Rannalla | Susan Bones | S

[hiddenben]

Nimi: Rannalla
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: drama, perhefluffy, onnellisuuden tuoma rauha
Hahmot: Susan Bones, Edith (OC) (myös Susan/OC tai joku HP-hahmo, lukijan päätettävissä )
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #2 sanalla siipirikko ja FF1000 sanalla oliivinvihreä
Yhteenveto: Hän rakastaa lapsensa vilkasta mielikuvitusta, kuinka siinä näkyy vanhemmilta opittu rakkaus taikuuden maailman eläimiin ja kasveihin.

A/N: Tämän piti alunperin olla uni, mutta tästä tulikin jonkinlainen katsaus Susanin tulevaisuuteen. Toki, tulevaisuus voi aina muuttua, mutta tämä on yksi niistä tulevaisuudenkuvista, joita Susanille näen ja jonka haluan hänelle antaa. Teki mieli kirjoittaa jotain lempeää, rakkaudentäyteistä, ehkä tasapainottamaan tätä yhteiskunnassa vallitsevaa hysteerinomaista tunnelmaa tällä hetkellä. Olen tähän tekstiin kaikin puolin todella tyytyväinen! Lukuiloa sinulle, lukija

Rannalla

Meren aallot pyyhkivät rantaviivaa rauhoittavin, pyyhkivin liikkein. Ne jättävät jälkeensä kosteudesta tummaa, hienojakoista hiekkaa, ja pienet purot kulkeutuvat hiekkaan pureutuneita uomia pitkin takaisin mereen.

On laskuveden aika, ja meri karkaa yhä kauemmas aallonmurtajaa pitkin. Pieni tyttö juoksee hiukset tuulenvireessä hulmuten tummalla hiekalla, ja jos vielä jokin itsepäinen aalto eksyy hänen jalkojensa lähelle, tyttö karkaa sen luota nauraen. Aurinko pilkistää paksun pilvipeitteen läpi ja tytön hiusten punaruskea väri kimaltelee sen valossa.

Susan kävelee tytön perässä rauhallisin askelin ja nauttii meren suolaisesta tuoksusta. Kun tyttö kyykistyy jonkin äärelle rantahietikossa, Susan kulkee lähemmäs ja kuulee lapsensa äänen, kuinka tämä puhua papattaa itsekseen – tai jollekin näkymättömälle olennolle.

Kun Susan on aivan tytön vieressä, hän kyykistyy itsekin ja kuuntelee.

“Nämä ovat tosi tärkeitä”, lapsi selittää. “Näitä jätetään aina hiekkaan, koska kuparikuonot haluavat merkitä, missä ovat tehneet taikoja.”

“Mitä ovat kuparikuonot?” Susan kysyy ja saa turhautuneen huokauksen vastaukseksi.

“Ne on ihan pikkuriikkisiä koiria, näin pieniä,” – lähes näkymätön väli sormien välissä – “ja niiden nenät on kuparisia, ja ne haistaa jo pitkän matkan päästä parhaan merilevän.”

“Ja millaisia jälkiä ne jättävät?”

“Tuollaisia” – osoitus märkään rantahiekkaan merilevän jättämiin aaltoileviin uomiin – “ja ne ovat täynnä merilevää, joita ne sitten syö.”

Susan nyökkää hyväksyvästi ja hymyilee. Hän rakastaa lapsensa vilkasta mielikuvitusta, kuinka siinä näkyy vanhemmilta opittu rakkaus taikuuden maailman eläimiin ja kasveihin.

Kun tuuli alkaa yltyä rannalla Susan päättää, että on aika palata kotiin. Mausteinen lihapata on saanut kypsyä uunissa jo useamman tunnin ja olisi varmasti jo valmista syötäväksi. Susan nousee seisomaan, ja niin nousee hänen tyttärensäkin, mutta huudahtaa sitten surusta osoittaen jotain aallonmurtajan suunnalla.

“Voi ei! Voi ei!”

Lapsen silmät ovat tarkemmat kuin aikuisen, joten Susan lähtee seuraamaan tyttärensä juoksuaskelia. Tämän oliivinvihreät kumisaappaat tömisevät rantahietikkoa vasten, mutta lapsen vauhti ei hidastu, vaikka juoksu hiekassa onkin raskasta.

Pian Susan näkee syyn tyttärensä ahdinkoon: pieni lintu, siipirikko, räpistelee märässä hiekassa kykenemättä lentämään aaltoja pakoon.

“Katso äiti”, tyttären ääni on lapsenomaisesti järkyttynyt, mutta samalla täynnä päättäväisyyttä. “Meidän täytyy auttaa. Voidaanko me ottaa tämä kotiin, se on loukkaantunut. Ehkä isi osaisi auttaa sitä?”

Susan katselee pientä varpusta, tarkastelee sen liikkeitä. Pieni lintu on kauhuissaan saamastaan huomiosta ja piipittää hätäisesti, mutta lopettaa räpiköinnin, kun tyttö alkaa höpötellä sille hellittelevin sanoin. Varpunen ei ole pahasti loukkaantunut, ehkä vain jäänyt vaanivan kissan tai ketun hampaisiin ohikiitäväksi hetkeksi. Se parantuisi muutamassa päivässä, kunhan vain saisi vettä ja leivänmuruja syödäkseen.

“Hyvä on, otetaan se mukaan”, Susan sanoo ja kumartuu linnun lähelle. “Mutta luulen kyllä, että isi ei tiedä paljoakaan eläinten hoidosta. Hän ei koskaan innostunut taikaeläinten hoidosta niin kuin äiti.”

Susan ottaa kaulaansa tuulen viimalta suojanneen kaulahuivin ja peittää varpusen sillä. Kun hän yrittää nostaa kaulahuivin lintuineen syliinsä, tytär työntyy hänen ohitseen itsepäisesti ja ottaa kaulahuivin lempeästi käsiinsä. Susan hymähtää, antaa tyttärensä pitää linnun sylissään, ja he lähtevät ripein askelin kohti kotia.

“Mutta se paranee, eikö vaan?”

Susan katsoo lastaan, jonka kasvoilla on huolestunut, myötätuntoinen ilme. Sellainen, joka haluaa eläimille vain parasta. Ylpeyden tunne pyyhkii Susanin yli, täyttää hänen kehonsa.

“Varmasti. Se saa asua meillä siihen asti, että kykenee taas lentämään”, Susan vastaa. “Sinä saat varmistaa, että sillä on aina leivänmuruja syötävänä.”

“Ehkä myös Tossun tekemää pullapitkoa?”

“Ehkä myös sitä”, Susan hymyilee huvittuneena. Hän ei edes halua tietää, miten kotitonttu tulee suhtautumaan tällaiseen yllätysvieraaseen.

“Minusta tämän nimi voisi olla Vips. Vips Varpunen. Se on lentänyt tänne Lontoosta. Tai ehkä Tylypahkasta”, tytön mielikuvitus lähtee jälleen laukkaamaan. “Minusta tuntuu, että Vips voisi asua pöllötornissa ja sen paras kaveri olisi helmipöllö. Mutta Vips ei koskaan saanut viedä kirjeitä, vaikka sen kaveri sai, mikä harmitti Vipsiä tosi paljon, joten se päätti lähteä tänne Aberdeeniin ja sitten...”

Kun he pääsevät muutaman korttelin päässä olevalle kotitalolle ja tyttö katoaa keittiöön mukanaan enää satunnaisia hätääntyneitä piipityksiä pitävä lintunen, Susan jää hetkeksi kuuntelemaan omakotitalon kotoisia ääniä. Seinäkellon rauhoittavaa tikitystä, ruoanlaiton ääniä keittiöstä, puunoksia keinuttavaa tuulta.

Sitten sopivan syvältä rintakehästä kumpuava miehen ääni, yksi Susanin eniten rakastamista äänistä, kuuluu eteisen vieressä olevasta työhuoneesta:

“Kuulenko oikein, että Edith löysi jälleen rannalta jonkun olennon, joka vaatii hänen herkeämätöntä huolenpitoaan?”

Susan nauraa ja vastaa miehelleen myöntävästi, lähtien sitten keittiöön kuuntelemaan, kuinka hänen tyttärensä yrittää selittää kotitontulle heidän uuden vieraansa toivovan saada maistaa maailman parasta pullapitkoa.

[Thelina]

Tällaista rauhaa ja onnea juuri nyt kaivataan <3 Luulin ensin, että lapsi olisi Susan itse, mutta ihanaa, että hänestä onkin tullut äiti, jolla on noin suloinen tytär

Tässä oli parasta tuo lapsen höpöttelyn ja touhujen seuraaminen ja se, miten pelkästään jo rannan ja aaltojen kuvittelusta tulee rauhaisa ja mukava olo. Lisäksi kotoisuutta toivat monet ihanat yksityiskohdat, kuten oliivinvihreät kumisaappaat, lihapata ja kotitontun leipoma pulla. Ja on aivan lapsen tapaista haluta pelastaa haavoittunut lintu (vaikka hauskasti kiinnostus eläimiin on tainnut ainakin osittain myös periytyä Susanilta) ja antaa sille nimi.

Tavallaan olisi halunnut tietää, kuka tuo Susanin puoliso oikein on mutta toisaalta ei! Lukijalle jää vapaus kuvitella joku tuttu tai tuntematon, eikä tuo mies pääosassa tarinassa ollutkaan, vaikka toki onkin osallinen Susanin onneen.

Kiitos tästä lukukokemuksesta, se toi hymyn huulille

[hiddenben]

Kiitos ihanasta kommentista, Thelina! <3 Ilahdun siitä, että tästä ficistä välittyy rauhallinen tunnelma, koska löysin sen itsekin tätä kirjoittaessani, ja että Susanin lapsen höpöttelyt ja puuhailut olivat tekstin parhaita osia! En ole mielestäni koskaan kirjoittanut tekstiä, jossa olisi aktiivisesti mukana näin nuori lapsi, joten ihana kuulla, että onnistuin. Olet ihan oikeassa, tämä olisi hyvin voinut olla myös hetki Susanin lapsuudesta! Mutta samalla, kuten itsekin kirjoitit, on ihanaa antaa Susanille onnellinen hetki jonnekin tulevaisuuteen

En oikein tiedä vielä itsekään, kuka Susanin puoliso on! Tai ehkä tiedän, mutta koska olen epävarma enkä halua lukita Susanin tulevaisuutta vielä, en halunnut alkaa miettiä liian pitkälle (mahdollisen) tulevan puolison identiteettiä Kiitos kommentistasi!

[Kaarne]

Elikkäs Neville/Susania eiku.

Vaihdokkaista hei! Tämä teksti on istunut minulla jo 1,5 kuukautta kommentointivälilehdessä ja olen sen useampaan otteeseen lukenutkin, mutta as per usual, kommentointi on jäänyt. Minun on edelleenkin vaikea sanoa mitään sellaisista teksteistä, joista pidän kovasti, ja tämä on sitä lajia. Mutta yritetään!

Kritiikki ensin: leivotaanko Aberdeenissa pullaa? Onko Tossu kenties suomalainen kotitonttu? Eikös pullapitko ole erittäin suomalainen (tai ehkä ruotsalainen) asia?

Ja sen jälkeen hyviin puoliin. Tykkäsin hirveän paljon tuosta Edithin varpustarinasta ja siitä, miten herttainen lapsi hän oli. Nimikin oli hauska, koska usein sen yhdistää sellaisiin vanhempiin yläluokkaisiin naisiin, mutta se toimi yllättävän hyvin myös lapsen nimenä. Kuva rannasta tapahtumapaikkana piirtyi mieleeni tosi selkeästi ja kuvailu oli tosi onnistunutta! Aallomurtajilla on myös oma erityinen paikkansa sydämessäni - ehkä koska se sana on vaan niin kaunis! Myös kaikki tuollaiset kuvailun yksityiskohdat, kuten pilvinen taivas ja Edithin oliivinvihreät saappaat, auttoivat luomaan selkeitä, tiettyyn väripalettiin sopivia kuvia tapahtumista.

Pidin myös siitä, että vaikka Susanin miehen henkilöllisyyttä ei tässä kerrottukaan (joskin se nyt kuitenkin aivan selkeästi oli Neville, eiku ), hänestä selvisi kuitenkin rivien välistä joitakin pieniä yksityiskohtia, kuten se, että Edith oletti hänen haluavan auttaa varpusta ja myös se, että Susan oli kiinnostuneempi taikaeläinten hoidosta. Jo nämä kaksi viittausta tekivät hahmosta tarinan taustalla elävän, eikä minua haitannut se, että hänestä ei kerrottu enempää. Hän ei ollut kohtauksessa paikalla (paitsi toki lopussa), mutta selvästi tuttu kahdelle keskushenkilölle, ja se välittyi lukijalle. Muuta ei tarvita.

Tämä oli ihana pieni tunnelmapala. Kiitos!

[hiddenben]

Heh, onneksi tässä jää lukijalle itselleen päätettäväksi, kuka tuo Susanin mies on niin kukaan ei joudu pettymään, varsinkaan sinä (vaikka huomaankin, että mies yhä useammin on minunkin ajatuksissani Neville...)

Mutta miten ilahduinkaan, että sait tämän tekstin kommentoitavaksi Vaihdokkaissa! Huomiosi suomalaisuudesta sai miettimään, koska niin, eihän Iso-Britanniassa/Skotlannissa/Irlannissa oikein samanlaista pullapitkoa leivota kuin Pohjoismaissa. Hmm. Ehkä Tossu voisi olla pohjoismaista kotitonttusukua? Ja pullapitko suvussa kulkenut salainen resepti? Tai ehkä Susan on työmatkoillaan tutustunut pohjoismaiseen pullaan (esimerkiksi Tallinnassa asuessaan) ja käskenyt Tossua selvittämään reseptin? The options are endless!

Heh, Edithistä tulee ainakin minulla tosi herkästi mieleen Downton Abbeyn Edith ja hän ei ole hahmoista se kaikkein yksinkertaisin ja suloisin, mutta sitten mietin, että onhan myös Edith Södergran, jonka runot ovat kovin kauniita ja herkkiä! Joten tässä tarinassa halusin tuoda esiin, että Edith voi olla myös lempeä ja herttainen nimi. Hienoa, että onnistuin maalaamaan yksityiskohdilla kuvan tuosta rannasta ja Susanista ja Edithistä siellä. Kivaa myös, että miehen tuntemattomaksi jäävä henkilöllisyys toimi edukseen – halusin kuitenkin tekstin keskittyvän eniten Susaniin ja tyttäreen

Kiitos ihanasta kommentistasi 

[niiina]

Kommenttiarpaisista hei! o/

Minun kommentointi tuntuu tänään menevän tosi tiukalle, kun tuntuu, että viikossa on aivan liian vähän tunteja välillä! Selasin sinun listaustasi pitkään ja siellä oli paljon mielenkiintoisen oloisia tekstejä. Tämä silti jostain syystä kiinnitti eniten sitä omaa huomiota, koska juuri tähän hetkeen itsekin kaipasi jotain kevyttä ja sellaista hyvänmielen aiheuttavaa tekstiä. Vaikka tässä olikin linnulla pientä surua saatu mukaan, niin toivottavasti lintu tuolla kaikella ihanalla hoivalla kuitenkin saatiin lopulta kuntoon!

Olit onnistunut kirjoittamaan tämän todella kauniisti. Susanin tytär vaikutti äärimmäisen suloiselta omine höpinöineen sekä selkeästi omasi kovaa tarvetta auttaa muita. Varmasti saattaa seurata äitinsä jalanjälkiä aikoinaan Tylypahkassa. Itsellekin tuli heti mieleen, että Susanin mies saattaisi olla Neville, vaikka siitä ei tässä ole mitään mainintaa. Onneksi siis sinänsä olit jättänyt tuon täysin lukijan mielikuvituksen varaan.

En oikein tiedä edes mitä sanoisin tästä, mulle jäi tosi hyvä fiilis sekä hymy tämän tekstin jälkeen! Jotenkin ihana koko tuo rannalla oleminen ja aww. Pidän sinun tavastasi kirjoittaa ja olen kiitollinen, kun satuin tämän tekstin pariin. Iso kiitos sinulle tästä lukukokemuksesta! Suloinen!

[hiddenben]

Kiitos niiina ihanasta kommentista, se lämmitti mieltäni kovasti jo tuolloin joulukuussa! Ihanaa kuulla, että sinulle tuli tästä hyvä fiilis ja että tykkäsit kaikin puolin, se on aina hurjan antoisaa kuulla Hauskaa, että sinullekin tuli mysteerimiehestä mieleen Neville! Olen kyllä shipannut Neville/Susania ficeissäni, joten ehkä se ei ole niin outoa, että hän pääsi ujuttautumaan tähänkin tekstiin, vaikkakin nimettömänä Kiitos vielä kivasta kommentista!

[Meldis]

Lähdin tutkimusmatkalle Notkon syövereihin ja tämä tuli vastaan. En ole koskaan ollut kiinnostunut Susanista hahmona, enkä tiedä, mikä tässä veti puoleensa, mutta onneksi veti, koska voi että, miten ihana tämä olikaan. Tälläkin hetkellä maailma on hysteerinen, kuten oma elämänikin, joten tämä oli täydellistä täsmälukemista. Minäkin toivon Susanille tällaista tulevaisuutta, johon kuuluu juuri tällaisia upeita päiviä. ^^ Rakastin miten aidon lapsenomaiseksi olit kirjoittanut Edithin. Tuo jatkuva höpötys jos jostakin mielikuvituksellisimmista aiheista oli niin tuttua ja pystyin hyvin samaistumaan Susanin tuntemuksiin lapsensa innosta ja hellyydestä. En kestä, miten suloista Edithin vilkas mielikuvitus on ja tiedän tismalleen tuon ajatuksenjuoksun, näin sieluni silmin, miten hän kuvaili, minkä kokoisia ne kuparikuonot oiken olivatkaan. ^^

“Voi ei! Voi ei!”

Ihh, tämäkin kuulosti joltain parahdukselta, jonka Edith olisi oppinut vanhemmiltaan, että näin huudahdetaan, kun jokin on pielessä. Ihanaa, miten Edith halusi auttaa lintua ja miten pelkäämättömästi hän halusi olla se, joka vie sen turvaan. Ensin pohdin, että sanooko Susan jotain siitä, että luonto vain on semmoinen, että kaikki eivät selviä ja ei kannata auttaa varpusta, kun se ei sitten ehkä selviä enää yksin, mutta en toisaalta lainkaan kaivannut tähän hellyyttävään tunnelmaan saarnoja luonnon julmuudesta. Pullapitkoa nauttiva Vips Varpunen on paljon mieluisampi mielikuva. ^^ Ihanaa, miten ylpeä Susan oli lapsestaan ja vielä sanoi, että Edith on se, joka huolehtii linnusta, että hän antaa noin tärkeän tehtävän pienelle lapselle, kertoo, että luottaa tämän myös hoitavan sen. Tuli tunne, että Susan on erinomainen äiti. <3

Seinäkellon rauhoittavaa tikitystä, ruoanlaiton ääniä keittiöstä, puunoksia keinuttavaa tuulta.

Kaunis heti ja siihen vielä Susanin miehen ääni mukaan niin tuli aivan ihastuttavan lämpöinen fiilis. <3 Kiitos hirmuisesti tästä tosi kauniista, leppoisesta tarinasta, tätä oli oikein rattoisaa lukea.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Tämän tekstin yksinkertainen, luonnonläheinen nimi veti minua puoleensa, ja niin veti myös Susan hahmona, koska olen ennenkin lukenut hänestä mielelläni sinun kirjoittamanasi. Ja kylläpä tämä olikin ihana yllätys!

Ensinnäkin nautin valtavasti tämän tekstin merellisestä tunnelmasta. Se tulee runsaan, aistikkaan kuvailun välityksellä ihan iholle - on kuin kuulisin tuulen humahtelun ja laskuveden myötä pakenevien aaltojen kuohahdukset, haistaisin merilevän ja tuntisin suolan poskilla. Tämä tarina kyyditsi minut oitis skotlantilaiselle rannalle, ja on kuin olisin siellä vieläkin, kun nyt tätä kommenttia naputtelen. Jotenkin tyynnyttävää!

Ah, lapsen into ja mielikuvitus! Kylläpä pienestä Edithistä maalautuukin värikylläinen kuva sen perusteella, mitä hän sanoo ja tekee ja miten hän asioihin suhtautuu. Ajatus kuparikuonoista on todella hymyilyttävä, ja voin niin kuvitella, että sellainen syntyy taikaolennoista ja taikamaailman ihmeistä kiinnostuneen lapsen mielessä. Minusta on mahtavaa, miten Edith selittää rantahiekan uomia kuparikuonojen tekosilla, koska juuri sitenhän lapsen mieli toimii - ympäristön yksityiskohdat heräävät henkiin ja saavat taustatarinansa. Palaa ihan omakin lapsuus mieleen.

Sydämeni sulaa myös sille, millaisella huolehtivaisuudella ja päättäväisyydellä Edith suhtautuu loukkaantuneeseen lintuun. Se ilmentää paitsi hänen kiinnostuneisuuttaan, myös hyväsydämisyyttään ja oikeudenmukaisuuttaan. Lapsilla tosiaankin on usein tarkemmat silmät siinä mielessä, että he huomaavat herkemmin kaikenlaista, mutta lisäksi aloin kuvitella, että mitä jos Edithillä olisikin lisäksi jonkinlainen vaisto, joka ohjaisi häntä apua tarvitsevien eläinystävien puoleen. Tämä kun ei taida olla ollenkaan ensimmäinen kerta. No, minun mielikuvitukseni tässä varmaan nyt vain laukkaa - taikamaailma kun on niin inspiroiva ja rajaton! Ihanasti muuten Edith keksii varpusellekin oman tarinansa - haikeahkon sellaisen, mutta eiköhän loppu ole kuitenkin onnellinen. ♥

Vaikka tarinassa seurataan pitkälti Edithin puuhia, siitä välittyy kauniisti myös Susanin elämäntilanne. Levollinen tulevaisuuskuva! Susanin ihailu ja ylpeys tytärtään kohtaan lämmittää mieltä, ja vaikuttaapa Susanin elämä muutenkin hänelle mieleiseltä ja rakkaudentäyteiseltä. Se korostuu ihanasti lopussa, jossa Susan jää hetkeksi vain aistimaan kodin tunnelmaa. Tulee sellainen olo, että kaikki on hyvin juuri nyt, ja sellaiset hetket ovat tosi arvokkaita ja merkityksellisiä.

Kiitoksia tästä kauniista tarinasta, viihdyin tämän parissa! -Walle

[Larjus]

Voi miten suloinen fici ♥ Perhefluffy on minusta niin ihana genre/aihe, ja tässä oli muutenkin todella mukava tunnelma, kiireetön ja kotoisa. "Onnellisuuden tuoma rauha" on kyllä erittäin kuvaava termi!

Edith vaikuttaa oikein suloiselta tytöltä :3 Ihanan toimelias ja niin paljon mielikuvitusta! Huomaa tosiaan hyvin hänen kiinnostuksensa taikaeläimiin ja muihin. Kuparikuonot kuulostavat söpöiltä, ja pystyn hyyvin kuvittelemaan, miltä ne kenties näyttävätkään. Edithin kuvitelmissa vilistää varmaan suunnilleen joka päivä aina uusia otuksia.

Pieni varpunen oli ressukka, ainoa särö tämän ficin idylliin, mutta onneksi raasu pääsi hoidettavaksi ja jos Susanin ensiarvioon on uskominen, se on pian taas kunnossa ja sitten silläkin on kaikki hyvin :3 Pullapitko parantaa kaikki vaivat! (Ai että, oispa itelläkin pullaa just nyt... sanon vaikka olen edelleen ihan ähkyssä friteeratusta kanansta, paistetusta riisistä ja sushista 😅) Vähänkö muuten söpö nimi kotitontulle toi Tossu :3 Mä en ajatellut siitä yhtään, että "liian suomalainen" tai mitään, kun onhan Potter-kirjojen suomennoksiinkin käännetty monia nimiä, niin Tossu sopii hyvin siihen joukkoon.

“Minusta tämän nimi voisi olla Vips. Vips Varpunen. Se on lentänyt tänne Lontoosta. Tai ehkä Tylypahkasta”, tytön mielikuvitus lähtee jälleen laukkaamaan.

Söpöä, miten Edith alkaa heti keksiä varpuselle tarinaa :3 Vapaaana laukkaava mielikuvitus on kyllä ihana asia. Varpusesta, joka haluaisi jakaa velhopostia pöllöjen tapaan, saisi kyllä kiintoisan ja hauskan tarinan. Edithissä on jo nyt selvää ainetta kirjailijaksi.

Tosi ihana hyvän mielen tarina kyllä. Tätä lukiessa tulikin oikein hyvä fiilis itselle :3 Kiitän!