Sanomatta jääneet sanat
S
Valtaisa möykky tuntuu rintalastan alla. Se kasaantuu ja tiukentuu jokaisena hetkenä, mutta en löydä enää lankakerän päätä. Suurentuessaan se tuhoaa yhä enemmän, poltellen, kirvellen ja repien eteensä tulevan. Kaikki ne hetket lentelevät päässäni puolelta toiselle, kulkien tuulen nopeudella. Kuin pikakelauksella välähtelee silmieni edessä hetkiä - hetkiä, jolloin minulla oli mahdollisuus. Jokainen hetki kasvattaa möykkyä. Se alkaa olemaan jo niin suuri, että luulen tukehtuvani. Hengitys ei enää kulje normaalisti, kyynelkanavat ovat jatkuvassa paineessa.
Möykky ja hetket - ne muutamat sanat, jotka jäivät sanomatta. Sanomatta jättämisen sanotaan sattuvan enemmän kuin sanomisen - ymmärrän sen nyt. Kun möykky ei katoa, vaan lisää joka päivä todellisuuttaan. En sanonut niitä sanoja, vaikka minulla oli hetkiä. Sanoja ei ollut paljon, niiden sanominen ei olisi vaatinut suuria. Mutta en uskaltanut tai viitsinyt, ajatellen ajan olevan ikuista. Nyt ne polttelevat sisälläni, mahdollisuudet välkkyvät mielessäni. Ne tulevat olemaan mukanani lopun elämääni. Möykky saattaa joskus hellittää otettaan, hetket muuttuvat sumeammiksi - mutta koskaan se kipu ja syyllisyys eivät katoa.
Nostan katseeni maasta ja yritän vetää henkeä. Värisevä henkäys avaa kyynelkanavat uudestaan - tuntuu olevan ikuisuus siitä, kun ne olivat suljetut. Teksti soljuu silmieni eteen, möykky kasvaa ja voimistuu jälleen. Hetket pyörittävät mieltäni, lyövät yhä uudestaan eteeni kaiken, tuntematta armoa tai empaattisuutta. Olen niiden vanki, määrättynä elinkautiseen. Vaikka kuiskaan sanat ilmoille ja rukoilen, että kuulet myös anteeksipyyntöni, eivät ne jätä minua rauhaan.
Katson sumein silmin nimeäsi harmaassa kivessä. Päivämäärä hyppää silmilleni: 12.5.2012. Siitä on vuosia. Mutta edelleen olen tässä, toistamassa sinulle sanojani: "Anna anteeksi. Anna anteeksi, että en kertonut. Rakastan sinua."
