reagoivat syyllisyyteesi ja siihen, että sinä koit, että Selesten kuolema oli vastuullasi. Ehkä niille riitti se, että sinä pitelit kiinni veitsestä. Jos haluat pohdiskella asiaa filosofisemmin, ehkä sinun pitäisi kysyä siitä Tiimalta tai Sarastukselta.”

Teevesi kiehui. Marras valmisti katajanmarjateen ja ojensi kupin Adelelle. Sitten hän istahti alas tämän viereen.

“Oli miten oli, sinä selvisit. Olet ansainnut ensimmäisen uuden Vuotesi. Miltä se tuntuu?”

“Kummalliselta”, Adele pudisti päätään. “Raskaalta. Selestellä oli kokonainen elämä edessään, mutta se täytyi vaihtaa yhteen vuoteen minun elämästäni. Ei se ole oikein.”

“Ihmiset käyvät jatkuvasti kauppaa omilla ja toistensa elämillä”, Marras vastasi. “Sinun ja minun sydäntemme vaatimukset eivät siinä paljon paina.”

“Et usko tuohon itsekään”, Adele vastasi. Marras hymähti, eikä vastannut mitään. “Valitset uhrisi liian tarkasti. Jos et välittäisi, tappaisit vain jonkun umpimähkään ja siinä se. Mutta Tiima ja Viita sanovat, että yrität oikeuttaa murhasi ja tappaa vain sellaisia, jotka mielestäsi ansaitsevat sen.”

“Aiotko sinäkin ryhtyä torumaan minua?” Marras huokaisi.

“En minä aio torua sinua siitä, että et ole täysin tunteeton.”

“Mutta sydämetön kyllä”, Marras mutisi. Halko räsähti tulisijassa ja kipinöitä kohosi hormiin. Adele ajatteli sitä, miten ne kohoaisivat ylös asti, kieppuisivat yöhön ja sammuisivat sitten.

“Sinun pitäisi mennä nukkumaan”, Marras sanoi, kun Adele oli saanut teensä juotua.

“En usko, että saan vielä unta”, Adele pudisti päätään. “Saitko sinä itse? Ensimmäisenä yönä?”

“En”, Marras pudisti päätään. “En saanut. Istuin katolla siihen asti, että Sääntö etsi minut ja käski sisälle.”

“Ja?”

“Ja mitä?”

“Mitä sinä sitten teit?”

“Soitin banjoa, kunnes sormenpäitä alkoi särkeä”, Marras hymähti. “Soitan edelleen toisinaan, jos murha on ollut erityisen raskas. Se auttaa.”

“Soittaisitko minullekin?” kysymys livahti Adelen suusta ennen kuin hän ehti miettiä sitä sen kummemmin. Puna lehahti hänen poskilleen. Oli jo myöhä, ja Marraskin oli varmasti jo väsynyt.

Marras mietti hetken ja nyökkäsi sitten. “Soitan, ja laulankin. Mutta tästä ei tule tapaa. Lohdun tehtävänä on hoivata, ei minun.”

Ja silti sinä keität meille teetä kaikki päivät, soitat banjoa, hyräilet leipoessasi ja kudot villahuiveja, Adele ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen. Marras nousi ja haki huoneestaan banjonsa.

“Mistä sinä haluaisit kuulla?” hän kysyi.

“Keväästä”, Adele vastasi hetken mietittyään. “Jostakin kevyemmästä.”

“Kevään jälkeen seuraa aina ennen pitkää syksy ja pimenevät illat ja kuolevat päivät”, Marras tuhahti.

“Mutta siinä välissä on kesä ja valoisat yöt ja kirkkaat päivät”, Adele vastasi uhmakkaasti. Marraksen suupieli hypähti.

“Olkoon sitten”, hän vastasi ja asetti sormensa banjon kielille. Taivas Karunkan yllä oli pimeä ja syvä, kylmä ja lohduton. Mutta Marras lauloi keväästä, ja oli se sitten itsekästä tai ei, hetken Adele ajatteli vain sitä, että kaikesta huolimatta kesä sentään tulisi kuitenkin.
« Viimeksi muokattu: 28.05.2020 12:22:17 kirjoittanut Vehka »
tick tock, says the heart

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 202
Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/32
« Vastaus #9 : 28.05.2020 16:41:03 »
Ihan turhaan murehdit, tämä oli todella onnistunut osa! Voi että, versio kuin versio, niin aina vaan Adeleen ja Marrakseen keskittyvät osuudet käyvät ihanasti sydämeen, nyyh. ♥ Tykkäsin paljon siitä, että luku alkaa nimenomaan tuollaisella hiljaisella kohtauksella Adelesta Selesten kuoleman jälkeen, hänen yrittäessään käsitellä tapahtunutta Lohtu apunaan. Veri aavejälkinä ihossa ja ammeessa istuminen pitkään kertoivat hienosti Adelen mielentilasta tuossa kohtaa. Lohtu oli ihana. ♥ Ja kun koko tarinaa kokonaisuutena miettii, niin minusta on edelleen tosi kiehtova yksityiskohta, että tässä on hänenkaltaisensa tovereitaan hoivaava salamurhaaja, kuten Marras luvun loppupuolella ilmaisee, kontrastina esimerkiksi Haaksiin.  Ja sitten on Marras itse, keittämässä teetä tai kahvia täsmäapuna ja muutenkin auttamassa Adelea miten vain voi. Pidin siitä, että olit säilyttänyt Selesten kuolemaan liittyen tämän kohdan aiemmista versioista, toki vähän muuttuneena: Adele ajatteli Marraksen sormia ranteensa ympärillä ja kiskaisua, joka oli saanut terän viiltämään kuolettavan haavan. Minusta tähän sopi hyvin se, että Selesten murha jää tapahtumana ikään kuin vähän enemmän taka-alalle ja keskiössä on sen jälkipuinti, vaikutus Adeleen ja hänen keskustelunsa asiasta Marraksen kanssa;

Lainaus
“En tiedä vastausta. Kellopelisydämet ovat oikukkaita. Ehkä ne reagoivat syyllisyyteesi ja siihen, että sinä koit, että Selesten kuolema oli vastuullasi. Ehkä niille riitti se, että sinä pitelit kiinni veitsestä. Jos haluat pohdiskella asiaa filosofisemmin, ehkä sinun pitäisi kysyä siitä Tiimalta tai Sarastukselta.”
Tällainen pohdiskelu kellopelisydänten toiminnasta ja tuo, mikä loppujen lopuksi on Adelen kohdalla asiaan vaikuttanut, on minusta todella mielenkiintoista - en nyt muista, oliko tämä samainen mietintä jo edellisessä versiossa tällaisena, mutta mikäli oli, niin toimii hyvin edelleen. Siitä pidin yhä myös, miten Adele kommentoi Marraksen omia toimintatapoja. Täytyy sanoa, että tietty tunnelmanmuutos oli minusta hirmu toimiva, vaikka aiempien version vaikuttavuudesta pidänkin - tämä on nykyisellään tietyllä tapaa vähäeleisempi, ehkä, ja nimenomaan rauhallisempi Adelen ja Marraksen välien kuvauksen suhteen. Ihanaa, että Marraksen banjo ja laulu keväästä ovat kuitenkin yhä mukana, edelleen yksiä lempijuttujani, ja koskettavat myös tässä versiossa toimiessaan hienovaraisena pohjustuksena tulevalle. ♥

Lainaus
“Aiotko sinäkin ryhtyä torumaan minua?” Marras huokaisi.'
“En minä aio torua sinua siitä, että et ole täysin tunteeton.”
“Mutta sydämetön kyllä”, Marras mutisi. Halko räsähti tulisijassa ja kipinöitä kohosi hormiin. Adele ajatteli sitä, miten ne kohoaisivat ylös asti, kieppuisivat yöhön ja sammuisivat sitten. 
Nyyh, voi näitä kahta. ♥ Tuo Adelen luoma mielikuva kipinöistä oli muuten myös hieno.

Lainaus
Ja silti sinä keität meille teetä kaikki päivät, soitat banjoa, hyräilet leipoessasi ja kudot villahuiveja, Adele ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen. Marras nousi ja haki huoneestaan banjonsa.
Tämäkin oli tosi hieno kohta, miten Adele näkee Marraksesta helposti tuon pehmeämmän ja huolehtivan puolen, vaikka tämä yrittää olla muuta. Marraksen hahmon kontrasteista olen puhunut ennenkin, mutta yhä vain, että kellopelisydänmurhaajien johtaja hyräilee leipoessaan ja kutoo villahuiveja, aaa. ♥ ♥

Lainaus
“Keväästä”, Adele vastasi hetken mietittyään. “Jostakin kevyemmästä.”
“Kevään jälkeen seuraa aina ennen pitkää syksy ja pimenevät illat ja kuolevat päivät”, Marras tuhahti.
“Mutta siinä välissä on kesä ja valoisat yöt ja kirkkaat päivät”, Adele vastasi uhmakkaasti. Marraksen suupieli hypähti.
“Olkoon sitten”, hän vastasi ja asetti sormensa banjon kielille. Taivas Karunkan yllä oli pimeä ja syvä, kylmä ja lohduton. Mutta Marras lauloi keväästä, ja oli se sitten itsekästä tai ei, hetken Adele ajatteli vain sitä, että kaikesta huolimatta kesä sentään tulisi kuitenkin.
Aa, jälleen tämä Adelen toiveikkuus ja siihen liittyvä uhma Marraksen pessimismisempää ajattelutapaa vastaan ja kuinka tämä lopulta myöntyy. ♥ Viimeinen lause oli myös kaunis. Tykkäsin todella paljon, kiitos lukukokemuksesta. :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 946
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/32
« Vastaus #10 : 28.05.2020 19:12:34 »
Noniin jospa nyt yrittäisin oikeasti kommentoida! Heti alussa oli musta hyvä kerronnallinen ratkaisu, että selitettiin auki tuo kellopelimurhaajien juttu, koska vaikka aina sanotaan näytä älä kerro, joskus lyhyt tiivistäminen tekee alusta paljon koukuttavamman kuin jos hypätään heti toiminnan keskelle ja pitäis rivien välistä koota tieto siitä mistä on kyse. Muistaakseni tämä alku oli siinäkin versiossa minkä ensin luin ja se kyllä innoitti heti lukemaan enemmän.

Lainaus
“Ihmisten tappaminen ei ole kovin reilua”, Marras vastasi kuivasti.
Hehh, naurahdin :D Adelen ja Marraksen väittelystä alussa tuli heti sellanen mielenkiintonen fiilis, samalla välittyi läpi Adelen arkuus ja epävarmuus ja Marraksen kokeneisuus ja se, että hän esittää asiat tosiasioina eikä uhkaile yms vaan antaa Adelen tehdä valintansa - vaikka hän vaikuttaa heti tietävän, mihin valintaan Adele lopulta päätyy.

Lainaus
Kuusi viikkoa ja kolme päivää myöhemmin Elior keksi, miksi Eebenin vastaus ei ollut paras mahdollinen.
Heh, samaistun heti Elioriin että jää miettimään tämmöstä näinkin pitkäksi aikaa kun jää harmittamaan :D Mutta toisaalta hauskaa, ettei hän yritä kilpailla Eebenin kanssa, koska ei ole kilpailunhenkinen vaan haluaa vain keksiä parhaimman vaihtoehdon.

Lainaus
Eliorilla ei ollut Eebenin terävää mieltä tai siskonsa rauhoittavaa läsnäoloa, joka oli tehnyt vaikutuksen rituaalimestari Laureliin.
Semmonen huomio vain, että olen varmaan tyhmä mutta jotekin mulle tuli tästä lauseesta ensin mielikuva että Eeben on Eliorin sisko ja hämmennyin koska Eeben tosiaan kuulostaa enemmän miehen nimeltä ja sitten luin seuraavan luvun alkuun ja siellä tosiaan mainitaan se että he ovatkin ystävyksiä. Että ehkä tuon ystävä-sanan voisi vaikka livauttaa jonnekin ykköslukuunkin, ehdotus vain :)

Pidän myös kovasti näistä nimistä, Tiima, Haava, Marras, Lohtu ja sitten myös "kansainvälisempiä" Adele, Eeben ja Elior yms. Taidan muistaa miksi nämä nimettiin näin joten laitan spoilerin alle jos vaikka joku lukee tätä ekaa kertaa.
Spoiler: näytä
Taisi olla niin, että kellopelimurhaajat valitsevat omat nimensä, joten on hauskaa että he päätyivät noista "kansainvälisimmistä" nimistä tälläisiin jotain tarkoittaviin nimiin. Se tuo heti sävyeroa, varsinkin kun nuo nimet ovat tosi painokkaita, kuten Marras. Mutta sitten on myös hauska tuo Lohtu, joka ei ole kovin murhaajamainen nimi. Haluan kuulla hänestä enemmän ja siitä miksi hän on päätynyt tähän nimeen :D


Lainaus
Eeben oli ujutti nenäliinan taskustaan ja pyyhki siihen huomaamattomasti lattialle jo puoliksi hyytynyttä verta.
Eeben what are you doingg!!! Epäilyttävää hm hm :D

Lainaus
Adele nyhti nukkaa viltistä. Marras hieroi niskaansa ja käveli sitten täyttämään teepannun. Se sai hymyn häivähtämään Adelenkin huulilla: oli tilanne sitten mikä tahansa, Marras keitti aina teetä tai kahvia. Se oli hänen täsmäaseensa ongelmien käsittelemiseen.
Hih tämä on ihana ominaisuus, tuntuu tutulta elementiltä, joten ehkä tää oli edellisessä versiossa ja jos oli ehkä mainitsin sillonkin että kiva elementti, mutta mainitsempa uudestaan. Ja ai Marras on vasta kaksikymppinen nuori mies (sanon minä kohta kaksi vuotta häntä vanhempi) :D No mutta hänestä tulee kyllä sellaset johtajavibat ja selitettiinkin hyvin miksi. Ehkä hän on vähän old soul in a yong body tyyppi :D

Lainaus
älä anna itsesi takertua menneisiin murhiin
Hehheh tämä lausahdus XD

Lainaus
Selestellä oli kokonainen elämä edessään, mutta se täytyi vaihtaa yhteen vuoteen minun elämästäni.
Hieno ilmaus ja tapa käsitellä tätä!

Lainaus
“En minä aio torua sinua siitä, että et ole täysin tunteeton.”

“Mutta sydämetön kyllä”, Marras mutisi.
Tässä taas yks helmi :D Ja ihana tuo banjon soittaminen ja että Adele pyytää Marrasta soittamaan hänelle ja että Marras suostuu ja tämä: Soitan, ja laulankin. Mutta tästä ei tule tapaa. Lohdun tehtävänä on hoivata, ei minun.
Lainaus
Ja silti sinä keität meille teetä kaikki päivät, soitat banjoa, hyräilet leipoessasi ja kudot villahuiveja, Adele ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen.
Ja vielä tämä! Lainailen liikaa tätä loppua, mutta oon selvästi nyt jo sucker for Adele ja Marras :D

Lainaus
“Kevään jälkeen seuraa aina ennen pitkää syksy ja pimenevät illat ja kuolevat päivät”, Marras tuhahti.
Ikuinen optimisti selvästi!

Kiinnostavaa seurata mitä tässä tulee tapahtumaan, kun en muista kauheasti edellisestä lukukokemuksesta, mutta älä toki turhaan stressaa julkaisun kanssa vaan julkaiset kun on aikaa ja fiilis :-*
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/32
« Vastaus #11 : 24.06.2020 08:49:49 »
Okakettu: Ihanaa, että pidit luvusta, koska se oli minullekin rakas! :) Tykkään kovasti näiden hiljaisempien hetkien ja arjen kirjoittamisesta tarinan lomaan, ja jos se olisi mahdollista, kirjoittaisin varmaan vain niitä.  ::) Tai no, en nyt oikeasti, koska kyllä tarinallisempikin puoli on minulle tärkeä, mutta näissä olen ehkä eniten kotonani. Olen myös iloinen siitä, että kontrastit toimivat, koska niiden suhteen pitää aina miettiä paljon sitä, miten oikea tasapaino löytyy. Kiitos paljon kommentista!

Crys: Hii, olipa kivaa saada sinulta kommentti! Tuo Marraksen alun kommentti on kanssa omia lemppareitani, ja ilahduin siitäkin, että Elior tuntui nyt samaistuttavalta - hän kun aiemmin jäänyt etäiseksi. Tuo selvennettävä kohta oli myös hyvä huomio, kiitos siitä! Salamurhaajien ikiä joudun muuten jatkuvasti pohtimaan, mutta tässä kohtaa tarinaa Marras on 20 (lähes 21), Adele 16, Elior 18, Eeben ja Haaksi 17 ja Lohtu 31. Pitäisi varmaan tässä kohtaa editointia tehdä jonkinlainen aikajanakin.  ::) Kivaa myös, että Adele/Marras kelpaa, koska se nyt on minunkin OTP:ni omista parituksistani. :D Kiitos vielä kommentista!

K/H: Huh! Tämä oli hirveän vaikea osa kirjoittaa, koska Eliorin tunteiden käsittely oli jostakin syystä aika raskasta. Lisäksi halusin tuoda esiin hänen ja Eebenin eroja, ja se oli vaikeampaa kuin oletin. Mutta nyt sain sen viimein julkaistua, ja olen luottavaisella mielellä sen suhteen, että saan viikonlopun aikana myös Eebenin osan luettavaksenne. :) Pidemmittä puheitta luvun pariin!

*

Elior

Kun he lähtivät astuivat ulos asuntolasta, ulkona oli alkanut sataa. Eeben kirosi matalasti ja lähti mitään selittelemättä harppomaan omaan suuntaansa, joten Elior kiihdytti askeliaan ja seurasi häntä päässään risteileviä ajatuksia setvien. Tunteet yrittivät pulputa pintaan niiden alta, mutta toistaiseksi hän piti ne päättäväisesti kurissa, vaikka joutuikin pyyhkimään kyyneliä, jotka puskivat silmiin.

Seleste. Seleste. Seleste. Siskonsa nimeä Elior ei kyennyt vaientamaan, sillä sen kolmitavuinen rytmi jyskytti hänen sydämenlyönneissään. Elior tuskin tunsi kasvojaan ja kaulaansa pitkin valuvia sadepisaroita tunteidensa kanssa kamppaillessaan.

Eeben pysähtyi asuntolan taakse ja kyyristyi maahan. Hänen suupielensä vääntyivät tyytymättömästi.

“Ei jalanjälkiä.”

“Niinhän vartijat sanoivat”, Elior vastasi ja havaitsi, että sanat tulivat ulos vääntyneinä ja toisiaan vastaan käpertyen. Eeben vilkaisi häntä ja pudisti päätään.

“Minä en aina luota heidän huomiokykyynsä. Taitavan murhaajan askeleet voivat olla hyvinkin keveitä, ja päkijöillä hiipiessä jalanjäljet ovat tuskin kuiskaus. Mutta tässä mudassa ei näy mitään, eikä sade olisi vielä ehtinyt pyyhkiä niitä pois näin läheltä seinää. Räystäs suojaa sen verran.”

Eeben pysähtyi sanojensa jälkeen ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Hänen tumma ihonsa ja mustat, pienille leteille sidotut hiuksensa sulautuivat illan pimeyteen, mutta Selesten huoneen ikkunasta tuleva valo auttoi Elioria näkemään hänen ilmeensä. Se oli täysin tyyni ja laskelmoiva, ja juuri sillä hetkellä Elioria puistatti. Seleste oli ollut myös Eebenin ystävä, mutta tämä tuntui suhtautuvan murhaan hyvin tunteettomasti.

“Murhaaja saattoi tulla katolta”, Eeben sanoi hitaasti, aivan kuin hypoteesiaan maistellen. “Jos on tarpeeksi ketterä, rännistä saa otteen ja sitten murhaaja voi heilauttaa itsensä ikkunasta sisään. Tule, katsotaan hieman kauempaa.”

Eeben harppoi taas muutaman metrin taaemmas. Hän katseli katolle, mutta pudisti sitten päätään.

“Täytyy odottaa päivään. Näin pimeässä ja sateella on vaikea nähdä, onko katolle jäänyt minkäänlaisia jälkiä. Tullaan takaisin huomenna.”

“Hmm-mmh”, Elior äännähti myöntävästi vastaukseksi. Hän halusi vain pois tilanteesta, pois Eebenin terävien huomioiden ja tyynesti lausuttujen sanojen ulottuvilta, pois tästä hetkestä, jossa hänen oli jatkuvasti muistettava, että Seleste oli kuollut.

“Minä menen nyt kotiin”, Elior sanoi.

“Tulen mukaasi”, Eeben vastasi. Elior pudisti päätään.

“Minun täytyy olla hetki yksin.”

“Saat olla sen jälkeen. Mutta tuossa mielentilassa -”

“Siskoni on kuollut”, Elior ärähti. Kerrankin Eeben säpsähti ja jokin tunne välähti hänen kasvoillaan.

“Niin, tietenkin”, Eeben mutisi. “Tietenkin se koskettaa sinua syvästi.”

“Kuten sen pitäisi myös sinua”, Elior vastasi.

“Minä en toimi samalla tavoin”, Eeben vastasi hitaasti, kuin tyynnytellen. “Tietenkin Seleste oli minullekin tärkeä, mutta kasvoin Lasintekijöiden parissa ensimmäiset vuoteni. Me suhtaudumme kuolemaan eri tavalla. Se on vain kylmä tosiasia. Kuollutta ei voi herättää henkiin eikä tehtyä tehdä tekemättömäksi. Tulevaisuudella on siksi enemmän merkitystä kuin sillä, mikä on jo menetetty.”

Elior ei tiennyt mitä olisi vastannut. Juuri sillä hetkellä Eebenin sanat tuntuivat miltei rienaavilta. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen eikä katsonut Eebeniin päinkään tarpoessaan pimeää kalliopolkua pitkin.

“Mutta olen minä pahoillani”, Eeben jatkoi hiljaa. “Sinun puolestasi, ja myös Selesten. Hän oli lempeä ja taitava parantaja, ja on suuri sääli, että hän kuoli näin yllättäen ja näin nuorena. Olisi ollut niin paljon asioita, joita hän olisi voinut saada aikaan.”

“Taas”, Elior murahti.

“Hmm?”

“Taas sinä puhut siskostani vain hänen taitojensa ja kykyjensä kautta. Sen kautta, mitä hän olisi voinut saavuttaa.”

“Sinä olet vihainen.”

“Pätevä huomio.”

He eivät puhuneet enää enempää. Veneensä luo päästyään Elior huokaisi helpotuksesta ja tunsi osan jännityksestä purkautuvan. Hän pääsisi turvaan ja saisi ajatella asioita rauhassa.

“Sinun pitää mennä. Oikeasti. En pysty käsittelemään tätä asiaa, jos notkut jatkuvasti mukana ja lauot teräviä huomioitasi. Voimme puhua tästä myöhemmin, mutta juuri nyt minun pitää olla yksin. Tarvitsen aikaa hyvästellä siskoni. Selesten”, nimi takertui Eliorin kielelle eikä suostunut tulemaan ulos.

“Mutta -”

“Mene nyt!” Elior kivahti. “Voimme puida teorioitasi myöhemminkin.”

“Murhaaja saa etumatkaa.”

Elior pysähtyi sekunnin murto-osaksi käsi jo veneen kansiluukulla. Sitten hän pudisti päätään.

“Ota sitten hänet kiinni”, hän sanoi ja avasi luukun. “Minä en nyt pysty.”

Sen sanottuaan Elior pujahti sisään luukusta, sulki sen kolahduksen saattelemana ja lysähti veneensä lattialle. Hän ei vaivautunut edes sytyttämään lyhtyä, vaan istui pitkään pimeydessä ja itki.
tick tock, says the heart

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 202
Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/32
« Vastaus #12 : 24.06.2020 17:01:18 »
Jee, tosi hienoa saada jatkoa näin pian myös Kellopelisydämeen Kehtolaulun lisäksi. :) Tässä luvussa minusta erityisen hieno juttu oli nimenomaan tuo kontrasti Eliorin ja Eebenin välillä; Eliorin suru ja toisaalta se, miten vahvasti Eebenin kylmä analyyttisyys saa hänet reagoimaan, vaikka hän yrittääkin ensialkuun pitää tunteensa aisoissa. Se tuo jälleen toimivasti esille uusia puolia molemmista hahmoista, ja minusta sopii hyvin, että Eliorin vahvempi tunnereaktio siskonsa kuolemaan nähdään tällä tavoin vähän myöhemmin uutisen kuulemisen jälkeen, tällaisessa tilanteessa. Toinen mielenkiintoinen juttu tässä on se, millaisia asioita tämä luku poikien keskinäisistä väleistä kertoo ja millaisia Eebenin prioriteetit ovat. Tämä kohta esimerkiksi pysäytti:

Lainaus
“Siskoni on kuollut”, Elior ärähti. Kerrankin Eeben säpsähti ja jokin tunne välähti hänen kasvoillaan.
“Niin, tietenkin”, Eeben mutisi. “Tietenkin se koskettaa sinua syvästi.”
“Kuten sen pitäisi myös sinua”, Elior vastasi.
Tietenkin se koskettaa sinua syvästi, vähän niin kuin Eeben olisi joutunut muistuttamaan itseään asiasta - plus se, että silloin kun Eeben ei pohdi murhaa itsessään, hän käsittelee Selesten kuolemaa etupäässä vain sen kautta, millainen merkitys asialla on Eliorille, aivan kuten myös aiemmassa osassa. Olen pahoillani. Sinun puolestasi, ja myös Selesten. Tätä lukiessa tulin miettineeksi kyllä taas useampaan kertaan, että Eeben on todella kiehtova hahmo. Pohdiskelin myös, että kuinkahan iso merkitys Lasintekijöiden parissa kasvamisella on ollut siinä, millainen hänestä on tullut, kuten hän viittaa puhuessaan kuolemasta.

Lainaus
“Taas sinä puhut siskostani vain hänen taitojensa ja kykyjensä kautta. Sen kautta, mitä hän olisi voinut saavuttaa.”
“Sinä olet vihainen.”
“Pätevä huomio.”
Tästäkin sananvaihdosta pidin, ja minusta on jotenkin hienoa nähdä Elior oikeutetusti vihaisena Eebenin käytökseen. Hän ei ole pelkästään Eebenin vietävänä vaan tekee omia valintojaan, vaikka ei Eeben toki aivan väärässä ole siinä, että murhaaja saa etumatkaa. Mutta jälleen, Elior on heistä se joka tuntee vahvasti, ehkä melkeinpä molempien puolesta, kun taas Eeben on Eeben. Kiitos uudesta luvusta ja tsemppiä jälleen editointiin, odotan innolla seuraavaa osaa kuten aina. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Lauchuo

  • Prince of Thrones
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 182
  • Try me.
Vs: Kellopelisydän, K-11, 3/32
« Vastaus #13 : 24.06.2020 20:48:16 »
And once more I am here to comment u__u Beware, koska versio kerran on paras kaikista, niin kommentitkin on.

Ensinnäkin siis: Orfeus ;;___;; Minä niin tykkäsin Orfeuksen nimestä että harmittaa, kun jouduit sen vaihtamaan. Toisaalta Eliorkin on aika kiva nimi joten hyväxyn kuitenkin.

Lainaus
sillä loppukesän helteisistä päivistä huolimatta yöt olivat vielä jo koleita ja kellotornissa veti aina.
Yöt olivat vielä jo koleita?

Lainaus
Sydämen hiljainen raksutus kaikui jatkuvasti hänen ajatustensa taustalla ja sai tytön värisemään kylmästä siitäkin huolimatta, että tuli lämmitti ja loi lempeitä varjoja keittiön seinille.
Ooh mikä ihana uusi yksityiskohta! Toivon että tämä kulkee mukana koko tarinan ajan ja käy ilmi kuinka pikkuhiljaa Adele alkaa tottua raksutukseen - kuten kaikki kellopelimurhaajat ennen häntä :3

Uuh tykkään siitä, miten tässä kerrotaan asioita auki heti alussa. Ei liikaa, mutta sen verran, että mielenkiinto (ja kysymykset eheheheheehe) herää. En muista missä kohtaa tarkalleen edellisessä versiossa näitä sydämen toimintaan liittyviä asioita kerrottiin, mutta nyt minulle tuli jotenkin tosi hyvä fiilis siitä, että heti alussa saatiin tietää jotain esimerkiksi Vuosista. Lisäksi tapa, jolla niistä kuultiin, oli myös kiva! Pidän siitä, että asiat käyvät ilmi dialogin kautta, varsinkin ku Adelekaan ei vielä tiedä näitä ihan samoja asioita, mitä lukija ei tiedä. Uskon että tässä vaiheessa näiden asioiden auki kertominen auttaa lukijaa ymmärtämään koko lopputarinaa.

Lainaus
Eliorilla ei ollut Eebenin terävää mieltä tai siskonsa rauhoittavaa läsnäoloa, joka oli tehnyt vaikutuksen rituaalimestari Laureliin.
Maininta Eliorin siskosta tuntuu tässä jotenkin todella irralliselta, koska se tulee tässä aivan yhtäkkiä ja todella nopeasti. Voisikohan siskon maininnan lisätä jonnekin aiempaan kohtaan, vaikkapa sellaiseksi että siellä kerrotaan myös Eliorin siskon opiskelevan myös Akatemiassa tai jotain? Samaten aluksi maininta siitä, että Eliorin olisi saatava noviisinkaapunsa, tuntuu jotenkin erikoiselta, kun sitä ei selitetä mitenkään. Lukijalle jää epäselväksi onko noviisinkaavun saaminen jollain tapaa pakollista, jotta ei esimerkiksi lennä ulos Akatemiasta vai onko se vain Eliorin preferenssi saada noviisin arvonimi ennen talvenseisausta?

Lainaus
eikä Seleste malttanut olla valittamatta terveyshaitoista vieraillessaan
Tämä taas hämmentää lukijaa, kuka Seleste? Hahmon nimi on mainittu ikäänkuin liian tuttavalliseen tapaan, vähän kuin lukijan pitäisi jo tietää, kuka on Seleste, siksi se hämmentää. Aiemmin hänestä on kuitenkin puhuttu vain "siskona", mikä toki tulee ihan kohta tämän kohdan jälkeen ilmi, mutta ehkäpä jo tuolla aiemmassa kohdassa missä hänestä puhutaan, voisi puhutella häntä myös nimeltä?

Tykkäsin tästä uudesta ensimmäisestä luvusta kokonaisuutena todella paljon! Oli kiva miten molemmat päähenkilöt esiteltiin samassa luvussa ja sai ikäänkuin ajatuksen siitä kokonaisuudesta, mitä on tulossa. Minusta tämä ensimmäinen luku oli jotenkin tosi raikas.

Sitten seuraava osa. Voihan Eeben, etkö tiedä että Elioria varmasti kiehtoo juuri se jännitys ja epäonnistumisen mahdollisuus mikä illuusiotaikuudessa ja esiintymisessä on u__u Tykkään siitä, miten jo tässä vähän viitataan Eebenin myöhemmin tulevaan paljastukseen, mutta ei ehkä kuitenkaan liian näkyvästi. Sellaisena pienenä vinkkinä.

Ah, tykkään muuten siitä tunnelmasta, minkä tässä luot Eebenin ja Eliorin välille! Kuvailet tapahtumat ja tilanteet ja kaiken niin, että saat Eebenin vaikuttamaan ikään kuin siltä kuin hän olisi Eliorin varjo, ja ikään kuin siihen hän kuuluisikin (niinkuin tietty kuuluukin 8) ). Minne Elior meneekään, sinne menee Eebenkin, jopa tällaisessa tilanteessa.

Lainaus
Selesten kaula oli viilletty sotkuisesti katki
Olet varmasti tätä sanavalintaa jo miettinytkin, mutta minusta tämä ei oikein sovi tähän. Tästä saa sellaisen tunteen, että pää olisi kokonaan irti ja edeltävän lauseen perusteella niin ei kuitenkaan ole. Lisäksi tämä jotenkin... töksähtää. Ehkä itse olisin käyttänyt mielummin, että kaula oli viilletty auki.

Pidän siitä, miten tässä osassa valokeilaa saa hieman enemmän Eeben. Elior on aivan ymmärrettävästi hieman shokissa ja ihmeissään kaikesta tapahtuneesta, mutta Eeben sen sijaan on se, joka huomioi kaiken tapahtuneen ja yksityiskohdat. Tykkäsin tuosta lisäyksestä, että kuolinriitit ovat vanha tapa ja vanhoja tapoja sopii kunnioittaa! En muista onko sitä ollut aiemmin, mutta se tuntui uudelta joten ehkäpä ei?

Lainaus
Eeben oli ujutti nenäliinan taskustaan
Eeben oli ujutti on tietysti mielenkiintoinen tapahtumaketju mutta oletan silti että oli on tässä hieman ylimääräinen sana.

Noniin, seuraava osa!

Lainaus
Lohtu oli valmistanut hänelle
Tässä on lauseen edessä välilyönti

Uuh tykkään siitä, että kellopelimurhaajien edellinen johtaja on tässä saanut nimen! Ei kai se sinällään ole suuri juttu, mutta jotenkin tosi kiva yksityiskohta, josta tykkään. Ja uuu Sarastus taitaakin olla uus hahmo! En ainakaan muista sen nimisestä lukeneeni aiemmin, mutta se nyt tietysti ei vielä tarkoita mitään koska muistini on, noh :D Mutta haluan tietää Sarastuksesta lisää!

Lainaus
Ja silti sinä keität meille teetä kaikki päivät, soitat banjoa, hyräilet leipoessasi ja kudot villahuiveja, Adele ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen. Marras nousi ja haki huoneestaan banjonsa.
Voi Marras <3 Hän on niin huolehtiva ja ihana johtaja <3 Ps. Minusta tähän tarinaan toisi kivaa syvyyttä jos kirjottaisit jonkin Marraksen lauluista sanoineen auki  8)

Lainaus
Se on vain kylmä tosiasia. Kuollutta ei voi herättää henkiin eikä tehtyä tehdä tekemättömäksi. Tulevaisuudella on siksi enemmän merkitystä kuin sillä, mikä on jo menetetty.
Ja voi Eeben <3 Hän on välillä niin viisas vaikka onkin vähän hassu hahmo!

Toisaalta on myös vähän surullista, miten Eliorin siskon kuolema tuntuu olevan Eebenille arvoitus, joka pitää ratkaista. Vaikka hän kuinka sanoo, että on pahoillaan ja varmasti niin onkin, niin omalla tavallaan hän silti antaa teoillaan ja puheillaan ymmärtää, että hän haluaa ratkaista arvoituksen ja ottaa murhaajan kiinni siksi, että se ratkaisisi tapauksen. Toisaalta ehkäpä se on Eebenin tapa käsitellä surua, eikä se välttämättä ole sen huonompi tapa kuin Eliorin. Mutta Eliorille se varmasti näyttäytyy välinpitämättömyytenä, mikä on hieman surullista.

Noniin, jäänpähän taas odottamaan seuraavia lukuja ja yritän jatkossa kommentoida taas yhden-kahden luvun välein ettei ole niin paljon kommentoitavaa kerralla :D

Vain sinä voit vaikuttaa tulevaisuuteesi

Ava ja bannu Fractalta <3

Ilona Bell

  • Hogwarts student
  • ***
  • Viestejä: 77
  • pitkät ficit😘😘
Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/32
« Vastaus #14 : 30.06.2020 10:39:32 »
Ihanaa että saa taas lukea kellopelisydäntä!!

Ja en nyt kerkiä kommentoimaan mitään suurta, mutta jään tänne taas seurailemaan:)

Ilona Bell
💗Estrella💗
💗Madelein💗
💗Scarlett💗

btw, kirjoitan kaiken kännykällä

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 4/32
« Vastaus #15 : 21.07.2020 18:02:23 »
Okakettu: Kiitos taas kerran kommentista! ♥ Minusta on ihanaa, että pidät Eebenistäkin, koska hän on kyllä hahmoistani kenties vaikein kirjoittaa. (Viento on toinen hankala, mutta ei aivan yhtä pahasti.) Olen myös iloinen, että tuo sananvaihto hahmojen välillä toimi, koska sitäkin nysväsin aika pitkään. :P

Lauchuo: Kiitos paljon pitkästä ja tarkkanäköisestä kommentista. ♥ Pitää korjata kaikki nuo kömmähdykset, joita tekstiin jää yleensä kaikesta editoinnista huolimatta miljoona. :D Ja jep, rip Orfeuksen nimi :( Mutta uhrauksia on tehtävä, ja Elioriinkin toivottavasti vielä jonain päivänä joku tottuu. :D Sarastus on kellopelimurhaajien historioitsija :) Hänet on mainittu ennenkin, mutta ei mitenkään kauhean pitkästi, joten ei ihmekään, jos et häntä muista. Varsinkin, kun heitä on niin monta. :D Ja ei paineita kommentoinnista - ilahdun joka kerta ja silloinkin, vaikka kommentissa olisi tasan yksi sana. ♥

Ilona Bell: Jee, mahtavaa saada sinutkin taas mukaan! ♥

K/H: Huhhuh, kylläpä tässä taas kesti. :D Minun piti julkaista kaksi lukua kerralla, koska tämä Eebenin luku on niin lyhyt, mutta koska töissä on edelleen täysi kaaos, mennään nyt vain yhdellä. Koetan saada tämän viikon aikana editoiduksi vielä toisenkin.

*

Eeben

Eeben sulki oven perässään ja nojasi otsansa sitä vasten. Hänen päätään kivisti ja Eliorin ärtyneet sanat kirvelivät edelleen enemmän kuin Eeben halusi myöntää edes itselleen. Suurimman osan ajasta Eeben käsitteli tunteitaan yhtä tarkasti ja analyyttisesti kuin ainesosia rohtoja valmistaessaan: erotellen hyödylliset ja hyödyttömät toisistaan. Jos tunne häiritsi tai himmensi hänen arvostelukykyään, hän sulki sen päättäväisesti ulkopuolelle.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan onnistunut. Tähän asti Eeben oli onnistunut lukemaan Elioria niin hyvin, että hän oli kyennyt vastaamaan tämän toiveisiin ja tarpeisiin omasta mielestään lähes täydellisesti. Vuosien varrella heistä oli tullut hyvin läheisiä ja Elior jakoi suurimman osan huolistaan ja murheistaan Eebenin kanssa.

Eliorin sisko, Seleste, ei ollut koskaan merkinnyt Eebenille yhtä paljon, muttei hän ollut myöskään pitkästyttävimmästä päästä Akatemian opiskelijoita, joten Eeben oli kyllä viihtynyt Selesten seurassa. Rituaalimaagit ja rohtomaagit viettivät paljon aikaa toistensa seurassa, sillä monissa riiteistä käytettiin yrttejä: laventelia, mesiangervoa, jauhettua merilevää. Niillä oli kullakin paitsi lääkinnällinen merkityksensä, myös vertauskuvallinen, ja kun rituaalimaagit aikanaan matkasivat jollekin Karunkan kaukaisemmista saarista ja omistautuivat pienelle kyläyhteisölle, oli heidän usein huolehdittavat yrttien kasvatuksesta ja keräämisestä itse.

Eeben oli auttanut Selesteä opiskelemaan yrttien ominaisuuksia ja hoitamaan pientä yrttimaataan Akatemian puutarhassa. He olivat työskennelleet yhdessä monta kevättä ja kesää, ja niiden myötä Seleste oli myös ihastunut Eebeniin, tunnustanut tunteensa ja niellyt pettymyksensä. Jonkun muun kanssa Eeben olisi ehkä leikitellyt pidempään, mutta Seleste oli Eliorin sisko, eikä hänen sydämensä särkeminen siksi ollut kovin hyvä ajatus.

Mutta nyt Seleste oli kuollut, eikä mikään määrä jossittelua tai muistelemista muuttaisi sitä. Muistoille olisi aikaa myöhemmin, kun Selesten ruumis poltettaisiin ja he kokoontuisivat jakamaan kertomuksia ja saattamaan sielua purjehdukselle tuonenmeren yli.

Siihen asti (ja sen illan jälkeen) Eeben aikoi keskittyä elämään nykyhetkeä, ja nykyhetkessä tasan kolmella asialla oli merkitystä:

Elior oli surusta suunniltaan ja vihainen Eebenille.

Elior oli surusta suunniltaan, koska hänen siskonsa oli murhattu.

Murhan oli suorittanut kellopelimurhaaja, joka oli edelleen vapaalla jalalla.


Viimeinen listan kohdista ei ollut kovin yllättävä, koska huhujen ja kansantarinoiden mukaan kellopelimurhaajat eivät jääneet koskaan kiinni. Eeben tiesi kuitenkin, etteivät huhut tai kansantarinat olleet järkkymättömiä totuuksia. Hänellä ei ollut tapana uskoa järkkymättömiin totuuksiin muutenkaan. Aina oli olemassa poikkeuksia säännöistä.

Ja nyt oli aika etsiä sellainen.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2020 19:38:15 kirjoittanut Vehka »
tick tock, says the heart

Lauchuo

  • Prince of Thrones
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 182
  • Try me.
Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/32
« Vastaus #16 : 21.07.2020 19:10:43 »
Tulin vaan kertomaan että luin tän uuden luvun ja tykkäsin <3 ihana että päästiin näkemään asioita vähän Eebeninkin näkökulmasta! Tosin yksi juttu tuolla alussa kiinnitti huomion:

” Hänen päätään kivisti ja Eliorin ärtyneet kirvelivät edelleen enemmän kuin Eeben halusi myöntää edes itselleen.”
Eliorin ärtyneet mitkä? :p oletan, että sanat?

Vain sinä voit vaikuttaa tulevaisuuteesi

Ava ja bannu Fractalta <3

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/32
« Vastaus #17 : 21.07.2020 19:38:57 »
Kiitti Lau ❤️ :D Huomaa, että nysväsin tuota alkua monta tuntia...
tick tock, says the heart

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 202
Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/32
« Vastaus #18 : 21.07.2020 19:54:45 »
Tämä osa valotti todellakin hyvin Eebenin näkökulmaa hänen ja Eliorin aiempaan keskusteluun, hänenkaltaisensa hahmo on aina mielenkiintoista nähdä ymmällään ja poissa omasta elementistään - varsinkin kun syynä on tässä juuri Elior. Mielenkiintoista oli kyllä myös lukea hänestä ja Selestestä! En muista, oliko ihastusmisjuttu mukana edellisessä versiossa, mutta jos ei ollut, niin oikein hyvä lisä. Niin kovin eebenmäistä todeta, että ainakaan Seleste ei ollut pitkästyttävimmästä päästä ja että Eliorin siskon sydämen särkeminen ei ehkä ole kovin hyvä ajatus. :P Osan loppupuoli toi jälleen hyvin esiin sitä, miten päämäärätietoisesti hän toimii; nykyhetkessä on tasan kolme merkityksellistä asiaa ja että hän ei usko järkkymättömiin totuuksiin. Tämä taasen oli viehättävä loreen liittyvä yksityiskohta:
Lainaus
Rituaalimaagit ja rohtomaagit viettivät paljon aikaa toistensa seurassa, sillä monissa riiteistä käytettiin yrttejä: laventelia, mesiangervoa, jauhettua merilevää. Niillä oli kullakin paitsi lääkinnällinen merkityksensä, myös vertauskuvallinen, ja kun rituaalimaagit aikanaan matkasivat jollekin Karunkan kaukaisemmista saarista ja omistautuivat pienelle kyläyhteisölle, oli heidän usein huolehdittavat yrttien kasvatuksesta ja keräämisestä itse.
Kiitos paljon uudesta osasta. :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 098
  • Karunkan kalakukko
Vs: Kellopelisydän, K-11, 5/32
« Vastaus #19 : 12.08.2020 10:55:55 »
Okakettu: Ihastumisjuttua ei tainnut suoraan tuossa muodossa olla mukana, vaan Elior taisi silloin kuvitella, että Eeben oli ihastunut Selesteen. Joten kivaa, jos se toimii! Oon myös aina iloinen, jos joku tykkää tuosta maailmanrakennuksesta väleissä, koska se on lempiasioitani kirjoittaa. :) Kiitos paljon kommentista!

K/H: Mjoo-o. Tällä kertaa vuorossa osa, jonka piti olla juonen kannalta paljon keskeisempi, mutta ei se sitten olekaan, koska... No, eksyin kirjoittamaan jotain ihan muuta. Syynä se, että tajusin, ettei Karunkassa varmaan vietetä joulua tai pääsiäistä tai sen sellaisia, joten nyt meillä on sitten ihan omat kuukaudetkin: nietoskuu, helmikuu, vihmakuu, huhtikuu, yrttikuu, hehkukuu, heinäkuu, elokuu, sirppikuu, hallakuu, marraskuu, viimakuu. Vielä jonain päivänä pääsen juoneenkin...

*


Adele

Marras antoi Adelen surra rauhassa melkein kolmen viikon ajan. Ensimmäinen murha ei koskaan ollut helppo, ei, vaikka siihen olisi valmistautunut vuosien ajan, ja sen mukanaan tuoma karu todellisuus värittäisi Adelen elämää vuodesta toiseen. Kellopelisydän kävisi aina hetkellisesti keveämmäksi vietyjen henkien myötä, mutta samaan aikaan murhaajan omatunto - jos sellaisen onnistui säilyttämään - horjahtaisi uuden painon alla.

Adele vietti paljon aikaa lämpimissä kylvyissä, kuurasi ihoaan liiankin kovakouraisesti ja kampasi pitkiä ruskeita hiuksiaan vetoja laskien. Hän luki kansansatuja ja näytelmäkäsikirjoituksia, pilkkoi vihanneksia Lohdun tai Marraksen laittaessa ruokaa, keräsi ajopuuta tulevan talven varalle. Marraskuu vaihtui viimakuuksi ja hyiset talvituulet ujelsivat kellotornin ympärillä. Adele käpertyi yhä enemmän oman mielensä sisälle ja yritti sulkea todellisuuden sen ulkopuolelle parhaansa mukaan.

“Sinun pitäisi lopettaa pakeneminen ja puhua meille. Olet nyt salamurhaaja, vaikka et tahtoisikaan, ja tarvitset uuden nimenkin”, Viita murahti viimein, kun Adele palasi rannalta syli täynnä merenpieksämiä oksia. “Et voi vältellä sitä loputtomiin.”

Viidan harmaantuneet kulmakarvat olivat rypyssä ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme, mutta syvälle painuneissa silmissä oli silti huolta. Adele painoi päänsä eikä vastannut mitään. Hän yritti kiirehtiä Viidan ohi, mutta tämä tarttui häntä käsivarresta eikä päästänyt irti.

“En halua uutta nimeä”, Adele vastasi lopulta, hiljaa mutta päättäväisesti. Viita pudisti päätään.

“Ei kukaan halua. Mutta se auttaa sinua päästämään irti vanhasta ja hyväksymään uuden elämäsi. Tarvitset sitä nimeä, vaikka et itse sitä vielä ymmärräkään.”

“Entä jos haluan olla Adele?”

“Et ole”, Viita vastasi painokkaasti. Hänen sormensa painautuvat Adelen käsivarren ihoon. “Etkä ole koskaan todella ollutkaan. Kun sinut tuotiin kellotorniin, se elämä lakkasi olemasta. Marraksen olisi pitänyt olla kanssasi tiukempi alusta alkaen, mutta hän on vielä nuori ja pehmeä.”

“Jos sinulla on sanottavaa johtamistavastani, voit kyllä kertoa sen kasvotusten”, Marras huomautti. Hän seisoi keittiön ovella essu yllään ja käsivarret kyynärpäitä myöten jauhossa.

Viita tuhahti. “Ei meistä kukaan olisi sinua parempi”, hän pudisti päätään. “Sen voin myöntää. Mutta sinullakin on heikkoutesi. Ehkä vuodet karsivat ne, tai sitten eivät.”

Marras nyökkäsi ja siirsi sitten katseensa Adeleen. Adele puristi vaistomaisesti tiukemmin sylissään kantamiaan ajopuita.

“Viita on silti oikeassa. Suruaikasi täytyy päättyä. Vatvominen ei auta sinua lainkaan, etkä voi riippua kahden elämän välissä”, Marras ei kuulostanut lainkaan lempeältä ja hänen sanansa purivat yhtä kylminä kuin ulkona piiskaava tuuli.

“En minä voi noin vain päättää itselleni uutta nimeä”, Adele vastasi väsyneesti. “Mikään ei tunnu oikealta.”

“Sitten minä päätän”, Marras vastasi. Hän tuntui vasta havahtuvan jauhoisiin kyynärpäihinsä ja taikinaisiin sormiinsa. “Vaikkei tämä ehkä olekaan kovin juhlallinen tilanne sellaiseen. Yleensä meillä on tapana kokoontua yhteen ja pitää vanhan nimen hautajaiset. Syödä, juoda ja ehkä laulaakin, jos Sääntö on sopivalla tuulella. Siitä voisi olla apua.”

“Ei uudessa nimessä ole mitään juhlimista”, Adele mutisi.

“Sääntö on joka tapauksessa poissa”, Viita huomautti. “Ja Haave kuumeessa. Voimme pitää muistojuhlan myöhemminkin.”

“Mm-mmh”, Marras äännähti myöntävästi. Hän pyyhki käsiään essuunsa miettiessään.

“Voisit olla Halla”, Marras ehdotti. “Se on pehmeä nimi, muttei silti vaaraton tai lempeä.”

Adele kohautti olkiaan ja yritti näyttää välinpitämättömältä, vaikka nimi solahtikin paikalleen niin kivuttomasti, että se hämmensi häntä itseäänkin. Sen takana tuntui olevan paljon enemmän merkityksiä. Halla toi joka vuosi mukanaan muutoksen, erotti kesän syksystä ja kylmetti viimeiset kesäkukat. Nimi tuntui olevan liian kylmä ja armoton Adelelle, mutta ehkä Marras ehdotti sitä juuri siksi: jotta se muistuttaisi häntä jatkuvasti uudesta elämästä ja siitä, ettei hän ollut enää sama ihminen.

Silti Adele kuuli sanojen takana myös aavistuksen jostakin muusta, kuin lupauksen. Ennen marraskuuta tuli aina hallakuu, öisin kuulas ja aamuisin täynnä sumua, mutta vuodenkierrossa ne kaksi kuukautta seurasivat toisiaan.

Marras ja Halla, Adele ajatteli ja nyökkäsi. Ehkä hän antoi nimelle liikaa merkityksiä, sellaisiakin, joita Marras ei tarkoittanut, mutta jos niin oli, ainakin ne lohduttaisivat häntä itseään.

“Halla”, Viita sanoi hitaasti kuin nimeä maistellen. Hänkin nyökkäsi tyytyväisenä. “Se on oikein sopiva nimi.”

Viita poimi ajopuut Adelelta. “Mene keittiöön lämmittelemään. Minä vien nämä kuivumaan.”

Adele nyökkäsi ja yritti sanoa jotain, ehkä kiittää, mutta oli lopulta liian väsynyt puhumaan. Hän seurasi Marrasta keittiöön ja katsoi, kuinka tämä palasi pyörittämään taikinasta pieniä sämpylöitä seuraavan päivän aamiaista varten.

“Ehkä Viita oli oikeassa”, Adele sanoi viimein. “Ehkä uudesta nimestä on oikeasti apua.”

Marras hymyili toisella suupielellään. “Viita on ollut salamurhaaja jo melkein viisi vuosikymmentä. Häntä kannattaa yleensä kuunnella. Silloinkin, kun se on vaikeaa.”

He eivät puhuneet sen enempää, mutta vähän myöhemmin Marras alkoi hyräillä leipoessaan. Sävelmä oli tuttu: sitä laulettiin aina syysmyrskyjen alkaessa, hallakuun vaihtuessa marraskuuksi.
« Viimeksi muokattu: 12.08.2020 11:09:40 kirjoittanut Vehka »
tick tock, says the heart