Kirjoittaja Aihe: GoT: Särkynyt hummerimerta (S, Jaime ja Brienne)  (Luettu 921 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Nimi: Särkynyt hummerimerta
Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Game of Thrones
Ikäraja: S
Tyylilaji: Synkkä draama.
Tiivistelmä: Merellä on monta ääntä, monta jumalaa ja monta ääntä.
Kirjoittajan sana: Tämä ficci on kirjoitettu vastaukseksi ”Huhtikuu on kuukausista julmin” -haasteeseen.  Sain inpsiraatioksi todella upean T.S. Eliotin runon, jota käytin hyvin kirjaimellisesti. Runo löytyy ficin lopusta.



 
SÄRKYNYT HUMMERIMERTA

Pitkiin mustiin viitoihin verhoutunut kaksikko kulki rintarinnan läpi Kuninkaansataman portin sivuilleen vilkuilematta.

Kaksikon askel oli samantahtinen, pitkä ja määrätietoinen. Huput peittivät molempien kasvot. Jokainen ohikulkija arvasi, että nämä kaksi eivät halunneet tulla tunnistetuiksi, mutta kukaan ei jäänyt ajattelemaan asiaa yhtä hetkeä enempää. Kuninkaansatama oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat olla ilman nimiä.

Torille kokoontuneet hummerimyyjät huutelivat tarjouksiaan yleensä kaikille, mutta tämä kaksikko sai kulkea rauhassa kojujen sekä kärryistään simpukoita myyvien resuisten tyttöjen ohi. Myöskään torin laitamilla ilveilevä, parhaat päivänsä nähnyt narri tai kerjuulla istuva leskinainen eivät kiinnittäneet kaksikkoon suurempaa huomiota.

Lähes heti torin jälkeen kujat kapenivat ja vastaantulijat vähenivät. Risteävän tien kohdalla kaksikko kääntyi vasemmalle, kohti Kirpunperää. Kirpunperään johtavaa kujaa reunustivat oranssilehtiset puut. Puut olivat pudottaneet lehtiään myös kujalle. Syksy oli saapunut Kuninkaansatamaan.

Kuja kävi lopulta niin kapeaksi, että kaksikko ei mahtunut enää kulkemaan rinnakkain. Lyhyempi heistä kulki edellä ja nosti katseensa juuri parhaiksi nähdäkseen, miten jälleen yksi oranssi lehti irtosi puusta. Miehen vihreät silmät siristyivät. Syksyn jälkeen koittaisi talvi eikä kukaan uskaltanut ajatella, mitä se toisi tullessaan.

Septin kello soitti kymmenennen lyöntinsä, kun mies pysähtyi Kirpunperän kaukaisimman kärjen nuotiopaikalle.

Jaime Lannister laski huppunsa ja mereltä puhaltava tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, jotka joskus olivat hehkuneet kultaisina, mutta jotka nyt olivat saaneet joukkoonsa harmaan sävyjä. Jaime kääntyi katsomaan seuralaistaan ja kohtasi kysyvät, kirkkaansiniset silmät.

”Oletko varma, että sinun kannattaa näyttäytyä täällä?”

Tarthin Brienne. Aina yhtä epäluuloinen.

”Täkäläiset eivät tunne minua ilman kuninkaankaartin viittaa. Ole rauhassa.”

”Mutta sinä itse sanoit, että meidän ei ole turvallista näyttäytyä yhdessä”, Brienne intti ja antoi katseensa kiertää nuhruisen nuotiopaikan ympäristössä. Ketään ei näkynyt missään. Nuotiopaikka oli rakennettu järjettömästi aivan meren rannalle, tuulen armoille. Olisi työn ja tuskan takana saada nuotio syttymään. Mutta paikka, jossa ei voinut olla ylimääräisiä korvia, sopi heille parhaiten.

Joffreyn ja Margaeryn häiden jälkeen Jaime oli tajunnut ensi kerran pelkäävänsä sisartaan. Cersei oli tolaltaan Joffreyn kuoleman vuoksi, ja tolaltaan oleva Cersei oli valmis mihin tahansa. Jaime ei tiennyt, mitä Cersei oli hääjuhlissa sanonut Briennelle eikä ollut uskaltanut kysyä, mutta Cersein katse ei ollut luvannut hyvää. Sen vuoksi Jaime oli hyvin huojentunut siitä, että Brienne ratsastaisi ylihuomenna pois Kuninkaansatamasta. Huojentunut, mutta myös hämmentävän surumielinen.

”Voisitko sytyttää tulen?” Jaime kysyi ohittaen Briennen edellisen lauseen. Brienne loi Jaimeen vielä läpitunkevan katseen, mutta kumartui sitten halkopinon puoleen.

Jaime istuutui yhdelle isoista kivistä, joita oli koottu nuotiopaikan ympärille. Hän katsoi, miten Brienne pinosi puita nuotioksi. Jaimesta tuntui ikävältä pyytää naista tekemään asioita puolestaan, mutta yhdellä kädellä ei voinut sytyttää nuotiota. Eikä tehdä oikein mitään muutakaan.

Turhautuneena Jaime käänsi katseensa kohti merta. Tuuli oli kuljettanut rantahiekkaan kaikenlaista; turskan kallon, rikkoutuneen airon ja särkyneen hummerimerran. Toisinaan tuuli kuljetti Kirpunperän rantaan myös hukkuneiden ruumiita, muodottomiksi paisuneita. Jos merellä oli jumala, se oli julma jumala.

Jaime havahtui ajatuksistaan, kun Brienne istuutui hänen jalkojensa juureen hiekalle. Hämmästyneenä Jaime kohotti katseensa ja näki nuotion palavan. Brienne naurahti nähdessään hänen yllättyneen ilmeensä.

”Minä olen syntynyt tuulisella saarella. Osaan sytyttää nuotion säällä kuin säällä.”

”Et lakkaa hämmästyttämästä minua.”

Brienne tuntui hivenen häkeltyvän Jaimen kommentista, mutta peitti sen laskemalla vihdoin huppunsa. Jaime työnsi kätensä viittansa taskuun ja otti sieltä pienen pullon Tarhalehdon kultaa, viiniä, josta tiesi myös Briennen pitävän.

”En ottanut pikareita mukaan, mutta lady ei varmaankaan pane pahakseen.”

”En lainkaan, ser”, Brienne hymyili, ja Jaime ojensi pullon hänelle avattavaksi. Hänestä ei ollut enää avaamaan edes viinipulloa. Se sattui, mutta Briennen hymy lämmitti. Lämmitti enemmän kuin olisi pitänyt.

Siinä rauhan hetkessä ei sanoja tarvittu. Jaime ja Brienne joivat, katselivat merta ja antoivat tuulen puhaltaa hiuksiinsa.

”Minä olen niin kuin tuo särkynyt hummerimerta”, Jaime sanoi lopulta ja osoitti silvotulla kädellään pyydystä, joka lepäsi kahdessa osassa rantahiekalla.

”Se on parempi kohtalo kuin tuolla turskan kallolla.”

Jaime ei voinut väittää vastaan. Hän oli hengissä. Hänet oli silvottu, mutta hän oli hengissä. Hän ei maannut septissä kivet silmillään niin kuin Joffrey. Jaime tiesi, että hänen poikansa kuoleman pitäisi tuntua jossain. Mutta se ei tuntunut. Enemmän hän suri menetettyä miekkakättään. Mutta ehkä jumalat olivat armollisia ja näkivät, että Cersei suri Joffreya heidän molempien puolesta.

”Merellä on monta ääntä”, Brienne sanoi yllättäen.

”Minun mereni ei osaa kuin pauhata”, Jaime naurahti, mutta Brienne jatkoi:

”Kuuntele. Kuin menneiden sielujen huutoa. Meri kuulosti samalta silloin, kun minun veljeni hukkui.”

Briennen sanat yllättivät Jaimen. Brienne oli kyllä sanonut veljensä hukkuneen, mutta ei koskaan ollut kertonut siitä enempää.

Jaime ei sanonut mitään, odotti vain, haluaisiko Brienne jatkaa. Yllättäen Brienne purskahti nauruun.

”Ja tuo lommoilla oleva kypärä tuolla repeytyneen nuotan vieressä näyttää Humfrey Wagstaffilta sen jälkeen, kun meidän kihlauksemme purettiin.”

Briennen nauru tarttui Jaimeenkin.

”Mursitko hänen kallonsa?”

”Muutaman kylkiluun vain. Ja nekin ainoastaan siksi, että hän halusi taistella.”

”Tuskin hän saattoi muutakaan. Eikö ollutkin niin, että hän kihlattunasi halusi sinun luopuvan miekkailusta ja sinä vastasit, että…”

”… Että suostun naimaan vain sellaisen miehen, joka päihittää minut miekkailussa.”

Minä olisin päihittänyt. Vielä muutama kuunkierto sitten minä olisin päihittänyt.

”Sellaista miestä ei ole vielä tullut”, Jaime totesi ja yllättyi äänensä väriä. Mitä se oli? Mustasukkaisuutta? Briennekin tuntui kuulleen oudon sävyn, koska vilkaisi Jaimeen ennen kuin vastasi:

”Ei ole.”

Brienne laski tyhjäksi käyneen viinipullon hiekalle ja varoittamatta Jaime tunsi itsensä rohkeaksi. Hän tarttui Brienneä ranteesta ja yllättyneenä Brienne lukitsi silmänsä Jaimen omiin. Jaime tunsi äkillisen rohkeutensa alkavan hiipua, joten nopeasti hän kysyi:

”Mitä Cersei sanoi sinulle Joffreyn ja Margaeryn häissä? Minä näin, miten lähdit hänen luotaan ja näytit olevan tolaltasi.”

Brienne oli vaiti ja käänsi katseensa kohti merta. Jaime tiesi, että nainen saisi helposti irrotettua ranteensa hänen otteestaan, mutta Jaimen huojennukseksi valitsi olla tekemättä sitä.

”Brienne, minä haluan tietää, mitä minun siskoni päässä liikkuu.”

”Etkö sinä tiedä sen kaikkein parhaiten?”

Nyt Briennen äänessä oli jokin vieras sävy. Tai ehkä yltyvä tuuli sai äänen kuulostamaan vieraalta, melkein tyttömäiseltä.

”Minä en tiedä, mitä Cersei ajattelee sinusta. Ja minä luulen, että minun olisi hyvä tietää.”

Taas hiljaisuus ja meren moniääninen laulu. Sitten:

”Hän sanoi, että minä rakastan sinua.”

Jaime päästi irti Briennen ranteesta ja suoristi selkänsä. Sen tavan isä oli opettanut. Leijonan selkä oli aina suorassa, myös silloin, kun se oli ajettu ahtaalle.

”Onko Cersei oike –”

”Ole kiltti äläkä kysy tuota”, Brienne kuiskasi.

Eikä Jaimen tarvinnut kysyä. Hän luki vastauksen kaikesta; Briennen pyynnöstä, meren moniäänisestä laulusta ja siitä, miten Brienne veti pitkät jalkansa vasten rintaansa, kietoi kätensä niiden ympärille ja hautasi päänsä polviinsa. Hän näytti haavoitetulta eläimeltä. Hän sopi hyvin siihen rantahiekalle, joka oli täynnä hylättyjä tavaroita. Ja niin sopi myös Jaime.

Jokaisella on oma kohtalonsa ja minun on tällainen. Istua tässä juuri tämän naisen kanssa ja tajuta, että me emme koskaan voi olla onnellisia.

Jaime nosti kätensä Briennen niskaan. Nainen vavahti, mutta ei vetäytynyt pois. Jaime silitti Briennen paljasta ihoa, ja rannalle ajautunut särkynyt hummerimerta muistutti siitä kaikesta, mitä he kaksi olivat rakentaneet, mutta minkä täytyisi lakata olemasta.




Rantaan meri kantaa hukkaamamme:
repeytyneen nuotan,
särkyneen hummerimerran, katkenneen airon ja kuolleiden vierasmaalaisten varusteet.
Merellä on monta ääntä,
monta jumalaa ja monta ääntä.




« Viimeksi muokattu: 06.01.2024 05:50:39 kirjoittanut Rowena »